v. 1850 lähetti Pohjois-Jäämerelle, jota paitsi yksityisten toimesta

lähti viisi laivaa.

Laivoille varustettiin suuret määrät ruutia jäitten rikkomiseksi, tykkejä ja muita kauas kantavia äänen antajia ja monenlaisia muita tiedonantokeinoja. Eräs keksijä valmisti suuren määrän pieniä ilmapalloja, joilla voitiin lähettää ilmaan suuret määrät paperikaistaleita. Laivoilla oli pieni kirjapaino, jolla liuskoihin voitiin painattaa tiedonantoja pelastustoimista, jonka jälkeen pallot ja niihin kätketyt liuskat lähetettäisiin ilmaan. Määräkorkeudella pieni koje räjähyttäisi pallot rikki, jonka jälkeen liuskat pääsisivät tuulen kuljettamina hajaantumaan. Lontoossa tehdyt kokeet onnistuivat sangen hyvin. Täten ilmaan lähetettyjä paperikaistaleita löydettiin etäisimmistäkin kreivikunnista. Oli myös keksitty merkinantolaite, jolla pelastuslaivat saattoivat antaa toisilleen tietoja.

Ensimmäisen retkikunnan johdon amiraliteetti uskoi William Pennylle, joka oli Englannin kokeneimpia valaanpyytäjiä, ja hän lähti huhtikuussa 1850 kahdella pienellä vahvalla pyyntialuksella, »Lady Franklinilla» ja »Sophialla», matkaan.

Monta vertaa suuremman retkikunnan sai kapteeni Horatio Austin johdettavakseen. Upseeri ja miehistö otettiin sotalaivastosta. Retkikunnalla oli neljä laivaa, purjelaivat »Resolute» ja »Assistance» ja höyrylaivat »Pioneer» ja »Intrepid», joiden koneilla oli 60 hevosvoimaa. Toukokuun alkuviikolla v. 1850 tämä laivasto lähti liikkeelle.

Beringin salmen kautta lähetettiin »Enterprise» ja »Investigator», jotka oli todettu erittäin kunnollisiksi jäämerialuksiksi. Retkikunnan johto uskottiin kapteeni Collinsonille. »Investigatorin» päällikkönä oli kommodori M'Clure. Beringin salmen läheisyyteen lähetettiin Mooren johtama »Plover» asemalaivaksi ja Kellettin johtaman »Heraldin» piti joka vuosi tuoda Sandwich-saarilta muonaa. Jo tammikuussa 1850 Collinson ja M'Clure lähtivät matkaan päästäkseen kesällä Beringin salmeen.

Yhdysvalloissa, joiden presidentin puoleen Lady Franklin oli avunpyynnöllä kääntynyt, viivyteltiin asiaa kongressissa niin kauan, että Henry Grinnell niminen kauppias omilla varoillaan varusti kaksi laivaa, »Advancen» ja »Rescuen», käyttäen siihen suuren osan omaisuudestaan. Amerikan sotalaivasto antoi upseerit ja miehet. Yleisökin innokkaasti avusti tämän retkikunnan varustelua. Sen johto uskottiin luutnantti de Havenille. Mukana oli t:ri Elisha Kent Kane, joka myöhemmin saavutti mainetta Grönlannin pohjoisimpain vesien tutkijana.

Näiden retkikuntain huomio jo alusta kääntyi etupäässä pohjoisimpiin väyliin, kun luultiin Franklinin pyrkineen otaksutulle sulalle napamerelle. Lady Franklin halusi kuitenkin etsiä etelämpääkin, aavistaen miehensä ehkä kääntyneen Lancasterin salmesta etelään, pyrkien tuntemalleen Amerikan rannikolle, ja kun hänen neuvojansa ei otettu kuuleviin korviin, sai hän kerätyksi niin paljon varoja, että osti »Prince Albert» nimisen pienen aluksen, joka kesäkuun 5:ntenä komentaja Forsythin johtamana lähti muitten laivain jälkeen.

74-vuotias John Ross, arktisten purjehtijain Nestor, oli moneen kertaan tarjonnut amiraliteetille neuvojaan ja palveluksiaan, mutta kun häneen ei riittävästi luotettu, sai hän Hudsons Bay-seuran yksityisten avulla varustamaan kaksi pientä laivaa, »Felixin» ja »Maryn», joiden johtajana hän toukokuun 23:ntena 1850 lähti Skotlannista matkaan, kaikista virallisista rajoituksista vapaana.

Retkikunnat työmaallaan.

Vuosi 1850 oli Baffinin lahdessa hyvin epäedullinen purjehdukselle. Jo toukokuun alkupäivinä Penny saapui Disko-saarelle, mutta sieltä oli eteneminen niin hidasta, että kaikki muut laivat elokuun alkupäivinä saavuttivat hänet Melvillen lahdessa. Penny oli saanut Upernivikistä mukaansa Petersen nimisen tanskalaisen, joka hyvin taisi eskimoitten kieltä, tunsi heidän pyyntitapansa ja toi laivalle koiravaljakonkin.

Odotellessaan reitin aukeamista Baffinin lahden poikki laivain päälliköt käyttivät tilaisuutta sopiakseen seikkaperäisemmin yhteisestä toimisuunnitelmasta.

Huomattavin mies tässä kokeneitten merenkulkijain joukossa oli vanha John Ross, kookas, juureva ukko, ulkomuodoltaan kuin vanhan ajan sankari, jota kaikki merimiehet kohtelivat erikoisella kunnioituksella. Pahaksi onneksi hän oli sangen itsepäinenkin ja luotti kiven kovaan Etelä-Grönlannista palkkaamaansa eskimolaiseen tulkkiin. Tämä väitti Kap Yorkissa tapaamiltaan eskimoilta kuulleensa, että Grönlannin rannikolla v. 1846 oli haaksirikkoutunut kaksi suurta, englantilaista sotalaivaa. John Ross uskoi kivenkovaan suosikkinsa jutun ja uskoi vielä senkin jälkeen, kun Pennyn tulkki oli lähetetty samoja eskimoita puhuttelemaan ja heiltä kuuli koko jutun perättömäksi valeeksi. »Northstar» niminen laiva tosin oli siellä viettänyt talvea, mutta purjehtinut pois. Austin ja Ross purjehtivat itse paikalle katsomaan ja Rossin täytyi myöntää erehtyneensä, joka kuitenkaan ei estänyt häntä tuota pikaa uudelleen riitelemästä Pennyn kanssa samasta asiasta. Viisi päivää tämän jupakan kautta menetettiin.

Jo elokuun 10:ntenä hajaantui jääsalpa, mutta vasta 15:ntenä laivasto käytti tilaisuutta ja kahdeksan päivän päästä kaikki alukset olivat Barrowin salmessa, Pennykin, jonka jääesteet olivat estäneet pääsemästä Jonesin salmeen, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Säät olivat niin sumuiset, että Lancasterin salmessa risteilevä »Northstar» yhdestätoista ohi purjehtivasta laivasta näki vain kaksi viimeistä, Pennyn johtamaa. Amiraliteetin ohjeet saatuaan »Northstar» nyt kääntyi kotia.

Vaikein matka oli amerikkalaisilla ollut. Luutnantti de Haven oli yrittänyt tunkeutua Baffinin lahden poikki keskivettä ja tällöin kolmeksi viikoksi jäätynyt kiinni ja ollut vähällä ruhjoutua jäävuorien välissä. Jäätä sahaamalla ja laivaa vetämällä amerikkalaiset sitten olivat päässeet pinnistyksestä ja purjehtineet Melvillen lahden kautta hekin.

Lancasterin salmessa laivat hajaantuivat työmailleen, Forsyth tutkimaan salmen eteläreunaa, Ommanney, joka johti »Assistancea» ja höyrylaiva »Intrepidiä», pohjoisreunaa, Austin »Resolutella» ja »Pioneerilla» Baffininmaan rannikkoa.

Forsyth oli ensimmäinen, joka saapui Leopold-saarelle James Rossin talvimajoille, tavaten hänen jättämänsä varastot vielä moitteettomina. Hän koetti sitten tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta siinä jäät piankin sulkivat tien: Hän aikoi nyt tunkeutua mainitun salmen läntisempään rinnakkaissalmeen, Peelin salmeen, mutta sieltäkin jäät pakottivat perääntymään.

Jälkiä.

Elokuun 25:ntenä hän saapui Kap Rileyn läheisyyteen North Devonin lounaisrannalle ja kuuli siellä amerikkalaiselta retkikunnalta, että kapteeni Ommanney oli löytänyt kadonneitten jälkiä. Ja ryhtyessään etsimään Forsyth itsekin löysi teltanpohjia, telttakankaan ja laivaköyden kappaleita, luita, puunpalasia y.m. ja kaikesta tultiin siihen johtopäätökseen, että ne epäilemättä olivat Franklinin retkikunnan jäljiltä. Forsyth paikalla lähti tätä tietoa Eurooppaan viemään.

Ommanney oli purjehtinut edelleen Comwallisin saaren edustalle, jossa hänen oli määrä tavata Austin, ja amerikkalainen »Rescue» seurasi mukana, kunnes jäät sulkivat kaikki kolme kouristukseensa. Kaksi viikkoa täytyi Ommanneyn jäädä toimettomaksi, amerikkalainen pääsi ennen irti ja palasi Kap Rileyn luo, jossa »Advance» risteili. Pennykin oli matkallaan Wellingtonin kanavaan saapunut paikalle. Kuultuaan de Havenilta löydöistä hän paikalla laski länttä kohti etsiäkseen jäistä Ommanneyn ja saadakseen omin silmin nähdä hänen löytämänsä esineet. Hän tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että ne olivat kuuluneet Franklinin retkikunnalle. »Niinkuin verikoira tahdon jatkaa etsimistä», huudahti vanha valaanpyytäjä ja purjehti kiiruumman kautta takaisin Wellingtonin kanavan itäpuolta etsimään.

Jäiden kuitenkin sulkiessa häneltä tien, laski hän osan väestään North Devon maan lounaiskulmaan maihin, ja nämä löysivät sieltä reen jäljet, jotka näyttivät muutaman vuoden vanhoilta. Jälkiä he seurasivat 11 kilometrin päässä olevalle, kivistä rakennetulle majalle, josta löytyi tuhkaa ja kekäleitä, murtuneen padan palasia, revenneitä kintaita, kankaankappaleita, luita ja kaikenlaisten lintujen sulkia, kirjoitettuja paperipaloja ja englantilainen sanomalehti vuodelta 1844 ynnä tina-astia, johon oli kaiverrettu »Terrorin» apulaislääkärin nimi.

Penny päätti nämä epäämättömät merkit löydettyään ryhtyä seutua perusteellisesti tutkimaan ja laski etelää kohti North Devonin lounaiskolkassa olevalle pienelle Beecheyn saarelle, toivoen tapaavansa siellä amerikkalaisetkin, jotka voisivat olla hänelle etsimisessä apuna.

Pieni Beecheyn saari suistuu jylhin, jyrkin kallioin Barrowin ja Wellingtonin salmeen päin, mutta maan puolelta se on loiva. Elokuun 27:ntenä Penny saapui suojaiseen salmeen, joka on saaren ja North Devonin välillä, ja tapasi siellä John Rossin ja de Havenin, joita jäät olivat estäneet edemmä pääsemästä, ja alkoi heidän kanssaan keskustella etsinnän jatkamisesta.

Franklinin autio talvimaja löydetään.

Penny oli lähettänyt Beecheyn saarelle maihin miehiä jatkamaan etsimisiä ja tuota pikaa tuli yksi näistä miehistä juoksujalkaa takaisin rantaan huutaen: »Hautoja, hautoja, kapteeni Penny, Franklinin talvimaja.»

Tämä huuto yllätti kapteenit heidän ollessa koolla keskustelemassa ja kiihtymyksen valtaamina he jäätä pitkin riensivät saarelle, kulkien sukkelaan kalkkikivikallion poikki saaren lakealle pohjoisrannalle. Mikä näkö täällä avautuikaan! He huomasivat äkkiä tulleensa paikalle, jossa joku vuosi takaperin oli vallinnut mitä vilkkain touhu ja elämä. Reenjälkiä ja jalkapolkuja risteili joka suunnalla, sadoittain oli tinatulta peltiastioita, joissa oli ollut säilytettyä lihaa, lastut ja puunpalaset ilmaisivat, missä puusepät olivat työskennelleet, alaisinpölkky, sydet, raudankuona ja hilse, missä sepät. Aivan rannassa oli laivatynnöreistä tehtyjä pesuastioita, lähellä niitä pesutupain ja telttain jäännöksiä. Vähän pohjoisempana herättivät 1 1/4 metriä paksut ja 1 1/2 metriä korkeat kivivallit huomiota, ne olivat Franklinin talviasumuksen jäännös. Sisältä se oli väliseinillä jaettu moneen osastoon, joista yhtä oli käytetty makasiinina, toista puusepän verstaana. Erikoisen suojaisella paikalla oli tähtitieteellinen ja ilmatieteellinen observatorio. Löytyipä pieni puutarhakin, jossa oli viljelty keripukinrohtokasveja ja jossa vielä kukki vuokkoja ja unikkoja. Itää kohti viettävällä rinteellä oli hautausmaa, johon kolme retkikunnan jäsentä oli kätketty ja kivillä merkitty. Kiviin oli kiinnitetty taulut hautakirjoituksineen. Kaikki osoitti epäämättömästi, että »Erebus» ja »Terror» olivat Beecheyn saaren ja North Devon maan välisessä suojaisessa salmessa viettäneet talven 1845—46 ja että retkikunta silloin vielä oli ollut hyvissä voimissa.

Seuraavana päivänä saapui Austinkin laivoineen satamaan, niin että kaikki pelastuseskaaderit nyt olivat salmessa edustettuina. Koetettiin aprikoida, mihin suuntaan Franklin oli täältä lähtenyt — hän, outoa kyllä, ei ollut jättänyt jälkeensä minkäänlaista kirjoitettua tietoa aikeistaan. Kapteenien kesken vallitsi mitä ristiriitaisimpia käsityksiä, mutta kauas ei enää ollutkaan mahdollista päästä, muuttolinnut lähtivät etelään, sumut ja lumisateet lisääntyivät, hirmuiset myrskyt raivosivat ja vesi alkoi jäätyä.

Kun sää syyskuun 5:ntenä selvisi, lähtivät laivat kuitenkin liikkeelle, päästäkseen niin kauas kuin suinkin. Austin lähti tapaamaan Ommaneyta, jonka piti olla Kap Hothamissa Griffithin saaren luona, Cornwallisin maan eteläpuolella, ja Penny lähti Wellingtonin kanavaan, jonne John Rosskin lähti toisella laivallaan, toisen jättäen Franklinin talvisatamaan yhteiseksi turvapaikaksi.

Luutnantti de Haven oli jo elokuun 28:ntena lähtenyt Wellingtonin kanavaan, pyrkiäkseen luuloteltuun avoimeen napamereen. Mutta jäät pakottivat hänet palaamaan ja hänet tavattuaan Pennykin kääntyi takaisin, lähteäkseen Austinia Kap Hothamissa tapaamaan. Austin laivoineen oli töin tuskin sinne päässyt, jäät kun äkkiarvaamatta olivat saartaneet hänen laivansa ja alkaneet ajaa niitä Lancasterin salmeen, mutta höyry pelasti tilanteen, sen voimalla hänen onnistui heikoimmalta kohdalta rikkoa jäiset kahleet.

Etsijät talvehtivat.

Kapteeni Ommaneyn »Assistance» oli ollut niin ahtaalla jäiden puristuksessa, että miehistö jo pelkäsi sen kaatuvan, ja toisen kerran oli se ollut niin vähällä ruhjoutua rikki, että välttämättömimmät tarpeet jo oli kannettu kannelle ja laiva aiottiin hylätä, mutta sitten puristus oli kuin ihmeen kautta lauennut. Kapteenien täytyi nyt kiiruumman kautta lähteä talvimajoihin. Austin lähti Griffithin saarelle, Penny ja Ross erääseen lahteen Cornwallisin maan etelärannalle, mutta amerikkalaiset lähtivät kotomatkalle. Heidän paluumatkansa oli seikallisimpia ja kamalimpia matkoja, mitä Jäämerellä on tehty.

Amerikkalaisten kotimatka.

Ohjeittensa johdosta de Havenin täytyi lähteä paluumatkalle, seuraavan kesän työ kun näytti toivottomalta eikä hän ollut päässyt sulaan napamereen, joka oli amerikkalaisten varsinainen tarkoitus. Hänen varustuksensa olivat sitä paitsi puutteelliset, amerikkalaisilla kun ei vielä ollut kokemusta.

Heti alussa myrsky erotti »Rescuen» ja »Advancen», ja kun ne uudelleen olivat päässeet yhtymään, alkoivat jäät ja tuulet ajaa niitä Wellingtonin kanavaa pitkin pohjoiseen, kauemmaksi kuin kukaan vielä oli ollut. Pohjoisimmasta kohdasta (75°25' pohj. lev.) kanava kääntyi länteen ja syyskuun 22:ntena häämöitti pohjoisessa laaja uusi maa, jonka de Haven nimitti Grinnellin maaksi. Kuta kauemmaksi pohjoiseen tultiin, sitä runsaammaksi kävi eläimistö, ja tämä näytti vahvistavan sitä käsitystä, että lähempänä pohjoisnapaa vallitsi leudompi ilmasto. Marraskuun lopulla v. 1850 alkoi jääkenttä, jonka keskelle molemmat amerikkalaiset laivat olivat tarttuneet, liikkua päinvastaiseen suuntaan, Barrowin salmea kohti ja tämän saavutettuaan itää kohti Lancasterin salmeen ja sieltä edelleen Baffinin lahteen. Kolmeen viikkoon eivät molempain amerikkalaisten laivain miehet voineet ensinkään riisuuntua, heidän kun täytyi olla valmiina joka hetki pakenemaan laivoista. Ja ainaisessa hengenvaarassa heidän sitten täytyi viettää koko talviyö, joka kesti yhdeksänkymmentä päivää, marraskuusta helmikuuhun. Varustusten puutteellisuuden vuoksi sairastuivat kaikki keripukkiin, toiset niin pahoin, että he joka päivä monta kertaa vaipuivat tainnoksiin. T:ri Kanen uupumattomia ponnistuksia oli kiittäminen siitä, ettei ihmishenkiä kuitenkaan menetetty. Hän oli uuttera erämies, vaikka oli itsekin sairas, ja tuores liha se piti hänen potilaitaan hengissä. Laivain lämmityslaitokset olivat huonot ja jäät kohottivat laivain rungon niin korkealle, ettei laitoja voitu lumellakaan suojella. Toisinaan liikkui jää niin ankarasti, ettei tulta uskallettu ensinkään tehdä. Tilannetta pahensi sekin, kun »Rescue» lopulta joutui niin arveluttavaan ahdinkoon, että se täytyi hylätä ja viedä miehistö »Advanceen». Tammikuun keskivaiheilta 1851 laivat ajelivat Baffinin lahtea eteläänpäin, mutta vasta kesäkuun 5:ntenä niille Kap Walsinghamin kohdalla Davisin salmessa löi vapautuksen hetki. Kaakosta tulevan lämpimän merivirran vaikutuksesta hajosi valtava jääkenttä uskomattoman lyhyessä ajassa kauniisti ja melutta lukemattomiin lohkareihin.

De Haven laski sitten Grönlannin siirtokuntiin miehiään virkistämään ja täällä hän päätti lähteä uudelleen takaisin Franklinia etsimään. Ohi kulkevain valaanpyytäjäin avulla hän saattoi kaikin puolin täydentää varustuksensa, mutta yrittäessään tunkeutua Baffinin lahden keskiveden kautta länsirannalle hän jälleen takertui niin pahoin jäihin, ettei ollut muutta neuvoa kuin palata kotia. Monista vaaroista huolimatta ei de Haven retkellään menettänyt ainoatakaan miestä.

Englantilaisten laivain miehistöt elelivät sillä välin rauhallisesti ja mukavasti talvimajoissaan odottaen pakkasten lauhtumista ja valon palaamista, jolloin voitaisiin lähteä rekiretkille. Lämmitys- ja valaistuslaitokset toimivat oivallisesti, vaatetus huomattiin tarkoituksenmukaiseksi. Käytiin ahkerasti vieraissa toistensa luona. Jäälle viitoitettiin tiet, ettei eksyttäisi. Karhuja ja kettuja kuljeskeli ympäristössä, mutta muita eläimiä ei ollut ensinkään.

John Ross oli ottanut mukaansa pari kirjekyyhkyä ja niillä hän nyt lähetti kotimaahan sanoman laivain asettumisesta talvimajoihin. Kyyhkyset laskettiin ilmaan pienellä ilmapallolla, johon niiden häkki kiinnitettiin. Sytytyskoje neljänkolmatta tunnin kuluttua vapautti molemmat kyyhkyt, niin että ne pääsivät omin voimin lentämään. Hyvällä luoteistuulella pallo laskettiin ilmaan. Viiden päivän kuluttua toinen kyyhkysistä saapui neiti Dunlopin kyyhky-lakkaan Englannin Äyriin, kuljettuaan pallolla ja omilla siivillään 5,560 kilometriä.

Talven kuluessa levitettiin jälleen tietoja pyydystetyillä ketuilla ja mukaan otetuilla ilmapalloilla ja paranneltiin rekiretkivarustuksia.

Rekiretkiä.

Keväällä alkoivat rekiretket. Austinin laivoista lähti kolme suurta rekiretkikuntaa. Kapteeni Ommaney tutki 7 reellä ja 52 miehellä Kap Walkerin lounaispuolisia seutuja, luutnantti Aldrich 2 reellä ja 16 miehellä Byam Martinin kanavan pohjoispuolella olevia tuntemattomia alueita, luutnantti M'Clintock 5 reellä ja 36 miehellä Melvillen saarta. Penny, jolla oli hyvä koiravaljakko, tutki nytkin Wellingtonin kanavaa, tunkeutuen sen kumpaakin rantaa pohjoista kohti.

Huhtikuun 15:ntenä lähtivät Austinin rekiretkikunnat matkaan. Taivalta ne enimmäkseen tekivät yöllä, suojellakseen silmiään lumen häikäisevältä loisteelta. Huhtikuun lopulla Ommaney koetti kulkea yhden päivän päivänvalolla, vieläpä vasten aurinkoa, mutta seuraavana päivänä oli toinen puoli hänen miehistään aivan sokeina. Onneksi sokeus taas pian hävisi, mutta tapaus osoitti, mihin pulaan retkikunta saattoi joutua, jos se laiminlöi varovaisuuden.

Ommaney jakoi Kap Walkerin luona väkensä kolmeen osastoon. Ensimmäinen tutki Peelin salmen, joka on North Somersetin ja Walesin prinssin maan välillä, toinen ja kolmas lähti Walesin prinssin maan luoteis- ja länsirannikolle. Kaikkiaan nämä retkikunnat kartoittivat 930 kilometriä uutta rannikkoa. Matkalla ne näkivät monen sadan vuoden vanhoja eskimoitten kivimajoja, jotka jälleen todistivat, että näilläkin hyisillä rannoilla oli kerran ollut vakinainen asutus. Mutta Franklinista ne eivät löytäneet minkäänlaisia merkkejä. Peelin salmen jäät näyttivät retkeilijäin mielestä niin vanhoilta, ettei luultu Franklinin missään tapauksessa sen kautta kulkeneen, jonka vuoksi ei seuraavana kesänäkään pidetty tarpeellisena tunkeutua sille suunnalle eikä yleensäkään etelään päin. Se oli onneton erehdys, sillä juuri sen salmen kautta Franklin oli purjehtinut.

Muista rekiretkikunnista suoritti pisimmän matkan M'Clintock, joka jo varusteluissakin oli osoittanut erinomaista neuvokkuutta. Hän tutki Melvillen saaren etelärannan aina Kap Dundakseen saakka, kulkien kaikkiaan mennen tullen 1310 kilometriä. Luutnantti Aldrich tunkeutui Melvillen saaren itärannikkoa 76:lle pohj. leveysasteelle, kartoittaen tuntemattomat rannat. Heinäkuun 4:ntenä palasi viimeinen rekiretkikunta takaisin laivoille. Yksi mies menetti henkensä saatuaan niin pahoja paleltumapaiseita, että oli lähetettävä takaisin laivaan, jossa hän kuoli.

Pennyn rekiretkikunnista kaksi tutki Wellingtonin kanavan itäpuolisen rannan, itse hän tutki länsirannan ja neljäs retkikunta North-Devon maan etelärannan. Jo matkalla Penny ihmetteli sitä, että jää pohjoista kohti kävi yhä huonommaksi ja hauraammaksi, ja noustessaan korkealle mäelle hän kummakseen huomasi, että edessäpäin oli sulaa vettä, jota paitsi eläimistö ja kasvisto pohjoista kohti kävi yhä runsaammaksi. Sieltä tuli paljon tuoreita ajopuita, haahkan ja kuningassorsan pesiä näkyi ja mursuja, jotka pysyttelevät ajojäiden lähettyvillä, uiskenteli etelään päin, kohti Barrowin salmea. Sulaa ulottui silmän siintämättömiin ja Pennyä harmitti kovin, kun hänellä ei nyt ollut venettä. Hän sen vuoksi kiiruumman kautta palasi talvisatamaan ja sai sieltä John Rossin avulla veneen. Mutta kun hän kuukauden kuluttua jälleen saapui sulan partaalle, olivat asiat paljon muuttuneet. Ankara luodetuuli ajoi herkeämättä ajojäitä sulaan, myrskyt ja sateet estivät häntä kauaksikaan pääsemästä. Kun jäiden lähtö alkoi lähestyä, palasi hän sen vuoksi takaisin laivoille, joissa miehet tarvittiin pian alkavaa purjehdusta varten. Mutta retkellään hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että juuri Wellingtonin kanavan kautta Franklinin retkikunta oli kadonnut tuntemattomiin kohtaloihin. Sula ei kuitenkaan johtunut sulan napameren läheisyydestä, vaan merivirroista ja vielä pohjoisempien saaristoitten suojasta. — Penny löysi pari puunpalasta, jotka selvään osoittivat Franklin in retkikunnan purjehtineen tätä väylää.

Austinin laivain yhteys muitten laivain kanssa oli nyt käynyt kovin vaikeaksi, jäille kun oli tullut paljon vettä ja toisin paikoin oli suliakin ilmestynyt. Kun Ommaney heinäkuun 21:ntenä kulki Assistancen lahdesta Griffithin saarelle, joutui hän neljän seuralaisensa keralla mitä suurimpaan vaaraan. Hän oli kulkenut alkupuolen tiestä veneellä, mutta sitten lähettänyt veneen takaisin, luullen kiinteätä jäätä olevan laivoilleen saakka. Kun hän oli kolme tuntia kulkenut, ilmestyi kuitenkin poikkipuolin leveä sula ja tarkemmin katsoessaan hän kauhukseen huomasi koko jääkentän, jolla hän oli, herkeämättä ajelevan itää kohti. Ommaney jo luuli tovereineen olevansa auttamattomasti tuhon oma, mutta sitten heidän onnistui päästä pienemmälle jäätelille, jolla he pyrkivät sulan poikki, pyssynperillä soutaen. Jääteli oli jo sangen löyhä, jonka vuoksi sillä täytyi olla hyvin hiljaa, mutta suurella huolella ja vaivalla se kuitenkin saatiin soudetuksi kiinteän jään reunaan ja kaikki pelastuivat.

Tyhjin toimin kotia.

Elokuun puolivälissä laivat pääsivät vankeudestaan, mutta kun oli ryhdyttävä uusia suunnitelmia toteuttamaan, syntyi kapteenien kesken niin paljon eripuraisuutta ja ristiriitaa, ettei etsiskelyistä tullut mitään.

Austin oli masentuneella mielellä etsiskelyjensä tuloksettomuuden vuoksi, jota paitsi hänen miehistönsä terveydentila alkoi huonontua, min että hän arveli toisen talvenvieton tuottavan väelleen tuhoisia seurauksia. Penny sitä vastoin oli innostunut ja toivehikas, mutta voidakseen tutkia Wellingtomn kanavan pohjoispuoliset seudut, jonne hänen vakuutuksensa mukaan Franklin oli kadonnut, hän välttämättä tarvitsi höyrylaivan, ja sitä hän nyt pyysi Austinilta. Austin oli kuitenkin vakuutettu siitä, ettei Franklin ollut voinut Kap Walkerista purjehtia pohjoista, länttä eikä lounatta kohti, jotka väylät hänen vakuutuksensa mukaan olivat mahdottomat, eikä hän sen vuoksi suostunut itse lähtemään Pennyn osoittamalle tielle eikä antamaan hänelle laivaansakaan. Tästä Penny taas suuttui silmittömästi ja syytti Austinia itsepäisyydestä ja kateudesta ja välit kokonaan rikkoutuivat. Austin lähti kotimatkalle, poiketen kuitenkin mennessään Jonesin salmeen, johon ahtojäiden ja kovan virtauksen vuoksi oli mahdoton tunkeutua, ynnä Smithin salmeen, rantoja kartoittaen ja väyliä mitaten. Sulasta napamerestä ei suinkaan ollut sillä puolella tietoa.

Austinin lähtö pakotti Pennynkin palaamaan, kun hän ei mielestään olisi höyrylaivatta saanut mitään aikaan, ja jotenkin samaan aikaan saapuivat sitten kaikki, John Rosskin muiden mukana, kotimaahan.

Kaikki Barrowin salmeen lähteneet laivat olivat täten palanneet kotimaahan, jossa kapteenien välinen riita syttyi uudelleen kahta tuimempana. Yleisö asettui Pennyn puolelle ja hänen käsitykseensä taipui Lady Franklinkin. Amiraliteetin asettama komissioni tosin piti Pennyn käytöstä moitittavana, mutta myönsi kuitenkin hänen asiallisesti olevan oikeassa, kehoittaen amiraliteettia lähettämään Austinin laivaston uudelleen matkaan tutkimaan Wellingtonin kanavan pohjoisosan. Penny pyysi hartaasti päästä mukaan tälle retkelle, mutta se häneltä evättiin.

Beringin meren kautta lähteneestä retkikunnasta ei vielä ollut muuta tietoa, kuin että se todella oli saapunut napavesille, mutta sen sijaan saapui vuoden 1851 jälkipuoliskolla tietoja tärkeästä maaretkestä, jonka t:ri Rae oli jälleen suorittanut, päästen tällä kertaa salmen poikki Wollastonin maalle.

Raen retki.

Koiravaijakoilla ajaen Rae toukokuun 1:nä 1851 saapui Kuparikaivosjoen suulle ja huomasi merijään nyt olevan kuljettavassa kunnossa. Kap Krusensternin seudulla hän kulki salmen yli Wollastonin maalle ja seuraili sen rantaa länttä kohti, tavaten täällä eskimosiirtokunnan, joka ei kuitenkaan tiennyt mitään Franklinin retkikunnasta. Itse hän ei myöskään nähnyt siitä mitään merkkejä. Rae palasi jälleen salmien poikki takaisin, suoritettuaan rekiretken, joka on napamatkain merkillisimpiä, hän kun 33 päivässä samosi lähes 1800 kilometriä. Salmien eteläpuolella häntä vastassa oli sopimuksen mukaan Suuren Karhujärven asemalta lähtenyt veneretkikunta, jonka kanssa hän kesäkuun 8:tena lähti Kuparikaivosjoen suulta ja elokuun 1:nä, Dease-salmen yli kuljettuaan, saapui Viktorian maalle Kap Colbornen kohdalla. Tämän maan rantoja ensin veneellä, sitten maata seuraillen hän saavutti 70°03' pohj. lev. ja 101°25' länt. pit., ollen silloin noin 80 kilometrin päässä siitä paikasta, missä »Erebus» ja »Terror» kolme vuotta neljä kuukautta aikaisemmin oli hylätty. Jos hänen yrityksensä kulkea jään poikki Kuningas Williamin maalle olisi onnistunut, olisi hän siellä tavannut Franklinin retkikunnan maareitin, jota ruumiit ja kaikenlaiset tavarat osoittivat. Paluumatkalla hän Wollastonin maalta löysi lipputangon kappaleen, jossa vielä oli pala Englannin sotalaivaston punasäikeistä lippulankaa; se epäilemättä oli kuulunut Franklinin retkikunnalle.

Wollastonin maan ja Viktorian maan yhteyden osoittamisesta ja niiden etelärannan kartoittamisesta Rae sai Englannin maantieteellisen seuran kultamitalin.

Kennedyn retki.

Forsythin palattua »Prinssi Albertilla» niin pian kotimaahan, varusti Lady Franklin tämän pienen aluksen viipymättä uudelle matkalle, uskoen sen johdon tällä kertaa kapteeni Kennedyn kokeneihin käsiin. Matkalle seurasi ranskalainen luutnantti Josef René Bellot ja 64-vuotias Hepburn, joka kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli ollut Franklinin toverina Pohjois-Amerikan Jäämerenrantaa kartoittamassa.

Tunkeutuen Baffinin lahden poikki keskivettä, jossa häneltä kului kuukausi aikaa, Kennedy vasta syyskuun 10:ntenä pääsi Leopoldin saaren läheisyyteen. Jättäen laivan Bellotin johdettavaksi hän neljän miehen keralla yritti päästä jäiden sulkemaan satamaan, mutta samalla jäät alkoivatkin liikkua niin pahasti, että Kennedy miehineen tuli kokonaan eroitetuksi laivasta. Epäilemättä he olisivat kuolleet nälkään, sillä kuusi viikkoa heidän täytyi viettää saarella eristettyinä, elleivät onneksi James Rossin jättämät varastot vielä olisi olleet pilaantumatta, ja niillä he elivät, kunnes Bellot lokakuun 27:ntenä tuli jäätä pitkin heitä pelastamaan. Laivan hän oli vienyt North Somerset maan itärannalle Battyn lahteen ankkuriin.

»Prince Albertin» miehet etsivät seuraavana vuonna koko North Somerset maan ja kulkivat Peelin salmen poikki Walesin prinssinkin maahan, mutta eivät löytäneet mitään. Kennedy ja Bellot löysivät retkellä, jolle he lähtivät helmikuussa 1852, Bellotin salmen, joka erottaa Boothia maan North Somersetista.

Vasta elokuun 6:ntena »Prince Albert» pääsi jäistä, joihin sitä varten oli avattava tie. Kennedy suuntasi nyt Kap Rileyhin, Beecheyn saaren luo, ja kuuli siellä »Northstarin» päälliköltä Pullenilta hämmästyksekseen, että Austin hyvin varusteltuine laivoineen jo aikoja sitten oli palannut Englantiin, mutta että uusi retkikunta jo oli tulossa Baffinin lahteen. Lokakuun 9:ntenä 1852 Kennedy saapui Englantiin ollen nyt varmasti vakuutettu siitä, että Franklinia oli etsittävä hyvin kaukaa pohjoisesta.

Monenlaisia tuumia haudottiin nyt Englannissa etsiskelyjen jatkamiseksi. Luutnantti Pim ehdotti maaretkeä Siperiaan siinä mielessä, että Franklin ehkä oli sulan napameren kautta sinne purjehtinut, ja Englannin maantieteellinen seura kannatti tätä tuumaa, jonka kuitenkin amiraliteetti hylkäsi. Eräs toinen ehdotti laivaretkeä Uuden Siperian saarille ja tätäkin tuumaa maantieteellinen seura suositteli, se kun oli vakuutettu sulan napameren todellisuudesta. Samaa käsitystä kannatti saksalainen maantieteilijä August Petermannkin, joka siihen aikaan oli Englannissa, mutta hänen mielestään retkikunnan tuli pyrkiä napamereen Huippuvuorien ja Novaja Zemljan välitse. Petermann luuli Franklinin retkikunnan jäsenten ehkä vielä olevan elossa, koska napamaissa kauempana pohjoisessa oli runsaasti riistaa. Kaikki asiantuntijat olivat jälleen yhtä mieltä siitä, että etelästä oli kadonnutta retkikuntaa suotta etsiä.

Belcherin retkikunta.

Franklinin retkikunnan katoamisen synnyttämään suruun liittyi nyt uusi huoli, Beringin salmen kautta lähteneestä retkikunnasta kun ei oltu saatu mitään tietoja. Amiraliteetti päätti sen vuoksi v. 1852 lähettää vielä yhden suuren apuretkikunnan, jonka piti tutkia Wellingtonin kanava ja sula napameri ja paitsi Franklinin retkikuntaa etsiskellä myös Collinsonia ja Mac Clurea, joiden otaksuttiin menneen Banksin maalle. Austinin retkikunnan laivat varustettiin siis uudelleen matkaan ja pieni Beecheyn saari määrättiin retkikunnan toimien lähtökohdaksi. Sinne oli perustettava elintarvevarasto ja Pullenin johtaman »Northstarin» piti jäädä sinne koko etsiskelyn ajaksi asemalaivaksi. Retkikunnan johto uskottiin kapteeni Sir Edward Belcherille, kokeneelle purjehtijalle, joka oli suorittanut paljon kartoitustöitä kaikilla maailman merillä. Upseereina hänellä oli monta edellisillä retkillä ollutta kokenutta miestä, mainitaksemme erikoisesti Mac Clintockin, Pimin, Mac Dougallin ja Henry Kellettin, jonka piti lähteä Melvillen saarelle viemään apua Collinsonille ja Mac Clurelle. Huhtikuun 21:ntenä 1852 retkikunta lähti Thamesista matkaan.

»Isabel.»

Lady Franklinkin oli hankkinut uuden höyrylaivan, »Isabelin», jonka hän ensin aikoi lähettää Uuden Siperian saarille, mutta sitten lähettikin aluksi Baffinin lahden pohjoisosiin, komendööri E. Inglefield päällikkönä. Kesäkuun 10:ntenä 1852 tämä laiva vasta pääsi lähtemään.

Ingefield oli erinomainen päällikkö ja pienellä, 149 tonnin aluksellaan hän sai suuria aikaan, vaikk'ei Franklinia löytänytkään. Tutkien elokuun lopulla Baffinin lahden pohjoisimpia rantoja ja saaristoita hän tapasi Smithin salmen jäättömänä ja pääsi siten tunkeutumaan aina leveydelle 78°28"21', kauemmaksi kuin ainoakaan ennen häntä, mutta sitten pohjoismyrsky toi vastaan niin paljon ajojäitä, että hänen kiiruummiten täytyi palata etelään ja luopua kaikista aikeista päästä sulaan napamereen talvea viettämään. Paluumatkalla hän tutki vielä Jonesinkin salmen vähän 84:nnettä pituusastetta kauemmaksi, luullen senkin johtavan sulaan napamereen. Sankka sumu kuitenkin pakotti hänet peräytymään, ennenkuin pääsi salmen päähän. Suurin osa North Devonin pohjoisrantaa tuli täten tutkituksi.

Inglefield lähti sitten Lancasterin salmeen ja kävi Beecheyn saarella, jossa hän antoi avata yhden sikäläisistä merimieshaudoista kuolemansyyn tutkiakseen, ja näin kävi selväksi, ettei Franklinin retkikunnassa sairastettu keripukkia sen Beecheyn saarella talvehtiessa. Vielä samana syksynä Inglefield palasi pienellä laivallaan kotia Skotlantiin.

Seuraavana kesänä amiraliteetti varusti höyrylaiva »Phoenixin» ja kuormalaiva »Breadalbonen» viemään Beecheyn saarelle ruokatavaroita ja muita varustuksia ja Inglefield nimitettiin tämän retkikunnan päälliköksi. Hänen kerallaan oli ranskalainen Bellot, joka turhaan oli koettanut saada maansa hallitusta ja yleisöä varustamaan avustusretkikuntaa.

Tietoja Mac Cluresta.

Beecheyn saarella Inglefield nyt sai Belcherin retkikunnasta sangen hyviä tietoja. Kellettin lähettämä rekiretkikunta oli löytänyt kolme vuotta kateissa olleen Mac Cluren miehineen, laivoineen ja Mac Clure oli löytänyt kaksikin luoteisväylää.

Kellett oli syyskuun 7:ntenä 1852 saapunut Melvillen saarelle, mutta saaren rannoilla oli ollut niin paljon jäitä, ettei hän voinut jäädä sinne, vaan oli palannut pienelle Dealyn saarelle, Melvillen saaren kaakkoisrannalle talvimajaan, vietyään ensin maihin eväitä seuraavana keväänä tapahtuvia rekiretkiä varten. Dealyn saarelta hän vielä lähetti viisi rekeä ruokatavaroita viemään kevään rekiretkien varalle. Luutnantti Mechain kulki rekiretkellään niiden hietakivikallioitten ohi, joiden läheisyydessä Parry aikanaan oli talvehtinut ja joilla M'Clintock oli käynyt edellisenä vuotena. Mechain tapasi täällä tiedon, jonka M'Clintock oli kivipyykkiin tallettanut, ja sen vieressä ihmeekseen toisen kirjoituksen, joka oli kivipyykkiin pantu edellisenä keväänä. Se oli Mac Cluren käsialaa. Tämä teki siinä selkoa matkastaan, löydöistään, laivansa asemasta ja etsiskelyjensä tuloksista: Franklinista hän ei ollut löytänyt minkäänlaisia merkkejä. Hän kehoitti, ettei lähetettäisi laivaa häntä ja hänen retkikuntaansa etsimään, koska jokainen laiva, joka napajäihin joutuu, on auttamattomasti tuhon oma.

Pitkä talviyö esti Kellettiä enää sinä syksynä lähettämästä Mc Clurelle apua. Mutta heti auringon jälleen näytettyä itsensä lähti luutnantti Pim matkaan.

Inglefieldin saapuessa Beecheyn saarelle, ei luutnantti Pullen ollutkaan »Northstarilla». Hän oli lähtenyt etsimään Belcherin laivoja pohjoisesta, niistä kun ei ollut tullut minkäänlaisia tietoja. Inglefield lähti hänen perässään, hän kun nimenomaan oli saanut amiraliteetilta käskyn tuoda tietoja Wellingtonin kanavan etsiskelyistä. Kap Rescuessa hän kuitenkin löysi tiedonannon, jonka mukaan Pullen jo oli tavannut Belcherin ja jälleen palannut Beecheyn saarelle. Pahaksi onneksi hän ei ollut huomannut Pullenia tämän sivu kulkiessa.

Myrskyn tuhoja.

Seurasi sitten muutamia päiviä kestävä kauhea hirmumyrsky, joka uhkasi tehdä lyhyen lopun kaikista näistä etäisistä hommista. Barrowin salmessa jäät joutuivat rajuun liikkeeseen, uskomattoman nopeaan kiitivät suurimmatkin jäävuoret aaltojen mukana ja sulkivat väyliä, jotka vuosikausia olivat olleet avoinna. Inglefieldin molemmat laivat ajautuivat kaikista ponnistuksista huolimatta Kap Rileyn luota Barrowin salmeen niiden parhaillaan viedessä maihin varastoitaan. Elokuun 21:ntenä kohosi vaara suurimmilleen, rajun kaakkoismyrskyn ajama jääkenttä kun uhkasi ruhjoa molemmat laivat. »Phoenix», jolla Inglefield oli, kesti sysäyksen, mutta kuormalaiva »Breadalbonen» oikean kyljen jäät repivät ja muutamassa minuutissa se katosi Myrskyiseen mereen. Hädin tuskin ennätti miehistö pelastua.

Bellotin hukkuminen.

Samaan aikaan kuin tämä tapahtui,.tuli toinenkin surusanoma. Neljä miestä, jotka olivat olleet Bellotin kanssa Wellingtonin kanavaa tutkimassa, palasi ilman johtajaansa. Elokuun 18 päivän myrskyssä tämä oli saanut Wellingtonin kanavan aalloissa hautansa.

Pullenin antamain ohjeitten mukaan hän oli kulkenut pohjoista kohti kanavan itäsivua, jolla jään otaksuttiin olevan vahvaa. Jää oli kuitenkin niin röykkiöistä, että matka edistyi hitaasti. Viidentenä päivänä hän oli nähnyt Kap Bowdenin ja Grinnellin niemen kauempaa etäisyydessä. Mutta samana päivänä puhkesi mainittu kaakkoismyrsky raivoamaan, jäät irtaantuivat rannasta, eikä näyttänyt mahdolliselta kulkea mukana olevalla veneelläkään aaltoilevan sulan poikki. Kahdesti turhaan yritettyään Bellot kevensi venettä ja lähetti kaksi miestä viemään köyden rantaan, jonka jälkeen venettä vedettiin edes takaisin, kunnes tavarat saatiin maalle. Mutta samalla Bellot kauhukseen näki, että jääteli, jolla hän seisoi, nopeaan ulkoni rannasta ja kulki salmen keskustaa kohti. Hän käski silloin päästää köyden rannasta irti, että vene voitiin vetää jäälautalle. Rannalle jääneet näkivät, kuinka jäälautta ja sille jääneet kolme miestä herkeämättä ajautuivat poispäin, kunnes lumimyrskyyn katosivat.

Toisena päivänä rannalle jääneet miehet kulkivat jonkun matkan etelää kohti levätäkseen Kap Bowdenin luona. Sinne saapuivat pian sen jälkeen Bellotin molemmat seuralaisetkin, mutta ilman Bellota, uupumuksesta ja nälästä nääntymäisillään. He eivät myrskyn vuoksi olleet voineet pystyttää telttaansa jäälautalle, jonka vuoksi he olivat olleet aivan suojatta myrskyä, tuiskua ja vilua vastaan, kunnes he Bellotin neuvoa noudattaen olivat veitsillään kovertaneet jäävuoreen luolan ja ympäröineet sen jäälohkareilla, niin että siitä tuli jäämaja. Elokuun 18 päivän aamuna Bellot oli kolmannen kerran noussut jääkentän partaalla olevalle jäävuorelle, tähystelläkseen pakokeinoja, ja neljä minuuttia myöhemmin olivat molemmat venemiehet lähteneet hänen jälkeensä, mutta he eivät muuta nähneet kuin hänen sauvansa jäävuoren juurella ammottavassa aallonhaudassa. Epäilemättä oli ankara tuuliaispää nakannut hänet liukkaalta jäältä riehuvaan mereen. Venekin oli samalla menetetty, mutta molemmat merimiehet olivat muutaman tunnin kuluttua päässeet kiinteälle jääkentälle ja siltä säilyttämillään airoilla soutaen jäätelillä kulkeneet maihin. — Englannin kansan puolesta pystytettiin Bellotille sittemmin Beecheyn saarelle muistopatsas.

Belcherin etsiskelyt.

Belcher oli molempine laivoineen tunkeutunut Wellingtonin kanavan kautta Grinnellin maan länsirannalle saakka, pohjoisemmaksi siis koin näillä vesillä kukaan ennen häntä, mutta sitten olivat jäät pakottaneet hänet asettumaan talvimajaan. Avointa merta hän ei suinkaan ollut tavannut, railoja vain jotka avautuivat ja sulkeutuivat, uhaten milloin tahansa ruhjoa laivat. Grinnellin maan länsirannalta hän kuitenkin löysi laivoilleen turvallisen sataman Syksyllä v. 1852 ja keväällä v. 1853 Belcherin laivoista sitten tehtiin rekiretkiä, jotka eivät tosin johtaneet Franklinin jäljille, mutta sen sijaan tuntuvasti laajensivat maantuntemusta. Hänen rekiretkensä kartoittivat enemmän rantoja kuin mikään entinen retkikunta ja täydensivät kokonaisuudeksi kaikki ennen saavutetut tulokset.

Siihen saakka tiedettiin, että Lancasterin ja Barrowin salmien pohjoispuolella oli suuria saaria, mutta miten pitkälle nämä saaret pohjoista kohti ulottuivat ja mikä niiden keskinäinen yhteys oli, silta ei ollut aavistustakaan. Belcherin retkikunta selvitti tämän seikan osoittaen North-Devonin, Cornwalhsin, Melvillen saaren ja Prince Patrickin saaren muodostavan suuren saariston, jonka pohjoinen raja oli 77:nnen ja 78:nnen pohj. leveysasteen vaiheilla.

Belcher itse kahdella matkalla kartoitti Wellingtonin kanavan, Grinnellin maan, North Devonin ja uloinna pohjoisessa olevan North Cornwallin ja Viktorian saariston, sekä osoitti Jonesin salmen yhteyden napameren kanssa. Richard ja Osborne tutkivat Cornwallisin ja Melvillen saaren pohjoisrannikon, kun taas M'Clintock ja Mecham Kellettin talvimajasta lähtien kartoittivat Melvillen, Eglintonin ja Prince Patrickin saarien rannat.

Grinnellin maan muinaisjäännökset.

Ihmisiä ei tällä laajalla alueella tavattu missään, ei edes entisiä asunnoita muuta kuin Grinnellin maalla useita kivihuoneita, jotka olivat niin huolellisesti rakennetut, etteivät ne mitenkään voineet olla eskimoitten tekoa. Toisessa paikassa Belcher tapasi metrin syvyyteen upotetun, puolentoista metriä korkean kivipyykin, joka oli tehty niin suurista paasista, ettei yksi mies jaksanut niitä liikuttaa.

Kasvi- ja eläinkunta.

Eläimiä ja kasveja oli runsaimmin Melvillen saarella, niukimmin Prince Patrickin saarella. Melvillen saarella oli sangen runsaasti riistaa, myskihärkiä, peuroja, riekkoja, haahkoja ja sepelhanhia, jäniksiä sitä vastoin niukasti. Myskihärät asustivat saarella vuoden umpeensa, oleskellen talvella kuivissa suojaisissa laaksoissa. Luutnantti Mecham tapasi Melvillen saarella eräässä kohdassa 70 myskihärkää, jotka rauhallisesti söivät 3 1/2 kilometrin piirissä. Hänen lähestyessään ne jakautuivat osastoihin, joissa oli 15 härkää kussakin, pari kolme valtavaa eläintä kunkin osaston johtajina, ja näin ne suorittivat liikkeitä, jotka olivat säännöllisiä kuin ratsuväkieskadroonain. Yksi osastoista laukkasi monta kertaa ampumamatkan päähän, johtajat edellä, muodostaen kerrassaan pelättävän sarvirivin. Lopulta ne tulivat noin 35 metrin päähän, korskuivat ja kuopivat lunta. Kun luutnantti Mecham ampui, teki koko lauma kokokäännöksen ja katosi tuota pikaa näkyvistä. Peurat saapuvat Melvillen saarelle huhtikuun alussa ja oleskelevat niinikään kuivissa suojaisissa laaksoissa. Retkeilijöitä ne uteliaina lähestyivät, kerrankin kuusi kappaletta kulki heidän perässään moniaan kilometrin. Epäillessään ja pelätessään ne alkoivat juosta piiriä, joka vähitellen pienenemistään pieneni. Hyönteisiä oli hyvin vähän. Ei nähty muuta kuin muutamia mustia hämähäkkejä, pari koteloa ja joitakuita kärpäsiä.

Prince Patrickin maalta Mecham löysi sangen mielenkiintoisia geologisia esineitä. Hardingen vuorilta hän läheltä rantaa tapasi 150—250 metrin korkeudessa valaanluurankoja, jotka vain maan kohoamisen kautta ovat voineet sinne joutua. Samoin oli korkealla maalla suuret määrät ajopuita, joiden hän otaksui olevan Mackenzien mereen purkamia. Vaikeimman matkan suoritti M'Clintock vaeltaessaan Prince Patrickin saaren pohjoispäästä meressä oleville Polyniasaarille.

Napameri.

Kaikki ajatukset lähteä ulos napamerelle kapteeni Belcher oli jo edellisenä vuotena heittänyt mielestään nähdessään, kuinka täynnään se oli survovia, temmeltäviä, sinne tänne tunkeilevia jäälohkareita, jotka jääkenttäin painellessa pinoutuivat korkeiksi röykkiöiksi. »Jos nämä jääpaljoudet ovat saaneet haltuunsa ja vieneet mukanaan onnettomat maanmiehemme», hän lausui, »ei heidän kohtalonsa anna aihetta vähimmällekään toivolle». Belcherinkin paluumatkan katkaisi yllä mainittu elokuun myrsky. Hän ei vielä ollut kulkenut pitkääkään matkaa, ennenkuin laivat Disaster-lahteen jäätyivät eikä niitä räjähdyItämälläkään saatu irti. Täten kului koko kesä hukkaan ja Belcherin täytyi asettua uudelleen talvisatamaan.

Belcher hylkää laivansa.

Seuraavana kesänä oli laivain tiellä niin paljon ahtojäätä, ettei 400 kilogrammalla ruutia päästy kuin kilometri pari eteenpäin. Kun olisi ollut kovin arveluttavaa jäädä vielä kolmanneksi talveksi napayön hirmuihin, ei Belcherillä ollut muuta neuvoa kuin raskaalla mielellä hylätä laivat ja kulkea miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa »Northstar» odotti.

Yhtä huono onni oli kapteeni Kellettillä. Elokuun hirmumyrsky tosin mursi Melvillen salmen jääsalvat, mutta sitten jäät uudelleen saartoivat »Resoluten» ja »Intrepidin», ennenkuin ne vielä olivat Barrowin salmeen ennättäneet. Näin Kellettin retkikunnan täytyi viettää talvi 1853—54 Bathurstin saaren eteläpään edustalla.

Kellett hylkää laivansa.

Seuraavana kesänäkään eivät jäät kuitenkaan hajonneet, vaikka suuret määrät ruutia käytettiin väylän aukaisemiseksi. Belcherin käskystä Kellett sen vuoksi toukokuun 15:ntenä 1854 hylkäsi laivansa ja kulki miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa kaikkien laivain miehistöt »Northstarilla», ainoalla laivalla, mitä oli jäänyt, lähtivät paluumatkalle. Jo Kap Rileyn luona tuli kuitenkin Inglefield amiraliteetin lähettämänä uudelleen retkikuntia tapaamaan, tuoden niille jotenkin samat käskyt, jotka Belcher jo oli toimeenpannut. Täten saattoivat palaavat miehistöt, joiden luku nousi 263 henkeen, jakaantua kahteen laivaan. »Investigatorin» miehistö oli ollut napamatkallaan viisi vuotta, kun se vihdoin pääsi kotia.

»Resolute» pelastetaan.

»Resolute», toinen Kellettin laivoista, ajautui seuraavana vuonna tyhjillään aina Davisin salmeen saakka, jossa eräs amerikkalainen valaanpyytäjä Kap Walsinghamin luona sen pelasti. Yhdysvaltain hallitus osti sen, korjautti täydelleen entiseen kuntoon ja lahjoitti sen Englannin kuningattarelle ja kansalle.

Belcherin osaksi tuli kotimaassa hyvin huono vastaanotto, kuten yleensäkin kapteenin osaksi, joka on laivansa menettänyt. Häntä syytettiin siitä, ettei hän ollut höyrylaivoillaan lähtenyt avoimeen napamereen ja että hän oli osoittanut rohkeuden, päättäväisyyden ja kestävyyden puutetta ja töin tuskin hän vältti sotaoikeuden langettavan tuomion.

Jälkimaailma, joka tietää, kuinka oikein hän arvosteli laivakulun mahdottomuuden n.s. sulassa napameressä, arvostelee kokenutta purjehtijaa toisin. Jos hän olisi Wellingtonin kanavasta päässyt pohjoista kohti, ei hän sitä paitsi vielä likimainkaan olisi tavannut aavaa merta, vaan uuden saariston, jonka myöhemmin Sverdrupin retkikunta löysi. Sitä paitsi jotenkin pian kävi selville, että Franklinin retkikuntaa olisi ollut turha etsiä pohjoisesta. Suuttumus Belcheriin oli niin suuri, ettei hänen erinomainen löytöretkityönsä saavuttanut minkäänlaista tunnustusta. Suurin syy, mikä hänelle todella jäi, oli se, että hänen oli vaikea tulla toimeen alaistensa kanssa.

Luoteisväylän löytäjät.

Tammikuun 20:ntenä v. 1850 lähti Beringin salmeen lähetetty retkikunta Plymouthista. Siihen kuuluivat purjelaivat »Enterprise» ja »Investigator», edellisen päällikkönä kapteeni Richard Collinson, joka samalla oli koko retkikunnan johtaja, jälkimmäisen Robert John le Mesurier M'Clure, irlantilainen synnyltään. Komentaja Mooren piti viedä »Plover» asemalaivaksi Beringin salmeen — hänen laivallaan oli lääkärinä John Simpson, joka on läntisistä eskimoista kirjoittanut parhaan esityksen — ja kapteeni Kellettin, joka »Heraldilla» purjehti samoissa vesissä, piti tuoda napapurjehtijoille Sandwichin saarille eväitä.

»Enterprise» oli paljon parempi purjehtija kuin »Investigator», jonka vuoksi viimemainittu jäi paljon jäljelle. Jo alun pitäen laivat sen vuoksi kulkivat erillään, eikä niitä ollut mahdollinen yhdessä pitää, vaikka Collinson jonkun verran odottelikin. Tämä asianhaara ei kuitenkaan näytä tuottaneen suurta surua kummallekaan kapteenille, sillä se oli heille pätevä tekosyy omin päin toimintaan. Amiraliteetin ohjeissa molempia laivoja kuitenkin oli vaadittu pysymään yhdessä. Magalhãesin salmessa ne tosin tapasivat toisensa, mutta sen koommin niitä ei rinnan nähty.

Collinson saapui Honoluluun niin paljon ennen M' Clurea, ettei tämä häntä saavuttanut Collinsonin ottaessa siellä vereksiä eväitä. M'Clure keksi paikalle saapuessaan kuitenkin sen keinon, että päätti oikaista Aleutien saariston kautta, vaikka laivaliike tätä väylää karttoi sekä sen tuntemattomuuden että ainaisten sumujen vuoksi. Matka hänelle onnistui, vaikka hän joutuikin niin sankkoihin sumuihin, että purjehti Beringin salmenkin läpi siitä mitään tietämättä. Collinson oli purjehtinut varsinaista reittiä, joka kulki Kamtshatkan kautta, ja tuli Beringin salmeen kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, joka ei suinkaan ollut jäänyt sinne odottamaan.

Kotzebue-salmessa M'Clure tapasi »Ploverin» ja muutamia päiviä myöhemmin, heinäkuun 31:ntenä 1850, »Heraldin», jonka päällikön Kellettin, joka oli aseman ylhäisin upseeri, hän sai suostumaan siihen, että hän vasten ohjeitansa sai omin päin tunkeutua napamereen, yrittääkseen koillisen kautta Atlantin mereen. Samalle Kellettille, jonka M'Clure täällä viimeksi tapasi, oli sitten suotu kolmen vuoden kuluttua lännestä käsin päästää hänet pälkäästä.

M'Clure toimii omin päin.

M'Clure oli rohkea, tarmokas ja arkailematon purjehtija. Pitkin Amerikan luoteisrantaa purjehtien hän sivuutti Kap Barrowin ja jatkoi sitten itää kohti pitkin sulaa, joka tällä rannalla on loppukesästä mantereen ja merijäiden välissä. Jonesin saaren luo hän jätti kertomuksen retkestään ja seurusteli siellä tapaamainsa eskimoitten kanssa. Hänellä oli laivallaan eräs Labradorissa vaikuttanut herrnhutilainen lähetyssaarnaaja, saksilainen veli Miertsching, joka täydelleen hallitsi eskimoitten kielen. Turhaan tämä heiltä kuitenkin uteli uutisia Franklinista ja hänen tovereistaan. Valkoisia he kyllä olivat Nähneet, käydessään Yukon joella kauppaa tekemässä — Alaska oli silloin vielä Venäjän hallussa.

Eskimoita.

Kauempana lännessä »Investigator» kuitenkin tapasi eskimoita, jotka eivät vielä milloinkaan olleet tavanneet »kablunoja», s.o. valkoisia. Miertschingin tullessa maihin he tulivat vastaan veitset ja keihäät valmiina ja pienillä jousillaan kalanluulla terätyt nuolet. Joku nuoli jo ammuttiinkin, mutta lähetyssaarnaajan selitykset hälvensivät kaikki epäluulot ja heistä tuli hyvät ystävät. He tervehtivät nyt vieraita juhlallisesti kohottaen kätensä kolmasti pään yli ja hieroen likaista typönenäänsä retkeilijän nenää vastaan.

»Investigator» heidän mielestään oli aivan hirmuinen saari, jossa oli kolme puuta. Vaikka se oli viiden kilometrin päässä rannasta, pelästyivät he joka kerta, kun se teki liikkeen. Jonkun ajan kuluttua he kuitenkin uskalsivat lähteä laivaan, jossa heitä ei kuitenkaan kauaa siedetty, sillä he olivat tavattoman ovelia ja häikäilemättömiä varkaita.

Vaihtelevilla tuulilla ja säiliä »Investigator» sitten purjehti edelleen itää kohti. Toisin paikoin oli rantasula niin kapea, että laiva tarttui jäihin ja oli sahoilla, kirveillä ja touveilla irrotettava. Jäät antoivat sille niin kovia kolauksia, että kuparipeltiä repeili pohjan alta ja merimiehet putoilivat kojuistaan. Mackenzien suistamossa viipymättä M'Clure laski edelleen itää kohti, nähden usein eskimokyliä rannalla. Kap Bathurstin luona hän laski ankkurin ja lähetti veneitä mailiin. Yleensä oli rannikko ollut kovin karua ja kasvullisuus niukkaa, mutta täällä se oli kerrassaan rehevää, jonka vuoksi peuroja ja muuta riistaa oli runsaasti ja meressä paljon valaita, hylkeitä ja muita eläimiä. Jo Richardson oli v. 1848 tavannut täällä sadoittain eskimoita ja M'Clurekin näki kymmeniä telttoja. Asukkaitten iloisuus ja ystävällisyys jätti purjehtijoihin mitä paraan vaikutuksen.

Muuan eskimo kertoi, että eräs hänen heimonsa miehistä oli tappanut valkoisen, jonka takista hän oli leikannut nappeja. Valkoisia oli tullut erääseen lähellä Mackenzien suuta olevaan niemeen useita ja he olivat rakentaneet sinne majan ja sitten kulkeneet sisämaahan. Tämä maja huomattiin kuitenkin jo hyvin vanhaksi, joten tapaus näytti sattuneen vuosikymmeniä takaperin. Kap Bathurstin itäpuolella eskimot kertoivat valkoisista, jotka olivat siellä käyneet purjeellisilla veneillä. Heidän päällikkönsä, joka oli paksu mies, oli kävellyt rannalla edes takaisin ja aina astunut kaksikymmentä askelta kumpaankin suuntaan. Miehet olivat keittäneet teltassa ruokaa. Epäilemättä tämä oli ollut Richardsonin retkikunta. Rannikolla huomattiin eräässä kohdassa savua, joka johtui maan alla palavista aineista.

M'Clure Walesin prinssin salmessa.

Syyskuun 6:ntena näkyi koillisessa tuntematon maa, jonka nimen M'Clure nimitti Nelsonin maaksi. Siellä tavattiin paljon peuran, jäniksen, susien ja kettujen jälkiä ja kosolta lintuja, joten retkikunta täältä sai runsaasti tuoretta lihaa. Lännemmän näkemistään maista M'Clure nimitti Baringin maaksi Englannin meriministerin mukaan, itäisemmän Prinssi Albertin maaksi. Näitten maitten väliseen salmeen, Walesin prinssin salmeen, hän tunkeutui, mutta siinä kulki niin paljon ajojäitä ja ilma alkoi siihen määrään jäähtyä, että »Investigator» leveysasteella 73°7' jäätyi kiinni. Jääkentät alkoivat nyt ajaa laivaa taapäin, kouristellen sitä niin kovasti, että se natisi kaikissa liitoksissaan ja M'Clure jo monta kertaa aikoi antaa käskyn, että kaikki varastot vietäisiin maihin. Syyskuun 24:ntenä laiva jälleen oli salmen suussa, jossa sen jäät ajoivat kalliosärkälle. Tässä jäät sitä runtelivat niin pahoin, että jok'ikinen jo luuli sen viimeisen hetken tulleen. Kaikki miehet komennettiin kannelle ja jokaisella oli kädessään paksu mytty ruokatavaroita ja vaatteita, ollakseen valmiina pyrkimään jäitten poikki maalle.

Kauhun yö jäissä.

Jäät sysäsivät laivan kyljelleen, mutta toiset jäät jälleen mursivat sitä kannattavat jäätelit, niin että se taas nousi pystyyn. Miertscbing kirjoitti tapauksesta päiväkirjaansa:

»Syyskuun 25 päivänä kello 2:sta aamulla kello 1:teen iltapäivällä oli vaara suurin. Jokainen seisoi kannella myttyineen, jossa oli vähän leipiä ja vaatteita, voidakseen laivan hajotessa kulkea korkeiksi röykkiöiksi pinoutuneitten jäitten poikki maalle. Taskumme olimme täyttäneet ruudilla ja lyijyllä, käsissämme oli meillä pyssyt. Ah, kuinka kauan olisimme hengissä pysyneet, jos olisi täytynyt yrittää? Kaikkiarmollinen Jumala kuitenkin ohjasi jään ja sen keralla laivan syvempään veteen, mutta samalla myös niin korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneitten jäitten väliin, että kapteenin kajuutan ovi särkyi jäiden laivaa pusertaessa. Vihdoin jäät rauhoittuivat ja jokainen meistä toivoi pääsevänsä hetkeksi levolle. Mutta tuskin olimme käyneet vuoteillemme, ennenkuin meidän taas täytyi hyökätä kannelle ja siellä taas seisoimme koko yön ja osan päivästä etukannella mitä kamalimmassa ilmassa. Ankara myrsky ajoi laivaa, jonka jälleen täytyi kestää pelottavia sysäyksiä, pohjoista kohti erään pienemmän saaren korkeita rantakallioita vastaan. Kun laiva uhkasi kallioita vastaan ruhjoutua, kiinnitettiin se jäälauttaan kuudella vankalla touvilla. Viidenkymmenen askeleen päähän näistä vaarallisista kallioista ajauduimme, mutta vesi oli siellä vielä 65 syltä syvää...

»Seitsemäntoista tuntia kesti tätä kauhun aikaa ja koko ajan me ahdistuneella mielellä seisoimme etukannella, palellen luita ja ytimiä myöden. Milloin paiskautui laiva oikealle, milloin vasemmalle kyljelleen, milloin kohosi vedestä keula, milloin perä ja jää sysäsi ja pusersi niin vakavasti, että tervattu tilke putosi saumoista ja ruumassa särkyi tynnyreitä. Mahdoton oli päästä rajusti liikkuvan jään poikki maalle, yritys olisi ollut varma kuolemamme. Toisten kuolontuska oli muuttunut hurjaksi epätoivoksi, niin että muutamat merimiehistä murtautuivat väkiviinahuoneeseen ja joivat itsensä siellä tunnottomaan humalaan. Meitä oli 76 henkeä, joiden tässä täytyi katsoa kaikkein kamalinta kuolemaa kasvoihin, ollen voimattomina luonnonvoimain raivoa vastaan. Mutta sitten, juuri kun toisella puolella kohosi korkeuteen valtava muuri lohkareiksi särkyneitä jäätelejä, uhaten ruhjoa hataran aluksemme — juuri silloin jää kuin näkymätöntä kättä totellen asettui, tuuli katosi kuin taian kautta ja hurjan raivon jälkeen seurasi satumainen rauha.»

Talvenvietto.

Jäät kuljettivat »Investigatoria» pohjoista kohti, kunnes se syyskuun 30:ntena takertui jäineen päivineen Walesin prinssin salmen eteläpäähän kiinni. M'Clure älysi, että hänen oli jäätävä siihen talveksi, ja viipymättä hän käski ryhtyä valmistuksiin. Ensin saivat humaltuneet merimiehet paljaaseen selkäänsä asianmukaisen löylyn. Sitten kapteeni piti puheen, kehoittaen väkeään edelleenkin pysymään uskollisena ja rohkeana. Kannen hän peitti telttakatolla ja tasoitti laivan ympäriltä jään. Suojaksi myrskyjä vastaan laiva ympäröitiin lumivallilla. Kansikin peitettiin lumella, joka sitten jäädytettiin suojaksi kylmää vastaan. Lämmityksestä ja ilmanvaihdosta pidettiin huolta ja miehistölle jaettiin lämpöiset vaatteet. Laiva oli kovin kallellaan, mutta tätä puutetta oli mahdoton korjata.

Sitten alkoi naparetkeilijäin tavallinen talvielämä hommineen, huolineen ja huveineen. Marraskuussa elohopea jo jäätyi, mutta kylmimmät kuukaudet olivat tammi-, helmi- ja maaliskuu, jolloin elohopea monta kertaa laskeutui -47 asteeseen C. Keskilämmöt olivat: lokakuussa -20°, marraskuussa -24°, joulukuussa -36°, helmikuussa -39 1/2°, maaliskuussa -34°, huhtikuussa -20 1/2°, toukokuussa -12 1/2° ja kesäkuussa -2 1/2°C. Tyynellä säällä pakkasesta ei ollut aivan suurta haittaa, mutta myrskyn liittolaisena se oli hirmuinen. Maalla tavattiin myskihärkiä ja niistä retkikunta ampui itselleen erittäin tervetulleen ravinnon vahvistuksen.

Rekiretkiä.

Huolimatta talven ankaruudesta tehtiin »Investigatorista» useita retkiä Franklinin retkikunnan etsimiseksi ja löydetyn maan tutkimiseksi. Lokakuun 10:ntenä M'Clure kävi maissa ottamassa rannan Englannin kruunun omaisuudeksi, mutta paluutien häneltä katkaisi vuoksivesi, joka oli kohonnut jään ja rannan väliin, ja hänen täytyi seuralaisineen odottaa vilussa suojatta ja ruoatta, vieläpä toiset läpimärkinäkin veteen pudottuaan, kunnes heitä alettiin laivassa kaivata. Sangen kurjassa tilassa joukko vihdoin pelastettiin.

Lokakuun 21:ntenä M'Clure lähti rekiretkelle pohjoista kohti, tutkiakseen Walesin prinssin salmen, jonka hän arvasi johtavan Parryn löytämään Melvillen salmeen. Jos tämä otaksuma oli oikea, oli reitti kauan etsitty luoteisväylä! Luonnollista oli, että hän ensi sijassa sen varrelta haki kadonnutta retkikuntaa.

Maa, jota hän kulki, oli jotenkin mäkistä, niin etteivät retkeilijät nähneet kauas eteensä, mutta eräänä iltana M'Clure laski olevansa lähellä Melvillen salmea ja Banksin maata, jotka Parry 30 vuotta takaperin oli löytänyt. Varhain seuraavana päivänä hän siis herätti miehensä ja itse edellä kulkien alkoi nousta korkealle vuorelle, jolta hän luuli näköalan avautuvan.

Luoteisväylä!

Ja ennen muita päälle päästessään hän näkikin suurenmoisen maiseman: Hän oli todella päässyt Walesin prinssin salmen päähän ja näki sen edessään päättyvän Melvillen salmeen ja itse hän seisoi sillä maalla, jonka Parry oli nimittänyt Banksin maaksi. Pohjoisessa näkyi vain jäätynyttä merta ja kaakkoa kohti Prinssi Albertin maa. M'Clure oli löytänyt luoteisväylän — yhden niistä. Tunteittensa valtaamana hän lankesi polvilleen ja kiitti Luojaa, joka oli suonut hänen johtaa päätökseen monen vuosisadan etsiskelyt. Lokakuun 26:nnen päivän aurinko nousi paraillaan luomaan loistettaan tähän hyisessä suurenmoisuudessaan verrattoman kauniiseen maisemaan.

Kätkettyään kivipyykkiin kertomuksen löydöstään M'Clure sitten kääntyi paluumatkalle. Päästyään jotenkin lähelle laivaa hän riensi reen edelle, ennättääkseen perille pikemmin, mutta sitten nousi lumituisku, jossa hän eksyi ja sai harhailla jäällä 20 tuntia, ennenkuin puolikuolleena löysi laivansa.

Keväällä 1851 M'Clure varusti neljä rekiretkikuntaa tarkemmin tutkimaan löytämiään rantoja. Näillä retkillä kartoitettiin Prinssi Albertin maan ja Banksin maan pohjois- ja etelärannikot ja muun muassa tavattiin eskimoita, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet eurooppalaisia. Rauta oli heille aivan tuntematonta, samoin kuin eurooppalaiset tavaratkin, mutta nuolensa ja keihäänsä he olivat teränneet kuparilla. He olivat paraillaan jäällä hylkeenpyynnissä. Pitkin näitä rantoja tavattiin eskimoitten entisten asumusten pohjia. Kun heille näytettiin Wollastonin saaren karttaa, täydensivät he sitä paikalla piirtämällä siihen uusia saaria.

Keväällä »Investigator» ajautui jäitten kanssa eteläänpäin, mutta pääsi kuitenkin heinäkuun 17:ntenä vapaaksi. M'Clure yritti nyt kulkea Walesin prinssin salmen kautta, purjehtiakseenkin luoteisväylän, vaikka hänen ohjeittensa mukaan olisi pitänyt kiinnittää koko huomionsa kadonneen retkikunnan etsimiseen, eikä uusiin löytöihin. Jäät kuitenkin kerran toisensa jälkeen ajoivat hänet takaisin, uhaten hänen laivansakin ruhjoa, jonka vuoksi hän muutti tuumansa ja koetti purjehtia Baringin-Banksin maan pohjoispuolitse, päästääkseen sen kautta Melvillen salmeen, josta väylä oli tunnettu ja selvä.

M'Clure kiertää Banksin maan.

Heinäkuun 20:ntenä M'Clure kiinnitti laivansa pieneen jäävuoreen, joka oli pohjassa kiinni, saadakseen suojaa ahtojäitä vastaan. Ahtojäiden painostus oli kuitenkin niin suuri, että jäälohkare alkoi horjua ja jääkieleke, joka oli laivan alla, kohotti tämän pari metriä korkealle ilmaan. Laiva saatiin kuitenkin pois, ennenkuin se kaatui. Toisen kerran joutui »Investigator» niin kovaan puristukseen, että sen keula ja perä uhkasivat ruhjoutua. Banksin maan rannalla, jossa oli vain kapea sula väylä, laiva joutui rannan ja karille ajaneen jäävuoren väliin niin ahtaalle, että se olisi tuhoutunut, jos jäävuori olisi lähtenyt liikkeelle. M'Clure avasi itselleen tien valtavilla ruutimiinoilla.

Yksitoista päivää hänen kuitenkin täytyi odottaa, ennenkuin taas pääsi eteenpäin ja räjähdysaineita hänen täytyi edelleenkin käyttää raivatakseen tieltään väylään ajautuneet jäävuoret. Näissä taisteluissa kului niin paljon aikaa, että hän vasta syyskuun 24:ntenä saapui Banksin maan pohjoisrannalla olevaan suojaiseen lahteen, jonka hän pelastuksestaan kiitollisena nimitti »Armon lahdeksi» (Bay of Mercy). Banksin salmen poikki ei ollut yrittämistäkään ja jo toisena päivänä »Investigator» jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi varustautua talvimajaan.

»Armon» lahdessa.

Ja sen täytyi jäädä »Armon lahteen» ainaiseksikin. Jäät eivät lahdesta lähteneet seuraavana kesänä 1852 eivätkä edes kesällä 1853. Kaksi kurjaa talvea M'Cluren täytyi joukkoineen viettää tässä lahdessa. Sairaitten luku alkoi lisääntymistään lisääntyä ja ruoka-annoksia täytyi pienentää, vaikka riistaa olikin ja sitä ammuttiin runsaasti. Huhtikuussa 1852 M'Clure kuuden miehen keralla matkusti Banksin salmen jäitten poikki Melvillen saarelle, saapuen sinne kymmenen päivän kuluttua. Sieltä hän toivoi löytävänsä ruokatavaroita ja ehkä englantilaisen laivankin, mutta tähän nähden hän koki katkeran pettymyksen. Hän löysi vain rasian, jossa oli ilmoitus, että kapteeni Austin oli viettänyt vuodon 1850 Griffithin saarella, ja samaan rasiaan hän nyt pisti kertomuksen retkestään ja tilastaan »Armon lahdessa». Tätä ilmoitusta hän sitten sai kiittää pelastuksestaan. Toukokuun 11:ntenä M'Clure palasi laivalleen, jossa keripukki sillä välin oli alkanut tehdä tuhojaan. Onneksi oli Banksin maalla runsaasti riistaa, niin että miehille kolmasti viikossa voitiin antaa tuoretta lihaa.

Vasta elokuun 16:ntena Armon lahdessa jää irtaantui rannoista, mutta suuret ahtojääröykkiöt estivät sitä pääsemästä ulos mereen, ja jo 20 päivänä lahti alkoi uudelleen jäätyä. »Investigatoria» nyt uhkasi Franklinin ja hänen tovereittensa kohtalo, jonka vuoksi M'Cluren täytyi miettiä keinoja, miten saisi väkensä pelastetuksi. Hän aikoi terveitten miesten keralla jäädä edelleen laivaan siinä toivossa, että hän kesällä 1853 pääsisi salmen poikki Melvillen maan rannoille, sairaat hän sitä vastoin aikoi lähettää kahdessa osastossa itää ja etelää kohti — kaikesta päättäen varmaan kuolemaan, ellei ehkä Collinson olisi heitä pelastanut. Huhtikuun 5:ntenä laivalla sattui ensimmäinen kuolemantapaus ja seuraavana päivänä M'Clure kirjoitti päiväkirjaansa:

Pelastus.

»Käyskentelin ensimmäisen upseerini keralla laivan vieressä ja keskustelimme siitä, kuinka kovaksi jäätyneeseen maahan saataisiin kaivetuksi hauta eilen kuolleelle miehelle, ja samalla näimme miehen, joka salmen suussa olevilta jääröykkiöiltä sukkelaan lähestyi meitä. Luulimme ensin, että se oli joku meikäläisiä, jota ehkä jääkarhu ajoi takaa, mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä epäilyttävämmältä asia alkoi tuntua, ken se saattoi olla. Varmaa oli, ettei hän ollut kenenkään meikäläisen kaltainen, mutta sitten ajattelimme, että joku ehkä oli lähtenyt uutta pukua koettelemaan, valmistautuakseen rekiretkelle. Kun emme nähneet läheisyydessä ketään muutakaan, niin lähdimme eteenpäin. Saavuttuamme parinsadan askeleen päähän hänestä, kohotti tämä omituinen olento käsivartensa ilmaan ja teki niillä samanlaisia merkkejä kuin eskimoitten on tapana, huutaen meille samalla suurimmalla äänensä ponnistuksella sanoja, jotka tuulen ja sanomattoman kiihtymyksemme vuoksi meistä kuuluivat kuin hurjalta hätähuudolta ja saivat meidät pysähtymään. Vieras lähestyi levollisesti, ja huomatessamme nyt, että hänen kasvonsa olivat mustat kuin ebenpuu, ihmettelimme totisesti itseksemme, oliko hän todella tämän, vai jonkun toisen maailman asukas. Jos hänellä vielä olisi ollut vähän häntää tai sorkka, olisimme suin päin lähteneet pakoon. Mutta nyt jäimme kuin jäimmekin paikallemme, ja vaikka taivas olisi kukistunut päällemme, emme olisi syvemmin hämmästyneet kuin kuullessamme hänen sanovan: 'Olen luutnantti Pim, ennen palvellut »Heraldilla», nyt »Resolutella».' Kapteeni Kellett oli laivoineen Dealy-saarella. Vaistomaisesti hyökkäsimme häntä vastaan ja tartuimme hänen käteensä.»

Sähkön nopeudella levisi sanoma avun saapumisesta. Koko laiva alkoi elää, sairaat hyppäsivät vuoteeltaan, kaikki hyökkäsivät jäälle, nähdäkseen omin silmin tämän merkillisen miehen, ja pian saapui siihen »Resoluten» koiravaljakkokin. Luutnantti Pimin musta naama oli uusi suojakeino pakkasta vastaan, joka oli keksitty »Investigatorin» poissa ollessa. Jos Pim olisi tullut parikaan päivää myöhemmin, olisi M' Clure jo ennättänyt lähettää sairaansa matkaan saamaan napamaitten jäätiköillä hautansa.

Pimin reki oli matkalla mennyt rikki, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut palata, ennenkuin oli M'Cluren tavannut, ja hänen kuntonsa ja uhrautuvaisuutensa pelasti »Investigatorin» miehistön. Laivaa hän ei voinut pelastaa, vaan jätettiin se Armon lahteen jäitten tuhottavaksi, niin raskaalta kun tämä M'Cluresta tuntuikin. Viimeiseen saakka hän toivoi voivansa kulkea sillä sen ainoan salmen poikki, joka luoteisväylästä vielä oli purjehtimatta.

M'Clure kulki sitten väkineen jäätä Kellettin laivaan, joka oli Melvillen saaren kaakkoisrannalla, ja tällä laivalla hän pääsi Barrowin salmen suuhun, mutta sitten »Resolutekin» takertui jäihin ja oli hylättävä ja loppumatka Beecheyn saarelle oli kuljettava jäätä.

M'Clurea pidettiin luoteisväylän löytäjänä ja ensimmäisenä kulkijana, vaikk'ei hän ollutkaan koko väylää laivalla kulkenut, ja siitä syystä hänelle ja hänen väelleen annettiin 10,000 punnan palkinto, M'Clure itse ylennettiin ja aateloitiin ja sai tieteellisten seurain kunniamerkkejä. Hänen ansionsa luoteisväylän löytämisestä eivät kuitenkaan ole suurimmat, vaan ensi sijassaan ne kuuluvat Franklinille. Collinson taas purjehti etäimmälle siihen luoteisväylään, joka todella on laivallakin kuljettava ja jota pitkin Amundsen sitten »Gjöalla» purjehti Baffinin lahdesta Beringin salmeen.

Collinsonin seikkailut.

Collinson saapui Kap Lisburneen, Amerikan luoteisrannalle, elokuun 13:ntena v. 1850, kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, ja kahdeksan päivää myöhemmin hän kohtasi vahvan napa-ahtojään, seuraten sen reunaa leveysasteelle 73°23' ja pituusasteelle 164 W, sulaa napamerta tapaamatta. Kun hänellä ei vielä ollut tietoa »Investigatorista», palasi hän Tyynelle merelle talvea viettämään.

V. 1851 hän taas purjehti Jäämereen ja heinäkuun 31:ntenä lähti Barrowin nokasta itäänpäin, suoriuduttuaan jäistä, jotka uhkasivat ajaa hänen laivansa rannalle. Eskimot kuitenkin turhaan kokoontuivat saaliin jaolle, »Enterprise» pelastui ja saapui elokuun 26:ntena Kap Bathurstiin ja sieltä edelleen kulkiessaan Walesin prinssin salmeen, josta hän löysi M'Cluren kätkemät ruokavarat. Hän arvasi salmen johtavan Melvillen salmeen ja M'Cluren sitä kulkeneen ja purjehti sen päähän, mutta jäät sulkivat salmen pohjoispäässä tien, niin ettei hän voinut purjehtia siitä edelleen. Hän pääsi kuitenkin laivallaan 57 meripenikulman päähän siitä kohdasta, jonka Parry v. 1819 oli idästä käsin saavuttanut, lähemmäksi siis kuin M'Clure Armon lahdessa.

Collinson kääntyi nyt etelää kohti — hän oli salmeen ajanut vain kymmenen päivää sen jälkeen kuin M'Clure oli talvimajastaan lähtenyt — ja lähti Banksin maan rantaa pohjoista kohti purjehtimaan, tullen noin 100 mailin päähän siitä kohdasta, jossa »Investigator» oli samaan aikaan syyskuun 7:ntenä 1851 jäissä kiinni, mutta kun hän ei tavannut minkäänlaisia kivipyykkejä rannikolla, otaksui hän, ettei M'Clure ollut lähtenyt sille suunnalle, ja palasi takaisin, pelastaen laivansa varmasta tuhosta. »Enterprisen» hän vei talvisatamaan Walkerin lahteen, Walesin prinssin salmen eteläpäähän.

Seudulla oleskeli marraskuuhun saakka joukko eskimoita pyyntihommissaan, mutta sitten he muuttivat etelään, palatakseen takaisin vasta seuraavana kevännä. Talven kuluessa »Enterprisesta» tehtiin kaksi rekiretkeä. Toinen retkikunta tutki Prinssi Albertin maan rantoja, toinen kulki jäiden poikki Melvillen saarelle saapuen Kap Providenceen kaksikymmentä päivää myöhemmin kuin M'Clure oli siellä ollut. Luutnantti Parkes, joka tätä retkikuntaa johti, näki jäällä reenjälkiä ja oli kuulevinaan koirain haukuntaa, mutta peläten ehkä tapaavansa eskimoita, hän palasi takaisin, aseeton kun oli. Se oli ainoa kerta, jolloin upseeri Franklinin etsinnässä karttoi toisia retkikuntia. Jos hän olisi jatkanut Parryn talvikortteeriin, olisi hän siellä saanut lukea, että »Investigator» oli Armon lahdessa ja että M'Clintock Austinin retkikunnasta kesäkuussa 1851 oli etsinyt tämän rannikon.

Lähtien Walkerin lahdesta elokuussa 1852 Collinson kartoitti Prinssi Albertin salmen ja kääntyi sitten Delfiini- ja Union-salmeen, eteläisimpään luoteisväylistä siis, joka erottaa napasaariston Amerikan mantereesta. Syyskuun 26:ntena hänen kuitenkin, Kruunausmutkan ajojäiden poikki purjehdittuaan, täytyi asettua Deasen salmen itäpäähän talvehtimaan. Täälläkin hän tapasi eskimoita, jotka alussa olivat hyvin arkoja, ja sai heiltä erään laivan koneosan ja rautaisia ja messinkisiä esineitä, jotka hän kyllä tunsi Englannin sotalaivastoon kuuluneiksi, mutta kun tulkki oli M'Cluren laivalla, ei hän saanut tarkemmin selkoa siitä, mistä ne olivat tulleet.

Huhtikuussa Collinson lähetti rekiretkikunnan, joka rannikkoa seuraillen saapui Viktorian maan kaakkoiskulmaan ja sieltä kulki pohjoiseen Gatesheadin saareen leveydelle 70°25', aikoen jatkaa matkaa James Rossin tutkimalle Walesin prinssin maalle, mutta maa päättyikin ja aavan meren poikki rekiretkikunnan oli mahdoton kulkea jään röykkiöisyyden ja epätasaisuuden vuoksi. Paluumatkalla se tapasi laivan oven kehän, jossa oli kuparinen lukko, lukossa amiraliteetin nuolimerkki. Myöhemmin tämä ovenkehä Woolichissa sotalaivaston arsenaalissa tunnettiin »Terroriin» kuuluneeksi. Collinsonilla oli laivallaan mies, joka ennen oli palvellut »Erebuksessa», mutta hän ei sitä tuntenut.

Kivihiilien vähyys esti Collinsonia enää kauemmaksi tunkeutumasta, kun hän elokuun 11:ntenä v. 1853 jälleen pääsi lähtemään Cambridgen lahdesta talvimajastaan. Hän pyrki Amerikan rannalle, jossa oli paljon ajopuita. Onnellisesti hän nytkin johti suuren laivansa Viktorian ja Wollastonin maan eteläpuolella olevain vaikeitten ja karisten väyläin kautta, lähteäkseen kotimatkalle. 200 meripenikulmaa Barrowin nokan länsipuolella talvi kuitenkin jälleen yllätti hänet, niin että hän vasta heinäkuun puolivälissä 1854 pääsi jatkamaan kotimaahansa, palaten heinäkuun 5:ntenä 1855 Englantiin, viisi vuotta ja neljä kuukautta poissa oltuaan.

Collinsonin osoittama erinomainen merimieskunto on herättänyt kaikkien aikain purjehtijain ihastusta. Huolimatta kaikista suunnattomista vaaroista ja vaikeuksista hän toi laivansa ehjänä kotia. Kaikista hallituksen lähettämistä retkikunnista hän pääsi lähimmäksi Franklinin retkikunnan tuhoutumaseutuja. Amiraali Richards sanoi hänen työnsä osoittaneen »kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja hellittämätöntä sitkeyttä vaikeuksissa, joita suurempia tuskin kenenkään on ollut voitettava.» Saman tunnustuksen antoi hänelle Amundsen pienellä »Gjöallaan» purjehtiessaan samat vaikeat väylät.

M'Cluren retken rinnalla Collinsonin retki jäi varjoon, vaikka hänen ansionsa epäilemättä olivat suuremmat.

Franklinin retkikunnan kohtalo.

Yhdeksän vuotta oli kulunut Franklinin retkikunnan katoamisesta. Koko laaja napasaaristo oli suunnitelmallisesti etsitty, yhtä pientä kolkkaa lukuunottamatta, joka käsitti Backin löytämän Suuren Kalajoen pohjoispuoliset seudut. Kummaltakin puolelta oli tosin edetty sangen lähelle tätä aluetta, mutta perillä saakka ei kukaan ollut käynyt ja sattuman kauppa oli, että sen kätkemät hirmut vielä nytkään tulivat tunnetuiksi. Siitä oli kiittäminen t:ri Raea, jonka retken Wollastonin ja Viktorian maan etelärannoille jo olemme kertoneet; Hudson Bay-yhtiön palveluksessa hän v. 1853 lähti kartoittamaan Boothia niemimaan rannikkoa.

Raen retki Boothia niemelle.

Lähtien veneellä Chesterfield Inletistä, Hudsonin lahden luoteiskulmasta, elokuun 10:ntenä, hän neljän päivän kuluttua saapui Repulse Bayhin Melvillen niemimaan juurelle, kerallaan vain kolmen kuukauden eväät. Riistan saannista ja eskimoitten avusta siis kokonaan riippui, saattaisiko hän matkallaan talvehtia. Syyskuun 1:nä, jolloin Raen miehineen olisi pitänyt lähteä paluumatkalle, heillä oli polttoainetta 14 viikoksi, mutta riistaa oli ollut hyvin niukalta. Siitä huolimatta koko joukko päätti viettää täällä pohjan perillä talvea. Ja sitten alkoikin riistaa taas olla niin runsaasti, että heillä lokakuun 1:nä oli runsaat eväät, 109 peuraa, yksi myskihärkä, 106 riekkoa, yksi hylje ja 190 lohta.

Keväällä retkikunta kaivoi ikijäätyneeseen maahan osan eväistään paluumatkan varalle ja lähti maaliskuun viimeisenä päivänä v. 1854 kartoittamaan Boothia niemimaan länsirannikkoa. Huhtik. 20:ntenä Rae niemimaan juuressa itärannalla tapasi nuoren eskimon, joka kertoi hänelle ensimmäisen tiedon Franklinin retkikunnan tuhosta.

Ensimmäinen tieto Franklinin retkikunnan tuhosta.

Keväällä 1850 oli nähty neljäkymmentä valkoista, jotka olivat vetäneet venettä eteläänpäin pitkin Kuningas Williamin maan länsirantaa. He olivat ostaneet hylkeen pyyntiretkellä olevilta eskimoilta ja näille kertoneet jäiden tuhonneen heidän laivansa, jonka vuoksi he nyt matkasivat semmoiseen maahan, missä voisivat ampua peuroja. Myöhemmin, ennen jäiden lähtöä, oli mannermaalta tavattu 30 miehen ruumiit ja viisi eräältä saarelta yksi päivämatka pohjoiseen. Nämä paikat saattoivat olla Back Riverin eskimoleiri ja Montrealin saari taikka jotkut toiset paikat lähellä Ison Kalajoen eli Back Riverin suuta. Kaikki valkoiset olivat, päällikköä lukuunottamatta, eskimoitten tietojen mukaan olleet sangen kurjassa kunnossa, kärsien elintarpeiden puutetta.

Kadonneitten esineitä.

Rae ei alussa tahtonut uskoa näitä tietoja, mutta kuta lähemmäksi hän tuli sitä seutua, sitä varmemmin hän alkoi uskoa, että nämä kertomukset ainakin osaksi olivat perustellut. Hän näki nimittäin eskimoilla koko joukon esineitä, jotka epäilemättä olivat »Erebuksesta» ja »Terrorista» taikka olivat kuuluneet näiden taivain miehistöille, kuten kellojen, kompassien, kaukoputkien ja pyssyjen kappaleita, hopeaisia lusikoita, haarukoita ja hopealautasiakin, joissa oli Franklinin ja hänen upseeriensa nimet, vaakunat tai nimikirjaimet. Suuren osan niistä hän sai ostetuksi ja tuoduksi samana syksynä Churchillin asemalle Hudsonin lahden länsirannalle. Raella oli sangen riittämättömät varustukset ja siinä syy, miks'ei hän voinut laajemmalta jatkaa etsiskelyitä.

Lokakuun 24:ntenä 1854 t:ri Rae sitten ilmestyi Englannin amiraliteetin virkahuoneeseen, jossa hänen odottamaton sanomansa herätti mitä suurinta huomiota, siellä kun yleensä oltiin sitä; mieltä, että 75:nnen leveyspiirin eteläpuolelta oli turhaa etsiä Franklinia.

Kun t:ri Rae ei enää terveytensä heikontumisen vuoksi suostunut johtamaan uutta retkikuntaa samoille maille, lähetti Englannin hallitus seuraavana vuonna Andersonin ja Stewartin johdolla pienen retkikunnan Isolle Kalajoelle tarkemmin kuulustelemaan asiaa. Kolmella kanootilla jokea laskien retkikunta monessa kohdassa puhutteli eskimoita ja lunasti heiltä paljon Franklinin retkikunnan esineitä. Eskimot sanoivat saaneensa ne nälkään kuolleitten valkoisten veneestä. Montreal-saarella oli eskimoitten kätköjä, joissa oli yhä enemmän esineitä, mutta Ison Kalajoen suulta ei mitään löydetty, vaikka etsittiin kymmenen päivää. Pahaksi onneksi retkikunnalla ei ollut tulkkia, eikä se riittämättömien varustuksiensa ja hatarain veneittensä vuoksi voinut lähteä salmen yli Kuningas Williamin maalle.

Andersonin palattua amiraliteetti päätti Franklinin retkikunnan tuhon lopullisesti varmaksi ja antoi t:ri Raelle ja hänen tovereilleen 10,000 punnan palkinnon Franklinin ja hänen seuralaistensa kohtalon selville saamisesta.

Englannin hallitus oli nyt mielestään tehnyt kylläksi, eikä suostunut sen koommin jatkamaan etsiskelyitä, mutta Lady Franklin ei hellittänyt, ennenkuin oli saanut miehensä ja hänen seuralaistensa kohtalon lopullisesti selvitellyksi ja pelastetuksi heidän paperinsa, joista saataisiin enemmän tietoa. Useat hyvät ystävät tarjoutuivat häntä jälleen auttamaan, niin että tuota pikaa olikin jälleen koolla melkein rahasumma. Retkikunnalle ostettiin pieni hyvä höyrylaiva, »Fox», ja tämän päälliköksi suostui koettu Ludvig M'Clintock rupeamaan. Hän oli jo ollut mukana kolmella naparetkellä. Muu päällystö saatiin sotalaivoista — upseerit suostuivat palvelemaan palkatta, vieläpä melkoisella summalla avustivatkin retkeä — kaikki miehet olivat valioväkeä, jota paitsi tulkki Petersen ja myöhemmin eräs eskimokin liittyivät joukkoon. »Foxia» vahvistettiin, niin että siitä tuli varsin tyydyttävä jäämerenkulkija. Hallituskin lopulta suostui antamaan aseita, raketteja, jääaseita, pemmikaania, talvimajan, rohtoja, karttoja, kirjoja, koneita ja vaatteita. Heinäkuun 1:nä 1857 »Fox» lähti matkalle, 28 kuukauden eväin varustettuna.

M'Clintockin retki.

Kahdentoista päivän kuluttua tuli Grönlanti näkyviin ja jo sen eteläpäässä oli suoriuduttava ensimmäisistä, Huippuvuorien mereltä tulevista ajojäistä. Heinäkuun 20:ntenä »Fox» saapui Frederikshaabiin, tavaten siellä kuulun luonnontutkijan Rinkin, joka oli kirjoittanut Grönlannista oivan teoksen. Hänen avullaan retkikunta sai kahdeksan tonnia grönlantilaisia kivihiiliä. Godhavenista M'Clintock osti rekikoiria ja palkkasi nuoren eskimon niiden ajajaksi. Vielä Upernivikissäkin, Grönlannin pohjoisimmassa siirtokunnassa, »Fox» poikkesi.

Baffinin lahdessa olivat jääolot kuitenkin tänä vuonna tavallista vaikeammat. M'Clintock yritti ensin keskivettä Lancasterin salmeen, mutta koskivedessä ei ollut sulaa ensinkään. Ja ehjän jäänreunan hän tapasi kauempana etelässäkin, jonka vuoksi täytyi laskea kauas pohjoiseen Melvillen lahteen, pohjoisväylää koettamaan. Melvillen lahdessa äkillinen kaakkoistuuli ajoi laivan ympärille niin paljon jäitä, että M'Clintockin täytyi ottaa propelli ja peräsin pois estääkseen jäitä rikkomasta niitä, mutta jääankkureilla ja köysillä hän sittenkin sai kuljetetuksi aluksensa pohjoisveteen. Tuskin oli hän kuitenkaan sinne päässyt syyskuun 18:ntena, kun kohosi kylmä luoteistuuli, joka jäädytti laivan kiinni niin lujaan, ettei ollut muuta neuvoa kuin varustautua siinä talvea vastaanottamaan. M'Clintock koetti kaikin tavoin säilyttää miehensä terveinä ja reippaina, ollakseen valmiina heti kesän tullen uudelleen yrittämään. Alussa oli jäillä jotenkin runsaasti riistaa, sitten vain jääkarhuja, joiden ajo kuitenkin tuotti retkikunnalle jännittäviä hetkiä. Vuoden lopulla alus konehuoneessa sattuneen tapaturman kautta menetti koneenkäyttäjänsä.

Koko joulu-, tammi- ja helmikuun »Fox» ajeli Baffinin lahdessa sinne tänne, enimmäkseen kuitenkin etelää kohti. Maaliskuun alussa se oli korkean Disko-saaren kohdalla, huhtikuun alussa napapiirin seuduilla. Mutta vasta Davisin salmessa, leveyspiirillä 63 1/2° jääkenttä lämpöisen meriveden tavatessaan hajaantui ja »Fox» vapautui, kuljettuaan jäitten mukana 2,215 kilometriä. Vuosi oli menetetty, mutta M'Clintock päätti viipymättä alkaa alusta.

Kääntäen uudelleen keulan pohjoista kohti »Fox» kulki Melvillen lahteen ja pääsi tällä kertaa onnellisesti pohjoisveden poikki. North Devon saarella M'Clintock tapasi eskimoita ja tiedusteli heiltä, mutta he eivät tienneet mitään sen kummempaa. Heinäkuun lopulla hän tiedusteli Baffinin maan eskimoilta, mutta ei heiltäkään saanut tietoja Franklinin retkikunnasta, vaikka he olivat kuulleet Raesta ja vielä muistelivat Parrynkin matkoja. Elokuun 11:ntenä »Fox» saapui Beecheyn saarelle, vieden sinne muistotaulun, jonka Lady Franklin oli hankkinut »Erebuksen» ja »Terrorin» merimiesten haudoille. Otettuaan saarelta kivihiiliä ja muita sinne jätettyjä varastoita M'Clintock sitten laski Peelin salmeen, jonka kautta Kuningas Williamin maan väylä kulkee. Salmi oli kuitenkin niin täynnään ahtojäitä, ettei »Fox» päässyt sen läpi, vaan täytyi palata Prince Regentin salmeen, jossa oli selvä vesi. Syyskuun 6:ntena M'Clintock tutkisteli Bellotin salmea, josta ajojäät näyttivät vähitellen tyhjenevän, kuta enemmän kesä kului. Tässä salmessa, johon Boothia maa päättyy, on kova vuoksi- ja luodevesi ja toisin paikoin jyrkät kalliorannat. Monen turhan yrityksen jälkeen M'Clintockin täytyi jäädä talvimajaan salmen itäpäähän pieneen »Port Kennedy» lahteen.

Jo lokakuun 18:ntena luutnantti Hobson teki rekiretken Boothia Felixin länsirannalle viedäkseen sinne eväsvarastoja seuraavan kevään pitkäin rekiretkien varalta. Tällä retkellä hänelle ja hänen miehilleen oli tulla äkkituho. Heidän jäällä maatessaan irroitti vuoksivesi ja kova luodetuuli jään rannasta ja puhalsi sen ulos merelle. Tämän huomatessaan Hobson antoi paikalla valjastaa koirat, mutta mitään pakopaikkaa ei enää löytynyt ja kauhukseen retkeilijät huomasivat, kuinka aallot vähitellen palottelivat jääteliä yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, niin ettei se lopulta ollut kuin 20 askelta läpimitaten. Onneksi tämä pieni jäälautta kuitenkin lopulta tarttui mannermaan ja erään pienen saaren väliin kiinni ja hätääntyneet pelastuivat maalle. Kolme viikkoa kestäneen matkan jälkeen luutnantti Hobson miehineen palasi takaisin laivaan.

Muutama päivä sen jälkeen kuoli laivan toinenkin koneenkäyttäjä ja M'Clintockin oli itse opittava konetta hoitamaan. Talven kuluessa metsästettiin, mutta riistaa oli niukasti. Talvi oli erikoisen kylmä ja myrskyinen. Terveydentila pysyi siitä huolimatta hyvänä ja jo helmikuun puolivälissä lähtivät ensimmäiset rekiretkikunnat matkaan, M'Clintock kahdella reellä magneettisen navan seuduille, kapteeni Young taas Walesin prinssin maalle.

Eskimolta kuulustellaan.

Kap Viktorian luona, magneettisen navan kaakkoispuolella, M'Clintock tapasi eskimoita. Nämä olivat pyyntiretkellä ja kutsuivat M'Clintockia tulemaan kyläänsä, johon tämä suostuikin.

»Ettekö ole viime aikoina tavanneet valkoisia?» kysyi tulkki pyyntimiehiltä.

»Emme ole puhelleet valkoisten kanssa, mutta heidän ruumiinsa olemme nähneet eräällä lohisaarella (kalasaarella); näiden veitsien rauta ja tämä metallinappi ovat niiltä.»

Kun heiltä udeltiin, oliko heillä enemmänkin lohisaaren vainajain tavaroita, kävivät he epäluuloisiksi ja vastasivat kartellen. Rauhoittaakseen heitä M'Clintock käski sanoa, ettei tavaroita otettaisi heiltä pois ja että he olivat menetelleet aivan oikein, kun olivat ottaneet esineet, olivathan valkoiset kuolleet eivätkä enää niitä tarvinneet.

Siitä pohjanperän miehet kävivät sangen puheliaiksi ja innostuivat puhumaan niistä verrattomista esineistä, joita heidän heimonsa miehet olivat sieltä saaneet ja joista he olivat valmistaneet monenlaisia tarve-esineitä. Kylään tultuaan M'Clintock antoi rakentaa itselleen lumimajan ja alkoi paikalla ostella kaikkia Franklinin retkikunnan tavaroita ja niistä valmistettuja esineitä, mitä kaupan tuotiin. Niitä oli hopealusikoita, haarukoita, kultaisten kellonperäin kappale, nappeja, mitali ja muita pieniä esineitä, ynnä jousia, nuolia ja muita laivoista otetuista aineista valmistettuja esineitä. He kertoivat vielä, että valkoiset olivat jättäneet Isolle Kalajoelle veneen, josta he olivat saaneet puuta, ja että jäät muutama vuosi takaperin olivat särkeneet ison laivan, joka oli ajautunut Kuningas Williamin maan edustalle, mutta että miehistö oli mennyt maihin ja lähtenyt kulkemaan Isoa Kalajokea kohti, jossa se oli kuollut. Näistä alkuasukkaista ei kukaan sanonut nähneensä Franklinin miehiä, mutta yksi väitti nähneensä luita saarella Ison Kalajoen suulla.

Nämä tiedot vahvistivat siis oikeaksi t:ri Raen kertomuksen, mutta arvoitukseksi jäi, miten toisen laivan oli käynyt.

Viisikolmatta päivää retkellä oltuaan M'Clintock palasi takaisin. Niin aikaiset rekiretket näissä kylmissä seuduissa ovat ylen rasittavia. Elohopea jäätyi ja rommikin hyytyi puuroksi, mutta retkikunnan mukana oleva eskimo rakensi aina yöksi hyvän lumimajan, joka soi paljon paremman suojan kuin teltta. Samaan kokemukseen ovat myöhemmätkin napamatkustajat tulleet.

Kapteeni Young oli jo aikaisemmin tullut retkeltään, joten kaikki nyt olivat »Foxilla» koolla. M'Clintock oli jälleen osoittanut, kuinka käytännöllisesti hän oli rekiretkeilyn järjestänyt ja siten viittonut tien, jota kaikki myöhemmät rekiretkeilijät ovat kulkeneet. A.E. Nordenskjöld hänestä lausuukin:

»Nämä maantieteelle niin tärkeät Franklin-retket johtivat arktisten rekiretkien varustuksien melkoiseen kehitykseen. M'Clintockin kautta, joka otti osaa kolmeen naparetkeen ja yhdellä retkellä oli päällikkönä, opittiin kulkemaan pitkiä matkoja, oleskelemaan enemmän aikaa taivasalla, arvioimaan eväitten kulutus ja keräämään mahdollisimman suuri määrä ravintoaineita mitä pienimpään tilaan ja supistamaan paino niin pieneksi kuin suinkin.»

Huhtikuun 2 päivänä M'Clintock lähti pääretkelleen saadakseen vihdoinkin tutkittavansa synkän salaisuuden lopullisesti selvitetyksi.

Retkikuntaan kuului paitsi häntä itseään luutnantti Hobson ja kahdeksan muuta miestä ja oli heillä neljä rekeä ja kaksitoista koiraa. Boothia Felixin länsirantaa, joka pohjoisessa oli kallioinen, mutta etelää kohti yhä aleni lakeammaksi, retkikunta kulki Kap Viktoriaan saakka, joka on Kuningas Williamin maan kohdalla 70:llä leveysasteella. Siellä se jakaantui kahtia, M'Clintock tutkiakseen Ison Kalajoen suistamon ja Kuningas Williamin maan etelärannan, luutnantti Hobson taas lähteäkseen etsimään Kuningas Williamin maan länsirantaa ja haaksirikkoutunutta laivaa, josta eskimot olivat kertoneet. M'Clintock tapasi Kap Viktorian luona kaksitoista eskimoa, joilta hän lunasti paljon Franklinin retkikunnan tavaroita, veitsiä, jotka oli valmistettu laivain rautaosista, viiloja, keihään varsia ja hopeaveitsiä, haarukoita ja lusikoita. Kuusi hopealusikkaa maksoi kaksi äimää. Näytti siltä, kun eivät nämä eskimot olisi ennen tunteneet puuta eivätkä rautaa, koska heidän teräaseensa olivat luuta ja reenjalakset litistetyistä ja sitten jäädytetyistä hylkeennahkakääröistä. Kaikkia nappeja, rauta- ja puuesineitä M'Clintock ei edes huolinut ostaa.

Salmen yli mennen M'Clintock sitten alkoi etsiä Kuningas Williamin maan etelärantaa, tavaten siellä hylätyltä eskimoasunnoita ja asutunkin kylän, jossa asui kolmisenkymmentä eskimoa. Heilläkin oli paljon Franklinin retkikunnan tavaroita, joita M'Clintock ei kuitenkaan enää voinut ostella.

Nämä eskimot kertoivat, että viiden päivämatkan takana maan poikki kulkien oli ollut haaksirikkoontunut laiva, mutta ettei siellä jälkeen talven 1857—58 kukaan ollut käynyt eikä tiedetty, vieläkö se oli säilynyt. Muuan vanha järkevä eukko, jolta Petersen tarkkaan kyseli kaikkia, lausui: »Kun olin siellä viime kerran, ei suuresta umiakista (veneestä) ollut paljoakaan jäljellä. Innuit (eskimot) olivat vieneet, mitä irti saivat.»

»Entä milloin huomasitte laivan ensi kerran? Ettekö nähnyt ketään valkoisista?» kysyi Petersen.

»Vuoden lopulla jäät painoivat laivan rantaan; valkoiset lähtivät sitten Isolle Kalajoelle, mutta matkalla he mannermaalla kuolivat. Monta heidän ruumistaan olemme nähneet! He kaatuivat ja kuolivat kulkiessaan.»

M'Clintock lähti sitten salmen poikki mannermaalle, jossa niinikään sanottiin olevan eskimoita, mutta vain yhden perheen hän tapasi, eikä hän Ogleniemeltä, Montrealin saarelta eikä Barrowin mutkasta tavannut kuin vähän eskimoiden piiloittamaa kuparia ja rautaa, jonka vuoksi hän Simpsonin salmen poikki palasi Kuningas Williamin maalle.

Ensimmäinen vainaja.

Toukokuun 24:nteen päivään saakka retkikunta kulki saaren ylen kolkkoa, yksitoikkoista rantaa länteen päin ja mainittuna päivänä M'Clintock löysi puoleksi lumen peittämän luurangon, joka näytti kulkiessaan suulleen kaatuneen ja siihen kuolleen, kuten eskimoeukko oli sanonut. Lumesta löytyi pieni vaateharja ja taskukampa sekä taskukirja, joka kuitenkin oli jäässä. Vainaja näytti olleen nuori upseerinpalvelija. Haudattuaan vainajan M'Clintock Kap Herschelin luota, jossa Simpsonin salmi päättyy, löysi vanhan kivipyykin, mutta se oli puoleksi revitty ja eskimot olivat sen etsineet eikä sieltä löytynyt minkäänlaista viestiä. Mutta kivipyykin näkyvän aseman vuoksi saattoi pitää varmana, että tuhoutuneet olivat sen rakentaneet antaakseen tietoja itsestään.

Kap Crozierin, saaren läntisimmän niemen luota, ranta kääntyi koilliseen, muuttuen yhäkin autiommaksi ja kolkommaksi. Se on aivan lakeata, kalkkikivestä muodostunut, eikä tarjoa myrskyä vastaan minkäänlaista suojaa. Viktorian kaita, joksi ulkopuolella olevaa vettä sanotaan, oli täynnään vanhaa jykevää napajäätä. Tämmöisissä matalissa rantavesissä hylkeet eivät viihdy, jonka vuoksi tämän rannikon eläimistökin oli erikoisen köyhä. Tuskin näkyi ketun ja karhunkaan jälkiä ja samoin alkuasukkaatkin karttoivat tätä rantaa.

Kivipyykkejä.

M'Clintock odotti nyt tapaavansa alapäällikkönsä, luutnantti Hobsonin, mutta sen sijaan hän 32 kilometrin päässä Kap Herschelistä tapasikin aivan hiljakkoin ladotun kivipyykin, jonka Hobson oli rakentanut, tallettaen siihen häntä varten mitä hämmästyttävimpiä tietoja. Hobsonilla oli ollut parempi onni kuin hänellä — hän oli löytänyt todistuksia, jotka sisälsivät varman tiedon Franklinin retkikunnan kohtalosta.

Vähän länteen Kap Felixistä, Kuningas Williamin maan pohjoisnokasta, hän oli löytänyt kivipyykin ja tämän vierestä kolme pientä telttaa, joissa säilyneet huovat, vanhat vaatteet ja muut esineet viittasivat siihen, että se oli ollut joko metsästysleiri tai magneettinen havaintoasema. Muitakin pieniä esineitä Hobson oli löytänyt, veneenlipun, ruutisarven metallisen kannen, kaksi kiikarinokulaaria, messinkinapin, punaisia, valkoisia ja sinisiä hansikkaita, silmälasit, joissa lasien asemesta oli raolliset puunpalaset, seitsemän myttyä äimiä, pienen kuparisen keittokojeen ja muutamia tulitikkuja y.m. esineitä, jotka kaikki oli pantu kuparikattilaan ja tämä säkkiin. Mutta mitään kirjoitusta ei löytynyt, vaikka Hobson antoi rikkoa jäätyneen maan kolmen metrin piiristä kivipyykin ympäriltäkin. Vieressä oli kuitenkin kaksi rikottua pulloa ja valkoista, kokoon taitettua paperia, jossa ehkä oli ennen ollut kirjoitus. Vähän pohjoisempana Kap Victorya oli toinen kivipyykki, mutta siinä ei ollut muuta kuin tyhjä rasia ja särkynyt kivikuokka.

Kirjallinen viesti.

Hobson oli saapunut sille paikalle, jossa M'Clintock nyt oli, kuutta päivää ennen kuin hän, löytämättä merkkiäkään laivasta, jonka eskimot kertoivat rantaan ajautuneen. Mutta Kap Victoryn luota, Kuningas Williamin maan luoteisrannalla, hän oli toukokuun 6:ntena löytänyt suuren kivipyykin, jossa vihdoinkin oli kadonneista kirjallisia tietoja. Muutamain kivipyykin päästä vierähtäneiden irtainten kivien alla oli pieni tinattu lipas ja tässä Englannin amiraliteetin kaavake, jolle oli kirjoitettu kahteen erään. Vanhempi kirjoitus kuului:

28 p. toukokuuta 1847. — Hänen Majesteettinsa laivat Erebus ja Terror talvehtivat merellä pohj. leveysasteella 70°5' läntisellä pituusasteella 98°23'. Talven 1846—1847 ne viettivät Beecheyn saarella pohj. leveydellä 74°43"28' ja länt. pituudella 91°39'15", noustuaan Wellingtonin kanavaa 77 pohjoiselle leveysasteelle ja palattuaan takaisin Cornwallis-maan länsipuolitse. Sir John Franklin on retkikunnan johtaja. Kaikki hyvin.

Me kaksi upseeria ja kuusi miestä lähdimme laivasta maanantaina toukok. 24 p. 1847.

GM. GORE, CHAS F. DES VOEUX,

Luutnantti. Perämies.

Omituinen kirjoitusvirhe on tässä lyhyessä tiedonannossa; retkikunta talvehti Beecheyn saarella vuotta aikaisemmin, talvella 1845—1846.

Saman paperin reunoihin oli poikittain kirjoitettu:

Huhtikuun 25 p. 1848. — Hänen Majesteettinsa laivat Terror ja Erebus hylättiin huhtikuun 22 p., oltuaan jäähän tarttuneina syyskuun 12 p:stä 1846. Upseerit ja miehistöt, yhteensä 105 henkeä kapteeni F.R M. Crozierin johdolla, nousivat tässä maihin leveydellä 69°37'42". pituudella 98°41'. Tämän paperin löysi luutnantti Irving kivipyykistä, jonka Sir James Rossin otaksutaan rakentaneen v. 1831 — 4 mailia pohjoisempana — jonne komentaja Gore vainaja oli sen kätkenyt kesäkuussa 1847. Sir James Rossin patsasta ei kuitenkaan ole löydetty ja paperi on muutettu tähän paikkaan, johon Sir J. Rossin patsas rakennettiin. — Sir John Franklin kuoli kesäkuun 11 p. 1847 ja kaikkiaan on retkikunta kuoleman kautta tähän saakka menettänyt 9 upseeria ja 15 miestä.

F.R.M. CROZIER, JAMES FITZJAMES,

Kapteeni ja vanhin upseeri. Kapteeni.

H.M. Laiva Erebus.

ja lähdemme huomenna 26 p. Backin Kalajoelle.»

Kivikasan ympärillä oli paljon vaatteita ja kaikenlaisia tarpeita, kuten saappaita, köysiä, rautaisia työaseita, keittoastioita, vintturi, peräsin, rohtolipas, harppi ja sekstantti, johon oli kaiverrettu erään upseerin nimi.

Synkkä löytö.

Luutnantti Hobson oli löytänyt toisenkin merkitsevän löydön, reellä olevan veneen, jossa kaikenlaisten tavarain joukossa oli kaksi luurankoa. Muutaman päivän kuluttua saapui M'Clintock samalle paikalle ja löysi niinikään saman veneen, jonka edessä vielä olivat vetoköydetkin. Vene, joka oli seitsemää metriä pitkä ja lähes kahta leveä, oli Isoa Kalajokea kohti käännetty. Sudet ja ketut olivat repineet vainajain vaatteet ja luut niin pahoin, ettei niistä saanut mitään johtoa siihen, keitä he olivat olleet. Kaksi kaksipiippuista rihlaa veneissä oli, kummankin toinen piippu ladattuna ja hana jännitettynä. Vaatteita ja jalkineita oli tavaton määrä, paljon upseerien omaisuutta, hopeita, toalettiesineitä, työkaluja, ampuma-aseita, pari rukouskirjaa ja paljon aivan joutavaakin kamua, niin että täytyi ihmetellä, kuinka matkustajat olivat semmoista mukanaan kuljettaneet. Mutta ei minkäänlaista kirjoitettua löydetty eikä edes vaatteissa ollut nimikirjoitusta. Veneessä oli 20 kiloa suklaata, vähän teetä ja tupakkaa. Läheisyydessä oli ajopuita, niin ettei polttopuustakaan ollut puutetta.

M'Clintock otti mukaansa, mitä kulkemaan sai, jonka jälkeen hän melkoisen kuormansa keralla lähti paluumatkalle. Kesäkuun 19:ntenä hän saapui laivalle, jonne Hobson oli palannut viittä päivää aikaisemmin, keripukista niin heikkona, että häntä täytyi lopulta vetää reellä. 9 päivää myöhemmin saapui Youngkin, joka oli kartoittanut Walesin prinssin saaren koko eteläosan, mutta ei ollut muutoin mitään löytänyt. Laivalla oli keripukki retkeilijäin poissa ollessa vaatinut yhden uhrin. Talvimajan ympäristö oli siksi riistanköyhä, ettei retkikunta voinut hankkia itselleen riittävästi tuoretta liilaa.

Elokuun 9:ntenä kesä oli edistynyt niin pitkälle, että »Fox» pääsi lähtemään Bellotin salmesta, M'Clintock itse koneenkäyttäjänä. Neljä päivää jäät sitä vielä viivyttelivät, mutta sitten oli väylä vapaa ja 27:ntenä retkikunta saapui Goodhaveniin ja syyskuun 20:ntenä Englantiin, jossa sitä tervehdittiin suurella mielihyvällä.

Franklinin retkikunnan vaiheet.

Pääpiirtein voimme nyt luoda kuvan Franklinin retkikunnan vaiheista.

Lancasterin salmessa se ei liene tavannut jääesteitä, mutta kauempana, Barrowin salmessa, näyttävät jäät estäneen sitä poikkeamasta Peelin salmeen ohjeittensa mukaisesti, jonka vuoksi se laski Wellingtonin kanavaan, joka oli ohjeitten toinen vaihtoehto. Wellingtonin kanavan pohjoisosassa retkikunta ei kuitenkaan tavannut sulaa napamerta, kuten oli toivonut, vaan sai tyhjin toimin Cornwallisin maan länsipuolitse palata Beecheyn saarelle, jossa se vietti ensi talvensa.

Seuraavana kesänä »Erebus» ja »Terror» uudelleen laskivat Peelin salmeen purjehtiakseen sen kautta Amerikan mannerrannalle, jonka vedet jo tunnettiin. Salmi oli nyt avoin. Omituista on, ettei Franklin jättänyt Beecheyn saarelle eikä sitten matkansakaan varteen minkäänlaisia tietoja toimistaan eikä aikeistaan. Kuningas Williamin maan pohjoispuolella hän syyskuun 12:ntena 1846 tarttui jäihin ja retkikunta jäi odottamaan uutta kesää, toivoen parempaa onnea tai laivain ehkä jäiden mukana kulkevan sen pienen matkan, joka vielä oli luoteisväylää tuntematonta. Kuningas Williamin maan itäpuolitse tosin olisi kulkenut väylä, joka tavallisina kesinä on sula — sitä Amundsen »Gjöalla» purjehti — mutta Franklin luuli tätä maata Boothia-maan niemeksi, joksi James Ross oli sen piirtänyt. Salmessa, joka erottaa nämä molemmat maat toisistaan, on niin suuria saaria, että salmia oli talvella mahdoton huomata, etenkin kun rannat ovat hyvin lakeita. Jos Franklin olisi tämän salmen tiennyt, olisi hänen retkikuntansa luultavasti pelastunut. Vasta M'Clintock toi tiedon tästä viimeisestä luoteisväylästä, ainoasta, jota näyttää olevan mahdollinen aluksilla kulkea.

Ei ole tietoa, lähettikö Franklin muita rekiretkikuntia kuin Goren Kuningas Williamin maalle, ei ainakaan mikään muu jättänyt jälkeensä kirjallista tietoa. Franklinin kuoltua kesäkuun 11:ntenä 1847 retkikunnan johdon sai kapteeni Crozier vanhimpana upseerina. Ei ole säilynyt minkäänlaista tietoa siitä, mihin toimiin hän ryhtyi läheisten rantain tutkimiseksi, päästäkseen eskimoitten kanssa yhteyteen, hankkiakseen ruokatavaroita metsästyksen kautta tai tutkiakseen niitä seutuja, joiden kautta paluumatka oli tehtävä. Kun laivat eivät kesällä 1847 päässeet jäistä, täytyi retkikunnan ryhtyä valmistuksiin pitkää pakoretkeään varten. Tauti alkoi kolmantena vuotena tehdä tuhoaan, sekä toimettomuuden vuoksi että ruoka-annosten vähentämisen vuoksi, sillä ruokatavaroita heillä oli vain vuoden 1848 heinäkuuhun ja osa lihasäilykkeistä lienee ollut kelvottomia. Ennen laivasta lähtöä kuoli 24 miestä, joista huomattavan suuri osa oli upseereja.

V. 1848 laivat olivat jäiden mukana ajautuneet 19 mailia lounatta kohti siitä kohdasta, jossa ne ensin jäihin tarttuivat, ja päällystö ja miehistö hylkäsivät molemmat laivat. Mutta lähtö sekä tapahtui vuotta liian myöhään että oli puutteellisesti järjestetty, kun tuoni niin nopeaan sai uhrinsa. Näyttää siltä, kuin ei yhtenäistä johtoa olisi ollut, vaan kaikki olisivat rientäneet henkensä edestä. Huomiota herättävää on varsinkin se, ettei mitään kirjallista tietoa jätetty, vaikka retkikunnalta jäi niin paljon muuta tavaraa.

Samaan aikaan kun Boothia-maan länsirannikon edustalla olevilta laivoilta olisi voitu tehdä pitkiäkin rekiretkiä eri suunnille, tutki t:ri Rae Boothian niemimaata, saavuttaen huhtik. 18:ntena 1847 kohdan, josta ei Franklinin laivoihin ollut kuin 240 kilometriä.

Kuningas Williamin maan länsirantaa kävi matka etelää kohti, ja pitkin tietä sortui miehiä. Mutta osa näyttää, eskimoitten tietojen mukaan, palanneen takaisin laivoihin. Kuningas Williamin maan eteläosassa joku pieni eskimojoukko näyttää antaneen pakeneville apuaan, mutta sitten salaa jättäneen heidät pelosta tai itsekkyydestä. Mahdotonta ei ole sekään, että laivoissa oli syttynyt kapina. Siinä tapauksessa ne, jotka kauimmaksi, Amerikan mantereelle saakka ennättivät, olivat kapinallisia. Tämä ehkä selittäisi, miks'ei retkikunnasta jäänyt mitään kirjoitettua kertomusta.

Englannissa Franklinia surtiin kuin kansallissankaria. Hän oli maansa kaikkein rohkeimpia tutkijoita ja etevä merisoturi. Hän oli ollut mukana Trafalgarin tappelussa, Kööpenhaminan pommituksessa, Flindersin keralla tutkimusretkillä Austraalian vesillä, risteillyt sotalaivoilleen Portugalin rannikolla ja Etelä-Amerikassa, Tasmaniaa hallinnut kuvernöörinä, ja kaikkialla hän oli kuin harva toinen osoittanut erinomaista kuntoa ja etevyyttä ja harvinaisessa määrässä voittanut kaikkien luottamuksen ja suosion. Sen vuoksi häntä etsittiinkin siten, ettei ketään toista ole hänen jälkeensä siten etsitty.

Mutta toiselta puolen on myönnettävä, ettei hän suuren retkikunnan johtajana osoittanut niin suurta varovaisuutta, kun tämä asema olisi vaatinut, ja että hän ilmeisestikin asetti löytäjäkunnian korkeammalle kuin niiden uljaitten miesten hengen, joita hänellä oli johdettavanaan. Jos hän olisi ajoissa peräytynyt, olisi kaikki voitu pelastaa eikä suuriakaan olisi menetetty, sillä aikoja sitten oltiin selvillä siitä, että vaikka luoteisväylä lopulta löydettäisiinkin, ei sillä kuitenkaan olisi minkäänlaista käytännöllistä merkitystä.

Jälkietsiskelyitä Franklinin retkikunnan tuhon seuduilla.

M'Clintock ei palatessaan luullut, että kukaan Franklinin retkikunnan jäsenistä hänen viime retkensä aikana enää saattoi olla hengissä. Ison Kalajoen seudut ovat ylenmäärin autiot ja kolkot, niissä muka harvoin kävi eskimoitakaan, eikä eurooppalainen olisi saattanut eskimoitten tavoin elää, vaikka nämä olisivatkin suostuneet ottamaan heidät täysihoitoon.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä ja lisäksi kehoitti retkikunnan tuhoa verhoava hämäryyskin jatkamaan etsiskelyitä. Tätä jälkietsiskelyä on varsinkin Amerikassa harrastettu.

Hall jatkaa etsintää.

Charles Francis Hall ammatiltaan seppä ja sittemmin sanomalehtimies, oli naparetkikertomuksia lukiessaan tullut siihen päätökseen, että Franklinin miehiä 1860-luvun alkuvuosina vielä saattoi olla elossa, jos he olivat eläneet eskimoitten kanssa. Hän oli tarkkaan seurannut kaikkia toimia, mihin heidän pelastuksekseen oli ryhdytty, ja kun vihdoin kaikki etsiskelyt päättyivät, päätti hän omin päin ryhtyä niitä jatkamaan.

Hän lähti aluksi kapteeni Buddingtonin pyyntilaivalla Frobisherin lahteen, Baffinin lahden kaakkoisrannalle, ja asettui sikäläisten eskimoitten keskuuteen asumaan, perehtyäkseen heidän kieleensä ja elintapoihinsa. Vaeltaessaan heidän kerallaan puolentoista vuotta näissä seuduissa hän muun muassa löysi jäännöksiä Frobisherin retkikunnasta, jonka kuningatar Elisabeth 300 vuotta takaperin lähetti luoteisväylää etsimään (M. ja l. II, st 430—31). Näitä esineitä säilytetään nykyään Greenwichissä.

Eskimoitten tietoja viimeisistä eloonjääneistä.

V. 1864 Hall lähti toiselle retkelleen, jolla hän viipyi viisi vuotta, asuen koko ajan eskimoitten luona ja heidän tavallaan. Raakaa lihaa ja traania hän oppi syömään niin hyvin, että hän lopulta söi 7—8 kiloa kerrallaan. Tämän ajan hän enimmäkseen vietti Amerikan mantereella, Melvillen niemimaalla, ja Iglulikin saarella ja kävi aina Kuningas Williamin maalla saakka, josta hän ei kuitenkaan löytänyt mitään kirjallisia muistiinpanoja. Franklinin retkikunnan muita peruja hän kuitenkin kokosi koko joukon ja myös tietoja viimeisten eloon jääneitten kohtaloista. Muutamia vuosia takaperin oli heidän luokseen saapunut, niin Hallille kerrottiin, neljä valkoista erään innuitin (eskimon) seurassa. Nämä miehet olivat molemmilta jäähän hukkuneilta laivoilta ja otaksui Hall heidän nimensä, mikäli eskimoitten ääntämisestä saattoi päättää, olevan Crozier, Harry ja Lyon, neljännen nimeä he eivät tienneet ja hän olikin sitten pian kuollut tautiin. Crozierkin oli ollut kuolemaisillaan ja kamalan laihtunut, hän kun ei suostunut syömään muita valkoisia. Hän oli vaihtanut nimeä Egluka nimisen innuitin (eskimon) kanssa ja hänelle oli sitten annettu sormenpään kokoinen pala hylkeen lihaa, jonka jälkeen hän oli vaipunut uneen ja nukkunut vuorokauden umpeensa. Seuraavana päivänä hänelle oli annettu kahta vertaa suurempi pala ja sen syötyään hän oli taas nukkunut vuorokauden, mutta sitten aivan pahoin sairastunut. Sen eskimot olivat jo edeltäkäsin kyllä tienneet, mutta häntä oli täten syötettävä, kun hän oli niin nälkiintynyt. Ja kolmantena päivänä hän olikin parempi, niin että hänelle voitiin ruveta antamaan enemmän ruokaa, kunnes hän täydelleen parani. Näin he kaikki voimistuivat ja lihoivat ja lähtivät sitten pois, luvaten jonkun ajan kuluttua palata takaisin. Ja niin he tekivätkin. He olivat käyneet suurella teltallaan, josta olivat juuri lähteneet eskimon heidät jäällä tavatessa. Crozier oli vihdoin saanut erään eskimoista lähtemään kajaakillaan saattamaan häntä ja hänen molempia seuralaisiaan etelään valkoisten maahan. Eskimot olivat sitä mieltä, että ellei tämä yritys olisi onnistunut, olisivat he palanneet takaisin heidän luokseen. Oli ollut syksy ja lämmin sää, kun he olivat lähteneet, mutta heidän tullessaan oli ollut kevät ja sangen kylmä. He olivat ottaneet mukaansa pyssyt ja ampumatarpeita. Iglulikissa käynyt vaimo väitti siellä nähneensä montakin valkoista, joiden nimiäkin hän muisti.

Samaiset eskimot kertoivat kaikki, mitä tiesivät. Useimmat valkoiset olivat kuolleet nälkään ja syöneet toisensa. Ne molemmat talvet, joina laivat olivat olleet jäässä kiinni, olivat olleet kylmemmät kuin koskaan ennen, kesää ei ollut ensinkään. Eskimot eivät saaneet pyydyksiinsä hylkeitä eivätkä petoeläimiä. He eivät voineet elää sillä seudulla, jonka kohdalla laivat olivat, ja luulivat valkoisten olevan syypäät heidän ahdinkoonsa. Sama mies, joka oli Iglulikiin saattanut neljä valkoista, oli jo edellisenä vuonna nähnyt kapteeni Crozierin, käydessään monen muun eskimon keralla jäätä myöden tuolla suurella laivalla. Ensimmäinen, minkä he jälleen kuulivat laivasta, jonka he luulivat takaisin käännettävän, oli tieto, että valkoiset olivat lähteneet maalle ja asuivat teltoissa ja että paljon oli kuollut viluun ja nälkään. Sillä aikaa kuin Crozier ja hänen toverinsa olivat eläneet eskimoystäväinsä luona, oli muita eskimoita, jotka asuivat Netshillissä, lähempänä onnettomuuspaikkaa, käynyt hylätyllä laivalla, jonka melkein koko toisen laidan jäät olivat painaneet lyttyyn. He olivat laivasta saaneet niin paljon hyviä tavaroita, että niitä riitti vielä heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleenkin. Mainittiin kaksi suurta jääsahaa, paljon hakkuveitsiä vaimoille ja tytöille, paljon miesten veitsiä, paljon lusikoita, haarukoita, kiiltäviä renkaita ja suuret määrät pyöreitä keltaisia ja valkoisia metallilevyjä (rahoja).

Kapteeni Hall väitti kuulleensa vielä senkin, että muka kapteeni Crozier ja eräs toinen mies olivat vasta 1864 kuolleet eräällä Hudsonin lahden saarella.

Schwatka etsii laivain kirjoja.

Vielä v. 1872 eräs valaanpyytäjä, joka talvehti Repulse-lahdessa, Melvillen niemimaan kannassa, siellä osti Kuningas Williamin maalta tulleilta netshilli-eskimoilta hopeisia pöytäkaluja, joissa oli Franklinin, Crozierin ja Fitzjamesin vaakunat. Nämä löydöt ja ilmoitukset kivipyykkeihin kätketyistä kirjoista antoivat aihetta retkeen, jonka Yhdysvaltain armeijaan kuuluva luutnantti Fr. Schwatka teki Kuningas Williamin maahan, pannen toimeen etsiskelyn, joka perusteellisuudessa voitti kaikki entiset.

Kesäkuussa 1878 Schwatka lähti matkaan »Eothen» nimisellä kuunarilla, Hudsonin lahti lähimpänä matkan määränä. Tovereiksi lähtivät hänen keralleen eversti Gilder ja insinööri Klutshak, joka oli tshekkiläinen kansallisuudeltaan. Sitä paitsi lähti matkaan eräs kokenut valaanpyytäjä ja tulkkina Joe niminen eskimo, joka oli ollut mukana useilla edellisillä napamatkoilla. Päästäkseen mitä vähimmillä varustuksilla ja tullakseen toimeen vaikeimmissakin oloissa Schwatka seuralaisineen aikoi elää maassa maan tavalla — samoin kuin eskimot. Heti Chesterfieldin vuonon suulle tultuaan retkikunta sen vuoksi laati itselleen eskimoleirin, jossa se vietti syksyn ja talven, totutellen itseään eskimolaiselämään ja ilmastoon.

Siinä he nyt vieroittelivat itseään kaikista elämän mukavuuksista ja puhtaudestakin ja totuttelivat itseään käyttämään peuran vuotaa paljaalla iholla paidan asemasta, koska paita hiestä kastuu liikkeellä oltaessa ja sitten levolle ruvettaissa kovilla pakkasilla jäätyy.

Lisäksi oli opittava elämään maan antimilla ja niitä pyytämään, peuran, hylkeen ja mursun lihalla, kalalla ja valaannahkalla, jopa syömään niitä hätätilassa raakanakin. Opittava oli niinikään rakentamaan lumimajoja ja niissä nukkumaan joukolla ahtaassa kuin sillit tynnörissä. Alussa se tuntuu kaamealta, ja itse eskimokin kiljaisee vilun väristyksistä makuusäkkiinsä ryömiessään ja vetäessään sen päänsä yli ja polvet koukkuun leukansa alle. Muutaman minuutin kuluttua hän kuitenkin oikaisee ruumistaan, pistää nokkansa ulos ja sytyttää piippunsa. Lopulta lumimajoissa, »igluissa», alkaa viihtyä oikein hyvin ja kunnioittamaan suurena keksijänä sitä miestä, joka ensimmäisenä alkoi niitä rakentaa. Vain suojasäillä, katon alkaessa sulaa, niissä ei ole hyvä olla.

Huhtikuun 1:nä 1879 retkikunta lähti leiristään liikkeelle. Siihen kuului neljä valkoista, kolme rekeä, neljäkymmentä kaksi koiraa ja kolmetoista eskimoa. Paitsi Joea oli näistä mainittava etenkin Tuluak, jolla oli mukanaan vaimonsa ja kahdeksanvuotias lapsi. Hän oli verraton mies ja hänen väsymätön intonsa auttoi retkikunnan monesta vaarallisesta pulasta.

Matka piti luodetta kohti vuoroin kunnaista, vuoroin lakeata maata, jolla liikkui peura- ja myskihärkä-karjoja. Reet luistivat parhaiten jokien liukkaalla jäällä, jonka vuoksi retkikunta kulki niitä, milloin se vain matkan suuntaan sopi. Milloin vain tavattiin eskimoita, aina heiltä kysyttiin tietoja Franklinin laivoista, Toukokuussa retkikunta saapui Adelaiden niemimaalle, jonka kapea Simpsonin salmi erottaa pohjoisessa olevasta Kuningas Williamin maasta. Schwatka tapasi siellä netshilli-eskimot, joihin Amundsen myöhemmin niin perinpohjin tutustui »Gjöan» matkalla. Jotkut vielä muistivat Franklinin retkikunnan ja sen hirmukuoleman. Eskimot olivat sitten löytäneet Adelaiden niemimaalta kumotun veneen, luurankoja, kelloja, papereita ja kirjoja. Tarvekalut oli jaettu, mutta kirjat ja kellot oli annettu lapsille leikkikaluiksi. Täten luultavasti tuhoutuivat laivain lokikirjat ja samalla ikipäiviksi hukkuivat tarkemmat tiedot Franklinin retkikunnan vaiheista.

Schwatka kulki sitten kanooteista kyhätyllä lautalla Simpsonin salmen poikki ja Kuningas Williamin maalle tultuaan jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, jotka lähtivät eri puolille etsimään. Kesä oli tullut, jää suli ja tavarat täytyi kuljettaa kantamalla. Aurinko ei ensinkään laskenut, mutta tätä napaseutujen kesäpäivään tottumattomat retkeilijät pitivät enemmän haittana kuin hauskuutena.

Crozierin leiri.

Retkikunta jatkoi sitten etsiskelyjään, kulkien niemestä niemeen aina Kap Felixiin, Kuningas Williamin maan pohjoisimpaan nokkaan saakka. Klutschak löysi leirin, jonka kapteeni Crozier oli v. 1848 laittanut. Sen vieressä oli avoimessa haudassa vaillinainen luuranko, joka, hopeamitalista päättäen oli »Terrorin» kolmannen upseerin, luutnantti Irvingin. Retkikunta, otti mukaansa hänen surulliset jäännöksensä, jotka sitten Edinburghissa juhlallisesti kätkettiin maan poveen.

Schwatkan johtopäätökset.

Schwatka askel askeleelta seurasi Franklinin miesten paluumatkaa ja saattoi mielestään näkemistään jäännöksistä seurata heidän ajatuksenjuoksuaan: »Tässä he vielä toivoivat, tässä eivät enää. Tähän saakka he kulkivat suljetussa joukossa ja tottelivat johtajaa, sitten he hajaantuivat. Muiden onnettomuuksien lisäksi sai nyt vallan kapinahenkikin, joka tekee lopun kaikesta, niin että jokainen vain ajattelee itseään». Jotkut merkit viittasivat siihenkin, että eskimot olivat puhuneet totta kertoessaan nälkiintyneiden ruvenneen toisiaan syömään.

Schwatkan havaintojen mukaan oli Franklinin retkikunnan loppu ollut likimain seuraava:

Huhtikuun 22:sena 1848 miehistöt lähtivät laivoista, joihin täytyi jättää joku verta raskaampia tavaroita, ruokatavaroitakin. Crozierin laadittua leirin Kuningas Williamin maan luoteiskulmaan varustettiin reille veneitä pitkää matkaa varten Hudsonin lahdelle; retkelle piti lähdettämän heti syksyn tultua. Luutnantti Irving lähetettiin etelää kohti tiedusteluretkelle, jolta palattuaan hän leirissä kuoli ja haudattiin. Nyt alkoivat onnettomuudet. Ruokatavarat loppuivat eikä metsästys tähän vuodenaikaan antanut mitään saalista. Crozier päätti silloin paikalla lähteä etelää kohti, saavuttaakseen väkensä keralla Suuren Kalajoen. Muutamat harvat vain, jotka eivät päässeet kävelemään, jäivät laivoille tai palasivat sinne takaisin, kun eivät jaksaneet seurata joukon mukana.

Mutta heinäkuussa 1848 tuli tuho, kuten jo huomautimme, ja kaikki nämä suunnitelmat menivät myttyyn. Retkikunta jakautui ryhmiin ja kullakin ryhmällä oli veneensä, jota ihmiset ja ehkä koiratkin reellä vetivät. Kaksi veneistä saapui Erebuksen mutkaan, jossa Crozier ja ehkä Vescontikin kuoli. Miehet hajaantuivat sen eteläpuolella olevalle niemimaalle ja suuri teltta, jota käytettiin sairashuoneena, täyttyi kuolevista. Eräältä läheisyydessä asuvalta eskimoperheeltä oli toivottu saatavan vähän apua, mutta eskimot lähtivätkin salaa pois. Toinen toisensa jälkeen kuoli nyt.

Kolmas vene näyttää saapuneen Adelaiden niemimaan länsirannalle; Schwatka tapasi siihen kuuluneen laudan, jossa oli Lady Franklinin nimikirjaimet. Neljäs venekunta pääsi Simpsonin salmen poikki Adelaiden niemimaan itärannalle paikkaan, jota kartoissa nimitetään »Starvation Coveksi» (nälkäpoukamaksi). Tällä osastolla luultavasti olivat mukana laivain lokikirjat, raportit ja koneet. Haudat, joita oli veneen reitillä, osoittivat sen tulleen Kuningas Williamin maan poikki Simpsonin salmelle.

Eräs 55 vuoden ikäinen vaimo kertoi Schwatkalle nähneensä joukon valkoisia, jotka olivat vetäneet jäällä rekeä. Reellä oli ollut vene. Valkoiset olivat tulleet kuningas Williamin maalta ja kulkeneet Simpsonin salmen poikki Adelaiden niemimaalle. Hän oli kuullut miesten lausuvan useita nimiä, joista hän muisti nimen »doktok» — se luultavasti tarkoitti »Terrorin» lääkäriä Stanleyta. Myöhemmin paikalla käydessään hän oli tavannut hengissä vain yhden miehen. Hän oli ollut kookas ja roteva ja istunut rannalla, pää käsien välissä, kyynärpäät polvien varassa. Nostaessaan päätään puhuakseen oli mies siihen paikkaan kuollut.

Suuren Kalajoen suulle ei tästä ollut kuin muutaman päivän matka; siellä nälkiintyneet ehkä olisivat voineet elättää itseään lohenpyynnillä. Useimmat heistä kuitenkin nälkäpoukamassa kuolivat ja vain muutamain reippaimpain merimiesten oli onnistunut veneellä päästä Suureen Kalajokeen, jota he olivat nousseet eräälle koskelle, mutta sitten hekin olivat kuolleet nälkään, eikä kauempaa ole löytynyt Franklinin retkikunnan jälkiä.

Napatalven hirmut.

Schwatka tovereineen lähti syksyllä paluumatkalle Kuningas Williamin maalta. Myöhäisen vuodenajan vuoksi retki oli suunnattoman vaikea. Talvi oli harvinaisen kylmä ja myrskyinen. Lumimyrskyt pakottivat retkikunnan joskus pysymään lumimajoissaan pari kolme viikkoa, vaikka ruokavarat jo aikoja sitten olivat loppuneet. Peurat olivat niin arat, että niitä täytyi väijyä päiväkauden, nälkäiset susilaumat tekivät herkeämättä raivoisia hyökkäyksiä, koirat olivat niin uupuneet, että toinen toisensa jälkeen kuolivat. Lopulta alkoi rohkeimpainkin mieli lannistua. Lämpömittari osoitti 27 päivää -51°C ja 16 päivää -55°C tai sitä vähemmän. Vain eskimot kestävät tämmöisiä säitä saamatta terveydelleen vahinkoa.

Kun retkikunta vihdoin saapui Hudsonin lahdelle, odotti sitä suuri pettymys. »Eothenin» kapteeni ei ollutkaan jättänyt ruokatarpeita varastoon määrättyyn paikkaan, kuten hänen kanssaan oli sovittu, ja ellei läheisyydessä olisi sattunut olemaan eskimoleiri, olisi Schwatkan miehineen ollut hyvin vaikea säilyttää henkensä. Siitä saatiin ruokavaroja ensi hätään ja vähän myöhemmin tavattiin niillä seuduin talvea viettävä valaanpyytäjä, joka mitä auliimmin auttoi hätääntyneitä. Mutta nyt oli kovaa kokeneitten retkeläisten vaikea tottua laivan lämpimiin hytteihin.

Eskimon isänmaanrakkaus.

Eskimoittensa apuun retkikunta oli sangen tyytyväinen. Tuluak, josta matkalla oli ollut erinomainen apu, oli yhtä tiedonhaluinen kuin rohkeakin ja halusi seurata Schwatkan keralla Yhdysvaltoihin. Heimon vanhin hänelle kuitenkin huomautti, ettei »innuit» koskaan ole onnellinen vieraassa maassa, että hän siellä sairastuu, ikävystyy ja halaa päästä kotia, että hän kaipaa ikuista jäätä ja huokailee takaisin »igluunsa» — lumimajaansa. — Vanhin puhui niin kauniisti ja todesti, että Tuluak jäi kuin jäikin hyiseen isänmaahansa.

Schwatkan matkalla ei ollut maantieteellistä merkitystä, koska hänen etsimänsä maan kautta jo useat muut olivat kulkeneet, mutta retkeilykannalta katsoen se on huomattavimpia, mitä on milloinkaan pohjan pimeille perille tehty. Lähes vuoden retkikunta oli poissa lähtöasemaltaan ja varastoiltaan ja kulki tällä ajalla 4,300 kilometriä. Suunnitelma oli suuripiirteinen ja rohkea ja erinomaisesti se kaikkia yksityiskohtiaan myöden toteutettiin.

Amundsenin huomioita.

»Gjöan» matkalla Amundsen oleskeli Kuningas Williamin maalla vv. 1903—1905 pari vuotta ja tutustui tällä ajalla perusteellisesti sen asukkaihin, netshilli- ja ogluli-eskimoihin, joiden kesken silloin vielä oli säilynyt muisto Franklinin retkikunnan tuhosta. Kuningas Williamin maa ei suinkaan ollut niin tyhjä riistasta, kuin oli yleiseen luultu, ja varsinkin vastapäätä oleva mannerranta oli Amundsenin mielestä oikea arktinen paratiisi. »Navjato ei ole», kirjoittaa Amundsen, »kaukana Nälkäpoukamasta, joka on saanut nimensä siitä, että siitä löydettiin useita Franklinin miesten luurankoja. Luultavasti he olivat tuhoutuneet matkalla etelää kohti. Oli ikäänkuin kohtalon ivaa, että tämä kamala nimi on annettu juuri sille paikalle, joka todenteolla on kauneimpia ja runsaimmin siunattuja paikkoja Amerikan pohjoisrannalla. Keväällä, kun rannat ovat sulaneet, täällä saadaan suunnattomat määrät suurta lihavaa lohta. Vähän myöhemmin tulee valtavan suuria peuralaumoja, jotka viipyvät täällä koko kesän. Syksyllä taas voidaan pyytää turskaa rajattomat määrät. Ja juuri täällä -— tässä arktisena paratiisissa — noitten rohkeitten retkeilijäin piti heittää henkensä ruoan puutteen vuoksi! Mutta asian laita oli se, että he tulivat tänne semmoiseen aikaan, jolloin alava maa oli lumen peitossa. Rasituksien uuvuttamina, sairauksien kalvamina he pysähtyivät tähän, eivätkä penikulmien päähän nähneet muuta kuin samaa toivotonta, lumen peittämää lakeutta, jolla ei mikään merkki ilmaissut elämää, mitä sitten rikkautta... Tuskin onkaan maan päällä toista niin hylättyä ja autiota paikkaa kuin tämä talvella. Kun sitten kesä tuli ja maassa loistivat miljoonat kukkaset, kun kaikki vedet välkkyivät ja kaikki purot kohisivat riemullista säveltään lyhyen jäättömyytensä ajan, kun lintuja kiehui ja pesi tuhansin iloisin äänin — ja ensimmäinen urospeura kurotti päätään Jäämeren avoimen reunan yli, osoitti vain kasa vaalenneita luita sitä paikkaa, missä Franklinin urhoollisen joukon jäännökset olivat huoahtaneet viimeisen hengähdyksensä — tämän suuren surunäytelmän viimeisessä näytöksessä.

Simpsonin salmen saarillakin eskimot näyttelivät paikkoja, joista oli vainajain luita löydetty. Ja Kuningas Williamin maalla retkikunnan jäsenillä vielä oli tilaisuus valmistaa viimeinen leposija parille vainajalle. Eskimoilta saamainsa tietojen nojalla Amundsen päätti, että toinen Franklinin laivoista oli jäissä ruhjoutunut ja uponnut Kuningas Williamin maan pohjoispuolella, toinen sitä vastoin oli tuulien ja merivirran kuljettamana ajautunut Kuningas Williamin maan ja Viktorian maan väliseen salmeen, jossa eskimot olivat sen tavanneet. Sinne se oli lopulta uponnut, eskimoitten korjattua siitä pois, mitä suinkin irti saivat.

Smithin salmesta napaa kohti.

Suurena syynä Franklinin etsinnän huonoon onnistumiseen oli se vallalle päässyt käsitys, että maanosaimme pohjoisrantain välinen alue on sulaa merta, jolla laivaliike muka olisi mahdollinen, kunhan vain päästäisiin sille sitä ympäröiväin jääriuttain poikki.

Pennyn retki Wellingtonin kanavassa näytti erinomaisesti tukevan tätä käsitystä, ja saman asian koki myöhemmin Belcherkin, joka kuitenkin napameren kuljettavuudesta oli toista mieltä. Hän luuli, että jokainen laiva olisi tuhon oma, joka lähtisi napameren valtavain jäämöhkäleitten keskelle purjehtimaan. Enin osa näitä asioita harrastavista henkilöistä oli kuitenkin toista mieltä kuin Belcher ja halusi myös päästä tositoimessa osoittamaan, että heidän käsityksensä oli oikea.

Kanen retki.

Elisha Kent Kane, joka oli lääkärinä ollut De Havenin johtamalla amerikkalaisella retkellä, sai heti kotia palattuaan Henry Grinnellin antamaan pienen »Advancen», 144 tonnin prikin, hänen johtoonsa, jotta hän saisi Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta tunkeutua sulalle napamerelle, jonne luultiin Franklinin retkikunnan kadonneen. Useitten muitten lahjoittajain avulla ja uhraten omiakin varojaan Kane sai retkikuntansa varustetuksi ja toukokuun 30:ntena 1853 se lähti New Yorkista matkaan. Grönlannista Kane otti tulkiksi tanskalaisen kapteeni Petersenin, joka oli ollut samassa toimessa Pennyn retkellä ja taas M'Clintockin mukana De Havenin retkeltä pelastuttuaan, ja Hans Hendrik nimisen nuoren eskimon, josta sitten tuli mainio naparetkeilijä — hän kirjoitti oman elämäkertansakin. Lisäksi Kane osti rekikoiria ja joukolleen turkispukuja. Heinäkuun 27:ntenä »Advance» saapui suureen Melvillen lahteen ja lähti sieltä risteilemään pohjoista kohti.

Jäitä alkoi täällä olla yhä sakeammassa — lahteen purkautuu valtavia maajäätiköitä — jonka vuoksi Kane suurella vaivalla kiinnitti laivansa isoon jäävuoreen. Tuskin se kuitenkaan oli tapahtunut, ennenkuin vuori ukkosen jyrinällä hajosi ja »Advancen» täytyi kiiruummiten erota siitä. Elokuun 7:ntenä retkikunta Baffinin lahden pohjoisimmasta perukasta tunkeutui Smithin salmeen, jossa oli sulaa vettä silmän siintämättömiin ja vastaan vieri iso maininki, tuoden varman viestin avoimista ulapoista. Tuulikin oli hyvä ja myötäinen.

Näillä edellytyksillä olisivat piankin kaikki edelliset pohjoisennätykset tulleet sivuutetuiksi, mutta ei ole suveen luottamista tuolla hyisessä pohjolassa, tuuli kääntyi vastaiseksi ja ahtojäät näyttäytyivät. Kane kätki rannalle veneen ja ruokavaroja vastaisen varalle, jotta olisi jotain turvaa, jos laiva menetettäisiin pohjoiseen pyrittäessä. Ja sitten »Advance» rohkeasti kävi jäitten kimppuun. Se taistelu oli sille kuitenkin ylivoimainen ja jonkun ajan kuluttua pieni purjelaiva sai kiittää onneaan, kun pääsi pieneen satamaan suojaan. Smithin salmessa jäät tunkeilivat hurjassa mylläkässä. Pian Kane kuitenkin lähti uudelleen yrittämään ja pääsikin hitaasti eteenpäin, vaikka jäävuoret olivatkin tuon tuostakin laivan väliinsä ruhjoa. Neljä miestä joutui ajojäille ja vasta elokuun 22:ntena heidät voitiin veneillä pelastaa.

Talvimajaan.

Elokuun 28:ntena »Advance» saavutti äärimmäisen kohtansa, Rensselaerin mutkan, johon sen, Grönlannin rannalle, täytyi asettua talvimajaan. Retkikunta oli siis päässyt Smithin salmen kapeimmasta kohdasta sen väljemmän veden rannalle, joka kartoilla on Kanen syvänteen nimisenä.

Kane teki nyt maa maikan rantaa pitkin, jolla jääpaarretta oli mukava kulkea, vaikka vuoret suistuivatkin jyrkkään veteen. Tässä luonnon muodostamassa tiessä, joka on vuoksiveden tasalla, luodevedellä siis merenpintaa ylempänä, oli toisin paikoin syviä halkeamia, joiden poikki reet oli köysillä vedettävä. Omituinen ilmiö oli joki, joka laski vuorilta jäiden keskitse ja suustaan oli toista kilometriä leveä. Se luultavasti on Grönlannin länsirannikon suurin joki ja saa alkunsa suuresta sisämaan jäävirrasta, jonka päästä on mereen 64 kilometrin matka. Tämän joen rannoilla oli paikan pohjoisuudesta huolimatta runsas kukkakasvullisuus. Kane nousi lopulta 400 metrin korkuiselle niemelle, joka jo hipaisi 80:ttä leveyspiiriä. Allaan hän näki paljasta jäätä ja kauempana pohjoisessa tumman jääseinän, valtavan Humboldt-glasierin, jonka edustalla jäätynyt meri oli niin täynnään jäävuoria, ettei ollut ajattelemistakaan yrittää reellä sen ohi. Yhä kauempana näkyi taas maata ja levollisempaa jäätä. Kanen täytyi luopua kaikista toiveista tunkeutua edemmäksi, mutta näinkin hän jo oli päässyt kauemmaksi napaa kohti kuin ainoakaan tieteellinen retkikunta sitä ennen.

Kane kuljetti nyt pitkin Grönlannin rannikkoa ruokatavaravarastoja keväällä tehtävien rekiretkien helpottamiseksi. Lokakuun 10:ntenä alkoi napayö, jota kesti neljä kuukautta. Tammikuun puolivälissä alkoivat ankarat pakkaset ja helmikuussa lämpömittari aleni -51 asteeseen C. Melkein kaikki rekikoirat kuolivat. Maaliskuun keskilämpö oli vain -41,25°C. Siitä huolimatta Kane lähetti yhden rekiretkikunnan maaliskuun 19:ntenä viemään pohjoiseen ruokatavaravarastoa. 31:ntenä palasi kolme heistä takaisin niin huonossa kunnossa, että he vilulta ja nälältä eivät saanee» edes puhutuksi, ja kun he vihdoin saivat puhelahjan, sanoivat he toveriensa uupuneina koukistuneen jonnekin jäälle. He eivät edes osanneet sanoa minne. Kane paikalla lähti, reippain palanneista oppaanaan, etsimään kadonneita, löysi heidät ja sai heidät suunnattomilla ponnistuksilla takaisin laivaan tuoduksi. Kahdelta oli leikattava paleltuneita kohtia jaloista, kaksi sittemmin kuoli. Huhtikuun 7:ntenä tuli retkikunnan luo vieraisiin eskimolta, voimiltaan oikein jättiläisiä, miehiä, joista jotkut uskalsivat käydä itse jääkarhunkin kanssa käsirysyyn. He olivat kuitenkin ystävällistä väkeä, vaikka pyrkivät varastelemaan.

Rekiretkiä.

Huhtikuun 26:ntena 1854 Kane lähti rekiretkelle pohjoista kohti, saapuen kahdeksan päivän kuluttua valtavalle Humboldt-jäätikölle, jonka suurenmoiset jääilmiöt täyttivät retkeilijät ihmetyksellä. Mutta sitten miehet alkoivat sairastua keripukkiin ja Kane itsekin kävi niin heikoksi, että häntä lopulta täytyi kuljettaa reellä, eikä rekiretkikunnalla ollut muuta neuvoa kuin palata »Advanceen».

Toinen rekiretkikunta, jota haavalääkäri Hayes johti, kulki Smithin salmen poikki sen länsipuolelle, jonka puolinen maa nimitettiin Grinnellin maaksi, kartoittaen sen rantoja ja palaten onnellisesti takaisin.

Paraiten menestyi kolmas rekiretki, joka kesäkuun alkupäivinä lähti matkaan ja sen puolivälissä saapui Humboldt-glasierin 170 kilometriä leveälle rintamalle.

Sula napameri?

Hannu eskimo ja William Morton niminen merimies kulkivat merijäätä aina glasierin pohjoisreunaan saakka, jossa he eräältä vuorelta ihmeekseen näkivät pohjoisessa sulaa merta ja rannoilla paljon haahkoja ja meripääskyjä. Salmi kapeni — Kap Jacksonista alkaa Kennedy-kanava — ja oli aivan sula. Vaikka keli kävi niin huonoksi, ettei kelkkaa enää voitu kuljettaa mukana, jatkoivat molemmat retkeilijät kuitenkin matkaansa, kunnes ranta kävi niin jyrkäksi ja korkeaksi, ettei ollut mahdollista kulkea edemmäksi. Sinne, leveydelle 80°40', Morton korkealle niemelle pystytti Yhdysvaltain tähtilipun. Edessäpäin näkyi yhä sulaa vettä. Heinäkuun 10:ntenä molemmat retkeilijät palasivat takaisin »Advanceen», ja siten retkikunta oli löytönsä löytänyt, vaikk'ei suinkaan kaikkia koettaviaan kokenut.

»Advance» jäätynyt kiinni.

»Advancella» oli vain puolentoista vuoden eväät, enemmän kuin vuosi oli jo kulunut ja aika olisi ollut lähteä kiiruumman kautta paluumatkalle, mutta se oli mahdotonta, kun talvisatama ei osoittanut minkäänlaisia aukenemisen oireita. Kane aikoi nyt lähteä veneellä Beecheyn saarelle, jonne oli yli 750 km, pyytämään apua Belcheriltä, mutta Kap Parrysta, Baffinin lahden yläpäästä, hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin, vahvat ahtojäät kun estivät edemmä kulkemasta.

Kane antoi nyt jokaiselle joka halusi vallan lähteä kotimatkalle, hän sanoi jäävänsä laivaan odottamaan, kunnes se pääsisi jäistä. Yhdeksän miestä lähti tähtitieteilijä Sonntagin johdolla matkaan, niin että Kanen luo laivaan jäi vain kahdeksan. Lähtevät saivat osuutensa ruokavaroista ja alkoivat elokuun 28:ntena matkansa. Jo muutaman päivän kuluttua palasi yksi heistä takaisin ja joulukuun 7:ntenä toivat eskimot Petersenin ja erään toisen miehen takaisin surkean huonossa kunnossa ja viiden päivän kuluttua palasivat muutkin enemmän kuolleina kuin elävinä, niin että laivalla jälleen kaikki olivat koolla.

Helmikuu ja maaliskuu olivat pahimmat kuukaudet. Retkikunnalla oli osaksi huonot eväät — suolattua sianlihaa — ja keripukki alkoi uhkaavassa määrässä ahdistaa retkeilijöitä. Sen voittaminen riippui kokonaan Hannun pyyntionnesta, sillä tuore liha oli huomattu paraaksi parannuskeinoksi. Polttopuut olivat loppuneet, niin että täytyi ruveta prikiä itseään polttamaan, joutavimmista osista alkaen.

Laiva hylätään.

Lopulta oli laiva kuitenkin kokonaan hylättävä, kun ei ollut varmaa tietoa siitä, saataisiinko sitä nytkään sulaan veteen, ja toukokuun 7:ntenä 1855 retkikunta lähti reillä ja veneillä etelää kohti pyrkimään. Haudattuaan matkalla vielä yhden uskollisista miehistään ja melkein yksinomaan pyyntiriistalla elettyään retkikunta kesäkuun puolivälissä saapui sulalle vedelle ja kulki veneillä 83 päivässä sangen seikkailurikkaan retken jälkeen Upernivikiin, Grönlannin pohjoisimpaan siirtokuntaan. Godhavnista heidän piti tanskalaisella laivalla kulkea Shetlandin saarille, mutta ennen laivan lähtöä tapasi heidät apuretkikunta, jonka Yhdysvaltain hallitus oli lähettänyt.

Kanen retkikunnan tieteelliset tulokset olivat melkoiset, vaikk'ei se saavuttanutkaan »sulaa napamerta» eikä vähimmässäkään määrässä saanut Franklinin kohtaloon selvitystä. Mortonin retken kautta tuli Grönlannin länsipuolella kulkeva vesistö tutkituksi hyvän matkaa pohjoista kohti, vaikka tosin Kane itse jonkun verran hämmensi oman retkikuntansa tuloksia väittäessään Mortonin epäämättömästi saavuttaneen »sulan napameren». T:ri Rink, Grönlannin olojen tarkka tuntija, esitti viipymättä päteviä syitä tätä käsitystä vastaan ja väitti Kennedyn kanavan sulan olleen vain semmoisen jäättömän aukon, joita napavesiin tuon tuostakin ilmestyy.

Kanen terveyden olivat tämän matkan rasitukset siihen määrään murtaneet, että hän alkupuolella vuotta 1857 Havanassa kuoli.

Syy siihen, miksi Kane ja hänen jälkeensä muut amerikkalaiset juuri Smithin salmen kautta pyrkivät navalle, oli se, että luultiin sen kautta napamereen kulkevan lämpöisen merivirran. Tämä käsitys, jota Grönlannin länsirannikon verraten leuto ilmasto näytti kannattavan, oli kuitenkin aivan väärä. Samoin kuin Grönlannin itärantaa pitkin ja Parryn saariston salmien kautta, samoin Smithinkin salmen kautta päin vastoin käy kylmä navalta tuleva virta etelää kohti ja siinä syy, miksi se enimmäkseen on jäiden tukkima. Toisina vuosina salmen kautta tosin on mahdollinen päästä verraten helpostikin pohjoista kohti, mutta toisina vuosilla eivät parhaatkaan Jäämeren kulkijat, kuten »Fram» v. 1898, pääse muuta kuin suuhun.

Hayesin retki.

Kanen palattua ryhtyi Isaac Israel Hayes, joka oli ollut hänen kerallaan lääkärinä, varustamaan uutta retkeä, jota hän itse johti. Hayes olisi tahtonut höyrylaivan, mutta hänen kokoon saamansa varat olivat siksi niukat, että hänen täytyi tyytyä kuunariin »United States», jolla hän syksyllä 1860 lähti matkaan, asettuen talveksi jo Foulke vuonoon, Smithin salmen itärannalle, kun edessäpäin oli liian paljon jäitä.

Syksyn kuluessa Hayes kulki 80 kilometriä Grönlannin sisämaan jäätikölle, kauemmaksi kuin kukaan ennen. Siellä hän putosi glasierihalkeamaan ja pelastui vain sen kautta, että matkasauva tarttui siihen poikittain ja kannatti häntä, kunnes toverit ennättivät vetää hänet ylös. Maajäätiköllä Hayes saavutti 1,600 metrin korkeuden.

Muutoin talvi oli onneton. Peter niminen eskimo, joka oli mukana koirain hoitajana, karkasi ja heitti henkensä sisämaan jäätiköllä ja rekikoirat kuolivat. Astronomi Sonntag, joka oli Kanen retkellä tehnyt niin oivallista työtä, putosi jäihin ja paleltui kuoliaaksi rekiretkellä Etahin eskimoitten luo, jonne hän oli Hannu eskimon kanssa lähtenyt. Sonntagin kuolemaa epäiltiin Hannun aiheuttamaksi, mutta epäiltävää on, tokko kenkään muukaan olisi niin vaikeissa oloissa voinut häntä pelastaa.

Eskimoitten avulla Hayes keväällä kävi Rensselaerin satamassa »Advancea» katsomassa, mutta Kanen laiva oli kadonnut ja paikalla oli nyt vain maston korkuisia jääröykkiöitä.

Venettä mukanaan kuljettaen Hayes sitten lähti uutta pohjoisennätystä tavoittamaan, toivoen napameren saavutettuaan veneellä kauaskin pääsevänsä. Veneen kuljetus kävi kuitenkin niin hankalaksi ja rasittavaksi, että hänen täytyi lähettää se takaisin.

Harhanäköjä.

Jatkaen sitten koirain ja muutamain miesten kanssa matkaa Hayes lopulta vain yhden seuralaisen keralla, muitten tielle uuvuttua, saapui Kap Lieberiksi nimittämäänsä paikkaan, jonka luona hän nousi vuorelle ja luuli näkevänsä aina leveysasteelle 82°30' pohjoista kohti. »Kaikki mitä näin, osoitti minun olevan napameren syvänteen partaalla ja laajan valtameren olevan jalkaini alla... Ei näkynyt muuta maata kuin ranta, jolla seisoin.»

Myöhemmät retkikunnat ovat tulleet siilien johtopäätökseen, että Hayes lasketteli omiaan, ilahuttaakseen rahanantajiaan ja lisätäkseen omaa kunniaansa. Hayes ei päässyt napameren rannalle eikä saavuttanut niin pohjoista leveyspiiriäkään, kuin hän väitti. Hänen astronomiset paikanmääräyksensä yleensä olivat hyvin epäluotettavat. Ne maisemat, jotka hän näki, ovat muut nähneet aivan toisenlaisina. Hän näki vain Kennedyn kanavan eteläosan, joka jäätyy myöhään ja aukeaa varhain korkeiden vuorovesiensä vaikutuksesta — vuoksiaallon korkeus on siinä noin kymmenen metriä. Tätä salmea ei sen vuoksi koskaan ole nähty aivan kauttaaltaan jäätyneenä.

Vaikka Hayes osasta laskettelikin omiaan ja vaikk'ei hän päässytkään kauemmaksi pohjoiseen kuin Morton Kanen retkellä, edisti hän kuitenkin melkolailla näiden seutujen tuntemista. Hän oli ensimmäinen, joka kävi Ellesmeren ja Grinnellin maalla, kartoittaen melkoisen kappaleen sen rannikkoa.

Hayes aikoi seuraavana kesänä pyrkiä laivallaan uudelleen pohjoista kohti, mutta tarkastaessaan sitä hän huomasi sen niin huonoksi, että päätti viisaimmaksi palata takaisin, yrittääkseen uuden kerran höyrylaivalla. Hänen retkellä ollessaan oli Yhdysvalloissa kuitenkin syttynyt orjasota ja se toistaiseksi teki lopun kaikista amerikkalaisten naparetkisuunnitelmista.

Ennenkuin Hayesin työtä jatkettiin, alkoivat ruotsalaiset, saksalaiset ja englantilaisetkin lähettää ikuisen jään pohjolaan retkikuntia, mutta Grönlannin länsirannalla jäi jatkaminen aluksi amerikkalaisten asiaksi ja amerikkalaisten tienä tämä reitti pysyi sitten edelleenkin, Pearyn alettua suuret retkensä.

Hallin retki.

Charles Francis Hall oli niiden retkien kautta, jotka hän teki Franklinin retkikunnan kohtalon selvittämiseksi, saavuttanut niin vakaantuneen napamatkustajan maineen, että hänen onnistui saada Yhdysvaltain kongressin kannatus suunnittelemalleen uudelle retkelle. 387 tonnin propellilaiva korjattiin ja vahvistettiin, niin että se sopi Jäämerelle, ja siihen hankittiin mitä parhaat varustukset ja kolmen vuoden eväät. Vaikk'ei Hall ollutkaan merimies, uskottiin laiva kuitenkin hänen johtoonsa. Seuralaisiksi hän sai miehiä, joilla oli taattu asiantuntemus kysymykseen tulevilla tieteellisillä aloilla. Etevin näistä oli t:ri Emil Bessels, saksalainen kansallisuudeltaan, jonka alaan luonnontieteelliset työt kuuluivat. Hall otti mukaansa myös eskimo Joosepin ja hänen vaimonsa Hannan, jotka olivat olleet erinomaisena apuna hänen edellisillä retkillään ja ennättäneet jo sivistyä melko lailla. Jooseppi, joka oli erinomainen ampuja ja pyyntimies, oli oleskellut paljon Yhdysvalloissa ja käynyt Englannissakin ja vaimo kävi eurooppalaisessa puvussa ja osasi kirjoittaa.

»Polaris» lähti New Yorkista kesäkuun 29:ntenä 1871, päämääränään pohjoisnapa. Ja amerikkalaiset luottivat Hallin neuvokkaisuuteen, tarmoon ja väsymättömyyteen, niin että luulivat hänen tämän matkan määrän saavuttavankin. Grönlannin tanskalaisista siirtokunnista koiria ostettuaan ja otettuaan Upernivikista Hannu eskimon perheineen Hall kulki Melvillen lahden poikki, joka oli jäätön, ja saapui Smithin salmeen, jonka hän niinikään tapasi selvänä vetenä.

Pohjoisennätys.

Väylä oli vapaa edelleenkin — retkikunnalla oli tosiaan menomatkalla ainutlaatuinen onni. Se kulki vapaasti sekä Hayesin että Kanen talvisatamain ohi ja ajoi yhtä painoa Kanen syvänteen poikki Kennedyn kanavaan ja siitä edelleen Robesonin kanavaan ja sen suulle aina leveyspiirille 82°11', joka oli pohjoisin kohta, mihin vielä mikään laiva oli päässyt. Täällä vahva ahtojää sulki tien. Hall näki täällä Grönlannin rannikon taipuvan itään, jota vastoin Grinnellin maan ranta kulki edelleen pohjoista kohti.

Nyt retkikunnan hyvä onni loppui. Edessä olevasta merestä, jonka Hall nimitti Lincolnin mereksi, tuli merivirran mukana vastaan paksua napameren jäätä, jonka vuoksi laivan jäämestari vaati palaamaan takaisin etsimään turvallista satamaa, jota vieressä olevalla Grönlannin rannikolla ei ollut. Bessels upseerien keralla tosin vaati jatkamaan, he kun luulivat edessäpäin näkevänsä »vesitaivaan», s.o. sulan veden taivaanrannalle luoman tumman kajastuksen mutta Hall noudatti jäämestarinsa mielipidettä, joka kyllä osui oikeaan, vaikka takaisin kääntymistä sittemmin arvosteltiinkin niin ankarasti, että Yhdysvaltain meriministeriö pani asiasta toimeen erikoisen tutkimuksen.

»Jumalan kiitoksen satama».

Leveyspiiriltä 82°26' »Polaris» siis kääntyi takaisin, jouduttuaan ahtojäissä niin ankaran puristuksen alaiseksi, että Hall jo antoi siirtää elintarpeita jäälle, laivan kun pelättiin hajoavan. »Polaris» kuitenkin pelastui ja pääsi leveydellä 81°86' poukamaan, jonka Hall nimitti »Jumalan kiitoksen satamaksi», vaikk'ei se suinkaan ollut kiitettävä satamaksi, se kun ei suonut riittävästi suojaa päälle tunkevia jäitä vastaan. Jos hän olisi etsinyt sataman Grinnellin maan puolelta, olisi hän saanut paremman suojan.

Jo marraskuussa saatiin nähdä, kuinka huonon suojan tämä yhtä suoraan juokseva ranta tarjosi jäitä vastaan. Myrskyt mursivat jään auki ja alkoivat kuljettaa laivaa mukanaan. »Raivoisan myrsky» tuivertamana laiva jääpanssarineen oli rajuilman julmain äänien kaiuttaja. Mastot voihkivat ja ähkyvät ja tähän voihkinaan ja ähkyyn yhtyy raakapuiden narina, köysistön naukuna ja savutorven ketjujen kalina. Väkipyörät rääkyvät ja vantit soivat kuin ilmakannel. Ontosti jymyten vemppuu telttakatto ylös ja alas, pullollaan kuin purje. Palkit natisevat ja parrut voihkavat, laivan runko vapisee ja huojuu. Jäältä kuuluu kuin vikinää ja valitusta ja sitten kumeaa ulinaa — milloin kovempaa, milloin hiljaisempaa — se on fuuga rajatonta villiyttä.»

Hädin tuskin laiva jälleen vältti tuhon ja ankkuroitiin kiinni jäävuoreen, jonka Hall nimitti »Kaitselmuksen vuoreksi», vaikk'ei se suinkaan ollut suojelija, vaan sai aikaan kaikenlaista vahinkoa ja pian sitten suurella paukkeella ja jyrinällä hajosi kappaleiksi.

Rekiretki. Hallin kuolema.

Laivaa talveksi varustettaessa Hall teki rekiretken pohjoista kohti, kunnes näki salmen länsipuolisen maan päättyvän leveydellä 83°05'. Lokakuun 24:ntenä palattuaan tältä retkeltä hän sairastui ja sairaus yltyi nopeaan niin pahaksi, että hän marraskuun 8:ntena 1871 kuoli ja haudattiin Grönlannin rannalle.

Hallin kuoleman kautta retkikunta kärsi niin kovan kolauksen, ettei se enää kyennyt suuriakaan aikaansaamaan. Talvi oli verraten leuto ja jo kesäkuussa alkoivat rannat vihoittaa ja verhoutua kukkavaippaan. Laidunta oli riittävästi elättämään suuria myskihärkäkarjoja, joista retkikunta kaatoi monta kymmentä eläintä. Eskimoita ei näkynyt, mutta merkkejä kyllä siitä, että niitä oli täällä ollut. Pohjoisesta tuli ajopuita, jotka virtauksen mukana nopeaan kulkivat Robesonin kanavaan. Retkikunta sai niistä polttopuita. Jäniksiä, sopuleja ja jääkarhuja nähtiin ja kesällä tuli paljon lintuja. Pakkanenkin oli talvella kuitenkin siksi ankaraa, että elohopealuoteja voitiin ampua parin tuuman vahvuisen lankun läpi.

Huhtikuussa tutki eräs rekiretkikunta Petermannin vuonon, joka pistää syvälle Grönlannin luoteisrantaan, mutta ei kuitenkaan voinut tunkeutua vuonon pohjaan saakka. Ranta etelään päin tutkittiin aina siihen saakka, johon Kanen retkikunnan miehet olivat etelästä päin päässeet. Kesäkuussa yritti kaksi venettä tunkeutua merta napaa kohti, mutta toisen veneistä jäät puristivat lyttyyn ja toinen täytyi vetää rannalle, minkä jälkeen koko retkikunnan täytyi palata jalan laivaan. Pitkin vuotta suoritettiin talvisatamassa ilmatieteelliset ynnä muut asemahavainnot.

Paluumatka.

Elokuun 12:ntena 1872 »Polaris» jälleen lähti liikkeelle etelää kohti, mutta jo parin viikon kuluttua se ahtojäissä joutui niin kovaan puristukseen, että täytyi ruveta varustuksia jäälle kantamaan. Laiva kuitenkin kesti ja ajeli jäiden mukana kaksi kuukautta hitaasti eteläänpäin, kunnes sille Baffinin lahden pohjoispäässä oli tulla tuho.

Kauhun yö.

Yöllä vasten lokakuun 15 päivää jäät kohottivat laivan aivan vedestä kuiville ja käänsivät sen kyljelleen. Laivalla se synnytti sanomattoman sekasorron. Suurimmalla kiireellä alettiin heittää varustuksia ja eväitä pilkkopimeässä jäälle — ne oli onneksi tuotu valmiiksi kannelle — mutta suurella jyskeellä jäälautta kesken tämän kiireen hajosi ja osa retkikunnan jäsenistä jäi suuremmille ja pienemmille jäätelöille hyrskyväin vetten keskelle. Osa heitellyistä eväistä putosi veteen, mutta viisi myskihärän vuotiin kiedottua eskimolasta, jotka kiireessä oli nakattu laivasta muiden myttyjen mukana, putosi onneksi jäälle, eivätkä ne saaneet mitään vammaa. »Polaris» oli luisunut takaisin veteen ja kadonnut pimeyteen. Seuraavana aamuna oli jäällä 19 henkeä, joista 10 oli amerikkalaisia, loput eskimoita. Eväitä heillä oli koko joukon, ampumatarpeita ja peittoja niinikään ynnä kaksi 8 miehen venettä ja eskimoitten kajaakit, mutta talvi koko ankaruudessaan oli alkanut.

Haaksirikkoisten jäämatka.

Perämies George Tyson, jolle päällikön toimi jäälautalla luonnollisesti kuului, näki aamuhämärässä »Polariksen», joka meni erääseen lahteen ankkuriin, ja käski paikalla työntää veneet veteen, soutaakseen laivaan, mutta hätääntyneet merimiehet eivät tahtoneet luopua tavaroista, ja tuota pikaa tuli taas pimeä ja tuuli kiihtyi myrskyksi, niin ettei ollut enää mahdollista tehdä mitään. Äkkiä tuntui ankara täräys. Jääkenttä halkesi ja haaksirikkoutuneet jäivät telille, jonka sivut eivät olleet kuin pariasataa jalkaa. Ja veneetkin menetettiin. Tilanne näytti toivottomalta.

Seuraavana päivänä, joka oli lokakuun 18, myrsky asettui ja eskimo Hannu Henrik ryhtyi hylkeitä pyytämään. Parin päivän kuluttua haaksirikkoisilla vielä oli onni löytää veneensäkin, joissa oli vaatteita ja ruokavaroja. Veneet kiskottiin suuremmalle jääkentälle ja eskimot rakensivat lumimajat.

Talven vietto jäälautalla.

Tyson oli onneksi pelastanut muutamia tulitikkuja ja hylkeistä saatiin traania. Mutta kun ei ollut lamppua, jonka ääressä lämmitä, pilkkoivat merimiehet ajattelemattomuudessaan toisen veneistä polttopuuksi. Tyson ei uskaltanut tätä estää. Säilykelaatikoista hän kuitenkin sai tehdyksi traanilamppuja ja tämän keksinnön kautta hän sai pelastetuksi toisen veneen. Kaikkiin majoihin pantiin traanilamput, jotka sanomattomasti ilahuttivat haaksirikkoisia.

Ei kuitenkaan enää ollut toivoa pelastuksesta ennenkuin seuraavana keväänä, jääkentän ajauduttua kauas etelään, jossa ehkä tavattaisiin valaanpyytäjiä.

Lokakuun 26:ntena haaksirikkoiset näkivät auringon viimeisen kerran v. 1872. Sen kadotessa tuntui heistä siltä, kuin eivät koskaan enää saisi sitä nähdäkseen, ja monipäiväinen alakuloisuus valtasi lautalla olijat, Tyson oli toivonut, että voitaisiin päästä rantaan, mutta nyt katosi sekin toivo.

Ruokatavarat alkoivat loppua, mutta suunnattomilla ponnistuksilla onnistui eskimoitten pyytää hylkeitä, jota paitsi suurin osa koirista syötiin. Siitä huolimatta haaksirikkoiset päivä päivältä heikontuivat, useimmat eivät voineet kävellä horjumatta, ja Tyson poti leiniä, niin että hän tuskin sai pidetyksi kynää kädessään. Alakuloisuus ja kurittomuus pääsi yhä enemmän vallalle. Saksalainen ilmatieteilijä muutti asumaan maamiehensä kanssa, Tyson asettui eskimo Joen, ja hänen perheensä majaan. Tysonilla ei ollut pyssyä, mutta merimiehet olivat ottaneet pyssyt matkaan. Hän ei enää voinut käskeä, antaa neuvoja vain.

Joulukuussa ruokavarat melkein kokonaan loppuivat eikä pyynti antanut saalista. Pari tuntia oli sydänpäivällä hämärää, mutta hämärä kuitenkin piteni ja valkeni, sitä myöden kuin jäälautta kulki etelää kohti Kuutamosta ja revontulista oli kuitenkin paljon apua. Ihmiset enimmäkseen makasivat lumimajoissaan pysyäkseen lämpiminä ja tunteakseen vähemmän nälkää.

Joulukuun 5:ntenä eräs merimiehistä sai ammutuksi ketun, joka kuitenkin oli niin nälkiintynyt, että sillä tuskin oli naulan vertaa lihaa ruumiissaan. Merimiehet söivät sen viimeistä suupalaa myöden tarjoamatta Tysonille mitään. Tilanne alkoi olla kamala, kuten Tysonin päiväkirjasta näkyy. Joulukuun 7;ntenä hän kirjoittaa:

»Joe, joka ei tähän saakka ole ollut halukas lainaamaan minulle pistooliaan, tuli tänään ja tarjosi sen pyytämättäni. Hän sanoi, että se tapa, jolla nälkiintyneet merimiehet häntä katselivat, oli sietämätön. Käsitän, mitä hän pelkäsi. Älköön Jumala ankaruudessaan salliko kenenkään meistä tehdä itseään syypääksi niin kammottavaan rikokseen. Jos Kaikkivaltias on määrännyt, että meidän tulee kuolla nälkään, niin taistelkaamme pienimmässäkin himoja vastaan kuin arvonsa tuntoiset miehet, eikä niinkuin raa'at eläimet, jotka repivät toisensa. Joka tapauksessa on minulla nyt pistoolini. Voi sitä kehnoa, jonka mieleen juolahtaa koskea pienimpäänkään lapseen tällä jäälautalla, jonka Jumala on meitä kaikkia varten rakentanut. Hannu parkaa näyttää ahdistavan epämääräinen pelko. Mutta karkoittakaamme mielestämme kaikki ihmissyöntiajatukset. Nämä eskimot ovat kaitselmuksemme. Ei kenenkään muun ole vielä onnistunut saada ainoatakaan hyljettä.»

Pakkanen yltyi, niin että joulukuun 12:ntena oli -21°C.

Tyson oli kätkenyt yhden kinkun, niin että jouluna jokainen sai siitä palan. Joulukuun 29:ntena onnistui Joen vihdoinkin saada hylje harppuunalla ja sinä iltana kaikki saivat syödä vatsansa täyteen. Uusivuosi 1873 alkoi purevalla -29° pakkasella. Haaksirikkoisilla ei enää ollut kuin 8 laatikkoa pemmikaania ja 3 säkkiä leipää. Säästäen käyttäen ne saattoivat riittää puolenkolmatta kuukautta, mutta tammikuun 9:ntenä Tyson huomasi, että ruokavarat huolestuttavalla tavalla hupenivat, enemmän kuin niiden olisi pitänyt. Pari merimiehistä sen sijaan ihmeellisellä tavalla voimistui. Se selitti, mihin eväät olivat joutuneet.

Tammikuun puolivälissä oli -40° pakkasta, 19 oli juhlapäivä, sillä silloin aurinko, 83 päivää kateissa oltuaan, jälleen kohosi taivaalle. Joe sai sinä päivänä hylkeen, joten se tämänkin puolesta oli juhlapäivä. Myöhemmin eskimot saivat monta hyljettä, joiden jakaminen kuitenkin aina antoi aihetta riitaan. Pakkanen ahdisti haaksirikkoisia pahasti.

Helmikuussa alkoivat rajut myrskyt ja satoi lunta. Mutta avointa vettäkin alkoi näkyä ja pyyntimiehet saivat muutamia sarvivalaita ja hylkeitä. Sitten alkoi suojata, eikä vilu enää ahdistanut. Mutta siitä taas alkoi jäälautta hajota. Helmikuun 22:ntena Tyson kirjoitti: »Asemamme on epätoivoinen. Jää on nyt kamalan huonoa ja kaikki ovat pelon vallassa.»

Kamalia aikoja hajoavilla jäälautoilla.

Helmikuun viimeisenä päivänä saatiin satakunta kiislaa ja monta hyljettä, niin että lumimajat olivat kuin lahtihuoneita. Mutta myrsky ajoi jäälauttoja jyristen toisiaan vastaan, niin että haaksirikkoiset joka päivä pelkäsivät meren nielevän heidät. Maaliskuun 11:ntenä repesi heidän lauttansa keskellä yötä, mutta repeämä onneksi pysähtyi 20 metrin päähän majoista.

Vaara sitten joksikin ajaksi hälveni ja Tysonin päiväkirja kertoo hylkeitten ja sarvivalaitten pyynnistä, vieläpä jääkarhunkin saannista. Kun eskimot olivat jääkarhun huomanneet, asettivat he miehiä jäälle hylkeen kuviksi houkuttelemaan petoa ja kävivät sitten itse väijyksiin. Juoni onnistui täydelleen. Mutta sitten jääkenttä hajosi ja vaara kävi joka hetki uhkaavaksi. Huhtik. 1 täytyi vene työntää vesille ja suurin osa ruokavaroista jättää jäälle. Vene oli rakennettu vain 8:lle, mutta nyt siihen täytyi sulloa 12 miestä, 2 naista ja 5 lasta, teltat, vuodat, kajaakki ja vähän leipää ja pemmikaania. Se ui niin syvässä, että yksi ainoa aalto olisi sen täyttänyt.

Pari päivää haaksirikkoutuneet nyt harhailivat, ennenkuin he taas löysivät niin suuren jäälautan, että saattoivat sille majautua, mutta sitten myrsky hajoitti tämänkin. Tyson kirjoittaa:

»Katselemme kauhistuneina ympärillemme, emmekä enää uskalla poistua veneen luota, sillä ei kukaan voi sanoa, miltä kohdalta jää seuraavalla kerralla repeää. Saadaksemme vähän levätä olemme yöksi järjestäneet kahden miehen vartiot.

»Huhtikuun 6:ntena jääkenttä kovalla jyskeellä hajaantuu kahdeksi melkein yhtä suureksi osaksi. Ammottava halkeama kulkee aivan uuden majan alatse, jota Joe parka paraillaan rakentaa. Uupumattoman ahkeraan hän on tehnyt työtä päivän sarastuksesta alkaen. Jalkaimme alla on nyt niin vähän jäätä, että olisi hulluutta käydä levolle. Olemme sen vuoksi koolla veneen luona valmiina siihen hyppäämään, jos jää hajoaa. Naiset ja lapset ovat jo veneessä ja vähät matkatavaramme.»

Huhtikuun 8:ntena jää halkesi veneen ja teltan välistä, vaikka ne olivat aivan vierekkäin, ja yksi mies joutui uiskentelevalle jäälautalle, mutta molemmat eskimot pelastivat hänet, juosten jääteliltä jäätelille.

Äärimmäisessä hädässä.

Milloin täytyi haaksirikkoisten seisoa vyötäisiin saakka vedessä koko yön pidelläkseen venettä, jonka hyökylaineet joka hetki uhkasivat ryöstää, milloin jäät ahtautuivat niin tiukkaan yhteen, etteivät eskimot voineet pyytää hylkeitä. Tämä oli onnettomuus, kun ruokavarat olivat melkein lopussa. Jääteli pieneni pienenemistään, kunnes siitä oli jäljellä vain pieni pyöreä möhkäle. Haaksirikkoiset seisoivat veneensä ääressä, valmiina joka hetki työntämään sen vesille, aaltojen hyökyessä jäätelin yli ja myrskyn vonkuessa. Huhtikuun 20:ntena ei kahteentoista tuntiin kuulunut muuta kuin lasten itkua ja miesten huutoa: »Pitäkää lujasti kiinni! Kunnolla kynnet laitaan! Joka mies niin paljon kuin voimia on!» Johon miehet vastasivat: »Kyllä, herra kapteeni!»

Koko ajan molemmat eskimot, Hannu Henrik ja Joe olivat yöt ja päivät, lumimyrskyssä ja pakkasessa liikkeellä ruokaa hankkimassa. Ja heitä oli haaksirikkoisten yksinomaan kiittäminen siitä, että olivat näin kauan säilyneet.

Pelastuksen hetki oli onneksi lähellä. Kun haaksirikkoutuneet veneensä pienuuden vuoksi eivät olisi voineet soutaa maihin ja jäät yhä nopeammin sulivat, kuta kauemmaksi etelää kohti ajautuivat, eivät he olisi millään voimalla enää kyenneet kauaa puoliaan pitämään.

Pettymyksiä ja pelastus.

Mutta huhtikuun 28:ntena he näkivät höyryn, joka laski heitä kohti, ja miehet, jotka talviyön tuimuudessa olivat tunteneet toisiaan kohtaan vain vihaa ja katkeruutta, syleilivät nyt toisiaan. Mutta ilo oli liian aikaista, laivasta ei heitä huomattu, vaan se muutti suuntaansa ja lähti pois. Se oli kauhea pettymys, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin jälleen kiskoa vene jäätelille ja asettua sen ympärille odottamaan.

»Huhtikuun 29 — Kaunis tyyni aamu», kirjoittaa Tyson. »Tähystämme joka mies taivaanrantaa, niin että olemme näkömme menettää, toivoen keksivämme uuden laivan. Äkkiä näemme 8 neljänneksen päässä höyryn. Silmänräpäyksessä työnnämme vesille veneen ja soudamme kaikin voimin laivaa kohti. Ei kukaan valita väsymystä, jokainen tekee parhaansa ja etenemme hyvää kyytiä. Mutta eivät näy huomanneen meitä laivasta, koska se taas alkaa ajaa eteenpäin. Ei puhettakaan siitä, että voisimme sen saavuttaa. Kun juuri satuimme olemaan jäätelin kohdalla, josta pisti mereen korkea nokka, kiipesin sen päälle tähtilippuinemme ja samalla laukaisimme pistoolimme ja sitten ammuimme kolme yhteislaukausta pyssyillämme. Tuota pikaa kuulimme kolme laukausta kuin vastaukseksi, mutta emme tienneet, olivatko ne kaikuja, vai oliko höyrylaiva meille todella vastannut. Vähän myöhemmin näimme höyryn ajavan meitä kohti! Viktoria, olemme pelastetut! — Ei vieläkään. Se poistui taas; mutta vähän ajan kuluttua huudettiin taas:

»Höyrylaiva, höyrylaiva!» Kaikki kiväärit laukaistiin ja Hannu lähti sitä vastaan kajaakillaan. Nyt se oli pelastus.»

Laivasta nähtiin kajaakki ja Hannu otettiin laivaan ja kapteeni lähti paikalla haaksirikkoisia hakemaan. Tyson heilutti hattuaan ja »Polariksen» miehet huusivat kolme hurraata, johon iloiset äänet vastasivat. Muutaman minuutin kuluttua haaksirikkoiset olivat laivassa eikä kauaa kulunut, ennenkuin he yksimielisesti totesivat livekalan ja perunat herkkujen parhaimmiksi.

»Polariksen» miehet olivat viettäneet jäälautalla 6 1/2 kuukautta ja olivat tällä ajalla leveydeltä 78° ajautuneet leveydelle 53 1/2°, lähelle New Foundlandin pohjoiskärkeä. Toukokuun 13:ntena he »Tigressistä» astuivat maihin Uuden Brunswickin St Johnissa, jossa heidän tulonsa herätti suurta huomiota ja myötätuntoa.

»Polariksen» kohtalo.

Yhdysvaltain hallitus ryhtyi sitten kiiruumman kautta etsimään sitäkin retkikunnan osaa, joka oli »Polarikseen» jäänyt. Näitä oli 14 miestä, laivan päällikkö ja Bessels joukossa.

Sen kauhun yön jälkeen, joka oli retkikunnan kahtia jakanut, oli »Polariksesta» tähyilty jäälautalle joutuneita, mutta kun näitä ei huomattu, täytyi laivaan jääneitten pitää huolta omasta turvallisuudestaan, laiva kun vuoti niin, että vesi koko ajan lisääntyi, vaikka olisi kuinka pumputtu. Täytyi sen vuoksi hakea lähin ranta, mihin se voitiin ajaa maalle. Smithin salmen suuhun rakennettiin sitten laivan puuosista maja, ja kun kaikenlaisia varastoja oli riittävästi, saattoivat haaksirikkoiset järjestää elämänsä verraten mukavaksi. Läheisyydessä asui muutamia eskimoperheitä ja ne hankkivat tuoretta lihaa. Huhtikuussa 1873 haaksirikkoiset alkoivat rakentaa kahta vankkaa, varavaa venettä, ja kesäkuun alussa he saattoivat hyvästellä eskimot ja lähteä etelää kohti purjehtimaan. Kaksikymmentä päivää purjehdittuaan ja monista vaaroista ja vaikeuksista suoriuduttuaan haaksirikkoiset kesäkuun 23:ntena 1873 tapasivat skotlantilaisen valaanpyytäjän, joka pelasti heidät.

Tulokset.

Hallin retkikunnan tieteelliset tulokset olivat sangen suuret, Grönlannin ja Grinnellin maan välinen salmivesi oli tutkittu aina napamereen saakka ja molempain maitten rannat melkein pohjoiseen päähänsä saakka. Grönlannista oli tutkittu laaja ala ja todettu se merkillinen seikka, että täällä pohjan perällä oli Grönlannin laajin maajäätiköstä vapaa yhtenäinen alue — syynä siihen on sateentulon vähemmyys, eikä ilmaston lämpimämmyys — jolla eli verraten runsaasti suuria nelijalkaisia nisäkkäitä. Bessels totesi, että Robesonin kanavassa etelästä tuleva ja pohjoisesta tuleva vuoksiaalto kohtaavat toisensa, jonka vuoksi Grönlantia melkein varmaan voitiin pitää saarena, eikä Grinnellin maan jatkona, kuten Petermann oli väittänyt, pitäen koko Smithin salmea jatkoineen pitkänä vuonona. Bessels luuli kuitenkin havaintojensa nojalla voivansa päättää, että Robesonin kanavan vuoksiaalto tuli Tyynestä merestä, eikä Atlantin merestä, ja tästä Petermann sai aihetta pidentää Grönlantia toiselle taholle, niin että se ulottui koko napameren poikki Wrangelin saarelle saakka, lähelle Siperian rannikkoa. Lincolnin merta Hallin retkikunta piti avoimen napameren alkuna — vaikka kohtasikin siinä niin voittamattomia jääesteitä— tukien tätä käsitystään sillä päätelmällä, ettei vuoksiaalto muka voisi kulkea napameren poikki, jos se olisi jääkannen peittämä, sen enempää kuin viulunkielikään soida, jos siihen kovalla esineellä kosketaan. Tämä käsitys oli tietysti aivan paikkansa pitämätön.

Naresin retki.

Hallin retkikunnan saavuttamat tulokset herättivät mitä suurinta huomiota ja herättivät uutta mielenkiintoa Englannissakin, jossa Franklinin etsiskelyjen jälkeen napatutkimukset olivat kokonaan levänneet.

Uusi englantilainen yritys päästä navalle.

Maan etevimmät tieteelliset seurat kannattivat nyt hartaasti uutta retkeä ja hallitus suostui kustantamaan sen, joten se voitiin varustaa mitä perusteellisimmin. Kaksi melkoista höyrylaivaa, »Alert» 550 tonnin, »Discovcry» 750 tonnin vetoinen, vahvistettiin Jäämeren kulkua varten ja varustettiin mitä runsaimmilla kolmen vuoden eväillä ja kumpaankin laivaan valittiin vapaaehtoisista tarjokkaista mitä kunnollisin kuudenkymmenen hengen miehistö. Retkikunnan johtajaksi nimitettiin George S. Nares, joka oli v. 1855 ollut mukana Kellettin naparetkellä ja silloin tehnyt pitkän rekiretken ja paraillaan oli »Challenger» nimisen laivan päällikkönä sen kulkiessa maapallon ympäri kuululla meritutkimusretkellään. Nares oli paraikaa Hongkongissa, kun hän sai kutsun tulla naparetkikunnan johtajaksi. »Discoveryn» päällikkö oli kapteeni Stephenson, »Alertin» komentaja Albert Hastings Markham. Eri tieteenhaaroja varten kuului retkikuntaan toistakymmentä tiedemiestä. Epäilemättä olivat ruotsalaisten tutkijain työt Huippuvuorilla paljon vaikuttaneet siihen, että englantilainen retkikunta varustettiin näin perusteellisesti.

Huolimatta t:ri Petermannin varoituksista päätti englantilainenkin retkikunta nousta napamereen Smithin salmen kautta. Päämääränä oli pohjoisnapa, jonne toisen laivoista piti pyrkiä, toisen jäädessä korkealle pohjoiselle leveydelle varalaivaksi. Ellei laivalla päästäisi perille saakka, oli loput matkasta rekiretkikuntain kuljettava.

Toukokuun 29:ntenä 1875 »Alert» ja »Discovery» lähtivät Portsmouthista matkaan ja heinäkuun lopulla ne laskivat Smithin salmeen, tavaten sen aivan jäättömänä. Mutta vain Kap Sabineen, jonka kohdalla salmivesi jälleen laajenee Kanen syvänteeksi, kesti tätä, sitten retkikunta tapasi kauttaaltaan toisenlaisia jääsuhteita kuin Hall. Sen kulku oli siitä pitäen yhtämittaista taistelua, mutta viisaampana kuin Hall se seurasi vesisolan länsirantaa ja välttyi siten Hallin vastoinkäymisiltä. Rannalla oli enimmäkseen jonkun verran sulaa vettä, jota vastoin keskisalmessa vahvat ahtojäät matkasivat. Useaan kohtaan Nares matkalla kätki ruokatavaravarastoja siltä varalta, että syystä tai toisesta ei päästäisi laivoilla palaamaan. Kuljettuaan Kennedyn kanavan päähän Nares jätti »Discoveryn» talvimajaan Lady Franklinin vuonoon, joka pistää syvälle Grinnellin maahan, ja tunkeutui »Alertilla» edelleen pohjoista kohti Floeberg Beachiin saakka, joka on leveydellä 82°25' Grantin maalla, napameren rannalla, pohjoisempana kuin ainoankaan aikaisemman retkikunnan talvisatama. Ranta kääntyi täällä länteen ja muuttui laidemmaksi, jonka vuoksi napameren paksu ahtojää ei päässyt tunkeutumaan rantaan kiinni, vaan muodosti sadan tai parin sadan metrin päähän siitä pohjaan saakka ulottuvan riutan. Kauempana edessäpäin ulottui syvä vesi kuitenkin Kap Sheridaniin saakka ja siellä ahtojää oli maassa kiinni, jonka vuoksi »Alertin» oli mahdoton kauemmaksi tunkeutua. Syyskuun puolivälissä tosin kovat lounaistuulet avasivat pitkin rantaa vesiväylän, mutta raju lumimyrsky esti käyttämästä tilaisuutta, ja seuraavana päivänä luodetuuli jälleen ajoi jäät etisiin asemiinsa. Sen koommin ei ollut toiveita päästä laivalla edemmäksi pohjoista kohti, vaikka Nares sulain railojen kajastuksista luulikin voivansa päättää, ettei siellä olisi ollut maata estämässä, kuten Hall oli ollut näkevinään, ja tämän maan jo Presidentin maaksikin nimittänyt.

Talvisatama jäämeren rannalla.

Rantajään vahvistuttua riittävästi lähti Markham parin luutnantin keralla viemään reillä luodetta kohti eväitä seuraavan kevään rekiretkeä varten. Jo ennen oli toinen rekiretkikunta käynyt tietä vakoilemassa ja 600 metrin korkuiselta vuorelta nähnyt luoteeseen kulkevaa rannikkoa 100 kilometriä eteenpäin. Pohjoisessa ei näkynyt muuta kuin rannatonta jäätynyttä merta, etelässä korkeita vuoria. »Discoveryn» kanssa aiottiin saada aikaan yhteys, mutta tätä vaikeutti maalla rantain vuorisuus ja Robesonin kanavassa taas jään epäluotettavuus.

Napayötä kesti 142 päivää. Retkikunta piti mitä parasta huolta viihtymyksestään ja hauskuudestaan ja terveyskin pysyi, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, oivallisena. Ilma yleensä oli hyvin levollista, mutta sangen kylmää, niin että elohopea oli viikkomääriä jäätyneenä. Milloin tuuli, silloin lämpeni ilmakin. Rannalla oli magneettinen observatorio, johon kuului monta suurta lumimajaa. Muitakin tieteellisiä töitä tehtiin vuosi umpeensa. Maaliskuun puolivälissä Nares lähetti pienen retkikunnan »Discoverylle» viemään ohjeita, mutta jo neljän päivän kuluttua retkikunta palasi takaisin tulkin sairastumisen vuoksi. Häneltä oli molemmat jalat leikattava pois, mutta siitä huolimatta hän parin kuukauden kuluttua kuoli. Hyvin aikaiset rekiretket yleensä pyrkivät tuottamaan tuhoisia seurauksia osanottajilleen. Kuukauden lopulla yritys uudistettiin ja se onnistui nyt, pakkasesta ja röykkiöisestä jäästä huolimatta.

Rekiretket.

Huhtikuun 3:ntena v. 1876 lähtivät »Alertista» suuret rekiretkikunnat, joihin kuului 7 rekeä ja 53 upseeria ja miestä. Komentaja Markham, jolla oli kaksi venettä ja 70 päivän eväät, aikoi ensin kulkea jonkun matkan rantaa pitkin ja sitten lähteä meren jäätä suoraan pohjoisnavalle yrittämään. Hänen kerallaan kulki kolme rekeä niin pitkälle kuin pääsi. Luutnantti Aldrichin taas tuli tutkia Grantin maan rantaa länttä kohti niin pitkälle kuin pääsi ja hänen kerallaan lähti pieni apuretkikunta alkutaipaleelle. Ilmat olivat vielä hyvin kylmät, jopa elohopean jäätymiseen saakka.

Markham napameren röykkiöissä.

Apuretkikunnat palasivat pian takaisin. Kesäkuun 8:ntena palasi yksi Markhamin tovereista takaisin tuoden sen kammon sanoman, että melkein koko retkikunta oli sairastunut keripukkiin ja oli pikaisen avun tarpeessa. Vielä samana yönä Nares kahden vahvan osaston keralla lähti apuun, mutta yksi sairastuneista oli jo ennättänyt kuolla, ennenkuin hän ennätti perille. Koko retkikunnasta olivat vain molemmat upseerit säilyneet keripukitta. Sairaat vedettiin laivaan reillä ja paranivat pian.

Markhamin matka oli sujunut hyvin, niinkauan kuin kuljettiin maata ja tasaista rantajäätä, mutta merijää oli ollut hyvin harvasta kohdasta tasaista. Yhteen jäätyneitten jäätelien saumoissa oli suunnattomia edellisenä syksynä syntyneitä röykkiöitä ja ahtojää oli niin täynnään jäämurrokkoa, että tie usein täytyi raivata kirveellä. Retkikunta pääsi etenemään laivasta suorin tein vain 117,5 kilometriä, mutta sitä varten sen täytyi menomatkalla kulkea 344 ja paluumatkalla 394 kilometriä. Jään vahvuus oli noin 30 metriä, röykkiöriuttain korkeus 10—17 metriä ja leveys lähes 250 metriä. Täytyi kirvein ja jääkuokin raivata tie röykkiöharjanteitten poikki ja tavarat viedä kantamalla, niin että sama matka täytyi kulkea viiteen kertaan. Harjanteitten välisissä laaksoissa oli usein niin vahvalta lunta, että miehet vaipuivat siihen rintaansa myöden. Työ oli erinomaisen vaivalloista ja vaikka tehtiin taivalta kaksitoista tuntia päivässä, ei toisinaan päästy eteenpäin kuin pari kolme kilometriä päivässä.

Toukokuun 12:ntena, 39 päivää matkalla oltuaan, Markham saavutti leveyden 83°20'26”, joka oli pohjoisin, mitä vielä ainoakaan retkikunta oli siihen saakka saavuttanut. Pohjoisessa ei näkynyt merkkiäkään maasta, ei muuta kuin jääröykkiöitten ja harjanteitten sekasortoa, ja kun miehistä jo viisi oli niin huonossa kunnossa, että heitä täytyi reellä vetää, ei ollut mahdollista tunkeutua kauemmaksi pohjoista kohti. Markham sen vuoksi kääntyi takaisin. Kesäkuun 5:ntenä retkikunta saavutti maan, mutta kun 12 miestä nyt oli niin sairaana, etteivät he päässeet kulkemaan, täytyi siihen, Jäämeren aavalle rannalle, leiriytyä ja lähettää luutnantti Parr, joka vielä oli likimain voimissaan, 60 kilometrin päässä olevaan »Alertiin» apua hakemaan.

Nares tuli tällä retkellä saavutetuista kokemuksista siihen johtopäätökseen, ettei rekiretki napameren ahtojäätikön poikki pohjoisnavalle ole mihinkään vuodenaikaan mahdollinen, jos mieli kuljettaa mukana merikelpoinen vene.

Huhtikuun puolivälissä saapuivat luutnantti Beaumont ja t:ri Coppinger »Discoverysta» Nareksen talvimajaan, tarviten 10 päivää kulkeakseen kevyillä reillä 122 kilometrin matkan, niin röykkiöistä oli Robesonin kanavan jää.

Rekiretkiä Grönlantiin.

Eräs toinen retkikunta palasi lyhyeltä retkeltä Grönlannin rannikolle; se oli Robesonin kanavan yli päässyt verraten helposti.

Huhtikuun 20:ntenä luutnantti Beaumont lähti Rawsonin ja Coppingerin kanssa Grönlannin puolelle pidemmälle tutkimusretkelle, jolle jonkun matkaa seurasi apuretkikunta lisäeväitä viemään. Grönlannin puolella oli ranta Robesonin kanavan suussa hyvin jyrkkää ja korkeata ja luoteesta tulevat vahvat ahtojäät puskivat suoraan sitä vastaan, pusertuen rantajyrkänteitä vastaan sanoin kuvaamattomaksi sekasorroksi, niin että retkikunnan oli vaikea sivukaan päästä.

Epätoivon taistelu.

Seitsemän päivää kului 32 kilometriin. Beaumontin matkatessa edelleen leveän vuonon suitse Sherard Osborne vuonon suitse alkoi keripukki niin pahoin ahdistaa hänen joukkoaan, että hänen täytyi jättää enimmän osan leiriin lepäämään ja vain yhden miehen kanssa pehmeästä syvästä lumesta huolimatta jatkaa matkaa vuonon vastakkaiselle rannalle leveydelle 82°20', jonka jälkeen hänen täytyi palata takaisin. Paluumatkalla keripukki yltyi niin pahaksi, että lopulta vain Beaumont ja kaksi miestä kykeni vetämään, muita neljää oli osastoittain vedettävä kelkalla. Täten täytyi sama matka kulkea kahteen ja kolmeenkin kertaan, eikä päivässä päästy kuin puolentoista kilometriä eteenpäin. Vaikka Beaumont jätti jälkeensä sekä koneensa että liiat ruokavaratkin kuormaa vähentääkseen, oli hän kuitenkin tielle sortua, kun lisäksi Robesonin kanavan jää nyt oli niin reikäistä, ettei siitä päässyt yli »Alertiin». Lopulta vain johtaja ja yksi mies kykeni taivalta tekemään, mutta viime hetkessä tuli apuretkikunta vastaan ja sen avulla retkikunta pääsi Hallin vanhaan »Jumalan kiitoksen» satamaan. Kaksi miestä täällä kuoli.

Hallin vanhaan satamaan saapui toinenkin retkikunta, joka oli käynyt etelässä Petermannin vuonoa tutkimassa.

Omin voimin nämä sairaat retkikunnat eivät enää päässeet salmen poikki »Discovetyyn», vaikka niillä oli kaksi venettäkin mukanaan, vaan laivalle oli lähetettävä sana, millä kannalla asiat olivat, ja kapteeni itse tuli veresten miesten keralla apuun, jäitten jo alkaessa kanavassa vaelluksensa etelää kohti. Elokuun puolivälissä olivat kaikki jälleen koolla »Discoveryssa».

Rekiretkiä Grantin maalla.

»Alertista» oli yksi retkikunta käynyt tutkimassa Lady Franklinin salmen, jonka se huomasi syväksi, maan sisään pistäväksi vuonoksi. Maan sisäosissa oli syviä, glasierien peittämiä laaksoja.

Luutnantti Aldrichin rekiretkikunnasta tiesi palaava apuretkikunta toukokuun 3:ntena kertoa, että se oli reippaana jatkanut matkaa, vaikka keli olikin pehmeä. Kun keripukki alkoi toukokuussa tehdä laivallakin pahoin tuhoja, lähetti Nares varalta apuretkikunnan Aldrichia vastaan. Tämä saikin kotvan kulkea, ennenkuin kesäkuun 20:ntena tapasi palaavat siinä kunnossa, että he avun tulematta olisivat ehdottomasti tuhoutuneet. Suojaiset säät olivat sulattaneet lumen niin äkkiä, että Aldrichin oli paluumatkalla kovin vaikea päästä laaksojen poikki, etenkin kun keripukki oli ruvennut hänenkin joukossaan tuhoja tekemään.

Aldrich oli kartoittanut Grantin maan rantaa 354 km länteen »Alertista» lukien. Ranta oli kaartanut luoteesta länteen ja lounaaseen, eikä sen edustalla napameressä näkynyt millään puolella maata.

Paluumatka.

Retkikunnan huono terveydentila ja tieto siitä, ettei se nykyoloissa voisi enää saada sanottavia aikaan, sai Nareksen kääntämään keulan kotia kohti. Hänen laskujensa mukaan ei retkikunta olisi saanut muuta aikaan kuin korkeintain jatkanut rantain kartoitusta 80 kilometriä kumpaankin suuntaan, vaikka se olisi ollut asemillaan vielä toisenkin vuoden. Pohjoisnavalle olisi ollut turha yrittääkään.

Suurilla ponnistuksilla Nares sai »Alertin» väylään sitä suojelevain jääsärkkäin takaa. Laivain matka Baffinin lahteen oli sangen vaivalloinen ja vaarallinen; monta kertaa ne hädin tuskin suoriutuivat valtavain jäälohkareitten puserruksesta. Elokuun 11:ntenä Nares saavutti »Discoveryn» ja yhdeksän päivää myöhemmin molemmat laivat lähtivät yhdessä matkaa jatkamaan. Kennedyn kanavan eteläpäässä tavattiin ensimmäiset glasieri-jäävuoret; pohjoisempana oli ollut paljaita merijäävuoria, jotka kuitenkin olivat kylläkin samannäköisiä. Smithin salmessa ei jäistä enää ollut haittaa. Lokakuun lopulla molemmat laivat onnellisesti saapuivat kotimaahan.

Tulokset.

Englannissa tulokset herättivät pettymyksen tunteita, retkikunnasta kun oli toivottu niin paljon, mutta epäilemättä sen saavutukset kuitenkin olivat suuriarvoiset. Naparetki oli perustettu sille oletukselle, että Grinnellin maan jatkona oli toinen maa, jota olisi voitu kulkea navalle saakka, mutta Hallin näkemää ja nimittämää »Presidentin maata» ei ollut olemassakaan, vaan Grinnellin maan ranta kääntyi länteenpäin ja sen reunasta alkoi heti napameri valtavine jääröykkiöineen.

»Pohjoisnavalle mahdoton päästä», kuului ensimmäinen lyhyt tieto, jonka Nares kotia päästyään lähetti retkensä tuloksista, mutta juuri samaa tietä se lopulta valloitettiin, vaikka tosin paljon perusteellisemman valmistelun ja monella hukkayrityksellä saavutetun kokemuksen jälkeen. Nares ei voinut hankkia väelleen tuoretta lihaa. Siitä keripukki pääsi niin pahoin ahdistamaan hänen rekiretkikuntiaan.

Arktisen tutkimuksen klassillinen maa.

Huippuvuoria voimme pitää arktisen tutkimuksen klassillisena maana. Ne ovat siksi lähellä ja helposti saavutettavissa, että retkikunnat, joiden päämääränä ei ole ollut uusien maitten löytäminen ja yhä pohjoisempien leveyksien saavuttaminen, vaan napamaitten luonnontieteellisten olojen selvittäminen, helposti ovat voineet siellä käydä ja verraten mukavasti suorittaa työnsä. Sekä meren että maan jääilmiöihin että eläin- ja kasvikuntaansa nähden Huippuvuoret kuuluvat täyteen napamaailmaan.

Huippuvuoret ovat hyvällä syyllä saaneet nimensä, sillä terävinä vuorenhuippuina ne nousivat merestä ensimmäisten hollantilaisten purjehtijain niitä lähestyessä. Vuoret eivät tosin ole aivan korkeita, 500—1,200 metriä, mutta ne kohoavat kaikkialla melkein suoraan merestä, jättäen vain aivan kapean rantapaarteen. Vuorisimmat ovat Prinssi Kaarlen saari ja suuren Länsimaan keskiosa. Pohjoisessa ja etelässä vuoret ovat matalampia, rinteet loivempia, laaksot leveämpiä ja maalla on enemmän ylätasangon luonne. Vaikk'eivät suipot vuorenhuiput olekaan korkeita, ovat ne kuitenkin niin rosoiset ja rikkinäiset, että harvassa tapaa niiden vertaa. Särmät ja harjanteet ovat usein veitsen terävyiset ja hampaalliset kuin sahan terä. Joka askeleella siellä kiipeilijälle paljastuu uusia teräviä sakaroita ja äkkijyrkkiä, mitä ihmeellisimmän muotoisia kuiluja loppumaton moninaisuus.

Suuren Länsimaan länsirannalla on kolme syvää vuonoa, joista vuorostaan haarautuu syrjävuonoja. Suurin näistä vuonoista on Jäävuono. Pohjoisrannalta Wijdebai pistää niin syvälle, että melkein ulottuu siihen, mutta Länsimaan itärannalla on vähän ja enimmäkseen lyhyitä lahtia. Vuonoista jatkuvat ja haarovat laaksot, mutta ne ovat kaikki mereen saakka ulottuvain jäävirtain täyttämät, joten ne tuskin ensinkään esiintyvät maisemakuvassa. Nämä jäävirrat ovat alaosastaan monta kilometriä leveät. Jokia ei ole, kun jäävirrat päättyvät mereen, eikä lähteitä, kun maa, ylintä kamaraa lukuun ottamatta, on aina jäässä. Vuorilajeissa ovat edustettuina kaikkien geologisten aikakausien muodostumat.

Ilmasto tietysti on aivan arktinen, saariston pohjoisosa kun jo on navan puolella 80:llä leveyspiirillä. Napayötä kestää neljä kuukautta ja kesällä päivää yhtä kauan, mutta aurinko ei kesälläkään nouse 37 astetta korkeammalle ja vesihöyryä sisältävä ilmakehä pidättää suurimman osan sen lämmöstä. Ankarat, jäitten poikki puhaltavat tuuletkin jäähdyttävät ilmoja, mutta siitä huolimatta ovat Huippuvuoret paljon leudommat kuin Baffinin lahden ja Melvillen salmen vastaavat leveydet. Tämän vaikuttaa Golf-viita, joka huuhtoo saariston länsirantoja ja loppukesästä pohjoisrantojakin. Lounaisrannoilla meri sen vuoksi on jo huhtikuun lopulla laivaliikkeelle avoin mutta vuonoissa ja pohjoisrannalla jäät pitävät puoliaan elokuuhun saakka. Jo toukokuun lopulla sulaa lumi päivärinteiltä ja lumiraja nousee etelässä 600 metrin ja pohjoisessakin 250—300 metrin korkeuteen merenpinnasta. Länsimaalla vuoden keskilämpö on -8°, 6 C ja vain kahden kuukauden, heinä- ja elokuun, keskilämpö kohoo yli jäätymäpisteen. Sankat sumut ovat tavalliset ja kesälläkin on lumituiskuja.

Huippuvuorien luonto tekee tosin ensi näkemällä sangen kolkon ja toivottoman vaikutuksen, mutta joka sen elämän ilmiöihin ottaa perehtyäkseen, hämmästyy päinvastoin sen moninaisuutta ja pohjoiseen asemaan nähden suurta runsautta. Kapea rantakaistale ja vuorien merenpuoliset rinteet, sekä rannikon monet saaret, joista toiset ovat vuorisia, toiset lakeita ja hietaisia, ovat kasviston ja maaeläimistön tyyssijat. Puita ja pensaita ei ole, mutta jäkälien, sammalien ja pienien kukkakasvien lajirunsaus on suuri. Useimmilta ruohoilta varsi puuttuu ja kukat ovat aivan maassa kiinni, ja niin pieniä, että niitä tuskin huomaa. Maanisäkkäitä on vain neljä: peura, jääkarhu, napakettu ja hiiri, mutta lintuja on sitä enemmän, suurin osa vesilintuja. Saarilla ja vuorien rinteillä pesii ruokkeja lukemattomat laumat, Mutta meren riistaeläimet ne jo vanhastaan ovat sinne purjehtijoita houkutelleet.

Vuosisatoja tämä saaristo vesineen sai olla yksinomaan kalastajain toimialana ennenkuin tiedemiehet sinne löysivät. Ja olivatpa nekin miehet, jotka laskivat varsinaisen perustuksen Huippuvuorien luonnon tuntemiselle, valaanpyytäjiä, molemmat Scoresbyt, isä ja poika, joiden vaikutukseen vielä saamme palata Grönlannin tutkimisesta kertoessamme. Seitsemäntoista retkeä nämä molemmat valaanpyytäjät tekivät Huippuvuorille ja kahdentoista vuoden kuluessa saivat neljän miljoonan markan arvosta Jäämeren saalista. Nuorempi Scoresby oli hankkinut itselleen pätevän tieteellisen pohjan ja hän varsinkin saattoi runsaat havaintonsa kirjallisuuden omaisuudeksi, niin että hänen teoksensa kerrassaan ovat perustus tämän saariston tuntemiselle. V. 1806 William Scoresby laivallaan saavutti leveyspiirin 81°12"42', päästen likimain Huippuvuorien pohjoisimman kärjen tasalle.

Parry yritti tehdä Huippuvuorilta rekiretken Pohjoisnavalle, kuten olemme ennen kertoneet.

Tiedemiesten retkiä.

Samaan aikaan (v. 1827) kävi norjalainen geologi Keilhau sekä Karhusaarella että Huippuvuorilla.

Vv. 1838—40 kävi saaristossa kolmena vuonna suuri ranskalainen retkikunta, johon kuului 14 etevää tiedemiestä, puolet skandinaaveja. Näiden retkien tuloksena oli suurenmoinen, 16 osaa käsittävä loistoteos.

Sven Lovén oli ensimmäinen ruotsalainen, joka v. 1837 teki Huippuvuorille retken, kiinnittäen huomiota varsinkin geologisiin seikkoihin.

Saariston jääilmiöitten ja pintamuotojen tutkiminen sai uuden merkityksen, kun Agassizin, kuulun ranskalais-amerikkalaisen luonnontutkijan, jääkausiteoria alkoi tieteessä valloitusretkensä ja avasi pohjoismaalaistenkin tutkijain silmät älyämään kotimaittensa lähimmän geologisen menneisyyden.

Ruotsissa professori Otto Torell oli ensimmäinen, joka vakaumuksella alkoi tutkia jääkauden ilmiöitä, selittääkseen niiden nojalla pohjoismaiden arvoitukselliset pintamuodot. Hän teki sitä varten retkiä sekä Alpeille, että semmoisiin arktisiin maihin, Islantiin, Grönlantiin ja Huippuvuorille, joissa yhä vieläkin on suuria maajäätiköitä ja näiden maata muotoilevaa ja rakentelevaa vaikutusta voidaan teossa ja toimessa tutkia.

Otto Torell.

Ensimmäisen retkensä Huippuvuorille Torell teki v. 1858 »Frithjof» nimisellä jahdilla, omalla kustannuksellaan. Tällä retkellä oli mukana nuori suomalainen luonnontutkija Niilo Adolf Erik Nordenskiöld, joka synnyinmaastaan karkoitettuna oli asettunut Ruotsiin ja siitä sai uuden kotimaan. Nordenskiöldin alana oli kivennäisoppi, kun taas ruotsalainen A. Quennerstedt seurasi mukana eläintieteilijänä.

Viikon jäissä risteiltyään retkikunta kesäkuun 18:ntena saapui Hornsundiin, Huippuvuorien Länsimaan eteläpäähän, ja näki siellä ihmeekseen, kuinka uskomattoman nopeaan saarien ja vuorien valkoinen talvivaippa katosi. Joka taholle tehtiin nyt retkiä, tutkittiin geologisia seikkoja, jäävirtoja ja moreeneja. Merestä pyydystettiin pohjanuotalla eläimiä ja kaloja. Belsundissa, joka on seuraava saman rannan vuono pohjoista kohti, ammuttiin lintuja ja nelijalkaisia maaeläimiä ja Nordenskiöld löysi fossiileja sisältäviä tertiäärikauden vuorinäytteitä ynnä kalkkikiviä ja piiliuskeita, joissa oli runsaasti kivihiilikauden kivettymiä. Tutkittuaan sitten edelleen Jäävuononkin ja luoteisrannalla käytyään retkikunta runsaan tieteellisen saaliin kerättyään palasi kotimaahan.

Torellin retki v. 1861.

Käytyään v. 1859 Grönlannissakin Torell sai sekä Ruotsin valtiolta että yksityisiltä runsaan kannatuksen, niin että hän v. 1861 saattoi varustaa suurisuuntaisemman retken Huippuvuorille. Höyrylaivaa — M'Clintockin retkellä ollutta »Foxia» — hän ei tosin saanut hankituksi, vaan täytyi tyytyä kahteen vähäläntään purjelaivaan, »Aeolukseen» ja »Magdalenaan», joille tiedemiehet jakautuivat. Paitsi Nordenskiöldiä lähtivät matkalle suomalaiset A.J. Malmgren, joka oli eläin- ja kasvitieteilijä, ja K. Chydenius, jonka ala oli fysiikka. Sitä paitsi oli mukana tanskalainen Petersen, joka Pennyn, Kanen ja M'Clintockin retkillä oli rekiretkeilyyn perehtynyt. Useita ruotsalaisia/tutkijoita oli niinikään mukana. Torellin aikomus oli tällä kerralla myös pyrkiä Huippuvuorilta pohjoista tai koillista kohti.

Jo toukokuun 21:ntenä laivat saapuivat Huippuvuorille, jossa työhön viipymättä ryhdyttiin. Chydenius alkoi luoteisrannalla tutkia jääoloja, eläintieteilijät pyydystää merenpohjasta eläimiä, joiden kauneus ja moninaisuus heitä hämmästytti, kasvitieteilijät ja geologit lähtivät maalle kokoilemaan, eikä pyssymiestenhään tarvinnut jouten istua. Retkikunta pujottelihe sitten pohjoisrannalla haittaavain jäitten keskitse Hinlopen-salmeen, joka erottaa Länsimaan Koillismaasta, mutta jääesteiden vuoksi se ei päässyt salmen suuta edemmäksi. Treurenbergiin eli Surun lahteen molemmat laivat kävivät ankkuriin, kolkkoon seutuun, jonka länsirannalla kymmenet haudat kertoivat tarinansa kaukana kotoaan tautiin sortuneista merimiehistä. Kuukauden pitivät jäät »Aeolusta» tässä lahdessa vankina, mutta tiedemiehet saattoivat tehdä pitkiä veneretkiä.

Valaanpyytäjät olivat kertoneet, että Suurvuonosta, joka erottaa Länsimaan Barentsin maasta ja Edgen maasta, on aivan kapea salmi Hinlopen salmeen, ja tätä lähtivät heinäkuun 10:ntenä Torell ja Nordenskiöld veneellä etsimään, mutta palasivat liian varhain takaisin. Chydenius teki veneretken Koillismaan luoteiskulmille ja palasi sitten toimittamaan Hinlopen-salmessa kolmiomittausta ja yllä mainittua salmea etsimään, joka kuitenkin jäi häneltäkin löytämättä. Torell ja Nordenskiöld kulkivat nyt veneellä Koillismaan pohjoisrannalle ja sen edustalla oleville Seitsensaarille ja palasivat Koillismaan kautta laivalle. Syyskuun 12:ntena retkikunta lähti paluumatkalle ja saapui 23:ntena onnellisesti Tromsaan.

Retkikunnan tarkoitus oli ollut tehdä Huippuvuorilta rekiretki napaa kohti, mutta se piti merijäätä siihen liian huonona ja epätasaisena. Jo edellisellä retkellä Torell ja Nordenskiöld olivat tulleet vakuutetuiksi siitä., että Petermannin käsitys sulasta napamerestä oli väärä. Retkikunnan runsaista tuloksista mainittakoon, että länsi-, pohjois- ja koillisrannikolla oli tähtitieteellisesti määritelty 60 pistettä, joten saaren kartta saatiin luotettavalle pohjalle. Fysikaaliset ja ilmastolliset havainnot olivat suuriarvoiset, Merivirtain tuomien kasvien avulla voitiin todistaa, että Golf-virta tunkeutuu Huippuvuorien pohjoisrannalle saakka. -Merenpohjan kasvullisuutta ja eläimistöä tutkittiin 2,560 metrin syvyyteen saakka; meren kasvullisuuden runsaus oli tiedemiehille täydellinen yllätys. Geologisten töitten täydennykseksi koottiin paljon kivettymiä, vuorilajeja ja kivennäisiä ja saariston maisemista sekä piirrettiin kuvia että otettiin valokuvia. Retkikunnan matkakertomuksen kirjoitti Carl Chydenius, kuollen kuitenkin v. 1864 kolmenkymmenen vuoden ikäisenä, ennenkuin sai työnsä valmiiksi.

Retkikunta oli keväällä huomannut, että Huippuvuorilta lensi pohjoista kohti paljon muuttolintuja, joka viittasi siihen, että sillä puolella täytyi olla joku vielä pohjoisempi maa. Peschel, kuulu saksalainen maantieteilijä, päätteli kuitenkin meren syvyyssuhteista, ettei tämä maa voinut olla pohjoisessa, vaan koillisessa — ja idän ja koillisen väliltä se sitten pian löydettiinkin.

Pari vuotta tämän retken jälkeen oli Huippuvuorien ympäryksillä hyvä jäävuosi ja näitä edullisia oloja hyväkseen käyttäen norjalainen laivuri Elling Carlson v. 1863 ensi kerran purjehti Huippuvuorien koko saariston ympäri. Koillismaan itäranta oli silloin vielä aivan tuntematon.

Torellin retkikunta oli Ruotsin tiedeakatemialta saanut tehtäväkseen tutkia, olisiko Huippuvuorilla mahdollista toimittaa astemittausta, joka ulottuisi pohjoisimmista saarista pääsaaren eteläkärkeen saakka. Chydenius suureksi osaksi ratkaisi tämän tärkeän kysymyksen, mutta epäsuotuisat tuulet ja jääsuhteet estivät häntä saattamasta työtä päätökseen.

Nordenskiöldin johtama retki.

V. 1864 lähetettiin Ruotsista sen vuoksi uusi, kolmas retkikunta, jonka tehtäviin muun muassa kuului tämän kysymyksen ratkaisu. Retken johto uskottiin nyt Nordenskiöldille; tähtitieteilijänä seurasi jälleen mukana Dunér, kasvitieteilijänä Malmgren.

Tällä retkellä voitiin poiketa Karhusaarelle, jonka rannoille veneillä on mahdollinen päästä vain kauniilla säällä. Retkeilijät nousivat maalle »Pormestarien portin», aaltojen kovertaman omituisen luonnonmuodostuksen läheisyydessä, jossa pesii tuhansia harmaita lokkeja, »pormestareita». Rantakallioon lyötiin rautavaaja, jotta vastaisuudessa voitaisiin verrata, onko maa kohonnut, vaiko laskenut. Saari on ylänkö, joka 30—75 metriä korkein äyräin jyrkkään laskee mereen. Ylängöllä on paljon pieniä järviä.

Karhusaarella poikettuaan retkikunta laski Huippuvuorille ja työskenteli ensin länsirannalla, jonka jälkeen se siirtyi Länsimaan itäpuolella olevaa Suurvuonoa tutkimaan. Retkikunta nyt löysi salmen, joka Suurvuonon päästä johtaa Hinlopen-salmeen ja joka oli jo vanhoille hollantilaisille valaanpyytäjille tunnettu, vaikka löytö sitten oli joutunut unohduksiin. Retkikunta kävi tämän aivan kapean yhdyssalmen pohjoispuolella kohoavalla, 890 metrin korkuisella Valkealla vuorella, jonka näköala luultavasti on Huippuvuorien suurenmoisin. Idän puolella oli Jäämeri, joka sillä kertaa todella oli jäitä täynnään ja mahdoton laivalla kulkea. Noin 150 kilometrin päässä oli idässä korkeita vuoria, jotka kohosivat pieniltä saarilta. Lännen puolella taas lepäsi katsojan edessä koko Länsimaa, »loppumaton, mittaamaton lumierämaa, josta siellä täällä häikäisevän valkoista pohjaa vastaan esiintyi kallioita jyrkkänä vastakohtana». Mitattuaan tältä vuorenkukkulalta kaikki tarvitsemansa kulmat retkeilijät palasivat laivaansa ja purjehtivat Länsimaan eteläniemitse sen länsirannalle, kulkeakseen pohjoista kohti niin kauas kuin suinkin. Kaarlen maan luona tuli kuitenkin vastaan kuusi veneellistä haaksirikkoisia, jotka palasivat Koillismaan itärannalta, hylättyään jäihin tarttuneen laivansa. Jäät pakottivat heidät sitten soutamaan Hinlopen salmen kautta Länsimaan pohjoisrannan ympäri länsirannalle, jossa oli parhaat toiveet tavata laivoja ja riistaa, jos täytyisi talvehtia. Nordenskiöld otti haaksirikkoiset laivaansa ja keskeytti tutkimustyönsä, palatakseen pienellä aluksellaan oikopäätä kotia.

»Sofian» retki.

V. 1868 Nordenskiöld sai toimeen neljännen ruotsalaisen retken Huippuvuorille ja tällä kertaa retkikunnan käytettäväksi annettiin oivallinen postihöyry »Sofia». Retken kustansivat muutoin Gööteporin rahaylimykset, joilta Nordenskiöld sitten myöhemminkin sai aulista kannatusta suurisuuntaisille tutkimustöilleen. Mukaan lähtivät luutnantti Palander, joka sitten johti »Vegan» Aasian ympäri, suomalaisia tutkijoita Malmgren ja Selim Lemström, ruotsalaisia m.m. kasvitieteilijät Th. M. Vries ja Sv. Berggren. Retkikunta oli kaikin puolin hyvin varustettu ja pätevä saamaan suuria aikaan.

»Sofia» poikkesi ensin Karhusaarelle, jonka tutkimiseen se käytti viisi päivää, ja lähti heinäkuun 27:ntenä Huippuvuorille matkaa jatkamaan. Nordenskiöld olisi tällä kertaa mieluummin lähtenyt itärannikolle, aluksi »Tuhannelle saarelle», jotka ovat Edge-maan eteläpuolella, mutta jäät sulkivat tien, jonka vuoksi »Sofia» laski länsirannikolle Jäävuonoon ja sieltä Prinssi Kaarlen maalle, jonne suurin osa tiedemiehistä jäi työhön, kun taas Nordenskiöld lähti laivalla länteen päin saavuttaakseen Grönlannin rannan, jolle ei laskettu olevan matkaa kuin 300 kilometriä. »Sofia» pääsi leveydelle 81°10' saakka, mutta Grönlannin rannikkoa oli jäitten vuoksi aivan mahdoton lähestyä. Nordenskiöld palasi sen vuoksi takaisin ja kävi Koillismaan pohjoisrannalla, jonka jälkeen hän palasi Länsimaan luoteisrannalle saamaan hiiliä, joita erikoinen höyrylaiva oli sinne tuonut. Hiililaivalla palasi viisi tiedemiehistä kotimaahan, mutta Nordenskiöld neljän keralla jäi töitään jatkamaan.

Käytyään Hinlopen-salmessa »Sofia» sitten lähti Amsterdam-saarelta, Länsimaan luoteiskulmasta, tunkeutumaan pohjoista kohti, mutta lokakuun 4:ntenä, jolloin se oli saavuttanut leveyden 81°42', laiva ankarassa tuulessa sai vuodon, joka pakotti palaamaan takaisin, vaikka vuoto voitiinkin väliaikaisesti tukkia. »Sofia» oli täten tunkeutunut kauemmaksi pohjoiseen kuin ainoakaan laiva sitä ennen.

»Sofia» palasi siis etelään ja koetti nyt, Länsimaan eteläpäitse kiertäen, tunkeutua itään, jossa oli nähty erillisiä saaria, vaikk'ei kukaan ollut voinut niihin tarkemmin perehtyä. Jäät kuitenkin sulkivat tien, jonka vuoksi keula oli käännettävä kotia kohti. Lokakuun 20:ntenä 1868 »Sofia» saapui Tromsaan.

Vaikk'ei tämä retkikunta kauempaa viipynyt työmaallaan, saavutti se kuitenkin sangen suuria tuloksia, kuten Nordenskiöld eräässä kirjeessä lausui. Karhusaari ensinnäkin huomattiin noin kolme kertaa pidemmäksi kuin siihen saakka oli luultu. Karhusaaren kasvullisuus oli karumpi kuin Huippuvuorten pohjoisimmankaan saaren. Siihen kuului noin 80 sammallajia, joita kosteimmilla paikoilla on niin runsaasti, että ne tekevät vihannan niityn vaikutuksen. Korkeampia kasveja oli vain 30 lajia. Itärannalta löydettiin sangen vahva kivihiilimuodostuma, jonka jo Keilhau oli huomannut. Sen päätettiin olevan kivihiilikaudelta, eikä tertiäärikaudelta kuten Huippuvuorien kivihiilikerrokset. Karhusaaren varsinaiset asukkaat ovat linnut, etenkin ruokit, kuikat, myrskylinnut, punahanhet ja lokit. Huippuvuorien maantiedettä edistettiin kartoittamalla Jäävuonon perimmäiset pohjukat, »Prinssi Kaarlen maan» salmi, Liefdebai y.m. »Luotaukset, joita toimitimme etenkin Ruotsin ja Huippuvuorien välillä, täydentävät sekä maantieteellisessä että tieteellisessä suhteessa tietojamme maapallosta. Matka, jonka elokuun lopulla teimme mutkitellen pitkin jäänreunaa, täydentää tietojamme napasyvänteestä. Fyysikkomme ovat loppuun suorittaneet magneettiset havainnot niillä paikoilla, missä retkikuntamme viipyi. Eläintieteilijät ja kasvitieteilijät tuovat vuoren korkuisia kokoelmia ja Huippuvuoret ovat nyt tässä suhteessa paremmin tunnetut kuin maapallon enimmät maat. Karhusaarelta olemme koonneet runsaasti kivihiilikauden palmuihin kuuluvia kivettymiä. Jäävuonosta ja Königsbaista olemme koonneet useiden, paljon nuorempaan mioseenikauteen kuuluvain kasvien (Taxodiumin, plataanien y.m.) painalmuksia, jotka osoittavat, että Huippuvuorilla siihen aikaan vallitsi lauhkea ilmasto. Sitä paitsi olemme Jäävuonosta löytäneet krokotiilimaisen eläimen valtavan suuria luita, jotka ovat kivihiilikauden ja mioseenikauden väliseltä trias-kaudelta.» Mainittakoon vielä, että eräät suolöydöt osoittivat Huippuvuorilla hyvin myöhäisenäkin geologisena aikana vallinneen nykyistä lauhkeamman ilmaston. Ja vihdoin tuli Nordenskiöld tällä retkellä vakuutetuksi siitä, että napa 82:lta leveysasteelta alkaen on jääkalotin peittämä, jonka vuoksi sitä on mahdoton laivalla saavuttaa. Joka tahtoo navalle tunkeutua, sen tulee matkata reellä.

Ruotsalaisten retkikuntain ohella tekivät useat yksityisetkin, sekä tiedemiehet että urheilijatkin, Huippuvuorille retkiä, täyttäen varsinkin saariston itäpuoliskon tietoaukkoja. Ja pyyntilaivainkin laivurit kiinnittävät entistä enemmän huomista näkemiinsä vähän tunnettuihin saariin.

Nordenskiöld teki v. 1870 matkan Länsi-Grönlantiin, jossa hän hankki kokemuksia koiravaljakoiden soveliaisuudesta juhdiksi navalle tehtävällä rekiretkellä, ja tällä retkellä kerätty tieteellinen aineisto vaati niin paljon työtä, ettei hän v. 1871 voinutkaan lähteä Huippuvuorille, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Ruotsin hallitus aikoi viimeksi mainittuna vuonna anastaa koko saariston ja perustaa sinne pysyvän tieteellisen aseman ja siirtokunnan, mutta Venäjän vastalauseen johdosta tämä tuuma raukesi tyhjiin.

Nordenskiöldin retki vv. 1872—73.

V. 1872 Nordenskiöld jälleen lähti vanhalle työmaalleen, tällä kertaa talvehtimista varten varustettuna. Retkikunnan kustansivat jälleen pääasiallisesti gööteporilaiset, kauppias Oscar Dickson ennen muita, mutta valtiokin antoi melkoisia summia ja tiedeakatemia antoi tieteellisille töille voimakasta apua. Hallitus antoi käytettäväksi »Polhem» nimisen rautaisen postihöyryn täysine varustuksineen ja evästyksineen ja »Gladan» nimisen prikin, ynnä 25,000 taaleria. Höyrylaivat »Onkel Adam» ja »Mimer» lähtivät sitä paitsi avuksi kuljettamaan Huippuvuorille talvimajaa, jossa oli kuusi huonetta, kyökki, ruokahuone, leipomo ja perunakellari, kolmea havaintovajaa, poroja ja poronjäkälää ynnä kivihiiliä. Asema aiottiin perustaa Koillismaan pohjoisrannalla olevalle Parryn saarelle, jolta Nordenskiöld aikoi lähteä napaa kohti pyrkimään. Retkikuntaan kuului paitsi johtajaa luutnantti Palander ja useita tiedemiehiä, joista mainittakoon kasvitieteilijä Kjellman.

Heinäkuun 21:ntenä 1872 ruotsalainen retkikunta lähti Tromsasta ja saapui elokuun alkupäivinä Huippuvuorien luoteisrannalle, jossa kuitenkin oli niin valtavasti jäitä, ettei Koillismaan pohjoisrannalle ollut mahdollista päästä. Porot, joita oli mukana 40, sillä niillä Nordenskiöld aikoi naparetkensä tehdä, laskettiin Norjalaisten saarelle maihin, kunnes syyskuun alussa jäät sen verran hajaantuivat, että kävi mahdolliseksi jatkaa matkaa.

Kuormalaivain piti tavarat perille vietyään palata oikopäätä takaisin, mutta syyskuu ja lokakuu kuluivat, ilman että niitä Ruijaan kuului, ja lisäksi kaivattiin kuutta norjalaista pyyntilaivaakin. Kun näillä ei ollut talvieväitä, sen enempää kuin Nordenskiöldin kuormalaivoillakaan, oli Huippuvuorille siis jäänyt 105 henkeä, joilla ei ollut eväitä.

Norjan hallitus ryhtyi asiasta tiedon saatuaan viipymättä avustustoimiin.

Marraskuussa lähti Tönsbergistä luja höyrylaiva »Albert» kapteeni-luutnantti Otton johdolla Huippuvuorille pyrkimään. Vähän sen jälkeen kuin se oli Tromsasta marraskuun 20:ntenä lähtenyt matkaa jatkamaan, saavutti sen pieni perässä lähetetty höyry, joka toi seuraavat Huippuvuorilta saadut tiedot: »Pepita», yksi kaivatuista pyyntilaivoista, oli 18 miehen kera saapunut Hammerfestiin ja toinen, »Jacobine» niminen, jossa oli 20 miestä, oli samaan aikaan, 4 p. marraskuuta, päässyt jäistä Huippuvuorten luoteisrannalla, vaikka se sitten oli lumimyrskyssä kadonnut näkyvistä. Nämä 38 miestä muodostivat neljän pyyntilaivan miehistön ja kahden jäljelle jääneenkin laivan miehistöistä oli 18 lähtenyt veneillä pitkin Länsimaan rantaa Jäävuonoon, jonka arveltiin olevan sulana. Neljä laivoista oli kaikkine saaliineen jätetty jäihin Huippuvuorien pohjoisrannalle.

Ruotsalainen retkikunta oli laivoineen Mosselbaissa, Länsimaan pohjoisrannalla, ja kaikki porot olivat päässeet karkuun.

»Albert» palasi nyt Hammerfestiin, mutta lähti jo samana päivänä uudelleen matkaa jatkamaan. Välttääkseen napayön pimeydessä Karhusaaren ja sen ympärille keräytyvät jäät »Albert» kiersi sen länsipuolelta. Marraskuun 24 päivänä nousi kuitenkin ankara myrsky, joka vahingoitti laivaa niin pahoin ja raivosi niin hellittämättä, ettei ollut muuta neuvoa kuin joulukuun 1:nä kääntyä takaisin Tromsaan.

Siellä ei kuitenkaan säikähdytty, vaan lähetettiin »Isbjörn» niminen pyyntialus viipymättä koettamaan, olisiko sillä parempi onni. Sumusta, lumimyrskystä ja napayön pimeydestä huolimatta tämä pieni alus jouluaattona 1872 lähti liikkeelle ja saapui tammikuun 7:ntenä 1873 Karhusaarelle, mutta meri oli siitä eteenpäin niin täynnään jäähyyhmää, etteivät sen voimat riittäneet väylän avaamiseen, vaan täytyi sen palata takaisin.

Tammikuun lopulla lähetettiin Tönsbergistä vielä kolmas laiva, uusi oiva höyrylaiva »Grönland», Huippuvuorille apua viemään, mutta tämäkin yritys epäonnistui.

Ruotsalaisen retkikunnan kaikki yritykset päästä Parryn saarelle, jossa se aikoi talvehtia, olivat turhat, jonka vuoksi talvisatamaksi valittiin Mosselbai, johon jäät jo syyskuun 6:ntena sulkivatkin molemmat laivat, niin että eväitten täytyi riittää 67 hengelle, vaikka niitä oli otettu mukaan vain 21:lle. Suuri vahinko oli, kun porot lappalaisten huolimattomuuden vuoksi pääsivät karkaamaan. Sitten saapui tieto, että saaren luoteiskulmalle oli jäihin tarttunut kuusi norjalaista pyyntilaivaa, joitten eväät eivät riittäneet kuin uuteen vuoteen. Ennenkuin näiden kuitenkaan tarvitsi turvautua retkikunnan eväihin, mursi myrsky jäät hajalleen ja 38 pyyntimiestä pääsi marraskuun alussa purjehtimaan pois. Nämä sitten saapuivatkin onnellisesti Tromsaan, kuten jo kerroimme. Kaksi norjalaista, tunnettu jäämeren purjehtija Mattilas kokkinsa keralla, jäi jäätyneihin laivoihin, joiden luota heidät sitten tavattiin veneihinsä kuolleina. He olivat luultavasti pyrkineet Mosselbaihin, mutta paleltuneet kuoliaaksi.

Loput 17 pyyntimiestä olivat jo lokakuun toisella viikolla lähteneet Jäävuonoon, johon kesällä oli rakennettu talo ruotsalaista kaivosyritystä varten — oli aikomus hyödyntää sikäläiset fosfaattikerrokset — ja tuotu ruokavaroja. Lokakuun 14:ntenä 1872 miehet olivatkin saapuneet perille ja asettuneet taloon talveksi, mutta kun eräs norjalainen höyrylaiva tuli sinne seuraavassa kesäkuussa, tapasi se kaikki seitsemäntoista kuolleina. Luultavasti he olivat sortuneet keripukkiin. Ymmärtämättömyys ja huono homma, johdon puute, oli syynä heidän tuhoonsa. He eivät olleet millään tavalla vaivanneet itseään, eivät tehneet mitään töitä eivätkä syöneet kasviksia, joita oli suuret varastot, vaan suolattua lihaa, jonka on huomattu suuresti edistävän keripukkia.

Ruotsalaisten talvimajassa pidettiin miehiä kautta talven ankarassa työssä, jonka vuoksi terveys pysyikin koko talven oivallisena. Vain yksi mies kuoli keuhkotulehdukseen, toinen tapaturmaisesti. Retkikunta asui erittäin mukavassa ja lämpimässä talossaan, joka sai nimekseen »Polhem», ja oli kaikin puolin tyytyväinen talvimajaansa, vaikka annoksia olikin täytynyt melkoisesti vähentää. Helmikuun 28:ntena 1873 näyttäytyi aurinko ensi kerran napayön jälkeen.

Huhtikuun 24 päivänä alkoi rekiretki pohjoisnapaa kohti. Kolmella reellä, kaksi venettä mukaan ottaen, lähti kaikkiaan 16 miestä liikkeelle, Parry saari aluksi matkan määränä, jonne retkikunta monta vastusta voitettuaan saapuikin toukokuun 16 päivänä. Tälle saarelle viikon eväät jätettyään retkikunta, johon kuului 11 miestä, näillä 45 päivän eväät, kulki Phippsin saarelle, joka on leveydellä 80°42', edellisestä seuraava pohjoiseen päin, mutta sieltä näytti, korkealta vuorelta katsoen, edessäpäin oleva ajojää niin huonolta, että Nordenskiöld päätti luopua naparetkestä, koska päivämatkat olisivat supistuneet niin pieniksi, ettei olisi kauaskaan päästy. Hän lähti sen sijaan seuraamaan Koillismaan silloin aivan tuntematonta pohjoisrantaa itäänpäin, kulkeakseen sitten soveliaalta kohdalta maajäätikön poikki, joka kilpenä peittää koko Koillismaan. Se oli ensimmäinen tämäntapainen matka, mitä vielä oli tehty, ja otaksuttiin sillä olevan suuri tieteellinen merkitys.

Koillismaan poikki.

Phippsin saarelta Kap Platoniin, Koillismaan pohjoisimpaan kärkeen, retki kulki jään poikki, joka oli täynnään kolmesta kymmeneen metriin korkeita jääröykkiöitä. Saavuttuaan toukokuun 31:ntenä Saukkosaarelle Nordenskiöld nousi eräälle kalliolle, josta näkyi sekä itää että pohjoista kohti, eikä nähnyt maata millään suunnalla.

Edessä oleva sula sai hänet sitten kääntymään maajäätikölle. Tämä kohoo reunoiltaan 600—800 metrin korkuiseksi kilveksi, joka valuu itää kohti ja päättyy jyrkkään jääseinämään, jolle siltä puolen on mahdoton nousta. Kun jäätikön sisästä ei kohoa ensinkään vuoria, on tämä glasieririntama levein, mitä tunnetaan.

Kesäkuun 4:nä retkeilijät, Nordenskiöld ja Palander apulaisineen, nousivat maajäätikölle, jolla heidän ensimmäiset kokemuksensa olivat sangen vaaralliset. Nordenskiöld tästä kertoo: »Tuskin olimme kulkeneet 2,000 jalkaa edelleen, kun eräs miehistömme aivan tasaisella paikalla katosi niin sukkelaan, ettei edes ennättänyt apua huutaa. Kun säikähtyneenä katsoimme reikään, johon hän oli kadonnut, huomasimme hänen killuvan vetohihnan päässä, johon hän oli poronvetovyöstä kiinnitetty, syvän kuilun päällä... Hänet kiskottiin ylös, eikä hän ollut mitenkään loukkaantunut... Jos hänen käsivartensa olisivat luiskahtaneet vetoköydestä, joka oli vain yksinkertainen hihna, olisi hän ollut kuoleman oma.»

Jäätiköllä oli paljon haittaa jääsumusta, joka toisinaan täytti joka kuopan valkoisella läpinäkymättömällä hunnulla, niin että oli mahdoton vain näön mukaan erottaa pientä kuoppaa ammottavasta halkeamasta. Toisinaan taas »pieninkin tuulenpuuska ajoi pitkin jään tasaista pintaa hienoa lumipölyä, joka tunkeutui joka paikkaan ja oli meille yhtä kiusallista kuin erämaan hieno hiekka Saharassa matkustaville. Tämä hieno, tuulen uupumatta eteenpäin ajama lumipöly silitti ja kiilloitti maajäätikön yläpinnan, niin että mielestämme kuljimme pitkin voittamattoman moitteetonta ja tahratonta valkoista marmoripermantoa.»

Kesäkuun puolivälissä retkeilijät pari viikkoa kestäneen, 190 km pitkän vaelluksen jälkeen saapuivat maajäätikön eteläreunalle, jossa napamaiden punainen Saxifraga aivan jäätikön reunassa oli ensimmäinen toivottamaan heidät tervetulleiksi elävien ilmoille.

Varastojen ehtyminen pakotti retkikunnan jo heinäkuussa palaamaan kotimaahan yrittämättä edes käydä kuningas Kaarlen maalla, jolle ehkä olisi ollut mahdollista reellä kulkea.

Kaiken kaikkiaan olivat 1872—73 vuosien retken tulokset vähäiset verrattuina suuriin valmistuksiin, mutta vaikeudetkin olivat tavallista suuremmat ja sitä laatua, että niitä oli ennakolta mahdoton arvata.

Huippuvuorien fossiilit.

Ruotsalaisten retkikuntain tuomat kasvifossiilit sai käsitelläkseen sveitsiläinen professori O. Heer, joka tällä alalla oli aikansa etevin erikoistutkija. Tutkimustensa perustuksella hän saattoi päättää, että mioseenikaudella Huippuvuorilla oli rehevä kasvullisuus — kypressineen, koivuineen, sequoioineen, tammineen ja plataanineen — ja että ne samaan aikaan Grönlannin, Frans Josefin maan ja Novaja Zemljan kanssa kuuluivat yhteen suureen mantereeseen, jolla oli mannerilmasto.

Grönlanti.

Olemme jo lyhyesti maininneet ne yritykset, joita Tanskasta ja Norjasta tehtiin Grönlannin vanhain islantilaisten siirtokuntain etsimiseksi, ja kristinuskon tuomisesta eskimoille. Seuraavassa kerromme näistä toimista vielä muutamia lisäpiirteitä.

V. 1411 saapui Islantiin Grönlannista laiva, joka toi, mikäli on tiedossa, viimeisen tiedon Grönlannin islantilaisista siirtokunnista. Tämän laivan lähtiessä siellä vielä oli valkoisia siirtolaisia, mutta seuraava laiva, jonka matkasta meillä on tietoja, ei tavannut enää mitään.

Ei kuitenkaan aivan kauaa kulunut, ennenkuin heimolaiset valtameren tällä puolella jälleen muistivat Punaisen Eerikin siirtokunnat ja ryhtyivät toimiin päästäkseen uudelleen niiden yhteyteen ja viedäkseen niille apua ja — kantaakseen veroja, jos ne olivat tuon vuosisatasen säilyneet, jonka olivat olleet kateissa.

Jo kuudennentoista vuosisadan alkupuolella Tanskan kuningas Kristian II arkkipiispansa keralla suunnitteli retkeä Grönlantiin, mutta tuuma jäi toteutumatta. Fredrik I:n aikana sitä harkittiin Norjassa, mutta tämäkin aije raukesi. Vuosisadan keskivaiheilla Fredrik II ryhtyi puuhiin, mutta vasta kun Frobisher (II, s. 431) oli Grönlannissa poikennut ohi purjehtiessaan, ryhdyttiin Tanskassa täydellä todella retkikuntaa varustamaan. Sen johto uskottiin englantilaiselle John Alldaylle, joka oli ollut Frobisherin matkalla mukana, ja 26 p. elok. 1579 tämä retkikunta, johon kuului kaksi laivaa, todella saapui Grönlantiin, mutta ei jäiden vuoksi päässyt maihin, vaan palasi tyhjin toimin takaisin. Luultavasti se pyrki itärannalle, joka aina on melkein saavuttamaton, sillä itärannalla luultiin Eystribygdin, Eerik Punaisen pääsiirtokunnan olevan.

V. 1581 Mogens Heinesen, Bergenissä asuva färöläinen, teki omalla kustannuksellaan uuden yrityksen, mutta tämäkään kokenut purjehtija ei päässyt maihin.

Uutta vauhtia saivat tanskalaisten yritykset, kun John Davis (II, s. 457) kolmella matkalla oli tutkinut Grönlannin lounaisrannikon leveydelle 72°12' saakka. Kuningas Kristian IV, jota jalojen metallien toivo suuresti kannusti, lähetti v. 1605 kolme laivaa, jotka etsiskelivät Grönlannin rantoja tarkemmin, mutta eivät tavanneet muita asukkaita kuin eskimoita, joista viisi väkisin tuotiin Tanskaan. Eripuraisuus ja miehistön niskoittelu estivät suuriakaan aikaansaamasta. Seuraavana vuonna kuningas lähetti viisi laivaa, mutta näiden matka oli niin vastuksellinen, etteivät ne muuta aikaan saaneet kuin ryöstivät mukaansa viisi alkuasukasta. Vaikka nämä suuret yritykset olivat niin huonosti päättyneet, lähetettiin v. 1607 vielä kaksi laivaa Eystribygdiä etsimään, mutta kun vanhan siirtokunnan yhä luultiin olevan itärannalla, joka on jäiden saartama, ja väkikin kapinoi, täytyi retkikunnan palata takaisin tyhjin toimin. Näillä retkillä oli, paitsi muita englantilaisia, mukana myös kuulu William Baffin.

Seuraavina aikoina sekä englantilaiset että hollantilaiset tutkivat Grönlannin rantoja, jälkimmäiset seuraillen itärantaakin sangen kauas pohjoiseen, mutta tanskalaiset sitä vastoin jättivät sikseen asutuksien etsiskelyn, vaikka he lähettivätkin näille vesille pyyntialuksia. Seitsemännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla lähetettiin tutkimusretkikuntiakin, mutta ne eivät saaneet sanottavia aikaan.

Hans Egede.

Hans Egede, eskimoitten apostoli, joka oli syntynyt Frondnäsissä Ruijassa, oli Lofotenissa pappina, kun hänen mielessään kypsyi ajatus lähteä Grönlannin vanhoja siirtokuntia etsimään ja kristinuskoa levittämään. Perustettuaan Bergenissä pienen kauppakomppanian yrityksensä tueksi hän toukokuun 3:ntena 1721 lähti Grönlantiin, rakentaen ensimmäisen asemansa »Toivon saarelle», lähelle nykyistä Godthaabia, samojen suurien vuonojen suuhun, joiden varrella muinoisen Vestribygdin talot olivat.

Asemaltaan Egede aluksi teki joka suunnalle retkiä tutustuakseen maahan ja kansaan. Jo v. 1723 kehoitti Tanskan kuningas häntä kaikin mokomin pyrkimään Grönlannin itärannalle Eystribygdiä etsimään. Egede lähtikin sitä varten hakemaan salmea, jonka luultiin kulkevan Grönlannin poikki ja jota olisi ollut mukavin kulkea itärannalle, mutta kun hän tuli sille paikalle, jossa kartan mukaan salmen piti olla, ei siitä löytynyt kuin syvä vuono ja eskimot vakuuttivat, ettei semmoista salmea ole Grönlannissa missään. Egede koetti nyt kulkea itärannalle Kap Farvelin ympäri, mutta väkensä vastahakoisuuden vuoksi hänen täytyi luopua tästäkin yrityksestä.

Viisitoista vuotta Egede vaikutti Grönlannissa eskimoitten kesken lähetyssaarnaajana, vaimonsa uskollisesti avustamana. Monta vastoinkäymistä hänen täytyi tällä ajalla voittaa. Kauppakomppania lakkautti toimintansa, mutta sen sijaan Tanskan hallitus alkoi pitää Grönlannista huolta, lähettäen sinne v. 1728 maaherran virkamiehineen, ja tämän ensi työ oli muuttaa Egeden asema mantereelle, jonne Godthaab syntyi. Seuraavana vuonna maaherra kulki lähellä olevan pitkän Ameralik vuonon päähän yrittääkseen maan poikki itärannalle, mutta tämä yritys osoittautui kerrassaan mahdottomaksi.

Tanskan hallitus aikoi taas heittää Egeden oman onnensa nojaan, mutta muutti lähetyssaarnaajan pyynnöstä mieltään ja sen sijaan lähettikin Grönlantiin enemmän lähetyssaarnaajia, kolme hernhutilaisveljestä, jotka lähelle Godthaabia perustivat asemansa. Eräs Kööpenhaminan etevimmistä kauppiaista sai Grönlannin kaupan erikoisoikeudekseen ja hänen toimestaan perustettiin useita uusia kauppa-asemia. Egede muutti