Part 1

MAANTIETÄ PITKIN

Kirj.

Pentti Haanpää

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Elämän valtatieltä Hengen lähtö Viimeinen hauta Vaalenneiden luiden tarina Äiti ja poika Tilanomistajan aamu Mäki autiolla mustassa yössä Heinähelteisen kesäpäivän tapaukset sekä epilogi Huhtikuinen yö

ELÄMÄN VALTATIELTÄ

Hiilakan sininen oli taivaan kumu, aurinko hehkui, helteinen ilma ikäänkuin värisi, suhisi, kuten joku kesäinen valtias olisi pitkin, näkymättömin sormin yritellyt soittaa sillä sävelen.

Nurmikoilla, vehreillä niityillä kaatui heinä väkevänä ja lemuavana, kaatui, kuivui ja tungettiin kasoihin. Suuri oli siellä touhu! Ruohon juuressa soitteli sirkka surunvoittoisesti; lieneekö sekin sahannut sirisevin sahanlajein poikki makeanpunaisia apilannuppuja, päivänkakkaran runkoa, harakankukkia, kirpeitä ja keltaisia, koko kesäistä kasvikuntaa.

Mutta suuri talo seisoi jykevin, korkein seinin helle-hiljaisena. Pääskyset, mustin, haarahelmatakein, punaisin leukalapuin, elivät vain kiivasta elämää. Sata savimajaa oli niillä jyhkeän talon räystäitten alla ja majoissa juuri päivänvalon nähneet jälkeläiset, paljaat, pienet rääpisköt, olivat vailla ruokaa. Siksipä epälukuisten pääskysien sakset leikkoivat ilmaa ja surma oli suuri iloisesti inisevien sääskien, synkeästi pörisevien kärpästen ja kaiken ilmassa ahertavan hyönteiskansan keskuudessa. Mutta takapihalla, lautakasoissa turisivat ylettömästi paisuneet, kellanpuhuvat kärpäset huoletonna mässäten ja nautiskellen. Onpa kuin niiden olisi hyvä elää maailmassa.

Ja täällä pihan liepeillä matalan, harmaan huoneen loukossa makasi vaikerrellen vanha, keltainen ja kuivettunut, taudin kalvama eukko. Tukahuttava on kuumuus, suuri on hiljaisuus, vanha eukko on kuolemansairas. Hänen päänsä tärisee, laihat, ryppyiset jäsenet värähtelevät. Mutta eipä ruumis liikahda, siinä ei ole voimaa. Kova, kostea, ja likainenkin vuodevaate polttaa, syö ja kihelmöipi kuten helvetin halstari. Eikä ole eukossa voimaa, että kierähtäisi ympäri toiselle kyljelleen. Siksi on vuoteen kuuma väkevyys hautonut eukon lihaiseen ruumiiseen haavoja, verestäviä, mätäneviä ja löyhkääviä, joissa vonkertelee matoja, valkeita toukkia, jotka elävät lihavina ja yltäkylläisinä. Eukon keltaisilla kasvoilla rypyt muodostavat kuin salaperäisiä kirjoituksia, luut ponkottavat, hengitys pihahtelee, sinertävät silmäluomet joskus lennähtävät auki ja oudosti välähtävät tihruiset silmät. Koko hänen tajuntansa täyttää ääretön tuska ja kipu, taudinhoure ja hätä. Elämä värisee vielä hänen hermoissaan, jänteissään, vaaleissa veripisaroissaan, joissa mato ahnaana kylpee.

Aika lipuu, auringon pitkäsivuinen valoneliö lahoavilla lattiapalkeilla venyy yhä kapeammaksi, kärpäset surisevat yksituumaisina sairaan ympärillä etsiskellen paljaita jäseniä. Sittenpä askeleet narisevat, saranat naukaisevat, ovi avautuu ja ummistuu. Hetkisen vain välähtää sen rakosesta auringon valo, ruohon lemu, elävien turina, pääskysen viserrys. Vaimoihminen liikuskelee lotisevalla lattialla, ja niinpä kohennetaan päänalaista, jäseniä liikutellaan eri asemiin ja valutetaanpa lusikalla vettä suuhun, tosin piisinpankolla lämminnyttä, ytelää. Kyseleepä vielä, haluaisiko sairas ruokaa eli mitä haluaisi. Mutta eipä ole tuolta mustanpuhuvasta suusta kuulunut enää älypuhetta päiviin ja viikkoihin. Taisivathan nuo vuodevaatteetkin olla virutettavia, sairas itsekin pestävä, kunhan tässä kerkiäisi. Ei ehdi emäntä-ihminen parhaina luokopaivinä; yksin on kotona ja suuruksen on jouduttava hetkelleen pöytään. Niinpä ovi narahtaa, vilahtaa kesäinen ilma, kasvien haju, elävien äänet, ja askeleet etääntyvät.

Tomuhämärä tautihuone hehkuu kuumuutta, sairaan jäsenet värähtelevät, hengitys pihisee, ähähtelee ja vaikeroi. Tuska, tuska täyttää eukon elämänradan, tajunnan, koko ilmapiirin; eikä ole ketään ken virvoittaisi, toisi lohdutusta.

Ulkopuolella hehkuu kesä. Jyhkeän talon asukkaat elävät omaa elämäänsä; ähkyvät ja hikoilevat työn kimpussa, syövät ja nukkuvat. Kukapa muistaisi vanhaa, lahoavaa muoria, jota tauti nuolee ja kaluaa vanhassa huoneessa pihamaan liepeillä. Kuoltavahan kuolevan on, vanhan ja aikansa eläneen kadottava. Eikö liene sama, syökö toukka puunrunkoa jo silloin, kun se seisoo pystyssä, vaiko vasta sitten, kun se on murtunut maahan. Kunhan vain syö, kunhan kulo katoaa kasvavan ja vihreän vesan tieltä! Eikä kukaan sitä ajattelekaan. Eivätkö he ole aina nähneet ruohon kulottuvan, männyn kalisevan luurangon kaatuvan, ihmisen rapistuvan ja peittyvän maan multiin. Se on luonnon kulku! Onhan kesä, onhan pöydässä suurusta syödä maha pullolleen, onhan pehmeiden vällyjen alla öillä rasittuneen ruumiin hyvä levätä. Elävä on ja elää.

Mutta tautihuoneessa yksin ja unhoitettuna kituu loppuunsa vanha, kellertävä eukko. Sitkeä on tuo kuivettunut ruumis ja tuska, tuska on suuri.

Jolloinkin vuosikymmeniä sitten oli ilmestynyt ihmisen taimi matalaan, likaiseen mökkiin surumielisen metsän liepeillä. Oli siellä entisiäkin taimia, hieman jo varttuneita, ja tuli niitä yhä uusia. Kirvesvarresta, kuokasta ja sihisevästä sahanlajista oli erään miehen määrä ottaa ravinto itselleen ja näille kymmenkunnalle muulle. Ja oli sitä tiukkunutkin, ellei nyt runsaasti, niin siksi, että henki pysyi ja voi alkaa pitkä, yksitoikkoinen vaellus yli elämän raskaan valtatien.

Siellä hän sitten eli elämänsä ensimmäiset vuodet. Teuhattiinpa talvella pirttipuurukassa, oli toisinaan vilu ja nälkäkin, ja äiti, elämän ladulla kuivettunut, kiukkuinen akka, saattoi hutkia karankalla. Mutta kesälläpä paistoi päivä leppeästi, oli leuto olla ja hiekka lämmitti paljaita sääriä. Oli kuin olisi maailma ollut lempeä ja hyvä, ja outo, surunvoittoinen raukeus, melkein kuin onnellinen hymy, haamoittui eukon kasvoilla vielä vanhana päivänäkin, kun hän ne ajat muisti.

Sittenpä hän joutui lapsenlikaksi harmaisiin taloihin, vihertävien vainioitten keskelle. Niin alkoi hänen yksitoikkoinen elämänsä rata: arki ja työ. Harmaat, myrtyneen näköiset isäntäväet hoputtivat työhön hämärästä hämärään. Mutta olipa ruokaa, oli suurusta valkean, jyhkeän pöydän päässä syödä maha täyteen.

Niin venyivät vuodet ja tämä ihmiseläjä oli jo vetreä, pyöreä piian pullukka, jonka päivänpaahtaman ihon läpi kuulsivat punaiset veret. Hän saattoi näyttää likimain onnelliselta ja nauraa kikattaa tolkuttoman naurun, sillä nesteet kihisivät levottomasti nuoressa ruumiissa. Saattoi silloin nousta mieleen ilo, riemu ja hurma, tunnultaan kuin leivon liverrys, valoa helmeilevänä keskikesän sunnuntaina, kun vanhat pihapihlajat kukkivat, lemusivat ja kukissa hörisivät ampiaiset. Ollappa silloin viileässä iltailmassa yllä korean kirjava karttuunimekko, kun pelimanni puhalsi pillistä kumman, hytkyttävän lurituksen ja kuiva mäki kumisi tanssista. Tämän tyttöihmisen päänupussa voi sietä ja vilahdella kuvitelma, että elämän ohdakkeisen polun varrella odotti häntä ehkä oudon reheviä maisemia.

Ja oudosti huumasivat veriä syyskesän tummat yöt, kun pihlajien tertut verestivät ja yökkö nahkasiivin lepatteli hämäryydessä. Avarassa, hämärässä pirtissä kävi tanssi, viinoja maistellut soittaja-ukko, korkein otsin ja synkein silmin, resotti loukossa selkä seinää vasten ja juoksutti säveltä villiä, riemuahihkuvaa tai oudon kaihoilevaa. Ja niin veret vetivät, kuten ne eläviä vetävät, kukkia kedolla, puita, joissa mahla kuhisee, ja ihmisenlapsia, joita sama kiihko kietoo. laajin, suvun on jatkuttava, vereksien vesojen putkahdeltava ilmoille.

* * * * *

Taasen asui tämä ihminen metsän helmuksissa harmaassa tönössä ja taasen oli erään miehen hankittava leipä laumalle likaisia pirpanoita. Ei ollut hän enää pyöreä piian lyllykkä; oli liha poskista pudonnut ja kasvoihin köyhyys, huolet ja murhe langettaneet varjonsa. Eikä viheliäisinkään ilon kitupiikki lepattanut elämän synkeydessä, vaikka olisikin päivä hymyillyt ja tuomen tertut tuoksuneet. Vaivoin heltisi leipää, että henki pysyi, aika matoi eteenpäin ja entinen piian lyllykkä alkoi olla iällinen akka. Katosi lapsilaumakin sitä mukaa kuin kynnelle kykeni maailman avaralle rannalle; pari, kolme niistä oli kuollut pieninä, ruuan ja hoidonkin puutteesta olivat taitaneet kuolla surkeina, nimettöminä lihamöhkäleinä. Mitä varten he olivat ensinkään! Mutta toisekseen: mitä varten nuo toisetkaan, eloon jääneet? Joku heistä oli synkeä kulkusälli, teki töitä silloin kun ei muu auttanut, löi korttia ja joi. Yksi oli joutunut Amerikan puoleen, jossa ovat vainiot viljavat ja hengen elanto helppo, jossa pahimmastakin jätkästä tehdään ikäänkuin herra.

Sielläpä he viittovat kaikki, missä lienevätkään, ja harmaa mökki on tunnultaan kuin variksien hyljätty, risuinen maja hymisevän petäjän latvassa, itkeskelevän syystaivaan alla... Kuolipa sitten torpanmies, huonorintainen ukko, ja vanhentunut eukko häätyi mökistä pois taloisiin kyliin toimittelemaan palkkatöitä. Niin valui hänen elämänsä uran loppuosa: työtä karjapihoilla, läävissä, sekä pirteissä hyrisevän rukin ääressä. Eikä ollut enää toiveita tulevista ajoista, ei veri levotonna viekotellut, kuten ennen palkkapiikana samoilla tanhuvilla. Kaikki entinen oli mennyt.

Mutta kun eukon raihnaisesta ruumiista ei ollut enää työhön, joutui hän huudolle. Kulki talosta taloon, loukosta loukkoon. Sitten kaatoi tauti hänet vuoteeseen, kun ulkona hehkui kesä, linnut ja itikat iloitsivat.

Ei ole sanomista, etteikö eukkoa hoidettaisi. On pestykin monet kerrat ja ruokaa saisi mitä hyvänsä, vaikkapa viilipiimää ja voita — tosin sitä ei kulukaan monta murua. Onpa emäntä istua nököttänytkin vuoteen ääressä jonkun hetken, kun on vain ennättänyt.

* * * * *

Oli aamu, niitetyt sänget kasteessa, ja auringon verestävä silmä kurkisteli metsän sahareunan takaa. Sinä aamuna eukko tavattiin liikkumattomana ja hiljaisena käpöttämässä vuoteestaan. Hänen keltaiset, kurttuiset kasvonsa olivat ikäänkuin kokoon kopristuneet, silmät hieman raollaan, kuten hän olisi tarkasti tirkistellyt, toinen suupieli virnottaen auki, aivankuin olisi hän oudosti hymyillyt. Kinnas kädessä nosteltiin hänet arkkuun, sillä lihakset pyrkivät lonkahtelemaan irti, niin tarkoin oli tauti ja tuska hautonut tuon ruumiin.

Hiilakan, helteisen taivaan alla uuvuttavassa kuumuudessa lapioi hauturi soraa arkun päälle; ja vieressä istui vainajan poika, reissumies, synkein silmin, tumma otsatukia hurrin harrin. Itsepintaisen otsan alla liikkuvat usvaisina ja hämärinä mietteet maailman menosta, kun somero rämisee ja jokin lintu visertää särähtelevin äänin.

Miksi piti tämän eukon harmaan, seivässuoran elämän loppua tulisiin tuskiin? Mitä oli hän tehnyt, että piti toukkia ruokkia hänen ruumiillaan silloin, kun se ruumis vielä eli, kun hermot värisivät tuskasta. Oliko hän tehnyt huonoja töitä tai ajatellut kapinoivia, syntisiä aatoksia?

Mitä hän mietti, toivoi? Ei muuta kuin pirtin hiostavaa lämmintä, mahan täyteen leipää; siitti, synnytti ja kasvatti miten voi puolentusinaa lapsia. Parempi olisi tämän jätkämiehen mielestä, ettei hän olisi ikäpäivänä elämän valoa nähnyt, sillä ei ole hyvä elää maailmassa, missä on iloja vähän. Miksi hän kuitenkaan äitiään syyttäisi; se on veren veto, luonnonpakko, minkäs mahtaa.

Niin, miksi eukolle, kuten monille muillekin, annettiin vain täysinäiset kahmalot vaivaa, yksitoikkoisuutta ja tuskaa, miksi pirautettiin onnea ja iloa ikäänkuin lusikankärjellä, tai ei ollenkaan? Ja miksi muutamille annetaan vain iloa, herkullisuutta ja hekumaa ja heidän päivänsä lopetetaan kivutta.

Myrtynyt, katkera jätkä miettii astellessaan valtatien soivaa somerikkoa, miettii täynnä epäilystä ja tuskaa, että ei ole oikeutta maailmassa. Mitään oikeuspuntaria ei taivaitten reunalla ole, kaikki sattuu kuten sattuu.

Mutta siellä missä se vanha, keltainen eukkokin oli elänyt surumielisten metsien keskellä, taloissa ja tölleissä istuskelee ukkoja ja akkoja sunnuntaisin, kun kesäilma lemuaa, lukien vanhoista kirjoista ja hautoen päänupuissaan, kuinka oikeus sittenkin asuu siintävässä ylhäisyydessä. Kerran ovat kaikkien kuolleitten tutisevat sielut tuomiolla, vaaka viippuu, teot todistavat, tapahtuu mikä oikeus ja kohtuus on; maisen elämän onnet tai onnettomuudet tasoittaa helvetin paahde ja taivaan ikuinen ilo.

HENGEN LÄHTÖ

Murheellisesti ulvahteli nurkan takana tuuli ja pimeyden synkeä vaippa oli kääritty yli maisemain. Avaran, hämärän pirtin oviloukossa olkikasalla makasi Hämä-Jöri maha auki viillettynä, suoliläjä vieressä ja teki kuolemaa. Öljytuikun kähisevä, savuinen liekki vuoroin häilyi ja väipähteli, vuoroin tuijotti värähtämättä kohti nokista lakea. Rahilla istui ukko, kainalosauvat vierellään, kirja polvillaan, päälaki kaljuna kuin munankuori, vetisenharmaat silmät rengaspyöreinä ja suupielissä ainainen, irvistävä myhäily.

»Ruumis», sanoo hän oudolla, inisevällä äänellä, »ruumis on toukan ruoka, maan multa. Sen tuskan aika on hetkellinen, kun se ravistaa tutisevaa sieluasi irti tomumajastaan. Mutta se sielu, sielu on kallis kapine — kaksi valtaa, kuin kaksi kissankäpälää on varuillaan ottaakseen sen hoteisiinsa... Katso, Pyhä Jumala veisi sen taivaan ikuisiin iloihin ja vanha Rienaaja häkäisiin saleihinsa. Ja katso, sinun sielusi on äkisti temmattu vaakalaudalle vaappumaan, hetkesi ovat lyhyet. Ponnistele parannukseen aikasi, sillä sitten kun ruumiisi on kylmä, on se myöhäistä; rukoile, että sielusi osaksi tulisi taivaan ilo eikä helvetin tuli.»

Kuoleva ei kuule ukon puhetta. Hän houraa, ääntelee, oihkaa ja täristelee jäseniään.

Seinäkellon järkkymättömällä naamalla viisarit lipuvat vain eteenpäin, heiluri lerkkuu, ruskeasiipiset russakat lymyävät rattaitten rakoloissa.

Kuolemaa tekevä kierähtelee, että veri pursuilee ammottavasta haavasta suolien seasta.

»Voi, helvetin tulet! Vettä, vettä!»

Ukko kopeloi suonikkain, vapisevin sormin vesikupin ja antaa sairaan siemaista sitä kuivaan suuhunsa. On kuin se virvoittavana suihkuna nousisi kuolevan huuruiseen päähän ja selvittäisi tajun sotkeutuneet langat.

»Voi, paholainen, että sen piti täten käydä, että piti joutua mahalta halkaistavaksi. Miksi minun _nyt_ pitää kuolla! Ei ollut vielä minun vuoroni, ei ainakaan tällä lailla. Minulla piti vielä olla elonaikoja! Kirottu...»

Sanatulva tyrehtyi niiskutukseen ukon kaataessa taasen vettä kuolevan kurkkuun.

»Kuoltava se on kerran kuitenkin.» Ääni tulee sähähtäen ukon hampaattomien, nysäksi kuluneitten ikenien lomitse. »Sama sille, tapahtuipa tuo jotakuta vuotta ennemmin tai myöhemmin. Äläkä kiiku kiinni maallisissa! Hetkesi ovat luetut. Humsis vain, niin ei ole enää Hämä-Jöriä, sielu vain iankaikkisuudessa. Pyri siis vain parempiin, valkaise sieluasi, että se Herralle kelpaisi, eikä joutuisi piinan paikkaan!»

Hämä-Jöri huokuu raskaasti henkeä. Hänen kuumeen sumentamat aivonsa ovat hetkisen kylmät ja selvät. »Vaan ei ole oikein kuolla näin rutosti», sanoo hän käheällä, hinkuvalla, särähtelevällä äänellä. »Olisi pitänyt lähettää hivuttava tauti nuolemaan, että olisi aikaa uskoa ja elää jumalisesti. Ja mitä minä olin tehnyt, että piti kyyditä iankaikkisuuteen maha halkaisemalla.? Juuri kun tein hyvää työtä, otin kiinni murhamiestä.» Veri syöksähtää taas kuumana ryöppynä kuolevan päähän, takoo ohimosuonissa, pullistaa silmiä ja saa hänet narskuvasti puremaan leukaluunsa yhteen. »Voi, helvetin otsakivi», kiroaa hän oudon räsähtävin äänin, kuin taitettaisiin poikki pärekimppua. »Miksi pitää ihmisten mennä muuttelemaan Jumalan ja Mooseksen lakia! Jos se olisi voimassa, niin siltä murhamieheltä halkaistaisiin maha, hypittäisiin suolten päällä, että veri kattoon roiskuaisi. Ja hornan lieska, niin pitää tehdäkin, että oikeus täyttyisi, vaikka menisi sielunikin pirun pihtien rakoon.»

Hämä-Jöri houraa, heittelee käsivarsiaan ja kiroilee. Ukko istuu lepoen kirjansa lehtiä, lukien lauseita hymisevin äänin ja kaataen taasen ryypyn vettä loppua tekevän kuumeiseen suuhun.

Tuuli tohahti uunin sieraimessa, tuikun savuinen liekki häälähti, varjojen mustat siivet väipähtelivät seinustoilla. Sairas puuskuttaa, haavasta pursuilevat suolet värähtelevät; ja kuoleva mies tuijottaa lasinkiiluvin silmin hymisevää, nyökkyvää, valkokalloista, kainalosauvojaan kalisuttavaa ukkoa.

»Älä», sanoo hän, »älä kiroa mies, kun kuolet, älä vaikka houraisitkin — sillä houriossa tulevat ilmi sinun sydämesi aivoitukset. Varo, ettet seuraavassa tuokiossa ole helvetin lieskojen nuoleskeltavana, missä kukaan ei virvoita kuivaa kitaasi vesitipalla! Huomaa, että tämän yön varjot eivät ehdi kadota ennenkuin sielu, joka sinussa asuu, on jättänyt tuon kurjan majan, jonka kärsimyksiä et kärsivällisesti kanna. Onko tajusi selkeä, ymmärrätkö?»

»Lähtöhän tässä tulla taitaa», urahti Hämä-Jöri, — »hengen lähtö.»

»Niin, lähtösi on lähellä. Älä siis enää haudo turhia ajukopassasi ja sydänkarsinassasi. Älä mieti kostoa. Kosto on Jumalan. Ja kohta kiikutte sekä sinä että murhamies puntarissa, joka on prikulleen osoittava teidän sydämenne köykäisyyden.»

»Vaan minkäs ajatuksille mahtaa», läähätti kuoleva mies katkonaisella käheällä, sihahtelevalla äänellä. »Ajatus leimahtaa vain näkyviin tajun seinämälle — kuin taivaalle monimuotoiset pilvikuvajaiset. Voitko niitä haravoida pois? Kuva menee ja toinen tulee.»

»Kukas käskee älyn kuvajaisia katsella», sanoo ukko pää täristen ja leuka jätisten. »Rukoile, rukoile, että Herra sinua armahtaisi!»

»Eikös hänellä ollut aikaa aamulla armahtaa, eikä antaa sen murhamiehen puukon sattua minuun? Mihin hän oli silloin hukannut oikeuspuntarinsa, kun päästi monimurhaajan karkuun ja pani minut kitumalla kuolemaan? Taivaan valtias, siksi sinulta poikakin ristiinnaulittiin, kun et pidä lukua oikeudesta! En minä tarvitse sinun armoasi.»

»Helvetissä olet, jos...»

Hämä-Jöri voihkaa ja kiroilee, ukko rukoilee ja huokailee.

Tuuli hengittää murheellisesti asumuksen ympärillä, seinäkello tikuttaa tasaisesti, tuiju sihahtaa ja kähähtää; sen heikko, horjuva valo lankeaa ukon liidunvalkoiseen päälakeen, jossa sinipunaiset suonet vongertelevat kuin onkilierot, kirjan likaisenharmaille lehdille, ja punaiseen luteeseen, joka on rähminyt esiin sen saranoista.

Ukko rukoilee. Hänen äänensä väreilee heikkona ja hymisevänä mustan laipion ja leveitten lattiapalkkien välillä. Sitten se lakkaa; ukko unohtuu miettimään. Aju punoo ja kehrää rihmojaan hänen laajan, kaljun päälakensa takana.

»Kummallista! Taivaassa istuu isä Jumala, ja on kaiken valtias, ja ympäri luurailee rienaaja ja virittää syöttejä ja kaivaa kuoppia. Siitä sitä syntyy tolkuttomia, tutkimattomia elämän juoksuja. Kuten tämäkin vainaja — tai, joka on melkein kuin vainaja. Mitä varten eli hän elämänsä? Hakkasi joitakin sylimääriä halkoja ja avarsi peltosarkaa joillakuilla ristikyynärillä. Ja sitten eräänä päivänä saa mahansa halki yrittäessään — kun oli pelkäämätön mies — siepata kiinni murhamiestä ja metsäroistoa. Siinä nyt makaa olkikasalla ja siihen on loppuva. Liekö se säätty siellä ylhäällä, vai piruko siinä pisti sormensa sekaan?»

Hämä-Jöri on sangen heikko, hän kai kohta kuolee. Tajun selkeyttä ei ole enää hänen aivoissaan, mutta silti ukko saarnaa, kuin vaimentaakseen jotakin vaanivaa, pilkallista silmää, joka odottaa pimeydessä. Kuoleva mies nytkähtelee, voihkaa, räväyttää harhailevat silmänsä selkoselälleen. Sitten hän korahtaa raskaasti, punertava vaahto pursuu rakkuloina hänen suupielistään ja viimeinen huokuva puhallus värähdyttää hänen rintaansa.

Tuuli huokailee uunin sieraimessa, kellon heiluri lerkkuu ja tuijun kituva liekki repäisee yön synkeätä vaippaa. Ruumiin ääressä istuu ukko, kädet ristissä, pää nyököllään, suupielissä ainainen irvistävä myhäily, tuijottaen leveisiin lattiapalkkeihin.

VIIMEINEN HAUTA

Töllien mustanjyhkeistä seinistä alkoi jo näkyä valojen välähdyksiä. Toisista kirkkaina, rauhallisina loistaen, toisista hikihimmeinä ja sammuvina ja joistakin levottomasti lepattavina tai kuin ilkkuen vilkuilevina. Mutta kylän äärimmäisessä päässä, minne valtatie ruskeana nauhana kiemurteli, jymötti mökki mustana ja äänettömänä kuin kalliolohkare.

Se mökki oli haudankaivajan.

Melkein mökin takana häämöitti hautuumaan musta portti ja etäämpää erotti ristien ja patsaitten tummat hahmot. Ylt'ympäri hengähteli syvä hiljaisuus, jota säestivät lakkapäiden petäjien huokailut hautuumaan kulmauksissa. Pimeys peitti metsän, hautuumaan ja mökin — pimeys ja hiljaisuus, joka tällä hetkellä tuntui ulottaneen valtansa haudoista hautojen päällekin.

Silloin tuikahti mökin seinästä jyhkeän puuluukun rakosesta pimeyteen kalpea, riekaleinen valonsäde. Haudankaivaja oli sytyttänyt lyhdyn. Se paloi sähisten madonsyömällä ristikkopöydällä valaisten huoneen keskustan, mutta jättäen nurkat salaperäiseen hämärään. Joka sopesta loisti valkea risti, ihmisen sääriluista muodostettu, näyttäen kovin kammottavalta mustaa taustaa vasten. Pöydän yläpuolella riippui keinuva pääkallo, jonka liidunvalkoiseen lakeen lyhty heitti valoaan, silmäkuoppien ja irvistelevien hampaitten ollessa käännettyinä kattoa kohti. Tämän omituisen kattokruunun vieressä killui nuorannenässä kirkaskylkinen viinalekku. Muuna sisustuksena näkyi kiviuuni, jonka loukkoon oli rovittu iso pino halkoja, jyhkeätekoinen seinäsänky ja nurkkakaappi, jonka alaosassa oli pino leipiä ja voirasia. Yläosassa taasen näkyi vanha, iänikuinen raamattu lautakansineen sekä tinainen viinapullo.

Haudankaivaja — Hauta-Pekka — vanhahko, tummaverinen, kähäräpartainen mies, tarkasteli etukumarassa kiiluvin silmin kattokruunuaan — pääkalloa. Se liikahti, ja silloin kuului metallirahojen ontonkumahteleva kilinä. Pääkallo oli haudankaivajan kassakirstu, jonne hän tipautti työllä ansaitsemansa penningit.

»Hm», mumisi hän itsekseen, »vielä melkein puoleksi vajaa. Tuskin kerkiän elonvuosinani tätä täyttää, vielä vähemmin päästä rahoista nauttimaan. Isohan tuo kyllä on sattunutkin ontelo. Kenenkähän kallo lieneekään. Hm, huonot ovat ajat! Kukaan ei kuole, vaikka sielu suoraapäätä taivaaseen toimitettaisiin. Hyvä, että on saanut sen verran kuoppia kaivaa, että on elänyt, mutta moniin aikoihin ei ole saanut penniäkään pudottaa noitten hampaitten välistä. Kyllä olikin hauskaa, kun täällä oli koleera. Valui silloin rahaa, kun sai kaivaa yötä päivää, ja nopeasti kohosi metallikasa pääkallon kupurassa. Nyt tulee hauta vain silloin toinen tällöin.»

Haudankaivaja otti tinapullonsa ja täytti sen kirkkaalla, kimaltelevalla viinalla, painoi korkin kiinni, nuolaisi sen ympärillä helmeilevät pisarat ja työnsi pullon taskuunsa. Sitten hän otti nurkasta lapionsa, pöydältä lyhtynsä ja painui pimeään.

Tämä haudankaivaja on kumma mies. Ihmiset sanovat häntä toisinaan vaihteen vuoksi Hulluksi Pekaksi, mutta mikään ei todista Hauta Pekkaa hulluksi — ei mikään. Hän on vain sellainen kuin on.

Kukaan ei tiedä, mistä hän oikein on kylään tullut. Se entinen pappi — itsekin samanlainen hullu — lienee hänet tänne toimittanut, kun entinen hauturi kuoli. Ne olivat olleet oikein ystävykset tämä Hauta-Pekka ja se pappi. Siinä se olikin sitten kaivellut kuoppia siitä saakka ja makaillut kuolleitten luilla koristellussa mökissään. Ei hän liiku mökistään, eikä toisille sanaa sano muutoin kuin tosi tingassa. Kerran viikossa, lauantaina, tulee hän kylälle ostamaan ruokaa aina samasta talosta.

»Vanha leiviskä leipää ja kilo voita», sanoo hän. Eikä koskaan sano muuta. Saa leivät, voit ja menee menoaan. Niin hän on tehnyt joka lauantai parikymmentä vuotta.

Mutta kerran kuussa tuo hän myös talon isännälle viinalekkunsa.

»Täyteen!» sanoo hän. Ja isäntä, jolla aina on ainetta Hauta-Pekan varalta, täyttää astian välkkyvällä viinalla. Hauturi maksaa ja menee.

Tämän hän on tehnyt parikymmentä vuotta ja tulee tekemäänkin kuolinpäiväänsä asti.

Kun oli kuollut se entinen pappi ja sijaan oli tullut toinen, oli hän käynyt haudankaivajan mökillä tarkoituksenaan saada hauturi viemään hautuumaasta löytämänsä omituiset koristeet takaisin ja heittämään pois viinanmaiston. Rykösen oli viipynytkin mökissä, mutta apua ei siitä ollut. Asiat jäivät ennalleen.