Part 2

»Pääkalloko pois?» oli Hauta-Pekka ihmetellyt. »Ei suinkaan! Se on koriste, kattokruunu, kuten kirkkoherra näkee. Koristavathan muutkin huoneitaan, ja minun makuuni ovat juuri tällaiset koristeet.»

Pääkallo oli jäänyt paikoilleen.

»Ettäkö olisin liikoja ryyppinyt? Enpä! Tuon lekun kuussa vain! Jumalan se on viljaa viinakin ja täällä hautain päällä on iloja vähän.»

Hauturi ryyppäsi kuten ennenkin.

Hän on äänetön kuin hauta ihmisten parissa, mutta toisinaan huuhkailee yöt hautuumaalla mustan tähtitaivaan alla ja puhuu yksinään omia mielihauteitaan. Joskus kuuluu myös istuvan mökissään se iänikuinen raamattu edessä lukemassa sen kuluneita tahraisia sivuja.

Nyt kävellä toikkailee hän hautuumaan käytäviä mustassa pimeydessä lyhdyn luodessa vipajavia valojuovia kellastuneelle nurmelle ja kallistuneille risteille.

»Joo», ääntelee hän ja pysähtyy, »tässä on minun leipäsarkani. Tätä olen kynnellyt yli parikymmentä ajastaikaa. Tuo kolkka on jo valmista — lannoitettua. Siinä maa tiukkuu lihavuudesta ja ytimestä. Se pitäisi ottaa pelloksi noille kylän peltopösöille...»

»Joo», jatkoi hän sitten valaisten lyhdyllään muhkeaa patsasta, jonka mustassa pinnassa kultakirjaimet kiemurtelivat, »tuossa makaa rikas mies. Tuo pösäkkä, koristeltu kivi on vielä hänen vallastaan muistona! — Ja tuossa», puhui hän edelleen katsellen lahoa, kallistunutta puukalikkaa, jonka aika oli sammaleilla kirjaillut, »siinä makaa köyhä. Ero on, mutta ei enää iso! Yhtä hyvä on olo molemmilla! Alla arkunlaudat, lihavilla madoilla mainio pesä itse ihmisessä, päällä kolme kyynärää kylmää multaa. Olipa sitten haudalla kivi tai kalikka, se ei kauas nakkaa. Kuinka sanookaan viisas Salomo: Rikas kuolee kuten köyhäkin; mitä hyvää on hänelle ollut, että on tuuleen työtä tehnyt... Joo, siihen sorttiin se viisas mies vatoo.»

Hauturi käveli nyt kiireesti perille, otti hyvän kulauksen pullostaan, heitti sen maahan ja alkoi kaivaa. Nopeasti ja tottuneesti kävi työ ja pian valmistui hauta hauturin jäntevien käsivarsien kiivaasti lapiota käytellessä ja tinaputelin tulisten muiskujen hänen mieltään kiihdyttäessä.

»Joo», jupisi hän nyt seisoen haudan reunalla ja nojaten lapioonsa, »siinä on taasen yksi kamari valmis ja siitä saadut rahat saan pudottaa kassakirstuuni. Kunpa se pian täyttyisi!»

Hauta-Pekalla on yksi kauas tähtäävä pyrkimys, yksi unelma, hänen elämänsä tarkoitus.

Tämmöinen se on hänen unelmansa:

Kun hän on saanut mökkinsä katossa killuvan pääkallon täyteen rahaa, niin täyteen, ettei ilkkuvista silmäkuopista eikä irvistelevien hampaitten rakoloista saa sujutetuksi sisään ainoatakaan lanttia — niin silloin hän sen tyhjentää. Ja näistä sisään sullotuista rahoista joka ainoa penni oli vaihdettava viinaan, kirkkaaseen, kimaltelevaan viinaan! Mutta pääkallosta hän oli tekevä juomakupin, pikarin, jolla juoma oli tyhjennettävä. Sillä se oli koottu ja sillä se siis oli kulutettavakin! Niin loikoisi sitten Pekka, hullu hauturi, viheliäisellä nurmella, auringon paistaessa, kukkain tuoksuessa, kärpästen surratessa ja lintujen laulaessa edessä pääkallo täynnä helmeilevää runojuomaa, joka loihtisi hänen aivoihinsa punaisia kuvia. Silloin olisi hänellä se onnen hetki, joka vuosikymmenien vaivat palkitsisi!

Se oli Hauta-Pekan unelma. Sen hän aikoi toteuttaa ja sen hyväksi elämänsä uhrata.

»Siihenpä tulikin hauta aika vauhtia», jatkoi hän yksinpuheluitaan. »Kuta vanhemmaksi minä tulen, sitä pirummin kaivan. Olisipa edes yksi hauta kaivettavana vielä! Miksi ei ole kuollut vielä yksi, niin saisinpa rahaa taas. Mutta huomiseen kerkiää kuolla, varmaan kerkiää — ja vaikka ei juuri huomiseenkaan, niin ainakin ylihuomiseen. Silloinpa olisi hauta valmiina! Nyt on työtuuria ja kuoppa siis maahan vain!»

Alkoi kaivaa. Hyvin kävi nytkin alussa työ, mutta syvemmältä ei multa enää tahtonut haudan reunalle noustakaan. Jäseniä herpaisi ja lapio tuntui lyijynraskaalta.

»Tämäpä nyt pirua on», noitui haudankaivaja.

»Mikä minulta nyt voimat lappoi! Odotapas, sinä hengenheikkous!»

Hän otti viinaa aika kulauksia. Heti tuntui suonissa virtailevan verta ja voimaa, lihakset pullistelivat tulimmaista tarmoa, lapio tuntui kevyeltä kuin sukkapuikko. Vaivatta lennätteli hän tavattomia lohkoja maata haudan reunalle. — Mutta kauan sitä ei kestänyt! Jäntereitä herpaisi ja vaivoin jaksoi hän nostaa pullon suullensa. Viina virkisti nytkin, mutta hetkeksi vain. Sitä peliä pitikin koko haudanluontiajan. Ryyppäsi ja kaivoi taas, ryyppäsi ja yritti uudelleen.

Kauan kesti, mutta viimein valmistui. Hauta-Pekka heitti lapionsa ylös ja kapusi itse vaivalloisesti perässä.

»Huh, huh», huhahteli hän istuen haudan reunalla lyhty vieressään. »Olipa se aika urakka! Vanhuus tässä taitaa tulla, koska näin väsyttää. Toki on tässä pullikassa vielä jäljellä tätä terveyspalsamia ja se on tekevä minusta toisen miehen taasen...»

Pullonpohja keikahti pystyyn, ja neste virtasi sohisten hauturin suureen kurkkuun. Oikein pärskitti ja ryitti.

»Ähäh... Siinä häntä on tulta! Tuntuupa soutelevan suonissa sadan asteen voimavirran. Hyvä se olikin ryyppy! Ei ole enää kuin tilkkanen pohjassa. Se vielä huljautetaan kurkkuun ja sitten mökille.»

Hän kohotti pullon suulleen ja imeskeli hitaasti. Mutta äkkiä hän huitaisi käsivarsillaan ilmaa ja pudota retkahti haudanpohjalle. Siellä hän makasi liikkumatta jäykistynein kourin pusertaen tinapullon kaulaa. Pullon suusta tipahtelivat viimeiset viinat kuin kyyneleet.

Hauta-Pekka oli kuollut.

Mutta haudan partaalla paloi yhä kähisevä lyhty heittäen valojuovia pimeyteen.

VAALENNEIDEN LUIDEN TARINA

Oli kuin sen elämä olisi alkanut paratiisin viheriäisestä laaksosta, päättyäkseen piinaan, rasitukseen ja surkeaan loppuun lietteiselle tielle. Silloin kuin sen aivot työskentelivät täydellä voimallaan tuon kalkin valkoisen otsaluun alla, johon homesieni on sivellyt vihreitä läikkiä ja viiruja, oli sen mielessä kangastellut ihanana aika, jolloin se aloitti vaelluksensa jossakin kaukana, vapaana, onnellisena kesäisillä tantereilla.

Heti kuin sen aivot olivat alkaneet toimia ja säilyttää kuvia elämänjuoksusta muistin salaperäisissä komeroissa, oli sinne aivankuin ymppäytynyt unohtumaton kuva lapsuuden laitumista. Se muisti suuren, sekasortoisen kartanorykelmän kumisevan nummen laella, jossa seinähirret olivat harmaat ja sammalen kirjavoimat ja ikkunalaseihin oli kymmenien kesien auringon paisteesta iskeytynyt sateenkaaren värien viloitus. Ja se muisti hiukan alempana nummen rinteellä hevoshaan ja näki itsensä emänsä rinnalla virmana varsana, joka jymisti yli helteeseen nääntyvän tantereen yhä alemmas puron rannalle, missä vesi solisi, ja ruoho rehoitti pitkin veden äyrästä, ja tuuhean viidakon sakea siimes tarjosi virvoittavan varjon. Taivas oli kaartunut kaiken yllä, päivä paistanut, sateen virvoittavat pisarat tiukkuneet ja tuulen suhisevat siivet pyyhkinee ylitse kentän... Ne olivat olleet onnen päiviä, mitkä olivat painuneet samaan ikuiseen hämärään, mihin oli myös kadonnut se silloisten päivien emo, tuo suojeleva, suuri eläin, jonka hirnunta oli niin hieno ja karva kiilsi kuin silkki auringossa.

Sitten oli siihen tarttunut kovin kourin tuo omituinen kaksijalkainen olio, herra ja valtias, jota vastaan kapinoiminen oli yhtä toivoton yritys kuin tuon kovapintaisen, satoja vuosia vanhan valtatien rikkipolkeminen. Kartanon vanhuudesta vihreiden seinähirsien luona se oli opetettu kantamaan kuolaimia ja koko ruumiin ikuiseen ikeeseen painavia länkipuita, raahaamaan perässään raskaita ajopelejä, tottelemaan ohjaksen kipeätä suupielen nykäisyä tai ruoskan kihelmöivää raiskausta pitkin pintaa.

Ja kaiken tämän se oli oppinut sen luonnon lannistumatta maan tasalle. Se oli nuori, ja veri kiehui, se veti kuormaa, söi silppuaan ja katseli vielä maailmaa kirkkain silmin.

Mutta sitten tapahtui jotakin outoa ja odottamatonta. Talvi oli, ja pakkanen ritisi jäätyvissä oksissa. Reen jalas kitisi, ulisi ja naukui, kun ajettiin johonkin kauas, missä talot seisoivat suorissa riveissä ja ympärillä oli alituinen kuhiseva joukko hevosia ja heidän kaksijalkaisia herrojaan. Nuo omituiset liukasliikkeiset oliot liehuivat ympärillä, tutkivat, taputtelivat, kohottivat kaviota tai väänsivät suun ammolleen silmäilläkseen hampaita.

Sen suitsiin tarttui toinen käsi, ja ruoska viuhahti selänpäällä uudella äänellä. Ja silloin oli sen aivoissa syntynyt hämärä, ounasteleva käsitys siitä, että oli tapahtunut jotakin repäisevää, että ison, harmajan kartanon herra oli kadonnut kauas ja uusi ilmestynyt tilalle. Pian, sangen pian, sen miehen kuva oli äkisti ikäänkuin tulenhehkuvalla, sihisevällä poltinraudalla painettu sen aivojen kudoksiin. Usein, usein yön pimeinä hetkinä, ollessaan loppuun rääkätty luuska ja yrittäessään unenvaaluun pakottavin polvin ja repivin jäsenin, oli tämä kuva leimahtanut eläväksi haamuksi sen aivoissa ja saanut sen heräämään tärisevin lihaksin ja yltä päätä hiessä. Erilainen oli tämä herra kuin oli ollut entinen, tämä kuormakonien herra ja valtias Rahti-Riku, hevosen pahahenki, sen päivien hirmu ja unien painajainen.

Pikkuinen, kuivankäppyrä ukko se oli, naama pyöreä kuin pöllöllä ja pienien siansilmien katse kiukkuinen ja pistävä kuin kaksi naskalia. Ohuen, kapean tikannenän alla törröttivät harvat, harmajat, harjaskankeat viikset. Tiukasti sulkeutuvan suun takaa tuli ääni ahtaasti, hinkuvana, vihankäheänä ja kiukkuisena. Suuri, alinomaa auki pyrkivä turkki oli köytetty kiinni resuisella villahuivilla. Kaulassa roikkui suuri ruoska, jonka siimanpäissä oli rautaketjun kappaleita pienine, pistävine rautanauloineen ja äimänkärkineen. Sellainen oli Rahti-Riku, kuiva, kiukkuinen ukko, jonka hulmuavien turkinhelmojen alla jalat liikkuivat joustavasti kuin teräspontimilla.

Tämä oli Rahti-Rikun elämänjärjestys: hän junnasi rahtia, aina vain rahtia, kesällä ja talvella, paahteella ja pakkasella tai oli sää mikä tahansa taivaan ja maan välillä. Kuorma vain korkea, ja kuorman päällä ukko, edessä sitkeä, naarmuselkä koni ja ilmassa viuhuva, solmusiima ruoska, Ja konin täytyy vetää, jotta lähtisi ukolle leipä ja tulisi tienatuksi ennen hengenlähtöä hänelle uusi ajokas. Sillä ei ukko ennen hellitä konia aisojensa välistä, ennenkuin on kuotaissut tuon pörrökarvaisen, riimuruoskan kolhiman nahan jalkojensa verhoiksi. Eikä hän myöskään kuotaise nahkaa ennenkuin juhdasta on viimeinenkin voiman hiven imetty ja kuoleva valmistanut paikan kumppanilleen samaan kiskontaan.

Maantietä edessä ja maantietä takana, iättömiin loppumattomiin. Junnaa vain kuormaa näännyttävä kilometri toisensa perästä, hien kihotessa ja kohotessa kuohuvaksi vaahdoksi, johon sekautuu veren väri ruoskan piikkien viiltelemistä haavoista. Niin kuluvat kesät kitisevien rattaiden edessä ja niin talven pakkaset natisevan reen vedossa. Kisko, kisko ja kestä — edessä aina vain sama sarja näännyttäviä, verta imeviä ja hikeä valuttavia kilometrejä. Aina vain eteenpäin rikkeimin längenlyömin olkapäin, valkonaamaisten kilometritolppien, tienposkessa kyhjöttävien töllien ja maalailtujen kirkonkylien lipuessa sivuitse. Joskus sai se seisahtua maantien partaalle nälviäkseen homeisia heiniä tai purrakseen silppua ukon pistäytyessä johonkin noista harmaista tönöistä. Aurinko sai paahtaa, sade valua, tuuli puhallella, pyry riehua tai pakkanen iskeytyä tuohon luuskaan, jonka ainoana suojana oli oma rikkihakattu nahkansa harvoine, pörhöttävine karvoineen. Sitten ilmestyi ukko taasen: kiukkuinen, sähähtävä kirous hammasten lomitse, ruoska roiskahti ja veri pirskahti, koni kiskaisi kerran kaksi länkien ahnaasti painuessa verille lyöpyneisiin olkapäihin, ja kitkahtaen lähtivät ajopelit liikkeelle.

Ja näin jatkui sen elämä lohduttomana, loputtomana kärsimysnäytelmänä monta kesää ja monta kiukkuisen kylmää talvea. Sillä luonnottoman sitkeät olivat ohuet lihakset ja suonikkaat jänteet ruoskitun nahan alla, ja lujassa istui elinvoima tuossa rähjäisessä ruumiissa, jonka kärsimyksillä ei näyttänyt olevan päätä eikä pistettä.

Märkä ja mykkä oli maa. Orpoina ja yksinäisinä ojentelivat harvat koivut talojen ympärillä luurankomaisia oksastojaan kohti taivasta, missä lyijynraskaat pilvet roikkuivat kuin repeämäisillään vetensä painosta, jota ne herkeämättä roiskuttivat yli maiden ja metsien.

Raskaina kuin lyijyrakeet putoilevat pisarat tönön kattoon, jossa Rahti-Riku ryysti kahvia kololaitaiselta vadilta. Mutta tienpartaalla seisovalla juhdalla ei ollut, kattoa päänsä päällä, ja tuulen puuska oli rieputtanut eteen viskatun heinätukon kauas resuisen aidan reunustamalle tielle, minkä vesi oli liotellut liejuiseksi suoksi, johon kärryn ratas oli uponnut rumpuaan myöten.

Rahtijuhta — mikä omituinen ilmestys! Pelkkää luuta, nahkaa ja jänteitä. Lihaa ei liene kuin kielessä. Kuin vanteet haroittavat kylkiluut korkealla ja nahka roikkuu löysällä niiden välillä. Pää riippuu alhaalla polvien välissä, ja puoleksi suljetuissa silmissä on sammunut, särkynyt ilme, ikäänkuin tuon töllin rikkeimessä päreillä ritilöidyssä ikkunassa. Mitä se miettinee... Uneksiiko ehkä etäälle jääneen paratiisinsa vihreistä niityistä tai ehkä uusista, jotka se on joskus tapaava taivallettuaan kuormineen elämäntiensä päästä päähän... Ei, sen kärsimyksen sumentamissa aivoissa ei väreillyt ainoatakaan ajatusta — ne olivat tylsässä, tympeässä levossa. Sade vain hakkasi sen rikkeimiä kylkiä ja valui alas jäykkiin, pattisiin polviin ja sai ne tärähtelemään kylmästä.

Äkkiä se vavahtaa, liikahtaa ja nojaa koko painollaan valjaisiin saadakseen kiinni liettyneet rattaat liikkeelle. Mökin ovi oli rämähtäen auennut, ja ukko ilmestynyt pihalle vetäen hattuaan korville ja kiristäen turkkiaan tiukemmalle. Luuska ponnistelee epätoivon vimmalla, pörröinen karva tärisee ja jalat siirtyilevät sateen turruttamina ja suorina kuin seipäät eteenpäin. Mutta eivät ehdi rattaat vielä irtautua, kun jo kuuluu viuhaus, armoton ruoska putoaa ja pari veripisaraa kierähtää esiin kylkiluiden välistä. Silloin rattaat jo kierivät vaivalloisesti liejussa, mutta ruoska roiskahtaa kuitenkin vielä kerran, ennenkuin ukko kiipeää kuormalle.

Sade valuu herkeämättä, ja syysillan sankka hämärä alkaa jo hiiviskellä pitkin maita ja kenttiä.

Ukko nököttää keulalla, rattaat matavat eteenpäin, ja juhta ponnistelee polvia myöten liejussa, selkä köyryssä ja pään nyökähdellessä sillä voimalla, minkä ainoastaan epätoivo antaa. Sen mielen täyttää yksi ainoa ajatus: ruoska, ruoska — tuo ulvahtava, luihin leikkaava ja ytimiin pistävä esine, joka saa sen ähkymään tuskasta. Se ponnistelee, horjahtelee, ja rattaat kierivät nytkähdellen perässä kyläaukean jäädessä taakse ja eteen tullessa metsän, joka huokailee kiihtyvän tuulen kourissa. Yhä vaivalloisemmaksi käy kulku, ja hiki kihoilee pinnasta valkoisena vaahtona, jonka sade huuhtoo tielle.

Sitten, äkkiä: rattaat putoavat kuoppiin ja juuttuvat paikoilleen, ja silloin hevonen seisahtuu kuin hengähtääkseen. Ukko kimpoaa keulalla pystyyn, tarttuu kaksin käsin ruoskaansa ja roitelee raskaasti pitkin selkää. Mutta ei sittenkään! Se seisoo paikoillaan huohottaen, hämmentyneenä, osaamatta liikauttaa jäsentäkään. Silloin ukko hyppää tielle ja sätkäyttelee mahan alle. Konin lerpattava alahuuli värisee ja siltä pääsee ikäänkuin ähkäys hammasten lomitse, josta kielen pää roikkuu. Se käpristyy kokoon, tempoo, ja kuorma lähtee kuin lähteekin vierimään jyrkkää ylämäkeä, ukon kulkiessa rinnalla ja iskiessä helähtelevällä ruoskallaan mahan alle ja polvimuhkuroihin. Luuska kiskoo, nivelet natisevat, ja hiki kokoontuu reisille pyöreiksi vaahtopalloiksi, jotka vierivät maahan.

Kulkue mataa vain mäkeä ylös, ja yhä sakeammaksi kutoutuvasta hämärästä kuuluu konin ähkyminen ja huohotus sekä rautariimun helähdykset. Juuri kun päästään mäen päälle, hevosen etujalat nytkähtävät kokoon ja se vaipuu koristen tielle. Rahti-Riku näkee, ettei siitä enää taida olla eläjää eikä kuorman vetäjää. Taisi kaatua taipaleelleen. Mutta ehkä se sentään vielä vetäisi kuorman syrjään, tiepuoleen — ehkä sentään. Ukko nilistää vesimärän turkkinsa yltään, tepastelee ympäri ja sätkäyttelee. Ja katso — ihmeellinen on iskujen mahti — juhta nousee vielä kerran, hoipertelee ja rynkäisee eteenpäin, nykäisee kuorman syrjään ja nykertyy samassa tantereeseen kuin märkä rätti. Eikä Rahti-Riku yritä enää iskeä. Hän päästelee valjaat ja nykäisee puukon tupestaan, riisuakseen palvelijaltaan viimeisen verhon.

Seuraavan päivän koittaessa raskaana ja huolenharmajana kaivoivat hohtavahöyheniset korpit hevosraadolta silmät päästä. Ja vaalenneet luut kertoivat jonkun ajan kuluttua tarinaansa sille, joka sitä ymmärsi.

ÄITI JA POIKA

Hämyinen, haalea ja haikea oli syyskesän ilta. Ruutujen nelikulmiot hehkuivat punakankeltaisina alhaalla notkelmassa, maalaillussa kylärykelmässä, minkä keskellä vaalea tapuli kohotti hoikkaa, reijitettyä nokkaansa.

Mutta ylempänä soraisella, luisevia kanervanvarpuja rehoittavalla mäellä sihahti yötuuli pahankurisesti petäjien lehvistöissä, punakuoristen, mukkurarunkoisten, ylen rehevien petäjien sakeassa, sekaisessa latvaviuhkassa. Ihmekös, jos rehoittivat; imivät elonvoiman vainajista, maalaillun kylän entisistä asukkaista, jotka lahosivat hautamättäissään kivilaakojen ja ristien alla.

Hautuumaan perimmäisessä kolkassa, petäjän alla, nurmettuneen hautakummun edessä istui rampa mies kainalosauvat vierellään, kuivettuneet sääret alla säkkyrässä kuin sammakolla. Niin hän kyyrötti ja mietti, hautoi mielessään jotakin tuijotellen ristiin, joka oli salvettu kokoon kuorimattomasta koivusta.

Tuuli sähähti oksastoissa, maalikylän tulet heloittivat utuisen hämärästä yöstä, ja jonkun kartanohurtan laiska luksahdus kaikui laakson tummuudesta.

Rampa mies, paremminkin poikanen, oli naamaltaan kalvakka kuin haavankelo, suurissa harmaissa silmissä suruinen ilme.

Tuossa koivuisen ristikalikan alla lahosi hänen äitinsä, se, joka oli antanut hänelle pahan ja raskaan elämäntaakan; viedä retuuttanut aikansa omaa taakkaansa ja kuollut pois — kuollut pois. Nyt tuolla soran sisässä hänen jäsenensä hiutuivat mullaksi, ja itsepintainen kanerva kasvoi haudan reunalla rehevästi.

Tuolla maalikylän multaisen laakson yläpuolella hiekkaisella, hedelmättömällä kangaskumpureella oli ränstynyt, luhistuva mökki. Seinät pullistelivat ja tihruinen akkuna tuijotti kuin samea, särkynyt silmä alas maalikylän elämänkuhinaan. Mäellä asui taivaan tuulissa parkkiintunut, keltainen, kurttuinen eukko, ja poika, rampa poika, se, joka istui nyt hautuumaan petäjän alla syyskesän hämyisen haikeassa yössä. Eukko otti elatuksensa itselleen ja pojalleen pesemällä pyykkiä maalikylän emännille. Aika vieri; ja rampa poika kasvoi, ja oppi henkensä pitimeksi korjata naputtelemaan kenkiä, jopa kuromaan aivan uusiakin. Ja yhä valui ajan siima sileänä ja yksitoikkoisena, kunnes eukko eräänä päivänä oli niin raihnas ja elämänkaluama, ettei enää pystynyt vaatteitten hierontaan.

Murhe oli raskas varpuisella, kuivuuteen nääntyvällä mäellä.

Eukko istui, nyykötti ja tuijotteli ympärilleen ilmeettömin, älyttömin silmin. Hänen surkastuneessa päänupussaan, matalan otsan takana ei ollut milloinkaan ajatuksilla ollut otollisia viljelysmaita. Nyt siellä oli vain yksi ainoa päähänpiintymä irti nykäisemättömänä kuin ruosteinen raaspiikki: hänen tulisi elää loppuikänsä tässä lahoavassa mökissä, kuten oli elänyt isoimman osan entistäkin. Mutta millä elää. Sillä niukuinnaukuin heltisi pojalle leipä käsialoistaan. Ei ollut hänestä eukon elättäjäksi. No, olisi ollut jos olisi naputellut renkaan muotoisen työpäivän. Mutta eipä ollut työtä niin paljon. Oli vain juuri siksi, että herui pojalle niukka ravinto. Kuntako, yhteiskunta? Olipa tuolla maalikylässä peltopösöjä, kunnan miehiä, jotka toimeenpanisivat huutokaupan ja antaisivat eukon sille, joka vähimmän vaatisi. Niinpä istuisi eukko sitten ihmisten elättinä, pirttien loukoissa elämänsä illan ilottomat, pitkät tovit.

Mutta hirmuna kangasteli eukon mielessä se tulevaisuus. Ei hän halunnut kuulla siitä mainittavan. Ennemmin hän kuolla kutjahtaa mökkinsä loukkoon ruuan puutteeseen.

Eikä mennyt kunnan miesten pakeille, eikä päästänyt poikaa.

Ja kalvakka poika tuhersi lestinsä ääressä, ja ajatukset itivät ja versoivat hänen ajukopassaan.

— Siinä se istui, nyökkyi, hänen äitinsä, eikä muuta taitanut kuin olla ja hengittää. Oliko sillä elämällä mitään merkitystä? Miksei sen elämän viheliäinen kitupiikki tupsahtanut sammuksiin? Miksi hänen vielä tuli taivaltaa se elon tien loppuosa, jota se itsekin tajusi kammota: istua isompiosaisten pirtin nurkissa ja saada liemikuppi eteensä kuten koira luun sirpaleen. Itse kärsiä ja olla muille taakkana, kun muka ihmisyyden nimessä piti ylenkatseellisesti ylläpitää tuota hyödytöntä hengenpihinää. Oliko se ihmisyyttä? Eikö ollut parempi, että tuo aikansa elänyt eukko hiljaa nukkuisi pois? Sillä eihän hän, rampa raukka, pystynyt äitiään elättämään.

Päivät kuluivat ja leipä oli lopussa.

Silloin eräänä iltana poika mennä rääpisti alamäkeä kainalosauvoineen kuin siipiin satutettu närhi ja kun hän palasi, oli hänellä selässään pienenläntä pussi. Niin ryhtyi hän keittämään iltapuuroa ja siihen puuroon hän sekoitti pienen valkoisen pulverin.

Ajatukset polttivat hänen pääluutaan kuin sulatettu lyijy.

Mutta eukko söi ja nukkui, eikä siitä unestaan enää koskaan noussut. Loput siitä puurosta oli poika haudannut syvälle maahan.

Niin oli eukko, hänen äitinsä, peitetty routaiseen someroon. Syksy oli ja kolkko tuulenvinka pyyhki pohjan puolelta. Kolkosti rämähti ja kumahteli arkku kivien tippuessa ja peittäessä maan rakoa, jonne jokaisen ihmiseläjän tien viitat lopultakin johtavat.

Ne, jotka hautaa täyttivät, menivät pois, mutta rampa poika seisoi yhä paikallaan kuuraisen petäjän alla. Hän hytisi vilusta ja hänen päänsä oli paksu ja raskas ajatuksista.

— Äidinmurhaaja, myrkynsekoittaja... vilahti hänen päässään. — Kas, niin nuokin sanoisivat, jotka menivät, jos tietäisivät, kuinka kuoli se, joka multaan peitettiin. Ja humsis — välähtäisi isoisten ihmisten oikeusmiekka, ja rampa pääsisi isojen kivien taa homehtumaan. Vanhurskaat osoittaisivat sormellaan: hylkiö, julmuri... Ne samat, joiden loukossa eukko parka olisi tylysti ja ylenkatseellisesti kohdeltuna kärsien kuolemaa odottanut. Mutta onkos pakko huudella, ilmoitella. Kukaan ei tiedä mitään, eikä tule tietämään.

Rampa poika huokasi raskaasti ja mennä kiikutti routaista, rauskuvaa tietä, kalisevin kainalosauvoin, marraskuisen, kylmän tähtitaivaan alla, hiljalleen hämärtyvässä illassa. Ränstyneen mökin saranat naukaisivat kirpeästi ja musta ovi lupsahti kiinni.

Hämyinen, haalea ja haikea oli syyskesän yö.

Valot olivat sammuneet maalikylästä, joka häämötti laaksossaan tummana ja epämääräisenä. Rampa mies mennä kapisutti halki öisen hiljaisuuden, sihahtelevien petäjien alitse, kohti harmaata, luhistuvaa tölliä.

TILANOMISTAJAN AAMU

Valkoiset pilvihahtuvat verhosivat sinimustaa taivaan kumua, ikäänkuin joku kehrääjämuija olisi kuljettanut villakarttaansa yli ilmapiirin ja raastanut pilvet rikki kuten pumpulit. Aukoista vilkutti jokunen tähti teräviä sakaroitaan, kuten olisi salaperäisellä ilmekielellä selitellyt outoja asioita. Kuun kelmeä naama kulki tolaansa, siivilöiden repaleisen pilviverhon lävitse valonsa kalpeanvihertävänä, väikkyvänä ja aavemaisena aavoille, lumen peittämille kentille, metsiin ja kyläsikermiin. Pakkanen asui ilmassa; se koristeli esineitä kuurakiteillään, rapsahteli ja hyppeli pitkin aitoja ja asumuksen nurkkia.

Mutta muuten oli kylänraiteilla hisahtamaton hiljaisuus, talviyön kuolemanvakava hiljaisuus. Jääkukkaisista ruuduista kuu koki heitellä valokuvioitaan pimeitten pirttien lattioille.

Avara oli Ison-Mahalan pirtti, jonka ovipuolen nurkissa rengit raskaasti kuorsasivat, karjapiikojen nukkuessa perällä ja itse ukon, talon isännän, lepäillessä lautalaverilla pankko-karsinassa. Syvällä unten helmoissa oli palvelusväki. Tunnit lipuivat heiltä vaivatta taakse. Mutta ukon aivoja ei uni yritellytkään kääriä pehmeisiin pumpuleihinsa. Raskas on isännyyden taakka — Ison-Mahalan isännyyden.