v. 1841 julkaistu matkateos käsittelee Keski-Amerikan pohjois-osien

muinaisjäännöksiä, E.G. Squier, E. Rockstroh, joka muinaistutkimusten ohella myös tutki tulivuoria, kuten Fuegoa ja Ilopango-järven uutta tulivuorta, Desiré Charnay ja A.P. Maudslay, jotka 1880-luvulla tutkivat Guatemalan, Etelä-Mexicon ja Yucatanin maya-raunioita. Viime vuosikymmenellä ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet työskennellä tälläkin muinaistieteen työmaalla.

Tulivuorien tutkijoista mainittakoon saksalaiset Karl von Seebach ja Karl Sapper ynnä ranskalaiset H. Pittier, jonka työmaana oli Costa Rica, Dollfus ja Montserrat. 1880-luvulla matkustelivat samoilla seuduilla piispa A. Thiel ja ruotsalainen eläintieteilijä C. Boxvallius.

Vähimmin tunnetulta Keski-Amerikan maista on Honduras.

Tärkein Keski-Amerikan tutkijoista on Karl Sapper. Cobanista, Guatemalan pohjoisosista, liikkeelle lähtien hän ensin tutki läheiset Guatemalan osat ja sitten lännen tulivuoriseudut. 1889 hän retkeili Keski-Guatemalassa ja Chiapaassa, 1891 Guatemalan Atlantin puoleisella rannikolla ja Brittiläisessä Honduraassa, seuraavana vuonna Guatemalan eteläosissa ja Honduraassa. 1893 tapaamme hänet Tabascossa ja Chiapaassa, seuraavana vuotena Yucatanissa, 1895 Salvadorissa ja Länsi-Honduraassa. Käytyään 1895 Euroopassa hän palasi takaisin työmaalleen ja retkeili Keski-Amerikassa eri suuntiin aina vuoteen 1900, jolloin hän oli Keski-Amerikassa viettänyt 12 vuotta ja uudenaikaisen maantieteen vaatimusten mukaisesti tutkinut sitä perusteellisemmin ja laajemmin kuin kukaan ennen häntä. Sapperin tutkimukset ja keräykset käsittävät maantieteen kaikkia aloja. Ne ovat arvaamattomassa määrässä lisänneet tietoja näistä laiminlyödyistä ja luonnonrikkaudestaan huolimatta vähän tunnetuista maista.

Mexico.

Alexander v. Humboldtin jälkeen on Mexicossa matkustellut paljon eurooppalaisia tiedemiehiä, selvitellen sen maantieteellisiä, geologisia, luonnontieteellisiä ja muinaistieteellisiä asioita. Yhdysvalloista käsin on omistettu työtä varsinkin maan vanhan intiaanikulttuurin jäännöksille ja alkuperäisten intiaaniheimojen perimätiedon ja kansatieteellisten seikkain keräämiselle.

Ulkomaalaisten ohella ovat Mexicossa kuitenkin kotimaisetkin voimat työskennelleet samoilla aloilla. Valtion kustannuksella tehdään suurta topograafista maankarttaa mittakaavaan 1:1000000, jota paitsi kotimainen geologinen toimisto laatii maasta geologista kertomusta. Maan suureen metallirikkauteen nähden onkin sen geologisella tutkimuksella mitä välittömin käytännöllinen merkitys.

POHJOIS-AMERIKKA.

Kalliovuorien poikki Kaukaiseen Länteen.

Turkisten kauppa sai aikaan, että, maantuntemus Pohjois-Amerikan pohjoisosissa levisi paljon nopeampaan muutamia valtareittejä myöten kuin maanosan keskustassa. Nykyisissä Yhdysvalloissa se etupäässä eteni asutuksen keralla, joka kulki koko joukon hitaammin, vaikkapa se onkin Amerikassa voittanut kaikki entiset ennätykset. Ei tosin puuttunut yksityisiä seikkailijoita, jotka halusta olisivat tunkeutuneet raivauksen esirintamasta eteenpäin täällä etelämpänäkin, mutta se oli vaikeata sekä soveliaiden kulkuväylien puutteen että intiaanien vihamielisyyden vuoksi. Preeriain takana kohosi Kalliovuorien pitkä jyrkkä muuri, jonka poikki jokien vuolauden ja syvien rotkolaaksojen vuoksi oli vaikea päästä. Vuoriston takana taas oli laaja kuiva erämaa, joka vielä enemmän vastusti yritteliäisyyttä. Ne varsinaiset tutkimusretket, joita tehtiin näihin suuntiin, tapahtuivat etupäässä hallituksen toimesta ja sen varoilla.

Lewisin ja Clarken retki Tyynelle merelle.

Presidentti Jefferson lähetti kapteenit Merriwether Lewisin ja William Clarken nousemaan Missourin lähteille siinä toivossa, että sen kautta löydettäisiin tuo kauan etsitty vesitie Tyynelle merelle.

Toukokuussa 1804 molemmat sotilaat lähtivät kolmella veneellä St. Louisista, ranskalaisten perustamasta turkiskauppalasta, joka ei silloin vielä ollut edes kaupungin kirjoissa, mukanaan täydet kuormat aseita ja ampumavaroja, ruokatavaroita sitä vastoin verraten vähän, koska aiottiin elää maasta, — ja koko matka elettiinkin, sillä riistaa oli silloin vielä runsaasti. Missourin rannoilla oli ehtymätön paljous hirvieläimiä, karhuja, majavia, monenlaisia lintuja ja kasvikunta tarjosi luonnon aarreaitoista luumuja, vadelmia, karviaismarjoja, viinimarjoja, omenia, kirsikoita ja viinirypäleitä. Intiaaneille selitettiin, että maa oli saanut oman hallituksen, ja heidän kanssaan pidettiin neuvotteluita, he antoivat retkikunnan rauhassa matkata.

Kulkien komeiden jokirantametsien välitse, ohi mahtavien kallionpolvien, sivu lukemattomien syrjäjokien, retkikunta tuli mahtavan siouxheimon maahan, jossa niinikään poltettiin rauhanpiippua. Jonkun matkaa oli nyt kahden puolen karumpia mäkimaita, sitten nähtiin taas komeita jokirantametsiä, joissa kasvoi mitä jaloimpia puita, punaketriä, tammea, jalavaa ja pähkinäpuuta ja Amerikalle ominaisia puulajeja. Korkealla preerioilla sudet ajoivat antilooppeja ja puhvelit monituhatpäisissä laumoissa samoilivat jymiseviä aavikoita. Monesta rantatiheiköstä iso hirvi kohotti ihmeellisiä sarviaan. Teton intiaanien maassa joki muuttui matalaksi ja kovat tuulet tekivät haittaa. Punanahkain vainioilla kasvoi maissia, tupakkaa, papuja, perunoita, melooneja ja muitakin kasveja. Tultiin sitten mandaanien ja rikarain maahan, joka oli suureksi osaksi hävitetty, ja näiden heimojen välillä saatiin rauha solmituksi. Retkikunta rakensi itselleen talveksi varustetun aseman ja asettui siihen kevättä odottamaan. Missouri, joka sillä kohdalla oli puolen kilometriä leveä, meni niin vahvaan jäähän, että suuret puhvelilaumat saattoivat kulkea sen poikki toiselle rannalle. Viisi kuukautta retkikunnan täytyi odottaa, ennenkuin väylä jälleen oli kuljettavassa kunnossa.

Huhtikuun 7:ntenä lähdettiin taas matkalle. Tultiin nyt seutuihin, joissa ei ennen kukaan valkoinen ollut käynyt. Maan kivennäisvarat näyttivät paranevan. Toisin paikoin maanpinta oli kokonaan alkalisuolain peitossa ja tuulien siitä kiehtoma pöly oli silmät sokaista.

Yellowstone laakso.

Luutnantti John Colter tutki Yellowstone joen laakson ja löysi kuulun geysiirialuecn, joka oli intiaaneille tunnettu. Tällä retkellä hän ampui ensimmäisen harmaankarhun, Rocky Mountains vuoriston hirmun, ja kirjoitti siitä ensimmäisen kuvauksen. Kaikenlainen metsänriista, mitä näissä aarnioseuduissa oli, tuskin osasi ensinkään pelätä ihmistä, jonka paukkuva surma-ase oli sille aivan tuntematon.

Toukokuun 26:ntena 1805 nähtiin Rocky Mountains eli Kalliovuoret. Retkikunta tuli Missourin suurelle putoukselle, jätti sen alle osan tavaroistaan ja putouksien yläpuolella koversi puunrungosta uudet kanootit, joilla matkaa jatkettiin kolmen joen haaraan. Joet saivat nimeksi Jefferson, Madison ja Gallatin ja ensiksi mainittua lähdettiin edelleen nousemaan, osa veneellä, osa rantoja pitkin. Lopulta joki kapeni niin pieneksi, että yksi miehistä saattoi asettua sen poikki hajasäärin seisomaan ja kiittää taivasta, joka oli suonut hänen niin kauan elää, että hän saattoi hajasäärin silloittaa valtavan Missourin.

Vedenjakajalla.

Retkikunta kiipesi nyt vuorisolaan ja tuli vedenjakajalle. Kun oli sen poikki kuljettu ja vastakkaista rinnettä vähän matkaa laskettu, tultiin kirkkaalle purolle, joka juoksi länttä kohti.

Se oli Columbian lähdehaara. Sitä oli kuitenkin mahdoton laskea veneellä, jonka vuoksi retkikunta osti hyviltä ystäviltään shoshoni-intiaaneilta hevoset ja niillä lähti maisin matkaa jatkamaan. Polku kulki jyrkkiä vuoria, äkkijyrkkien vuorenseinämien reunoja, louhisten rotkojen poikki. Lähes kuukausi kului, ennenkuin oli päästy vuorien poikki, joilla usein oltiin niin korkealla, että vesi kesällä jäätyi ja satoi lunta. Toisinaan päästiin päivässä penikulma eteenpäin eikä aina sitäkään. Ruoasta alkoi olla puute, kun riistaa ei ollut ensinkään. Kun hevonen väsyi, niin se tapettiin ja syötiin. Täytyipä ostaa punanahkoilta koiriakin muun ravinnon puutteessa. Nälkä, vaivat ja väsymys uuvuttivat retkikuntaa, mutta lopulta se taas pääsi tasaiselle maalle. Monen vuorijoen poikki he olivat kulkeneet, ennenkuin saapuivat semmoiselle, jota punanahat vakuuttivat voivan vaaratta laskea. Se oli Kooskooskia, valkoisten antamalla nimellä Clearwater River.

Columbialla.

Retkikunta oli nyt nenänpuhkaisija intiaanien maassa. He jättivät sinne hevosensa odottamaan, kunnes palaisivat, ja rakensivat jokimatkaa varten kanootit. Matka kävi nyt helpoksi. Kolmen päivän kuluttua he saapuivat Shoshone-joelle ja sitä seitsemän päivää laskettuaan Columbialle. Maa alkoi olla asuttua ja ruokaa runsaasti, etenkin lohia, joita Columbia toisina vuodenaikoina on aivan tungokseen asti täysi. Yhä alempana intiaaneilla oli ampuma-aseet, mikä osoitti heidän olevan yhteydessä rannikon valkoisten kanssa. Useat heimot olivat sotaisia ja liikkuivat joella suurilla kanooteilla, joiden keulassa ja perässä oli vuoltuja kuvia. Onneksi ne kuitenkin asettuivat retkikuntaa kohtaan ystävälliselle kannalle. Vihdoin alkoi vuorovesi tuntua ja marraskuun 7:ntenä kuului kaukaa edestäpäin hyökyaaltojen jyrinää. Näin retkikunta oli päässyt pitkän matkansa päähän, yli 6000 kilometriä kuljettuaan.

Tyynen meren rannalla.

Paluumatkalla, jolle lähdettiin varhain seuraavana keväänä, kuljettiin aluksi samaa juonta, vähemmän kuitenkin veneillä, enemmän hevosilla. Korkeammalla vuorimaassa retkikunta kuitenkin jakautui. Lewis osan keralla kulki Maria-joelle, joka on yksi Missourin lähdehaaroja, Clark kulki eteläisempää reittiä ja saapui Yellowstone joen lähteille, kulkien läheltä nykyisen kansallispuiston ohi. Missourilla retkikunta jälleen yhtyi ja jatkoi sitä pitkin matkaa, kunnes syyskuun lopulla 1806 saapui takaisin St. Louisiin.

Tämä löytöretki oli tärkein, mitä milloinkaan on Yhdysvaltain alueella tapahtunut. Siihen Yhdysvallat perustivat oikeutensa Oregoniin, joka muutoin luultavasti olisi menetetty Englannille. Mutta sitä paitsi se varsinaisena löytöretkenä paljasti maanosan koko läntisen puoliskon rakenteen.

Piken retket.

V. 1805 Yhdysvaltain hallitus lähetti luutnantti Zebulon Montgomery Piken etsimään Mississipin lähteitä ja ottamaan maan Yhdysvaltain omaisuudeksi. Huolimatta läheisyydestään Mississipin lähteet vielä olivat tuntemattomat, jopa koko se seutu, jossa sen latvaosa juoksee. Canadalaiset erämiehet olivat anastamaisillaan maan ja Yhdysvaltain täytyi pitää kiirettä, jos mieli ennättää ennen. Pike nousi Mississippiä sangen kauas latvoille, mutta varsinaisia lähteitä ei vielä hänkään löytänyt.

Tältä matkalta palattuaan Pike lähetettiin etelän suunnalle Arkansas ja Red River jokien lähteitä etsimään sekä sovittamaan sotivia intiaaniheimoja. St. Louisista lähtien hän ensin kulki jonkun matkaa Missouria ylöspäin, saapui elokuussa v. 1806 osage-intiaanien kyliin ja samosi sieltä maan poikki Republican joelle, pawnee heimon asuinpaikoille. Sieltä matka piti Arkansaalle, jonka rannalla retkikunta jakautui, toinen osa lähteäkseen jokea alaspäin seuraamaan, toinen Piken omalla johdolla lähteitä kohti tunkeutuakseen. Espanjalaisille nämä seudut jo olivat enimmäkseen tuttuja, mutta Pike oli ensimmäinen amerikkalainen, joka Arkansaan vartta nousi Kalliovuoria kohti. Hän seurasi sitä aina Puebloon saakka, joka on lähellä Kalliovuorien juurta, ja koetti sieltä kiivetä läheiselle Pikes Peakille (4.292 metriä), joka on hänestä nimensä saanut, mutta eksyikin toiselle kukkulalle. Vasta v. 1819 valloitettiin tämä kuulu kukkula, joka näkyy suunnattoman kauas lakeudelle. Pike lähti Pueblosta uudelleen nousemaan Arkansasta, mutta sen rotkolaaksoon, Grand Canjoniin, oli mahdoton millään keinoin tunkeutua. Hän sen vuoksi kääntyi joelta vuoristoon ja kiertoteitä saavutti Arkansaan lähteet nykyisen Leadvillen seuduilla.

Red Riverin lähteitä Pike sitä vastoin ei löytänyt. Hän päätti sen vuoksi omin luvin tehdä retken uudelle suunnalle ja kulki Sangre de Christo vuoriston poikki tavattomia rasituksia kestäen Rio Grande del Norten laaksoon, rakentaen sinne linnan. Linna olikin kuitenkin Espanjan alueella, jonka vuoksi espanjalaiset vangitsivat hänet koko joukkonsa keralla. Pike vietiin Chihuahuaan Pohjois-Mwxicoon, mutta siellä hänet vapautettiin ja saatettiin Texasin kautta Yhdysvaltain rajalle.

Santa Fén reitti.

Piken retkestä oli seurauksena suuri karavaanikauppa »Amerikan suuren erämaan poikki», joka ei kuitenkaan ollut erämaata samassa merkityksessä kuin Sahara tai Arabia taikka edes Amerikan omatkaan karuimmat seudut. Ensimmäinen kaupparetkikunta lähti Yhdysvalloista Santa Féhen v. 1812, mutta kaikki sen jäsenet vangittiin Mexicossa ja saivat viettää yhdeksän vuotta tyrmässä. V. 1821 yritys kuitenkin uudistettiin paremmalla menestyksellä. Uusi-Mexico oli siihen saakka saanut tavaransa Vera Cruzista, mutta uusi tie oli edullisempi ja sillä kehittyi erinomaisen vilkas kauppa. Yhdysvaltain hallitus alussa lähetti kaupparetkikuntain suojaksi sotilasosastoita, mutta myöhemmin kauppiaat pitivät itse huolta turvallisuudestaan. Kussakin retkikunnassa oli satakunta miestä ja 40—50 vaunua. Enemmän kuin puolen vuosisataa tätä kauppaa käytiin, ennenkuin rautatie teki siitä lopun, ja retkeläisiä kohdanneet lukemattomat seikkailut loivat siihen romanttisuuden loisteen, josta sitten monet kirjailijat ovat ammentaneet seikkailuromaaneihinsa aihetta. Kauppareitin itäpää oli St. Louis ja myöhemmin Kansas City.

Astoria.

Huomattava sija Yhdysvaltain aluekehityksessä oli John Jacob Astorin turkiskauppa-yrityksillä Columbian suussa.

Astor, joka oli turkiskaupalla kerännyt niin suuren omaisuuden, että hän aikanaan oli Yhdysvaltain rikkain mies, lähetti syyskuussa 1810 laivan purjehtimaan Kap Koornin ympäri Columbian suuhun ja seuraavana vuonna maaretkikunnan samoille seuduille. Laiva saapui määräpaikalle ja perusti sinne Astoria nimisen kauppalan. Intiaanit ottivat retkikunnan ystävällisesti vastaan, sekä ne, jotka asuivat Columbian suistamossa, että ylempänä jokivarressakin elävät. Mutta kun laiva purjehti Vancouveriin toista asemaa perustamaan ja kapteeni vihoissaan siitä, että intiaanit pyysivät liian korkeita hintoja merisaukon nahkoista, suin päin ajoi heidät laivasta, palasivat intiaanit seuraavana päivänä takaisin suurella joukolla, aseet viittainsa alla, ja laivaan päästyään surmasivat kaikki valkoiset, ennenkuin nämä älysivät edes vastarintaan ruveta. Kun metsäläiset olivat lähteneet laivalta, tointui laivan kirjuri sen verran, että saattoi ryömiä ruutivarastoon, ja kun intiaanit seuraavana aamuna palasivat laivaa ryöstämään, räjähdytti hän tulitikulla laivan ilmaan ja siten surmasi päälle sata intiaania. Vain tulkki pelastui ja toi tiedon »Tonquinin» ja sen miehistön surullisesta tuhosta.

Astoriaan jäänyt siirtokunta alkoi surusanoman kuultuaan pelätä, että sama kohtalo voisi tulla senkin osaksi. Siirtolaiset turvautuivat lopulta sotajuoneen, näyttivät intiaaneille tulpalla suljetun pullon ja sanoivat siihen sulkeneensa isonrokon, jota intiaanit kovin pelkäsivät. He lupasivat pitää pullon suljettuna, niin kauan kuin intiaanit pysyivät ystävällisinä, ja tämä keino auttoi. Intiaanit, jotka jo olivat suunnitelleet siirtokunnan tuhoa, paransivat tapansa, ja Astoria säilyi, kunnes maaretkikunta Huntin johdolla saapui. Sen olisi pitänyt tuoda melkoiset varastot mukanaan, mutta voitettavat vaikeudet olivat olleet niin suunnattomat, että miehet töin tuskin tavaroittakaan perille pääsivät. Huntin retkikunta kulki Kalliovuorien poikki vähän eteläisempää reittiä kuin Lewis ja Clarke ja saapui Shoshone joen lähteille, aikoen laskea sitä myöten merimaahan. Se oli kuitenkin koskien ja rantain vaikeuden vuoksi aivan mahdotonta, jonka vuoksi oli talvesta huolimatta jatkettava matkaa jalan, nälkää ja vilua kärsien, ja kuljettava kautta maan, joka oli kokonaan tuntematon. Melkein vuotta myöhemmin, kuin oli odotettu, retkikunta lopulta saapui Astoriaan. Jotenkin samoja reittejä sieltä lähti pian sen jälkeen palaava retkikunta, laskien Platte jokea alas Missouriin.

Samaan aikaan, v. 1812, syttyi Yhdysvaltain ja Englannin välillä sota ja anastusta välttääkseen Astorian asiamiehet möivät nuoren siirtokunnan englantilaiselle Luoteiskomppanialle, ja sen kautta koko nykyinen Oregon oli joutua Suur-Britannialle.

Washington Irwing on laajassa teoksessa kertonut Astorian värikkäät vaiheet.

Long Kalliovuorina ja Mississipin lähteillä.

V. 1819 Yhdysvaltain hallitus päätti ryhtyä tarkemmin tutkimaan Rocky Mountains vuoristoa, joka pitkänä muurina lännen puolella rajoittaa preerioita. Varustettiin retkikunta, jonka johtajaksi määrättiin majuri Stephen Harriman Long.

Toukokuussa se lähti Pittsburgista matkaan, kulki omalla höyrylaivallaan Alleghanya ja Ohioa alas Mississippiin, St. Louisissa täydensi varastonsa ja lähti sitten Missouria nousemaan, osa rinnalla maitse matkaten. Platte joen suussa oltiin talvea ja lähdettiin hevosilla tämän joen rantoja edelleen nousemaan. Heinäkuussa v. 1820 Kalliovuoret tulivat näkyviin. Monelle niiden kukkuloista noustiin ja korkein sai nimeksi Longs Peak (4.345 m). Osa retkikunnasta tutki Arkansaan latvan, osa sen syrjäjoen Canadianin yläjuoksua, luullen sitä Red Kiveriksi.

Hallitus oli retken tuloksiin niin tyytyväinen, että se lähetti Longin Mississipin latvaosia tutkimaan. Hän nousi Minnesotaa latvoille saakka, kulki kapean vedenjakajan poikki Red Kiveriin ja laski sitä Winnipeg järveen. Mississipin päähaara tulee kuitenkin Minnesotan pohjoisosasta Itasca järvestä, jonka Henry Schoolcraft löysi v. 1832. Neljä vuotta myöhemmin geologi Jean N. Nicollet löysi vielä Itascankin yläpuolelta lähdehaaran, joka sai nimeksi Nicolletin Lapsi-Mississippi. Minnessotan valtio erotti v. 1890 koko Itasca järven ja siihen laskevien lähdejokien alueen kansallispuistoksi.

Valkoisen asutuksen tienraivaajat, erämiehet, kauppiaat ja varsinaiset uudisasukkaat etenivät nopeaan Mississipin takaisille lakeuksille. Kauppiaat kulkivat suurissa joukoissa heimosta heimoon ja enimmäkseen olivat intiaanien kesken suosittuja. Sama suosio ei tullut maanviljelijäin osaksi, jotka jäivät paikoilleen ja supistamistaan supistivat punaisen miehen metsästysmaita, mutta vaaroista huolimatta ei ollut puutetta rohkeista tienraivaajista, jotka lähtivät vihamielisten intiaanien keskelle onneaan koettelemaan. Heitä ei edes pidättänyt Rocky Mountainsin jylhä vuorimaa, ei sen takana odottava laaja karu erämaa, eikä Sierra Nevadankaan korkea kalliomuuri, vaan jo 1840-luvun alussa heitä alkoi maan poikki saapua Sacramcnton ihanaan leutoon laaksoon, jossa Mexicon hallitus auliisti luovutti tulijoille maata.

Tieto niistä reiteistä, joita nämä eturintaman miehet kulkivat, ei kuitenkaan paljoa kartuttanut kirjallista maantuntemusta, vaikka se kulkupuheena selvittelikin perässä tulijoille eteisten matkain yleisiä maantieteellisiä piirteitä. Vasta jonkinlaista opillista sivistystä saaneet miehet saattoivat kartoille ja kirjoihin koota perustiedot siten, että ne olivat jokaisen saatavissa.

Frémont, Lännen tienkävijä.

Semmoinen mies oli John Charles Frémont, jota laajoista löytöretkistään ruvettiin sanomaan »Lännen tienkävijäksi», koska hän todella uudisasukkaille kävi enemmän uusia teitä kuin kukaan ennen häntä ja myös nämä tiet kunnollisesti kartoitti.

Frémont oli nuori luutnantti, kun hän sai toimekseen kartoittaa Kalliovuorien poikki kulkevan Eteläsolan, jonka kautta uudisasukkaita jo oli matkannut Californiaan, sekä tähtitieteellisesti määrätä solan aseman. Hän lähti retkelleen toukokuussa v. 1842 pienestä kylästä, joka oli nykyisen Kansas Cityn paikalla, hyvin varustettuna, uskaliaan ja kokeneen joukon keralla. Retkikunta, joka kulki ratsain, nousi Platte jokea, jakautui ja tutki sen molemmat haarat, jonka tehtyään molemmat osastot jälleen yhtyivät Laramie nimisessä pienessä rajalinnassa.

Siitä eteenpäin matka kävi vihamielisten intiaanien alueen kautta, mutta retkikunnan kimppuun ei kuitenkaan hyökätty. Rauhaa riitti, mutta sitä suurempi oli niillä seuduin ravinnon puute. Eteläsola, jota oli etsimään lähdetty, huomattiin erinomaisen soveliaaksi tien reitiksi. Solan vastakkaiselta rinteeltä vesi jo juoksi Shoshonejokeen, Columbiaan ja Tyyneen mereen. Työnsä tehtyään Frémont nousi suurenmoiselle vuorenkukkulalle (4202 m), joka on hänestä nimensä saanut, ja sieltä sai hyvän yleiskäsityksen laajoista alueista. Kokoelmineen, huomioineen retkikunta sitten lähti paluumatkalle.

Toisella matkallaan, joka alkoi seuraavana vuonna, Frémont tunkeutui Kailiovuorien poikki Suuren suolajärven syvänteeseen. Siellä olivat jo ennen häntä muut käyneet, varsinkin kapteeni Benjamin Bonneville [Bonnevillesta sai sitten niinensä suuri jääkauden aikuinen järvi, josta nykyisin on vain pieniä osia jäljellä, mutta jonka rantamuodostukset ovat »Suuren syvänteen» kuivassa ilmanalassa säilyneet erinomaisen selvinä.], joka 1831—1836 oleskeli niillä seuduilla ja vielä kauempana lännessä, useita vuosia sivistyksestä kokonaan erotettuna. Tutkittuaan Suuren suolajärven Frémont seurasi Shoshone jokea kauas Columbian suupuoleen saakka, tehden pitkin matkaa tarkkoja havainnolta ja paikanmääräyksiä. Talvesta huolimatta hän sitten palasi tutkimaan Kalliovuorien ja Sierra Nevadan välistä ylänköä, »Suurta syvännettä», joutuen lopulta ravinnon puutteen vuoksi niin suureen pulaan, että hänen täytyi lähteä yrittämään Sierra Nevadan poikki Californiaan. Matka Sierra Nevadan poikki kesti toista kuukautta ja retkikunta olisi varmaan sen lumisissa, vaikeissa, sotkuisissa solissa tuhoutunut, ellei se viime hetkessä olisi saanut erästä intiaania oppaakseen. Hänen avullaan Frémont lopulta saapui Sacramenton laaksoon.

Tämä matka käänsi Yhdysvaltain johtavain piirien huomion Californiaan, joka silloin vielä oli Mexicon hallussa, Espanjalta saatuna perintönä, ja v. 1845 Frémont lähetettiin uudelleen tutkimaan seutua ja reittejä. Hänen Californiaan tultuaan syttyi Yhdysvaltain ja Mexicon välillä sota ja Frémont keräsi Caiifornian jenkit johtonsa alle, valloitti koko Pohjois-Californian. Hän riitautui kuitenkin amerikkalaisen kenraalin kanssa, joka marssi Californiaan kaakosta Santa Fén kautta, vangittiin ja lähetettiin Washingtoniin, jossa hän kuitenkin pääsi verraten pienellä rangaistuksella.

Californian kultaryntäys.

V. 1848 Californiassa löydettiin kultaa ja suunnaton kultaryntäys alkoi. Toinen puoli matkusti sinne Panaman kautta, toinen puoli mannermaan poikki vaunuissa, »preeriakuun aroissa». Frémont lähti etsimään Santa Fén kautta uutta helpompaa reittiä, mutta joutui mainitun kaupungin takaisissa maissa pulaan, joka oli tuottaa hänelle tuhon. Opas vuoristossa eksyi, retkikunnan täytyi palata takaisin, mutta ennenkuin se pääsi aution erämaan poikki takaisin Santa Féhen, oli kolmasosa miehistä ja kaikki hevoset kuolleet nälkään ja viluun. Seuraavana vuonna Frémont siitä huolimatta lähti uudelleen matkaan, ja vaikk'ei hän nytkään löytänyt etsimäänsä solaa, niin pääsi hän kuitenkin Sierran poikki Sacramenton laaksoon. V. 1853 hän lähti uudelleen löytöretkelle, alkoi etsiä siltä kohdalta, missä opas oli ensi yrityksellä eksynyt, ja vihdoin löysi sarjan solia, jotka johtivat Kultaisen portin rannalle. Mutta viisikymmentä päivää retkikunnan täytyi tälläkin retkellä elää hevosenlihalla. Tätä reittiä kulkee myöhemmin rakennettu rautatie.

Frémont palveli myöhemmin vakinaisessa armeijassa, kenraaliksi yleten, mutta sotilaana hän ei menestynyt yhtä hyvin kuin »tienkävijänä».

Jälkeen vuoden 1850 alettiin Kalliovuorien kautta etsiä rautatien reittejä, ja näiden töitten kautta vuoriston ja Tyynen meren välisen maan tunteminen edistyi valtavasti. Tutkimusten tulokset koottiin kolmeentoista isoon nidokseen, joissa paitsi karttoja on mitä monipuolisimmat tiedot kivennäisistä, kasveista, asukkaista y.m. Jo muutamia vuosia aikaisemmin mormonit olivat asettuneet Utahiin, ja he kyllä pitivät huolta siitä, että niiden seutujen maine levisi laajalle. Colorado joki ja sen maailmankuulu kanjoni tutkittiin 1857—59. Ja kymmenen vuotta myöhemmin majuri Powell laski veneellä kanjonin, voittaen mitä suurimmat luonnonesteet ja vaarat. Orjasota keskeytti joksikin ajaksi tutkimukset, mutta sitä suuremmalla tarmolla niihin sodan päätyttyä käytiin käsiksi. Varsinkin Kalliovuorien länsipuolella olevat autiot maat' kartoitettiin ja geologisesti tutkittiin niin tarkkaan, että ne nyt ovat Pohjois-Amerikan parhaiten tunnettuja. Yhdysvaltain rannikkojen tarkka kartoitus alkoi jo yhdeksännentoista vuosisadan alussa.

Kartoittajat ja geologit.

Lännen ja Kaukaisen Lännen kartoitus ja tutkiminen olikin polttava kysymys suunnattoman siirtolaistulvan vuoksi, joka yhä taajempina laineina sinne päin vyöryi, hyväkseen käyttämään näiden koskemattomien alueitten suunnattomia luonnonrikkauksia. Hallitusten oli välttämättä saatava jonkinlainen käsitys näiden kansallisvarain laadusta ja määrästä. Tienraivaajat olivat jo tuoneet viestit noiden seutujen monista ihmeistä, »jumalten puutarhoista» ihmeellisine luomisen raunioineen, »pahoista maista», jokien uurtamista kanjoneista, suolajärvistä, mammuttipuista ja äärettömistä punapuu- ja douglaskuusi-metsistä, monia muita mainitsematta. Ensin tämä suunnaton alue oli kartoitettava, vasta sitten voitiin ryhtyä varsinaiseen geologiseen työhön. Clarence King, F.V. Hayden, J.W. Powell, G.M. Wheeler, Clarence Dutton ja heidän jälkeensä v. 1879 perustettu geologinen virasto suorittivat tutkimustyön, joka suuremmoisuutensa ja tulostensa arvaamattoman runsauden puolesta on ainoa laatuaan ja lisäksi tieteellisen arvonsakin suhteen menestyksellä kilpailee samanlaisten Euroopassa suoritettujen töitten kanssa. Oli onni, että geologit saapuivat Yellowstonen laaksoon ennen uudisviljelijöitä ja vuorimiehiä ja siten saattoivat pelastaa hävitykseltä tämän mahtavan vuoristoseudun kuumine lähteineen, liejuvulkaanineen ja solfataarineen, värikkäine sinteripengermineen, tippukivimuodostuksineen ja ärjyvine vuorineen. Heti kun he v. 1871 olivat sen tunnetuksi tehneet, se julistettiin kansallispuistoksi, jossa kaikki luonnon hävitys on kielletty. Vielä merkillisempi on sekä muodostustensa että muodostumishistoriansa puolesta Coloradon kanjoni, laatuaan suurenmoisin maisema, mitä on maailmassa. Ei Danten eikä Dorén mielikuvitus olisi kyennyt luomaan mahtavampaa kuin tämä kanjoni sillä matkalla, jolla se kulkee Kaibab-ylängön poikki. Dutton, joka sen tutki, kuvaa seuraavin sanoin sen jylhää kauneutta:

Coloradon kanjoni.

»Miltä kohdalta Kaibab-ylängöllä kanjonia lähestyneekin, kaikkialla se yht'äkkiä avautuu syvyyksiään myöden; harvassa paikassa huomaa ennakolta merkkiä, että kuilu on lähellä, metsä ulottuu aivan jyrkänteen partaalle saakka ja kuuset varistelevat käpyjään pohjattomaan kuiluun. Jo ulkoreunalta näköala on kuvaamattoman suurenmoinen, mutta vielä monta vertaa mahtavampi se on itse kanjonissa. Semmoinen näköala avautuu Point Sublimesta, kauas kanjoniin pistävältä polvekkeelta, joka voittaakin kaikki muut näköalapaikat.

»Suuri kanjoni lisää nykyisiin luonnonkäsityksiimme aivan uuden luonnepiirteen, uusia kauneuden, suurenmoisuuden ja luonnonilmiöiden voiman sävyjä; mutta samoin kuin jokainen uudistus, samoin tämäkin tarvitsee aikaa tullakseen ymmärretyksi, sitä on tutkittava, siihen on totuttava, jotta sen sisällys kävisi ilmeiseksi. Luonnonystävä, joka on kehittänyt katseensa Alpeilla, Italiassa, Saksassa, Appalasheilla y.m., tuntee tähän merkilliseen seutuun tullessaan melkein kuin loukkauksen, hän tuntee ahdistusta, ehkä vastenmielisyyttä ja pelkoakin; hän ei näe mitään, mitä hän on tottunut pitämään kauniina ja ylevänä, kaikki on tosin ihmeellistä, mutta luonnotonta ja epäkaunista; ei missään hän näe sopusointuisia sulavia värivivahduksia. Mutta tottumus muuttaa tätä vaikutusta, se mikä alussa näytti kovalta, hurjalta, melkein raa'alta, muuttuu nyt suurenmoiseksi ja vaikuttavaksi, se on täynnään voimaa ja mahtavuutta, ja räikeät ristiriitaiset värit osoittautuvatkin vähitellen suuressa määrin hienoiksi, vaihteleviksi ja vaikuttaviksi. Jos tässä vain suurenmoisuus vaikuttaisi, voitaisiin sen summa lausua muutamalla sanalla: kanjoni on päälle 300 kilometriä pitkä, 8—18 kilometriä leveä ja 1 500—1800 metriä syvä. On pidempiä ja leveämpiä laaksoja ja on joku syvempikin; mutta siitä huolimatta suuri kanjoni kaikkien yksityisseikkainsa yhteisvaikutuksen kautta on ylevintä, mitä on maan päällä.

»Point Sublimen uloimman nokan päästä on vastakkaisen rantaäyrään yläreunaan 11 kilometriä matkaa, mutta molemmat äyräät ovat kovertuneet laajoiksi amfiteattereiksi, jonka vuoksi ne enimmäkseen ovat paljon etäämpänä toisistaan. Lähin näköpiiri, jonka pituus on 80, leveys 20 kilometriä, on täpötäynnään lukemattomia yksityisseikkoja, jotka ovat niin jättimäiset, niin valtavat, niin sanomattoman moninaiset ja monipiirteiset, ettei niitä voi käsittää kuin verkalleen ja tuntien heräävästä vaikutuksesta syvää mielenliikutusta. Epäilemättä vastakkainen laakson seinämä esiintyy kaikkea muuta suurenmoisempana ja valtavampana; ihmishenki ei kykene käsittämään puoltatoista kilometriä korkeata kalliomuuria, joka kohoo vastapäätä enemmän kuin kymmenen kilometrin päässä ja oikeaan ja vasempaan näyttää häipyvän äärettömyyteen. Hän tuntee itsensä niin masentavan pieneksi ja mitättömäksi. Jos se edes olisi äkkijyrkkä sileä seinämä, niin tapaisi siinä vielä lepokohdan, mutta kaikkialla siinä esiintyy mitä suurinta moninaisuutta. Syviä amfiteattereja mutkaa syvälle vastakkaiseen ylänköön ja niiden välillä kohoo mahtavia polvekkeita, jotka kehittyvät katsojan eteen ihaniksi päädyiksi. Koko reuna jakautuu täten poukamiin ja esiinpistäviin polvekkeihin ja lukemattomiin kallionkielekkeihin, jotka osasta suistuvat syvyyteen terävinä särminä. Ainoastaan juuri vastapäätä olevien amfiteatterien kohdalla katse pääsee taustaan tunkeutumaan, mutta perspektiivin lyhennys vaikuttaa niin erinomaisena ja uskomattomana, että on mahdoton saada käsitystä sen laajuudesta. Polvekkeihin liittyy lukemattomia irtaantuneita röykkiöitä, giganttisia patsaita, jotka kuitenkin vastakkaisen seinämän äärettömän ainepaljouden vuoksi vaipuvat aivan mitättömiksi. Ainoastaan oman rannan lähimmät pylväät tekevät melkein yhtä mahtavan vaikutuksen kuin sekin, niiden muotojen kauneus, suurenmoisuus ja moninainen rikkinäisyys saattaa häpeään kaunopuheliaimmankin kuvauksen.»

Kanjonin seinämät eivät kuitenkaan suistu syvyyteen aivan yhtämittaa. Ainoastaan muutamat yksinäiset, kauas esiin pistävät polvekkeet kohoavat yhtenä seinänä 1500—1800 m syvästä kuilusta. Yleensä äyräässä ensin on 600—900 metriä korkea seinämä ja tämän juurella verraten tasainen, vaikka siltä kylläkin ryhmyinen pengermä, ja vasta tähän pengermään on sisempi, paljon ahtaampi kuilu uurrettu. Pengermä ilmaisee seisausta kanjonin muodostuksessa.

Tämän valtavan, sangen tasaiseen ylänköön uurretun jokilaakson ihmeelliset ilmiöt voidaan selittää vain yhdellä tavalla: se on vetevän, vuolaan, paljon kiviä ja hietaa kuljettaneen, kosteiselta sateiselta ylängöltä tulleen ja kuivan vedettömän pöytämän poikki juosseen joen työtä. Semmoiset ovat olot nykyään, mutta niiden on täytynyt olla samanlaiset koko sen ajan, jonka kuluessa kanjoni on muodostunut, sillä muutoin laskisi kanjoniin kummaltakin puolelta syviä syrjälaaksoja. Todenteolla niitä on vain pari kolme melkoisempaa; meidän täytyy sen vuoksi otaksua, että kanjonin syventyminen on tapahtunut jotenkin samanlaisissa oloissa kuin nykyään vallitsevat ovat. Dutton on osoittanut, että kanjonin muodostuminen alkoi tertiäärikauden viimeisellä ajanjaksolla, plioseeniajalla, jolloin ilmanala oli kuivaa, samoin kuin nykyisinkin; mutta plioseeniajan ja nykyajan välillä oli jääkausi, joka Coloradonkin alueella oli sekä plioseeniaikaa että nykyaikaa kosteampi, vaikk'ei siellä saanutkaan jäävirtoja aikaan. Näyttää siltä, kuin olisivat jääkaudella syntyneet ne sivukanjonien luonnokset, joita on korkealla äyräitten päällä ja joissa ilmeisestikin on ollut vettä verraten vähän aikaa. Coloradokanjonin muodostushistoria on kaikkein suurenmoisin esimerkki vuolaan joen uurtavasta vaikutuksesta kuivalla ylätasangolla. Samalla se vakuuttavasti todistaa geologisten aikakausien suunnatonta pituutta, sillä epäilemättä joki on tarvinnut työhönsä miljoonia vuosia, vaikka se onkin sen suorittanut maan kehityshistorian uusimmalla ajalla.

Kalliovuorien ja Sierra Nevadan välinen suuri syvänne on kuivan ilmastonsa vuoksi erinomaisen hyvin säilyttänyt entisten geologisten aikakausien muistot, ja tuskinpa missään muualla maailmassa luonnonhistorian kirja on ollut niin selkosen selälleen aukaistuna tutkijalle kuin siellä. Tällä Amerikan geologian klassillisella työmaalla onkin nykyinen etevä tutkijapolvi saanut varsinaisen kouluutuksensa ja sinne on moni ulkomaalainenkin oppinut suunnannut kulkunsa saadakseen välittömämmin tutustua luonnon syviin syntyihin. Jotkut eurooppalaisetkin tutkijat ovat kantaneet kortensa Yhdysvaltain sisällisen rakenteen ja luonnonilmiöiden valaisemiseksi, mutta tämä apu on vähäpätöinen siihen suurenmoiseen työhön verraten, jonka amerikkalaiset itse, sekä yksityiset että varsinkin valtion laitokset, ovat suorittaneet.

Canada.

Pohjois-Amerikan pohjoinen puolisko oli turkiskaupan kautta tullut pääpiirtein tunnetuksi Jäämerta myöden jo ennen yhdeksännentoista vuosisadan alkua, mutta vielä oli suunnattoman paljon jäänyt tutkimattakin. Vaikka Jäämeri olikin saavutettu, oli sen rantaviiva kuitenkin vielä aivan tuntematon. Suurimmat sisämaan joista oli tosin vakoiltu mereen saakka, järvet nähty, mutta ei edes yleispiirteisen kartan laatiminen näistä monimutkaisista järvi- ja jokivesistöistä ollut vielä mahdollista.

Yhdeksännelläkintoista vuosisadalla tutkittiin, omituista kyllä, ensiksi maan karuin ja kylmin osa, Jäämeren ranta. Tällä kerralla se ei ollut turkiskauppiaiden ansio, vaan johtui siitä, että luoteisväylää yhdeksännentoista vuosisadan alkupuoliskolla alettiin etsiä maan poikki kulkevilla retkillä. Moiselle retkelle lähti v. 1819 luoteisväylän kuuluin tutkija, englantilainen kapteeni John Franklin.

John Franklinin retki Jäämeren rannalle.

Franklin alkoi matkansa Yorkin asemalta, Hudsonin lahden rannalta, ja kulki maan poikki Cumberland Houseen, josta matkaa tammikuun pakkasilla jatkettiin lumikengillä, ensin Athabasca järven rannalle ja sieltä Providence asemalle Suurelle Orjajärvelle. Vähillä varustuksilla kuljettiin sieltä yhä edelleen, kunnes riistan vähyyden vuoksi täytyi asettua talvileiriin ja lähettää mies takaisin Athabasca järvelle saakka ruokatavaroita ja ampumatarpeita hakemaan. Tämän matkan suoritti ypö yksin Back niminen nuori meriupseeri ilman muuta suojaa kuin peitto ja hirven vuota, vaikka pakkasta oli toisinaan -50°.

Heinäkuun lopulla retkikunta, johon kuului kolmisenkymmentä henkeä, saavutti Jäämeren Kuparikaivosjoen suulla. Huolimatta varustusten niukkuudesta, riistansaannin epävarmuudesta ja miestensä vastahakoisuudesta Franklin lähti kanooteilla tutkimaan Jäämeren rantaa itää kohti ja jatkoi matkaa elokuun lopulle saakka, kunnes kanootit olivat melkein hajallaan ja ainoastaan kahden päivän eväät jäljellä. Retkikunta lähti sitten nousemaan sisämaahan pientä jokea, joka laskee Bathurst vuonoon, mutta se oli niin koskinen, että piankin täytyi nousta maata kulkemaan, vaikka eväitä oli vain yhdeksi päiväksi.

Nälän hirmut pohjan perillä.

Syyskuun 4:ntenä täytyi myrskyn vuoksi viettää kolme päivää leirissä, ilman tulta tai ruokaa. Näillä karuilla mailla, Barren Grounds, ei nimittäin ole puun kasvua muuta kuin jokien rannoilla, retkikunta taas oli Hood-joen jättänyt pyrkiäkseen vedenjakajan poikki Kuparikaivosjoen laaksoon, jota se oli menomatkallakin kulkenut. Kolmen päivän paaston jälkeen täytyi polttaa toinen pikkukanooteista, joita kuljetettiin mukana jokien ylimenoa varten, ja syödä vihoviimeinen eväs. Soisen ja aivan aution seudun kautta lähdettiin sitten edelleen rämpimään. Riistaa ei ollut minkäänlaista, lunta oli jalan verran, joet olivat äsken jäätyneet, jää oli pettävää. Nopeaan uupuivat miesten voimat, sillä ravintoa ei ollut muuta kuin jäkäliä ja susien hylkäämiä luita. Silloin tällöin saatiin ammutuksi joku joukostaan eksynyt riekko tai löydettiin kourallinen marjoja. Vihdoin retkikunta saapui Kuparikaivosjoelle, yhden miehen tällä vaivalloisella taipaleella menetettyään. Joen poikki ei päästy millään neuvolla ja turhissa yrityksissä menetettiin kahdeksan päivää. Franklin kuitenkin lopulta sai pajunkuorista ja telttavaatteesta kyhätyksi venhon, jolla päästiin toiselle rannalle. Luutnantti Back ja kaksi vankinta miestä lähetettiin sitten edellä Enterprise asemalle, joka oli menomatkalla perustettu, jos sinne ehkä olisi saapunut apua; muu joukko majoittui erääseen paikkaan, jossa oli verraten runsaasti polttopuita ja jäkäliä, sillä pari miestä oli jo jäkäläin ja paistetun nahkan syönnistä kuolemaisillaan ja muut olivat aivan näännyksissään. Franklinin itsensä lähdettyä muutamain miesten keralla eteenpäin yksi leiriin jääneistä miehistä murhasi luutnantti Hoodin ja kolme muuta miestä ja olisi raivotyötään jatkanut, ellei häntä olisi ammuttu. Ainoastaan pari miestä jäi leiriin eloon, ja nämä päättivät lähteä muiden perässä yrittämään. Enterprise asemalla he tapasivatkin Franklinin miehineen, mutta siellä oli yhtä tyhjää ruokatavaroista, ja Providence asemalle, jonne Back oli lähtenyt, oli parin viikon matka. Retkikunta olisi joutunut säälimättömän nälkäkuoleman saaliiksi, ellei Back olisi sattunut matkalla tapaamaan erästä ystävällistä intiaaniheimoa, jolla sattumalta oli runsaasti ruokatavaroita. Tämän heimon päällikköä, Akiatshoa, Franklin tovereineen sai kiittää pelastuksestaan. Kaksi heistä ennätti kuitenkin asemalla kuolla nälkään, ennenkuin apu saapui. Franklinin retki herätti suurta huomiota, mutta kieltämättä sen johtaja menetteli moitittavasti, kun hän niin riittämättömästi varustettuna lähti Jäämeren rantaa kartoittamaan.

V. 1825 Franklin johti toista retkeä samoille rannoille. Matka kävi nyt Canadan suurilta järviltä Red Kiverille, sieltä poikki maisin Suurelle Karhujärvelle ja Mackenzie jokea sen suuhun. Suurelle Karhujärvelle perustettiin talviasema, jolla suoritettiin tärkeitä magneettisia havainneita. Kun vielä järvi oli kartoitettu, niin laski Franklin Mackenzien suuhun. Siellä hän jakoi retkikunnan kahtia. Itse hän tutki rannikon länttä kohti, saavuttaen 148°51' läntistä pituutta, tapaamatta kuitenkaan laivalla kulkevaa apuretkikuntaa, joka Behringin salmesta tullen oli saavuttanut Point Barrowin, mutta sitten jääesteiden vuoksi palannut takaisin. Toinen osasto kulki itää kohti, ja se pääsi melkein Kuparikaivosjoen suuhun saakka löytäen salmen, joka erottaa Amerikan manteren Wollaston maasta, ynnä nähden sen takana olevan maan. Suuri hylätty eskimoleiri nähtiin tällä matkalla. Tavattiin kuitenkin vaeltavia eskimo-joukkoja, jotka yleensä olivat ystävällisiä.

Backin retki.

V. 1833 kapteeni Yrjö Back, Franklinin uskollinen seuralainen matkusti Winnipeg järveltä Suurelle Orjajärvelle ja sieltä Suurta Kalajokea Jäämereen. Tätä suurta jokea, jota myös sanotaan Backin joeksi, ei siihen saakka ollut kukaan valkoinen nähnyt, ainoastaan intiaanien kertomuksista tiedettiin, että semmoinen oli olemassa. Joki oli täynnään louhisia koskia ja putouksia ja suvannot taas monessa paikassa levisivät suuriksi, jään ainiaan peittämiksi järviksi. Back oikeastaan oli lähetetty viemään apua Rossin retkikunnalle, joka oli magneettisella navalla, mutta kun Ross ennätti palata, ennenkuin Back lähteä, ei hän kulkenut edemmäksi Suuren Kalajoen suistamoa. Sen edustalla hän kaukana merellä näki maan, joka nimitettiin Kuningas Williamin maaksi.

Deasen ja Simpsonin retket.

V. 1836 Hudson-lahden komppania lähetti P.W. Deasen ja Thomas Simpsonin jatkamaan Jäämeren rantain tutkimista, ja tämä retkikunta saavutti lukemattomista vaikeuksista huolimatta suurenmoisia tuloksia. Matka piti tunnettuja reittejä Mackenzien suuhun, edelleen Franklinin tutkimaa rannikkoa länteen päin ja sitten kolmattasataa kilometriä edelleen Point Barrowiin saakka, josta alkaen rantavedet Behringin salmeen saakka olivat kartoitetut. Retkikunta palasi sitten Suuren Karhujärven rannalle ja vietti siellä talvea, kunnes joet jälleen aukenivat ja voitiin työtä jatkaa. Seuraavana kesänä laskettiin erästä syrjäjokea Kuparikaivosjokeen ja edelleen Jäämereen ja tutkittiin rannikkoa kauas länteen, kunnes salmen takaa nähtiin pohjoisessa uusi maa, joka sai nimeksi Viktoria maa. Tämän jälkeen palattiin jälleen talvea viettämään Suuren Karhujärven koilliskolkkaan rakennetulle asemalle, jossa kalastaen ja metsästäen tultiin sangen hyvin toimeen. Kesällä 1839 päästiin niin varhain liikkeelle, että jo elokuun puolivälissä oltiin Suuren Kalajoen suussa, jonka Back oli tutkinut. Vielä siitäkin eteenpäin Simpson tunkeutui, kääntyen takaisin vasta Boothia Felix niemimaan tyvestä ja paluumatkalla tutkien Kuningas Williamin maan etelärannan, jossa huomattiin olevan paljon peuroja, napahärkiä ja autioita eskimokyliä. Tässä samassa maassa Franklinin retkikunta siitä huolimatta yhdeksän vuotta myöhemmin kuoli kamalan nälkäkuoleman.

Deasen ja Simpsonin veneretkien kautta olivat Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon tunnetut kohdat yhdistetyt yhtenäiseksi rajaviivaksi Behringin salmesta Boothia felix niemimaan tyveen saakka.

V. 1846 tri John Rae matkusti Hudson-lahdesta Melville niemimaan kannaksen poikki ja tutki tämän niemimaan länsirannan ja Boothia-niemimaan itärannan, eikä tämän retken jälkeen Pohjois-Amerikan pohjoisrannasta ollut muuta tuntematonta osaa kuin pieni kappale Boothia Felixin luoteiskolkkaa. Rae eli melkein yksinomaan veden ja maan riistasta, ja sen vuoksi hän saattoi tehdä sangen vaikeita retkiä vähillä varustuksillaan. Hän jatkoi tutkimuksiaan mannermaalta saaristoonkin ja oli ensimmäinen, joka sai vihiä Franklinin viimeisen retken surkeasta kohtalosta.

Myöhempinä aikoina ovat varsinkin lähetyssaarnaajat jatkaneet Jäämeren rannikon, samoin kuin mannermaan koko pohjoisreunankin tutkimista.

Karut maat.

Hudson lahden länsipuolella olevien karujen maitten, Barren Grounds'ien, tunteminen oli kaikista näistä retkistä huolimatta vielä sangen vaillinainen. Nämä seudut ovat verrattavat Siperian tundroihin. Metsää ei ole muuta kuin jokien laaksoissa, muualla maa on paljasta silmän siintämättömiin, täynnään jokia ja järviä, tuulien ja lumimyrskyjen temmellyskenttiä. Talvella on kaikki elotonta, mutta lyhyen kesän kuluessa luonto täälläkin hymyilee, samoin kuin Lapissakin.

V. 1893 lähti Joseph Burr Tyrrell Canadan geologisen toimiston puolesta näille seuduille. Hän tutki Telzoa joen, josta elokuussa tultiin laajalle jäätyneelle järvelle, jonka päätettiin olevan Samuel Hearnen sata vuotta aikaisemmin löytämä Dubawnt järvi. Sen kolkoilla rannoilla hyökkäsi lauma tavattoman suuria susia retkikunnan kimppuun, rohkeudellaan todistaen maan köyhyyttä. Kun oli järvestä erottu, tavattiin ensimmäiset eskimot. He olivat järjestään ystävällistä kansaa, vaikka intiaanit olivat pelotelleet, että he olivat ihmissyöjiä. Telzoa on sangen tyypillinen canadalainen joki, vuorotellen järviä ja jokimatkoja, se kun ei vielä ole ennättänyt itselleen kuluttaa varsinaista uomaa jääkauden tasaamaan kalliopintaan. Syyskuun alussa saavuttiin suurelle Baker-järvelle, josta vesi juoksee Chesterfield vuonoon, Hudson-lahden pitkään syrjälahteen. Telzoa-maassa oli runsaasti napahärkiä, jonka vuoksi moni urheilija on sinne sittemmin löytänyt. Suuria vaaroja kokien Tyrrell sitten jatkoi matkaa Hudson lahden rantaa lähimmälle asemalle. Hänen retkensä arvokkain saavutus oli »Karujen maiden» geologisen rakenteen selvittäminen.

Labrador.

Sitkeimmin Pohjois-Amerikan maista on Labrador tuntemattomuuttaan puolustanut. Vielä joku vuosikymmen takaperin sen sisäosat olivat kartoilla aivan valkoiset, vaikka rannat ovat olleet jo ammoin tunnetut. Vähitellen on laajoihin valkoisiin sisämaan aloihin ilmestynyt jokia ja järviä, jotka muodostavat samanlaisia vesistöjä kuin Hudson lahden länsipuolellakin. Labradorin sisäosat ovat verraten korkeata ylänköä, ja sen vuoksi on niiden ilmasto maantieteelliseen asemaan verraten tavattoman kolkkoa. Ne ovat samanlaista kalliotasankoa kuin Suomenkin sisäosat, paremmin kuitenkin verrattavat Lappiin kuin meidän maamme lauhkeaan järviylänköön. Ei ainoastaan ilmasto ole kolkompi, vaan maanlaadut karummat, lietemaita kun tuskin on ensinkään ja moreenisoraa kalliopohjan päällä niukasti.

Turkiskomppaniat perustivat viime vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä kauppa-asemiaan Labradorinkin sisäosiin. Joku matka maan poikkikin tehtiin. Hamilton joen 100 metriä korkea suurenmoinen köngäs löydettiin v. 1839. V. 1861 eräs retkikunta nousi Laurentin lahteen laskevaa Moisie jokea järviylängölle saakka, käyttäen muinoin mahtavain montagnais-intiaanien vanhoja venereittejä ja taivallusteitä. Sisämaan intiaanit olivat silloin vielä pakanoita. He elivät mitä suurimmassa puutteessa, toisin ajoin viikkokausia syöden vain koivunnuppuvelliä ja jäkäliä, sekä nälänhädän korkeimmillaan ollessa toisiaankin. Samalla vuosikymmenellä katolilaiset lähetyssaarnaajat tutkivat Hamilton joen molemmat lähdehaarat ja etelärinteenkin jokilatvoja.

Jälkeen v:n 1857 on Canadan geologinen virasto lähettänyt Labradorin sisäosiin useita retkikuntia, joista tärkein oli A.P. Low'in johtama. Low tutki 1892—95 East Mainin, joka laskee James lahteen, Manicuaganin, jonka veden Laurentin lahti saa, Hamilton joen ja Koksoakin, joka juoksee pohjoiseen Ungava lahteen. Jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin hän oli käynyt Mistassini järvellä, joka on niemimaan tyvessä ja suurin Labradorin järvistä, sekä tutkinut Hudsonlahden ja James lahden itäpuolisen rannikon. Lowin retkien kautta tuli enemmän kuin toinen puoli Labradorin koko alueesta osapuilleen kartoitetuksi. Ainoastaan pohjoinen niemeke, Hudson ja Ungava lahtien välinen maa, jäi vielä kokonaan tuntemattomaksi, mutta tämänkin niemimaan tärkeimmät vesistöt on nykyisin kartoitettu.

Low huomasi Labradorin karujen sisäosien olevan niin täynnään matalia järviä ja jokia, jotka eivät vielä ole ennättäneet uomaansa syventää, että hänen mielestään oli mahdollista matkustaa niemimaan poikki veneellä vaikka mihin suuntaan, tarvitsematta koskaan taivaltaa seitsemää tai kahdeksaa kilometriä pidempää matkaa vesistöstä toiseen päästäkseen.

Labrador on jääkauden paljastama ja muotoilema, samoinkuin Hudson lahden läntisetkin alueet, ja maajäätikön napa on ollut sen sisäosissa, jonka vuoksi sieltä on kulkenut rapautuneita kivennäisaineita vain ulospäin joka suunnalle, eikä ole mistään tullut korvausta. [Pohjois-Amerikassa on ollut kolme tämmöistä keskustaa, Labradorin keskusta, Keewatinin keskusta Hudsonlahden länsipuolella, Barren Groundsien muodostaja, ynnä kordilleeri-keskusta British Columbiassa.] Niemimaan intiaanit kuuluvat algonkin ryhmään, heidän lukunsa tuskin on 3,500 suurempi. Labradorin pohjoisosissa asuu eskimoita.

Newfoundland.

Vielä omituisempaa on, että Newfoundlandinkin sisäosat vasta viime vuosisadalla tulivat tunnetuiksi.

Ensimmäinen matka saarimaan poikki tehtiin v. 1822. Cormack niminen skotlantilainen kulki silloin itärannalta Trinity Baysta länsirannan St George's Bayhin vain yksi micmac-intiaani seuranaan. Noustuaan sille korkealle metsäiselle harjanteelle, joka erottaa rannan sisämaasta, Cormack näki edessään laajan aromaan, ikäänkuin rannattoman puistomaan, jonka pintaan lukemattomat peuralaumat olivat polkujaan tallanneet. Jokia mutkaili, järviä kimalleli tässä rauhallisessa näköalassa, siellä täällä kohosi ilmaan omituisia yksinäisiä vuorenhuippuja. Cormack vietti kuukauden näillä niittymailla, sitten nousi vuoristoon, joka täyttää saaren länsiosan. Pari kuukautta kesti matkaa saaren poikki ja riistaa oli niin runsaasti, se niin vähän karttoi ihmistä, että Cormack toverinsa keralla eli kokonaan riistasta.

V. 1828 Cormack johti retkikuntaa Punaintiaanien järvelle, jonka rannoilla huhun mukaan vielä piti asua bethuk-intiaaneja. Mutta vain jälkiä tavattiin tästä sukupuuttoon hävitetystä kansasta, muun muassa moniakymmeniä kilometrejä pitkiä aitauksia, joilla peuroja eli karibuita, jolla nimellä Amerikan peura on tunnettu, oli ajettu sopiviin tappopaikkoihin.

Bethukit eli beothikit olivat ennen muinoin hyvin lukuisa kansa, asuen etupäässä merenrannalla samoin kuin Labradorin montagnaisitkin, heidän läheiset heimolaisensa. Valkoiset kalastajat, jotka Amerikan löydön jälkeen alkoivat pyyntinsä Newfoundlandin rannikolla, surmasivat heidät armotta, säästämättä naisia ja lapsiakaan. Bethukit pakenivat silloin saaren sisäosiin suuriin erämaihin, joissa oli runsaasti riistaa ja kalaiset järvet ja joet. Valkoiset armotta ampuivat jokaisen, jonka näkivät. Kaksisataa vuotta tätä onnetonta kansaa vainottiin, kunnes siirtokunnan englantilaiset valveutuivat ja alkoivat heitä sääliä. Mutta ei millään keinolla heitä enää saatu rupeamaan valkoisten kanssa yhteyteen, vaikka nälkä ja taudit nopeaan vähensivät heidän lukuaan. 1819 saatiin eräs bethuk-nainen kiinni ja häntä kohdeltiin niin ystävällisesti kuin suinkin. Hänelle opetettiin englannin kieltä, jonka jälkeen koetettiin hänen avullaan päästä yhteyteen muitten bethukien kanssa, mutta sitä ennen hän kuoli keuhkotautiin.

Alaska.

Yukonia tutki vv. 1842—43 venäläinen luutnantti Zagoskin, joka sitä nousi aina Tananaan saakka. 1860-luvulla kuljettiin tämän mahtavan joen laaksoa laajalti haettaessa reittiä venäläis-amerikkalaista sähkölennätyslinjaa varten. Johdon rakentaminen jätettiin kuitenkin sikseen, kun Atlantin kaabeli laskettiin ja menestyi hyvin. V. 1869 nousi Yukonia ensimmäinen kauppahöyry. 1880-luvulla Frederick Schwatka kulki Alaskan etelärannalta Chilkoot solan poikki Yukonin laaksoon. Muita reittejä kulkivat jo siksi varhain kullanetsijät.

1890-luvulla löydettiin Klondikesta runsaasti kultaa ja hurja kultaryntäys oli siitä seurauksena. Tämä syrjäinen maa tuli äkkiä suuremmoisen liikkeen keskustaksi ja kaikki mahdolliset tiet vakoiltiin ja tutkittiin. Mahtavan Yukonin hiljaiseen laaksoon syntyi ikuisesti jäätyneelle maalle kaupungeita, rautateitä rakennettiin ja kullanetsijät tutkivat maata laajalti joka puolella. Niinkuin unelma on tämä kulta-aika jälleen päättynyt ja kylmyyden rauha tekee paluutaan Yukonin laaksoon, mutta kaikiksi ajoiksi se tuli tarkemmin tutkituksi kuin olisi muutoin tullut ehkä vuosisataan.

Alaskan kultalöytöjen jälkeen Yhdysvaltain hallitus alkoi joka vuosi lähettää maahan geologisia retkikuntia, ja näiden kautta tulivat sen suurenmoiset vuoristot paremmin tunnetuiksi. Löydettiin muun muassa Mc Kinley vuori (6239 m), joka, sen mukaan kuin tunnetaan, on Pohjois-Amerikan korkein. Etelärannikon suurenmoiset vuorijonot mahtavine jäävirtoineen oli jo varhaisemmin tutkittu. V. 1897 Savoijin prinssi Luigi kiipesi Elias vuorelle, joka suoraan merestä kohoaa 5495 metriä. Näissä lumisissa, jäisissä vuorimaissa on vielä paljon työtä yritteliäille, rohkeille tiedemiehille.

Pohjois-Amerikan intiaanit.

Valloittava valkoinen siirtolaisuus tapasi Pohjois-Amerikassa kansan, joka oli mukautunut harvinaisen eheään yhdyselämään mahtavan rikkaan aarnioluonnon kanssa. Intiaanit eivät suinkaan olleet vain pelättäviä julmia sotilaita, heillä oli myös sangen pitkälle kehittynyt rauhallinen käsitepiiri, heillä oli uskonto, joka oli kauniissa sopusoinnussa luonnon kanssa, ja koko heidän elämänkäsityksensä kuvasti luonnon suuruutta. Siinä oli luonnon puhtautta ja siveyttä, luonnon syvää runoutta. Nämä avut eivät tosin voineet lieventää niitä julmia ominaisuuksia, joita ainainen olemisen taistelu kehitti, eivätkä avata semmoisia näköaloja, jotka olisivat johtaneet korkeampaan kulttuuriin, mutta siitä huolimatta ne olivat henkisiä arvoja, joilla on vielä luonnonintiaanin lakattua olemastakin paikkansa ihmisyyden henkisten saavutusten kunniatemppelissä. Se intiaani-ihanne, jonka tapaamme kuvattuna Cooperin ja muiden romaaneissa, ei ole mielikuvituksen tuote, sillä on ollut todellisuudessa vastineensa, vaikkapa se ei olisikaan ollut yhtä täydellisenä yksiin yksilöihin kohdistettuna.

Valkoinen asutus hävitti luonnon ja samalla myös turmeli nämä luonnonlapset. Väkijuomat, paheet, uudet aseet, uudet taudit alkoivat riuduttaa intiaanikansaa sielläkin, missä se vuosisatoja taistellen puolusti itsenäisyyttään. Uusi voimallisempi kyky käyttää asutuksen hyväksi luonnon etuja oli jo itsessäänkin säälimätön kuolemantuomio alkuperäisemmän talouden edustajille, mikäli nämä eivät kyenneet mukautumaan uusiin edellytyksiin. Tätä mukautuvaisuutta on verraten harvoilla intiaaniheimoilla ollut, enimmäkseen ne ovat riutuneet ja rappeutuneet, vähitellen olemattomiin kadonneet, vaikkapa hyväntahtoinen esivalta olisikin koettanut niitä suojella tältä olojen kuolemantuomiolta.

Intiaanit huomasivat jo varhain, mikä heidän kohtalokseen tulisi, ja sen vuoksi he jo Uuden Englannin nuoruuden aikoina yrittivät asevoimalla torjua tätä vaaraa. He saavuttivatkin ajoittain menestystä, mutta lopun lopuksi kuitenkin aina valkoiset voittivat ja punaisen kansan oli väistyminen melkoinen matka taapäin.

Kun valkoiset Uudesta Englannista käsin olivat saapuneet Ohion latvoille ja maanosan brittiläiselle ainekselle olivat avautuneet nuo laajat vesireitit aina Kalliovuorille saakka, edistyi valkoisen rodun valloitus jättiläisaskelin. Ehtymätön siirtolaistulva alkoi virrata näihin hedelmällisiin maihin. Se kulki samoja reittejä, joita intiaanit olivat ikimuistoisista ajoista kulkeneet, ja intiaanien vanhojen leirien ja kylien paikoille enimmäkseen syntyivät valkoisten ensimmäiset kaupungit. Intiaanipolun paikalle syntyi tie, tien paikalle rautatie. Kaikki tiedämme, kuinka nopeaan nämä uudet valkoiset yhteiskunnat kasvoivat, kuinka nopeaan niiden vaikutuksista intiaanien hallitsemat alueet supistuivat. Monta veristä sotaa intiaanit kävivät maittensa ja olemassaolonsa puolesta, viime vuosisadan kuluessa varsinkin siouxit, jotka hallitsivat suuria preerioita, apachit, comanchit y.m. Kaikki nämä sodat päättyivät intiaanien häviöön ja heidän täytyi lopulta tyytyä niihin verraten pieniin erikoisalueihin, joita heille hallitus erotteli eri osissa maata.

Paljon ovat heidän elintapansa muuttuneet sen jälkeen, sillä vanhat elinkeinot eivät riistan kadottua enää elättäneet. Suuri osa intiaaneista on ruvennut maanviljelijöiksi, joka elinkeino ei tosin ollut heille tuntematon eurooppalaisten maahan tullessakaan. Toiset heimot ovat edistyneet jotenkin pitkälle sivistyksessä, toiset auttamattomasti rappeutuneet. Mutta kieltämättä intiaanit sielläkin, missä ovat kadonneet, ovat jättäneet pysyvät jäljet nykyiseen amerikkalaisuuteen.

Amerikan nuori tiede on ottanut intiaanien tutkimisen erikoisalakseen ja jo melko pitkälle sitä kehittänyt. Heidän tapansa, sadat kielensä, runoutensa on koottu ja muinaismuistot huolellisesti tutkittu. Paitsi Pueblo intiaanien omituisia kalliokaupungeita, joihin jo Coronado tutustui retkellään, on Pohjois-Amerikassa paljon muitakin kiinteitä muinaisjäännöksiä, joiden synty on paljon hämärämpi. Yhdysvaltain alueella on Kalliovuorien ja Atlantin meren, suurien järvien ja Mexicon lahden välillä suunnattoman paljon suuria kumpuja, jotka ovat jo historiallisella ajalla kadonneen kehityskannan tuotteita. Varsinkin Ohiossa, Tennesseessä ja Kentuckyssa on näitä kumpuja runsaasti.

Viime vuosisadan keskivaiheilla niitä ensiksi alettiin tutkia. Sen jälkeen niitä on avattu tuhansia. Useat ovat suurenmoisia hautakumpuja. Paitsi luurankoja niistä on löydetty paljon vainajan mukaan pantuja koristeita, kymmeniätuhansia helmiä, vaski-, hopea- ja kultakoristeitakin. Merkillisiä ovat varsinkin meteoriittiraudasta valmistetut esineet, sillä rautaa ei yleensä luultu Amerikassa tunnetun ennen eurooppalaisten tuloa. Vielä enemmän näitä kumpuja on rakennettu linnoituksina käytettäviksi. Newarkin luona Ohiossa on monta neliökilometriä laaja ala valleilla suojattu ja tämän vallineliön sisäpuolella on kaikennäköisiä kumpuja, pyöreitä, neliömäisiä, epäsäännöllisiä, joita ehkä on käytetty uskonnollisiin tarkoituksiin. Suurin kaikista on Cakokian kumpu Illinoisissa, sen korkeus kun on kolmekymmentä metriä ja laajuus niin suuri, että kokonainen kylä on sen laella sijansa saanut.

Nämä muinaisjäännökset osoittavat, että Pohjois-Amerikan intiaanien sivistyskanta luultavasti oli ennen korkeampi kuin eurooppalaisten maahan tullessa. Voisi otaksua, että ne olisivat jonkun sukupuuttoon kuolleen rodun luomia, mutta sekään ei ole luultavaa, sillä kaikesta päättäen ovat Pohjois-Amerikan alkuasukkaat mannermaan alkuväestöä, joka sinne muutti jääkauden jälkiaikoina ja sitten kehittyi aivan itsenäisesti ja erillään Vanhan maailman ihmisistä. Amerikan kansain alkuperän selville saaminen ja niiden vanhuus on ihmistieteen vaikeimpia kysymyksiä. Toiselta puolen niillä on suuria yhteisiä rotuominaisuuksia, mutta kielet toiselta puolen ovat niin hajanaiset ja osaksi perin pohjin vieraat toisilleen, etteivät ainakaan ne viittaa mihinkään suureen yhteiseen juureen.

Amerikan alkuväestön ammoista eristymistä muusta maailmasta osoittavat muun muassa viljelyskasvit. Melkein kaikki Vanhan maailman viljelyskasvit ovat niin kauan olleet ihmishoidon turvissa, että niiden alkumuodot ovat ennättäneet kokonaan kadota. Samoin on Amerikassakin asianlaita. Espanjalaisten Uuteen maailmaan saapuessa Amerikan alkuasukkaat viljelivät tupakkaa, perunaa, papuja, tomaatteja, maissia, puuvillaa y.m., ja useimpien näiden kasvien luonnonvaraiset muodot ovat kadonneet. Samoin kuin vehnästä voidaan tehdä johtopäätöksiä Vanhan maailman viljelyskasvien ikään nähden, samoin voidaan maissista päättää, että se on Uudessa maailmassa ollut kymmeniä vuosisatoja ihmisen huolenpidon alaisena.

Varmaan nämä kysymykset saavat lisävalaistusta, kun on tutkittu enemmän molempien Amerikkain vanhoja rakennuksia ja muistomerkkejä ja ehkä saatu selvälle ne kuvakirjoitukset, joita amerikkalaisen rodun korkeimmalle kehittyneet edustajat käyttivät.

IKUISEN JÄÄN POHJOLA.

Suurien löytöretkien aikakaudella, jopa ennenkuin Hyvän toivon nientä ja Amerikkaa oli löydettykään, rohkeat purjehtijat käänsivät pienten merikuntoisten alustensa keulat kohti hyistä pohjolaa, purjehtiakseen sen kautta idän rikkaihin maihin. Latinalaisten kansain löydettyä eteläiset Intian väylät jatkoivat pohjoisemmat kansat pohjoisten väyläin etsimistä, koska etelän tiet olivat niiltä suljetut. Kerran toisensa jälkeen ne urheasti hyökkäsivät Jäämeren vankkoja varustuksia vastaan ja kerta toisensa jälkeen hyinen pohjola karkoitti hyökkääjät takaisin. Kauan varsinkin englantilaiset ja hollantilaiset taistelivat, ennenkuin vastahakoisesti luopuivat yrittämästä. Mutta kun se vakaumus vihdoin oli tullut vallitsevaksi, ettei kaupankululle kelvollista luoteisväylää, sen enempää kuin koillisväylääkään, ole olemassa, sai ikuisen jään pohjola pitää jonkun vuosisadan salaisuutensa häiritsemättä, sillä Uuden ajan ensimmäisellä vuosisadoilla oli purjehtijoilla suuret käytännölliset tehtävät, joiden suorittaminen kysyi heidän koko voimansa. Pelkkä tiedonhalu ilman etujen toivoa ei voinut houkutella heitä pohjoisnavan monenlaisten jääihmeitten maailmaan.

Yhdeksännellätoista vuosisadalla kääntyi huomio niihin uudelleen ja suurenmoisten ponnistusten kautta on useimmat arktisen maailman suurista maantieteellisistä kysymyksistä ratkaistu. Ei tosin ilmestynyt uusia suuria käytännöllisiä tehtäviä, jotka olisivat jälleen vetäneet puoleensa yrittelijöitä, vaan yhdeksästoista vuosisata on tämän suurtyön suorittanut etupäässä puhtaasta tiedonhalusta ja uupumattoman toimihalun kannustamana. Sitä mukaa kuin tiede kehittyi, kävi yhä ilmeisemmäksi, että maapallomme suurien luonnonmaantieteellisten seikkain käsittämiseksi ja kokonaiskuvan luomiseksi maapallon luonnonoloista oli välttämätöntä hankkia tieto siitäkin, mitä perimmän pohjoisen ja etelän synkkien jäämuurien takana piili. Tämä tieto lopulta osoittautui kerrassaan elinehdoksi muutamien tieteiden, varsinkin ilmatieteen ja magnetismin edistykselle. Ja toiset tieteet ovat noista lumi- ja jääerämaista saaneet maan kehityshistoriaan avaimia, jotka niille ovat avanneet aavistamattomia näköaloja. Geologia on saanut epäämättömiä todistuksia niistä suurenmoisista ilmastollisista muutoksista, joiden alainen maapallomme on miljoonien ikävuosiensa kuluessa ollut, ja yhdessä fyysillisen maantieteen kanssa avaimen jääkauden jättämäin pintamuotojen ymmärtämiseksi, joille tuskin rohkeinkaan mielikuvitus olisi muutoin selitystä keksinyt. Ja laajentuneesta tiedosta saa viime sijassa käytännöllinen hyötykin osansa, sillä monta käyttämisen arvoista tulolähdettäkin on napatutkimus avannut ja osoittanut elinkeinomahdollisuuksia siellä, missä ei ennen luultu muuta olevan kuin tyhjyyttä ja kuolemaa.

Retkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.

Napatutkimusharrastuksen innokkaimpia henkiin herättäjiä viime vuosisadan alussa oli Englannin amiraliteetin sihteeri John Barrow. Kaunopuheliain sanoin hän huomautti, kuinka juuri meriä vallitsevan Suur-Britannian velvollisuus oli ennen muita uhrata voimia ja varoja napaseutujen tieteelliseen tutkimukseen. Samalla hän todisteli sitä, että edellisistä napamatkoista on ollut paljon tieteellistäkin hyötyä.

Englannin hallitus noudatti tätä kehoitusta ja lähetti kaksi retkikuntaa matkaan, luvaten uudelleen 20,000 punnan palkinnon sille, joka ensimmäiseksi purjehtisi luoteisväylän, ja 5,000 punnan sille, joka ensimmäisenä saavuttaisi 110:nnen läntisen pituusasteen. Kumpaankin retkikuntaan kuului kaksi laivaa. Toukokuun 3:ntena 1818 kaikki neljä laivaa Shetlandin saarilta lähtivät päämääriänsä kohti pyrkimään, toinen retkikunta purjehtiakseen Tyyneen mereen Davisin salmen kautta, toinen pyrkiäkseen samaan päämäärään pohjoisnavan poikki.

Jälkimmäisen retkikunnan täytyi palata takaisin jo Huippuvuorien pohjoispuolelta jäiden runneltua molempia laivoja siihen määrin, että ne tuskin kykenivät palaamaan. Tämän retkikunnan mukana oli John Franklin, joka silloin vielä oli nuori luutnantti.

John Ross Baffinin lahdessa.

Ensiksi mainittua retkikuntaa johti kapteeni John Ross, apulaisenaan William Edward Parry, joka sitten saavutti suuren maineen arktisena tutkijana. Molempine laivoineen hän kulki Grönlannin länsirantaa pohjoista kohti, mutta tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että Baffinin lahti todella olikin lahti, ja lähes 77:nnen pohjoisen leveysasteen saavutettuaan palasi takaisin. Lounatta kohti purjehtiessaan hän kulki Jonesin salmen suitse, jonka kuitenkin jäät sulkivat, ja tuli sitten Lancasterin salmeen, purjehtien siihen satakunnan kilometriä. Mutta kun hän oli edessä päin näkevinään vuoria, jotka sulkivat salmen — se oli napamaissa tavallinen kangastus — päätti hän senkin lahdeksi ja kääntyi takaisin, vaikkapa vesi olikin selvä ja hänen upseerinsa olivat toista mieltä. Vaikka hän ei käyttänytkään hyväkseen tätä tilaisuutta, oli hän kuitenkin kulkenut Baffinin lahden tarkemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän toi ensimmäisen tiedon punaisesta lumesta [pieni lumella elävä leväkasvi, _Protococcus nivalis_] ja maailman pohjoisimmasta kansasta, Etah-eskimoista, jotka asuvat lähellä Kap Yorkia, Grönlannin suurella luoteisella niemimaalla. Kun näillä eskimoilla ei ole merikelpoisia aluksia, elävät he täydellisesti eristettyinä muusta maailmasta, omista etelämmistä heimolaisistaankin, joista heitä erottaa Melvillen glasieri suunnattoman leveällä rintamallaan. Retkikunta suoritti myös meren syvempien kerroksien lämpötilain mittauksia ja nosti pohjanäytteitä syvemmästä kuin kukaan sitä ennen.

Parry Lancasterin salmessa.

Tuskin oli John Ross matkaltaan palannut ja näkemänsä kertonut, ennenkuin varustettiin uusi retkikunta löytöjä jatkamaan ja Parry, hänen ensimmäinen upseerinsa, nimitettiin tämän retkikunnan johtajaksi. Samalla lähetettiin John Franklin, Parryn hyvä ystävä, maaretkelle, tunkeutumaan Pohjois-Amerikan kautta Jäämeren rannalle, kuten jo olemme kertoneet. Toukokuun 15:nä 1819 Parry lähti retkelleen, Franklin viikkoa myöhemmin.

Baffinin lahden yleensä täyttävät ajojäät pitkin pituutta, mutta rannoilla, etenkin Grönlannin puolella on avovettä, ja samoin kulkee lahden poikki jäälauttain keskitse ikäänkuin kolme salmea, joiden kautta laivat voivat kulkea lahden poikki. Disko-saaren kohdalla on »Etelävesi», Lancasterin salmen ja Upernivikin välillä »keskivesi» ja Melvillen lahdesta Jonesin salmeen jatkuu »pohjoisvesi». Parry purjehti rohkeasti keskiveteen molemmilla laivoillaan ja tunkeutui lahden poikki Lancasterin salmeen, jonka hän saavutti elokuun 1:nä v. 1819.

Salmi oli vapaa jäistä ja täysin purjein hän laski siihen kohti tuntemattomia kohtaloita. Edellisen vuoden vuorikangastukset olivat kadonneet. Komeata väljää väylää Parry ohjasi länttä kohti, kahden puolen tuntemattomia maita ja sinisiä salmia, joissa ei vielä kukaan ollut aluksella käynyt. Kompassin poikkeuma nopeasti lisääntyi salmessa, kunnes se eräässä kohdassa osoitti pohjoisen asemasta suoraan etelään. Ja eräässä kohdassa kallisteneula seisoi melkein pystyssä, poiketen vain puolentoista astetta luotilangan suunnasta. Matkalla tehtiin koko ajan magneettisia havainnoitu ja saatiin täten sarja, joka siihen saakka oli ainoa laatuaan ja vei tiedettä suuren askeleen eteenpäin.

»Hecla» ja »Griper» koettivat tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta sen sulkivat jäät. Eteenpäin Lancastnrin salmea sitä vastoin jatkoi Barrowin salmi, jossa oli jäätön väylä. Pohjoiseen haarautui niinikään useita salmia, joista Parry nimitti suurimman Wellingtonin kanavaksi. Insinöörikapteeni Sabine, retkikunnan astronoomi, löysi eräältä saarelta, joka sai Byam Martinin nimen, eskimoitten entisten asumusten pohjia, mutta ne olivat jo ammoin olleet autioina. Nyt saaristo oli aivan asumaton.

110° L.P.

Retkikunnan kuljettua 110:nnen läntisen pituusasteen poikki ilmoitti Parry väelleen juhlallisesti, että parlamentin lupaama 5,000 punnan palkinto oli voitettu. Pitkin matkaa hän nimitteli ne uudet maat, joita väylän kummallakin puolella nähtiin, Cornwallisin, Bathurstin, Melvillen saaret y.m. Melvillen saaren länsipuolella tuli vihdoin vastaan ahtojäitä, ja ne olivat niin vahvat, ettei Parry jaksanut tunkeutua niiden läpi. Kaksi viikkoa hän Melvillen saaren eteläpuolella taisteli eteenpäin päästäkseen, mutta kaikki ponnistukset olivat turhat. Lopulta hänen täytyi kääntyä maihin talvisatamaa etsimään, talvi kun alkoi tehdä tuloaan sumuineen ja lumimyrskyineen, joissa miehet pyrkivät eksymään, heti kun vähänkään poistuivat laivalta. Eräs joukko, joka oli lähtenyt Melvillen saarelle peuroja ja myskihärkiä ampumaan, löydettiin vasta neljä päivää kateissa oltuaan. Laivalla ammuttiin tykeillä ja tehtiin leiriin uusia tulia sumun hälvettyä, mutta näistä keinoista ei ollut apua, Eksyneet olivat elannokseen ampuneet lintuja, joita he söivät raakoina.

Talven vietto.

Saadakseen laivansa talvisatamaan Parryn täytyi sahauttaa jäähän uoma, vaikka tämä työ oli kovin vaivalloista. Joka yö uoma uudelleen jäätyi ja oli joka aamu auki hakattava. Neljä kilometriä oli sahattava, ennenkuin laivat saatiin turvalliseen satamaan, joka paikka vieläkin on kartoilla »Winter Harbourin» nimellisenä. Lämpömittari osoitti nyt -18°C, eikä sulaa vettä enää näkynyt millään suunnalla.

Pitkistä ajoista vietti tutkimusretkikunta nyt jälleen ensimmäisen talven ikuisen jään maailmassa. Jäät pitivät laivaa vankinaan kymmenen kuukautta. Napayötä kesti 84 päivää, lähes neljännesvuoden siis. Suurin pakkanen oli -47°C. Retkikunta oli ajan kokemuksen mukaan mitä parhaiten varustettu keripukkia vastaan kuivatuilla vihanneksilla, hapankaalilla ja sitruunahapolla, jota paitsi lihatavara oli säilytetty mitä parhaiten, ja leivän asemesta oli mitä huolellisimmin kuivattuja jauhoja, niin että kaiken aikaa voitiin leipoa tuoretta leipää. Retkikunnan terveydentila olikin koko ajan tyydyttävä. Laivan köysistö riisuttiin ja jätettiin ulkoilmaan, koska se kannen alla kosteudessa olisi turmeltunut. Kannen päälle rakennettiin öljykankaasta katos, jonka alla miehistö talvella huonolla säällä kilpaili ja voimisteli. Suurin vastus oli jäästä, jota kokoontui kajuuttoihin niin paljon, että miesten vuoreista toinen puoli usein oli jäässä, toinen läpimärkä. Ellei sitä joka päivä hakattu pois, kokoontui sitä niin paljon, että kerran viikon laiminlyönnin jälkeen oli kajuutoista poistettava lähes 5000 kg jäätä. Laivalla toimitettiin joka viikko ilmestyvää sanomalehteä ja ulkona urheiltiin joka päivä, milloin vain oli tilaisuutta. Oma teatterikin retkikunnalla oli — sen jäsenet itse esiintyjinä.

Myöhemmät retkikunnat ovat noudattaneet samaa ohjelmaa napayön masentavan vaikutuksen voittamiseksi ja sitä vielä kehittäneetkin.

Rekiretkiä.

Keväällä laivoilta tehtiin useita rekiretkiä, joilla oli suuri merkitys myöhemmille napamatkustajille, niillä kun ensi kerran koottiin kokemuksia tästä kulkutavasta, josta sitten tuli arktisten — ja antarktisten — matkustajain tärkein työtapa uusia maita etsittäessä ikuisen jään maailmassa. Pisimmällä retkellä saavutettiin Melvillen saaren pohjoisranta. Parryn johtama retkikunta ei kuitenkaan kuljettanut eväitään reellä, vaan kevyellä kaksipyöräisellä vaunulla. Kaikkiaan tämä retkikunta kulki 340 kilometriä, keskimäärin 23 km päivässä.

Kokokäännös.

Vasta elokuun 8:ntcna 1820 meri taas oli siksi vapaata jäästä, että Parry saattoi matkaa jatkaa, mutta edessä oleva salmi, jonka hän nimitti Banksin salmeksi, oli niin täynnään vanhaa napameren jäätä, että nytkin oli mahdoton tunkeutua sen läpi. Salmen takaa häämöitii maa, jonka Parry nimitti Banksin maaksi. Hänen täytyi, vaikka oli näin pitkälle päässyt, kääntyä takaisin ja sai hän kiittää erikoista onneaan, että paluumatkakin onnistui ja hän vielä saman vuoden marraskuussa saapui takaisin Englantiin. Paluumatkalla hän löysi Lancasterin salmen suusta eskimosiirtokunnan. Salmen ja Jäämeren välinen suuri saaristo nimitettiin myöhemmin Parryn saaristoksi.

Englannissa Parryn suurenmoiset löydöt herättivät niin suurta innostusta, että hänelle paikalla uskottiin uuden retken johto. Mutta Parry, vaikka hän olikin niin oivallisen vesiväylän löytänyt, oli kuitenkin kokemuksensa nojalla, vakuutettu siitä, ettei sitä Banksin salmen pysyvän vanhan ja vahvan merijään vuoksi ollut mahdollinen purjehtia paljoakaan kauemmaksi, kuin, hän oli edellisenä vuotena purjehtinut. Se hyinen salpa, jonka jäiden haltija on tässä luoteisväylän poikki työntänyt, ei tosin ole kuin satakunta kilometriä leveä, mutta sitä ei siihen aikaan vielä tiedetty. Ja kapeudestaan huolimattakin se on yhä vieläkin tehokas salpa pidättämään purjehtijat.

Parryn toinen retki.

Parry päätti tällä kertaa etsiä Tyyneen mereen vievää väylää etelämpää. Lähdettyään Englannista toukokuussa 1821 hän purjehti Hudsonin salmen kautta ja Baffinin maan ohi Repulselahteen, joka on Melvillen niemimaan kannassa, toivoen siitä salmen löytävänsä. Mutta se oli »takaperon lahti», kuten nimikin osoittaa, eikä salmi, kuten vanhemmat purjehtijat olivat otaksuneet. Purjehdittuaan jonkun aikaa edestakaisin myrskyn ajelemana, jäiden ahdistamana, Parry lopulta asettui talvisatamaan Melvillen niemimaan kaakkoisrannalle, pyydystellen lähellä olevain eskimoitten kanssa.

Eskimot.

Laivain asetuttua talvimajaan leveydelle 66°10' saapui niiden luo helmikuun 1:nä joukko eskimoita, jotka tekivät leirinsä aivan viereen, niin että purjehtijoilla oli hyvä tilaisuus tutustua tämän kansan tapoihin.

Alussa eskimot olivat epäluuloisia ja arkoja. Heidän kylässään oli kuusi isoa majaa, joissa asui noin 60 ihmistä ja paljon koiria. Majansa he rakensivat niin sukkelaan, etteivät eurooppalaiset edes huomanneet niitä, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Ne olivat kaikki rakennetut jäästä ja lumesta. Sisään kuljettiin kapeasta käytävästä, joka tuskin oli metriä korkea. Käytävä johti holvattuun pyöreään huoneeseen, jonka leveys oli 4 1/2 metriä, korkeus keskeltä 2 m 25. Joka majassa oli yksi, kaksi tai kolme tämmöistä huonetta, joilla oli yhteinen ulkokäytävä. Lakeen oli sovitettu pyöreä jäälevy, josta päivänvalo pääsi majaan. Pari tuntia kului majan rakentamiseen. Majaan tehtiin lumesta vuode, joka peitettiin valaanparralla ja kanervilla, nämä taas hylkeen- ja peurannahkoilla. Lamppua varten, jossa aina paloi valkea, tehtiin lumipatsas. Pata riippui seinään pistetystä luusta. Tämä pieni eskimokunta eli keskenään hyvässä sovussa ja oli kovin ihmeissään kaikesta, mitä valkoiset heille näyttivät. Naiset ihastuivat ikihyviksi, kun saivat pieniä peilejä, nappeja ynnä muuta rihkamaa.

Eurooppalaisten puolestaan täytyi ihailla sitä kekseliäisyyttä, jota eskimot olivat osoittaneet tullakseen toimeen tämän tylyn luonnon keskellä. He olivat erinomaisia metsästäjiä ja kalastajia. Peurat he ajoivat veteen ja tappoivat ne sitten kajaakeistaan. Päiväkausia he jääseinän takana istuivat hylkeitten ilmareikäin ääressä väijymässä, pistääkseen keihäänsä hylkeen turpaan, heti kun se kohotti sitä avannostaan. Hylkeen tavoin he ryömivät jäätä pitkin päästäkseen ampumamatkan päähän. Kun saalista oli viljalti, söivät he mahdottomasti, panematta mitään varastoon. Kuin lapset he elivät vain päivästä päivään ja lasten olivat heidän ilonsa ja surunsa. Huhtikuun lopulla eskimot lähtivät leiristään etelää kohti.

Myöhemmin retkikunta tapasi toisia eskimoita, jotka kesällä asuivat teltoissa, talvella huoneissa. Talvihuoneet oli rakennettu valaan- ja mursunluista, joiden saumat oli sammalella tukittu. Yläosa oli kuitenkin jäästä ja niin läpinäkyvä, että ulkoa näki, mitä sisässä tapahtui. Majain ympäristöt olivat ylenmäärin siivottomat. Parryn miehet löysivät luukasoista ihmisenkin luita, joka osoitti näitten eskimoitten olleen ihmissyöjiä. Vanhoja ja heikkoja kohtaan he olivat aivan tunnottomat. Kun ruokatavaroita oli runsaasti, annettiin näillekin hiukan, mutta kun niitä oli niukasti, ei vanhoille ja vaivaisille annettu mitään. Vaimo tosin hoiti miestään hänen sairastuessaan, mutta vain sen vuoksi, että tiesi jäävänsä elättäjättä, jos hänet menettäisi. Aviopuolisot eivät montakaan päivää surreet toisiaan, kun toinen taikka toinen kuoli. Eräältä köyhältä leskeltä naapurit ryöstivät, mitä hänellä oli, ja jättivät hänet sitten tyhjään majaan. Eukko kuoli nälkään, ennenkuin Parry ennätti lähteä häntä auttamaan. Pari vuotta takaperin olivat nämä heimot ankaran nälänhädän ahdistaessa hyökänneet erään naapuriheimon kimppuun ja tappaneet ja syöneet joka hengen.

Iligliuk.

Eskimoista oli talvella retkeilijäin huomiota herättänyt varsinkin Iligliuk niminen nuori nainen hyvän näkönsä ja älynsä kautta. Hän piirsi Melvillen niemimaan itä-, pohjois- ja länsirannikosta kartan, jonka retkikunta sitten huomasi sangen paikkansa pitäväksi. Siitä Parry sai tiedon Melvillen niemimaan ja Baffinin maan välisestä salmesta, jonka hän myöhemmin laivainsa mukaan nimitti »Furyn ja Heclan salmeksi». Heinäkuussa seuraavana vuonna hän lähti tätä salmea tutkimaan, mutta se oli niin täynnään jäitä, ettei sen läpi voitu purjehtia. Maisin retkeiltiin kuitenkin sen rantaa pitkin, kunnes Melvillen niemimaan länsirannan nähtiin kääntyvän etelää kohti, kuten Iligliuk oli kertonut.

Parry luotti niin varmasti siihen, että onni olisi seuraavana vuonna suotuisempi ja että tämä salmi oli luoteisväylän avain, että hän aikoi viettää sen suulla toisenkin talven, mutta laivoilla oli terveydentila niin huono, että hänen täytyi, vaikka vastahakoisesti, kääntää kokka kotia kohti.

Parryn kolmas retki.

Vähän myöhemmin kuin Parry palasi Franklin seikkailurikkaalta retkeltään, ja yhdessä hänen kanssaan Parry suunnitteli uusia yrityksiä luoteisväylän edelleen tutkimiseksi. Heidän ehdotuksiensa mukaisesti Englannin amiraliteetti taas lähetti Parryn »Heclalla» ja »Furylla» Lancasterin salmeen, Fredrik Beecheyn taas Beringin salmeen ja molempain piti pyrkiä eteenpäin, kunnes tapaisivat toisensa. Franklinin piti kulkea maisin ja laskea Mackenzieta Jäämereen, tutkia Amerikan pohjoisrantaa ja sitten liittyä jompaankumpaan näistä retkikunnista. Ja vielä neljäskin, kapteeni Lyonin johtama retkikunta, lähetettiin Melvillen niemimaata tutkimaan.

Parry ja Lyon lähtivät matkaan v. 1824, Beechey ja Franklin seuraavana vuonna. Elokuussa Lyon saapui Hudsonin lahden suulla olevan Southamptonin saaren eteläpäähän, mutta joutui sitten hirveään myrskyyn, josta hän töin tuskin pelastui »Jumalan armon lahteen». Pohjoista kohti sieltä purjehtiessaan hän joutui uuteen kamalaan myrskyyn, joka runteli hänen kömpelön laivansa niin pahoin, ettei hän enää voinut jatkaa matkaa.

Parry purjehti laivoillaan Lancasterin salmeen ja poikkesi siitä Prince Regentin salmeen, jonka hän oli ensi matkallaan nähnyt, toivoen nyt pääsevänsä sitä etelään tai lounaaseen. Mutta epäedullisten jääsuhteitten vuoksi matka viivästyi niin paljon, että hän syyskuun 10:ntenä päästessään Prince Regentin salmeen takertuikin tuota pikaa jäihin ja töin tuskin pääsi Baffinin maan rannalle talvisatamaan. Talvella hän tutki tätä maata, jonka länsipäätä sanotaan Cockburnin maaksi, sekä pohjoista että etelää kohti. Seuraavana kesänä olivat jääolot vieläkin huonommat. Hän koetti tunkeutua salmen länsirantaa eteläänpäin ja pääsi North Somersetin maan Creswellin lahteen saakka, mutta ankarat myrskyt ja ahtojäät runtelivat laivoja niin pahoin, että »Fury» oli hylättävä ja sen miehistö otettava »Heclaan».

Parry kuljetti kuitenkin »Furysta» kaikki liiat elintarpeet ja vaatevarustukset maalle ja talletti ne varta vasten rakentamaansa lujaan huoneeseen. Tämä varasto oli erinomainen apu myöhemmille retkikunnille ja vielä 33 vuotta myöhemmin saattoi M'Clintockin johtama retkikunta, viimeinen, joka lähetettiin Franklinin kadonnutta retkikuntaa etsimään, siitä täydentää varustuksiaan. Tämän jälkeen Parry »Heclalla» palasi kotimaahan, eikä sen koommin palannut luoteisväylälle.

Beechey.

Beechey purjehti pienellä aluksellaan Beringin salmeen ja tunkeutui »Jääniemeen», johon Franklinin piti saapua häntä vastaan, ja lähetti laivaveneen vielä kauemmas pohjoiseen Barrowin niemeen saakka, joka on Amerikan luoteisrannikon pohjoisin, mutta siitä jäät pakottivat veneen palaamaan takaisin. Franklinin ja Beecheyn äärimmäisten kohtain väliin jäi vain 260 kilom. tuntematonta rannikkoa. Vuosikymmen kului, ennenkuin sekin tuli tunnetuksi.

Suurimmat tulokset oli maaretkikunta saavuttanut, kuten olemme ennen kertoneet; Franklinin molemmat venekunnat kartoittivat valtavan kappaleen Pohjois-Amerikan Jäämeren rantaa.

Parry yrittää pohjoisnavalle.

Scoresby niminen valaanpyytäjä, joka edullisten jääsuhteitten vallitessa oli päässyt tunkeutumaan hyvin kauas Grönlannin itärannikolle, oli kokemuksiensa johdosta tullut siihen käsitykseen, että pohjoisnapaa ympäröi laaja tasainen kiinteä jääkenttä, jota olisi helppo kulkea navalle saakka, kunhan päästiin sitä piirittäväin ahto- ja ajojäiden poikki. Tämä ajatus viehätti suuresti Parrya, jonka vuoksi hän päätti vielä kerran lähteä ikuisen jään valtakuntaan onneaan koettamaan, anastaakseen kauneimman voitonseppeleen, mitä sillä oli tarjottavana. Saatuaan amiraliteetilta »Heclan», vanhan uskollisen palvelijansa, hän keväällä v. 1827 purjehti Huippuvuorien luoteiskulmille, jätti laivansa sinne ja lähti kahdella rekiveneellä tunkeutumaan ajojäiden keskitse pohjoisnavalle. Retkikuntaan kuului 28 henkeä, muun muassa James Ross, ja sillä oli ruokavaroja 71 päiväksi.

Tunkeuduttuaan suurella vaivalla ajojäiden läpi retkikunta saapui jääkentälle, jolle se veti veneensä, luullen nyt voivansa käyttää, niitä rekinä aina matkan määrään saakka. Mutta se toivo osoittautui piankin vääräksi. Jääkentän jälkeen tuli eteen sula ja sulan takana oli uusi jääkenttä ja niin eteenpäin vaihdellen, joten veneitä oli käytettävä vuoroin veneenä ja rekenä. Kulku oli tosin vaaratonta, mutta ylen hidasta. Sumu, sade, jään epätasaisuus pidätteli etenemistä ja joskus täytyi sama matka kulkea viiteenkin kertaan, kun kuormia täytyi pienentää pahalla jäällä. Ensin päästiin kymmenkunta kilometriä päivässä napaa lähemmäksi, mutta sitten huomattiin, että jäät nopeammin ajautuivat etelää kohti, kuin retkikunta pääsi eteenpäin pohjoista kohti. Näin ollen täytyi vihdoin kääntyä takaisin, mutta pohjoisennätys, 82°45', oli kuitenkin tällä retkellä saavutettu. 48 vuotta kului, ennenkuin kukaan pääsi tätä kuulua napatutkijaa edemmäksi.

Parry käytti tällä retkellä ensi kerran rekeä matkan tekoon napaseuduissa. Reestä tuli sitten kaikkien napamatkustajain tärkein apuneuvo.

Englannin amiraliteetti jätti Pairyn viimeisen retken jälkeen napatutkimukset joksikin aikaa sikseen, tulokset olivat siksi vähäiset kustannuksiin verraten. Turhaan John Ross, joka halusi korjata ensi retkensä leväperäisyyden vaikuttamaa huonoa tulosta, koetti taivuttaa amiraliteettia antamaan hänen uuden kerran onneaan koettaa. Mutta eräs yksityinen, Felix Booth niminen pohatta, antoi hänelle retkeä varten lähes puolen miljoonaa markkaa ja sen, mitä puuttui, Ross suoritti omista varoistaan. Hän varusti höyryllä kulkevan siipilaivan, »Victoryn», joka oli ensimmäinen höyryalus, mitä milloinkaan on Jäämeren matkoilla käytetty. Mukanaan hänellä oli veljenpoikansa, kuulu James Ross, joka jo Parryn viimeisellä retkellä oli hyvin tutustunut Jäämeren vaaroihin ja vastuksiin.

James Ross löytää magneettisen navan.

Retkikunta kulki samoja teitä kuin Parry kolmannella matkallaan ja löysi Boothia Felix niemimaan, joka sai »Victoryn» varustajasta, nimensä. Salmea, joka erottaa tämän niemimaan North Somerset maasta, hän ei kuitenkaan löytänyt. Höyrykone huomattiin niin epäkäytännölliseksi, että se lopulta oli kokonaan poistettava ja kuljettava purjehtien. Ensimmäinen talvi oli vietettävä Boothia Felixin autioilla rannoilla, jossa talven tultua revontulet valaisivat yön pimeyttä ja seurustelu eskimoitten kanssa lievensi yksitoikkoisuutta. Satama oli kuitenkin jääsuhteiden puolesta niin epäedullinen, että »Victory» vasta syyskuussa 1830 pääsi uudelleen liikkeelle, joutuakseen kuitenkin jo muutaman tunnin kuluttua niin vaikeihin jäihin, että sen täytyi uudelleen käydä talvitiloille lähelle samaa paikkaa, missä se oli edellisenkin talven viettänyt. Talven kuluessa nuorempi Ross teki pitkiä rekiretkiä ja sai selville, ettei maa ollut saari, vaan niemimaa, joka kapealla kannaksella liittyi Amerikan mantereeseen. Vielä merkillisempi ja samalla koko retken tärkein tulos oli magneettisen navan löytö. James Ross huomasi, että magneettineula 70°5' pohj. leveyttä ja 96°46' läntistä pituutta osoitti kohtisuoraan alaspäin. Paikka oli Boothian niemimaan lounaisrannalla, suloton autio seutu, jonka läheisyydessä ei muuta näkynyt kuin moniaita hylättyjä eskimomajoja. Löydöstään intomielisenä Ross juhlallisesti otti paikan Englannin omaksi ja kokosi kivistä pyykin, johon hän läkkikoteloon suljettuna kätki sanoman löydöstään. 28 vuotta myöhemmin M'Clintock kävi tällä paikalla tapaamatta kuitenkaan enää jälkeäkään Rossin kivikasasta, ja v. 1904 norjalainen Amundsen.

Elokuun lopulla 1831 »Victory» uudelleen pääsi jäistä, mutta jo seuraavana päivänä ne sen taas sulkivat helmaansa. Retkikunnan täytyi viettää napamaassa kolmaskin talvi. Ruokatavarat kuitenkin alkoivat loppua ja laiva vuotaa niin pahasti, että Rossin täytyi se lopulta hylätä ja muuttaa maihin. Se oli ensi kerta, kun vanhan Rossin 42 vuoden merillä olonsa aikana täytyi laivansa hylätä. Reillä ja veneillä retkikunta seuraavana keväänä lähti ylen vaivalloiselle paluumatkalle. Se ei kuitenkaan päässyt edemmäksi Cockburnin maata ja Parryn vanhaa talvimajaa; siellä sen täytyi viettää kolmas talvi. Parryn varastoon panemat haaksirikkoutuneen »Furyn» ruokavarat nyt pelastivat Rossin retkikunnan surkeasta kuolemasta. Rannalle rakennettiin lämmin huone ja talvi vietettiin siinä verraten mukavasti. Keväällä 1833 retkikunta saapui Lancastcr-salmen suulle, ja siellä Ross tapasi saman laivan, jolla hän kahdeksan vuotta aikaisemmin oli lähtenyt ensimmäiselle napamatkalleen. Laivalla ei pelastuneita tahdottu tuntea. Heitä oli jo kauan luultu kuolleiksi, jopa tiedettiin kertoa, missä ja miten he muka olivat tuhoutuneetkin, mutta sitä suurempi oli ilo, kun kuolleiksi luullut näin pelastuivat.

Rossin retki herätti suurta huomiota, kun hänen tuloksensa tulivat tunnetuksi, sekä ilmastolliset havaintosarjat ankarine pakkasineen, että varsinkin magneettiset havainnot, joiden kautta magneettinen pohjoisnapa oli tullut sijoitetuksi. Retkikunnan maantieteellisetkään tulokset eivät olleet vähäiset. James Ross oli rekiretkillään tutkinut Boothia Felix niemimaan ja nähnyt sen takana Kuningas Williamin maankin, jonka hän luuli kuuluvan samaan maahan — todellisuudessa se on saari.

John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.

Suurista saavutuksistaan huolimatta oli John Rossin retkikunta kuitenkin kokonaan epäonnistunut luoteisväylän etsimisessä, jopa siihen määrään, että se oli poikennut aivan väärälle tolallekin. Myöhemmin tosin Simpson ja Dease, jatkaessaan Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon kartoittamista siitä, mihin Franklinin veneretkikuntain työ oli päättynyt, totesivat yhtämittaista vesireittiä olevan aina Boothia Felix niemimaalle saakka, mutta tämäkään tieto ei enää voinut innostuttaa Englannin amiraliteettia jatkamaan luoteisväylän löytämisyrityksiä, ja lupaamansa suuren palkinnonkin se peruutti, jott'ei se houkuttelisi yksityisiäkään antautumaan tähän toivottomaksi osoittautuneeseen tehtävään.

Loistava löytöretki, jonka James Ross vuosina 1838—1843 teki etelänavan seutuihin, herätti kuitenkin uutta mielenkiintoa pohjoisnavankin tutkimuksiin ja amiraliteetin vanha sihteeri John Barrow, joka oli saanut päähänsä, että luoteisväylä oli ennen hänen kuolemaansa löydettävä, sai tästä uuden aiheen lempituumansa esittämiseen. 'Parryn tutkittua väylät aina Banksin maalle saakka ja Franklinin, Deasen ja Simpsonin Amerikan pohjoisrannikon väylät, näyttikin tämä tehtävä verraten yksinkertaiselta, jonka vuoksi kahdeksankymmenvuotisen Barrowin itsepäisyys tuntui kylläkin aiheutetulta.

Royal Society, Englannin johtava tieteellinen laitos, taipui tuumaan ja napamaiden kokeneet matkustajat, Ross, Parry, Sabine ja Franklin, kannattivat sitä innostuneesti. Mitenpä olisi muilla jollei heillä saattanut olla käsitystä niistä suunnattomista vaikeuksista, joita kapealla tuntemattomalla alueella todella odotti. King oli ainoa, joka julkisesti esiintyi Barrowia vastaan, jonka mielestä yrityksen tuli olla meriretki. King huomautti, että kymmenestä meriretkestä seitsemän oli epäonnistunut ja loput kolme antanut tuloksia, jotka eivät mitenkään vastanneet kustannuksia maaretkillä saatuihin tuloksiin verraten. Amiraliteetti lopulta suostui lähettämään vielä viimeisen retkikunnan Amerikan napasaariston suurta kysymystä ratkaisemaan.

Retkikunta varustettiin mitä huolellisimmin. Sille annettiin James Rossin molemmat laivat, »Erebus» ja »Terror», jotka eteläjäämeren myrskyissä ja jäissä olivat niin loistavasti kuntonsa osoittaneet. Purjeiden apuna niissä oli höyrykone ja propelli; höyrykoneilla ei tosin ollut muuta kuin 20 hevosvoimaa, mutta jäissä ja epäedullisissa tuulioloissa otaksuttiin tästäkin konevoimasta olevan paljon apua. Elintarpeita varustettiin kolmeksi vuodeksi. Retkikunnalle hankittiin täydellisemmät kojeet kuin ainoallekaan aikaisemmalle naparetkikunnalle. Ja tarjokkaiden suuresta luvusta voitiin valita mitä paras miehistö, joka oli ennenkin napamerillä purjehtinut. Upseeristo kuului Englannin sotalaivaston parhaisiin. Francis Crozier oli ollut mukana kaikilla Parryn naparetkillä ja ollut »Terrorin» päällikkönä Rossin etelänaparetkellä; hän säilytti paikkansa uudella retkellä. »Erebuksen» päällikkö James Fitzjames oli kunnostautunut Itä-Aasian vesillä, useat toiset upseerit olivat niinikään ottaneet osaa sekä meri- että maaretkiin, joita oli napamaihin tehty. Retkikunnan johto aiottiin antaa Fitzjamesille, mutta Franklin vaati sitä suuren kokemuksensa nojalla itselleen, vaikka jo olikin lähes 60 vuoden ikäinen. Eikä niin ansiokkaan miehen pyyntöä voitu evätä.

Franklinin ohjeet.

Franklinin ohjeet, jotka hän yhdessä Barrowin kanssa laati, sisälsivät, että hänen niin nopeaan kuin suinkin piti purjehtia Lancasterin ja Barrowin salmien kautta Kap Walkeriin saakka (98° länt. pit.) ja sieltä kääntyä etelään, jossa Franklin tiesi olevan pitkin Amerikan rantaa avointa vettä. Parryn kokemuksiin perustaen häntä kehoitettiin, ett'ei hän koettaisi Melvillen saaren Kap Dundaasta tunkeutua länteen eikä lounaaseen, koska sillä suunnalla näytti olevan vahva pysyvä merijää vastassa. Jos voittamattomien vaikeuksien vuoksi olisi mahdotonta purjehtia viitoitettua reittiä, tuli retkikunnan Wellingtonin kanavaa, Devonin ja Cornwallisin maitten välitse, pyrkiä pohjoiseen, jossa toivottiin olevan sulan napameren. Muutoin retkikunnan johtajalle annettiin vapaa toimivalta. Pitkin matkaa hänen tuli heittää mereen pulloja tai umpinaisia kupariastioita, sulkien niihin tiedon laivan asemasta.

Toukokuun 18:ntena 1845 olivat molemmat laivat Thamesilla valmiina lähtemään. Miehistöä niissä paitsi ylipäällikköä oli 24 upseeria ja 104 merimiestä. Upseerit oli valittu siten, että niiden kesken tutkimusmatkalla kysymykseen tulevat tieteet olivat niin hyvän edustettuina, kuin suinkin. Suurilla toiveilla laivat seuraavana päivänä nostivat ankkurit ja lähtivät ulapalle.

Kuukauden Atlantin poikki luodetta kohti purjehdittuaan retkikunta tuli Davisin salmeen ja Baffinin lahteen, käyden maissa Disko saarella Grönlannin länsirannalla. Täältä mukana ollut evästyslaiva lähetettiin takaisin ja kaikki käyttivät tilaisuutta lähettääkseen sen keralla viimeiset kirjeet kotimaahan. Täältä ei tarvinnut kauaksikaan pohjoista kohti purjehtia, ennenkuin taistelu kylmiä pohjoismyrskyjä ja jäävuoria vastaan alkoi.

Heinäkuun 22:ntcna eräs valaanpyytäjä tapasi molemmat laivat Melvillen lahdessa, jossa niiden miehistö ampui ja suolasi lintuja. Franklin vakuutti, että hänellä oli elintarpeita viideksi vuodeksi ja että hän hädän tullen tulisi niillä toimeen seitsemänkin. Hän kutsui kapteenin päivällisille, mutta valaanpyytäjä tahtoi käyttää hyväkseen hyvää tuulta ja kiittäen purjehti edelleen.

Neljä päivää myöhemmin, heinäkuun 26:ntena, tapasi eräs toinen valaanpyytäjä retkikunnan laivat kauempana Melvillen lahden länsipuolella. Ne olivat käyneet vierekkäin matalaan jäävuoreen kiinni ja etsivät sulaa vettä, jota pääsisivät Lancasterin salmeen. Seitsemän retkikunnan upseereista oli tullut veneellä valaanpyytäjän laivaan ja mitä iloisimmin toivein puhunut matkastaan sekä pyytänyt valaanpyytäjää tulemaan seuraavana päivänä päivälliselle. Tämäkään ei kuitenkaan voinut noudattaa kutsua, tuuli kun oli niin suotuisa ja pitkä kotimatka edessä.

Viimeinen viesti.

Hänen havaintojensa mukaan oli sää siitä eteenkinpäin ollut kolme viikkoa sangen suotuisa, niin että Franklinin retkikunta varmaan oli päässyt sinä vuonna tunkeutumaan sangen pitkälle.

Tämän jälkeen kului kaksi vuotta, ilman että retkikunnasta tuli minkäänlaisia tietoja. Kotimaassa ei kuitenkaan oltu siitä huolestuneita, retkikunta oli tietysti kulkenut kauas valaanpyytäjäin äärimmäistenkin alueiden ulkopuolelle, jonka vuoksi ensimmäisten tietojen otaksuttiin paremminkin tulevan Intiasta tai Panamasta kuin Grönlannin vesiltä. Toisena vuotena alkoi kuitenkin vallita levottomuutta ja ensimmäinen, joka kehoitti amiraliteettia kiiruumman kautta lähettämään apuretkikunnan, oli vanha jäämeren retkeilijä John Ross. Tällä oli mielestään Franklinin yksityisistä lausunnoista syytä luulla, että hän oli poikennut saamistaan ohjeista. Amiraliteetti tiedusteli Parryn, Richardsonin, Sabinen ja James Rossin, etevimpäin jäämerenkulkijain mieltä, mutta kaikki asettuivat John Rossia vastaan. Franklin ei ollut se mies, joka olisi salavihkaa aikonut toimia vastoin ohjeitaan.

John Ross ei kuitenkaan hellittänyt, vaan esitti huolensa Royal Societylle ja Englannin maantieteelliselle seuralle, sanomalehdet alkoivat asiasta kirjoittaa, yleisö huolestua yhä enemmän, ja lopulta amiraliteetti lupasi lähettää apuretkikunnan, ellei ennen vuoden 1847 loppua tulisi luotettavia tietoja.

Vuosi 1847 sai kuluneeksi, viimeisetkin valaanpyytäjät palasivat kotia, mutta »Erebuksesta» ja »Terrorista» ei kuulunut mitään. T:ri Rae palasi Melvillen niemimaalle ja Boothian lahteen tekemältään retkeltä, mutta hänkään ei ollut eskimoilta kuullut hiiskaustakaan molemmista laivoista eikä valkoisista miehistä. Valaanpyytäjät, joista muuan oli käynyt Barrowin salmessa saakka, vakuuttivat vuosien 1846 ja 1847 olleen hyvin epäedullisia jäämerenretkiin.

Kadonneita etsimään.

Avustusretkikunnan lähetys oli kovin vaikeaa sen vuoksi, ettei ollut mitään johtoa siihen, mihin suuntaan se piti lähettää. Amiraliteetti päätti pitää kiinni antamistaan ohjeista ja lähettää apuretkikunnan Kap Walkeriin; sen takaa kadonneita laivoja oli etsittävä. Toiseksi se päätti lähettää maaretkikunnan Amerikan pohjoisrannikolle, sillä sinne kadonneet arvatenkin olivat pyrkineet, jos he olivat laivansa menettäneet, ja kolmanneksi oli lähetettävä laivoja Beringin salmeen Franklinia vastaan, jos hän ehkä, oli päässyt niin kauaksi, ettei häntä enää idästä käsin tavotettaisi. Maaretkikunnan piti laskea Mackenzieta sen suistamoon, jonne molemmista meriretkikunnista oli lähetettävä osastoita vertailemaan saavutettuja tuloksia.

Näin alkoi suurenmoinen avustustyö, jossa miesten parhaat panivat alttiiksi terveytensä ja henkensä pelastaakseen tiedon rohkeat tienraivaajat ja samalla itse edistääkseen hyisen pohjolan maantieteellisten kysymysten selvittelyä enemmän kuin milloinkaan ennen tai jälkeen.

Lancasterin salmeen lähtevän retkikunnan johto uskottiin James Rossille, jonka upseereista ovat mainittavat etenkin M'Clure, M'Clintock ja Barnard. Retkikunnan molemmat laivat, »Enterprise» ja »Investigator», olivat erinomaisia aluksia ja kooltaan Franklinin laivoja suuremmat. Rahapalkinnoilla amiraliteetti ja Lady Franklin sitä paitsi kehoittivat yksityisiä etsimään kadonneita.

James Rossin turha retki.

Ohjeittensa mukaan piti Rossin niin nopeaan kuin suinkin pyrkiä Barrowin salmeen ja vasta siellä hänen tuli alkaa etsiminen. Ellei tämän salmen pohjois- eikä eteläpuolisista väylistä löydettäisi kadonneitten jälkiä, tuli Rossin toisella laivalla kulkea Melvillen saarelle tai Banksin maalle talvea viettämään, kun taas toisen laivan piti jäädä North Somerset maan rannalle talveksi. Syksyn ja seuraavan kevään kuluessa oli kummastakin laivasta lähetettävä retkikuntia, edellisestä talvisatamasta Amerikan rannikolle, jälkimmäisestä North Somerset maalle ja Boothia maalle.

Retkikunnan lähtö kuitenkin viivästyi niin paljon, että Ross vasta heinäkuun puolivälissä v. 1848 pääsi Grönlannin rannalle Upernivikiin. Sieltä hän laski edelleen »pohjoisveteen», jota sen pohjoisesta asemaata huolimatta on helpoin kulkea Baffinin lahden poikki. Säät ja jäät olivat kuitenkin tänä vuonna niin epäedulliset, että hän vasta elokuun 20:ntenä pääsi kovalla koillistuulella täysin purjein tunkeutumaan ajojäihin, joiden läpi laivat, ankaria iskuja jakaen ja vastaanottaen, ehjinä pääsivät.

Ross tutki nyt ensi työkseen Lancasterin lahden suun, otaksuen kadonneitten ehkä tulleen sinne valaanpyytäjiä tapaamaan, jos ehkä olivat laivansa menettäneet, mutta kaikki oli tyhjää, eikä edes eskimoita tavattu näillä ylenmäärin kolkoilla rannoilla. Valaanpyytäjiäkään ei näkynyt, he eivät olleet tänä vuonna päässeet Baffinin lahden länsipuolelle ensinkään. Laivoista ammuttiin aina puolen tunnin kuluttua tykin laukaus ja sumusäällä lähetettiin ilmaan raketteja. Mutta ei ainoatakaan elonmerkkiä näkynyt, ei kuulunut, vaikka joka rannan kohta kaukoputkilla tutkittiin.

Vuodenaika oli jo kulunut niin pitkälle, ettei ollut mahdollista toteuttaa amiraliteetin ohjetta, jonka vuoksi Ross valitsi talvisatamakseen Leopold-saaren, joka on North Somerset maan koilliskulmassa, Prince Regentin salmen suulla. Sinne hän pitkin matkaa jättämissään tiedonannoissa kehoitti kadonneita tulemaan. Yhtymäpaikan nimi kirjoitettiin korkeihin kallioseiniin, pitkäin merkkiriukujen juurelle talletettiin ilmoituksia ja mereen heitettiin metalliastioita, joihin suljettiin sama tiedonanto.

Ross laski sitten Wellingtonin kanavaan etsimään, mutta odottamatta hänen taakseen ilmestyi laaja jääkenttä, sulkien paluumatkan valittuun ja ilmoitettuun talvisatamaan ja yhtymäpaikkaan. Hänen täytyi sen vuoksi paikalla kääntyä takaisin, sillä jos hänen tiedonantonsa olisi opastanut kadonneet Leopold-saareen, eikä laivoja ja apua olisi siellä ollutkaan, olisivat avun etsijät joutuneet mitä surkeimman tuhon omiksi. Ankarat myrskyt ja sumut lisäsivät vaikeuksia ja monta päivää kesti pelottavaa taistelua, joka hetki täytyi pelätä, että jompikumpi laiva tuhoutuisi, mutta lopulta etevä johto ja miehistön sitkeys voittivat ja molemmat laivat saapuivat valittuun satamaan, jossa ne heti saivat asettua talviteloille, sillä talvi tuli sangen varhain.

Kevätpuoleen v. 1849 James Ross teki pitkiä rekiretkiä melkein kautta koko North Somersetin, mutta ei pienintäkään merkkiä hän tavannut kadonneista, tullen tästä siihen johtopäätökseen, että Franklin oli päässyt kauemmaksi länteen. Siitä huolimatta levitteli hän edelleenkin tietoa apuretkikunnasta, pyydystäen muun muassa paljon valkoisia napakettuja ja sitoen niiden kaulaan kuparipannat, joihin kiinnitettiin tiedonanto maahan kaivetuista varastoista ja laivan talvimajasta. Ketut laskettiin sitten juoksemaan, toivossa että joku niistit sattuisi saamaan surmansa kadonneitten luodista. Leopold-saarelle rakennettiin maja, johon talletettiin ruokatavaroita ja muita varustuksia.

Vuonna 1849 jäät alkoivat liikkua niin myöhään, että Ross vasta elokuun 28:ntena suurien ponnistuksien jälkeen, sahattuaan jäähän kanavan, pääsi talvisatamastaan lähtemään. Hän pyrki taas Wellingtonin salmeen, mutta erästä laajaa jääkenttää kiertäessään hän takertui niin vahvoihin, myrskyn ajelemiin jäihin, ettei päässyt pois, vaan jäätyi jääkenttään kiinni. Kaikki yritykset päästä irti olivat turhat. Laivat ajelehtivat jäiden mukana väkisinkin ulos Baffinin lahteen, jossa suuret jäävuoret sulkivat tien, niin että laivoissa pelättiin täydellistä haaksirikkoa ajelehtivan jääkentän niihin törmätessä. Mutta sen sijaan jääkenttä, jonka laajuuden Ross arvosteli 90—97 neliökilometriksi, yhteentörmäyksessä ikäänkuin näkymättömän voiman vaikutuksesta hajosikin lukemattomiksi pieniksi kappaleiksi, niin että laivat täysin purjein saattoivat ohjata sulaan veteen. Vuodenaika oli kuitenkin jo niin myöhä, ettei enää ollut mahdollista palata Lancasterin salmeen, ja kun Ross ei tahtonut jäädä Baffininkaan lahteen talveksi, palasi hän kotia.

Englannissa hänen tyhjin toimin palaamisensa herätti mitä syvintä pettymystä ja hänen muka toimettomuuttaan arvosteltiin mitä ankarimmin. Moni urhea mies on saanut kiittämättömyyttä palkakseen.

Richardsonin retki.

Richardson, joka oli ollut Franklinin toverina hänen molemmilla maaretkillään, oli epäilemättä soveliain mies, mitä amiraliteetti saattoi löytää maaretkikuntaa johtamaan. Apulaisenaan Rae, joka perinpohjin tunsi Hudsonin lahden maat, hän lähti kesäkuun puolivälillä 1848 retkelle. Cumberland Housesta, turkisasemalta, joka oli rakennettu Winnipeg-järveen laskevan Saskatshewanin varteen, kuusitoista koettua turkismatkustajaa seurassaan. Heinäk. 31:ntenä hän retkikuntansa etupään keralla pääsi Mackenzien suuhun ja alkoi sieltä etsiskelynsä, Jäämeren rantaa seuraillen. Rannikolla asui paljon eskimoita, joilta Richardson pitkin matkaa tiedusteli, olivatko he kuulleet valkoisista miehistä ja heidän laivoistaan. Mutta kaikkialla eskimot vakuuttivat, ettei valkoisia ollut viime vuosina näkynyt siellä ensinkään ja ettei niin suuria laivoja, kuin näiden piti olla, ollut käynyt siellä milloinkaan.

Alussa venematka edistyi hyvin, mutta Kap Bathurstista alkoi olla vastusta ajojäistä, jotka sakenivat sitä enemmän, kuta kauemmaksi kuljettiin itää kohti. Delfiini- ja Union-salmessa ajojäät, ahtojäät ja jääsohjo kulkivat niin suurella voimalla ja sulloutuivat niin ahtaaseen, että venematka kävi aivan mahdottomaksi. Ja kerrassaan toivotonta oli yrittääkään kulkea salmen poikki Wollastonin maalle. Pettymys oli sitä katkerampi, kun Richardson luuli etsimisellä juuri sillä suunnalla olevan parhaat menestymisen toiveet.

Sanomattomalla vaivalla retkikunta kantaen kuljetti veneitään itää kohti Kap Krusensterniin saakka, toivoen siellä tapaavansa sulaa vettä. Mutta sen sijaan se eräältä mäeltä näkikin vain rajussa liikkeessä olevia jäitä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Richardson jätti sen vuoksi niemeen toisen veneensä ja paljon ruokatavaroita ja jatkoi meren rantaa pitkin matkaansa Kuparikaivosjoen suuhun ja sieltä, myöhäisen vuodenajan vuoksi, Suurelle Karhujärvelle rakennettuun talvitaloon, josta hän seuraavana keväänä palasi kotimaahansa.

Rae yritti niinikään päästä Wollastonin ja Viktorian maahan, joita siihen aikaan vielä pidettiin eri saarina, mutta Delfiini- ja Union-salmen raju jäänkulku teki kaikki hänenkin yrityksensä mahdottomiksi. Eräänä päivänä hän Kap Krusensternistä pääsi jo viidentoista kilometrin vaiheilla toista rantaa kohti, mutta sitten ahtojääpyörteet jälleen pakottivat peräytymään. Raenkin täytyi sen vuoksi lähteä paluumatkalle. Samoin kuin Richardson hänkin oli useihin paikkoihin kätkenyt ruokatavaroita siltä varalta, että Franklinin retkikunnan jäseniä tälle rannalle tulisi, pyrkiessään ehkä pohjoisessa olevilta saarilta mannermaalle.

Mooren retki.

Se retkikunta, joka kapteeni Mooren johdolla lähetettiin Beringin salmen kautta kadonneita etsimään, ei ensi vuotena päässyt Anadyria kauemmaksi. Sinne sen täytyi jäädä yhdeksäksi kuukaudeksi, ennenkuin pääsi Alaskan pohjoisrannikkoa itää kohti tunkeutumaan. Kap Barrowin luota lähti luutnantti Pullen veneillä tutkimaan rannikkoa edelleen ja kaivamaan moneen paikkaan ruokavaroja. Matka Mackenzien suulle kesti 32 päivää. Rannikolla asuvat eskimot eivät mitään tienneet Franklinin retkikunnasta.

Pullen lähti sitten Mackenzieta pitkin paluumatkalle ja talvehti Fort Simpsonissa, lähellä Suurta Orjajärveä. Sinne hän sai Englannin amiraliteetin käskyn palata Jäämerelle ja yrittää päästä veneillä Wollastonin maalle ja Banksin maalle, mutta seuraava kesä oli Jäämeren rannoilla niin kylmä ja myrskyinen, että kaikki hänen yrityksensä olivat turtat ja hänen täytyi tyhjin toimin, katkeralla mielellä, v. 1850 palata kotimaahansa.

Moore teki sitten yhdessä kapteeni Kellettin kanssa, joka toi hänelle ruokatavaroita, Beringin salmen kohdalta retken napaa kohti ja Kellet näki tällöin meressä suuren maan, jota hän ei kuitenkaan meren mataluuden vuoksi voinut saavuttaa. Tämä maa luultavasti oli karttamme Wrangelin saari, vaikka Englannissa ensin päätettiin, että molemmat purjehtijat luultavasti olivat löytäneet suuren, ehkä Grönlantiin saakka ulottuvan napamaan.

Ensimmäiset suuret yritykset Franklinin retkikunnan kohtalon selville saamiseksi olivat siis johtaneet kokonaan kielteisiin tuloksiin. Sitä suurempi huolestus valtasi Englannissa ja kaikkiallakin mielet ja hallitusta vaadittiin kiiruummiten jatkamaan työtä. Tähän kehoittivat ne huhutkin, joita valaanpyytäjät sanoivat eskimoilta kuulleensa ja joiden mukaan kadonneet oli tavattu milloin Prince Regentin salmessa, milloin Wellingtonin kanavassa tai Pohjois-Grönlannissakin. Robert Goodsir, erään kadonneen veli, teki v. 1849 William Penny nimisen valaanpyytäjän kanssa matkan Baffinin lahteen ja Lancasterin salmeen, mutta kokonaan kielteisillä tuloksilla. Siitä he kuitenkin pääsivät selville, ettei eskimoitten kertomuksiin ollut luottamista.

Niinkauan kun oli vähänkään toiveita siitä, että Franklinin retkikunnan jäseniä vielä olisi elossa, piti Englannin amiraliteetti velvollisuutenaan jatkaa etsimistä, etenkin kun retkikunta oli varsin hyvin voinut lisätä eväitään napamaitten meressä ja maalla elävällä riistalla. Mutta selvää oli, että se mitä tehtiin oli tehtävä niin pian kuin suinkin. 20,000 punnan palkinto luvattiin yksityisille, jotka pelastaisivat Franklinin retkikunnan.

Uusia avustustoimia.

Helmikuussa 1850 asia otettiin parlamentissa puheeksi ja hallitus lupasi tehdä, mitä voi. Kokonaista kymmenen hyvin varustettua laivaa se