ilmi. Toiset tietämättömyydessään luulivat voivansa kulkea maisin

Kiinaan ja sillä aikomuksella karkasivat. Irlantilaiset kapinalliset, joita vankien joukossa oli suuri määrä, luulivat neljän-viidensadan kilometrin- päässä Sydneystä etelään olevan toisen valkoisen siirtokunnan, jossa he voisivat elää vapaina ja työttä. Siirtokunnan kuvernööri laski heistä viisi etsimään tätä siirtokuntaa, ja vasta kun he kamalia vaivoja pensaikoissa kärsittyään palasivat takaisin, uupuneina ja jalat haavoissa, alettiin tämän jutun perättömyys älytä.

Siirtokunta edistyi sangen hitaasti, vangit kun olivat kovin laiskoja työtä tekemään. Oli toivottu meren antavan runsaasti kaloja, mutta se toivo petti. Euroopasta ja Etelä-Afrikasta tuodut eläimet ja viljelyskasvit kuolivat ymmärtämättömän hoidon vuoksi. Kun elintarpeiden lähetys oli epäsäännöllinen, nähtiin siirtokunnassa sen vuoksi usein nälkää. Ei edes järjestystä ylläpitävästä sotaväestä hallitus pitänyt tyydyttävää huolta.

Mutta siitä huolimatta kotimaasta lähetettiin yhä uudet laivalastit vankeja, joista kuitenkin suuri osa jo matkalla kuoli huonon hoidon ja tilanahtauden vuoksi. V. 1790 kuoli 939:stä miesvangista laivalla 281 ja 50 maihin noustuaan, ja eloonjääneet olivat tilanahtauden ja ravinnon puutteen vuoksi riutuneet aivan huonoiksi. Myöhemmin nämä olot kuitenkin paranivat ihmisystävällisten englantilaisten naisten vapaaehtoisten ponnistusten kautta, he kun kävivät itse tarkastamassa joka laivan, ennenkuin se matkaan lähti. Perillä vankeja kuitenkin odotti niin huono huolto, että toinen puoli sai nukkua vuoteitta ja peitteittä, eikä minkäänlaisia vaatteita jaettu vuosikausiin. Paremman näköiset naiset valitsivat upseerit ja merimiehet itselleen merimatkalla ja perillä siirtokunnan viranomaiset anastivat heidät. Huonommat saivat valita vangeista seurakumppanit. Kaikkia muita paheita ylempänä rehoitti pohjaton juoppous.

Sydneyn siirtokunta menestyi näissä oloissa niin huonosti, että kuvernöörit pyysivät saada kotimaasta kunnollisia vapaita siirtolaisia, muodostamaan asutukselle kunnollisen kantajoukon. Näille vapaille uudisasukkaille oli vankeja annettava työmiehiksi ja hallituksen avulla alkoikin kotimaasta saapua vapaitakin siirtolaisia ja tämä vapaa siirtolaisuus se muodosti Austraalian historiassa käänteen parempaan päin. Vapaiden uudisasukkaitten lukua lisäsivät täysinpalvelleet poliisit, sotamiehet ja merimiehet, joille viranomaiset antoivat maata ja avustusta. Heti ensi vuosina alkoivat siirtokunnan sadot parantua ja karjat ja lammaslaumat lisääntyä. Mutta niin huono oli siirtokunnassa elämä, että alussa vapaatkin siirtolaiset vaipuivat ympäristönsä tasalle juoppouteen ja siveettömyyteen ja heidän lukunsa täytyi melkoisesti lisääntyä, ennenkuin he saattoivat luoda terveen yhteiskunnan. Juoppous oli niin ylivoimainen, että toisina aikoina palkatkin maksettiin rommissa ja hallitus v. 1810 maksoi Sydneyn sairashuoneen urakoitsijalle työn hinnaksi 60,000 gallonia rommia. Työmiehen viikkopalkka oli yksi galloni (4 1/2 litraa) rommia, eikä muusta maksuvälineestä huolittu.

Korkeammille virkamiehille ja upseereille hallitus myönsi suuriakin maa-aloja, kuten luutnantti John Macarthurille, joka ensimmäisenä alkoi suuressa mitassa harjoittaa lampaanhoitoa. Kokeiltuaan ensin huonommilla roduilla hän v. 1797 toi maahan parasta espanjan ja englannin rotua ja saattoi jo muutaman vuoden kuluttua lähettää Englantiin mitä hienoimpia villalaatuja. Muut seurasivat esimerkkiä ja tästä koitui Austraalialle elinkeino, joka on sen ulkomaankaupan pohja ja perustus. Suurien lammasfarmien omistajista Uusi Etelä-Wales sai ensimmäisen rahaylimystönsä.

Sydneyn lisäksi perustettiin pian muitakin vankisiirtokuntia, aluksi Norfolk saarelle, Newcastleen Sydneyn pohjoispuolelle, Tasmaniaan, Moreton lahteen, jonka rannalle sittemmin kohosi Queenslandin pääkaupunki, ja, »Yrjö kuninkaan salmeen» Länsi-Austraaliaan. Parikin kertaa yritettiin nykyisen Melbournenkin paikalle perustaa vankisiirtokunta, mutta paikan etuja ei silloin vielä älytty ja kummallakin kerralla yrityksestä luovuttiin.

Vuosikymmeniä lähetettiin Englannista säännöllisesti laivanlastittain rikollisia Austraalian vankisiirtokuntiin, joten tämä nuori yhteiskunta aina sai uuden taakan huonoja aineksia, sitä myöden kuin se ennätti astua askeleen parannukseen päin. Yhä katkerammin alkoivat sen vuoksi yhteiskunnan kunnialliset ainekset vihata tätä järjestelmää, joka lamasi kaikki niiden edistyspyrinnöt ja uhkasi kokonaan tuhota nuoren maan tulevaisuuden. Emämaahan alettiin lähettää yhä äänekkäämpiä valituksia ja lopulta vaikutusvaltaiset miehet uhkasivat kapinallakin, ellei järjestelmästä tulisi loppua. Englannin parlamentti asetti vihdoin komitean asiaa pohtimaan ja antamassaan mietinnössä tämä perusteellisten tutkimusten jälkeen totesi, että rikollisuus ja siveettömyys olivat Austraaliassa saavuttaneet hirvittävän laajuuden, että pääosa rikoksista tuli vankien osalle ja että järjestelmän jatkaminen oli Austraalian edistykselle mitä turmiollisinta.

V. 1840 Englannin hallitus tämän mietinnön johdosta lakkautti vankien lähetyksen Uuteen Etelä-Walesiin, mutta jo kahdeksan vuoden päästä päätös taas peruutettiin. Vankilaivoja alettiin jälleen lähettää, mutta tällä kertaa siirtokunnassa tehtiin jyrkkä tenä ja uhattiin estää vankien purkaminen asevoimin, jota paitsi siirtokunnan eduskunta teki päätöksiä, joissa Englannin hallituksen käskyt kumottiin, ja nyt oli kotimaassa vihdoinkin taivuttava. Jälkeen vuoden 1851 Uuteen-Etelä-Walesiin, joka silloin vielä käsitti Viktorian ja Queenslandinkin, ei enää lähetetty uusia vankilähetyksiä.

Vielä surullisemmat olivat ne kokemukset, jotka Tasmanian oli vankisiirtokuntiensa vuoksi kestettävä. Vangeille myönnettiin siellä maan saariaseman vuoksi suurempi vapaus ja heitä sen vuoksi karkaili paljon saaren sisäosiin, jossa he rupesivat rosvoiksi, kokien kuitenkin toisinaan niin ankaraa puutetta, että söivät toisiaan. Alkuasukkaita kohtaan he harjoittivat mitä epäinhimillisintä väkivaltaa ja vääryyttä, surmaten, rosvoten, silpoen heitä mielin määrin.

Nämä pirulliset rikokset sytyttivät saaren tyhmissä, mutta hyväntahtoisissa alkuasukkaissa sammumattoman vihan ja he nousivat kaikkia valkoisia vastaan, murhaten ja raiskaten heitä ilman erotusta, ryöstäen heidän tavaransa ja polttaen heidän talonsa. Näitä rikoksia alettiin tehdä niin tiheään, että siitä välttämättä oli seurauksena rotusota. Saaren kuvernööri julisti hallituksen maksavan palkinnon jokaisesta kiinni saadusta alkuasukkaasta ja pani toimeen suuren ajometsästyksen, kun ei tämä auttanut. Kaikista siirtokunnan miehistä, mitä liikkeelle riitti, muodostettiin ketju, jonka piti ajaa alkuasukkaat Tasmanin niemeen. Mutta alkuasukkaat tunsivat maansa niin hyvin, että he pääsivät murtautumaan ketjun läpi, niin että vain yksi alkuasukas joutui ajojahdin saaliiksi. Sitä varten heidän kuitenkin täytyi murhata lapsensa, etteivät nämä huudoillaan ilmaisisi heidän leiriään. Ketjun läpi päästyään he riensivät murhaamaan, polttamaan ja ryöstämään takaa-ajajainsa kodeissa. Yksityiset retkikunnat saivat heitä kuitenkin paljonkin kiinni ja kaikki armotta surmattiin, mitä kiinni saatiin. 1803 Tasmaniassa oli hoin 1600 alkuasukasta; 1837 oli vain kolmisensataa jäljellä.

Kun alkuasukasvaivasta ei asevoimalla saatu loppua, päätti Robinson niminen uudisasukas, joka oli vangeille saarnannut, koettaa taivuttaa heidät rauhaan. Taitaen maanasukkaitten kieltä hän lopulta sai heidät muuttamaan Bassin salmen Flinders-saarelle, jossa heille rakennettiin kivitalot, koulut ja kirkot, jopa heidät opetettiin kirjoittamaan ja painamaan oma sanomalehtikin. Alkuasukkaat eivät kuitenkaan näissä oloissa, jotka olivat heille niin oudot, ottaneet menestyäkseen, vaan heitä kuoli enemmän kuin syntyi, niin että kun heidät v. 1844 vietiin takaisin pääsaarelle, vain 44 oli enää elossa ja v. 1869 kuoli viimeinen mies ja seitsemän vuotta myöhemmin viimeinen nainen. Seitsemässäkymmenessäkolmessa vuodessa koko rotu hävisi sukupuuttoon.

Alkuasukkaitten jälkeen tuli valkoisten rosvojen vuoro, joita parissa vuodessa hirtettiin toistasataa. Samoin kuin Uudessa Etelä-Walesissa, samoin viranomaiset Tasmaniassakin koettivat rangaistuksensa suorittaneille vangeille hankkia vaikutusvaltaisen aseman yhteiskunnassa, jopa ottaa heidät virkoihinkin, mutta molemmissa siirtokunnissa kunnialliset siirtolaiset mitä ankarimmin vastustivat tätä, ja myönnettävää on, että tulokset olivat sangen masentavat. Sen sijaan Tasmaniassakin alettiin jyrkästi vaatia vankien lähettämisen lopettamista ja v. 1853 Englannin hallituksen täytyi siihen suostua, vaikka sangen vastahakoisesti. Rikollisten aineksien täydellinen maasta karkoitus tarjosi kotimaalle niin suuria etuja, että sen oli vaikea käsittää niitä vaaroja, mitä siitä oli niitä vastaanottaville nuorille yhteiskunnille.

Cook löysi v. 1774 Uuden Seelannin ja Uuden Caledonian väliltä valtamerestä pienen, erinomaisen hedelmällisen Norfolk-saaren, joka nykyään on tärkeä kaabeliasema. Tälle saarelle alettiin Austraaliasta lähettää huonoimmat vangeista ja siten syntyi rangaistussiirtokunta, jonka kehnompaa kaikenlaisissa paheissa tuskin maailma on ennen tai jälkeen nähnyt. Se oli »häkki täynnään epäpuhtaita lintuja, täynnään rikoksia Jumalaa ja ihmisiä kohtaan, täynnään murhaa ja Jumalan pilkkaa ja kaikkea saastaa». V. 1856 tämä vankisiirtokunta lakkautettiin.

Moreton lahteen perustettu vankisiirtola lakkautettiin jo v. 1842, mutta Länsi-Austraaliaan vankeja lähetettiin kolmattakymmentä vuotta kauemmin, sillä sikäläiset maanviljelijät suosivat järjestelmää, heidän kun oli vaikea saada muulla tavalla työvoimaa. Kun Itä-Austraalian siirtokunnat yksimielisesti vaativat lakkauttamaan vankien lähettämisen Länsi-Australiaankin, noustiin siellä ankarasti vastustamaan tätä vaatimusta. Itäiset siirtokunnat, Viktoria etupäässä, painostivat kuitenkin niin ankarasti kotimaan hallitusta, että vankien lähettäminen länsi-Austraaliaankin lopetettiin. V. 1867 lähetettiin Brittein saarilta Austraaliaan viimeinen vankilähetys. Kahdeksankymmenen vuoden kuluessa oli niitä kaikkiaan lähetetty 137,161 henkeä, joista 20,319 oli naisia.

Se syvä juopa, joka Austraaliassa jäi vallitsemaan kunniallisten väkiluokkain ja vankien kesken, vaikka viranomaiset toisin ajoin koettivatkin kaikin tavoin hävittää tämän erotuksen, oli epäilemättä suurimpana syynä siihen, etteivät rikolliset ainekset päässeet syvemmin vaikuttamaan nouseviin polviin. Kymmenen vuotta sen jälkeen, kuin vankien lähetys Länsi-Austraaliaan lakkasi, oli kaksikolmannesta heistä joutunut vaivaishoidon niskoille. Uudessa Etelä-Walesissa ja Tasmaniassa he tosin jättivät yhteiskuntaan syvemmät jäljet, mutta harva heistä pääsi sielläkään kohoamaan huomattavaan asemaan yhteiskunnassa taikka perustamaan etevää sukua. »Se alhainen, rappeutunut ja usein taudin turmelema ihmiskanta, josta he olivat, ei ole se aines, josta uusia kansoja rakennetaan. Austraalian todellisen kehityksen luojat ovat sen vapaat siirtolaiset.»

Karjanhoito ja varsinkin lammashoito leväsi Austraaliassa sangen laajalle, vaikk'ei se käynytkään oikein tuottavaksi, ennenkuin säännöllinen höyrylaiva-liike alkoi ja laivoihin saatiin jäähdytysruumat. Kuvaavana esimerkkinä laumain suuruudesta mainittakoon, että eräs rouva, kohteliaisuuden lausuakseen, vertasi rikasta lammaslauman omistajaa patriarkka Jobiin. Mutta karjamies ei suinkaan ollut vertauksesta hyvillään, vaan päinvastoin vastasi loukkaantuneena: »Minä toivon, ettette minua vertaa Jobiin, jolla oli vain seitsemäntuhatta lammasta, kun minulla on kolmesataatuhatta. Ei Job ollut muuta kuin nappisaksa.»

Kuivuus tuotti karjanhoidolle suurimmat vaarat, etenkin kun omistajat eivät ensi aikoina koonneet minkäänlaisia heinävarastoita tämmöisten aikain varalta. Kuivuuden seurassa kulkivat usein suuret palot: kuten »mustan torstain» v. 1851, jolloin Viktorian kuivuneet pensaikot syttyivät palamaan ja tuli sai semmoisen vallan, että metsät, laitumet, hevoset, lampaat, lehmät, karjatalot ja monta ihmistäkin joutui satain mailien alalla liekkien uhriksi ja tuhkaa lensi aina Tasmaniaan saakka. Nuori siirtokunta kärsi arvaamattoman suuren vahingon.

Melkein kaikilla Austraalian siirtokunnilla oli, samoin kuin Tasmaniallakin, alkuaikoinaan paljon rettelöltä alkuasukkaitten kanssa. Sydneyn ympäristössä vangit paikalla riitaantuivat alkuasukkaitten kanssa. Länsi-Austraaliassa siirtolaiset kävivät heidän kanssaan yhtämittaista sissisotaa. Etelä-Austraaliassa, jonka pääkaupunki Adelaide oli, mustat oppivat pahoiksi karjan varkaiksi. »Valkoinen mies tappaa mustan miehen kengurun, aivan samoin musta mies tappaa valkoisen miehen kengurun.»

Mutta kaikkein katkerimmaksi kävi valkoisten ja mustain taistelu Queenslandissa. Alussa molemmat rodut tosin elivät rauhallisissa, melkeinpä sydämellisissä väleissä, mutta valkoisten lisääntyessä ja heidän karjainsa kasvaessa alkoivat mustat ryöstää karjaa ja maanviljelijät alkoivat armotta ampua mustia, vaikk'ei luoti olisikaan osunut todella syylliseen. V. 1858 eräs kirjeenvaihtaja kertoo, että Port Curtisin kultakentillä valkoisten ja mustain välillä vallitsi ainainen sotatila. Kummallakin puolella tehtiin hirvittäviä julmuuksia eikä hallitus millään tavalla koettanut hillitä mustain murhaa. Tosin oli alkuasukkaista muodostettu poliisivoima, mutta sen jäsenet olivat vielä verenhimoisempia kuin valkoiset, ampuen mustia veljiään milloin niitä vain tapasivat. Ja mustat murhasivat jokaisen valkoisen miehen, vaimon tai lapsen, milloin vain oli tilaisuutta. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemminkin murhaamista jatkui vähentymättömällä vimmalla. »Uutta aluetta vallattaissa», kirjoitti »Queenslander», »kohdellaan alkuasukkaita aivan samalla tavalla kuin petoja tai metsän lintuja. Heidän omaisuutensa ryöstetään, lapsensa varastetaan, naisensa anastetaan, aivan miten vain valkoisten uudisasukkaitten mieleen juolahtaa. Pieninkin vastustelu saa luodin vastaukseksi. Tosin pieni osa valkoisista uudisasukkaista taisteli tätä tylyä julmuutta ja mielivaltaa vastaan, mutta enemmistö ei siitä suuria välittänyt, etenkin kun viranomaiset sallivat tämän hävityssodan. Valkoisten kesken oli yleisenä puheenaiheena, ettei Queenslandissa ollut tilaa kahdelle rodulle ja että sitä parempi, kuta pikemmin heikompi hävitettiin.

Austraalian asutus ja edistys tuskin olisi päässyt vielä moniin aikoihin vauhtiin, se tuskin olisi voinut vetää valkoisia siirtolaisia puoleensa, niinkauan kuin Amerikassa oli tilaa, ellei siellä olisi löydetty kultaa. Kulta se oli, joka yhtäkkiä kohdisti maailman silmät tähän pahamaineiseen etäiseen maahan ja teki siitä huomion polttopisteen. Elokuun 9:ntenä 1851 löydettiin Ballaratista, 128 kilometrin päässä Melbournesta, joka silloin vielä oli vain pieni maaseutukaupunki, kultaa suurin määrin.

Jo ennenkin oli kyllä tiedetty, että Australiassa oli kultaa, vaikk'ei sen runsaudesta oltu selvillä. Jo v. 1839 kreivi Strzelecki oli kuvernööri Gippsille näyttänyt kullanpitoisia kvartsikappaleita, joita hän oli löytänyt, mutta kuvernööri pyysi häntä pitämään löydön salassa, se kun muka vankisiirtokunnassa synnyttäisi levottomuutta ja kapinoita. Ja myöhemmin, erään toisen henkilön löytäessä kultaa toisaalta, hän vaati tätä niinikään pitämään löytönsä salassa. Mutta kun v. 1848 Californian kultalöydöt uhkasivat houkutella Australiasta kaikki työvoimat pois, täytyi hallituksen kuitenkin ryhtyä ilmoitettuja löytöjä tarkemmin tutkimaan. Helmikuussa 1851 löydettiin kultaa muutaman kilometrin päässä Bathurstista, pienestä Uuden Etelä-Walesin kaupungista, mutta ne, jotka. Sydneystä sinne riensivät, palasivat piankin pettyneinä takaisin. Kultamaa ei ollut niin rikas, että kaivaminen olisi kannattanut.

Toinen oli kuitenkin Ballaratin kultamaan laita. Jalo metalli esiintyi siellä lietteessä. Sitä ei tarvinnut muuta kuin kaivaa, huuhtoa ja koota varastoon tai viedä alas satamakaupunkeihin myytäväksi. Monessa paikassa oli maanpinnalla nokareita ja kimpaleita, joista suurin painoi 184 naulaa.

Tuskin oli Ballaratin löytö tullut tunnetuksi, kuin Aleksanterivuoren ja Bendingonkin luota löydettiin kultaa. Koko Viktoria näytti äkkiä muuttuneen laajaksi kultamaaksi. Siirtokunnassa syntyi kultakuume; ken vain kynsille kykeni, lähti Melbournesta ja Geelongista kultamaalle pyrkimään. Rauhallinen, säännöllinen työ ei enää viehättänyt ketään, kun oli mahdollista yhtenä aamuna löytää niin paljon kultaa, että koko loppuiän saattoi elää saaliillaan. Mestari ja apulainen lähtivät kumpikin kultamaalle. Valtionvirkamiehet ja poliisit kiiruumman kaupalla heittivät virkansa. Satamaan tulleista laivoista miehistö muutaman tunnin kuluttua laivan tulon jälkeen katosi maalle ja sitten edelleen kultamaalle. Albanysta, Länsi-Austraaliasta, saapui Melbourneen liikeasioissaan muuan henkilö, joka sitä varten oli vuokrannut erikoisen laivan; hän ei päässytkään palaamaan, miehistö kun oli hänen maalla ollessaan karannut. Geelongin väestö neljässä kuukaudessa väheni 8291:stä 2850:neen. Sydneystä ja Tasmaniasta alkoi niinikään purkaa väkeä, uutisen sinne ennätettyä, ja sieltä tuli karanneita ja entisiä vankejakin, jonka jälkeen kultamailla rikokset alkoivat käydä tavallisiksi, kunnes ankaran erikoislain kautta pääsy kultamaille kokonaan kiellettiin vangeilta. Länsi-Australiastakin lähti ihmisiä liikkeelle, kävellen tuon 5000 kilometrin matkan, joka sieltä oli Ballaratiin, karujen erämaitten kautta. Kaikista maailman ääristä alkoi Melbourneen tulvia siirtolaisia kymmenestä kahteen kymmeneen tuhanteen kuukaudessa. Kaupunkiin eivät kaikki mahtuneet eikä satamassa lopulta ollut kaikille laivoille tilaa. Etukaupunkiin perustettiin väliaikainen kaupunki, »vaatekaupunki», jonka nimi riittävästi ilmaisee sen luonteen.

Kun joka puolella avattiin uusia kaivoksia ja kaupunkeihin alkoi saapua hallituksen aseellisten joukkojen saattamia kultalähetyksiä, joutuivat ihmiset aivan suunniltaan. Kaikkien ammattilaisten työ kallistui suunnattomasti ja sitä myöden nousivat kaikkien tavarainkin hinnat. Muuan vanha sotamies, joka monias vuosi ennen kullan löytöä oli säästämillään 100 punnalla ostanut Melbournen ulkopuolelta maakappaleen, sai siitä nyt 120.000 puntaa, maalle kun aiottiin rakentaa uusia taloja. Virkamiesten palkkoja taas täytyi tuntuvasti korottaa, he kun eivät kaiken kallistumisen vuoksi enää mitenkään tulleet vanhoilla palkoillaan toimeen.

Kullan saalis oli aivan satumainen. Marraskuun 9:ntenä 1851 toi kullan turvajoukko Aleksanterin vuorelta Melbourneen 100.000 dollarin arvosta kultaa ja Ballaratista 38.000 dollarin arvosta. Seuraavana keskiviikkona saapui 200.000 dollarin arvo, kolmantena keskiviikkona paljon yli 250.000 dollarin, ja neljäntenä keskiviikkona kultavaunu matkalla meni rikki ja turvajoukko saapui kaupunkiin vasta seuraavana päivänä. Sillä oli nyt 1110 kilogr. kultaa, jonka arvo oli lähes miljoona dollaria. Sitten kultasaalis kaiken kaikkiaan vielä melkoisesti suureni ja sitä vietiin Englantiin miljoonia puntia. Kymmenessä vuodessa lähetettiin Englantiin 110 miljoonaa puntaa hyvää kultaa. Melbournen asukasluku, joka v. 1851 oli 77,345, nousi neljässä vuodessa 333.000:een. Tosin Ballaratin ja muiden lietesuonien kultavarat jotenkin pian tyhjenivät, eikä yksityisten ilman koneita kannattanut sitten enää kultaa huuhtoa, mutta nyt alkoivat yhtiöt suurilla koneilla työn, murtaen kultaa kovista kvartsisärkistä, ja saalis vakaantui tasaiseksi.

Koko Austraalian elämälle kullan löytö antoi ennen aavistamattoman vauhdin.

Luonnollisesti se myös mitä voimakkaimmin kiihoitti uusiin löytöretkiin, jotka eivät olleetkaan turhia. Queenslandissa löydettiin jo v. 1858 kultaa, mutta vasta v. 1867 sen kaivaminen alkoi täydellä todella. Runsaimmin on kultaa saatu v. 1882 löydetystä Mount Morganista, joka on Rockhamtonin länsipuolella. Vuodesta 1860 vuoden 1900 loppuun saatiin Queenslandista kaikkiaan lähes miljardin dollarin arvo kultaa.

Karun, kuivan Länsi-Austraalian on yksinomaan kultaa kiittäminen siitä, että se on päässyt siksi nopeaan edistymään. V. 1886 alettiin Kimberleyn seuduilla kultaa kaivaa, mutta vasta v. 1891 ja v. 1893 kullantuotanto alkoi valtavasti kehittyä, kun Coolgardien ja Kalgoordien kultakentät tulivat tunnetuiksi ja sinne, kuivan erämaan keskelle, alkoi tulvia kymmenintuhansin ihmisiä ja syntyä kaupungeita, joihin on rannikolta rakennettu yli 500 kilometrin mittaiset vesijohdot. V. 1898 Länsi-Austraalian vuotuinen kullantuotanto kohosi suuremmaksi kuin ainoankaan toisen Austraalian valtion.

Muualtakin Austraaliasta on kultaa löydetty, samoin kuin Tasmaniasta ja Uudesta Seelannistakin, eikä uusien kenttien etsiminen ole toivotonta. Vielä voi jalo metalli siis tehdä monta palvelusta Austraalian sisäosain tutkimiselle ja maanosan luonnonolojen selvitykselle.

Kullallaan Austraalia saattoi vapautua suunnattomasta velkataakastaan emämaalle ja asettaa olonsa vakavaraiselle pohjalle. Austraalian siirtokuntain yhdeksi liittyminen oli jo kauan ollut esillä, mutta vasta uudenvuodenpäivänä 1901 tämä ajatus toteutettiin ja uusi liittovaltio otti nimekseen »Commonwealth of Australia».

Eurooppalaiset uudisasukkaat tapasivat Austraaliassa monta kummaa, joita he eivät olleet missään muualla maailmassa nähneet, vaikka olivat laajaltikin kulkeneet. Austraalia on nimittäin ollut mittaamattomia aikoja eristettynä Aasiasta, Etelä-Amerikkaan sitä vastoin Etelänapamaan kautta geologisessa menneisyydessä ollut yhdistettynä maasillalla. Sen eläimistöllä on samat juuret kuin Etelä-Amerikankin faunalla, mutta Austraalian manteren kehnojen toimeentuloedellytysten vuoksi se on jäänyt kehityksessä aivan takapajulle. Paremmin on puoliaan pitänyt kasvisto, sillä vaikka se ei olekaan rehevää muuta kuin troopillisilla rannikkoseuduilla, on se kuitenkin kehittänyt muotoja, joita maailma on kilvan rientänyt omistamaan niihin tutustuttuaan.

Austraalia on Eucalyptus heimon, »kumipuitten», kotimaa. Nämä puut, joita löytyy puolentoista sataa lajia, matalista aropensaista aina valtavaan amygdalina lajiin, joka kohoo 150 metriä pitkäksi ja sitä paitsi juurillaan tunkeutuu kymmeniä metrejä maan sisään. Eräs tutkija sanoo sitä luonnon merkillisimmäksi kasviksi. Näiden puiden juuristo on niin laaja ja tiheä, etteivät mitkään muut puut tai pensaat voi niiden alla kasvaa, ja siitä syystä eukalyptusmetsä on niin valoisa ja yhtä helppo kulkea kuin kotoiset kankaamme. Samalla kun nämä puut kohoavat tavattoman pitkiksi, kehittävät ne mitä parasta puuainetta, joka kestää mitä erilaisimmissa asemissa. Sitä paitsi eukalypteilla on se ominaisuus, että ne hävittävät kuumetta haihtuvilla mehuillaan. Itä-Austraaliassa kasvaa mahtavia araucaria metsiä. Näistä havupuista alkuasukkaat poimivat syötäviä pähkinöitä. Rikkain kaikenlaisista kasvi-ihmeistä on Lounais-Austraalia, joka on maailman merkillisin kasvimaantieteellinen alue. Swanin jokivarren erinomaisen runsaasta kasvistosta on 82 pros. semmoisia, joita ei ole missään muualla maailmassa. Länsi-Austraalian luonnepuista mainittakoon lisäksi ruohopuut (Xanthorrhoea), jotka ovat Mexikon jukka-lajien läheisiä heimolaisia. Pohjois-Austraalian rannikkometsillä on troopillinen luonne ja ne ovat heimoa Etelä-Aasian lajeille. Viljelyskasveista Austraalia sitä vastoin oli tavattoman köyhä, mutta asutus on kaikkialla, missä se on jalansijaa saanut, tuonut mukanaan Vanhan maailman viljelyskasvit, jotka ovat menestyneet hyvin, missä vain kosteutta on riittävästi.

Austraalian faunalla on liitukauden tai tertiääriajan alkupuoliskon luonne. Austraaliassa ei nimittäin ole apinoita eikä puoliapinoita, ei petoeläimiä, kavioeläimiä eikä jyrsijöitä. Austraalialle kokonaan omituisia ovat kloaakkieläimet, joiden ruuansulatuskanavalla on sama rakenne kuin linnuilla, ja pussieläimet, joiden heimoa ei ole missään muualla paitsi Etelä-Amerikassa muutamia vähäpätöisiä jäännöksiä. Suurimmat imettäväiset ovat kenguru, wombat, suuri lentokoira ja dingo. Pussieläimistä on merkillisimpiä pussirotta, joka oikeastaan on pieni kenguru; se elää ontoissa puissa, hyppää takajaloillaan ja liikkuu erinomaisen nopeaan. Sen metsästys on sangen suosittua urheilua. Vielä merkillisempi, ehkäpä koko luomisen merkillisin eläin, on nokkaeläin. Se on osaksi nelijalkainen, osaksi lintu, osaksi kala. Nokka on kuin sorsan nokka, varpaiden välissä on uimakalvot. Austraalian muita merkillisiä eläimiä ovat emu, musta joutsen ja kaunis lyyrylintu. Kumipuiden vihantain lehvien keskellä hohtavat loistavat kakadut kuin ihmeelliset kukkaset. Ne ovat Austraalian suosituimpia lintuja ja tuhansia käsittävinä pilvinä ne parveilevat maissivainioilla. Kaloista on merkillisin barramuda, jolla on sekä kidukset että keuhkot.

Yhtä merkillisiä kuin heidän majansa on Austraalian musta alkuväestö. Senkin sukujuuret ulottuvat niin kauas menneisyyteen, ettei nykyisten rotujen kesken ole ainoatakaan, jonka varmaan tiedettäisiin olevan sen sukua. Se tarjoo ihmistieteelle mitä suurimpia kysymyksiä ratkaistavaksi ja viime vuosina onkin ryhdytty entistä tarkemmin kokoomaan kaikkia mahdollisia tietoja tästä nopeaan muuttuvasta ja häviävästä kansasta. Huolimatta mustasta ihoväristään muistuttavat austraalialaiset suurine partoineen useinkin iraanilaisia tyyppejä. He ovat jääneet sangen alhaiselle kehityskannalle, mutta eipä tarjonnut heidän maansakaan suuria kehitysmahdollisuuksia. Ei ole sitä maassa liikkuvaa, vedessä uivaa, ilmassa lentävää, joka ei heille ravinnoksi pätisi hyönteisistä ja toukista alkaen. Kun heillä ei ole viljaa eikä viljelystä, niin syövät he juuria, joita naiset ovat sangen ovelat etsimään. Australialaisten ruumiinvoimat eivät ole suuret, mutta aistimien terävyyden puolesta tuskin mikään muu kansa voi heidän kanssaan kilpailla. Nykyään esivalta koettaa heitä suojella ja sivistää ja kaikin tavoin häviöstä pelastaa. Siitä huolimatta australialaisten luku vähenemistään vähenee.

Austraalian ilmaston pahimmat haitat ovat kuivuus, epäluotettavuus ja äkilliset vaihtelut. Tämä saa selityksensä Etelä-Jäämeren ja Antärktikan suunnattomien jääkenttien läheisyydestä. Tutkimusretkeilijät tapasivat samoja seutuja toisina vuosina toivottomina erämaina, joissa he vaivoin henkensä pelastivat, toisina vuosina laidunmaina. Suuret sisäjärvet olivat enimmäkseen suolakuoren peittämää liejua, mutta saattoivat ne joskus olla aivan täynnään suolatonta vettäkin. Kaakkois-Austraalian suuret joet kuljettavat tavallisissa oloissa paljon vettä erämaihin, mutta toisinaan ne eivät muuta ole kuin jono suola-allikoita. Kuivina vuosina uhkaavat sen vuoksi suunnattomat vahingot sekä maanviljelijöitä että karjain omistajia yksinpä rantaseuduillakin, joissa yleensä on riittävästi kosteutta, Austraalian suurta etelämutkaa lukuunottamatta, jonka rannoilla jo Eyre oli janoon kuolla. Mutta sekä maanviljelyksen että karjanhoidon edellytyksiä on voitu paljon turvata ja parantaa keinotekoisesti. Darling-Murrayn vesistöalueen aroille on puhkaistu satoja arteesisia kaivoja, joista toiset ulottuvat päälle tuhannen metriä maan sisään, ja maanalainen kaasujännitys ja maakerrosten paino kohottaa pinnalle suurenmoiset määrät vettä. Varsinaisessa erämaa-alueessakin on tällä tavalla saatu vettä kohotetuksi ja keitaita muodostetuksi. Uudempi keino on suurien vesisäiliöiden patoaminen vuoristoon. Murrumbidgeen padoista tulee eräs maailman suurimpia. Niiden kautta muututaan Sinivuorien pohjoispuoliset jokilietemaat mitä parhaiksi vainioiksi. Pääomia näihin suuriin rakennustöihinsä austraalialaiset saavat kaivoksistaan, jotka vuoteen 1905 olivat tuottaneet yksistään kultaa 11 1/2 miljardin markan arvosta.

Uusi Seelanti.

Kapteeni Cook kartoitti jotenkin tarkkaan Uuden Seelannin molempien pääsaarien rannat ja hankki tietoja niiden luonnosta, mutta vaikka ne ovatkin paljon soveliaammat asutukselle kuin Austraalia, viipyi kuitenkin jotenkin kauan, ennenkuin valkoiset siirtolaiset sinne löysivät. Ensinnä saapui Eteläsaarelle hylkeenpyytäjiä, sillä hylkeitä oli sen rannoilla runsaasti. Kun hylkeet oli surmattu, alettiin pyytää naarasvalaita, joita paritusaikana saapui sen lahtiin suuria laumoja. Valkoiset pyyntimiehet ottivat maorinaisia vaimokseen ja asettuivat saarelle asumaan.

Lähetyssaarnaajat olivat ensimmäiset sisämaahan tunkeutumaan. He rakensivat kirkkoja ja perustivat seurakuntia ja koettivat vieroittaa maoreja ihmissyönnistä, joka oli heidän pahimpia perisyntejään. Kun Darwin v. 1835 kävi saarella, hämmästyi hän alku-asukkaiden saavuttamaa korkeata sivistyskantaa.

Vasta v. 1840 alkoi Uuden Seelannin sisäosien tutkiminen. Kaksi Uuden Seelannin komppanian palveluksessa olevaa virkamiestä kiipesi Pohjoissaaren korkeimmalle kukkulalle, Egmont vuorelle (2520 m), vaikka se siihen aikaan oli maorien »tabuksi», s.o. koskemattomaksi julistama. Sitten he tutkivat saaren keskeltä juoksevan Waikato laakson, joka suurenmoisien tuliperäisten ilmiöittensä vuoksi on maailman merkillisyyksiä. Se oli heidän mielestään kuin paholaisen keittiö, kun he pimeästä aarnimetsästä äkkiä astuivat sen höyryvesi-ihmeitten keskelle. Maa puhalsi höyryä joka halkeamasta, ilmaan suihkui valkoisia kivennäisvesisäteitä, jyrkkien valkoisien kallioiden juurella oli kiehuvia liejuallikoita ja lähteitä. Tutkijain mielestä saattoi heidän polkemansa kallio millä hetkellä tahansa räjähtää ilmaan. Keskellä tätä kihisevää, suihkuvaa, höyryävää laaksoa oli kaunis sininen Taupo järvi ja sen eteläpuolella Tongariro tulivuori.

Vasta v. 1840 Englannin hallitus otti Uuden Seelannin haltuunsa ja asetti sinne säännöllisen hallituksen. Maorien kanssa tehtiin sopimuksia, joissa he suostuivat rupeamaan Englannin alamaisiksi. Tämän kautta tehtiin tyhjäksi ranskalaisten samanaikainen yritys saada saarella jalansijaa. Siirtolaisia alkoi saapua entistä runsaammin ja kaupungeita perustettiin. Mutta kuta enemmän saapui siirtolaisia, sitä enemmän supistuivat alkuasukkaitten omistamat alueet, sillä heitä ei ollut vaikea houkutella maitaan myymään. He nousivat vihdoin v. 1861 suureen kapinaan ja taistelivat itsepintaisesti kymmenen vuotta. Mutta sitten heidän mahtinsa murtui ja heidän täytyi tyytyä valkoisten hyväntahtoiseen holhoukseen. Samoin kuin Austraaliassa samoin Uudessa Seelannissakin lammashoito ja kullankaivaminen loi siirtokunnan varallisuuden.

Eteläsaari säilyi paremmin sisällisen sodan vaurioilta kuin Pohjoissaari, ja sen vuoksi se voitiin tutkia rauhassa. Samoin kuin Pohjoissaari on tulivuorien maa, samoin Eteläsaari runsaan sademäärän ja mahtavien vuoristojensa vuoksi on maajäätiköiden maa. Julius von Hast oli ensimmäinen, joka monella matkalla tutki Eteläsaaren vuorijärvet ja alppijonot. Hän lähti retkilleen v. 1860 ja nousi kanootilla korkealle vuorimaahan ja seuraavina vuosina jatkoi tutkimuksiaan, laatien vuorimaista kartan ja kiiveten muuntamille korkeimmille kukkuloille. Paljon jäi kuitenkin toisten tehtäväksi, ja vasta v. 1896 löydettiin kuljettava tie vuoriston poikki.

Uusi Guinea.

Tämän suuren saaren, jonka matala salmi erottaa Austraalian mantereesta, löysivät portugalilaiset ja espanjalaiset jo kuudennellatoista vuosisadalla, mutta se oli liian vaikeakulkuinen, sen asukkaat liian kehittymättömät, että he olisivat yrittäneet sitä anastaa. Ainoastaan rannat tulivat vähitellen tunnetuiksi, sisämaa sitä vastoin pysyi täydelleen tuntemattomana. Viime vuosisadan suurissa maailmanjaoissa Uusi Guinea jaettiin kolmen kansan kesken, hollantilaiset anastivat länsipuoliskon, itäpuoliskon Saksa ja Englanti. Saaren sisäosain tunnetuksi tekeminen on etupäässä luonnontieteellisten retkikuntain ansio, sillä tieteellisesti Uusi Guinea koskemattomine aarniometsineen ja alkuperäisellä kannalla säilyneine papua neekereineen on sangen mieltäkiinnittävä maa. Se muun muassa on ihanain paratiisilintujen kotimaa.

Saaren kautta kulkee itä-länsisuuntaan korkea vuoristo, jonka lumipeitteiset kukkulat kauan olivat purjehtijoille tunnetut, vaikk'ei kukaan voinutkaan niiden luo tunkeutua välillä olevien metsien tiheyden ja kaikenlaisten muitten esteitten vuoksi. Tämä vuoristo kohoo pohjoisen puolelta verkallisemmin, mutta etelän puolelta se on länsiosassaan niin äkkijyrkkää, etteivät englantilaiset retkikunnat, jotka etelän puolelta ovat sen juurelle tunkeutuneet aivan viime vuosina, ole voineet päälle kiivetä. Tätä rinnettä sanotaan maailman suurimmaksi kuiluksi. Itäosa on paremmin tunnettu sekä saksalaisten että englantilaisten retkikuntain toimesta. Englantilainen William Mac Gregor matkusti v. 1890 ensimmäiseksi Guinean poikki Fly-joen kohdalta.

Vähäisestä koostaan huolimatta ovat useat Melanesian pienemmistäkin saarista vielä sisältä tuntemattomat. Fidshi saariston ovat englantilaiset jotenkin tarkkaan tutkineet, mutta Uuden. Caledonian sisäosat ovat yhä sangen vaillinaisesti tunnetut, vaikka saari jo on ollut päälle puolen vuosisataa Ranskan alusmaata. Vielä puutteellisempi on tieto Uusista Hebrideistä, Santa Cruz saarista, Salomonin saarista ja Bismarck-saaristosta, joiden rannatkaan eivät vielä ole tarkkaan kartoitetut, puhumattakaan sisäosista, jotka enimmäkseen ovat aivan tuntemattomat.

Tyynen meren muut saaristot olivat siksi pieniä, ettei niiden sisäosien tutkiminen kysynyt suuria ponnistuksia, kun kerran rannat tunnettiin. Sitä paitsi niiden väestö paikalla suostui valkoisiin merenkulkijoihin avaten heille maansa, jota vastoin läntisten saaristojen papuakansat alhaisen käsityskantansa vuoksi pakostakin pysyivät vieraina ja vihamielisinä. Polynesian saaristoissa sen vuoksi on ratkaistavana enemmän luonnontieteellisiä ja kansatieteellisiä kuin maantieteellisiä kysymyksiä. Toiselta puolen on tutkittu maankuoren kohoamista ja laskemista koralliriuttain ja atollien johdolla, toiselta koetettu päästä Tyynen meren laajalle hajaantuneen lahjakkaan kansan syntyjen syvien perille. Vertaileva kielitiede on viime vuosikymmenellä saanut todistetuksi, että Polynesian, Melanesian ja Mikronesian kielet polveutuvat samasta alkukielestä kuin malaijilaiset kielet, jota vastoin papuain kielet muodostavat aivan erikoisen ryhmän. Havaijin saaristossa ovat varsinkin amerikkalaiset tiedemiehet tutkineet tulivuori-ilmiöitä, sillä ne ovat siellä harvinaisen suurenmoiset, onhan koko saaristo tulivuorien rakentama viittä kilometriä syvän meren pohjalle.

ETELÄ- JA KESKI-AMERIKKA.

Viimeisenä kaikista maanosista — Antarktikaa lukuunottamatta — molemmat Amerikat astuivat maantuntemuksen näköpiiriin, mutta kaikkein ensimmäiseksi ne — oman maanosamme jälkeen — tulivat pääpiirtein tunnetuiksi. Keski- ja Etelä-Amerikassa ei viime vuosisadan alussa ollut montakaan aivan laajaa valkoisten käymätöntä aluetta, joet ja järvet ja vuoristot olivat osapuilleen tulleet tunnetuiksi. Tämä maantuntemus oli kuitenkin sangen pintapuolista ja osaksi jälleen unhotuksen omaksikin joutunut, jonka vuoksi paljon oli uudestaan löydettävä ja kaikki kauttaaltaan parsittava ja täydennettävä, ennenkuin voitiin luoda osapuilleenkaan oikea karttakuva.

Humboldtin jälkeen olisi Uuteen Maailmaan luultavasti alkanut pyrkiä runsaamminkin matkustajia, elleivät sikäläiset olot olisi muuttuneet epävakaisiksi. Kun Napoleonin armeijat olivat Espanjan valloittaneet ja Espanja tämän kautta tullut siirtomaistaan erotetuksi, täytyi sen etelä-amerikkalaisten alusmaitten tulla toimeen miten saattoivat, ja se vapaus, jota ne tämän kautta tulivat olojen pakosta nauttimaan, ja itsenäinen päätös- ja toimivalta — englantilaiset pari kertaa karkotettiin verissä päin — oli niille niin mieluinen, etteivät ne enää voineet palata entiselle kannalle. Emämaasta ne tuskin kuitenkaan olisivat eronneet, ellei Espanja vahingosta viisastumatta olisi esittänyt niin mahdottomia vaatimuksia. Vapauden taistelu johti kaikkien Etelä- ja Keski-Amerikan espanjalaisten siirtomaitten vapautumiseen ja nykyisten itsenäisten tasavaltani perustamiseen. Brasilia niinikään vapautui Portugalista, vaikka säilyttikin monarkkisen hallitusmuodon ja portugalilaisen prinssin hallitsijanaan. Kun olot olivat tämän jälkeen jonkun verran rauhoittuneet, alkoi näihin luonnonrikkaihin maihin saapua enemmän matkustajia ja niiden tieteellinen tutkiminen entistä nopeammin edistyä.

Guayana.

Guayanan sisäosat olivat yhdeksännentoista vuosisadan alussa yhä vielä enimmäkseen tuntemattomat huolimatta kaikista Doradon etsijäin retkistä. Ensimmäinen, joka loi runsasta valoa näihin uhkuviin aarniometsiin, niiden jokiin, könkäihin ja vuoristoihin, oli saksalainen Robert Hermann Schomburgk, joka matkusti Guayanassa kahdeksan vuotta (1835—44) Englannin maantieteellisen seuran toimesta. Humboldt oli jo huomauttanut, että Orinoco joen Esmeralda nimisen lähetysaseman takana, jota edemmäksi hän ei päässyt, oli Espanjaa kolme kertaa suurempi aivan tuntematon alue; tämän alueen Schomburgk valitsi työmaakseen.

Schomburgk.

Hän nousi ensin melkoista Essequiboa ja sen syrjäjokea Ripanunya, niin kauas kuin veneellä pääsi, ja kulki sitten jalan viimeksi mainitun joen lähteille saakka. Takaisin palaten hän nousi Essequiboa sen suurille koskille. Rantain sanomaton troopillinen uhkeus teki häneen syvän vaikutuksen. Uteliaissa joukoissa apinat rantoja pitkin seurasivat jokea hiipivää venettä ja suuri jaguaari aivan välinpitämättömänä katseli retkikuntaa, lähtien rauhallisesti metsään astumaan, kun vene oli kuudentoista metrin päässä siitä. Sadeaikana maahan varisseet mätänevät lehdet synnyttivät semmoisen fosforivalon, että koko maa teltan ympärillä oli valaistu. Lukemattomat sammakot pitivät leirien ympärillä konserttiaan, jotkut ammuen kuin vasikat, toiset vikittäen kuin linnut, ränkyttäen kuin sorsat, jopa matkien miehenkin karkeata ääntä. Mutta merkillisin kaikista oli »meloja», jonka äänet muistuttivat melan säännöllisiä pistelyltä.

Schomburgk tutki sitten Corentynen aina sen suurenmoisille koskille saakka. Marraskuussa hän lähti nousemaan Berbiceä, jonka koskilla tavattiin paljon suuria kaimaaneja, metsissä boakäärmeitä ja iguanaliskoja. Koskia oli lukemattomia ja kulkua lisäksi haittasivat joen poikki kaatuneet puut, joita oli sitä taajemmassa, kuta korkeammalle noustiin. Uudenvuoden päivänä 1837 näytti siltä, kuin nousisi tie lopultakin aivan pystyyn, mutta mainittuna päivänä Schomburgk vihdoinkin saapui suvannolle, ja täällä tutkijaa odotti yllätys, jota innostuttavampaa tuskin ainoakaan toinen kasvitieteilijä on kokenut. »Suvannon eteläpäässä jokin esine herätti huomiotani», hän kirjoittaa.

Victoria regia.

»Minä en voinut muodostaa varmaa käsitystä siitä, mikä se oli, jonka vuoksi kehoitin miehiä melomaan nopeammin. Ja tuota pikaa olimme paikalla ja näimme ihmekasvin! Kaikki kärsimykset unohtuivat, minä olin paljasta kasvitieteilijää ja tunsin saaneeni vaivaini palkan. Veden päällä kellui suunnaton lehti, viisi tai kuusi jalkaa leveä, tarjottimen kaltainen, päällä leveä helakan viheriä ja alla kirkas veripunainen reunus. Ja sopusoinnussa tämän ihmeellisen lehden kanssa oli uhkea kukka satoine terälehtineen, jotka olivat vuorottain puhtaan valkoisia, vuorottain ruusun punaisia.» Tämä siihen saakka tuntematon kasvi oli kuulu _Victoria regia_, Uuden maailman ehkä ihmeellisin kasvi, jota nykyisin saadaan ihmetellä suurkaupunkien kasvihuoneissakin. Lopulta kuitenkin matkan vaikeudet kävivät niin voittamattomiksi — vain pari kolme kilometriä tehtiin päivässä taivalta — ettei Schomburgk voinut toivoa pääsevänsä Berbicen lähteille saakka; hän sen vuoksi palasi takaisin Essequiboa pitkin, joka sillä kohdalla oli vain 15 kilometrin päässä.

Vielä samana syksynä hän lähti uudelle retkelle saavuttaakseen Essequibon lähteet ja ennen vuoden loppua hän olikin löytänyt erään lähdehaaran suurenmoisessa taajametsäisessä vuorimaassa. Hän matkusti sitten Rio Negron syrjäjoelle Rio Brancolle ja tutki Carumä vuoriston.

Syyskuussa v. 1838 hän palasi Amuku järvelle ja kulki sieltä maisin Roraima vuoristoon. Tämä ihmeellinen punainen hiekkakivi-pöytämä on intiaanien lauluissakin kuulu joistaan. 500 metriä korkeiden kallioseinämien päältä kaatui syvyyteen ihmeteltäviä könkäitä ja jokia säteili eri suunnille viemään runsaita vesiä, mikä Amazonijokeen, mikä Orinocoon tai Essequiboon. Roraimalta tämä väsymätön tutkija matkusti Esmeraldaan, mutta ei voinut erään intiaaniheimon vihamielisyyden vuoksi nousta Orinocon lähteille. Hän kuitenkin läheltä näki vuoriston, josta tämä joki saa alkunsa. Casiquiaren ja Rio Brancon kautta Schomburgk sitten palasi takaisin rannikolle, kaksi vuotta poissa oltuaan ja kuljettuaan 5000 kilometriä.

V. 1841 Schomburgk tutki Orinocon deltan ja hankki entistä tarkemmat tiedot Cuyunista, Amacurasta ynnä muista pienemmistä joista, joilla ei siihen saakka ollut käynyt ainoatakaan tietomiestä. Nämä lakean rannikon joet ovat enimmäkseen ihmeellisten putaitten ja haaraumain kautta keskenään yhteydessä. Sikäläisissä soissa ja rämeissä oli suunnattomat laumat punaisia ibislintuja, valkoisia haikaroita ja flamingoja. 1844 Schomburgk tunkeutui Corentynen lähteille ja palasi sitten tätä jokea rannikolle.

Amatsonit.

Schomburgk oli kautta Guayanan kuullut karibien puhuvan sotaisista naisista, joita he mainitsivat nimellä woruisamoko; tämän naiskansan muka piti asua Corentynen latvoilla seudussa, jossa ei vielä milloinkaan ollut käynyt eurooppalaista. Tiedot niistä olivat niin seikkaperäiset ja varmat, että juttu alkoi tuntua uskottavalta. Woruisamokojen sanottiin taistelevan jousella ja nuolilla ja käyttävän puhallusputkea eli »kuraa». Heillä oli omat vainiot eivätkä he seurustelleet muitten intiaanien kanssa kuin kerran vuodessa, jolloin heimoon päästettiin miehiä, parikymmentä miestä aina kerrallaan. Poikalapset tapettiin, tyttölapset pidettiin. Schomburgk oli kulkenut aivan sen maan halki, jossa tämän naiskansan piti asua, mutta hän ei voinut siitä tavata jälkeäkään.

Kuvakirjoituksia.

Guayanan tasainen rannikkovyöhyke on 20—60 kilometriä leveä, sitten seuraa hietakiviharju, joka lienee vanha merenranta. Tämän takana on uusi verkalleen kohoava tasanko. Joet käyvät vuolaiksi ja koskissa on usein graniittipaasia, joiden korkeus voi olla toistakymmentä metriä. Schomburgk löysi suurimmista paasista vanhoja karkeita kuvakirjotuksia, joita ei enää kukaan osannut selittää. Hän näki näitä kirjoituksia hajallaan suunnattoman laajalla alalla. Intiaanit näyttivät niitä katselevan taikauskoisella pelolla, voimatta kuitenkaan antaa niistä sen parempaa selitystä, kuin että ne olivat naisten ammoin tekemiä.

Schomburgk valmisti erinomaisen kartan tutkimistaan alueista ja toi British Museumiin suurenmoiset kokoelmat.

Schomburgkin jälkeen kului kauan, ennenkuin tutkimustyötä jatkettiin. Komissioni, joka v. 1880—82 kulki Venezuelan ja Brasilian rajan, tutki sitä varten rajaseutujen tärkeimmät joet. Orinocon oikeanpuoliset syrjäjoet ovat yhä vielä melkein tuntemattomat. Takamaan vuoristoista kiinnitti 1880-luvulla varsinkin Roraima huomiota.

Roraima.

Roraima, Guayanan suuri pöytävuori, jonka äärillä jo Schomburgk kävi, ei tosin ole aivan korkea — 2600 metriä merestä — mutta luontonsa puolesta tämä mahtava pöytämä on maapallomme omituisimpia muodostuksia. Se kohoo uhkuvista metsistä aivan äkkijyrkkänä hietakivimuurina. Sen avara laki oli aikain alusta pitäen pysynyt tuntemattomana ja salaperäisenä, pilvimeren huuhtelemana. Intiaanienkin mielikuvitukseen se mahtavasti vaikutti, ja he sanoivat sitä »punaiseksi kallioksi, jonka pilvet peittävät, jokien iäti hedelmälliseksi emoksi». Niin korkeat ja jyrkät ovat tämän vuoriston seinämät, että sekä intiaanit että tutkimusretkeilijät, Barrington Brown muiden mukana, pitivät mahdottomana sille kiivetä, mutta 1884 Everard im Thurm suoritti tämän suurtyön. Hän keksi kapean reunaman, joka kulki juurelta viistoon ylöspäin kallion punaisen rintaman poikki, ja sitä pitkin hän nousi ylös. Seuraavin sanoin hän kuvaa vuoren päällisiä maisemia, jotka hän kaikista kuolevaisista ensimmäisenä näki.

»Ensimmäinen vaikutus oli, että mieli oli kykenemätön luomaan käsitystä tämmöisistä seuduista, seuraava, että olimme tulleet ihmeellisten hirmu-unien maahan, maahan, joka oli muodostunut nimenomaan niitä varten jonain kamalana myrskypäivänä, murtuneiden, sekaantuneiden pilvien silmänräpäyksessä jähmetyttyä kiveksi. Sillä joka puolella oli kallioita ja huippuja, joiden muodot näyttivät kerrassaan mahdottomilta, niiden asennotkin olivat kumman haaveelliset ja luonnottomat, mitkä olivat päällekkäin, mitkä vierekkäin, näköjään riidellen kaikkia painovoiman sääntöjä vastaan. Siinä oli kallioita ryhmissä, yksitellen, portaittain pengermissä, patsaita, seinämiä ja pyramideja, kallioita, jotka näyttivät kerrassaan naurettavilta, olevan täynnään kaikenlaisia ihmiskasvojen, ihmisruumiin ja eläinten irvikuvia, sateenvarjojen, kilpikonnien, kirkkojen, tykkien ja lukemattomien mitä odottamattomimpien esineitten pilajäljennöksiä. Ja kallioitten välissä oli tasaisia, vaikk'ei missään laajoja puhtaita hietikoita, puroja ja pieniä könkäitä, allikoita ja matalia lampareita, joissa oli mitä kirkkainta vettä. Toisin paikoin oli pieniä soita, joita peitti karu matala okakasvisto. Siellä täällä oli tasaisilla paikoilla tai kallionkoloissa pieniä pensaita, muodoltaan kuin pieniä puita, mutta kaikki näköjään samaa lajia. Mutta ei minkäänlaista liikettä eikä eläinelämää näkynyt niin pitkältä kuin silmä erotti.»

Ranskan Guayanassa Jules Crevaux vuosina 1877—78 tutki rajajoet Oyapocin ja Moronin sekä matkusti kahdesti aivan tuntemattomien Tumuc-Humuac vuorien poikki Amazonijoelle. Hänen jälkeensä H.A. Coudreau teki useita matkoja sisämaahan ja oleskeli kokonaisen vuoden mainitussa omituisessa vuoristossa, jossa metsäisistä mäkimaista kohoo ilmaan puolen kilometrin korkuisia jyrkkiä graniittikeiloja. Trombetas joen rannoilla Amazonijoen syvänteessä tämä uuttera tutkija heitti henkensä. V. 1900 hänen vaimonsa lähti miesvainajan työtä jatkamaan. Mutta vielä on Guayanan sisäosissa alueita, jotka ovat tutkijalle uusia maita.

Brittiläisen Guayanan geologisia seikkoja selvitteli jälkeen vuoden 1868 Barrington Brown. Hän kartoitti siirtokunnan tärkeimmät joet ja Potarosta löysi suurenmoisen Kaietur-könkään, joka kohtisuoraan putoo 235 metriä. Vuosina 1873—75 hän erään geologisen retkikunnan johtajana tutki Amazonijoen syrjäjokia kaikkiaan 24.000 kilometriä.

Amazonia.

Amazoni-joen suunnattoman vesistöerämaan tunteminen ei viime vuosisadan alkupuoliskolla aivan paljoa edistynyt. Suurimmat ansiot jättiläisjoen syrjäjokien tutkimisesta, on kahdella saksalaisella matkustajalla, Spixillä ja Martiuksella. Spix vv. 1819—20 kulki Juruan, Jurahyn ja Içan sivuitse suuria vaaroja ja vastuksia kokien Jupary joen laskukohdalle ja edelleen Perun rajalle. Martius tutki Japuran ja yhdytti Kordilleerit Quiton kohdalla. He toivat mukanaan suunnattomat kokoelmat.

Seuraava huomattava matkustaja oli kreivi de Castelnau, jonka myöhemmin tapaamme Brasilian läpi matkustamassa. Hän laski v. 1846 Kordilleereilta kanooteilla ja lautoilla Urubamba nimistä lähdejokea Amazoni-jokeen. Jokimatka oli niin vaarallinen ja vaikea, että hän lähetti patooni D'Oseryn takaisin viemään turvallisempaa tietä retkikunnan koneita, kokoelmia ja muita painoja, jotta lautta keventyisi. D'Oseryn kuitenkin hänen omat oppaansa murhasivat ja kaikki kokoelmat ja neljän vuoden tähtitieteelliset, ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot menetettiin. De Castelnau saapui Ucayaliin, jolla vesimäärän puolesta on parempi oikeus käydä Amazonin lähdehaarasta kuin Maranjonilla, ja sitten edelleen Paraan.

Amerikkalainen Lardner Gibbon, joka oli määrätty osanottajaksi suurelle Yhdysvaltain hallituksen retkelle Amazonisyvänteen taloudellisten olojen tutkimiseksi, laski Mamorén ja valtavan Madeiran alas Amazonijokeen.

V. 1848 lähtivät Amazonin vesistösyvänteen luonnontieteellisiä oloja tutkimaan englantilaiset Alfred Russel Wallace ja Henry Walter Bates, työskennellen joen sekä etelä- että pohjoispuolella. Wallace, Darwinin keralla polveutumisopin perustaja, sanoo Amazoniasta, ettei missään maailmassa ole toista aarniometsää, joka laajuuden ja yhtenäisyyden puolesta sille vertoja vetäisi. Wallace palasi Eurooppaan v. 1852, mutta Bates jäi Etelä-Amerikkaan vielä seitsemäksi vuodeksi, tutkien Amazoni-joen Perun rajalle saakka ynnä useita sen alemmista syrjajoistakin. Hän keräsi näillä retkillään 8000 siihen saakka tuntematonta hyönteistä.

William Chandless.

V. 1862 englantilainen William Chandless alkoi matkansa, jotka hyvin tuntuvasti korjasivat Etelä-Amerikan karttaa. Ensiksi hän tutki Purus-joen, joka laskee Amazoni-jokeen oikealta puolelta Madeiran yläpuolella. Tämän suuren joen huomattavin omituisuus on uoman tavaton mutkallisuus. Se juoksee aivan lakean maan kautta, on tasaleveä ja suvantoa, mutta siitä huolimatta ei Chandless toisina päivinä päässyt lähtökohdastaan suorin tein mitaten kuin muutaman kilometrin, niin mutkainen oli uoma. Joen hiekka-annoilla oli sangen paljon hyötykasveja, hiljaisesta juoksustaan huolimatta tämä joki ilmeisesti oli aivan nykyisinä aikoina tavattomassa määrässä muutellut uomaansa. Intiaaneista toiset olivat ystävällisiä, toiset erinomaisen sotaisia. 1400 kilometriä kuljettuaan Chandless kohtasi ensimmäiset kosket, ja niiden yläpuolella joen uoma muuttui kariseksi ja vaikeaksi kulkea. Osan miehistään hän lähetti takaisin ruoan vähyyden vuoksi, mutta jatkoi itse jokimatkaa ja tuli seutuihin, joissa ei ollut ensinkään intiaaneja. Riistaa oli sitä runsaammin, varsinkin tapiireja, jotka hyvin vähän pelkäsivät ihmistä. Yhä ylempänä tavattiin intiaaneja, jotka vielä elivät täyttä kivikautta. Heillä ei ollut rautaa ensinkään, vaan kirveet ja veitset olivat kivestä. Kanootti heitä suuresti ihmetytti. Chandless kartoitti Puruksen kauttaaltaan ja sai lopullisesti selvitetyksi, ettei se ala Andeilta, vaan että sen lähteet ovat alamailla.

Pari vuotta myöhemmin Chandless tutki erään Puruksen lisäjoen ja v. 1867 nousi Juniahan, joka on Puruksen kaltainen tasankojoki. 1800 kilometriä kuljettuaan hänen täytyi intiaanien vihamielisyyden vuoksi kääntyä paluumatkalle. V. 1868 hän tutki niitä jokia, jotka oikealta kädeltä laskevat erääseen Madeiran ja Amazoni-joen väliseen putaaseen, Paraná-mirimiin.

Perun hallitus etsi näihin aikoihin laivaväylää Amazoni-jokea pitkin Atlantin merelle. Yleiseen otaksuttiin, että Madre de Dios oli ennen Chandlessin matkaa tuntemattoman Puruksen latvaosa ja sitä pidettiin lupaavimpana reittinä Amazonijoclle. Tämän selville saaminen oli kuitenkin suunnattoman vaikeata peljättyjen chuncos-intiaanien vihamielisyyden vuoksi. V. 1861 perulainen Don Faustino Maldonado lähti seitsemän seuralaisen heralla tätä kysymystä selvittämään. Hän laski lähdejokea pienellä lautalla, kunnes kosket pakottivat sen hylkäämään, taivalsi sitten koskien ohi ja rakensi niiden alla uuden lautan. Joki laskikin vastoin odotuksia Mamoréhen. Kun oli tätä jokea vielä laskettu kymmenen päivää, hajosi lautta eräässä kovassa koskessa ja Maldonado kolmen miehen keralla hukkui. Henkiin jääneet jatkoivat matkaa Madeiraan ja siitä Amazoni-jokeen. Sieltä he Huallagan reittiä palasivat takaisin Perun ylämaihin.

V. 1866 perulais-brasilialainen rajakomissioni tutki Javaria noin 1600 kilometriä, kunnes vihamieliset intiaanit pakottivat retkikunnan palaamaan. Perun hallituksella oli nyt höyrylaivojakin Amazoni-joen latvavesillä ja niillä voitiin jatkaa väylän etsimistä paremmassa turvassa vihamielisiltä alkuasukkailta. Muutamia jokia, etenkin Apurimacia ja Vileamayoa, päästiin pienillä höyrylaivoilla nousemaan aina Andien juurelle saakka lähelle Cuzcoa.

1870-luvulta alkaen matkustajia alkaa olla niin paljon, että voimme luetella ainoastaan muutamia tärkeimpiä.

Jules Crevaux retkeili Guayanasta lähdettyään laajalti Amazoni-joen vesistössä, nousi Içaa melkein lähteille saakka Colombian Andeihin ja palasi alas Japuráta. Venezuelan ja Brasilian asettama rajakomissioni tutki Rio Negron ja Rio Brancon.

Barbosa Rodriguez tutki Trombetaan ja muita pienempiä syrjäjokia meripuolessa, Henri Coudreau nousi oikeanpuolisia alempia syrjäjokia ylöspäin ja valaisi paljon Tapajósin, Xingun, Araguayan y.m. maantieteellisiä oloja.

Paljon edistyi viime vuosisadan lopulla myös Madeiran lähdejokien Benin ja Madre de Diokscn tunteminen.

Muitakin niiden seutujen jokia tutkittiin uudelleen Bolivian toimesta, se kun etsi vesiväylää mereen.

Paljon on kuitenkin Amazoni-joen laaksossa vieläkin tehtävää, ennenkuin sen äärettömän laajalle haarautuva jokiverkko on luotettavasti kartoitettu. Vuosi vuodelta lisääntyvä kumintuotanto epäilemättä auttaa tiedon — ja hävityksen — edistymistä yhä syvemmälle aarniometsiin.

Brasilia.

Humboldtin matkain synnyttämä luonnontieteellinen harrastus houkutteli jo vv. 1811—1826 matkustajia Brasiliaan, koska Brasiliassa saattoi matkustaa verraten turvallisesti, se kun oli säilyttänyt valtiolaitoksensa melkein muuttamatta. Tärkein näistä varhaisista matkoista oli Baierin ja Itävallan lähettämäin oppineitten J.B. Spixin ja Ph. Martiuksen tekemä. He kävivät etenkin sisämaan kultakaivoksilla ja timanttikentillä, matkustellen laajalti Minas Geraesissa, Goyazissa, Bahiassa ja Piauhyssa. Heidän tutkimustensa kautta tulivat varsinkin sisämaan taloudelliset ehdot tunnetuiksi. Piauhysta molemmat oppineet jatkoivat matkaa Amazoni-joen vesistöön.

Kreivi François de Castelnau kulki vuosina 1843—1847 kahdesti Etelä-Amerikan poikki päiväntasaajan eteläpuolella, ensin Rio Janeirosta Limaan ja sitten Amazoni-jokea takaisin Paraan. Retkikunta nousi rannikolta Brasilian hyvin vähän tunnettuihin kuiviin ylänkömaihin, laski melkein tuntemattoman Araguayan aina siihen, missä se Tocantinsiin yhtyy, ja palasi Tocantins jokea takaisin ylämaihin. Siellä hän kulki suuren erämaan poikki, jossa asui vain sotaisia ihmissyöjiä, ja saapui kahden kuukauden vaivain jälkeen Cuyaba joelle, joka laskee Paraguayhin.

Useita muitakin matkustajia voitaisiin mainita, mutta yleensä eivät Brasilian sisäosat herättäneet suurta mielenkiintoa ennenkuin vuosisadan loppupuoliskolla. 1880-luvulla jatkettiin Madeiran lähdehaarain tutkimista, seuraavalla vuosikymmenellä erikoinen brasilialainen komissioni tutki Brasilian sisäosia. J.W. Wells 1873—75 tutki São Francisco joen ja Tocantinsin. Karl von den Steinen v. 1884 laski Xingun lähteiltä aina suuhun saakka. Tämän matkan kautta tuli ratkaistuksi suurin maantieteellinen kysymys, mitä Brasilian sisäosissa vielä oli selvittämättä, ja samalla karibien alkuperäinen kotiseutu saatiin selville. Toiset tutkivat Tapajósin lähteet ja jatkoivat von den Steinenin työtä Xingun lähteillä. Brasilialaisetkin vuosisadan lopulla edistivät maansa sisäosien tuntemista, kun v. 1892 sisämaahan lähetettiin komissioni etsimään paikkaa uudelle pääkaupungille.

Paremmin tunnetut ovat Brasilian merimaakunnat, varsinkin eteläiset, joissa on eurooppalainen väestö. Mutta sielläkin on kuitenkin seutuja, jotka ovat säilyneet melkein koskemattomuuden tilassa. Espiritu Santon ylämaista löydettiin viime vuosisadan alkupuolella botokudien heimo, joka oli niin alkuperäisellä ja alhaisella kehitysasteella, että heitä verrattiin Tulimaan asukkaihin. Monet matkustajat kuitenkin tunkeutuivat heidän luoksepääsemättömiin metsiinsä, niin että tämä heimo nykyään on Brasilian tunnetuimpia.

Yleinen maankartoitus on Brasiliassa alulla, mutta maan laajuuden ja luonnonesteiden suuruuden vuoksi kuluu varmaan aikoja, ennenkuin se saadaan loppuunsuoritetuksi. Brasilian ylämaassa on vielä koko joukon paikkoja, joissa ei vielä ole kukaan edes käymältään käynyt, varsinkin Amazoni-jokeen laskevien suurien syrjäjokien monet lisäjoet.

La Plata-maat.

Kului vuosisadan keskivaiheille, ennenkuin La Plata-maiden tieteellinen tutkimus alkoi. Kuitenkin oli jo ranskalainen Alcide Dessalines D'Orbigny kerännyt sieltä erinomaisen laajat kokoelmat. Hän oleskeli Etelä-Amerikassa kahdeksan vuotta (1826—33), suurimman osan tästä ajasta La Plata-maissa. Kreivi de Castelnau yllä mainitulla matkallaan Brasiliasta tullen tutki Cuyaban ja Paraguayn yläjuoksun, Laguna de los Xarayes nimisen suon, joka on Paraguayn itäpuolella, ynnä osan Chaco erämaata, joka on sen länsipuolella. Laguna de los Xarayes ei oikeastaan ole suo, kuten nimi näyttää osoittavan, vaan aava lakea tasanko, Pampaan vanhan meren pohjaa. Sadeajalla vain sen poikki juoksevat joet paisuvat yli äyräittensä ja koko tasanko on järvenä silmän siintämättömiin, siellä täällä puuryhmiä. Semmoisena espanjalaiset näkivät seudun ensi kerran siellä käydessään ja siitä luulivat tasankoa rannattomaksi järveksi, Paraguayn lähteeksi. Senkin tuntemattomien rantain takaa toivottiin El Doradon löytyvän.

Ranskalainen Crévaux v. 1882 yritti tutkia Pilcomayo nimisen Paraguayn syrjäjoen, joka alkaa Boliviasta ja laskee pääjokeen Asuncionin alapuolella. Joki virtaa Chaco erämaan poikki, jonka intiaanit, sotaiset tobat, olivat estäneet retkikuntia sisämaahan nousemasta. Crévaux koko retkikuntansa keralla tuhottiin. V. 1890 luutnantti Storm nousi jokea 500 kilom. varta vasten rakennetulla teräshöyryllä, mutta sitten joki hävisi laajaan suohon. Retkikunta oli näin osoittanut, ettei se kelvannut kauppatieksi.

Ne tutkijat, jotka olemme edellä luetelleet, olivat melkein kaikki eurooppalaisia ja työskentelivät eurooppalaisilla varoilla. Vuosisadan kuluessa kuitenkin heräsi Etelä-Amerikan nuorissa tasavalloissakin harrastuksia oman maan luontoa kohtaan. Argentiinaan, Chileen ja Brasiliaan perustettiin valtion laitoksia, jotka näitä töitä suorittivat, enimmäkseen kuitenkin eurooppalaisilla voimilla. Herman Burmeister johti Buenos Ayresiin perustettua La Plata-museota ja rikastutti sitä uutteralla toiminnallaan. Argentiinan nuoret yliopistot ovat myöskin työhön osaa ottaneet. Lukuisat intiaaneja vastaan käydyt sotaretketkin ovat osaltaan kehittäneet Argentiinan sisäosien tuntemista, mutta yhä vielä on semmoisiakin seutuja, joissa tuskin on vielä ainoakaan valkoinen käynyt, kuten Chacon pohjoisosat, joissa joku suomalainenkin tutkija on viime aikoina työskennellyt. Myöhimmin tunnetuksi tulleita Argentiinan osia on myös Misiones, suomalaisen siirtokunta-yrityksen näyttämö.

Etelä-Amerikan ja varsinkin Tulimaan luonnon tunteminen suuresti hyötyi siitä matkasta, jonka »Beagle» niminen englantilainen sotalaiva 1830-luvulla teki sen rannoille. Laiva oikeastaan jatkoi jo ennen alkamaansa rannikon kartoitusta, mutta mukana oli nyt Charles Darwin, joka tällä retkellä laski suurenmoisen luonnonfilosofiansa perusteet. Patagonian sisäosiakin »Beaglen» miehistö vakoili ja kartoitti. Darwin tutki sikäläisiä suuria laavakenttiä, joiden hän päätti syntyneen semmoisena aikana, jolloin suurin osa Patagoniaa oli veden alla. Tulimaan luonto äärettömästä kolkkoudestaan ja sen asukkaat alhaisesta kehityskannastaan huolimatta kiinnittivät suuresti Darwinin mieltä. Galapagos saaristokin »Beaglen» retkellä perusteellisesti kartoitettiin ja tutkittiin. —

Vasta aivan uusimpana aikana on Patagonian omituinen muodostushistoria Islantia muistuttavine, jäävirtain alaisine entisine tulivuorenpurkauksineen ja äärettömine tulvakoskineen kuitenkin tullut oikein valaistuksi, etupäässä ruotsalaisen O. Nordenskiöldin työn kautta.

Vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla löydettiin ne suuret kauniit alppijärvet, joita on Patagonian länsiosissa Andien vuoristossa, Lago Argentino, Viedma, Buenos Ayres y.m. Nahuel Huapin oli eräs saksalainen munkki löytänyt jo sata vuotta aikaisemmin, mutta vasta 1860-luvulla chileläinen Don Guillermo Cox, joka etsi Valdivian eteläpuolisten Andien poikki solaa Patagonian jokien latvoille, veneen rakennettuaan tutki sekä järven että siitä lähtevän joen, kunnes vene eräässä koskessa kaatui ja sotaiset araukaanit ottivat tutkijan vangiksi. He tosin laskivat Coxin taas vapaaksi, mutta eivät millään ehdolla antaneet hänen jatkaa matkaansa.

Andit.

Aina Humboldtin matkasta saakka on se suurenmoinen vuorijono, joka kulkee Etelä-Amerikan länsirannikkoa Panaman kannakselta Tulimaahan saakka, ollut tutkijain huomion esineenä. Se on sekä verraten helposti saavutettavissa, että samalla rakenteensa, valtavien tulivuoriensa, korkeitten ylätasankojensa ja omituisen ylänkökasvullisuutensa johdosta erikoisen mieltäkiinnittävä tutkimusalue.

Andi-jonojen eteläosa tuli myöhimmin tutkituksi, mutta tunnetaan nykyisin miltei parhaiten. Vielä 1870-luvun alulla siitä tuskin tiedettiin mitään. Vasta vuosina 1877—84 Etelä-Chilen rannikko lukemattomine salmineen, saarineen ja vuonoineen kartoitettiin eurooppalaisten sotalaivain toimesta, vaikk'ei tosin vieläkään täydellisesti. Andi-jonoja tutkittiin sekä Chilestä, että Argentiinasta käsin. Eurooppalaisista tutkijoista on varsinkin G. Avé-Lallemant suorittanut tällä osalla ansiokasta työtä. Aconcagualle, Andien korkeimmalle kukkulalle (7040 m), noustiin ensi kerran v. 1897 ja tällöin todettiin, että sekin on tulivuoren keila.

Uspallata solan pohjoispuolisia vuoristolta tutki 1880-luvulla ennen muita L. Brakebusch, tehden niihin monta matkaa. Hänen tutkimusalueestaan pohjoiseen matkustelivat etenkin Alex. Bertrand ja L. Darapsky.

Bolivian ja Perun ylämaihin houkutteli varsinkin niiden vanha sivistys matkustajia, jotka eivät kuitenkaan kaikki yhtä suuressa määrin maantiedettä hyödyttäneet.

Irlantilainen J.B. Pentland tutki 1820-luvulla Perun, Chilen ja Bolivian Andeja, oikoen karttoja ja piirtäen uusia tuiki tuntemattomista seuduista. Hän mittasi Bolivian Andien korkeimpia kukkuloita, kuten Ulimanin ja Soratan, sekä määräsi tähtitieteellisesti maantieteellisten paikkojen asemia. Hän oli ensimmäinen, joka huomasi sen merkillisen tosiasian, että useat joet, joiden lähteet ennen oli piirretty Andien itärinteille, alkavatkin länsirinteiltä ja syvissä rotkolaaksoissa kulkevat vuoriston poikki. Tämä saa selityksensä siitä, että joen vuolas latvaosa on syövyttänyt uomaansa taaksepäin, kunnes se on sahannut koko vuoriston poikki ja siirtänyt lähteensä vastakkaiselle rinteelle. Pentland oli ensimmäinen, joka perusteellisesti tutki Titicacan, Etelä-Amerikan suurimman järven, totesi sen tavattoman korkean aseman ja entisen suunnattoman laajuuden. Bolivian ja Perun geologista rakennetta ja maantiedettä tutki 1830-luvulla varsinkin A.D. d'Orbigny.

Seuraavan vuosikymmenen tutkijoista ovat huomattavat varsinkin kreivi de Castelnau ja J.J. von Tschudi, joka kuitenkin omisti päähuolensa arkeologialle.

V. 1850 alkoi Perussa vaikutuksensa italialainen Antonio Raimondi, joka neljä vuosikymmentä matkusti maassa ristiin rastiin ja suoritti Perussa saman työn kuin Philippi Chilessä. Hänen tutkimuksiensa tulos on suuri teos Perusta karttoineen, mutta sekä teos että kartta jäivät keskeneräisiksi.

1850- ja 1860-luvulla matkusti Bolivian ja Perun ylämaissa Sir Clements Markham, joka toimitti kiniinipuun Intiaan ja Jaavaan ja jatkoi Raimondin työtä Andien itärinteillä, joilla 2500—3500 metrin korkeusvyöhyke on merkillinen tavattoman sankoista sumuistaan. Palmut, saniaispuut ja bambut muodostavat siellä niin sankkoja tiheikköjä, että niiden alla on synkkä pimeys silloinkin, kun aurinko kirkkaimmillaan paistaa keskitaivaalta.

Useat vuori-insinöörit ovat tutkineet Perun ja Bolivian Andeja ja samalla niiden karttaakin oikoneet. Jälkeen v:n 1877 etsivät Perun hallituksen varustamat retkikunnat vuoriston poikki entistä mukavampaa reittiä Amazonijoen latvahaaroille ja edistivät vuoriston tuntemista. Olemme jo tutustuneet niiden yrityksiin nousta Amazoni-joelta aluksilla ylämaahan.

Kun Limaan ja La Paziin oli perustettu maantieteelliset seurat, alkoivat bolivialaiset ja perulaisetkin entistä enemmän matkustaa maassaan.

V. 1898 Sir Mariin Conway mittaili Bolivian kordilleerien vuorenhuippuja, nousten useille niistä, muun muassa Illampulle ja Ulimanille. Viime aikoina ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet lähettää tieteellisiä retkikuntia vanhan inkka-sivistyksen maihin pelastamaan' varsinkin niiden muinaistietoa, mikäli se vielä on pelastettavissa. Nämä retkikunnat ovat Andien syrjäisistä laaksoista löytäneet jonkun semmoisenkin autioksi jääneen inkkalais-kaupungin, jonka olemassa olosta ei ole ollut aavistustakaan.

Etelä-Amerikan kordilleerien pohjoisosaakin tutkivat useat matkustajat jo viime vuosisadan keskivaiheilla, mutta muita paljon ansiokkaammat ovat kahden saksalaisen geologin, Wilhelm Reissin ja Alfons Stübelin tutkimukset. He alkoivat matkansa Colombiassa v. 1868, nousivat Magdalenaa Hondaan ja Bogotassa alkoivat varsinaisen työnsä. Tutkittuaan yhdessä Itäkordilleerin he erosivat, Reiss kulkeakseen Keskikordilleerin yli ja seuratakseen Rio Caucaa Popayaniin, Stübel matkustellakseen tämän kaupungin itäpuolisissa vuoristoissa. Alussa vuotta 1870 he kulkivat yhdessä Pastosta Ecuadorin rajan poikki, matkustellen sitten viisi vuotta ristiin rastiin tässä kordilleeriosassa, Quitoa asemanaan pitäen. He nousivat ensin läheisille tulivuorille ja ulottivat sitten retkensä vähitellen kauemmaksikin joka puolelle, milloin yhdessä, milloin erikseen kulkien, Stübel tutkien geologiaa, Reiss topografiaa. Reiss oli ensimmäinen, joka nousi Cotopaxin kukkulalle. Seitsemän vuotta Ecuadorissa ja Colombiassa työskenneltyään molemmat oppineet vielä kävivät Perussa, Boliviassa ja Amazoni-maassakin, ennenkun palasivat Eurooppaan, mukanaan suunnattoman runsaat kokoelmat, joita ei vielä tänä päivänäkään ole kaikkia julkaistu. Vasta heidän töittensä kautta tuli Ecuador kartoitetuksi ja tämän omituisen ylänkömaan geologia ja luonnonmaantiede selvitellyksi.

Heidän töitään täydensivät Theodor Wolf, Quiton polyteknillisen opiston opettaja, ja useat muut myöhemmät matkustajat.

Englantilainen Edward Whymper, kuulu alppikiipeilijä, kiipeili 1880-luvulla Ecuadorin korkeimmille kukkuloille, muun muassa Chimborazolle, jolle ennen häntä moni muu oli turhaan yrittänyt. Whymper oli etupäässä urheilija, mutta paljon hän näillä vuoriretkillään saattoi korjata Ecuadorin karttaakin. Hänen vuorikiipeilyjään haittasivat suuresti vuoriston ainaiset ukkoset.

»On melkein mahdotonta», hän kirjoittaa, »liioitella Ecuadorin Andien tavatonta sähköisyyttä. Hyvin usein jouduimme korkealla yläilmoissa ankariin ukonilmoihin. Koko ilmakehä näytti olevan sähköä ylitäynnään ja millä hetkellä tahansa saattoi tapahtua purkauksia. Mutta varsinkin ne tilapäiset leimaukset, joita silloin tällöin välähti meidän ja erään toisen harjanteen välillä lyhyiden paukkujen seuraamina, antoivat meille paljon enemmän ajattelemisen aihetta kuin koko taivaan salamoiminen ja yhtenään räjähteleminen. En milloinkaan unhota sitä, kun seisoin Sincholaguan kukkulan luona (5,000 m) kapealla jäätyneellä lumisärmällä, johon paraillaan hakkasimme jalanjälkiä. Tämä syrjä oli niin kapea, että paljas kosketuskin olisi voinut syöstä meidät puolelle tai toiselle, mutta meidän juuri sillä ollessamme hyökkäsi kimppuumme ilman vähintäkään varoitusta ukonilma, joka muutaman sekunnin kuluttua pauhasi yllämme, allamme ja ympärillämme ja sai meidät pelosta vapisemaan. Ympärillämme paukkui taukoamatta, salamoita sinkoili vuorenharjanteemme poikki ja toisia iski tai ainakin näytti iskevän allamme oleviin kalliohuippuihin. Kirveemme terät olivat niin sähköisiä, että sihisivät. Epätietoisina siitä, lähteäkö ylöspäin vaiko alaspäin, me lopulta lähdimme eteenpäin, kairasimme korkeimmalta huipulta muutamia kallionäytteitä ja lähdimme sitten pakoon joutumatta juuri taaksemmekaan katsomaan, ja niin pelastuimme, vaikka itsekin ihmettelimme, että vielä olimme hengissä.»

Ecuadorin Andeilla suoritetut korkeusmittaukset ovat muutoin aina Bouget'n ja La Condaminen ajoista saakka antaneet niin erilaisia arvoja, että otaksutaan sekä vuorenhuippujen että Quiton ylätasangon missä kohonneen, missä vajonneen tulivuorenpurkauksien ja maanjäristyksien johdosta. V. 1899 kaksi ranskalaista upseeria suoritti Quiton ylängöllä valmistavia töitä uutta astemittausta varten.

Colombia ei tähän saakka ole joutunut yhtä perusteellisen tutkimuksen alaiseksi kuin Ecuador. Italialainen eversti Agostino Codazzi tosin vapautussodan aikana ja sen jälkeen Bolivarin toimesta kartoitti sekä Venezuelan että osan Colombiaa, mutta viimemainitun maan kartoitusta ei voitu loppuun suorittaa. Länsikordilleeri ja sen edustalla oleva rantue on yhä vieläkin hyvin vähän tunnettu ja Keskikordilleerista tunnetaan tarkanlaiseen vain Antioquian seutu. Sierra Nevada de Santa Mariaa ovat tutkineet varsinkin Elisée Reclus ja Wilhelm Sievers, molemmat eteviä maantieteen kirjoittajia. Venezuelassa on käynyt hyvin vähän tieteellisiä tutkimusretkeilijöitä. Uusimmista matkustajista on mainittava varsinkin W. Sievers, joka 1880-luvulla tutki Meridan kordilleeria ja seuraavalla vuosikymmenellä sisämaata. Venezuelan ainaiset sisälliset rettelöt ovat suurimpana esteenä rauhalliselle työlle.

Keski-Amerikka.

Keski-Amerikan tieteellinen tutkiminen alkoi vasta viime vuosisadan keskivaiheilla. Useimmat matkustajat joko omistivat huomionsa maan muinaisjäännöksille taikka länsirannikon tulivuorille.

Panaman ja Nicaraguan kannakset ovat kanavatöitten ja kanavasuunnitelmain kautta tulleet verraten perusteellisesti tunnetuiksi.

Muinaistutkijoista mainittakoon tällä alueella J.J. Stephen, jonka