Part 4

Ukko kyyrötti päivänliekossa ikäänkuin olisi hautonut aivoissaan jotakin ylen pulmallista. Mutta mikä tiesi, punoiko aju lankojaan. Ehkä hän vain oli ja köllötti, kuten tuo sikapullukka, joka lotkotti murassa lätin seinustalla. Joskus hänen rakosiksi sipristyneet silmänsä avautuivat ja hipoivat yli avaran kartanomaan reunasta alkavien perunasarkojen vainioille, missä ruis nuokkui tai otra tunki esiin siikastaan. Niin — siinä olivat Mujulan pellot, jotka hänelle tiukkuivat elinvoimaa ja olivat tiukkuneet seitsemän vuosikymmentä. Vaikka ukko ei muuta kuin eli ja hengitti, oli ja köllötti. Olikin se köllöttänyt elämänsä ajan tämä Mujulan maitten eläkemies, kartanon kantavaari, Mitti Maskeli.

Ei elämänpäivänä ole Mitti Maskeli painanut auraa jankkoon, ei elämänpäivänä ole hän ollut tuntiakaan työntouhussa, ei milloinkaan ole hänen ajukopassaan itänyt ajatusta, josta olisi mitään hyvää siunaantunut tavalliseen elämäntauluun. Häntä elättivät Mujula ja Mujulan mailla työssä rylläävät sukumannit. Mutta ei se ollut armopala, jota Mitti-vaari haukkasi! Lailla ja oikeudella on selkeät pykälät. Mitti Maskeli omisti Mujulan, sukulaiset sitä viljelivät ja olivat velvolliset valuttamaan ukolle eläkkeen, kuten olivat valuttaneetkin viisi vuosikymmentä ja tulevat valuttamaankin ukon kuolinpäivään saakka.

Jolloinkin entisten aikojen hämärissä oli ensimmäinen Mitti saapunut tähän törmälle, kun tämä hökkelikartano, nämä mureat pellot ja penikulmainen piiri ympärillä oli humisevaa korpimaata. Singahti sitten ensimmäinen lastu puun kyljestä, kohosi ensimmäinen hökkeli, ensi kerran iskettiin kuokka kamaraan ja ensimmäinen viljankorsi putkahti mullasta. Oli sitten elänyt epälukuinen sarja Mitiejä, jotka kukin kohdaltaan rakensivat huoneen, kun oli tarpeen, tai avarsivat pellon piiriä. Kunnes Mujula olikin mikä oli, ettei kellon kuuluvissa vertaa. Oli aina tämä Mittien suku yrittänyt asustaa jotakuta pykälää korkeammalla ympäristön kansaa. Olivat olleet kovia ruumiintyöhön, tai oli pääkopassa älynlanka juossut tavallista joustavammin.

Ilmestyipä sitten taasen yksi Mitti näille tantereille, kepelä, rotannaamainen naskalisilmäinen mies, Mitti Maskelin isäukko — Aarakki. Aarakin aivoissa hautui alituiseen vain yksi ainoa, mutta varma ja selkeä ajatus: haalia yhä ja yhä maata ja mammonaa. Ja sai! Äly siinä pelasi kepelässä, rotannaamaisessa äijässä. Pulmallisina aikoina ovelat konstit siirsivät hänen haltuunsa melkein koko kyläkunnan, joka ajan lipuessa oli sikeytynyt Mujulan ympärille jokilaakson multiin. Konstit olivat monet! Saattoi olla, että jos joskus tulisivat tilinpäivät, niin ei vääryyden vaakakuppi olisi tyhjä. Mutta pirukos sen tajusi, missä vääryyden ja oikeuden murtoviiva kulki, ja vähänkös sitä maailmassa vääryyttä tehdään!

Niin — oli Aarakilla maita ja maanpäällistä. Mujula oli kuitenkin itse ökä-talo ja Aarakki napa, jonka ympärillä kaikki kieppui. Niin eli Aarakki aikansa — iso pösö, ihmisten ja jumalien lait tunteva mies — kunnes vetäisi viimeisen henkäyksensä isoimman pirttinsä loukossa. Niin vietiin viisas mies, mutta tavara jäi perinnöksi pojalle.

* * * * *

Mutta ylen merkillinen vesa oli putkahtanut Mittien vanhasta sukukannosta — Aarakin ainoa poika Maskeli. Jo pienestä pahasta se oli ikään kuin irti elämän touhusta. Ei siihen tehonneet tavaran kokoamisen, ei kunnian eikä menestyksen pirujen kuiskutukset kuten isäukkoon ja muihin Mitteihin. Toikkaili vain tanhuvilla kuin horteessa, kuin ei olisi maata jalkojensa alla tuntenut, ikäänkuin olisi jysähtänyt raskaisiin mietteisiin. Mutta mikäs sen tiesi, miettikö mitään, löyhkä, viinaanmenevä miehen alku... Ryyppimään oli oppinut. Ei tehnyt työtä; söi, makasi, käveli. Hätäkös hänellä, kun isä oli rikas!

Ei se isäukon kuoltua sen kummemmin elänyt, kolmattakymmentään aloittava mies — Aarakin, isopösön, ainoa perijä. Ei välittänyt koko mantujen ja tavaroiden paljoudesta — ikäänkuin olisivat olleet yhtäkaikkisia. Mutta silloin ryhtyivät mailla mikä milläkin kontrahdilla asuvat ja ahertavat suvun sivuhaarojen Mitit touhuun. Oli saatava tuo hassu elatukselle, syytingille, ja manttaalit ja tavarat järki-Mittien hoteisiin. Ja saatiin. Annettiin Maskelille ja hänen akalleen — oli sillä sen verran muiden ihmisten metkuja, että oli akan hommannut — asuinkäähkänä sekä kannu viikossa viinaa ja muu muona. Tämä oli tehtävä siksi, kunnes Maskeli akkoineen oli kypsä kannettavaksi kirkkomaahan. Kirjoitettiin kirja ja vahvistettiin puumerkillä.

Silloin oli Maskeli yhdenkolmatta vuoden vanha.

* * * * *

Vuosisadan puolisko oli lipunut iäisyyteen. Maskeli oli pysytellyt erillään ihmisten touhuista. Hän viis niistä, kun vain sai määrälleen leipävartaan tönönsä kattoon, sonninkonkan pöytään ja lauantai-iltaisin piripintaisen kannunsa viinaa. Päivä meni ja toinen tuli. Maskeli vain hömäili hurstipaidassaan, sääret paljaina, lotisevat tuohivirsut jaloissa; pakkasilla kun oli pistäydyttävä pihassa kuotaisi kelsiturkin hartioilleen. Patisti usein talonväet lämmittämään saunan, kylpeä hössytteli, naukkaili viinaa, nukkui tai istui pirtissään pöydän päässä edessään kirja jyhkeä kuin lankunpää.

Paljon oli nähnyt tuo kahdeksattakymmentään aloittava mies elämisen tohinaa hökkelikartanossa ja sen ympärillä avautuvissa maisemissa. Kirkkaammin oli nähnyt jo pohjemmaksi kuin kukaan muu, vaikka näytti aina unessa käyvän. Moni oli siinä elänyt ja tohissut, tonkinut tunkiota kuin sontiainen ja nakutellut petäjiä kuin punapäinen tikka, kunnes oli käpertynyt kuolemaan olkikasalle pirtin loukkoon... Mutta aina oli toinen kaivaja ja toinen nakuttaja tullut tilalle, saanut otsa märkänä leivän itselleen ja Maskelille — päältäkatsojalle. Kummallista! Oliko elämänohjissa jokin pilvientakainen Isä Jumala. Miksi antaa hän toisten rehkiä pitääkseen yllä henkensä pihinää ja miksi antoi hän Mitti Maskelin elää huoletonna ja katsoa päältä. Miksi ei Maskelin ollut elämänpäivänä tarvinnut tarttua kirvesnyökkään tai kiikkua auran kurjessa? Maailma on kummallinen, elämäntoilaukset käsittämättömiä.

* * * * *

Päivä kallistui iltapuoleen, varjot venyivät ja istuva ukko oli vajonnut sameaan horteeseen, josta hänet herättivät lapsilauman ilon rähähdykset, kun ne häiritsivät lätin luona nukkuvan sian rauhaa.

Vilahti siinä äijän aivoihin kuvitelma, että hän oli ikäänkuin kuiva kelottunut oksankärhämä tuolla vesovassa viheriöitsevässä pihlajapensaassa.

Mittien päärunko oli kuivunut, kun sivusuvuista putkahteli vesoja, ja niitten elämä tuli jatkumaan etäisiin aikoihin. Ei ollut muori osannut tehdä lasta Maskelille. Raihnas oli jo muori, haudan partaalla vaappuva; tuolla makasi käähkänässä lammaspälsyjen alla, vilusta hytisten helteisenä heinäkuun päivänä.

Mutta ei ollut siinä suremista, kuten mikään ei murehtien muuksi muutu. Onni oli oikeastaan, ettei Maskeli ollut tullut antaneeksi kenellekään elämäntaakkaa, ettei hän ollut lisännyt niiden lukua, jotka elinaikansa ovat kuin porsas kärsä mullassa, kuin nauta nuoranpäässä.

Ukon aivoissa ajelehti aina ajatuksia, joita joutilaisuudessa sikisi, viskattuna ikäänkuin syrjään elämänkuhinasta, katsellessa taivasta ja maata ja maanpinnan monikirjavia elämänmuotoja. Juolahti mieleen jos jotakin, kun ei tarvinnut ahertaa leivän eteen, ei ajatella maan pehnaamisia ja sonnittamisia, ei huolehtia maista ja mammonasta. Niin, mielikuviaan hän olikin vain hautonut yli viisikymmentä ajastaikaa, kuvitteluja, joita viina väritteli ja puristeli jos johonkin muotoon.

* * * * *

Pistäysi ukko käähkänäänsä, söi, napsutti, kesäisiä ruokia ja ryysti piimää, puhui muorille muutaman sanan, haki viinahinkkinsä, nuristeli siitä viimeiset pisarat, horaisi ne suuhunsa ja astui taasen ulos. Huoneitten solitse läpsytellessään koskelle päin pyöri hänen mielessään ensin sen viinahinkin rummunkumiseva tyhjyys, mutta olipa huomenna lauantai, jolloin se täyttyisi aineella, selkeällä ja kimaltelevalla, reunojaan myöten.

Siinä oli veden partaalla mylly, vanha ja harmaa, vaikka muisti Maskeli nähneensä sen seinät uutuuttaan kiiltävinä. Vesi lorisi ja lirisi jossakin siellä rännissä, kummasti lirisi, kolkosti ja iloittelevasti... Sammaltuvalla katolla sipsutti västäräkki pyrstö keikkuen, näykäten kiinni kärpäsiä! Pedon luonto se istui lujasti koko luonnossa. Turhaan heitä erottelit ja lahkottelit, yksiä petoja koko roska. Tuokin västäräkki, ulkonäöltään soma ja viaton, katkaisi monen monien itikoiden kesäisten päivien kulun... Hm, luonto sopu, viattomuus! Pinnalla asui kesän hehku, kuten olisi ollut rauha, vaikka kaikki söivät ja kalusivat toisiaan aina ja alituisesti, että itse eläisivät.

Rauha, rauha, vaikkei rauhaa olekaan! Hän, Maskeli, oli vain osunut luiskahtamaan elämänsä iltapuoleen tappeluitta. Mutta ravinnon oli aina heruttanut muiden hiki ja vaivannäkö.

Ukko astua läpsytteli alaspäin jokiäyrästä kosken mustaselkäisten kivien jäädessä taakse ja joen muodostuessa ruohorantaiseksi suvannoksi. Päivä paistoi, elävät turisivat niittämättömässä ruohostossa, keskivirran vuolteessa vipajavien kaislojen yllä lepattelivat mustanvihertävät sudenkorennot, vesi mulskahti kalan siepatessa älyttömän vedenpinnalla helputtelevan perhosen.

Luhdalla kävi heinäväen työntohina. Särähtelivät viikatteet, kaatui sara, hikiset selät kyökkäsivät ja akkaväen haravat heiluivat. Sitä ne tekivät aamuvarhaisesta hamaan auringonlaskuun. Viikatteita liipatessaan näkevät he ukon kohoavan ruohostosta likaisenvalkeana haamupatsaana — pitkässä akanpaidassaan. Oli ikäänkuin se olisi unessa, kuin ei koskisi tantereeseen... No, ihmekös tämä, jos oli kuin irti ruohosta! Ryyppi viinaa aamusta iltaan, sehän se miestä maasta nostatti.

Mutta ukko seisoi ja katseli heinäväen liikettä ja maankasvujen kuorintaa. Se Mujulan nykyinen isäntä koetti koota tavaraa työn väkevyydellä omalla ja työmiesten hien kihoamisella. Kaikenlaisia niitä on ihmisiä! Jos saikin navettaansa jonkin naudan lisää ja hinkaloonsa hieman enemmän rukiita, mitä iloa hänelle siitä on? Olisi elänyt vähemmälläkin. Mutta se nautti siitä, että oli, että näki ja omisti, vaikka olikin jonkin vuosikymmenen päästä hautakankaan sorakuopassa ja tavarat toisten takana... Omituisia ovat ihmiset! Rehkivät ja rentsittävät minkä kerkiävät sinä aikana minkä elävät. Eivät yritä tulla toimeen vähimmällä touhulla; vain kaikenlaiset kiihkot heitä vetävät. Sitten siellä kankaan laella soran sisässä lihavat, valkovatsaiset, punanokkaiset madot vonkertavat sisään silmäkuopasta, syövät ja kaluavat. Siihenkö rauennee ihminen! Siihenkö meni koko elämän kuhina, että haudanpäällä väkevä ja mustanpuhuva ruoho kasvaisi?

Ylen raskaisiin mietteisiin jysähtää Mitti Maskeli.

— Oliko niin, että hengenlähdössä irtausi ihmisestä jokin, jota sieluksi sanottiin. Että avaruuksien mahtava valtias otti sen hoteisiinsa ja pani sen nauttimaan ikuista autuutta, tai ikuista kidutusta, sen mukaan, mitä se oli toimitellut maan päällä, lyhyenä aikanaan yhtyneenä liha- ja luumajaansa. Miten oli silloin käyvä Mitti Maskelin sielulle? Joutuisiko se piinan paikkaan, koska Maskeli ei tehnyt työtä, maisteli viinaa ja sai aivoihinsa omituisia älynväläyksiä? Hm, työtä... Mutta mitä se Jumalan mieltä ilahduttaisi, vaikka hän pehnastaisi, tonkisi ja uurastaisi vainioilla hämärästä hämärään? Mutta siten vain sanottiin raamatun lautakansien välissä, että otsasi hiessä syö leipäsi. Hm, niin sanottiin, mutta muiden otsalta oli hiki kihonnut sen leivän osalta, jota Maskeli haukkasi... Hm, sielut, henget, haamut... Ei Maskeli uskalla hymähtää huolettomasti, sillä paljon on outoa ja omituista maailmassa. Hän melkein uskoo, että vielä sittenkin voi Mitti Maskeli, tai joku, joka on melkein kuin hän, huuhkailla näillä tanterilla — hurstipaita hulmuaa ja virsut ääntelevät lops, lops — vaikka hänen oikeastaan tulisi olla mätänemässä Hautakankaan sorassa...

Ylen oudon unen näki ukko yhtenä yönä. Unikakkiainen kuvaili hänelle helvetin selkäpiitä karmivalla väkevyydellä. Voi, helvetin otsakivi — musta! Voi, helvetin peräseinä — punainen!

Ja leiskuvat ja nuoleskelevat tulenkielet ja sarviperkeleet kohennusrautoineen. Joku äijäkin roikkui leuastaan helvetin katossa, killui, killui! kuin sammakko koukussa. Hirmuista! Hoh, hintin verran tiesi vain ihmiseläjä asioita menneitä ja tulevia. Mikä lie totta ja mikä unikakkiaisen kuvajaisia?

Ukko näki entisen elämänsä, suoran ja sileän kuin nuoran ja siinä päivien pitkän sarjan yhtäläisenä kuin räystäältä tippuvat pisarat. Samanlaista vielä eteenkinpäin ja sitten hän, joka ei tee työtä, ei kehrää, eikä kerjää tekisi yhden kirkkaan käänteen elämänsä taipaleella.

* * * * *

Aurinko aleni, notkoista huokui iltojen viileys, karja ammui, kellot kalisivat ja vintit vinkuivat hökkelikartanossa.

Raskaasti huokasi Mitti Maskeli hampaattomien, nysiksi kuluneiden ikeneittensä lomitse:

— Hoh, maailma on kummallinen, elämäntoilaukset käsittämättömiä...

Hurstipaita heilahteli, virsut lotisivat lops, lops ukon astellessa takaisin rannalle ja kiivetessä rantapaadelle, sammaleiselle ja juormupintaiselle. Vesi kiitäessään kiven ohi mulahteli vihaisissa häränsilmissä ja alenevan auringon säteet välkähtelivät vesikalvossa punaisina ja verenkarvaisina.

Mitä etsinee vesikin, joka kiireellä kiitää alas ja humisee mennessään kaihoisan sävelen? Ja aina riittää se, eikä sävel tule katkeamaan.

Äijän aivoissa iti kuvitelma, että ihmiseläjän elämä oli kuin virran juoksu — humsis, se meni alas ja katosi. Mutta mitä se merkitsi; toinen oli tilalla, elämä humisi ennallaan. Niin inisi ihminen aikansa kuin sääski, elämän someroisella valtatiellä. Ja katosi kuin sääski! Kuka siitä välitti: sääski kun sääski. Kohtalon nyörien juoksuttaja ei näytä muuta välittävän, kunhan vain elämän uoma on täynnä kuhinaa.

Maskelin tajuntaan tulvahti ihmeellisenä ja raskaana kummallinen kuvitelma, että nyt oli tullut hänen aikansa humahtaa alas elämänsä koskesta. Ehkä siellä syvien, mustien suvantojen takana elämä taasen kihisi äkkiputouksissa ja rannoilla rehoitti paratiisin vehreys...

Ukko, maaten vatsallaan paadella, kurkisti alaspäin veden vihaisesti mulehteleviin silmiin, liukui ja hulahti veteen. Keskivirran kiivas, käärmeenselkänä kiemurteleva vesi tempasi sen hoteisiinsa. Ja ruohorantaisessa suvannossa, luhdalla, näkivät heinämiehet likaisenvalkean paidan homottavan vesikalvossa.

EPILOGI

Luonto ei ole lihalle laupias. Kuumina kesäpäivinä se on äkkiä puuhassa hajoittaakseen ja mädättääkseen sen aineen, mitä oli Mitti Maskelista jäljellä, kasvattaakseen siitä ehkä vihreän ruohon, vieläpä heleän, tylynkorean kukankin. Eikä isäntä kiireisinä heinäpäivinä jouda ylen uhkeita saattajaisia pitämään. Vieköön Apsalo-huutoukko, jolta ei kuitenkaan monta heinää katkea.

Vierivät rattaat kitisten suikertavalla tiellä. Somero ritisee rattaiden alla, aurinko heloittaa, vihamieliset paarmat ja kärpäset surisevat hevosen ympärillä, joka huiskauttelee häntäjouhiaan. Mutta mustan arkun kannella nököttää Apsalo, jäkäläpartainen ukko, nukkavierussa verkatakissaan ääneti, juhlallisena kuin varis kuhilaalla. Savu leuhahtelee haaleina pilvinä hänen piipunnysästään ja matalan otsan alla yrittävät elämän yksitoikkoisella uralla turtuneet aivot ajatella juhlallisia aatoksia.

— Joo, tässä menee Mujulan eläkemies. Hyvästi eli. Mikäs eläissä, kun isä oli rikas. Kuoltava kuitenkin oli, veteen kuoltava. Joo, samasta veräjästä se on kuukittava sisälle ja ulos niin rikkaan kuin köyhänkin...

Somero ritisee, paarma pörrää, hevonen huiskauttaa häntäänsä ja ukko unohtaen juhlalliset mietteet, äyskäisee sille vihaisesti. Niin vierivät rattaat ohi kylän, ohi korkean, valkean tapulin hiljaiselle, helteiselle hautuumaalle, minkä keskellä tumma ruumishuone kohottaa mustarististä kattoaan.

Ajopelit pysähtyvät hiekkaiselle käytävälle raatohuoneen eteen ja Apsalo köpittää herättelemään kuoppakontiota pienestä punertavasta mökistä. Puiden repaleiset varjot lankesivat maahan, lankesivat karkean arkun kannelle outoina, vipajavina haamuina. Pensaassa yritti leppälintu visertää kakertelevin kurkuin.

Silloin tulevat molemmat äijät, tulevat hiljaa köpitellen hiekkaista tietä, haudankaivaja unisin, haukottelevin naamoin herätettynä puolipäivän levostaan.

— Joo, se on sitten Mitti-vaarikin vainaja. No, eipä häntä talon toimet kaivanne, työtöntä miestä, eikä jäänyt jälkeentulevaisia turvattomiksi...

He aukaisivat narisevat ovet ja hilaavat työläästi arkun huoneeseen. Sieltä se tulee ajallaan maahan siirrettäväksi ja siunattavaksi.

— Joo, Jumalan puntarissahan sitä ajan tullen tulee itse kukin kiikkumaan.

Jäkäläpartainen, paksuin, tutisevin päin ajava ukko miettii, että nytpä hän, jumalinen mies, tulee perimään vainajan raamattukirjan, vieläpä viinahinkinkin, jossa ehkä, kukaties, on tilkkanen pohjalla, että saa kumota maahanpanijaisryypytkin...

Hökkelikartanossa, ainaista kaihoaan pihisevän kosken partaalla, humisi elämä ennallaan.

HUHTIKUINEN YÖ

Huhtikuinen, humiseva tuuli riipoi matalalla roikkuvia, monipoimuisia pilviä, mustia taivaanlaenkalsakoita. Sade räiskyi. Tukkipuut seisoivat sumassa Leväsuvannolla, sillä tuuli puhalsi vastaan, eikä virta niellyt ollenkaan tällä hulevesien aikana järveksi paisuvalla aukealla suolla.

Ja suuressa vanhassa talossa, mikä yksinäisenä, harmaana, unisin, kaihomielisesti katselevin akkunaruuduin kyyhötti peltojensa keskellä, siellä vietti savotta rokulipäivää. Seisoi kaksi vanhaa pirttiä vastakkain, välillään porstua. Toisessa myytiin kahvia: kilisevät kupit ja kallisteli muhkea, mustavatsainen pannu. Mutta toisessa lauloi haitari, kilkkarauta helisi ja märät jätkät, useimmilla yllään sininen mekko ja leveä lippalakin luuhka, kiersivät tuimassa tahdissa huonetta. Jytisi, narisi ja naukui, tuuti ja lonkahteli lattia...

Ja ulkona käytiin kauppaa aittojen luona, joiden sammaleisia hirsivatsoja vuosikymmenien viljasadot pullistivat. Myytiin siellä leipäkakkaraa, kullankeltaista voilohkoa, sonninselkää ja valkoista sianpintaa, kauhottiin läkkituoppeihin voimallista piimänkokkaa. Saipa jätkä ravintoa ja sai talo rahaa, kilisevää nikkeliä ja rapisevaa seteliä. Kuukki portailla talon isäntä. Vanhahtava äijä, muhkurainen sauva kädessään, kuukki ja kurkisteli, että kaikki kävi käskyjen mukaan. Niin on ukko näöltään kuin pahin jätkä, kuin lokattu varis, riekaleiset vaatteet yllä ja päässään likainen pannuhattu, pitkä piippana, jonka nokassa on punainen tupsu.

Saituus se miestä sellaisessa puvussa käyttää, saituruus ja ylpeyskin: kuinka hän rikas mies ei komeile vaatetuksella, kalliilla asulla, vaan alentaa itsensä... Hurskas, nöyrämielinen mies, vähäväkisille esikuva — niin uskoo ukko hänet ihmisiltä nähtävän, suuressa ylpeydessään...

Rikas on mies, rikas kuin pakana! Maita puolet pitäjästä, mureita peltoja, kolkkoja hirsikköjä, kokonaisia pikkutiloja, nautoja ja hevosia lauma. Rahaa lie hänellä arkun pohjalla kuin muuta paperia, sekä kellastuneita velkakirjoja raamatun paksuinen pinkka. Kitsas on mies, ahne, kinnari, nylkee maakunnan mailtaan köyhtyviltä talonpojilta rahoja minkä ikinä ilkeää. Vihattu hän on, mutta vieläkin enemmän pelätty, kunnioitettu! Minkä ympäristön kansa kaivaa vaivoin irti karusta maaperästä auringon rävötyksessä tai talven tuimuudessa, siitä enin osa valuu tälle mahtimiehelle — Kiia Hyypiölle, valuu kuin omasta painostaan. Penni lienee tämän miehen jumala! Niin käy kansassa tarina, että sitten kun maailma palaa, tonkii Hyypiö-ukko yhä tuhkassa, tonkii esiin metallista lanttia.

Emäntä on talosta kuollut, mutta elääpä tytär, melkein yhtä mainittava ihminen kuin isänsäkin. Eikä ainoastaan isänsä vuoksi mainittava. Kaunis on Hyypiön Liina, kuten kedon kukat, kuten taivaan linnut ovat sileitä, sopusuhtaisia kuten mehevässä hillassa rämeellä ei ole moitteensijaa. Luonto on valanut hänet parhaimmilla vormuillaan, eikä ole aine pursunut muoteista ulos, ei loppunut kesken. Iho hänellä on maidonvalkea, ja silmät puhtaan siniset kuin huhtikuinen poutataivas. Hyvä hän on myöskin, lempeä, ei harkittu, ajatellen, vaan luonnostaan, koska ei voi olla muuta, kuten nauta jyystää vain ruohoa tietämättä lihansa makeudesta. Äitiinsä liene hänestä sellainen tullut, nuorena kuolleeseen naiseen, hentoon, hiljaiseen, kaihosilmäiseen, siipiä vaille enkeliin.

Niin, käy kauppa aittojen luona, missä palkkapiiat hyörivät, talon tytär kerää rahaa ja katselee päältä Kiia Hyypiö, resutakkinen, mahtava, mainittava mies. Mutta kauppa käy myöskin tomuisessa riihikartanossa peltojen reunassa. Kyssäselkäinen, mustamuotoinen mies myy siellä pehkuläjän kupeella viinaa. Pulisee, holskuu valtainen lekkeri ja kirkas viina juoksee lirittäen puteliin, rikkinäiseen savikuppiin, puiseen saunakippoon — minkälaisen osuvat astian käsiinsä saamaan. Ja mustaotsaisessa saunassa läiskyvät kortit...

Sitten lakkaa kauppa aittojen luona kun viimeinenkin jätkä on täyttänyt mahansa ja reppunsa, sitten riihikartanossa kun kauppiaan lekku kumisee tyhjyyttään. Tulevat nyt syöneet jätkät kohti tupia, mistä kuuluu pirun ja paimenen valssin äläköivät, monipoimuiset lopputahdit, tulevat röyhtäillen ja suitaan pyyhkien. Tulee myös toisia, väkeviltä liikutettuja, hoippuvia, hörähteleviä. Kiivaasti ja humuten lipuu nyt jätkiltä elämä! Kauas virtaa avonaisista ovenremppanoista hölinä ja turina kuten ampiaispesästä. Hanuri puhkuu kuin tukehtumaisillaan, rämisten soi tahtirauta. Joskus välähtää Kauhavan teräs juopuneen jätkän kädessä, hän pyörähtää kannoillaan, hihkuu. Hiluu — aukesipa piiri! Mutta siinä samassa ovat kourat kiinni hänen kalvosissaan, puukko väännetään pois, lyödään korkealle seinään ja miestä talutellaan syrjään.

Niinpä kuluu rokulipäivä murheellisen, vettä tippuvan taivaan alla. Kuuluu polkan yksitoikkoinen jumputus, jytisevät lattiapalkit, joku ryyppii vielä kahvin ruskeata nestettä, joku nuristelee viimeistä viinatilkkaansa seinän takana...

Mutta kun on vitkalleen saapunut ilta, vaisu hämäryys, silloin makaavat miehet luokonaan molempien pirttien lattioilla, kyljellään, tiukalle sullottuina kuten silakat nelikossa. Ei ulotu siinä kaikkien ruumis lattiaan, ei voi kukaan liioin liikahtaa ottaakseen unta toisella kyljellään. Mutta vielä kurkistaa jätkän pää ovelta: — Hohoi! Mahtuuhan tänne!

— Älä veikkonen, ei täällä ole kahta vuovinkia!

— Eihän ole hällälläkään ketään!

— Saat siinä paistaa lihasi, jos lystää!

Kuuluupa räsähdys. Mies kiskaisi porstua huoneesta lankun irti ja kohta hän juosta sukaisee sukkasillaan makaavien ylitse, rimputtelee kuin tukkisumaa, hihkaisee vielä viinanhöyryjä päässään ja kompuroi toisten uhkaillessa ja sadatellessa lankkuineen kuumalle hällälle.

* * * * *