v. 1512 lähettämän laivan miehistä; muut olivat Mayat jumalilleen

uhranneet. Toinen oli munkki, Aguilar nimeltään; hän oli vankeudessa oppinut maan kieltä, ja Cortes sai hänestä nyt hyvän tulkin.

Tabascossa.

Pitkin Yucatanin rantaa purjehdittiin sitten Grijalva-joen suuhun, jossa asukkaat ottivat Espanjalaiset vihamielisesti vastaan. Syntyi kahakka, joka alkoi jo vedessä, mutta Espanjalaiset kaalasivat maalle, ratsuväki ja tykistö puuttuivat tappeluun ja Tabascolaiset, joita lienee ollut noin 40,000 miestä, hävisivät, hävisivät varsinkin peljästyksestä, sillä he luulivat ratsumiehiä hirviöiksi, joita oli mahdoton vastustaa. Seuraavana päivänä kasikit tarjosivat rauhaa, tuoden muitten lahjain mukana 20 orjatarta. Näistä yksi, Mexicosta orjaksi tuotu ylhäinen nainen, miellytti Cortesia niin suuresti, että hän piti hänet omanaan ja eli hänen kerallaan kuin vaimon kanssa, vaikkei liittoa vihkimys laillistuttanut. Tämä nainen, joka sitten tulkkina ja maan tuntijana oli retkikunnalle arvaamattomaksi avuksi, sai Espanjalaisilta Doña Marinan nimen.

Cortes sai Tabascossa ensimäiset tiedot sisämaassa olevasta suuresta valtakunnasta, Mexicosta, ja kuultuaan sen komeudesta ja rikkaudesta päätti oikopäätä lähteä sitä vallottamaan. Kun Tabascon päälliköt oli kastettu kristinuskoon, purjehdittiin huhtikuussa 1519 edelleen Mexicon rannikolle.

Mexicon rannalla.

Muutaman päivän kuluttua noustiin maihin nykyisen Vera Cruzin paikoille, kuivalle aukealle hiekkarannalle. Maanasukkaita alkoi keräytyä joka puolelta. He auttoivat Espanjalaisia rakentamaan itselleen majoja suojaksi polttavaa auringonpaistetta vastaan ja toivat runsaasti kaikenlaisia maan tuotteita kaupan. Tämä ranta kuului Tabascossa mainitulle sisämaan valtakunnalle, ja pian saapuikin aztekilainen maaherra tiedustelemaan vierailun tarkotusta. Cortes ilmotti, että hänet oli lähettänyt mahtava ruhtinas meren takaa ja että hänellä oli sanoma vietävä Mexicon hallitsijalle, Montezumalle. Maaherra ylpeästi vastasi ihmettelevänsä, että Cortes luuli pääsevänsä hallitsijan puheille, vaikka oli vasta pari päivää maassa ollut, mutta lupasi kuitenkin lähettää pikasanoman vieraitten tulosta ja aikeista. Rannikolta oli nimittäin pääkaupunkiin erinomaisesti järjestetty postiyhteys. Aina puolentoista penikulman päässä oli asema, josta airut paikalla lähetettiin sanoman keralla edelleen juoksemaan. Tämä yhteys oli niin nopea, että Montezuma vuorokaudessa saattoi saada tuoretta kalaa Mexicon lahdesta, vaikka väliä on yli 400 kilometriä. Maaherra antoi Cortekselle lahjaksi hienoja pumpulikudoksia, kalliita sulkaviittoja, kultakoristeita, ja sai tältä vastalahjaksi hallitsijaa varten leikkauksilla kirjaillun tuolin ja koko joukon lasiesineitä; näillä oli jalokiven arvo maassa, jossa ei tekolasia vielä tunnettu. Eräällä Corteksen miehistä oli päässään teräskypäri, joka maaherran mielestä oli hyvin samanlainen kuin aztekilaisen sodanjumalan päähine. Hän sen vuoksi pyysi saada senkin muitten lahjain joukkoon, johon Cortes puolestaan mielellään suostui, pyytäen korvaukseksi vain — kypärin täyden kultahiekkaa. Sillä ajalla kun tätä keskustelua kesti, oli eräs maaherran palvelija ahkerasti piirustanut värillisiä kuvia kaikista esineistä, mitä hän näki muukalaisten leirissä. Kuvatkin oli lähetettävä Montezumalle, jotta hän saisi oikean käsityksen näistä merkillisistä vieraista. Cortes oli tästä ylen mielissään, ja antaakseen hallitsijalle vielä täydellisemmän käsityksen itsestään, hän pani toimeen suuren aseleikin. Ratsumiesten nopeat liikkeet, aseitten välke auringonpaisteessa, torvien toitotus ja »vesihuoneitten» hiljainen kelluminen aalloilla, kaikki nämä seikat herättivät kokoontuneessa kansassa suunnatonta ihmettelyä. Mutta tykkien paukkuessa ja tulen ja savun tuiskiessa niitten kidoista ihmettely muuttui peloksi ja kammoksi. Maaherra nyt käsitti, että niin mahtavia vieraita oli kohdeltava hyvästi, jonka vuoksi hän käskikin alamaisiaan tuomaan muukalaisille ruokatavaroita ja kaikkea, mitä he tarvitsivat.

Montezuman lähettiläät.

Kauaa ei tarvinnut odottaa, ennenkuin pikalähetit olivat taivaltaneet pääkaupunkiin ja sieltä oli saapunut Montezuman, Aztekkien hallitsijan lähetystö, tuoden muukalaisille kalliita lahjoja. Lähettiläät vietiin Corteksen telttaan. He antoivat levittää maahan hienoja kankaita, ja orjat asettivat niille hallitsijan lähettämät lahjat, kilpiä, kypäriä ja haarniskoita puhtaasta kullasta, kaula- ja rannerenkaita samasta metallista, sandaleja, viuhkoja, höyhentöyhtöjä, taidokkaasti valmistettuja kultalintuja, esirippuja ja puuvillakankaita, jotka olivat pehmeitä ja hohtavia kuin silkki, ja kaksi suurta kullasta ja hopeasta valmistettua kilpeä, jotka kuvasivat aurinkoa ja kuuta. Ne olivat vaununpyörän kokoiset ja ainakin 20,000 kultapeson arvoiset. Mutta samalla Montezuma kehotti muukalaisia kiiruimman kautta lähtemään maasta pois.

Quetzalcoatl.

Aztekien hallitsija oli Espanjalaisten tulon kautta joutunut vaikeaan asemaan, kuten Cortes sai vähän myöhemmin tietää. Mexicolaiset nimittäin vanhastaan palvelivat julmien, veriuhreja vaativien jumaliensa ohella myös lempeätä kansanjumalaa, Quetzalcoatlia. Tämä jumala oli tarun mukaan ennen asunut heidän keskellään, mutta aikansa kansan parhaaksi vaikutettuaan lähtenyt maasta pois ja luvannut palata vasta joskus tulevaisuudessa. Montezuman laajassa valtakunnassa, jossa oli väsytty sotaisen vallottajakansan sortoon, vallitsi kuitenkin Corteksen tulon aikaan yleiseen se luulo, että odotettu hyvä jumala piakkoin palaisi ja pelastaisi kansan Aztekien hirmuvallasta. Luonnollista näin ollen oli, että nämä valkoiset miehet, jotka hallitsivat ukkosta ja salamaa, helposti antoivat aihetta siihen luuloon, että he olivatkin Quetzalcoatlin lähettämät. Siitä syystä varsinkin Montezuma säikähti uusia tulokkaita, vaikka papisto, jolla oli valtakunnassa paljon mahtia, koetti häntä rauhottaa. Kuinka saattoivat muka tulokkaat olla odotetun jumalan miehiä, hehän taistelivat maan uskontoa vastaan, eivätkä sen puolesta! Montezuma ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä väkivaltaan heitä karkottaakseen, vaan koetti saada heidät lahjoilla poistumaan. Mutta juuri se seikka sai Corteksen aavistamaan hänen asemansa heikkouden, samalla kun lahjain rikkaus hänessä ja hänen joukossaan herätti hillitsemätöntä saaliinhimoa. Cortes siis vastasi lähettiläille, että hänen täytyi lähteä pääkaupunkiin, sillä mahtavalta kuninkaalta hän oli saanut nimenomaisen käskyn. Jonkun ajan kuluttua lähettiläät palasivat takaisin, tuoden vielä runsaammat lahjat, kaikkiaan noin 3,000 unssia kultaa, ja lahjain keralla uuden kiellon.

Espanjalaisten asema kävi kuitenkin vähitellen sangen vaikeaksi, sillä kuumeet olivat alkaneet tehdä tuhojaan ja maanasukkaat olivat lakanneet ruokatavaroita tuomasta. Silloin he odottamatta saivat liittolaisia. Eräänä päivänä saapui leiriin maanasukkaita, jotka erosivat kaikista, mitä he olivat siihen saakka nähneet, sekä pukunsa että kielensä puolesta. Pukuna heillä oli korukirjaiset viitat ja vyöt, hiukset oli sidottu solmuun ja tuoksuvilla kukilla koristettu, korvista ja nenästä riippui kultakoristeita ja jalokiviä ja alahuulessa oli kultalehti. He olivat jonkun verran pohjoisempaa, Cempoalla nimisestä kaupungista ja kansallisuudeltaan Totonakkeja, mahtavaa kansaa, joka kuitenkin oli viime aikoina joutunut Aztekien ikeen alle ja hartaasti halusi päästä heidän sorrostaan vapaaksi. Totonakit pitivät nyt näitä outoja muukalaisia vapauttajinaan ja kutsuivat Cortesta käymään pääkaupungissaan. Hän otti heidän lahjansa vastaan, antoi vastalahjoja ja lupasi tulla.

Vera Cruz.

Ennen lähtöä hän kuitenkin päätti varustaa rannikolle asemapaikan ja suunnitteli kaupungin, joka sai nimeksi »Villa Rica de Vera Cruz», s.o. »todellisen ristin rikas kaupunki». Uusi kaupunki julistettiin Espanjan kruunun välittömän vallan alaiseksi. Kun oli asetettu virkamiehet kuninkaan nimessä, niin Cortes muodon vuoksi erosi ylipäällikkyydestä, saadakseen sen asettamiltaan virkamiehiltä takaisin kuninkaan nimessä. Velasquezin nimellinenkin ylivalta siten kumottiin. Cortes oli tämän tempun kautta päässyt itsenäiseksi, kunnes ehkä kotimaasta suoraan tulisi uusia määräyksiä. Lähetettyään laivastonsa turvallisempaan paikkaan hän sitten lähti joukkonsa keralla Cempoallaan.

Cempoalla.

Suurenmoinen luonto, jonka kautta tie kulki, herätti Espanjalaisten ihmettelyä. Vasemmalla puolella kohosivat etäisyydessä korkeat lumipeittoiset vuoret, uljas Orizaba muita ylemmäksi. Maa kävi sitä rikkaammaksi, kasvullisuus uhkuvammaksi, kuta enemmän poistuttiin hiekkaiselta rannikolta. Vehmaat lakeudet ja rehevät metsät vaihtelivat. Köynnöskasveja kierteli mahtavien puitten välissä, peittäen niitten runkoja, riippuen niitten oksista, tuoksuvien kukkien ja ruohojen keskellä leijaili perhosia pilvinä, lenteli kirjavia papukaijoja, ja ilmassa lauloivat kilvan värikkäät laululinnut. Espanjalaiset sotilaat olivat mielestään tulleet maalliseen paratiisiin. Kuta lähemmä Cempoallaa tultiin, sitä ihanammat olivat tien kahden puolen puutarhat ja hedelmäpuistot. Kun oltiin melkein perillä, tuli vastaan hienoihin vaatteihin puettuja miehiä ja naisia, jotka kantoivat kukkavihkoja, kultakoristeita ja jalokiviä. Cempoallan valkoiset temppelit alkoivat näkyä ja Espanjalaiset marssivat ahtaita katuja kaupunkiin, jossa lienee ollut noin 30,000 asukasta.

Kuta kauemmaksi Espanjalaiset kulkivat, sitä suurempi oli heidän ihmetyksensä. He tapasivat täällä sivistyksen, joka voitti kaikki, mitä he olivat siihen saakka nähneet Uudessa maailmassa. Kasikki tuli linnansa edustalle vieraita vastaan ottamaan. Hän oli niin lihava, ettei voinut kävellä muuta kuin kahden miehen nojalla. Espanjalaiset saivat lahjoja ja mitä parhaat leiripaikat, mutta Cortes kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla ketään poistumasta leiristä, sillä oli oltava varuilla yllätyksiä vastaan. Mutta Cempoallalla ei ollut petosta mielessä. Kasikki teki liiton ja lupasi Cortekselle 50,000 miestä Mexicoa vastaan. Pian saattoikin Cortes osottaa liittonsa tehoa. Saapui nimittäin muutaman päivän kuluttua Mexicosta lähettiläitä vaatimaan Cempoallasta kahtakymmentä nuorukaista ja yhtä monta impeä jumalille uhrattaviksi. Cortes, joka oli lähettiläiden saapuessa rannikolla etsimässä uutta turvallisempaa satamapaikkaa, sai heti sanoman tästä vaatimuksesta. Suuttumuksella ja inholla hän käski jyrkästi evätä moisen veron ja lisäksi vangita Montezuman veronkantajat. Semmoinen väkivallantyö tietysti ennusti sotaa. Ollakseen valmiina Cortes kaikin voimin jatkoi perustamansa kaupungin ja linnan rakentamista; niiden piti olla turvapaikka tappioitten varalle ja avunlähetyksiä varten vastaanottopaikka. Maanasukkaat ilomielin auttoivat tässä työssä. He eivät silloin osanneet aavistaa, mikä sortaja siitä tulisi; he päin vastoin luulivat hyvän Quetzalcoatlin lähettäneen miehensä heitä sorrosta vapauttamaan.

Mutta sotaa ei kuulunutkaan. Saapui päin vastoin uusia lähettiläitä, Montezuman omia sukulaisia joukossa, jotka toivat uusia ruhtinaallisia lahjoja. Mutta Cortes kaikista pyynnöistä huolimatta sanoi pysyvänsä lujana aikomuksessaan ja tulevansa Montezumaa tervehtimään. Totonakit olivat ihmeissään huomatessaan, kuinka heidän peljätty sortajansa pelkäsi valkoisia. Cortes saavutti vielä suuremmassa määrässä heidän luottamuksensa auttamalla heitä sodassa vihamielisiä naapureita vastaan ja ylläpitämällä ankaraa mieskuria. Erään sotamiehistään, joka oli varastanut, hän muitta mutkitta tuomitsi hirtettäväksi, mutta Alvarado omalla vastuullaan leikkasi köyden poikki, sillä hänen mielestään ei ollut varaa menettää ainoatakaan miestä. Kasikki kiitollisuutensa merkiksi lähetti lahjaksi kahdeksan kaunista impeä, mutta Cortes sanoi, että ne oli ensin kastettava kristinuskoon, ennenkuin hänen sotilaansa saattoivat mennä niitten kanssa naimisiin. Samalla Cortes vaati, että Totonakkien piti hävittää epäjumalankuvansa. Mutta siihen kasikki ei kuitenkaan suostunut. Espanjalaiset silloin väkisin tunkeutuivat temppeleihin ja alkoivat hävitystyön. Temppeleissä paraillaan toimitettiin kamalia ihmisuhreja, Totonakit tekivät vastarintaa ja tuossa tuokiossa olivat uudet liittolaiset keskenään kahakassa. Cortes äkkipikaa vangitutti kasikin ja muutamia pappeja ja tarjosi sitten rauhaa; kasikki suostui ja arveli, että jumalat itse kostakoot puolestaan. Viisikymmentä espanjalaista samalla hyökkäsi temppeliin, he kaatoivat suuret puiset jumalankuvat jalustoiltaan ja syöksivät ne alas temppelin korkeilta portailta. Rumat puujumalat asukkaitten valittaessa poltettiin. Temppeli puhdistetun verestä ja siihen rakennettiin alttari, jolle pystytettiin korkea kukilla seppelöity risti. Juhlasaatto, johon Totonakkien papitkin ottivat osaa, nyt valkoisiin vaatteisiin puettuina, kiinnitti ristiin Neitsyt Maarian kuvan. Totonakit suostuivat kristinuskoon nähdessään, etteivät heidän jumalansa voineetkaan puoliaan pitää. Cortes sen jälkeen palasi miehineen Vera Cruziin, jonne oli saapunut laiva, tuoden muutaman kymmenen miestä apuväkeä ja tiedon, että Velasquez oli saanut Espanjasta luvan perustaa löydettyyn maahan siirtokunnan. Tämä seikka huolestutti Cortesta. Hän päätti voittaa Espanjan hallituksen puolelleen esittämällä omat ansionsa, kertomalla, mitä hän jo oli aikaan saanut, ja liittämällä kertomukseen suuren lahjan, jota kaikki sotamiehetkin osaltaan kartuttivat. Samalla hän tukahutti kapinayrityksen, jota Velasquezin ystävät valmistelivat hänen omassa joukossaan; kaksi syyllistä sai hengellään maksaa kavaluutensa. Tehdäkseen kaikki kapinayritykset tulevaisuudessa toivottomiksi Cortes sitten antoi ajaa maalle kaikki laivansa ja hävittää ne, korjattuaan ensinnä pois, mitä käyttää voitiin. Sen kautta miehet lakkasivat haaveksimasta pakoa ja sotajoukkoa samalla voitiin melko lailla vahvistaa, yhdistämällä siihen merimiehetkin, jotka halusta lähtivät mukaan sotaretkelle maineen ja kullan toivossa. Tämän jälkeen ei ollut muuta neuvoa kuin voittaa tai kuolla.

Matka ylämaahan.

Jätettyään Villa Rica de Vera Cruziin sataviisikymmentä miestä Cortes sitten lähti retkelleen Montezuman pääkaupunkia ja valtakuntaa vallottamaan. Hänen sotajoukossaan oli 300 espanjalaista, 1,300 totonakkisotilasta, 1,000 kantajaa, 15 ratsumiestä ja 7 tykkiä. Cortes sai kuitenkin viime hetkessä melkoisen vahvistuksen; hän sai nimittäin puolelleen taivutetuksi neljä laivaa, jotka Jamaican espanjalainen maaherra oli lähettänyt löytöretkelle ja maananastukselle ja nimenomaan estämään Corteksen yritystä, koska ranta muka kuului hänen vaikutusalueeseensa.

Matka ylämaahan kulki alussa alavan hedelmällisen rantamaan kautta, jota kuumuudestaan sanotaan »tierra calienteksi», s.o. kuumaksi maaksi. Sitten alkoi maa vähitellen kohota Anahuakin ylänköä kohti. Toisen päivän illalla saavuttiin viehättävään Xalapa nimiseen paikkaan, josta oli mitä komein näköala. Espanjalaiset näkivät edessään korkean vuoriston, oikealla puolella Sierra Madren tummine havumetsineen, etelässä sille verrattomana vastakohtana mahtavan Orizaban, takanapäin, jo syvällä allaan, uhkean »tierra calienten» niittyineen, jokineen ja kukkaisine metsineen, siellä täällä somia intianikyliä ja etäällä taivaanrannalla valtameren valoisan pinnan.

Neljäntenä päivänä saavuttiin Naulinco nimiseen vuoristokaupunkiin, jossa asui Totonakkien ystäviä ja jossa Espanjalaiset sen vuoksi otettiin hyvin vastaan. Mutta kuta korkeammalle noustiin, sitä kylmemmäksi ja koleammaksi kävi ilmasto. Tultiin ensin lauhkeaan »tierra templadaan» ja sitten kylmään »tierra friaan.» Espanjalaiset paremminkin kestivät ilmaston muutoksen, mutta kuumaan rannikkoilmaan tottuneita intianeja alkoi kuolla viluun. Tie kulki taivasta tavottelevien, tulta suitsuavien kukkulain välitse, laava- ja tuhkakenttien poikki, toisin paikoin taas kuilujen partaita, joitten pohjalla, tuhatkunta metriä retkikunnan jalkain alla, kasvullisuus oli troopillisen uhkeata. Kolmen päivän kuluttua, kun oli korkeimman solan poikki kuljettu, tultiin jälleen lauhkeampaan »tierra templadaan», seutuun, jossa ilmanala oli melkein samanlaista kuin Etelä-Europassa. Oli saavuttu noin 2,300 metriä korkealle ylänkömaalle. Seutu oli huolellisesti viljeltyä, mutta tuotteet olivat osaksi uusia. Espanjalaisia ihmetyttivät varsinkin kaktukset, joita intianit olivat istuttaneet peltojensa ympärille aidoiksi, ynnä agave-istutukset. Kuuman ilmanalan kasvit olivat toinen toisensa jälkeen kadonneet ja ainoastaan maissi hohti vielä kultaisena ylämaan pengermillä. Odottamatta saavuttiin kaupunkiin, joka oli Cempoallaakin komeampi. Rakennukset olivat kivestä, kalkilla muuratut, tilavat ja korkeat. Kolmetoista »teokallia», s.o. temppelipyramidia, kohosi muita rakennuksia korkeammalle ja esikaupungissa oli huone, jossa säilytettiin sataatuhatta ihmiskalloa muistoina jumalien saamista uhreista. Espanjalaisia kammotti, mutta myöhää oli enää pelästyä semmoisiakaan hirmuja. Kaupungin päällikkö ensinnä otti muukalaiset huonosti vastaan, mutta kuullessaan, kuinka suuria lahjoja he olivat Montezumalta saaneet, hän muutti mieltään ja vieraat saivat leipää, jota he nyt varsinkin tarvitsivat.

Taistelut Tlaxcalassa.

Tie kävi sen jälkeen Tlaxcalan pienen tasavallan kautta ja Cortes lähetti neljä Cempoallan miestä edeltä lupaa pyytämään, että saisi kulkea tasavallan alueen poikki. Armeija seurasi hitaasti perässä ja kohtasi vuoristossa ensinnäkin monta kilometriä pitkän, vankan ja kolmea metriä korkean kivimuurin, jonka tasavallan asukkaat olivat rakentaneet suojakseen vihollisia vastaan. Odottamatta vastausta Cortes kulki muurin poikki ja lähestyi tasavallan pääkaupunkia.

Tlaxcalalaiset olivat Mexicon eli Anahuakin ylängön omituisimpia kansoja. He kuuluivat samaan rotuun kuin Aztekitkin ja olivat saapuneet maahansa kolme tai neljä vuosisataa takaperin. Urhoollisesti he olivat pitäneet puoliaan Montezumaa vastaan ja säilyttäneet itsenäisyytensä. Urheutta pidettiin heidän maassaan suurimpana ihmisavuna ja samoin kuin Roomassa, samoin pienessä Tlaxcalassakin sotaretkeltä palaava voittaja kulki riemusaatossa kautta kaupungin, sotasaalis kaiken kansan nähtävänä. Sankarin urotöitä ylistettiin lauluin ja hänen kuvansa asetettiin temppeliin. Monet Tlaxcalan tavat muistuttivat Espanjalaisille heidän omia ritaritapojaan. Valiosoturiksi eli ritariksi pääsevä valvoi ja paastosi kahdeksan päivää, ennenkuin hänet juhlallisesti hyväksyttiin ja kaikenlaisilla menoilla otettiin valiomiesten joukkoon. Maa oli hedelmällisyytensä vuoksi saanut Tlaxcalan, »leipämaan» nimen. Maanviljelyksen liikatuotteet myytiin ja hinnalla ostettiin kaikenlaisia ylellisyystavaroita, joita oma maa ei tuottanut. Jumalat olivat samat kuin Aztekkienkin, ja Tlaxcalassakin heidän alttarinsa olivat ihmisverellä tahratut. Tlaxcalan asukkaat vihasivat Aztekkeja varsinkin siitä syystä, että nämä olivat katkaisseet heiltä pääsyn merenkin puolelle, vallottamalla maan aina meren rantaan saakka. Tlaxcalan oli täytynyt elää puoli vuosisataa ilman pumpulia, suolaa ja kaakaota.

Tlaxcalalaiset olisivat luultavasti mielellään suostuneet rupeamaan Corteksen liittolaisiksi, koska hän kulki heidän pahinta vihollistaan vastaan; mutta kuullessaan, kuinka Cempoallassa jumalankuvat oli kaadettu ja temppelit kirkoiksi muutettu, he päättivätkin ruveta vastarintaan. Eräässä ahtaassa laaksossa, jossa Espanjalaiset eivät voineet käyttää tykkejään, sen enempää kuin hevosväkeäkään, heidän kimppuunsa äkkiä hyökkäsi 30,000 Tlaxcalalaista; rumpuja paukuttaen ja pillejä puhaltaen nämä joka puolelta kävivät kimppuun. Eivät edes ratsumiehiä nämä viholliset pelänneet, vaan saatuaan erään heistä vangiksi paikalla hakkasivat hevosen kappaleiksi ja lähettivät palaset voitonmerkkinä Tlaxcalaan.

Cortes oli äkkiä joutunut joukkoineen epätoivoiseen asemaan. Mutta hän raivasi kuitenkin vihollisten sankkain rivien kautta tien aukeampaan seutuun ja siellä hän pian pääsi voitolle. Tykistö alkoi tulensa ja sen luodit ja pamaukset herättivät Tlaxcalalaisissakin kauhua. Menetettyään kahdeksan päällikköä he päättivät peräytyä. Cempoallan miehet olivat taistelussa urheasti otelleet Espanjalaisten puolella. Cortes huomasi, että hän saattoi heihin luottaa. Päivä päättyi riemujuhlalla. Mutta Cortes huomasi, että hänen piti joka tavalla koettaa saada niin urhea vastustaja liittolaisekseen.

Tlaxcala ei kuitenkaan ollut vielä rauhaan taipuvainen. Tasavalta kokosi vielä suuremman armeijan muukalaisia vastaan, ja vanha, lähes satavuotias Xicotencatl johti sitä taisteluun. Täydessä sotamaalissa, jalokivillä ja kullalla koristetut kypärit päässä, aseina sahamaiset miekat, jouset ja nuolet, heittokeihäät ja heittovasamat intianiarmeija odotti hyökkäystä. Jokaisella heimolla oli oma kenttäviirinsä vaakunoineen. Tlaxcalalaiset olivat verrattomia linkoomaan ja heittämään, he osasivat ampua yht’aikaa kaksi ja kolmekin nuolta. Hyökkäyksessä olivat varsinkin heidän viittä kuutta metriä pitkät, terävillä kivillä kärjetyt peitsensä pelättävät. Tlaxcalalaiset syytivät pientä espanjalaista joukkoa vastaan niin kosolta kiviä ja nuolia, että ne pimittivät päivän. Kun Espanjalaiset olivat alkaneet tykkitulensa, niin Tlaxcalalaiset, epätoivoissaan luotien hävityksistä, hyökkäsivät musertavalla voimalla heidän päälleen, välittämättä mistään. Castilialaisten rivit notkuivat, hetken näytti jo siltä, kuin olisi kaikki menetettyä. Mutta epätoivo ja tieto temppeleissä odottavasta hirmukuolemasta yllytti Espanjalaisia ponnistamaan viimeisetkin voimansa. Hyökkääjien täytyi lopulta seisahtua ja tykkituli pakotti sitten vihollisen peräytymään. Samanlaisia hyökkäyksiä uudistui monta kertaa, mutta yhä vähemmällä voimalla. Lopulta Tlaxcalalaisten kesken syntyi eripuraisuutta ja suuri osa heistä lähti pois taistelusta. Vanha Xicotencatl päätti silloin peräytyä, taistelun kestettyä neljä tuntia. Espanjalaiset olivat liian uupuneita heitä takaa ajaakseen, etenkin kun melkein kaikki hevosetkin olivat haavotetut. Kuolleensa he hautasivat salassa, jotta intianit jäisivät siihen luuloon, että Espanjalaiset olivatkin kuolemattomia.

Mutta Tlaxcalalaiset eivät vieläkään taipuneet, vaikka toiset olivatkin sitä mieltä, että tarjottuun liittoon oli suostuttava. Kysyttiin papeilta neuvoa ja nämä sanoivat, että muukalaiset olivat auringon lapsia ja saivat auringonsäteistä voimansa, jonka vuoksi heidän kimppuunsa oli käytävä yöllä. Kymmenentuhatta Tlaxcalalaista lähti retkelle; Espanjalaiset eivät saaneet vähääkään vihiä uhkaavasta vaarasta. Onneksi oli kuitenkin yöllä kirkas kuutamo, joten etuvartijat hyvissä ajoin huomasivat vihollisjoukon lähestyvän. Cortes ei odottanut hyökkääjiä, vaan hyökkäsi itse, ennenkuin vihollinen vielä oli edes tullut sen kukkulan juurelle, jolla hänen leirinsä oli. Tlaxcalalaiset säikähtivät, sekaantuivat ja kääntyivät pakoon; espanjalainen ratsuväki surmasi heitä suuret joukot, kunnes Cortes antoi käskyn luopua takaa-ajosta.

Seuraavana päivänä Cortes uudelleen esitti ehtonsa ja lähetti Doña Marinan Tlaxcalaan keskustelemaan. Kaupungissa vallitsi suuri alakuloisuus; yöllisen hyökkäyksen epäonnistumisen kautta oli mennyt viimeinenkin toivo. Siellä taivuttiin rauhaan ja liittoon; Cortes sai luvan tulla tasavallan pääkaupunkiin ja kulkea sen alueen kautta edelleen. Mutta samalla suunniteltiin vielä viimeistä keinoa, petosta, ja lähetettiin Espanjalaisten leiriin rauhan lähettiläitä, jotka todella olivatkin vakoojia. Marinan tarkkuuden kautta tämä sala-aije kuitenkin tuli ilmi ja Cortes lähetti vakoojat takaisin silvottuina — hän hakkautti heiltä kädet poikki — sanoen Espanjalaisten olevan valppaina, tulivatpa Tlaxcalalaiset yöllä tai päivällä. Vihdoin Xicotencatlkin taipui rauhaan ja tuli itse suuren seurueen kera sitä tarjoamaan. Hän tarjosi Tlaxcalalaisten liittoa ja vakuutti, että he olisivat yhtä uskollisia liitossa kuin sodassa urhoollisia. Cortes suostui ottamaan heidät Castilian kuninkaan vasalleiksi ja liittolaisiksi. Lahjat, joita Tlaxcalalaiset toivat, eivät tosin olleet suuria, sillä maa oli köyhä, kuten päällikkö sanoi, mutta Cortes sanoi pitävänsä Tlaxcalalaisten pieniä lahjoja suuremmassa arvossa kuin huoneen täyttä kultaa. Hänelle oli selvinnyt, että Mexicon vallottaminen ainoastaan tämän pienen vuorikansan avulla oli mahdollista.

Espanjalaisia odotti Tlaxcalan pääkaupungissa juhlallinen vastaanotto. Papit tulivat heitä vastaan valkeissa vaatteissa, miehet ja vaimot juhlapuvuissa, kukin koristettuina; nuoret tytöt seppelöivät kukilla espanjalaiset sotilaat ja heidän ratsunsa. Kaupungin kaduilla tungos oli suunnaton, kaikki huoneet oli kukkasilla koristettu ja vastaanotto oli kaikin puolin mitä paras. Espanjalaisille tarjottiin maan tyttäriä vaimoiksi, mutta siihen Cortes ei sanonut suostuvansa, koska he olivat pakanoita; hän kehotti Tlaxcalaa kääntymään kristinuskoon. Tasavaltalaiset sanoivat kyllä suostuvansa ottamaan kristittyjen Jumalan omain jumaliensa joukkoon, mutta eivät kuitenkaan voineet siltä omiaan hylätä, ja Espanjalaiset näkivät viisaimmaksi antaa asian jäädä silleen. Risti vain pystytettiin merkiksi siitä, että kristittyjen Jumala oli tullut Tlaxcalaan. Viisi kauneinta Tlaxcalan neitoa kääntyi kristinuskoon ja vihittiin espanjalaisille upseereille. Alvarado sai vaimoksi Xicotencatlin tyttären, joka kasteessa sai nimekseen Doña Luisa. Alvarado oli avomielisen ja ystävällisen käytöksensä kautta suuresti miellyttänyt Tlaxcalalaisia, jotka antoivat hänelle liikanimeksi »Tonatiuh» s.o. »aurinko». Cortes oli nimeksi saanut Malintzin heti Tlaxcalan vieressä kohoavasta valtavasta vuoresta, vaikka Aztekit näyttivät ivalla käsittäneen nimen väännökseksi kauniin Doña Marinan nimestä.

Cholulan verilöyly.

Saatuaan kuulla, että Espanjalaiset olivat voittaneet Tlaxcalan ja tehneet tasavallan kanssa liiton, Montezuma lähetti 200 orjaa lahjoja tuomaan; lahjain joukossa oli 300 unssia kultaa, sekä paljon upeita kankaita ja viittoja. Kaupunkiinsa hän nytkin kielsi Cortesta tulemasta, mutta suostui sen sijaan maksamaan suuren vuotuisen veron. Cortes kiitti, mutta vastasi, että hänen täytyi toteuttaa käsky, jonka oli hallitsijaltaan saanut, ja tulla Mexicoon. Sen jälkeen saapui vielä yksi lähetystö, yhä lahjoja tuoden, mutta tällä kertaa lausuen samalla Espanjalaiset tervetulleiksi. Montezuma kehotti heitä ensinnä poikkeamaan suureen Cholulan kaupunkiin, jossa muka oli ryhdytty valmistuksiin heidän vastaanottoaan varten. Tlaxcalalaiset tosin varottivat Cortesta lähtemästä ensinkään, koska muka Montezumalla oli petos mielessään, mutta Cortes antoi käskyn jatkaa matkaa. Sitten Tlaxcalalaiset varottivat häntä varsinkin Cholulan kaupunkiin menemästä, koska se oli kavaluudestaan tunnettu, jota paitsi he olivat kuulleet, että lähellä sitä väjyi suuri aztekkilainen sotajoukko.

Varotuksista huolimalta Cortes kuitenkin marssi Cholulaan, joka oli lounaaseen Tlaxcalasta ja Mexicon suurimpia kaupunkeja. Siinä oli 20,000 taloa ja mahtava temppeli, 177 jalkaa korkealle porraspyramidille rakennettu. Temppelissä oli Quetzalcoatl jumalan suuri kuvapatsas, sillä matkallaan meren rannalle oli jumala viipynyt tässä kaupungissa 20 vuotta. Sitä paitsi oli Cholulassa vielä 400 muuta uhritornia. Ihmisuhrit kävivät yhä kamalammiksi ja yleisemmiksi, kuta enemmän pääkaupunkia lähestyttiin. Miehiä ja poikia lihotettiin uhrattaviksi vahvoista hirsistä rakennetuissa häkeissä. Espanjalaiset kaikkialla hävittivät nämä ihmishäkit ja päästivät vangit palaamaan kunkin kotiseuduilleen. Corteksen mukana oli 6,000 Tlaxcalan sotilasta, jotka olivat liittolaisina lähteneet Montezumaa vastaan, ja näiltä Cortes sai tietää, että Cholulassa oli suunniteltu petos hänen tuhoamisekseen. Kaupungin kadut oli suljettu ja asukkaita oli jo lähtenyt pois, odotettavaa verilöylyä pakoon. Doña Marina urkki tietoonsa, että oli aikomus hyökätä Espanjalaisten kimppuun, juuri kun nämä tekivät lähtöä. Cortes päätti olla nopeampi. Hän teki hyökkäyksen ja hakkasi maahan osan koolla olevista kasikeista ja heidän miehistään. Tämän jälkeen Tlaxcalalaiset, joiden leiri oli kaupungin ulkopuolella, saivat käskyn lähteä liikkeelle ja he panivat Cholulan kaduilla toimeen kamalan verilöylyn, murhaten ja ryöstäen, kunnes Cortes sen kielsi. Tlaxcalalaiset olivat Cholulalaisten verivihollisia ja kostivat mielihyvällä. 3,000 Cholulalaista sai katutaisteluissa surmansa. Suuri temppeli vallotettiin väkirynnäköllä ja poltettiin. Petos oli suunniteltu Montezuman käskystä ja sitä syvemmän vaikutuksen nämä nopeat toimet tekivät, niin että naapurikaupungitkin riensivät antautumaan.

Tenochtitlan.

Cholulasta jatkettiin retkeä Mexicoa kohti. Välillä oli kuljettava lyhyen vuorijonon poikki, jolla ovat Anahuakin komeimmat tulivuoret. Solan kahden puolen olivat toisella puolella Popocatepetl (»savuava vuori»), toisella Iztaccihuatl (»valkoinen vaimo»). Cortes lähetti solan korkeimmalta kohdalta erään upseereistaan yrittämään, olisiko mahdollista nousta Popocatepetlille. Intianit pitivät näitä vuoria jumalina, eivätkä sen vuoksi olleet koskaan yrittäneetkään. Espanjalaiset kiipesivät melkein kraaterille saakka, korkealle lumirajan yläpuolelle, ja toivat sieltä voitonmerkkinä suuria rikkipuikkoja, jotka herättivät intianien kesken yhä suurempaa ihmetystä; he olivat nyt vakuutettuja siitä, etteivät Espanjalaiset pelänneet mitään. Vuorensolasta avautui ihana näköala Mexicon lakeudelle, jossa pääkaupunki Tenochtitlan loisti järven keskellä kuin Venezia. Tescoco-järvi oli silloin nykyistään suurempi, sen jatkona oli kaakossa pienempi Xochimilco ja kauempana idässä Chalco. Pääkaupunkiin johti monelta puolelta järven poikki rakennetut leveät patotiet. Kukin patotie oli monesta kohdasta poikki, niin että yhteys mannermaan kanssa voitiin helposti katkaista, nostamalla pois aukkojen poikki rakennetut sillat. Siltain alatse mahtuivat veneet kulkemaan järvestä toiseen. Kaupungin läpi kulki useita kanavia, joitten poikki oli nostosillat.

Paitsi pääkaupunkia oli rannoilla monta muutakin kaupunkia ja kylää ja järvillä oli uivia puutarhoja, jotka suuressa määrin lisäsivät maiseman suloa. Vielä nykypäivänä Mexicon järvessä näkee samanlaisia puutarhoja. Pääkaupungissa oli noin 60,000 taloa ja arvion mukaan 300,000 asukasta. Siinä oli monta suurta toria, yksi Espanjalaisten mielestä yhtä suuri kuin koko Salamancan kaupunki. Suuri uhritemppeli, jonka ylimmälle pengermälle noustiin 114 porrasta, kohosi korkealle yli muun kaupungin, jonka vuoksi sieltä oli laaja näköala yli ympäristöjen. Päätemppelissä oli 40 tornia, kaikki hakatusta kivestä vankasti rakennetut, kannattimet ja ovet jykeistä maalatuista pelkoista. Kaupungin etevimmillä suvuilla oli näissä torneissa epäjumalansa ja perhehautansa. Ylimmällä temppelipengermällä oli kaksi epäjumalankuvaa, jotka olivat täynnään kultaa ja jalokiviä. Siellä oli pääuhripaikka, jossa vangit teurastettiin jaspiskivisellä alttarilla. Permanto ja seinät olivat ihmisen verestä mustinaan. Uhrattujen päät säilytettiin erikoisella telineellä, jolla eräs espanjalainen väitti lukeneensa 136,000 ihmisenpäätä.

Vaikka Montezuma oli lähettänyt yhä uusia lähettiläitä kieltämään Cortesta tulemasta pääkaupunkiinsa, niin jatkoi tämä kuitenkin rohkeasti matkaansa. »Me saavuimme», kirjottaa eräs mukana olleista, »Iztallapanin leveälle sotilastielle, jolta katseemme ensi kerran käsitti järven keskelle rakennetut kaupungit ja kylät, ja vielä enemmän melkoisia kyliä rannoilla ja kauniin, aivan suoran tien, joka johti pääkaupunkiin. Ihmettelymme kohosi korkeimmilleen ja sanoimme toisillemme, että nämä olivat kuin Amadin ritarikirjan lumotut linnat, niin korkeina ja ylpeinä kohosivat tornit, temppelit ja talot veden keskellä. Jopa monet miehistämme väittivät, ettei tämä kaikki, mitä he näkivät, voinut olla muuta kuin pelkkää unennäköä. Iztallapanissa kohosivat käsityksemme tämän maan mahdista ja rikkaudesta yhä suuremmiksi. Saimme asua oikeissa palatseissa, jotka olivat laajat alaltaan, suurien pihain ympäröimät, rakennetut kauniisti tahoilluista kivistä, seeteripuusta ja muista hyvänhajuisista puulajeista. Kaikki huoneet olivat tapeteilla ja pumpulikankailla sisältä verhotut. Seuraavana päivänä saavuimme pääkaupunkiin. Patotie oli kahdeksan askelta leveä, mutta kun kaupungista oli lähtenyt suunnattoman paljon väkeä meitä näkemään, niin oli tungos sillä tavattoman suuri. Kaikki tornit ja uhritemppelit olivat mustanaan ihmisiä, järvellä kihisi kaikkialla aluksia, täynnään uteliaita, jotka olivat tulleet meitä näkemään. Ei se ihme ollutkaan, kun täällä ei oltu vielä milloinkaan nähty meidän kaltaisia ihmisiä eikä hevosia. Monen sillan poikki meidän piti kulkea, mutta vihdoin oli Mexicon suuri kaupunki koko komeudessaan edessämme. Ja meitä, jotka kuljimme tämän lukemattoman ihmisjoukon keskitse, ei ollut kuin pieni joukko, 450 miestä, ja päämme oli vielä aivan täynnään niitä varotuksia, joita meille olivat Tlaxcalan ja muitten kaupunkien asukkaat antaneet, ja varokeinoja, joihin meitä oli kehotettu ryhtymään, että olisimme Mexicolaisia vastaan turvassa. Kun asemamme otetaan huomioon, niin voidaan syyllä kysyä, tokko milloinkaan on ollut miehiä, jotka ovat niin uhkarohkeaan yritykseen ryhtyneet.»

Cortes Mexicossa.

Se oli marraskuun 8 p. 1519, jona Ferdinand Cortes pienen joukkonsa kanssa marssi Mexicoon. Hallitsija tuli kaupungin pääkadulla häntä vastaan, mukanaan seurue, jossa oli 200 henkeä. Hallitsijaa kantoivat paljasjalkaiset ylimykset kullalla kirjaillussa kantotuolissa. Kantotuolin päällä oli jonkinlainen telttakatto, koristettu viheriäisillä sulilla, kullalla, hopealla ja jalokivillä. Espanjalaisten lähestyessä Montezuma astui alas istuimeltaan ja kulki maahan levitettyjä peittoja pitkin vieraita vastaan. Hän oli puettuna omituisen värikkääseen rikkaaseen pukuun, päässä viheriäinen höyhentöyhtö — viheriäinen oli hallitsijan väri — jaloissa jalokivillä koristellut puolikengät, joissa oli kullasta pohjat. Kun hän kulki kansan keskellä, ei kukaan uskaltanut kohottaa katsettaan häneen, vaan kaikki katsoivat nöyrästi maahan. Cortes laskeutui, Montezuman nähdessään, alas ratsunsa selästä, kävi aztekkilaista hallitsijaa vastaan ja ripusti hänen kaulaansa välkkyvästä kristallilasista tehdyn kaulakoristeen, tahtoipa häntä syleilläkin, mutta sen estivät molemmat vieressä seisovat vasalliruhtinaat, se kun olisi loukannut hallitsijapyhyyttä, vieläpä koko kansan nähden. Annettuaan Cortekselle rikkaan lahjan palasi Montezuma saattonsa keralla palatsiinsa. Espanjalaiset marssivat kaupunkiin torvien soidessa ja lippujen liehuessa, 6,000 tlaxcalalaista seurassaan. Keskellä kaupunkia oli laajan torin ääressä sotajumalan korkea temppeli ja Montezuman isän rakentama laaja palatsi. Tämän palatsin sai Cortes joukkoineen asuttavakseen. Parhaissa huoneissa olivat seinät verhotut kankailla ja lattiat matoilla. Palatsi oli samalla linnakin, sillä sen ympäri kulki vahva muuri, jossa oli monta tornia. Cortes asetti joka paikkaan vartijoita ja tykkinsä pääporttia vastapäätä. Illalla Montezuma saapui vieraittansa luo ja kertoi silloin Cortekselle tarun Quetzalcoatl jumalasta sekä lausui lopuksi: Kaikesta siitä, mitä hän tähän saakka oli saanut Espanjalaisilta kuulla heidän maastaan ja kuninkaastaan, oli hän tullut siihen varmaan vakaumukseen, että heidän kuninkaansa olikin Mexicon oikea herra. Määrätköön Cortes sen vuoksi tahtonsa mukaan hänestä ja hänen maastaan.

Seuraavana päivänä Cortes lähti vastavierailulle, seurassaan neljä etevintä päällikköään. Kuninkaan palatsissa oli monta pihaa, eräässä niistä suihkukaivo. Koko laaja palatsi oli rakennettu hakatusta kivestä. Huoneitten seinät olivat peitetyt marmorilla, jaspiksella ja porfyrillä ja pinnat olivat niin sileät, että niissä näki peilikuvansa; taikka olivat ne verhotut arvokkailla kankailla ja sulkaryijyillä, joihin oli sommiteltu lintujen ja kukkien kuvia. Keskustelun aikana Cortes tulkin kautta ilmotti Montezumalle saaneensa toimeksi kääntää hänet kristinuskoon ja alkoi sitten selittää kristinuskon perustotuuksia. Mutta Montezuma ei halunnut keskustella uskonnoista. Sen sijaan hän sanoi mielellään rupeavansa maksamaan veroa Espanjan kuninkaalle ja tunnustavansa itsensä hänen vasallikseen. Bernal Diaz, joka oli Corteksen seurueessa ja tilaisuudessa läsnä, kuvaa seuraavalla tavalla hallitsijaa.

»Suuri Montezuma saattoi tähän aikaan olla noin neljänkymmenen ikäinen. Hän oli kookas, solakka kasvultaan, jäsenet laihanlaiset, mutta ruumiinsuhteet muutoin mitä parhaat. Ihonväri ei ollut kovinkaan ruskea. Hiuksia hänellä oli runsaasti vain korvillaan, jotka olivat kokonaan kiehkurain peitossa. Hänellä oli heikonlainen, mutta hyvän näköinen musta parta. Kasvot olivat soikeat ja rattoisat ja hänen kauneista silmistään kuvastui hänen puhuessaan asian mukaan milloin rakkaus, milloin vakavuus.»

Hallitsijan suostumuksella Espanjalaiset sisustivat asumassaan palatsissa erään huoneista kirkoksi. Tässä työssä he sattuivat löytämään Montezuman yksityisaarteen, jättäen sen kuitenkin toistaiseksi koskematta. Heidän asemansa keskellä viholliskaupunkia oli kuitenkin niin vaarallinen, että lopulta oli mietittävä epätoivon keinoa pelastukseksi. Cortes päätti ottaa hallitsijan vangiksi. Verukkeen hän sai siitä, että eräs Montezuman alainen kasikki oli rannikolla hyökännyt Vera Cruzin kimppuun, jossa oli vain 150 puolustajaa. Hyökkäys oli tosin torjuttu, mutta useita espanjalaisia oli kaatunut ja urhea johtaja saanut kuolettavan haavan, Cortes tästä tapauksesta tiedon saatuaan lähti luotettavimpain miestensä keralla Montezuman luo, väittäen tätä petoksen salaiseksi toimeen panijaksi ja vaatien häneltä kasikin rankaisemista. Siihen hallitsija vaivatta suostui ja antoi paikalla kutsua syyllisen pääkaupunkiinsa vastaamaan. Mutta Cortes ei siihen tyytynyt, vaan vaati, että hallitsijan tuli muuttaa Espanjalaisten asumaan palatsiin, kunnes asia oli ratkaistu. Montezuma tarjosi poikansa ja tyttärensä pantiksi, mutta ne eivät Cortekselle riittäneet. Kun tästä jo oli puolen tuntia väitelty, niin espanjalaisilta upseereilta loppui kärsivällisyys ja de Leon huudahti: »Mitä pitkistä puheista! Joko hän lähtee kerallamme vapaaehtoisesti, taikka pistämme hänet paikalla kuoliaaksi. Sillä pääasia on nyt oman henkemme pelastaminen; ellei se näin tapahdu, niin olemme auttamattomasti hukassa.»

Tämä uhkaus vaikutti. Montezuma taipui ja ilmotti kokoontuneelle väelle menevänsä vapaaehtoisesti muukalaisten luo asumaan. Häntä kohdeltiin kunnioituksella, niinkuin ainakin suuren valtakunnan hallitsijaa, ja annettiin hänen pitää hovinsakin kaikkine menoineen. Hän päästi alamaisiaan puheilleen niinkuin tavallisesti ja oli kansansa kanssa lakkaamatta yhteydessä.

Kun aztekilainen maaherra poikansa ja 15 päällikkönsä keralla oli tuotu pääkaupunkiin, tunnustivat he kaikki Cortekselle toimineensa Montezuman käskystä, mutta poltettiin siitä huolimatta palatsin edustalla suurella torilla. Telotuksen ajaksi Cortes antoi kahlehtia hallitsijan petoksen alkuunpanijana. Telotuksen jälkeen kahleet jälleen riisuttiin ja Montezumalle annettiin lupa lähteä takaisin omaan palatsiinsa. Mutta siihen hänellä ei enää ollut uskallusta, vaan hän jäi mieluummin Espanjalaisten suojelukseen. Hänen veljenpoikansa Cacama, joka hallitsi Tezcocossa, kokosi silloin suuren sotajoukon, tehdäkseen hallitsijan väkivaltaisesta kohtelusta lopun. Mutta kun ylimykset eivät suostuneet toimimaan ilman Montezuman lupaa, niin Cortes sai tästäkin aikomuksesta tiedon; hän antoi Montezuman palveluksessa olevain tezcocolaisten ylimysten vangita Cacaman ja Montezuma erotti hänet virasta. Montezuma sitten julkisessa kokouksessa vannoi vasallivalan Espanjan kuninkaalle viitaten siihen, että Quetzalcoatlin ennustus nyt oli mennyt toteen. Hän sanoi lopuksi päälliköilleen: »Kuulkaa siis nyt suurta Kaarle kuningasta kuin luonnollista yliherraanne ja kuulkaa sotaherraa, joka häntä täällä edustaa. Maksakaa hänelle maksut, joita olette minulle maksaneet ja palvelkaa häntä, niinkuin olette minua palvelleet.» Kyyneleet tulivat Montezuman silmiin hänen puhuessaan ja raskain huokauksin hän tyytyi kohtaloonsa. Cortes antoi kirjottaa tapauksesta pöytäkirjan, jonka sitten hän ja Montezuma allekirjottivat.

Cortes oli siis näköjään laillisella tavalla saanut koko suuren aztekkilaisvaltakunnan hallituksen käsiinsä. Espanjalaiset virkamiehet kulkivat Montezuman virkamiesten keralla laajalti kautta maan kokoamassa veroja Espanjan kuninkaan nimessä. He kiertelivät monen kymmenen kilometrin päässä pääkaupungista ja palasivat takaisin täysin kulta- ja hopeataakoin. Montezuma antoi yksityisaarteestaan lisää. »Nämä kalleudet ovat», kirjotti Cortes, »metalliarvoaankin lukuun ottamatta uutuutensa ja omituisten muotojensa vuoksi korvaamattomat. Ei ainoallakaan ruhtinaalla koko maailmassa voi olla semmoisia. Kaikki mitä Montezuma näki maan päällä, taikka mitä hänelle tuotiin meren syvyyksistä, kuvattiin hänen käskystään mitä täydellisimmin kultaan, hopeaan, jalokiviin taikka kirjaviin sulkakutomuksiin. Hän on myös minun piirroksieni mukaan antanut valmistaa europpalaismallisia ristejä, mitaleja, koruesineitä ja kaulakäätyjä. Sitä paitsi on Montezuma minulle lahjottanut suuret määrät sekä väriinsä että tekotapaansa nähden mitä ihanimpia puuvillakankaita, seinäverhoja kirkkoihin ja asuinhuoneisiin, pumpulista ja kaniinin villoista tehtyjä peittoja, ynnä kaksitoista oivallisesti koristettua ja maalattua puhallustorvea.»

Saadakseen paremman käsityksen maan suuruudesta, sen rannoista ja varsinkin ankkuripaikoista Cortes sai Montezuman laitattamaan nequen-kankaalle maalatun kartan. Siitä saadun tiedon perustuksella Espanjalaisten vaikutusvalta maassa kasvamistaan kasvoi ja näytti siltä, kuin tapahtuisi vallan siirtyminen vähitellen rauhallisella tavalla. Mutta silloin sattui tapaus, joka pakotti Corteksen suin päin lähtemään pääkaupungista, puolustamaan saavutettuja etuja omia maanmiehiään vastaan.

Cortes voittaa Narvaezin.

Velasquez, Corteksen menestyksistä tiedon saatuaan, päätti perältäkin korjata hedelmät itselleen. Hän varusti Cubassa retkikunnan, johon kuului ainakin 800 miestä, niitten joukossa 80 muskettiampujaa, 120 jousimiestä, 80 ratsumiestä ja 18 tykkiä, määräsi Narvaezin tämän joukon päälliköksi ja käski häntä erottamaan Corteksen ja tuomaan hänet vangittuna Cubaan. Kun Diego Colon, Haitin varakuningas, kuuli näistä varustuksista, niin hän lähetti Ayallonin Cubaan kieltämään Velasquezia missään tapauksessa ryhtymästä sotatoimiin Cortesta vastaan, koska loistavasti alotettu yritys sen kautta saattoi kokonaan turmeltua. Velasquez ei ottanut näitä kehotuksia kuuleviin korviin, mutta Ayallon seurasi laivaston mukana Mexicoon. Narvaez saapui Vera Cruziin huhtikuussa 1520. Kun Ayallon sielläkin esitti vastalauseensa, niin Narvaez väkipakolla lähetti hänet pois Haitiin, jossa hän kertoi Diego Colonille asiain tilasta. Varakuningas, jonka lähettilästä ja arvoa oli niin julkisesti loukattu, lähetti Espanjaan kuninkaan oikeudelle valituksen sekä Velasquezia että Narvaezia vastaan. Samalla hän asettui Corteksen puolelle, ja epäilemättä tämän oli suuressa määrin kiittäminen Columbuksen pojan puoltosanaa siitä, että asia Espanjassa lopulta kääntyi hänen edukseen.

Vietyään maihin joukkonsa Narvaez vaati Villa Rican päällikköä Sandovalia luovuttamaan hänelle Corteksen rakentaman linnan. Mutta Sandoval sen sijaan vangitsikin Narvaezin sanantuojat ja lähetti heidät, kuusi miestä, sidottuina Corteksen luo Mexicoon, jonne he saapuivat neljän päivän kuluttua. Cortes antoi kaupungin ulkopuolella vapauttaa heidät siteistä, niin että he saattoivat hevosilla ratsastaen saapua pääkaupunkiin. Hän otti heidät siellä mitä kohteliaimmin vastaan, teki heille selkoa asemasta ja sai heidät kokonaan puolelleen taivutetuiksi. Vieläpä Cortes tuli heidän antamistaan tiedoista siihen käsitykseen, että hänen oli helppo saada koko lähestyvä armeija puolelleen, sillä Narvaez oli kopeutensa ja karuutensa kautta herättänyt vihoja omain miestensä kesken.

Cortes lähetti Narvaezille sovinnollisen kirjeen, tarjoten vallan jakoa ja liittäen mukaan paljon kultaa lahjoiksi hänen upseereilleen. Palaavien lähettiläitten kuvaukset kuultuaan uusi sotajoukko olisikin ilomielin yhtynyt Cortekseen, mutta Narvaez ei tahtonut mitään tietää sovinnosta. Vastausta odottamatta Cortes lähti joukkoineen häntä vastaan. Montezuman vartioimisen sai toimekseen urhea Alvarado, jolle pääkaupunkiin jäi 140 miestä ja kaikki tykit. Cortes itse lähti 70 urhoollisimman miehensä ja 2,000 tlaxcalaiaisen keralla matkalle Cempoallaan, jossa Narvaezin leirin kuultiin olevan. Chohdassa yhtyi häneen 120 miestä, jotka olivat olleet veroretkellä, mutta Narvaezin tulosta tiedon saatuaan kiiruumman kautta kääntyneet paluumatkalle. Kun vielä Sandoval oli tuonut Villa Ricasta 60 miestä, niin oli Corteksella kaikkiaan 266 espanjalaista. Lähetettiin vielä muutamia sovinnonehdotuksia puoleen ja toiseen, mutta kun Narvaez yhä vaati alistumista, niin ei näistä ollut mitään apua. Cortes sai salaa hankituksi tarkat tiedot Narvaezin leiristä; eräänä synkkänä yönä, helluntai-aattona, hän sitten kävi ylivoimaisen vastustajansa kimppuun. Hyökkäys tapahtui yöllä sen vuoksi, ettei joukon pienuus kiihottaisi Narvaezin väkeä kovempaan vastarintaan. »Kun tunkeuduimme leiriin», kertoo Bernal Diaz, »niin oli pilkkosen pimeä ja satoi rankasti, ja vasta myöhemmin nousi kuu. Mutta pimeästä meille oli paljon hyötyä, sillä synkkänä yösydännä lenteli paljon kiiltohyönteisiä! Narvaezin miehet luulivat niitä meidän luntuiksemme, joilla me muka sytytimme muskettejamme. He sen vuoksi luulivat Corteksella olevan paljon pyssymiehiä.» Cortes, tarkalleen tuntien leirin, pääsi huomaamatta aina Narvaezin kortteritalon pihaan saakka; vasta siellä tapahtui hälyytys. Sandoval tunkeutui tornikamariin, jossa Narvaez asui. Syntyi kahakka, Narvaez taistelussa menetettyään toisen silmänsä otettiin vangiksi. Heti sen jälkeen hänen joukkonsakin antautui. Vain kaksi espanjalaista kaatui melskeessä. Narvaezin sotamiehet vannoivat uskollisuuden Cortekselle, Narvaez itse lähetettiin uskollisimpien puolustajiensa keralla Villa Ricaan. »Voin Teille vakuuttaa», sanoi Cortes hänestä erotessaan, »että tämä voitto on pienimpiä asetöitä, mitä olemme Uudessa Espanjassa tehneet.» Mutta ylen tärkeät olivat siitä huolimatta sen seuraukset, sillä ilman tätä voittoa ei Mexicon vallotus olisi ollut mahdollinen. Tlaxcalalaiset liittolaiset saapuivat paikalle vasta seuraavana päivänä; Cortes ei ollut tahtonut käyttää heitä maanmiehiään vastaan, jott'eivät he sitten voisi ylpeillä siitä, että olivat saaneet valkoisista voiton.

Taistelut Mexicossa.

Heti tämän jälkeen tuli Cortekselle tulinen kiire palata Mexicoon. Pääkaupungissa oli vietetty suurta uhrijuhlaa ja Alvarado oli saanut kuulla, että mexicolaiset aikoivat käyttää tilaisuutta vapauttaakseen Montezuman. Hän päätti olla heitä sukkelampi ja pani kokoontuneen yleisön kesken toimeen verilöylyn, tukahuttaakseen pelotuksella kapinahankkeet. Paljon mexicolaisia ylimyksiäkin sai surmansa tässä teurastuksessa. Mutta vaikutus oli aivan päinvastainen kuin Alvarado oli otaksunut. Pääkaupungissa syttyi kauan kytenyt yleinen kapina ja Alvarado joutui linnotetussa palatsissa niin ahtaalle, että hänen täytyi pyytää Cortesta kiiruumman kautta tulemaan apuun. Jättäen haavotetut ja sairaat Cempoallaan Cortes lähtikin heti matkaan, mukanaan nyt 1300 miehen armeija. Mutta vaikka hänen voimansa olivatkin näin kasvaneet, niin kuta lähemmäksi pääkaupunkia hän saapui, sitä vihamielisempiä olivat maanasukkaat. Tenochtitlanin kadut olivat aivan autioina, ei ainoatakaan tervetulijaishuutoa kuulunut, synkkä äänettömyys uhkasi myrskyä. Alvaradolle tuli apu aivan viime hetkessä; hän oli joukkoineen niin uuvuksissaan, että tuskin olisi voinut hyökkäystä kestää.

Saavuttuaan pääkaupunkiin Cortes viipymättä vaati tiliä siitä, kuinka Espanjalaisten ja Mexicolaisten sopu oli rikkoutunut. Kertomukset olivat ristiriitaiset, mutta siinä näyttivät kaikki pitävän yhtä, että Alvaradon pikaisuus oli ollut onnettomuuden syy. Aztekkien kesken oli nimittäin tapana aina toukokuussa viettää verisen sodanjumalan, Huitzilopochtlin kunniaksi suuri juhla, johon saapui mitä Mexicossa oli etevintä ja ylhäisintä. Juhla vietettiin suuren teokallin pihassa, aivan lähellä Espanjalaisten asunnoita. Kasikit pyysivät Alvaradolta lupaa ja Montezuman läsnäoloa. Juhlaa Alvarado ei kieltänyt, kunhan ei aseita otettu mukaan eikä veriuhreja toimitettu, mutta Montezumaa hän ei sanonut millään ehdolla voivansa mukaan laskea. Noin kuusisataa etevintä aztekkia tuli määräpäivänä koolle; he olivat pukeutuneet komeimpiin juhlavaatteihinsa, kulta- ja jalokivikoruihin. Alvarado miehineen oli tullut menoa katsomaan, ja Espanjalaiset olivat aseissa joka mies. Kun maanasukkaat olivat alkaneet hurjat tanssinsa ja laulunsa, niin hän äkkiä miehineen hyökkäsi aseettomain juhlijain kimppuun; he surmasivat armotta jokaisen, niin ettei ainoakaan petetyistä päässyt pakoon. Surmatuilta ryöstettiin koristeet. Mexicolaisen ylimystön paras polvi sinä päivänä tuhottiin. Pääkaupungissa tuskin oli ainoatakaan perhettä, johon ei tapaus olisi surua tuonut. Alvarado puolusti itseään sillä, että Tlaxcalalaiset olivat saaneet tiedon suuresta salaliitosta, jonka muka Aztekkien ylimystö oli tehnyt. Estääkseen kapinan hän vain oli noudattanut sitä esimerkkiä, jonka Cortes oli Cholulassa antanut.

Mutta seuraus tästä tapauksesta oli, että Mexicolaisista yhdellä iskulla katosi kaikki kunnioitus Espanjalaisia kohtaan, jota taru muka palaavasta jumalasta oli heissä herättänyt. Sammumaton viha syttyi sen sijaan. Kostonhimo tukahutti kaikki muut ajatukset. Ellei Montezuma olisi ollut Espanjalaisten hallussa, niin olisi varmaan Alvaradon asemat jo ennen Corteksen tuloa rynnäköllä vallotettu. Mutta Mexicolaiset eivät vielä hyökänneet, vaan olivat päättäneet näännyttää piiritetyt nälkään. Näillä oli vedestäkin puute, mutta onneksi oli hädän ollessa suurimmillaan palatsin pihasta löydetty erinomainen lähde.

Cortes, joka ennen lähtöään Montezuman kautta hallitsi maata, oli nyt hänen pääkaupungissaan piiritettynä, mitä vaarallisimmassa asemassa, vaikka olikin saanut joukkonsa niin monenkertaisesti vahvistetuksi ja verekset sotatarpeet. Saaressa, keskellä vihamielistä kaupunkia, hänen oli mahdoton saada ruokavaroja, elleivät maanasukkaat niitä ehdollaan tuoneet. Hän oli lähettänyt sanansaattajan Vera Cruziin, mutta tämä oli tuskin päässyt lähtemään, ennenkuin palasi takaisin verissään ja puolikuolleena peljästyksestä. Koko kaupunki oli aseissa, se oli hänen sanomansa, ja Montezuman veli oli kapinan johtajana. Patoteitten sillat oli revitty ja pian oli hyökkäys alkava. Ei tarvinnutkaan kauaa odottaa, ennenkuin alkoi kuulua kiljunaa ja meteliä, niinkuin hirmumyrskyn lähestyessä. Yhä enemmän läheni raivo ja mustanaan vyöryi linnotettua palatsia vastaan sotaväkeä ja kansaa. Joka katolla oli taistelijoita, jotka uhmaten heristelivät aseitaan. Niinkuin ukonpilvi lähestyi turma. Espanjalaiset asuivat liittolaistensa Tlaxcalalaisten keralla verraten ahtaalla alalla, jonka vuoksi oltiinkin paikalla valmiina. Mexicolaiset hyökkäsivät epäjärjestyksessä, ilman johtoa, vaikka jokainen parhaissa sotatamineissaan. Palatsin edustalle tultuaan hyökkääjät päästivät suuren sotahuudon ja samalla alkoi sataa nuolia, kiviä ja keihäitä. Espanjalaiset puolestaan käyttivät nyt säälimättä kaikkia tuliaseitaan ja niitten luodit, joiden teho oli pääkaupungissa tuntematon, repivät kammottavia vakoja ihmistulvaan. Mexicolaiset pysähtyivät hetkeksi kauhun valtaamina, mutta sitten he kaatuneitten ruumiitten yli hyökkäsivät uudelleen eteenpäin. Katoilta syydettiin Espanjalaisten ja Tlaxcalalaisten päälle kiviä, väkirynnäköillä koetettiin nousta muureille. Palavia nuolia ammuttiin palatsiin tulipalon sytyttämiseksi. Muureille ei kukaan hengissä päässyt, mutta tulipalon hyökkääjät saivat syttymään niihin puuvajoihin, joita oli Tlaxcalalaisia varten rakennettu palatsin alueelle. Ei ollut vettä palon sammuttamiseksi, mullalla sitä ei saatu tukahutetuksi, jonka vuoksi revittiin auki kappale muuria, jotta tuli häätyi toiselle taholle. Siten syntyneeseen aukkoon sijotettiin tykkejä. Kaiken päivää kesti taistelua, mutta yöksi se taukosi, sillä Aztekkien ei ollut tapa taistella yöllä. Espanjalaisille ei yö kuitenkaan tuottanut suurtakaan huojennusta, sillä heillä oli täysi työ varustuksiensa korjaamisessa. Aamulla hyökkäys alkoi uudelleen ja vielä suuremmalla voimalla. Hyökkääjät olivat paremmin järjestetyt. Mexicon sotalippu liehui korkealla heidän keskellään, ja sen läheisyydessä oli hyökkäyksen johtajakin, Montezuman veli Cuitlahua. Joka taholla papit kiihottivat kansaa kostamaan solvaistujen jumalien puolesta.

Cortes päätti tällä kertaa ennättää ennen heitä ja tehdä rohkean vastahyökkäyksen. Palatsin portit avattiin ja äkkiä hän ratsumiehineen, perässään joukko jalkaväkeä ja tuhatkunta Tlaxcalalaista, ryntäsi Mexicolaisten keskelle, nämä hämmästyivät ja tuota pikaa olivat kaikki kääntyneet pakoon. Mutta pian pakenevat taas pysähtyivät ja varustautuivat vallin taakse, suunnaten sieltä nuolituiskun Espanjalaisia vastaan. Mutta suurempaa hallaa tuotti näille ja varsinkin Tlaxcalalaisille kivisade kattojen päältä. Cortes koetti sytyttää lähimmät talot tuleen ja saikin suurella vaivalla muutamia satoja taloja poltetuksi. Toinen päivä päättyi siten Espanjalaisille jotenkin edullisesti, mutta peräti uuvuksissa he olivat illan tullen ja kyllästyneet verenvuodatukseen. Yöllä ei tosin taisteltu, mutta yöllä eivät antaneet unta vihollisten huudot: »Jumalat ovat teidät käsiimme antaneet. Uhrikivi on valmis, veitset terotettu. Palatsissa petoeläimet — Montezumalla oli suuri eläinkokoelma — häkeissään kiljuvat saalistaan ja lihotuskopit odottavat Tlaxcalan laihoja petollisia poikia, jotka juhlaa varten lihotetaan.»

Montezuman kuolema.

Cortes oli saanut käteensä haavan, joka paljon haittasi hänen taistelukuntoaan. Mutta vielä enemmän häntä huolestutti epätoivoinen asema. Lopulta hän päätti koettaa, auttaisiko se, että Montezuma puhuisi kansalle. Vaikea oli saada kukistettua hallitsijaa suostumaan vielä tähän viimeiseen nöyryytykseen. Mutta kun hänelle luvattiin, että Espanjalaiset lähtisivät kaupungista, jos hän saisi maanmiehensä hillityksi, niin hän vihdoin suostui. Hän pukeutui valkoiseen ja siniseen viittaansa, korkeaan kypäriinsä, kulta- ja jalokivikoruihinsa, sanalla sanoen täyteen ruhtinaalliseen juhlapukuunsa. Esiintyen näin kaikin valtamerkein, joita Mexicon kansa oli tottunut niin empimättä kunnioittamaan ja pelkäämään, Montezuma nousi palatsinsa laajalle katolle. Hyökkääjäin laumat hänet nähdessään vaikenivat kuin lumouksesta ja syntyi kuolon hiljaisuus. Rivittäin heittäysivät ihmiset suulleen hallitsijan nähdessään, toiset polvistuivat. Montezumaa tämä kunnioitus näytti rohkaisevan. Lempeällä, mutta varmalla äänellä hän sanoi: »Miksi näen kansani aseissa isäini palatsia vastaan? Pidättekö hallitsijaanne vankina ja tahdotteko hänet vapauttaa? Se olisi hyvä ja kiitettävä asia, ellette olisi väärässä. En ole vanki, vaan valkoihoiset miehet ovat ystäviäni. Vapaasta tahdostani olen heidän keskuudessaan, voin heidät jättää, milloin haluan. Oletteko tulleet karkottamaan vieraitamme kaupungista? Se on tarpeetonta, sillä he lähtevät vapaasti paikalla, kun tie on auki. Palatkaa siis kotianne, heittäkää aseenne, ryhtykää uudelleen askareihinne, osottakaa minulle kuuliaisuutenne. Valkoiset miehet palaavat takaisin maahansa ja Tenochtitlanissa on kaikki jälleen oleva ennallaan.»

Mutta se että Montezuma yhä vielä sanoi olevansa valkoisten ystävä, oli hänen oma tuomionsa. Samalla tuoksahti häntä vastaan nuolia ja kiviä. Nuolien haavottamana, kiveniskuista pyörtyneenä hallitsija vaipui maahan, ennenkuin espanjalaiset sotamiehet ennättivät häntä kilvillään peittää. Kun Mexicolaiset näkivät hänen kaatuvan, niin valtasi heidät äkillinen katumus. Parkuva hätähuuto kohosi kansasta ja kaikki pakenivat kuin raivot mikä millekin suunnalle. Mutta Montezuma, horrostilastaan toinnuttuaan, käsitti nyt selvään asemansa, repi haavoiltaan siteet ja kuoli muutaman päivän kuluttua.

Lähellä Espanjalaisten asunnoita, vain muutaman sadan askeleen päässä, oli Mexicolaisten sodanjumalan temppeli korkealla pengermällään. Sinne oli asettunut 5—600 etevintä aztekkisoturia, jotka korkeasta vallitsevasta turvapaikastaan saattoivat syytää nuolia ja kiviä jokaisen päälle, joka Corteksen leirissä yritti vähääkään poistua varustuksien suojista. Kun Espanjalaisten oli mahdoton sinne ampuakaan, niin Cortes päätti vaikka millä hinnalla saada haltuunsa tämän temppelin. Ensinnä hän lähetti Escobarin sadan miehen keralla teokallia vallottamaan, mutta kolmesta rynnäköstä huolimatta se ei onnistunut. Cortes päätti silloin itse yrittää, ottaen mukaansa 300 miestä ja jonkun tuhannen Tlaxcalalaista. Portti vallotettiin ja noustiin portaita ylimmälle pengermälle, jolla syntyi katkera ottelu. Alla koko kaupunki katseli tätä kamppailua. Pengermän reunat olivat kaiteettomat ja monta kertaa suistui siltä varmaan kuolemaan taistelevia. Kerran oli sama kohtalo tulla Corteksen itsensäkin osaksi. Kaksi aztekkilaista hyökkäsi häneen käsiksi ja yritti laahata hänet kuilun partaalle, sinne syöstäkseen. Mutta vaikkei Cortes voinutkaan käyttää toista kättään, niin oli hän kuitenkin siksi voimakas, että ravisti itsestään irti molemmat hyökkääjät ja suisti heidät pengermän partaalta syvyyteen. Kolme tuntia kesti taistelua, ennenkuin Aztekit vihdoin voitettiin; mutta Espanjalaisetkin olivat, haavotettuja lukuun ottamatta, menettäneet 45 parasta miestään. Taistelun päätyttyä he hyökkäsivät kappeliin, johon oli Neitsyt Maarian kuva asetettu rauhan aikana, mutta sekä kuva että risti oli viety pois. Pyhätössä oli vain sodanjumalan kamalan ruma kuva ja hänen edessään alttarilla höyryäviä sydämiä — ehkäpä Espanjalaisten omien maanmiesten. Hurjalla voitonhuudolla kristityt kävivät epäjumalaan käsiksi, repivät sen irti paikaltaan, kantoivat pengermän reunalle ja syöksivät sen alas kauhistuneitten Aztekkien keskelle. Tämän jälkeen temppeli hirmuineen sytytettiin palamaan ja sen loimuava tuli ilmaisi kauas etäisiin vuoristoihin saakka, että Aztekkien sortomahdin aika oli päättymässä, pakanuus sammumassa ja uusi usko saamassa Anahuakin ylängöllä jalansijaa. Vaikka sekin esiintyi sortavana ja säälimätönnä, niin oli se kuitenkin korkeampi sivistysmuoto.

Tämän urotyön jälkeen Cortes joukkoineen palasi leiriinsä vastarintaa kohtaamatta. Espanjalaiset saivat jonkun aikaa levätä. Mutta liian aikainen oli heidän toivonsa, että Mexicolaisten vastarinta nyt olisi murrettu. Päin vastoin, vasta nyt Aztekkien katkeruus kohosikin korkeimmilleen. Cortes seuraavana päivänä kehotti piirittäjiä lakkaamaan taistelusta ja suostumaan rauhaan, uhaten muutoin hävittää koko kaupungin savuavaksi rauniokasaksi. Mutta yhtä uhmaava oli Aztekkien vastaus. He eivät luvanneet heretä taistelemasta, ennenkuin jokainen espanjalainen oli tapettu ja jumalille uhrattu; ellei muu auttaisi, niin auttaisi nälkä.

Cortes silloin käsitti, että hänen oli enää mahdoton saada takaisin menetettyä valta-asemaa Mexicoa perin pohjin kukistamatta. Mutta sitä varten hänen oli päästävä pois kaupungista, sillä ilman ruokavaroja ja liikkumisen mahdollisuutta siellä oli mahdoton pitää puoliaan. Hänen täytyi vaikka millä hinnalla päästä mannermaalle, jossa hän saattoi vapaasti liikkua ja laajemmilla sotikedoilla saada enemmän etua aseittensa etevämmyydestä.

»Murheen yö».

Lähdön piti tapahtua yöllä, koska oli huomattu, etteivät Aztekit mielellään taistelleet yöllä. Paitsi tykkejä ja ampumatarpeita olivat kerätty kultakin ja muut aarteet mukaan otettavat. Cortes uskoi kruunun viidenneksen hallituksen virkamiesten huostaan ja kehotti sotamiehiä lopusta ottamaan niin paljon kuin kukin mielestään jaksoi kantaa. Mutta siitä huolimatta täytyi koko joukko jättääkin. Etujoukkoa johti Sandoval, mukanaan 200 miestä jalkaväkeä; jälkijoukon, johon sijotettiin urhoollisimmat miehet, saivat Alvarado ja de Leon komennettavakseen; itse Cortes johti keskustaa, jossa kulkivat kuormasto, aarteet, Montezuman poika ja tyttäret ynnä joukko ylhäisiä mexicolaisia panttivankeja. Tlaxcalalaiset olivat jakautuneet jotenkin tasan pitkin jonoa.

Cortes oli rakennuttanut irtaimen sillan, jolla piti kuljettaman padon kolmen aukon poikki; silta oli aina vietävä seuraavalle aukolle, kun oli yhden poikki päästy. Kun messu oli luettu, niin lähdettiin puolenyön aikaan liikkeelle. Taivas oli pilvessä ja vihmasadetta tihkui, kaduilla oli hiljaa kuin haudassa. Häiritsemättä Espanjalaiset pääsivät patosillalle saakka ja toivoivat jo olevansa turvissa, mutta siellä mexicolaiset vartiomiehet huomasivat paon ja hälyyttivät maanmiehensä. Viipymättä hälyytettiin koko kaupunki ja papit alkoivat korkeasta teokallista paukuttaa sotarumpua. Ensimäisen patoaukon poikki päästiin kuitenkin onnellisesti, vaikka Aztekit jo ahdistivat jälkijoukkoa, ja vaikka kahden puolen kihisi veneitä, joista ammuttiin nuolia ja lingottiin kiviä; mutta toisen aukon poikki mentäessä syntyi sekasorto. Kaksi hevosta luiskahti sateen kastamilta laudoilta ja suistui miehineen päivineen järveen ja samalla silta itsekin kääntyi nurin. Syntyi sanomaton sekasorto, kun perässä tulevat siitä huolimatta yhä tunkivat eteenpäin. Etumaiset rivit suistuivat veteen, jossa alkoi vimmattu taistelu, toiset putosivat ja jäivät patoaukkoon, johon heidän päälleen nopeaan kasautui perässätulijoita, kunnes aukko oli tien tasalle täyttynyt. Kaikki järjestys samalla hajosi, jokainen ajatteli vain oman henkensä pelastamista. Corteksen 1,300 miehestä pääsi vain 440 hengissä mannerrannalle ja niistäkin useimmat haavotettuina. Yli 860 miestä oli saanut surmansa taikka joutunut Aztekkien vangiksi jumalille uhrattavaksi. Sitä paitsi menetettiin kaikki aarteet, kaikki tykit, ampumatarpeet, kaikki pyssyt ja 46 hevosta, niin että ratsuväkeä enää oli vain 23 miestä. Tämä surkea pakomatka tuli sitten »murheen yön» nimellä (la noche triste) kautta maailman kuuluksi. Popotlassa näytetään vielä tänä päivänä seeteripuuta, jonka alla Cortes sotajoukkonsa tähteitten keralla yön jälkeen lepäsi. Hänen parhaat upseerinsa, Alvarado, Sandoval, Avila ja Ordaz, olivat kuitenkin pelastuneet. Cortes itse väitti, ettei hän menettänyt muuta kuin 150 Espanjalaista ja 2,000 Tlaxcalalaista.

Otumban tappelu.

Tenochtitlanin asukkaat eivät seuraavana päivänä ahdistaneet pakenevia, arvatenkin he ensinnä juhlivat ja uhrasivat jumalille. Corteksen joukko saattoi niin ollen levätä ja jatkaa matkaansa rauhassa, päämääränään Tlaxcala. Mutta kolmantena päivänä vihollinen heidät yllätti, yllätti uupuneen, melkein aseettoman ja nälkää näkevän joukon ja ahdisti sitten jälkijoukkoa herkeämättä. Onni Espanjalaisille oli, että Tlaxcalalaiset nyt vastoinkäymisen tultua osottivat liittolaisilleen vielä entistä suurempaa alttiutta. Peräytyminen tapahtui monien kiertoretkien ja viivytyksien vuoksi niin hitaasti, että vasta viikon kuluttua oltiin solassa, jonka kautta tie kulki Tlaxcalaan. Siinä oli läheisyydessä Teotihuacan niminen kaupunki, jonka suunnaton teokalli eli jumalpyramidi oli Mexicon suurin ja vanhin. Tämä kaupunki oli Mexicon pyhä kaupunki. Suurin pyramideista oli 60 metriä korkea ja sangen laaja. Nykyisin on tämä suunnaton mullasta luotu kumpu kasvullisuuden peitossa, niin että se näyttää enemmän luonnon kuin ihmisen työltä; mutta siihen aikaan sen laella oli temppeli, jossa oli Tonatiuh jumalan itään katsova kuvapatsas. Suuren aurinkopyramidin ympärillä oli useita pieniä, jotka oli tähdille pyhitetty. Lakeutta sanottiin »kuolon tieksi» arvatenkin siitä syystä, että pyramidit samalla olivat maan etevimpien hautakumpuja. Kun Corteksen joukko oli saapunut vuorijonolle, jonka toisella puolella oli Otumban lakeus, niin hänelle tuotiin tieto, että suuri mexicolainen armeija oli kokoontunut lakeudelle matkan varrelle, katkaistakseen paluumatkan. Kun oli päästy solan korkeimpaan kohtaan, niin nähtiinkin edessäpäin suunnaton sotajoukko, jonka Montezuman jälkeläinen oli koonnut maaseuduilta, varsinkin Tezcocosta. vangitakseen Corteksen koko armeijan. Espanjalaiset pelästyivät ja Cortes itsekin luuli viimeisen hetkensä tulleen. Ainoa pelastus oli jälleen — rohkea hyökkäys. Sotamiehiä käskettiin tavottelemaan varsinkin vihollisen johtajia, jotta sen kautta saataisiin aikaan hämmennystä. Syntyi tappelu, jonka vertaista ei vielä tälläkään merkillisellä sotaretkellä oltu taisteltu. Espanjalaiset hyökkäsivät epätoivon urheudella ja Tlaxcalalaiset olivat näin kotimaansa läheisyydessä kahta vimmatummat kuin ennen. Mutta vaikka taisteltiin tuntikausia hyvällä menestyksellä, niin näytti vihollisen ylivoima kuitenkin niin suunnattomalta, että oli mahdotonta tietä raivata ja että perikato siis oli varma. Tällä epätoivon hetkellä Cortes huomasi keskellä erästä joukkoa päällikön, joka sotamerkeistään päättäen oli koko vihollisarmeijan ylipäällikkö. Hänellä oli harteillaan loistava sulkavaippa ja komea sulkatöyhtö päässä. Tuskin oli Cortes hänet keksinyt, niin hän Alvaradon, Sandovalin, Olidin ja Avilan seurassa hyökkäsi suoraan häntä kohti, ratsastaen, hakaten maahan kaikki, niin että intianien taajoihin laumoihin aukesi kuin vako hyökkäyksen edessä. Cortes saavutti ylipäällikön ja lävisti hänet peitsellään. Eräs nuori ritari, Juan de Salamanca, tempasi kaatuneen kädestä ylimmän sotilasarvon merkin, omituisen lyhyen kultasauvan, jonka päässä oli verkko, ja ojensi sen sille miehelle, joka tapauksen kertojan, Gomaran, sanoja käyttääksemme, »oli tässä tappelussa yksin käsivartensa kautta pelastanut koko sotajoukkonsa turmiosta». Se oli hetken työ, mutta se ratkaisi koko tappelun. Kulovalkean tavoin levisi sanoma ylipäällikön kaatumisesta intianien kesken, synnyttäen kaikkialla peljästystä. Koko suunnaton armeija kääntyi pakoon ja syntyi sanomaton sekamelska, joka yhä lisäsi pakokauhua; Espanjalaiset unohtivat väsymyksensä, nälkänsä ja janonsa ja kostivat nyt täydellä mitalla, mitä he olivat »murheen yönä» menettäneet ja kärsineet. Kun intianit olivat sotaan lähtiessään pukeutuneet komeimpiin koristeihinsa, niin voitiin tappotanterelta jossain määrin korvata sekin, mitä oli kultaa ja muita aarteita paossa menetetty. Tappelun jälkeen toimitettiin juhlallinen kiitosmessu ja lähdettiin sitten entistä rohkeammalla mielellä Tlaxcalaa kohti kulkemaan.

Tlaxcalassa.

Seikkailuitta päästiinkin sitten tunnetulle kiviselle rajamuurille ja tasavalta osotti onnettomuudessa olevansa uskollinen liittolainen. Mitä paras vastaanotto tuli väsyneen armeijan osaksi, haavotettuja ja sairaita autettiin tiellä, kaupungista tulivat asukkaat riemuiten heitä vastaan. Epäilemättä oli viimeinen loistava tappelu paljon vahvistanut urhoollisten tasavaltalaisten ystävyyden tunteita, sillä se oli osottanut, että Espanjalaiset todella olivat sankareita, joita oli kunnia ystävikseen sanoa. Espanjalaiset puolestaan jakoivat Tlaxcalalaisten kanssa veljellisesti sotasaaliin, ja tasavallan iäkäs päämies ihastui ikihyväksi, kun Cortes hänelle lahjotti Aztekkien korkeimman sotamerkin, merkin, joka niin usein oli uhannut pienen tasavallan itsenäisyyttä.

Kun Corteksen joukko oli riittävästi levännyt, niin palasi entinen taisteluintokin. Tlaxcalalaisten avulla voitettiin ja vallotettiin kaikki maa Popocatepetlin ja Citlaltepetlin välillä. Verekset joukot, joita Velasquez oli lähettänyt Cubasta muka Narvaezille, rupesivat järjestään Corteksen palvelukseen. Tepeacan kaupungista Cortes 20 p. lokak. 1520 kirjotti kuulun kirjeensä Espanjan kuninkaalle ja päätti kertomuksen töistään seuraavin sanoin: »Kaiken sen yhdennäköisyyden vuoksi, joka on tämän maan ja Espanjan välillä, sen hedelmällisyyteen, suuruuteen, ilmanalaan ja muihin seikkoihin nähden, olen arvellut soveliaaksi nimittää sen »Valtameren Uudeksi Espanjaksi» ja pyydän Teid. Maj. vahvistamaan tämän nimen.» Vasta tästä kirjeestä Espanjassa hämmästyksellä saatiin tietää, että Cortes paraillaan vallotti kruunulle mahtavaa sivistynyttä valtakuntaa, jossa oli runsaasti mitä arvokkaimpia tuotteita, ja kautta Espanjan levisi sanoma sen rikkaudesta ja komeista kaupungeista.

Cortes oli varmasti päättänyt vallottaa takaisin, mitä oli menettänyt, ja hän oli saanut joukkonsakin suostumaan sotaretkeä jatkamaan, vaikka väsymys ja mielenmasennus alussa houkuttelivatkin useimpia palaamaan kotia. Mutta voidakseen vallita Mexicoa huomasi hän nyt välttämättömäksi ensinnä vallita järveä, jonka saarelle pääkaupunki oli rakennettu. Vera Cruzista tuotiin köydet ja rautaosat aluksia varten, joitten puuosat veistettiin Tlaxcalassa. Joulukuun puolivälissä Cortes jälleen lähti liikkeelle, mukanaan 550 jalkamiestä, 40 ratsumiestä ja 8 tai 9 tykkiä. Mutta lisäksi hänellä oli noin 100,000 miestä intianilaisia liittolaisia, jotka toivoivat saavansa takaisin itsenäisyytensä, kun Aztekkien valta oli hävitetty. Tämän armeijan keralla Cortes marssi Tezcocoon saman järven itärannalle, jonka länsipuolessa Tenochtitlan oli saaressaan.

Guatemotzin.

Mexicossa oli Montezuman veli ja seuraaja kuollut ja hänen jälkeensä 25-vuotias Guatemotzin, molempien veljenpoika, valittu hallitsijaksi. Tämä oli joka puolelta varustanut kaupunkia Espanjalaisten hyökkäystä vastaan.

Saatuaan valtaansa Tezcocon Cortes syvennytti siitä järveen vievän kaivannon uittaakseen sitä pitkin järveen 13 uutta alustaan. Kaivannon valmistumista odotellessaan hän teki useita partioretkiä pitkin järven rantoja oppiakseen tuntemaan pääkaupungin yhteydet maaseudun kanssa, ja vallotti samalla muutkin sillä puolella olevat kaupungit. Saatuaan Haitista vielä 200 jalkamiestä ja 70—80 hevosmiestä hän vallotti Xochimilcon, joka oli osaksi järveen rakennettu ja nimensä saanut puutarhoistaan. Siellä Cortes kerran taistelun tuoksinassa oli vähällä joutua vangiksi, mutta uskollinen palvelija ja tlaxcalalainen sotilas pelastivat hänet vihollisen käsistä. Guatemotzin oli lähettänyt 2,000 venettä ja 12,000 sotilasta kaupunkia auttamaan.

Velasquezin puoluekunta, jota armeijassa oli koko monta, teki näihin aikoihin salaliiton murhatakseen Cortekscn ja hänen uskollisimmat upseerinsa ja sen jälkeen palatakseen kotimaahan; mutta Cortes sai ajoissa tiedon aikeesta, mestautti juonen päämiehet ja repi sitten rikki salaliittolaisluettelon. Siitä pitäen hän kuitenkin piti uskollisimmista miehistään koottua henkivartijajoukkoa.

Tenochtitlanin vallotus.

Parin kuukauden kuluttua oli kaivanto saatu valmiiksi — työssä oli 2,000 mexicolaista — ja uudet alukset uivat sitä pitkin järveen. Nyt voitiin menestyksellä ruveta taistelemaan Aztekkien veneitä vastaan, jotka siihen saakka olivat estäneet kaikki yritykset tunkeutua patoteitä pääkaupunkiin. Kuhunkin alukseen sijotettiin yksi tykki ja viisikolmatta miestä. Sotajoukko, joka jälleen oli kasvanut 800 mieheksi, jaettiin sitten kolmeen osastoon, joita Alvarado, Sandoval ja Olid johtivat. Aztekit koettivat ensinnä järvellä onneaan, mutta Corteksen laivasto sai heistä loistavan voiton. Aztekkiläisten veneiden lähestyessä sattui viriämään suotuisa tuuli ja Espanjalaisten alukset laskivat vihollista vastaan täysin purjein. Lukemattomia veneitä purjehdittiin kumoon ja niitten sotijat saivat järvessä surmansa. Pari penikulmaa jatkettiin purjehdusta ja saatiin loistavampi voitto, kuin kukaan oli uskaltanut toivoakaan. Sitten katkaistiin Tenochtitlanin juomavesijohdot ja eteläinen patotie vallattiin. Kun myöhemmin voitiin vallata pohjoiset ja läntisetkin patotiet, niin oli koko kaupunki piiritettynä. Patoaukot luotiin ankarain otteluitten jälkeen tukkoon. Siitä huolimatta Aztekit kuitenkin taistelivat uupumatta. Maalla ja vesillä, kaikkialla kaikui heidän hurja sotahuutonsa, ikäänkuin olisi maailmanloppu ollut tulossa. Vihdoin Espanjalaisille onnistui tunkeutua aina kaupunkiin saakka. Kaduille rakennetut sulut ammuttiin tykeillä hajalle ja voittajat pääsivät etenemään aina suureen teokalliin saakka, johon oli pystytetty uusi jumalankuva. Se hävitettiin. Mutta ei vieläkään ollut mahdollista saada kaupungissa pysyvää jalansijaa, vaikka Cortes saikin uusia liittolaisia, varsinkin Tezcocon ruhtinaan, jolla oli 50,000 sotilasta, ja toiset kaupungit seurasivat esimerkkiä. Joka päivä uudistettiin hyökkäykset Tenochtitlania vastaan ja yksityisiä rakennuksia revittiin taikka poltettiin, mutta ylpeän pääkaupungin asukkaat eivät vielä sittenkään suostuneet rauhaan. Osa kaupungista oli jo hävitetty, luonnonesteet ja rakennetut varustukset vallattu. Kun eivät Aztekit sittenkään pyytäneet rauhaa, niin Cortes päätti tehdä viimeisen epätoivoisen yrityksen. Taisteluiden kestettyä jo kolme viikkoa tehtiin etelän ja lännen puolelta suuri yleishyökkäys. Mutta eräs espanjalaisista päälliköistä, Aiderete, oli liian hätäisesti tunkeutunut kaupunkiin aina suurelle torille saakka, joutumatta kiireessään kunnolla täyttämään patoaukkoa; Aztekit tunkivat joukon takaisin ja ahdistivat sen patotieltä järveen. Cortes yritti pienen osaston kanssa päästä apuun, mutta sai temmellyksessä haavan sääreensä ja kompastui. Monta mexicolaista jo kävi häneen käsiksi ja he olisivat ehdottomasti saaneet hänet vangiksi, elleivät eräät nuoret espanjalaiset olisi itseään uhraten häntä pelastaneet. Siitä huolimatta Cortes ei tahtonut peräytyä ja lopulta hänen omien upseeriensa täytyi kantaa hänet pois taistelusta. Tappelussa kaatui 40 espanjalaista ja, mikä pahempi, 62 joutui useitten intiani-liitlolaisten keralla Mexicolaisten vangiksi. Illalla kuultiin kaupungista suuren rummun paukkuvan jumalten kummulta ja pitkä jono mexicolaisia sotureita nousi portaita teokalliin. Kun matka ei ollut pitkä ja temppeli oli paljon korkeammalla muuta kaupunkia, niin Espanjalaiset sanomattomaksi kauhukseen saivat nähdä, kuinka Mexicolaiset sulilla koristivat uhriensa päät ja pakottivat heidät tanssimaan jumaliensa edessä, kuinka heidät sitten venytettiin uhrikivelle, rinta piikivi-veitsellä viillettiin auki ja sykkivä sydän reväistiin paikaltaan ja annettiin jumalille. Ei ole ihmettelemistä, että Espanjalaisissa tämän kamalan näytelmän jälkeen syttyi sammumaton viha, joka sitten kaupungin vallotuksessa puhkesi kamalaan kostoon.

Kahdeksan päivää kestäneen levon jälkeen päätettiin ruveta uuteen yritykseen ja repiä koko kaupunki talo talolta, sillä jokaista taloa puolustajat käyttivät linnanaan. Joka päivä uudistui tappelu, Guatemotzininkin palatsi paloi, nälänhätä kasvoi, asukkaat söivät juuria, ruohoa ja puutakin, mutta antautumista ei ajatellut kukaan. Aztekit aikoivat hautaantua pääkaupunkinsa raunioitten alle, samalla kun heidän mahtava valtakuntanakin sortui.

Piiritystä kesti kaikkiaan 75 päivää. Se päättyi vasta sitten, kun Guatemotzin, koettaessaan veneellä paeta kaupungista, 13 p. elok. 1521 joutui Espanjalaisten vangiksi. Vangitun kuninkaan pyynnöstä salli Cortes maaseutusotilaitten poistua kaupungista. Kolme päivää ja kolme yötä kulki padoilla sitten miestä ja naista yhtämittaisena jonona; niin uupuneita olivat kaikki, että tuskin jaksoivat laahata itseään mannerrannalle. Tenochtitlan oli kukistettu. Se oli kamalassa tilassa. Kaikki talot siinä kaupunginosassa, jota Guatemotzin oli viimeksi puolustanut, olivat kuolleita täynnä. Ne jotka vielä olivat hengissä, olivat niin uuvuksissaan, että tuskin saattoivat jäsentä liikuttaa. Mexicolaisten mieshukka arvioitiin noin 120,000—240,000 hengeksi.

Uusi Mexico.

Tenochtitlanin kukistuttua antautuivat nopeaan kaikki naapurivaltakunnat. Melkoinen määrä kultaa saatiin. Komeat koristellut kultakilvet lähetettiin yhteisellä suostumuksella Espanjan kuninkaalle. Sitten Cortes ryhtyi kaupunkia uudelleen rakentamaan. Paljon kanavia luotiin umpeen, kadut suunniteltiin leveämmiksi, sodanjumalan temppelin paikalle rakennettiin pyhän Franciscukscn kirkko ja kaupungin puolustusta varten luja linna. Sekä Antilleilta että Espanjasta tuli siirtolaisia, niin että Mexicossa jo muutaman vuoden kuluttua asui 2,000 espanjalaista perhettä. V. 1524 oli kaupungin väkiluku jo kasvanut noin 30,000 hengeksi. Entisen sivistyskannan ja sen mukana asukkaiden ammattitaidon häviäminen tosin oli valitettava asia, varsinkin tieteelle, mutta siitä huolimatta oli Mexicon vallotus, joka lopetti kamalat ihmisuhrit, kieltämättä sekä maalle että kultuurille voitto. Espanjan alle jouduttuaan kansa nopeaan rappeutui. Maat jaettiin vallottajien kesken ja asukkaat joutuivat maaorjuuteen. Ainoastaan Tlaxcala säilyi tältä kohtalolta. Samoin kuin pieni tasavalta oli myötä- ja vastoinkäymisessä osottanut uskollisuuttaan, samoin Espanjalaiset sitä kohtaan täyttivät aseveljeyden ja kunnian vaatimukset. Tlaxcala sai pitää itsenäisyytensä, tunnustaen kuitenkin Espanjan kuninkaan yliherrakseen, ja kautta vuosisatain ovat tämän pienen valtion kookkaat urheat asukkaat säilyttäneet kielensä ja paljon vanhoja tapojaankin nykyaikoihin saakka. Nykyisessä Mexicossa, joka on liittovaltakunta, Tlaxcala on oma valtionsa.

Lujitettuaan valtansa Cortes vähitellen vallotti maata yhä laajemmalta, varsinkin etelään ja länteen päin, kunnes hänen miehensä saapuivat Tyynen meren rannalle saakka. Ruhtinaat enimmäkseen hyvällä alistuivat; toiset tekivät vastarintaakin, mutta voitettiin. Muun muassa vallotettiin Oaxacan rikas maakunta, joka on Tyynen meren puoleisella rinteellä Vera Cruzista suoraan etelään; suurimman osan tästä maakunnasta Espanjan kuningas myöhemmin antoi Cortekselle yksityisomaisuudeksi.

Espanjan kruunu ottaa Mexicon omakseen.

Espanjan hallitus ei vielä ollut hyväksynyt Corteksen toimia, hänen vallotuksiltaan puuttui kuninkaan vahvistus. Corteksen asema oli sen vuoksi yhä vielä horjuva. Piispa Fonseca, joka yksinvaltiaasti ja enimmäkseen huonosti oli johtanut Länsi-Intian asioita, olisi yhä vielä suonut, että Cortesta olisi kohdeltu kapinallisena. Hän allekirjotti v. 1521 vangitsemiskäskyn, mutta Cortes pelastui tältä häpeältä sen kautta, etteivät hänen asettamansa viranomaiset päästäneet käskykirjettä Vera Cruzia edemmäksi. V. 1522, Kaarlo V:nnen saavuttua Espanjaan, Corteksen asia annettiin erikoisen valiokunnan ratkaistavaksi. Tämä päätti asian rohkealle vallottajalle eduksi ja Cortes nimitettiin lokakuussa v. 1522 Uuden Espanjan maaherraksi.

Vasta nyt Cortes saattoi ruveta täydellä todella järjestämään Mexicon oloja ja laajentamaan sen aluetta joka suunnalle. Hän lähetti laivoja kummallekin merelle sekä pohjoista että etelää kohti etsimään salmea, joka veisi merestä mereen, mutta nämä etsimiset luonnollisesti jäivät turhiksi, koska salmea ei ole olemassa. Jos salmi olisi löydetty, niin olisi Mexico Espanjan ja Itä-Intian välisen kauppatien varressa ollen käynyt vielä entistä tärkeämmäksi. Cortes jatkoi vielä myöhemminkin samoja tutkimuksia, edistäen siten tehokkaasti Uuden maailman maantieteellisten olojen tuntemista. Näitten laajennuspuuhien ohella hän kuitenkin tarmokkaasti hoiti maansa sisällistäkin vaurastumista. Uusia viljelyskasveja tuotiin Europasta, kuten viini, olivi, oranssi, mantelipuu, kirsikkapuu ja sokeriruoko. Samalla ruvettiin uutterasti metalleja etsimään ja maailman rikkaimpana hopeamaana Mexico myöhemmin olikin monta vuosisataa Espanjan paras tulolähde. Kultamaana sen pian Peru kokonaan voitti.

Alvaradon retki Guatemalaan.

Sanoma, että Tabascon eteläpuolella asui melkoinen sivistyskansa, sai Corteksen lähettämään Alvaradon sille puolelle vallotusretkelle. Tehuantepekin ruhtinas oli jo ennen tunnustanut Espanjan ylivallan; hänen maansa kautta Alvarado sen vuoksi v. 1524 helposti pääsi Guatemalaan, jossa asui samoja Maya-sukuisia kansoja kuin Yucatanin niemimaallakin. Guatemala oli kuulunut Aztekkien valtakuntaan, mutta oli Mexicon kukistuttua eronnut itsenäiseksi. Sielläkin oli komeita kivirakennuksia, pyramiditemppeleitä ja upeita kirjavilla maalauksilla koristettuja palatseja, joitten raunioita on köynnöskasvien peitossa, tiheiköiden keskellä säilynyt paljon enemmänkin, kuin on näihin saakka tiedetty. Guatemalan asukkailla oli samanlaiset aseet kuin Aztekeillakin, mutta sitä paitsi heillä oli ruumiin suojana vahvat puuvillapanssarit, jotka kankeutensa kautta suuressa määrin ehkäisivät taistelijain liikkeitä.

Alvaradolla oli 120 ratsumiestä, 300 miestä jalkaväkeä ja 20,000 miestä apujoukkoja, kun hän merenrannikkoa kulkien lähti Guatemalaa vallottamaan. Vaikeitten vuorisolain kautta noustiin ylänkömaalle, jossa 60,000 miehen armeija koetti estää vallottajan tien. Tämä armeija voitettiin monessa tappelussa. Espanjalainen ratsuväki tavallisesti rajun hyökkäyksen kautta ratsasti kumoon suuria laumoja, intianisotilaat kun eivät kömpelöissä puuvillapanssareissaan päässeet kyllin sukkelaan väistämään. Guatemalan ruhtinas koetti sitten petoksen kautta saada Espanjalaiset satimeen. Hän houkutteli heidät pääkaupunkiinsa Utatlaniin ja valmisti suuret pidot palatsissaan, joka oli maan komein rakennus; mutta samalla hän oli salassa tyhjentänyt ja varustanut pääkaupunkinsa sillä tavalla, että se vieraitten tultua voitiin sytyttää palamaan ja kaikki liekkeihin tuhota. Alvarado kuitenkin sai tuumasta vihiä ja juoni päättyi siten, että päin vastoin ruhtinas kaikkine ylimyksineen mikä hirtettiin, mikä poltettiin. Tästä viisastuneena seuraava ruhtinas antautui hyvällä ja tuli juhlapukuisen seurueen keralla Alvaradoa vastaanottamaan, pelastaen siten maansa hävitykseltä. Aina nykyiseen San Salvadoriin saakka Alvarado voitokkaasti tunkeutui. Acayutla nimisen rannikkokaupungin luona hän taas kohtasi hyvin lukuisan vihollisjoukon, joka odotti hyökkäystä vahvassa asemassa. Alvarado voitti tällä kertaa sotajuonen kautta. Hän oli peräytyvinään ja sai sen kautta houkutelluksi intianit hyvistä asemistaan. Sitten hän äkkiä teki koko käänteen ja ratsuväki lakosi kosolta intianeja, jotka eivät kankeissa puuvillavarustuksissaan päässeet kyllin nopeaan pakoon. Vihastuneena saamastaan haavasta Alvarado antoi surmata melkein kaikki, mitä vain kiinni saatiin.

Koko maa aina San Salvadoria myöten tämän sotaretken kautta vallattiin ja jaettiin espanjalaisille sotilaille lääneiksi. Vaikka munkkikunnat koettivatkin kansaa puolustaa, niin hävitettiin kuitenkin perin pohjin sen vanha kultuuri, kansa orjuutettiin ja ihana maa vajosi syvään rappiotilaan, josta se ei ole voinut vielä tänä päivänäkään kohota.

Olid Hondurasissa.

Pian sen jälkeen kun Alvarado oli retkelleen lähtenyt, lähetti Cortes erään toisen upseereistaan, Olidin, vallottamaan Hondurasta ja perustamaan sinne siirtokuntaa. Tämä yritys oli kuitenkin kauttaaltaan onneton.

Olid purjehti Vera Cruzista tammikuussa 1524 ja laski Yucatanin sivu Honduras-lahteen, joka on Yucatanin ja Honduraan välillä, sillä Cortes tahtoi ulottaa Uuden Espanjan rajoja sille suunnalle niin kauas kuin mahdollista. Laivasto kuitenkin ensiksi poikkesi Cubaan ottamaan kaikenlaisia tarpeita, ja siellä lienee Velasquez, Corteksen vanha vihamies, saanut Olidin pään käännetyksi, niin että hän luopui Corteksesta. Aluksi hän kuitenkin valtasi siirtokuntapaikan Corteksen nimessä. Maa oli rauhallista, eivätkä intiaanit mitenkään vastustaneet, vaan antoivat muukalaisten häiritsemättä samoilla ristiin rastiin pienissä joukoissa. Pian Olid sitten ilmaisi sala-aikeensa ja sai väkensä puolelleen. Cortes luopumisesta kuultuaan lähetti lankonsa De las Casaan häntä kurittamaan. De las Casaan laivat kuitenkin ajautuivat myrskyssä maihin aivan Olidin siirtokunnan edustalla ja lääniherran lanko joutui kapinoivan vasallin vangiksi. Erään toisenkin Corteksen lähettämän, jonka piti hakea merensalmea Tyveneen mereen, Olid sai käsiinsä; hän kohteli heitä molempia lempeästi, antaen heidän syödä omassa pöydässään. Mutta nämä siitä huolimatta pitivät häntä petturina ja päättivät oman käden oikeutta käyttäen kostaa lääniherransa puolesta. He hyökkäsivät äkkiarvaamatta kahden Olidin kimppuun; Olid tosin pääsi pakenemaan metsään, mutta saatiin pian kiinni, kun hänen oma väkensä hänet hylkäsi, ja sai sitten hengellään maksaa petoksensa.

Ennenkuin Cortes oli saanut kuulla asian näin päättyneen, hän päätti itse toisen sotajoukon keralla samota maisin Olidia kurittamaan ja samalla valtakuntaansa laajentamaan.

Corteksen sotaretki Honduraaseen.

Tämä retki oli tärkeä löytöjensä vuoksi, vaikk'ei siitä ollutkaan käytännöllisiä tuloksia. Corteksen aikomus oli kulkea aztekkilaisen kartan mukaan Yucatanin tyven poikki; jos hän olisi tuntenut maisemain luonnon, niin hän luultavasti olisi luopunut yrityksestä. Mukanaan kolmattasataa espanjalaista ja 3,000 miestä intianeja hän lähti retkelle.

Matka kävi ensinnä Grijalva ja Usumacinta jokien suistamoitten kautta, ja huolimatta melkein voittamattomista luonnonesteistä tarmokas vallottaja tunkeutui tämän vaikean maan läpi. Se oli enimmäkseen suota ja rämettä, täynnään jokia, joitten poikki oli siltoja rakennettava, kyliä harvassa kuin keitaita aarniometsien keskellä. Ruokatavarain saanti kävi ylen vaikeaksi ja monesti oli retkikunta nälkään nääntyä. Eräänkin kerran olivat miehet jo niin nälissään, että kun he vihdoin näkivät edessään kylän, niin ei maltettu suota kiertää, vaan ratsastettiin suoraan sen poikki ja hevosten suohon vaipuessa jätettiin ne siihen seuraavaksi päivää ja rämmittiin tyhjinä miehinä kylään, johon päästiinkin. Tällä retkellä mestattiin Guatemotzin, Mexicon viralta pantu hallitsija, jonka Cortes oli ottanut mukaan estääkseen kapinajuonia poissa olonsa aikana. Pelko ei ollutkaan suotta.

Cortes sai retkellä vihiä siitä, että Guatemotzin koetti houkutella puolelleen intianilaiset apujoukot, niiden ja maanasukkaitten avulla tuhotakseen Corteksen kaikkine väkinensä. Tämä salajuoni oli sitä vaarallisempi, kun retkikunnan asema muutoinkin oli niin arveluttava. Guatemotzin sen vuoksi tuomittiin kuolemaan, vaikk'ei varsinaisia todistuksia ollutkaan, ja tuomio pantiin täytäntöön niin hätäisesti, että Corteksen omat upseeritkin sitä paheksuivat. Guatemotzin itse vakuutti viimeiseen saakka syyttömyyttään ja sanoi mestauspaikalle tuotuna: »Minä tiesin, Malintzin, mitä luottamista sinun valheellisiin vakuutuksiisi oli. Minä tiesin, että olit tämän kohtalon minulle säästänyt, kun en teidän Tenochtitlaniin marssiessanne itse itseäni surmannut. Miksi murhaat minut niin syyttömästi! Jumala kerran vaatii sinut tilille!» Tacuban kasikki, joka oli rikostoverina kuolemaan tuomittu, ei sanonut parempaa kohtaloa pyytävänsä, kuin saada kuolla hallitsijansa rinnalla. Guatemotzin ja kasikki yhdessä muutamien ylimyksien keralla sitten hirtettiin valtavaan ceiba-puuhun, joka kasvoi tien vieressä, levittäen sen yli oksiaan. Se oli Aztekkien viimeisen urhokkaan hallitsijan loppu.

Retkikunta sitten rämeitä kiertäen polvesi sisemmä Yucataniin; siellä taas olivat haittana kalkkiperäisen maan kuivuus, rotkot ja omituiset vuorimuodostukset. Cortes sai nyt paremman käsityksen Maya-kansan omituisista rakennuksista ja viljelyksestä ja antoi sitten Mexicoon palattuaan Montejon toimeksi vallottaa koko Yucatan. Mayat tekivät kuitenkin niin sitkeästi vastarintaa, että kului parikymmentä vuotta, ennenkuin niemimaan pääosa tunnusti Espanjan yliherruuden.

Sanomattomien vastuksien jälkeen saavuttiin Honduras-lahden rannalle ja löydettiin yksi sinne perustetuista siirtokunnista; mutta se oli puutteen ja tautien vuoksi niin huonossa kunnossa, että retkikunnan täytyi ryhtyä aputoimiin, sen sijaan että olisi itse apua saanut. Ruokavaroja täytyi hankkia keinoilla millä hyvänsä, sillä nälkäkuolema uhkasi; Cortes itse johti ruuastusretkikuntaa maan sisäosiin. Honduras-lahden pohjukasta pistää sisämaahan laakso, jonka pohjalla on melkoinen järvi, Golfo Dulce; järveen laskee ylämaasta jokia. Tätä vesistöä Cortes, aluksia hankittuaan, päätti lähteä ylämaahan ruokavaroja etsimään. Noustiin veneillä Golfo Dulceen saakka, joka on kaunis noin 50 kilometrin mittainen järvi, ja astuttiin maalle sen etelärannalle. Ensimäinen kylä oli autiona, asukkaat lienevät paenneet nähdessään aluksien saapuvan. Saatiin kuitenkin kiinni eräitä intianeja ja lähdettiin, nämä oppaina, nousemaan vuorimaahan jyrkkiä, kapeita ja toisin paikoin vaarallisiakin polkuja. Kun oli kaalattu useitten jokien poikki, nähty tuhannet, tuskat sääskien vuoksi, saatu viettää öitä taivasalla myrskyssä ja sateessa, niin saavuttiin eräänä aamuna varhain kylään, joka rynnäköllä vallotettiin. Kun ei siinä ollut riittävästi ruokavaroja, niin kuljettiin eteenpäin ja tultiin kaupungin luo, jossa näkyi olevan suuria kivipalatseja, temppeleitä ja toreja. Toiset retkeläisistä epäilivät, tokko niin vähin voimin voitaisiin käydä niin suuren paikan kimppuun, mutta Cortes tavallisella ripeydellään teki yöllä hyökkäyksen. Kaupunki vallotettiin, asukkaat pakenivat ja siitä saatiin runsaat varastot maissia, kaakaota, papuja, pippuria, suolaa, kanoja ja eräänlaisia fasaneja, joita pidettiin häkeissä. Cortes viipyi kaupungissa 18 päivää ja antoi sitten nostaa jokea pitkin pari venettä leiripaikkansa luo, kuljettaakseen anastetut ruokatavarat meren rannalle. Se mikä ei veneisiin mahtunut, kasattiin lautoille, joita kyhättiin hätäpikaa useita. Kun oli pelättävä, että maanasukkaat kävisivät joella retkikunnan kimppuun, niin Cortes jakoi joukkonsa kahtia, toinen osasto laski aluksilla jokea, toinen kulki maisin rantaa pitkin. Cortes itse valvoi kuormalauttain kuljetusta. Jokimatka oli sangen vaarallinen, sekä vuolaan virtauksen että intianien väjytyksien vuoksi. Yksi lautoista menettikin puolet kuormastaan. Eräässä virran mutkassa, jossa pyörre kuljetti alukset aivan rannan vieritse, intianit olivat väjyksissä ja syytivät äkkiä niiden päälle niin suunnattomat määrät kiviä ja nuolia, että melkein kaikki retkeläiset haavottuivat. Cortes itse, joka oli ottanut kypärin päästään, sai kiven päähänsä. Onneksi oli kuitenkin vesi sillä kohdalla syvää, niin että alukset nopeaan pääsivät väjytyksen ohi. Yö lisäksi oli niin pimeä, etteivät väjyvät nähneet kyllin tarkkaan ampua. Seuraavana päivänä päästiin Golfo Dulceen, jossa mereltä tuotu suurempi alus oli, ruokatavarat kuormattiin siihen ja viisikolmatta päivää poissa oltuaan retkikunta palasi siirtokuntaan, joka muutettiin terveellisemmälle paikalle ja rakennettiin uudestaan. Vasta sitten Cortes jatkoi matkaa Olidin siirtokuntaan. Siellä hän kuuli Olidin jo saaneen surmansa ja retken siis olleen suotta. Cortes kuitenkin osasi taitavan esiintymisensä kautta rauhottaa lähiseutujen intianit, niin että he lupasivat vastedes tuoda siirtokuntaan säännöllisesti ruokavaroja. Mutta sitten saapui viesti, että Mexicossa oli syntynyt häiriöitä, koska luultiin Corteksen joutuneen perikatoon miehineen kaikkineen vaikealla retkellään, ja nämä tiedot saivat hänet kiiruumman kautta meritse palaamaan Vera Cruziin ja sieltä pääkaupunkiinsa.

Cortes käy Espanjassa.

Mexicoon oli sillä välin saapunut Espanjan hallituksen asiamies tutkimaan Cortesta vastaan tehtyjä syytöksiä ja ottamaan käsiinsä maan sivilihallinnon. Corteksen vihamiehet olivat nimittäin olleet väsymättä puuhassa, väittäen hänen kuluttavan valtion varoja joutaviin yrityksiin, vieläpä pyrkivän Espanjasta aivan erilleenkin, oman itsenäisen valtakunnan hallitsijaksi. Corteksen ei tarvinnut kauaa odottaa, ennenkuin hän sai uuden käskynhaltijan puolelta kokea kaikenlaisia nöyryytyksiä. Hän päätti lähteä Espanjaan puhdistamaan itseään, otti mukaansa uskollisimmat asetoverinsa, varsinkin Sandovalin, Tlaxcalan ruhtinaitten poikia, intianilaisia ilveilijöitä, tanssijoita ja kääpiöitä, joista myöhemmin muutamia lahjotettiin paaville, näytteitä maan ihmeellisistä tuotteista, erinomaisen kallisarvoisen jalokivikokoelman, ynnä paljon kultaa ja hopeata. Valtameren poikki purjehdittiin onnellisesti 41:ssä päivässä ja noustiin joulukuussa v. 1527 maihin Palos satamassa La Rabidan luostarin luona. Siellä kuoli Sandoval, Corteksen uskollisin ja uljain asetoveri, vasta 31 vuoden ikäisenä. Suoran avomielisen käytöksensä, ritarillisen antelijaisuutensa kautta saaliin jaossa, maltillisuutensa kautta vaarassa hän oli voittanut sotilaitten rajattoman luottamuksen. Tosin he joskus häntä matkivat, sillä hän sammalsi puhuessaan, mutta ei kenenkään käskyjä toteltu täsmällisemmin. Cortes suri vilpittömästi ystäväänsä, joka oli hänen kanssaan kokenut niin ihmeellisiä seikkailuita ja ollut hänen apunaan niin loistavassa suurtyössä.

Corteksen tulo katkaisi kärjen kaikilta huhuilta, että hänellä muka oli kapinallisia aikeita. Koko Espanja riensi näkemään sankaria, jonka maine oli levinnyt maan etäisimpiinkin osiin, ja pitkin matkaa häntä otettiin vastaan innostuksella, joka muistutti Columbuksen paluuta ensimäiseltä matkaltaan. Vanhain sukujen edustajat tulivat juhlasaatossa häntä tervehtimään. Kaarlo V otti hänet vastaan Toledossa loistavin kunnianosotuksin, korotti hänet markisiksi ja antoi hänelle laajoja tiluksia Oaxacan laaksossa Mexicossa; siitä Corteksen uusi nimi: markisi Del Valle. Mutta Mexicon sivilihallintoa hän ei enää saanut takaisin, vaikka nimitettiinkin sikäläisten sotajoukkojen ylikomentajaksi. Cortes meni Espanjassa ollessaan avioliittoon naisen kanssa, joka kuului maan vanhimpiin sukuihin, ja palasi v. 1530 takaisin Mexicoon.

Corteksen meriretket.

Vaikka Cortes olikin syrjäytetty Mexicon hallituksesta, niin ei hän siltä ruvennut jouten olemaan. Samalla kun hän hoiti laajoja tiluksiaan, lähetti hän omalla kustannuksellaan laivoja Tyynelle merelle löytöretkille. Hänen sisarenpoikansa Mendoza purjehti v. 1532 Californian niemelle saakka, jossa miehistö teki kapinan; Mendoza sai surmansa, toinen laiva katosi merelle, toinen vain palasi takaisin. Seuraavana vuonna lähti toinen retkikunta samoille seuduin. Laivoja oli kaksi, mutta ne heti alussa myrskyssä erosivat. Toisen laivan kapteeni sai luotsin käden kautta surmansa; luotsi vuorostaan muutaman kymmenen miehen keralla sortui Californian niemellä intianien väjytykseen. Laiva kuitenkin pääsi palaamaan Mexicoon. Toinen laiva löysi merestä Revilla Gigedo saaret. V. 1535 Cortes itse lähti merelle kolmella laivalla, purjehtien niillä Californian niemelle, johon kuitenkin oli maan karuuden ja asukkaitten köyhyyden vuoksi mahdoton perustaa siirtokuntaa. Pari vuotta poissa oltuaan hän palasi takaisin jotenkin tyhjin toimin. Siitä huolimatta hän seuraavana vuonna lähetti matkaan Ulloan, joka saapui Californian niemen länsirannalle, yhden laivan heti alussa menetettyään. Californiasta toinen laiva palasi takaisin ja Ulloa yksin jatkoi kolmannella matkaa, mutta hävisi sitten tietymättömiin.

Corteksen kuolema.

Cortes oli näihin yrityksiin kuluttanut suuren osan omaisuudestaan ja lisäksi riitaantunut Mexicon varakuninkaan kanssa, jonka vuoksi hän v. 1540 lähti uudelleen Espanjaan hallitsijalta oikeutta ja puolustusta saamaan. Mutta Kaarlo V otti hänet tällä kertaa kylmästi vastaan, lopulta hän tuskin enää pääsi hallitsijan puheillekaan. Oltuaan mukana Kaarlo V:nen onnettomalla sotaretkellä Algieriin v. 1541, joka olisi toisin päättynyt, jos olisi hänen neuvoaan noudatettu, Cortes vielä viipyi Espanjassa vuoden toisensa jälkeen edullisempaa käännettä odottaen, kunnes hän 2 p. jouluk. v. 1547 kuoli eräässä kylässä lähellä Sevillaa 63 vuoden ikäisenä. Hänen kohtalonsa muistutti Columbuksen kohtaloa. Corteskin joutui elämänsä lopulla unohduksiin, hänkin kuoli, samoin kuin Columbus, hyvitystä odottaen. Suuri vallottaja haudattiin Sevillaan, mutta sieltä hänen luunsa myöhemmin siirrettiin Mexicoon. V:n 1823 kapinan aikana, kapinallisten aikoessa tunkeutua tuomiokirkkoon vallottajan hautaa avaamaan, muutamat rohkeat miehet ennättivät ennen paikalle ja veivät arkun salaa Italiaan. Siellä suvun viimeinen jälkeläinen, italialainen ylimys, soi Fernando Corteksen luille sukuhaudassaan kunniasijan.

Corteksen nimen ja omaisuuden perivät hänen lapsensa. Mexicolaisen Doña Marinan kanssa hänellä oli avioton poika, joka sai hyvän kasvatuksen ja kohosi korkeaan asemaan. Marina vietti loppuikänsä tiluksilla, jotka hän oli herransa ja rakastajansa toimesta saanut. Montezuman tyttäret, jotka Cortes »murheen yönä» vei mukanaan pääkaupungista, lienevät joutuneet naimisiin espanjalaisten ylimysten kanssa ja onpa vanha sukumuisto tietävinään, että kreivitär Montijo Napoleon III:nen puoliso, polveutui Aztekkien onnettoman hallitsijan tyttärestä.

Mexicon ja Keski-Amerikan intianikultuuri.

Mexicon ylänkö oli ilmastonsa puolesta erikoisen soveliasta sivistyksen kehittymiselle, sillä vaikka se kuuluikin suurimmaksi osaksi kuumaan vyöhykkeeseen, niin on ilmanala kuitenkin maan korkeuden vuoksi erinomaisen leutoa. Pääkaupungin seuduilla (2265 metriä yli merenpinnan) ei kesä ole kuumempi kuin Keski-Europassa, talvi ei kylmempi kuin Algierissa. Voimme sen vuoksi otaksua, että tuo vanha intianisivistys, johon edellä olemme tutustuneet, kehittyi juuri Anahuakin ylänkölaaksossa, joka käsitti pääkaupungin seudut järvineen ja viljavine kenttineen, vaikka sen vanhemmat muodot Espanjalaisten maahan saapuessa tavattiinkin kuumassa Yucatanissa ja Mexicon muissa reunamaissa. Ei missään muualla luonto tarjonnut ihmisen kehitykselle niin hyviä ehtoja kuin tuolla ylängöllä, jossa kuumuus ei ollut liian rasittava, jossa ei ollut pakkasestakaan tietoa, jossa viihtyivät mitä parhaiten lauhkean ilmanalan ravintokasvit, mutta joka samalla oli niin lähellä kuuman ilmanalan rehevyyttä. Tietomme Anahuakin kultuurin alkuvaiheista ja juurista ovat kuitenkin hyvin puutteelliset, vaikka onkin toiveita siitä, että ne muinaistutkimuksen edistyessä vielä saavat lisävalaistusta.

Aztekit eli Mexicot olivat Espanjalaisten maahan tullessa Mexicon ylängön pääkansa. He näyttävät perustaneen Tenochtitlanin neljännentoista vuosisadan alussa. Olemme nähneet, kuinka korkeaan kukoistukseen tämä kaupunki oli muutaman vuosisadan kuluessa kohonnut. Se täytti ensimäiset espanjalaiset ihmetyksellä ja uteliaisuudella ja paljon teoksia kirjotettiin siitä. Toiset sen ajan kirjottajista luulivat, että Mexicosta löydetyt suuret luukivettymät olivat ennen vedenpaisumusta eläneiden jättiläisien jäännöksiä, ja että koska maan päällä ennen vedenpaisumusta asui jättiläisiä, niin oli Mexico jo silloin saanut Vanhasta maailmasta asukkaansa. Toiselta puolen päätettiin Amerikan kielien suuresta luvusta, että tämä siirtyminen oli tapahtunut Babelin kieltensekotuksen jälkeen. Siguenza tuli siihen varmaan johtopäätökseen, että Mexicolaiset polveutuivat Naphtuhimista, Mizraimin pojasta ja Noan pojanpojasta, joka oli lähtenyt Egyptistä vähän sen jälkeen kun kieltensekotus tapahtui. Näistä harrastuksista oli edes se hyöty, että niiden kautta paljon Aztekkien taruista, perimätiedoista ja tavoista tuli kerätyksi heti vallotuksen jälkeen ja heidän kielensä tutkituksi. Meidän aikamme ei tosin enää luule Mexicolaisia Israelin kadonneiksi heimoiksi, mutta kuta enemmän heidän entisyyteensä syvennytään, sitä yleisemmin voittaa alaa se mielipide, että Mexicon ja Keski-Amerikan vanhan sivistyksen juuret ovat Vanhasta maailmasta tulleet.

Useimmat tutkijat luulevat molempain Amerikkain saaneen alkuväestönsäkin Vanhasta maailmasta Alaskan kautta ja intianien olevan samaa mongoloidia sukujuurta kuin suur’kaanin alamaiset. Jos niin on, niin on muutto kuitenkin tapahtunut kovin varhain, sillä ei minkäänlaista kielten sukulaisuutta ole voitu osottaa. Ja rotuominaisuudetkin ovat Uudessa maailmassa asuinpaikkain mukaan suuresti muuttuneet. Ei edes amerikkalaisten kielien välillä ole enää sukulaisuutta, joka osottaisi niiden samasta alkukielestä haarautuneen. Amerikka sen mukaan olisi saanut väestönsä Vanhasta maailmasta jo niinä varhaisina aikoina, jolloin Aasian ja Amerikan välillä vielä oli maayhteys.

Jos Amerikan kultuurissa todella on aasialaisia aineksia, niin on niiden tuonnin täytynyt tapahtua toisella tavalla. Amerikka on myöhemmin saanut valtameren takaa uusia väestölisiä, jotka eivät tosin ole voineet rotua muuttaa, mutta sitä enemmän ovat vaikuttaneet sen oloihin kultuurin tuojina. Tämä ei ole niin mahdotonta, kuin miltä se näyttää. Vielä viime vuosisadalla toivat Tyynen meren virtaukset Californiaan joka vuosi tuuliajolle joutuneita japanilaisia aluksia, ja usein haaksirikkoiset vielä elivät. Näin ovat voineet Aasiasta tulla ne verraten myöhäiset kultuurivaikutukset, joita on luultu olevan Mexicon intianisivistyksessä. Samoin kuin Mongolien ja Kiinalaisten, samoin Mexicolaistenkin vanha ajanlasku perustuu jonkinlaiselle eläinrata-järjestelmälle. Mexicolaisten oppi maailman neljästä ajasta, veden, maan, ilman ja tulen aikakaudesta on samanlainen kuin Hindujen. Mexicolaiset luulivat taivaassa ja manalassa olevan yhdeksän kerrosta samoin kuin braamanatkin. Mexicossa vihdoin pelattiin siihen aikaan, kun Cortes maan vallotti, värillisillä kivillä erästä noppapeliä, joka oli jotenkin monimutkaista, mutta siitä huolimatta tarkalleen samanlaista kuin eräs hindulainen noppapeli.

Mexicon kuvakirjotus oli kehittynyt siksi pitkälle, että sen avulla voitiin kirjottaa muistoon henkilöiden ja paikkain nimet ja tapausten päivämäärät, ja näiden muistiinpanojen avulla saattoivat Aztekkien ammattihistorioitsijat polvesta polveen säilyttää muistossaan menneiden aikain vaiheet. Vallotuksen jälkeen espanjalaisen kasvatuksen saaneet alkuasukkaat tulkitsivat nämä kirjotukset ja kirjottivat niiden sisällyksen muistoon. Luultavasti Keski-Amerikan raunioissa säilyneillä veistos-hieroglyfeillä oli samanlainen merkitys. Näin syntyneillä asiakirjoilla on siis historian arvo, vaikka niissä onkin paljon tarua, jota on vaikea erottaa todellisista tapauksista.

Popol-Vuh.

Omituisimpia tällä tavalla syntyneitä kirjateoksia on guatemalalainen »Popol-Vuh», eli »kansan kirja», johon kirjotustaitoa oppineet ja kristinuskoon kääntyneet, Maya-kansoihin kuuluvat Quiché-intianit kokosivat kansansa tarut ja muistotiedot, höystämällä niitä raamatullisillakin aiheilla. Kirja alkaa siitä ajasta, kun ei vielä ollut muuta kuin taivas ja sen rajat neljässä tuulessa, mutta ei vielä mitään kappaletta, ei mitään, joka olisi toiseen tarttunut, ei mitään joka olisi häälynyt laikka toista vastaan hangannut tai ääntä synnyttänyt. Alla ei ollut mitään muuta kuin pimeydessä tyyni meri. Yksin olivat Luoja, Muotoilija, Hallitsija ja Höyhenellinen käärme, ne siis, jotka antavat olemisen ja joiden nimi on Gucumatz. Luominen tapahtui, kun luojat sanoivat »maa»; maa muodostui kuin pilvi tai sumu ja vuoret nousivat vedestä kuin äyriäiset, kypressit ja männyt peittivät vuoret ja laaksot, ja metsiin tuli eläimiä ja lintuja. Mutta nämä eivät voineet lausua luojansa nimeä, eivät muuta kuin liverrellä ja raksuttaa. Luotiin sen vuoksi savesta ensimäinen ihminen, mutta hän oli voimaton ja tunnoton ja liukeni vedessä. Sen jälkeen tehtiin ihmisen näköisiä puusta, mutta nämä olivat aivan kunnottomia, sillä niillä ei ollut sydäntä eikä mieltä, vaan ne joutuivat perikatoon suuressa vedenpaisumuksessa ja taivaan pihkasateessa, ja ne, jotka eloon jäivät, muutettiin apinoiksi, joita vieläkin näkyy metsissä. Näiden jälkeen sitten luotiin neljä miestä vaimoineen, ja niistä Quiché-kansa polveutuu. Tämä kansa muutti Tulaniin, jota myös sanotaan »seitsemäksi luolaksi», ja sieltä meren poikki, jonka vesi jakautui heidän kulkiessaan.

»Popol-Vuh», tämä keski-amerikkalainen teos, jonka isä Ximenes v:n 1700 vaiheilla löysi ja käänsi espanjan kielelle, on taruperäisyydestään huolimatta tärkeä sen vuoksi, että siinä mainitaan semmoisia nimiä, jotka myös tavataan Mexicon vanhoissa muistotiedoissa. Gucumatz eli »Höyhenellinen käärme» vastaa mexicolaista Quetzalcoatl jumalaa; Tulan ja »seitsemän luolaa» ovat yleisiä sanoja Aztekkien vaellustaruissa ja mainitaanpa Toltecat niminen päällikkökin, joka nimi selvään on sama kuin vanha kuulu Toltekkien kansa. »Popol-Vuh» siis vahvistaa myöhempien tutkimuksien johtopäätökset, että Mexicon ja Keski-Amerikan välillä oli olemassa kultuuriyhteys, vaikka kielet olivatkin toisilleen vieraat. »Popo-lVuh» luettelee pitkän sarjan päälliköitä aina siihen saakka, kun näillä alkoi olla espanjalaiset nimet ja suuri Quiché kaupunki raukesi raunioiksi.

Yucatanin Mayoiltakin on talteen saatu samanlaisia muistotietoja, joissa niinikään kerrotaan Mexicon Tulasta tapahtuneesta esihistoriallisesta kansanmuutosta. Tämän vaelluksen neljän johtajan nimi oli Tutul-xui, s.o. »lintupuu», joka on aztekien kieltä. Sekin viittaa jotenkin vanhoihin yhteyksiin.

Toltekit.

Mexicon kansalliset kronikat ulottuvat taaksepäin 12:nteen ja 13:nteen vuosisataan, mutta sisältävät sitä paitsi tosin hämäriä, mutta kuitenkin todenperäisiä tapahtumia vielä vanhemmiltakin ajoilta, viitaten suuren yhteistä kieltä puhuneen kansanryhmän Mexicoon muuttamiseen. Kieli oli nimeltään nahuall ja samaa, jota Aztekit puhuivat. Vanhimmat Nahua-kansoista olivat Toltekit, jotka näyttävät kuudennella vuosisadalla j.Kr. pohjoisessa olevasta kotimaastaan muuttaneen Anahuak laaksoon. Kansan nimi, Toltecatl, merkitsee- Tollanin (kaislamaan) asukkaita; Tollan taas oli sama sana kuin nykyinen Tulan eli Tula, joka on paikkakunta Tezcoco-järvestä pohjoiseen. Siellä siis näyttää olleen Toltekkien valtakunnan keskusta. Toltekit toivat Mexicoon maissin ja pumpulin, takoivat kultaa ja hopeaa, rakensivat suuria rakennuksia, laskivat sanalla sanoen Mexicon sivistyksen perustukset. Cholulan vanha suuri teokalli oli muistotiedon mukaan heidän rakentamansa. Heidän henkistä omaisuuttaan oli myös mexicolainen kuvakirjotus ja ajantieto. Toltekkien nimeen liittyi taru Quetzalcoatl-jumalasta, joka oli maan sivistyksen luoja. Mutta taru kuvasi häntä aivan toiseen rotuun kuuluvaksi, valkoiseksi mieheksi, jolla oli jalot piirteet, pitkä musta tukka, täysi parta ja liehuvat viitat; Toltekit itse olivat ruskeaihoisia ja partaa heillä tuskin oli ensinkään. Quetzalcoatl oli tullut heidän luokseen Tulanista, toisten tietojen mukaan Yucatanista ja asunut heidän keskuudessaan kaksikymmentä vuotta, opettaen ihmisiä elämään ankaraa ja siveätä elämää, vihaamaan väkivaltaa ja sotaa, hylkäämään ihmisten ja eläinten uhrit, ja sen sijaan antamaan jumalille leipää, hyviä hajusteita ja kukkia ja kurittamaan ruumistaan okasilla, niin että veri vuoti. Hän se oli opettanut kuvakirjotuksen ja ajanlaskun ja hopeasepän taidon, josta Cholula oli kauan maineessa. Mutta viimein hän oli lähtenyt, toisten tiedon mukaan Tlapallanin tuntemattomaan maahan, toisten mukaan Atlantin meren rannalle Keski-Amerikan rajoille, jossa Mayat ja Quichét häntä palvelivat toisilla nimillä (mayalainen nimi Cukulcan merkitsi myös »höyhenellistä käärmettä»). Tarun mukaan oli Quetzalcoall Atlantinmeren rannalle päästyään palauttanut seuralaisensa kertomaan Cholulan asukkaille, että tulevina aikoina hänen veljensä, jotka olivat valkoisia ja parrallisia niinkuin hänkin, saapuisivat samalle rannalle auringonnousun meren takaa ja tulisivat maata hallitsemaan. Toltekkien vanhaa kultuuria todistaa muun muassa se seikka, että sana »toltecatl» sitten aztekin kielessä merkitsi yleensä taitavaa ammattimiestä. Mexicolaiset aikatiedot vielä kertovat, että melkein koko Toltekkien kansa 11. vuosisadalla joutui perikatoon kuivuuden, nälänhädän ja ruton kautta. Eloon jääneistä suurin osa muutti Yucataniin ja Guatemalaan, ainoastaan vähäinen osa jäi Mexicoon.

Aztekkien historia.

Toltekkien jälkeen muuttivat maahan raa’at Chichimekit, jotka myös nimistä päättäen olivat Nahua-kansoja. Näiden jälkeen tulivat, niinikään pohjoisesta tullen, ne seitsemän Nahua-kansaa, joihin sekä Tlaxcalalaiset että Aztekit kuuluivat. Pitkin matkaa uudet vallottajat jättivät nimiään, jotka osaksi vieläkin ovat säilyneet ja todistavat tämän kansanvaelluksen todenperäisyyttä.

Aztekit, vaikka olivatkin sotaista kansaa, saivat kuitenkin alussa tyytyä mahtavampien heimolaiskansain vallanalaisuuteen. Käyden näiden puolesta sotia he osottivat niin kamalaa julmuutta ja verenhimoa, että muut lopulta heihin suuttuivat ja liiton tehden ahdistivat heidät Tezcoco-järvien kaislarämeihin. Sinne he perustivat saarelle kaupungin, joka Tenoch nimisestä päälliköstä sai Tenochtitlanin eli »kivikaktuksien paikan» nimen. Kaupunki lienee perustettu v:n 1325 vaiheilla j.Kr., mutta se pysyi monta vuosikymmentä kehnona savimaja-ryteikkönä ja sivistyksen keskustat olivat muualla ylängöllä. Aztekit jatkoivat edelleen sotiaan ja ryöstöretkiään, kokosivat tavaraa ja taitavia ammattimiehiä uuteen kaupunkiinsa, alkoivat »sivistyä», rakentaa parempia taloja, käydä paremmissa vaatteissa ja lopulta sotatoimen ohella harjottaa kaupankäyntiäkin. 14:llä vuosisadalla tapahtui viimeinen suuri kansallinen taistelu. Acolhuat, jotka siihen aikaan olivat Aztekkien vaarallisimmat viholliset, olivat alussa voitolla, mutta eivät silloin ymmärtäneet lopen musertaa Aztekkeja ja hävittää heidän saarikaupunkiaan. Aztekit, vähän toinnuttuaan, vallottivat Acolhuain pääkaupungin Tezcocon; mutta sitten molemmat kansat tekivät liiton ja valtasivat Tepanekkien kaupungin Tlacopanin, jonka asukkaat myytiin orjiksi. V. 1430 Tepanekitkin otettiin samaan liittoon ja yksin neuvoin ruvettiin sitten vallottamaan Mexicon ylänköä ja sen reunamaita aina mereen saakka. Kun ensimäinen Moteuczoma (espanjalainen muoto Montezuma) nousi Aztekkien valtaistuimelle, niin oli jo kaikilla Tyynen meren ja Atlantin meren välisillä kansoilla Tenochtitlanin temppelikartanossa pyhättönsä merkiksi siitä, että ne tunnustivat jumalansa Aztekkien sodanjumalan Huitzilopochtlin alamaisiksi. Muun veron ohella voitettujen kansojen täytyi lähettää Aztekkien jumalalle uhriksi nuorukaisia ja impiä, joiden sydämet sodanjumala sai. Vielä monin verroin lukuisampia olivat ne hekatombit, joita onnellisen sotaretken jälkeen uhrattiin. Aztekit hallitsivat alistamiaan kansoja hirmuhallitsijoina, mutta omistivat kuitenkin samalla niiden kehityksen, niin että Tenochtitlan Corteksen maahan tullessa oli Mexicon sivistyksen pääpaikkoja. Muodollisesti oli Montezuman valtakunta kuitenkin vielä liittovaltakunta: Tezcocon ja Tlacopanin hallitsijat olivat itsenäiset omissa maissaan. Sodassa toimittiin yhteisesti ja saalis jaettiin siten, että Tezcoco ja Mexico saivat kumpikin kaksi viidennestä, Tlacopan yhden.

Mexicon alkuasukkaat pitivät paljon paremmin puoliaan kuin Länsi-Intian saaristolaiset Espanjan vallan alle jouduttuaan. Sekä Aztekit että Tlaxcalalaiset että monet ylänkömaan muistakin vanhoista heimoista ovat meidän päiviimme saakka kansallisuutensa säilyttäneet.

Luokaamme tämän jälkeen silmäys Anahuakin ylängön vanhaan sivistykseen.

Rakennukset.

Espanjalaiset ehkä katselivat Tenochlitlanin komeita palatseja jonkun verran suurentavin silmin; he olivat siksi ihmeissään, tavatessaan Vanhan maailman vaikutuspiirin ulkopuolella niin suurenmoisia rakennuksia. Mexicon palatsit olivat vain yhdenkertaisia, mutta sen sijaan ne olivat suunnattoman laajoja. Niistä ei tosin ole mitään jäljellä, sen enempää kuin Tezcoconkaan, mutta muualla on säilynyt siksi suurenmoisia raunioita, että voimme päättää ensimäisten espanjalaisten kertomuksien perustuvan tosioloihin, vaikkapa ne olivatkin hehkuvissa mielialoissa kirjotetut. Montezuman puutarhoihin koottiin kuuman rannikkovyöhykkeen kukkia, niissä oli suolaisia ja suolattomia allikoita vesilintuja varten, hyvin hoidetuissa eläintarhoissa taas pidettiin kaikenlaisia lintuja ja eläimiä. Tämä kaikki osottaa luonnontieteellistä harrastusta, joka oli sen ajan europpalaisia harrastuksia etevämpi. Palatsien laajuudesta ja hoviväen suuresta luvusta saattaa arvata, että verotus Mexicossa oli sangen raskas. Muutamat tärkeimmistä säilyneistä kuvakirjotuksista ovatkin veroluetteloita, joissa luetellaan satojatuhansia viittoja, ocelot-jaguarin nahkoja, kultahiekka-pusseja, pronssikirveitä, suklaataakkoja y.m., joita kaupungit määräajoin maksoivat. Ylimystö oli lukuisa ja mahtava, sen asema suuressa määrin muistutti Keskiajan läänitysoloja. Jotenkin sama oli rikkaan ja mahtavan kauppiassäädynkin asema kuin Europassa samaan aikaan, ja yhtä sorrettu kuin Atlantin meren tällä puolella oli siellä varsinainen maanviljelysväestö. Suurimmat maatilukset kuuluivat hallitsijalle, joka niitä luovutti etevimmille sotapäälliköilleen, taikka oli ne lahjotettu temppeleille; osa maasta oli kylien yhteisomaisuutta, josta jokaisella vapaalla miehellä oli oikeus saada osansa. Vapaiden miesten alapuolella olivat orjat, mitkä sotavankeja, mitkä rikoksen vuoksi orjuuteen tuomittuja, mitkä vanhempiensa orjiksi myymiä. Sotavangit enimmäkseen uhrattiin, mutta muita orjia kohdeltiin hyvin; he nauttivat lain suojelusta ja heidän lapsensa syntyivät vapaina.

Oikeuslaitos.

Korkein tuomiovalta kuului palatsille, mutta sitä paitsi oli suurimmissa kaupungeissa tuomioistuimet, joiden ylituomaria ei voinut virasta erottaa, joiden tuomioita ei edes kuningas voinut muuttaa. Lisäksi oli alioikeuksia ja näiden alainen vanginvartija-virkamiehistö. Tuomarien palkkaamiseksi oli määrätty erikoiset tilukset. Mexicon oikeuslaitos ylioikeuksineen ja valtioneuvostoineen, jonka esimies hallitsija oli, oli siis hyvin monipuolisesti kehittynyt. Lait ja oikeusjutut kirjotettiin kuvakirjotuksella muistoon. Kuolemantuomion merkkinä oli viiva ja nuoli, joka vedettiin tuomitun kuvan poikki. Kronikoissa kuvataan moinen juhlallinen tapaus; kuningas istuen jumalallisessa oikeudessa kultaisella, jalokivillä koristetulla valtaistuimella lausuu tuomion, toisessa kädessä koristettu pääkallo, toisessa kultainen nuoli. Samoin kuin Vanhassa maailmassa tekivät Mexicossakin todistajat valan, koskettaen ensin sormellaan maata ja sitten huuliaan, vannoen siis maaemon kautta. Lait olivat tavattoman ankarat, pienestäkin varkaudesta syyllinen tuomittiin sen henkilön orjaksi, jolta hän oli varastanut. Tupakkakukkaron tai parinkymmenen tähkän varkaudesta oli kuolemanrangaistus. Se joka petti markkinapaikalla piestiin paikalla kuoliaaksi, se taas joka häväisi kulta- ja hopeaseppien jumalaa varastamalla kallista metallia, nyljettiin elävältä ja uhrattiin loukatulle jumalalle. Joka joi aloeolutta, pulquea, kunnes juopui, nuijittiin kuoliaaksi, jos hän oli mies, tai kivitettiin, jos hän oli nainen; vasta 70:llä ikävuodellaan sai mexicolainen rankaisematta juopua. Noituudesta, väärennyksestä, rajapyykin siirtämisestä ja aviorikoksesta rangaistiin siten, että syyllisen sydän alttarilla leikattiin pois, taikka hänen päänsä muserrettiin kahden kiven välissä. Ankaria olivat rangaistukset pienemmistäkin rikoksista; parjaajan hiukset pihkaisella soihdulla kärvennettiin päänahkaan kiinni.

Sotalaitos.

Aztekit tietysti olivat sotaista kansaa; hallitsija ei voinut nousta valtaistuimelle, ennenkuin oli itse sodassa ottanut kiinni sotavankeja sodanjumalan alttarilla uhrattaviksi. Ylimysten pojat lähtivät jo nuorina sotaan kokeneempien johdolla, ottaen heidän avullaan ensimäiset sotavangit, mutta nuorukaisen yleneminen sotaväessä riippui siitä, kuinka monta vankia hän auttamatta otti taisteltaissa voimallista vihollista vastaan. Semmoisten urotöitten kautta hän sai ruveta käyttämään kirjavaa viittaa, tupsuja ja huulessa jalokiviä ja sai komealle kalskahtavan mainenimen. Korkeimmat sotilasluokat olivat prinssit, kotkat ja pantterit; kuvissa on prinsseillä letitetyt hiukset, kotkilla kotkannokat ja panttereilla täplikkäät panssarit. Tavalliset sotamiehet sotaan mennessään maalasivat kirjavaksi ruumiinsa, mutta päälliköillä oli lintujen tai petoeläimien näköiset kypärit, kulta- ja hopeahaarniskat, puiset säärisuojat ja »ichcapilli», kahden sormen vahvuinen täytetty pumpuliviitta, joka suojeli niin hyvin nuolia vastaan, että Espanjalaisetkin sitä mielihyvällä käyttivät. Jousimiehet ampuivat hyvin jämeillä jousillaan, vaikkapa nuolenkärkenä tavallisesti olikin vain luu tai kivensirpale. Keihäät oli terätty vulkanilasilla (obsidianilla); paitsi kädellä niitä heitettiin keihäslingollakin. Omituisin ase oli kuitenkin puunuija, jonka syrjissä oli terävät obsidianiliuskat kahden puolen; tämä ase oli niin tehokas, että sillä yhdellä voimakkaalla iskulla saattoi kaataa sekä miehen että hevosen. Sotaväki oli jaettu komppanioihin, joita kapteenit johtivat. Armeijat olivat sangen suuret, niissä oli monta 8,000-miehen osastoa, mutta sotataito oli sangen alkeellista. Hyökkäys alkoi nuolien ampumisella ja keihäänheitolla, jonka jälkeen käytiin käsikähmään, taistellen nuijilla ja keihäillä. Tavallisin sotajuoni oli teeskennelty peräytyminen, jonka tarkotus oli houkutella vihollinen väjytykseen. Kukkuloille ja rotkojen partaille rakennettiin linnotuksia. Pääkaupungin suojana oli järvillä sotaveneitä ja patoteillä torneja ja kaivanneita. Kaupungissa taas olivat varsinkin monenkertaiset porraspyramidit helpot puolustaa. Ei pidetty oikeana alkaa sotaa toista kansaa vastaan lähettämättä ensin juhlallista lähetystöä varottamaan, mitä kurjuutta tuo toinen kansa itselleen tuotti, jos se kieltäytyi vaatimusta noudattamasta ja alistumasta, ja vasta sitten oli luvallista alkaa sota. Mutta Aztekit enimmäkseen antoivat lähetystön lähettämiselle vain joutavan tempun merkityksen ja olivat aina valmiit hyökkäämään, kun vain arvelivat saalista olevan toivossa tai kun papit tarvitsivat sodanjumalalle uhreja.

Uskonto.

Valistuneimmat Mexicon asukkaat uskoivat yhteen ylijumalaan, mutta monen jumalan palveleminen oli yleinen uskonto. Nahua-kansain vanha jumala näyttää olleen Tezcatlipoca; hänen jalan jälkiensä luultiin näkyvän jauhossa, jota kaikkien jumalien juhlassa maahan ripotettiin. Tezcatlipocan ja Cholulan vanhan jumalan Quetzalcoatlin välillä oli vanhastaan vallinnut kateus ja kilpailu. Kerran olivat molemmat jumalat kisanneet keskenään tunnettua pallopeliä ja Tezcatlipoca oli silloin houkutellut väsyneen Quetzalcoatlin juomaan taika-pulquea ja sen vaikutuksesta tämä oli lähtenyt etäistä merta kohti harhailemaan ja sitten veneessään poistunut ja ihmisten ilmoilta kadonnut. Näiden molempien jumalien synnystä ei ole helppo selvää saada. Tonatiuh ja Metztli sitä vastoin, auringon ja kuun jumalat, olivat selviä luonnonjumalia. Niiden palveluksen suurta merkitystä todistaa vielä tänä päivänä Teotihuacanin valtava porraspyramidi, jonka sivut ovat neljässä pääilmansuunnassa. Mutta tärkein Aztekkien jumalista oli kuitenkin sodan jumala Huitzilopochtli, jonka symboli vieläkin on Mexicossa tallella. Se on valtava musta basalttimöhkäle, jonka kylkeen on veistetty sodanjumalan ruma kuva, toisella sivullaan linnunsulat, jotka olivat hänen tunnusmerkkinsä, toisella taas yhtä kamala sodan jumalatar, jonka nimi merkitsi »jumalallista sotakuolemaa». Centcotl, maissin jumalatar, oli maan suojelushenki ja jumalten äiti. Mictlanteuctli taas hallitsi Manalassa vainajia. Sitä paitsi oli koko joukko vähempiä jumalia, kuten nautinnon jumalatar, jota ilotytöt palvelivat, väkevän juoman jumala ja kultaseppien suojelija Xipe. Joka mäellä ja lehdolla oli haltijansa, joiden pyhätöt olivat teiden vieressä. Temppeleitä sanottiin »teokalleiksi»; ne olivat yhtä mahtavat kooltaan kuin vanhan Babylonin ja muotonsakin puolesta niitä muistuttivat. Sodanjumalan valtava teokalli Mexicossa oli suunnattoman laajalla torilla, josta kaupungin tärkeimmät kadut säteilivät eri tahoille. Temppelikartano oli muurilla ympäröity, kukin muurin sivu 400 metriä pitkä; tätä muuria sanottiin käärmeenkuviensa vuoksi »coatepantliksi» eli käärmemuuriksi. Kartanon keskellä oli kivilohkareista rakennettu, tahkotuilla hakatuilla kivillä päällystetty monikertainen pyramidi, joka jyrkästi nousi alustastaan ja oli noin viittäkolmatta metriä korkea. Se näkyi, kuten jo mainitsimme, yli koko kaupungin, niin että pitkät uskonnolliset saatot pappeineen ja sotavankeineen hyvin näkyivät, kun ne kulkivat kerrospengermien ympäri tai portaita nousivat ylemmille pengermille. Ylimmällä pengermällä, joka oli kivetty, oli kolmenkertaiset tornitemppelit, joiden pohjakerroksessa olivat kivikuvat ja alttarit, sodanjumalan kuvan edessä viheriäinen uhrikivi. Tämä oli sen muotoinen, että se itsestään taivutti uhrin ruumiin ylöspäin, jotta papin oli helpompi obsidianiveitsellään viiltää auki rinta, reväistä sydän pois ja kohottaa se jumalan nähdä; uhrin omistaja ystävineen alhaalla odotti, kunnes tämä oli tapahtunut ja uhri portaita pitkin heille syydetty; he ottivat sen nyt mukanaan kotiin ja keittivät siitä voittonsa muistoksi uhriaterian. Pyhättöjen edessä, joista huokui ainainen teurastuksen löyhkä, paloi alati tuli, ja pengermällä oli valtava käärmeennahkalla peitetty rumpu, jonka kamala ääni kuului monien virstain päähän. Pengermälle näkyivät kuvineen ja loimuavine tulineen temppelikartanon kaikki muut pyhätöt, joita oli seitsemänkymmentä tai ehkä enemmänkin, ja »tzompantli» eli pääkallopaikka, johon uhrien keppeihin pujotellut pääkallot asetettiin taikka torneiksi pinottiin kymmentuhansittain. Sieltä näkyi myös latuska pyöreä »temalacatl» eli »rukkikivi», jolla sotavankien täytyi puisilla miekoilla taistella hyvin asestettuja gladiatoreja vastaan katsojien iloksi. Cholulan suuri pyramidi, jonka laella oli Quetzalcoatlin puolipyöreä temppeli, oli kolmea kertaa pitempi ja kahta kertaa korkeampi kuin Mexicon teokalli — nyt se on melkein muodoton keko vain, laellaan kirkko.

Papit ja temppelipalvelijat muodostivat erikoisen säädyn Mexicon kansassa. Jumalanpalveluksen menot olivat samanlaisia kuin muuallakin maailmassa, rukouksia, uhreja, juhlakulkueita, tansseja, lauluja, paastoja ja muita itsensäkidutuksia, mutta kuitenkin oli yksityisseikoissa paljon omituistakin. Rukouksia ja muita lukuja on kirjotettu muistoon hyvin paljon; ne ovat tavattoman monisanaisia, mutta joukossa on sangen kauniitakin. Nämä rukoukset ovat kokonaan alkuperäisiä; ei ole mitään europpalaista esikuvaa, joka olisi voinut olla niiden mallina. Mutta jonkun verran on espanjalaisuus niihin vaikuttanut, koska ne kirjotettiin muistoon espanjan kielellä. Uhriksi tarjottiin maissia ja muita kasviaineita, joskus kanineja ja muita pieniä eläimiä, mutta varsinkin ihmisiä, ja ihmislihan syönti oli uhrijuhlissa yleistä. Hyvänhajuisia savusteaineita käytettiin yleiseen, varsinkin »copallia», samaa ainetta kuin nykyaikoina paljon käytetty kopalilakka; pienet savesta tehdyt savusteastiat ovat Mexicon kaikkein yleisimpiä muinaisesineitä. Pitkälliset ja ankarat paastot olivat yleisiä eri vuodenaikoina ja samalla itsekidutukset, kuten veren laskeminen käsivarsista, sääristä ja ruumiista terävillä aloeokasilla ja terävien puikkojen kieleen pistäminen; nämä muistuttavat vastaavia intialaisia tapoja. Mexicon vanha juhlavuosi oli jaettu 20 päivän ajanjaksoihin, ja kullakin ajanjaksolla oli yksi tai useampikin uskonnollinen juhla. »Vesien vähenemisen kuukautena» hyviteltiin sateen jumalia eli Tlaloceja siten, että papit pillien ja torvien soidessa kantoivat kirjaviin vaatteihin puettuja, paperisiivillä koristettuja lapsia höyhenillä koristelluissa vuoteissa, uhratakseen ne vuorella taikka järven pyörteessä. Sanotaan ihmisten itkeneen ohi kulkiessaan, mutta jos niin tapahtui, niin se varmaan oli vain tavan eikä tunteen vuoksi, sillä näitten kansain uskonto, verisin mitä tunnetaan, oli varmaan jo tukahuttanut kaikki inhimilliset säälin tunteet. Seuraavassa kuussa oli Xipe-totek jumalan juhla, jota sanottiin »ihmisten nylkemiseksi», sillä kun uhrien rinta oli avattu ja sydän pois otettu, niin ruumiit nyljettiin ja nuorukaiset pukivat nahkat ylleen, niissä tanssiakseen ja leikkitaisteluita otellakseen. Seuraava juhla oli Camaxtlin juhla; siinä pappien ensinnä täytyi ankarasti paastota, jonka jälkeen hiottiin kivipuukot, joilla kielet lävistettiin; läpiin pistettiin teikkejä. Tezcatlipocan suurta juhlaa varten valittiin sen vuoden sotavangeista kaunein ja jaloin jumalan lihaksi muuttuneeksi edustajaksi. Valittua uhria kuljetettiin pitkin katuja ihmisten nähden; hänellä oli yllään koruompeluviitta, päässä höyhenkruunu ja seppele, mukanaan seurue kuin kuninkaalla. Viimeisen kuukauden ajaksi uhri naitettiin ja sai neljä impeä, jotka edustivat neljää jumalatarta. Viimeisenä päivänä nämä vaimot ynnä seurueeseen kuuluvat pääsit saattoivat häntä Tlacochcalcon pieneen temppeliin, jonka portaita noustessaan hän mursi savihuilun kutakin porrasta vastaan. Tämä oli vertauskuvallinen jäähyväinen kaikelle maalliselle ilolle, sillä kun uhri oli noussut ylimmälle pengermälle, niin papit kävivät häneen käsiksi, hänen sydämensä reväistiin rinnasta ja kohotettiin aurinkoa kohti, pää pistettiin tzompantlille teikkiin ja ruumis pyhänä uhriateriana syötiin. Ihmiset siis hänen kohtalostaan oppivat, että rikkaus ja nautinnot voivat äkkiä muuttua köyhyydeksi ja murheeksi. Uhrien surmaamisessa muutoin käytettiin monta eri tapaa vaihtelun vuoksi. Toisinaan heidät puettiin naamiaispukuihin ja pakotettiin tanssimaan, tulen jumalan uhrit heitettiin tuleen, leikkuujuhlassa uhrit muserrettiin syrjälleen asetetun ja toisen, makaavan kiven välissä — se luultavasti oli vertauksellinen esitys jauhamisesta. Kaikissa näissä juhlissa huviteltiin, tanssittiin pedoiksi naamioituina; pantiin toimeen leikkikahakoita ja lasten kisoja; mutta niiden uskonnollinen osa oli aina kamala ihmisteurastus ja ihmislihan syönti.

Kuvakirjotus.

Mexicon papit olivat hyvin perehtyneet kuvakirjotukseen, sillä heidän tuli kirjottaa muistoon uskonnolliset juhlat ja jumaltarut, toimittaa joka vuosi ajantieto ja merkitä muistoon historialliset tapaukset. Näitä vanhoja kuvakirjotuksia on säilynyt koko joukko. Jumalat on kuvattu tunnusesineineen, esim. tulen jumala keihästä heittäen, kuun jumalatar simpukankuoria kädessään. Ihmiselämän kuvauksissa näemme sotilaita, jotka taistelevat keihäällä ja nuijalla, miehiä kanottia melomassa, naisia kehräämässä ja kutomassa. Kirjotus oli jo astunut ensi askeleet sen kehityksen tiellä, joka olisi johtanut äännekirjotukseen, jos sitä olisi saanut jatkua. Mexicon kuvakirjotuksen kehitys oli huomattavasti samanlainen kuin Egyptinkin. Lukujärjestelmän perustuksena oli 20. 19 ensimäistä numeroa merkittiin pyörylöillä tai pisteillä, luku 20 lipulla, 400 (20 x 20) sulalla ja 8,000 (20 x 20 x 20) kukkarolla. Mutta näistä merkeistä voitiin tarpeen mukaan käyttää vain puolet tai neljäsosa, esim. luku 534 kirjottaa näin: sulka, neljäsosasulkaa, lippu, puolenlippua ja neljä pistettä (400+100+20+10+4).

Mexicon vuosilasku perustui lukujen ja kuvamerkkien yhdistelylle; tärkeimmät kuvamerkit olivat kaniini, ruoko, piikivi, huone. Pyhä 52 vuoden jakso laskettiin näitä merkkejä ja 13 ensi numeroa yhdistämällä, melkein kuin jos lasku olisi toimitettu korteilla tähän tapaan: herttaässä, patakakkonen, ruutukolmonen, ristinelonen, herttaviitonen, patakuutonen j.n.e. hertta merkiten kaniinia, pata ruokoa, ruutu piikiveä, risti huonetta. Kirkkovuoden päiväin lasku tapahtui samaan tapaan, 13:lla 20 päivän ajanjaksolla oli kullakin oma merkkinsä, joita yhdistettiin numerojen kanssa. Mutta kun siten saatiin vain 260 päivää, niin keksittiin vielä yhdeksän muuta merkkiä, jotta päiväin luku saatiin 365:ksi. Selvää on, ettei moisesta merkkien kierrosta ollut mitään hyötyä, paljon käytännöllisempää olisi tietysti ollut tavallinen laskeminen, samanlainen jota mexicolaiset käyttivät maallikkovuoden päivänlaskussa, jossa kullakin 20 päivän ajanjaksolla oli oma nimensä, kuten meidän kuukausillamme. Merkkien kierron historiallinen merkitys on siinä, että se on jotenkin samanlainen kuin Keski- ja Itä-Aasian almanakkajärjestelmä, sillä Mongolien, Kiinalaisten ja Tibetiläistenkin kesken on samalla tavalla yhdistetty merkkejä vuosien, kuukausien ja päivien laskemiseksi. Samalla tavalla kuin Vanhassa maailmassa Mexiconkin almanakkaa käytettiin ennustamiseen, sen mukaan minkä merkkien vallitessa kukin syntyi, ja erikoisten pappien toimena oli sen mukaan ennustaa kohtaloita kaikissa elämänvaiheissa.

Juhlallisin Mexicon kaikista juhlista oli »xiuhmolpilli» eli »vuodensitominen», jolloin 52 vuoden vuosijakso eli kimppu päättyi. Luultiin maailman hävityksen, jonka Mexicolaiset samoin kuin Hindutkin uskoivat jo kolme tai neljä kertaa tapahtuneen, uudelleen tapahtuvan ajanjakson lopussa. Hetken lähestyessä ihmiset peloissaan siivosivat huoneensa ja sammuttivat kaikki tulet, ja viimeisenä päivänä papit jumalten vaatteihin puettuina auringon laskettua lähtivät juhlasaatossa kulkemaan Huixachtlan mäelle, katselemaan sieltä Seulastähtien kohoamista keskitaivaalle, joka oli hetki uuden tulen sytyttämiselle. Paras sotavangeista paiskattiin selälleen ja papit puutuluksillaan tekivät hänen rintansa päällä tulen; uhrin sydän tämän jälkeen reväistiin rinnasta ja ruumis heitettiin uudella tulella sytytetylle roviolle. Kaikkialla maassa ihmiset talojensa laajoilla katoilla seisten ilolla näkivät liekin syttyvän pyhällä mäellä ja sen kunniaksi viilsivät terävällä kivellä korvansa, niin että niistä tippui verta uhriksi. Nopeat juoksijat kiidättivät palavia kekäleitä kautta maan, niin että tulet voitiin niillä uudelleen sytyttää, sodanjumalan teokallissa pyhä tuli leimahti uudelleen ja kansa alkoi iloiten ja juhlien uuden ajanjakson.

Kasvatus.

Suotuisammassa valossa näemme uskonnon Mexicolaisten kasvatuksessa. Kun lapsi oli syntynyt, niin »auringonkatsoja» tarkasti merkit, joiden vallitessa se oli tapahtunut, ennusti lapsen tulevaisuuden ja määräsi päivän, jona sille oli annettava pieni leikkikilpi ja -jousi, jos se oli poika, leikkivärttinä taas, jos se oli tyttö; lapsi samalla sai nimen. Kuvakirjotuksien johdolla saamme käsityksen kasvatuksesta siitä pitäen, kun lapsi oli kolmen vuoden ikäinen — ikää osottaa kolme pientä pyörylää sen päällä. Leivänpuolikkaan kuva osottaa, että se alussa oli lapsen ruoka-annos. Kun pojat kasvoivat vanhemmiksi, niin näemme heidän rupeavan taakkoja kantamaan, kanottia melomaan ja kalastamaan, tyttöjen oppivan kehräämään ja kutomaan, maissia jauhamaan ja keittämään. Näemme tottelemattomuutta ja huonoa käytöstä seuranneen rangaistuksia, jotka ikää myöten yhä kovenivat, kunnes syyllisen ruumista tuikittiin aloeokasvilla, taikka hänen kasvojensa alla poltettiin espanjanpippuria. Koulut olivat temppelien yhteydessä, laajoja rakennuksia. Pojat ja tytöt jo pienestä pitäen saivat niissä oppia lakaisemaan pyhätöt ja hoitamaan pyhää tulta, paastoamaan määräaikoina, juoksuttamaan itsestään verta, kun oli itseänsä kiusattava. Heidän tuli oppia ulkoa pitkiä monisanaisia lauselmia, jotka sisälsivät mexicolaisen siveysopin ja elämänviisauden. Semmoisia poikia, jotka olivat sotilaiksi soveliaita, opetettiin aseita käyttämään ja heidän täytyi jo aikaisin lähteä aikuisten mukana sotaan. Ammattilaisten lapset tavallisesti saivat oppia isänsä ammatin. Ylimysten lapsille opetettiin historiaa, kuvakirjotusta, tähdistä ennustamista, uskontoa ja lakeja.

Avioliitto.

Avioliiton solmiminen suuressa määrin riippui, samoin kuin yhä vieläkin Itämailla, parikunnaksi aikovien horoskoppien vertaamisesta, jotta saatiin nähdä, tokko syntymämerkit sopivat yhteen. Vanhat eukot toimittivat puhemiehen tehtäviä ja vihkimyksen toimitti pappi. Puhuttuaan heille siveyttä hän solmi parikunnan vaatteet solmuun, jonka jälkeen vihityt kävelivät seitsemään kertaan tulen ympäri, heittäen siihen suitsutusta. Vihkimyksen jälkeen parikunta neljä päivää juhli ja paastosi, ja vasta tämän jälkeen avioliitto oli valmis.

Hautaus.

Mexicolaisten hautaustavat parhaiten näkyivät kuningasta haudattaissa. Kun ruumis oli puettu, niin pappi antoi vesiastian vainajan käteen mukaan viimeiselle matkalle. Hänelle annettiin myös kimput leikattua paperia, jotka auttoivat hänet matkalla kohtaavista vaaroista, siitä paikasta, jossa molemmat vuoret yhteen lyövät, suuren käärmeen ja suuren alligatorin vartioimasta tiestä, kahdeksasta erämaasta ja kahdeksasta vuoresta. He antoivat hänelle vaatteita suojaksi jäätävää viimaa vastaan ja pienen koiran viemään yhdeksän veden poikki. Kuninkaallinen ruumis sitten käärittiin suojelusjumalainsa, varsinkin sodanjumalan viittaan, sillä Mexicon kuninkaat olivat sotilaita. Hänen kasvoilleen pantiin jalokivi-mosaikkinaamari ja huulien väliin sydämen kuva viheriästä kivestä. Ennen aikaan oli tapana haudata kuningasvainaja valtaistuimellaan istuen, joukko kuolleita palvelijoita ympärillään. Mutta ruumiinpolton käytyä tavaksi palvelijat ja päälliköt kantoivat ruumiin polttopaikalle, jossa pahaksi hengeksi puettu pappi sytytti rovion. Vainajan vaimoja ja orjia sitten kehotettiin palvelemaan häntä uskollisesti tulevassa maailmassa, jonka jälkeen heidät uhrattiin ja ruumiit poltettiin. Tavalliset vainajat eivät saaneet mukaansa tämmöistä henkiseuruetta, mutta muutoin heidän hautajaisensa olivat jotenkin samanlaiset.

Maanviljelys ja ravinto.

Mexicon intianiväestön pääravinto on vielä tänä päivänä pääasiallisesti sama kuin se oli ennen vallotusta: maissi. Maissia viljeltiin kaskeamalla. Maanviljelijällä ei ollut muita työkaluja kuin terävä istutusteikki, puinen lapio ja kuokka, jossa oli pronssiterä. Mexicolaiset kaivoivat suuria ojia maankastelua varten, varsinkin »cacahuatl»- (kaakao-) istutuksille. He opettivat europpalaisetkin valmistamaan kaakaopuun hedelmistä juomaa, jonka nimi oli »chocollatl» (suklaa). Muita Mexicosta saatuja viljelyskasveja ovat tomaatti ja tshilli niminen mauste. Maissi jauhettiin siten, että aluskivellä vieritettiin raskasta pallonmuotoista kiveä. Jauhoista leivottiin soikeita leipiä. Mexicolaiset olivat taitavia valmistamaan saviastioita, joilla pavut ja monet muut maassa yhä vielä yleiset ruokalajit keitettiin. Suuresta aloesta laskettiin ennen kukkimista mahlajaa ja siitä käyttämällä valmistettiin oluen kaltaista juovutusjuomaa, jota Mexicolaiset sanoivat »octliksi», espanjalaiset »pulqueksi». Tupakka oli yleiseen käytännössä, varsinkin juhlissa; sitä joko lehdissä tai ruokopiipuissa poltettiin tai nuuskattiin.

Vaatteet ja koristeet.

Ennen vanhaan Mexicolaiset kutoivat vaatekankaansa aloen ja palmun kuiduista, mutta Espanjalaisten maahan tullessa viljeltiin rannikolla »tierra calientessa» yleiseen pumpulia. Pumpuli värttinällä kehrättiin ja langoista kudottiin ilman syöstävää mitä yksinkertaisimmissa kangaspuissa miehille viitta- ja housukankaat, naisille hame- ja paitakankaat. Kankaat olivat osasta sangen hienoja ja värikkäin koruompeluksin koristettuja. Kullasta ja hopeasta valmistettiin koristeita, vuorikristallista ja harvinaisista kivistä hiottiin jalokivikoristeita. Näitä koruja ei kiinnitetty vain korviin ja nenään, vaan huuliinkin tehtiin reiät, joihin niitä ripustettiin.

Metallien käyttö.

Metallien käyttö ei ollut Mexicolaisille tuntematonta, vaikka he eivät osanneetkaan rautaa valmistaa. Kulta- ja hopeasepät sulattivat nämä metallit ruohosta valmistetulla puhalluspillillä, valoivat niistä sekä täysiä että onttoja esineitä, takoivat ja pakottivat niitä taitavasti. He valmistivat kullasta ja hopeasta oivia eläimenkuvia, joissa näkyivät sekä karvat, höyhenet että suomut, vaikkei näitä kuvia ole meidän aikoihimme säilynyt. Rautaa ei tunnettu, mutta kupari- ja tinamalmeja louhittiin ja niitä sulattaen sekotettiin pronssiksi, joka oli jotenkin samanlaista kuin Vanhankin maailman pronssi. Pronssista valmistettiin kirveenteriä ja muita aseita, vaikka näiden ohella ja paljon runsaamminkin yhä edelleen käytettiin tulivuorenlasista eli obsidianista ja kovasta kivestä valmistettuja teriä puun vuolemiseksi, parran ajamiseksi ynnä muihin tarkotuksiin. Metalleja oli myös ruvettu käyttämään rahana kaupanteossa, varsinkin kultahiekalla täytettyjä sulkia ja kuparipuikkoja, mutta pienenä vaihtorahana käytettiin kaakaopapuja. Avarat torit ja niiden ympärille rakennetut pylväskäytävät ja kauppiaitten suuri luku osottivat, että kauppa oli kehittynyt hyvin tärkeäksi elinkeinoksi.

Taide.

Ei ole ihmettelemistä, että niin rikkaassa ja edistyneessä maassa taidekin oli alkanut kukoistaa. Mexicon vanhat kiviveistokset, puuveistokset, sulkamatot ja saviastiat eivät ole vailla taiteellisia ansioita. Runous oli kohonnut raakalaiskantaa korkeammaksi, ja torvien, rumpujen ja huilujen ohella oli varmaan laulukin kehittynyt, koska temppeleissä laulettiin ylistyslauluja jumalain kunniaksi. Suuressa suosiossa olivat juhlalliset ja iloiset tanssit ja kisat, muun muassa »lintukisa», joka herätti muukalaistenkin ihmetystä. Maahan pystytettiin korkea masto ja tämän yläpään ympäri kierrettiin köysiä, köysien päähän kiinnittivät itsensä linnuksi puetut urheilijat. Kun he sitten heittäytyivät köyden varaan, niin köysi alkoi kehiytyä auki maston ympäriltä ja »lintu» samalla liiteli korkealla maasta laajoja kaaria. Mexicolaisten pallokisa, »tlachtli», oli ruhtinasten ja ylimysten ajanviettoja. Sitä varten oli rakennettu erikoisia suuria kisakartanoita. Pallo oli kummia — se luultavasti oli ensimäinen esine, johon europpalaiset näkivät kummia käytettävän. Palloa ei saanut käsin koskea, vaan se oli seinään ajettava iskemällä sitä polvella tai kyynärpäällä, olkapäällä tai takapuolella.

Tämä lyhyt esitys Mexicolaisten vanhasta kultuurista osottaa heidän monella alalla joutuneen sangen kauas kehityksen tiellä ja saavuttaneen tuloksia, jotka olisivat myötätuntomme arvoisia, elleivät niitä rumentaisi niin hirmuiset uskonnolliset käsitykset. Tosin moni Vanhankin maailman kuulu varhainen sivistyskansa ihmisiä uhrasi, varsinkin Foinikit, mutta tuskin missään tämä tapa oli niin kammottavaksi kehittynyt kuin vanhassa Mexicossa. Se masentaa meissä säälin, jota muutoin tuntisimme tämän vanhan alkuperäisen sivistyksen hävittämisestä. Se saa meidät ymmärtämään raivon, joka niin monesti valtasi Espanjalaiset heidän taistellessaan tätä kansaa vastaan.

Maya-kultuuri.

Niinkuin olemme edellä nähneet, oli Keski-Amerikallakin vanha sivistys, samoista juurista alkanut kuin Mexicon. Paljon muistomerkkejä on säilynyt, rakennuksia, kuvanveistoksia ja kivikirjotuksia, mutta tietomme niistä ovat paljon vaillinaisemmat kuin Mexicon vanhasta kultuurista, koska ne eivät samassa määrin herättäneet espanjalaisten vallottajain huomiota. Jäihän Yucatan, Maya-sivistyksen päämaa, suurimmaksi osaksi aivan vallottamatta.

Mayain sivistys, joka ehkä perustui jollekin vielä vanhemmalle, ei korkeasta kehityksestään huolimatta liene ollut muuta kuin 500 vuotta vanha. Sen rappeutuminen näyttää tapahtuneen samaan aikaan, kun Nahua-kansat Anahuakin ylänkölaaksosta alkoivat valtaansa levittää. Mutta samalla se myös näyttää saaneen Mexicosta käsin uusia aineksia. Keski-Amerikan ja Yucatanin rakennukset vievät Anahuakin vanhoista rakennuksista voiton. Ne ovat syrjäisen asemansa vuoksi paljon paremmin säilyneetkin. Toisin paikoin on kokonaisia autioita muinaiskaupunkeja. Yleisimmät rakennukset ovat pyramidit ja pylväskäytävät. Jotkut pyramideista olivat tiilistä rakennetut, mutta suurin osa oli hakatuista ja tarkkaan yhteen liitetyistä paasista, ja rakennuksen pinta oli peitetty oivallisilla veistokuvilla. Pyramidin päälle kulki yhdeltä tai useammalta puolelta portaat. Tavallisesti on pyramidin laella pyhättö. Pyramidien seurassa on koko joukko muita rakennuksia, alttareita, patsaita, uhrikiviä uskonnon tarpeiksi ynnä viranomaisten asunnoita ja kartanoita samanlaista pallokisaa varten, jota Mexicossakin kisattiin. Pallokartanot ovat aina pohjois-eteläsuunnassa; samoin on melkein kaikilla muillakin rakennuksilla varma ilmansuunta. Holvikaarta ei tunnettu, vaan holvi rakennettiin siten, että päällekkäin ladottiin kiviä, ylemmän syrjä alempaansa aina vähän ulommaksi, kunnes lopulta yksi kivi riitti aukon peittämään. Koristeaiheet ovat mittausopillisia, käärmeenpäitä ja ihmisnaamoja.

Keski-Amerikan vanhain rauniopaikkain luku on sangen suuri, ja mahdollista on, ettei kaikkia ole edes vielä löydetty, mitä sitten tutkittu. Monelle matkustajalle on äkkiä tiheimmässä aarniometsässä ilmestynyt kaunis puoleksi sortunut pyramidi temppeleineen, josta ei sitä ennen kukaan ole tiennyt kertoa.

Yucatanin rauniokaupungeista on kuuluin Uxmal; se on samoin kuin Mayapan ja Chitchenitzakin, niemimaan pohjoisosissa sisämaassa. Uxmalissa on säilynyt viisi suurta rakennusryhmää, Chitchenitzassa, joka on kauempana idässä, kokonaista kahdeksan. Mutta monta muutakin vanhaa kaupunkia sieltä tunnetaan, kuten Chacmaltun loistavine seinämaalauksineen, Tantah kauniine pylväsfasadeineen ja Xlabpak de Santa Rosa, jossa oli kolmenkertainen temppelipalatsi.

Guatemalan rauniot ovat laajalla alalla; niistä kuvastuu, samoin kuin Keski-Amerikan muistakin vanhoista rauniopaikoista, sekä mayalainen että mexicolainen vaikutus. Suurimmat rauniopaikat ovat Usumacinta joen laaksossa; sielläkin on temppeleitä, kuvanveistoksia, kuvakirjotuksia ja pienempiä muinaisesineitä. Tical on kuulu erinomaisista Kukulkania ja muita jumalia esittävistä kuvanveistoksistaan. Cozumalhuapassa. Cordillerien Tyynen meren puoleisella rinteellä, on valtavista paasista veistettyjä jumalankuvia. Lähellä Honduraksen rajaa on Quirigua, jonka temppeliraunioista on löydetty taiteellisia mahtavia kivisteelejä.

Honduraassa on, lähellä Guatemalan rajaa, Copan, joka oli Mayasivistyksen tärkeimpiä keskustoita. Sieltä muun muassa on löydetty omituisia kilpikonnan muotoisia alttareita ja steelejä, jotka ovat kuvakirjotusta täynnään. Copanin kuvakirjotuksista on saatu sen verran selville, että on voitu määrätä Mayain vanhimpain ja nuorimpain rakennusten väliaikaa olleen noin 500 vuotta. Maya-sivistys ei siis voinut alkaa paljoakaan ennen vuotta 1,000 j.Kr. Honduraassa on, paitsi lueteltuja, kymmeniä muita rauniopaikkoja.

Samaan keski-amerikkaläiseen ryhmään luetaan myös nykyisen Mexicon Chiapas ja Oaxaca maakuntain rauniopaikat. Chiapaksen pääpaikka on Palenque, joka ei ole kaukana Usumacintan suistamosta. Palenquen mahtavat holvit ja omituiset päädyt ovat kuitenkin toisen malliset kuin Copanin ja Quiriguan; sikäläiset kuvanveistokset ovat verrattoman loistavat. Monta muuta muinaispaikkaa on Chiapaksessa, eikä ole varmaa, että vielä kaikkia tunnetaankaan. Oaxacan maakunnassa on vanhastaan asunut toisen rotuista kansaa, joka on ollut Mexicolaisten ja Mayain välittäjänä; tunnetuimmat Oaxacan kansoista ovat Zapotekit. Zapotekkien vanhassa almanakassakin molemmat vaikutukset yhtyivät. Oaxacan tärkein rauniokaupunki on Mitla, josta on löydetty varsinkin oivallisia seinämaalauksia. San Salvadorissa, joka oli vallotuksen aikana kuulu jalokivistään, aarteistaan ja varallisuudestaan, ei sitä vastoin ole säilynyt yhtä paljon muinaisrakennuksia.

Keski-Amerikassa on siis muinaistutkimukselle suuri työala, ja koska se viime aikoina on yhä enemmän kiinnittänyt amerikkalaisten tutkijain huomiota, niin saatanee vielä paljonkin valaistusta näiden maiden omituiseen vanhaan sivistykseen. Tämä sivistys on mieltäkiinnittävä sen vuoksi, että vaikka se onkin kehittynyt niin erillään, niin se kuitenkin osottaa Vanhaan maailmaan verraten huomattavan paljon vertauskohtia. Se osottaa, että ihmiskehitys eri keskustoissa synnyttää samanlaisia ilmiöitä, vaikk’ei vuorovaikutusta niiden välillä olisikaan.

LÖYTÖRETKIÄ PÖHJOIS-AMERIKAN ETELÄOSIIN.

Aikana, jolloin maailma aukeni kuin kauan suljettu kirja, jolloin äkkiä esiintyi ratkaistavaksi niin tavaton runsaus suuria maantieteellisiä kysymyksiä, olisi luullut pelkän tutkijainnon joksikin ajaksi voittavan muut vaikuttimet; mutta harvinaisia ovat suurien löytöretkien historiassa semmoiset yritykset. Kullan ja vallan kiihko ne ensi sijassa kannustivat niitä miehiä, joita ehtymättä virtasi Espanjasta Uuteen maailmaan, ja maantieteellisiä löytöjä harrastettiin vain sikäli, kuin näytti olevan saaliin toiveita. Verraten hitaasti edistyi sen vuoksi Länsi-lntian maantieteellisten olojen selvittely. Antillien ja Keski-Amerikan asutus ja Mexicon vallotus kysyivät paljon voimia. Mutta kun Aztekkien rikas maa oli saatu vallatuksi ja siten tutustuttu aivan uusiin mahdollisuuksiin, niin kannusti se toimihaluisia miehiä laajemmalta etsimään, eikö löytyisi toisia seutuja, joista rohkea voisi toivoa yhtä runsasta vaivanpalkkaa. Eivät pelottaneet haaksirikot, eivät sotaiset maanasukkaat, taudit, eivät surmat muunkaanlaiset. Tämmöisien retkien kautta tuli Pohjois-Amerikan eteläosa jotenkin kauas sisämaahan tunnetuksi.

Juan Ponce dc Leonin yrityksen jälkeen v. 1513 jäi Florida joksikin aikaa unohduksiin, yleinen huomio kun kääntyi etupäässä länttä ja etelää kohti. Tosin hän v. 1520 uudelleen kävi samoilla rannoilla, niinkuin kerroimme, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Melkein samaan aikaan lähetti Ayllon Haitista retkikunnan orjanajoon. Hänen laivansa purjehtivat Pohjois-Amerikan itärantaa aina Charlestonin seuduille saakka. Toisella retkellä, joka tapahtui v. 1526, Ayllon melkoisella joukolla koetti perustaa Charlestonin seuduille siirtokunnan, mutta kaikenlaisten vastoinkäymisten, varsinkin rannikon epäterveellisyyden vuoksi, yrityksestä oli luovuttava.

Alvares de Pineda löytää Mississipin.

Luotsi Alvares de Pineda Jamaikan maaherran Francisco de Garayn toimesta v. 1519 tutki Floridasta länteen päin jatkuvaa rannikkoa, mitaten ja kartottaen tarkkaan joka mutkan. Maa huomattiin kauniiksi, jo'issa luultiin olevan kultaa ja asukkaitten kanssa päästiin monessa kohden yhteyteen. Löydettiin sitten valtavan suuri joki, jota noustiin vähään matkaan. Se joki oli Mississippi; Pineda nimitti sen »Pyhän hengen joeksi». Mississipin suistamosta tutkittiin rantaa eteenpäin aina Mexicoon saakka, jossa Garayn miehet paremman palkan toivossa yhtyivät Cortekseen. Garay koetti v. 1523 melkoisilla voimilla perustaa siirtokunnan näin löydetylle Texasrannikolle, mutta jälleen hänen miehensä liittyivät Cortekseen, jonka lippujen alla saaliin toivo oli parempi. Garay itsekin joutui lopulta Mexicoon, jossa hän kuoli. Hänen jälkeensä sai Narvaez, sama mies, joka oli yrittänyt vangita Corteksen, Espanjan hallitukselta luvan vallata Mexicon lahden pohjoispuolella olevat maat.

Pamfilo de Narvaezin retki.

Neljällä laivalla, melkoinen joukko kerallaan Narvaez v. 1528 saapui Floridaan ja samosi sisämaan kautta pohjoista kohti, laivain purjehtiessa rantavesiä. Kun kultaa ei kuitenkaan löytynyt, vaikka oli kuljettu laajalti joka suuntaan, niin Narvaez joukkoineen palasi meren rannalle. Mutta hän ei löytänytkään enää laivojaan; nämä kauan turhaan odotettuaan olivat palanneet Cubaan, joku laiva oli kärsinyt haaksirikonkin. Kun laivoja ei kuulunut, vaikka kauan odotettiin, kun taudit ja puute tekivät tuhojaan, niin ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta rakentamaan veneitä ja yrittää päästä rantoja seuraillen Mexicoon. Ravinnoksi pätivät loput hevosista ja maissi, jota oli ryöstetty suuret määrät intianien vilja-aitoista; tällä eläen ruvettiin suurella kiireellä rakentamaan veneitä. Kannukset, satulanjalustimet, jousipyssyjen rautaosat, kaikki taottiin lärveiksi, sahoiksi ja nauloiksi, palmunlehdistä saatiin tukkeita, petäjistä pikeä, ja työ edistyi nopeaan. Kuudessatoista päivässä oli saatu valmiiksi viisi isoa venettä, lähes kymmentä metriä pitkiä kukin. Hevosenjouhista punottiin laivaköysiä, paidat neulottiin purjeiksi, airoja veistettiin, hevosten tuppeen nyljetyistä koipinahoista tehtiin vesipulloja. Syyskuun 22 p. ne, mitä retkikunnasta oli eloon jäänyt, kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä miestä, menivät veneihin ja lähtivät purjehtimaan rantaa pitkin länteen päin.

Vaikka he olisivat olleet taitavia purjehtijoita, niin olisi tämä matka sittenkin ollut ylen vaikea, sillä veneet olivat niin täynnään ja vaipuivat niin syvälle veteen, ettei ollut aallon varaa ensinkään. Mutta kun joukossa tuskin oli ainoatakaan merimiestä, niin yritys näytti melkein toivottomalta. Viikon tai enemmänkin veneet hiipivät pitkin matalaa rantaa; mutta sitten löydettiin muutamia intianikanootteja, ryöstettiin ne ja voitiin jonkun verran keventää veneitä. Kuljettiin vielä kuukausi rantaa pitkin eteenpäin, kärsien nälkää ja janoa, ainaisessa hengenvaarassa. Harvoin uskallettiin sotaisten intianien vuoksi maihin poiketa, mutta ei ollut hyvä rannan näkyvistäkään poistua. 30 p. lokak. se vene, jota Cabeza de Vaca johti, huomasi tulleensa leveään suolattomaan virtaukseen, joka kävi maalta voimallisesti merelle päin; se osotti retkikunnan tulleen mahtavan kymen suistamoon. Se oli Mississippi, jonka Alvarez de Pineda oli nähnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin. Seikkailijat koettivat nousta jokeen etsiäkseen polttopuita viljansa paahtamiseksi; mutta kun tuuli puhalsi pohjoisesta ja virtaus oli voimallinen, niin se oli hukkayritys, vieläpä veneet erosivat toisistaan ja hajautuivat pitkin rannikkoa. Narvaez pysytteli lähellä maata, mutta Cabeza laski rohkeasti merelle, jättäen hänet jälkeensä ja seuraten toista venettä, jota johti Alonso de Castillo. Tuuli oli nyt suotuisa ja neljä päivää jatkettiin purjein, airoin, nopeaan matkaa länttä kohti. Sitten itämyrsky sai hataran veneen valtoihinsa ja ajoi sitä päivän ja yön onnen kaupalla mukanaan ja varhain seuraavana aamuna raastoi sen rantahyökyihin ja heitti miehineen päivineen kumottuna hiekkasaarelle, luultavasti nykyisen Galvestonin seuduille. Rannalla ulvoivat intianit haaksirikon nähdessään, mutta onneksi nämä olivatkin ystäviä, heidän ulvonansa oli myötätunnon eikä vihamielisyyden osotus. He rakensivat tulia lämmittääkseen vilusta väriseviä haaksirikkoisia, antoivat heille ruokaa ja suojaa ja tekivät minkä voivat heidän kurjuuttaan lieventääkseen. Castillon vene kärsi haaksirikon vähän kauempana rannikolla ja hänkin miehineen pelastui. Muitten veneitten kohtalosta ei ole säilynyt mitään tietoa. Cabeza myöhemmin kuuli huhuja, että kaksi oli rannikolle särkynyt ja miehet nälkään kuolleet ja Narvaezin vene taas oli ajautunut merelle ja sinne hukkunut.

Vilun, puutteen ja muitten kärsimysten vuoksi Cabezan ja Castillon miehet toinen toisensa jälkeen kuolivat, niin että lopulta vain neljä oli elossa, yksi näistä Cabeza, toinen Estebanico niminen neekeri, jonka myöhemmin tapaamme toisilla asioilla. Cabeza de Vaca oli rohkea ja neuvokas mies. Hän oppi intianien kielen ja perehtyi heidän tapoihinsa ja sitten saavutti vaikutusvaltaakin, koska hän muka taisi parantaa tauteja. Mutta aluksi oli seikkailijain kohtalo hyvin surkea. Intianit pitivät heitä orjinaan vuosikausia ja nöyryyttivät ja kiduttivat heitä monella tavalla. Monena iltana heidän rinnalleen laskettiin nuoleja sen merkiksi, että heidät aamulla tapettaisiin. Mutta he pääsivät vihdoin pakoon ja tapasivat toisia heimoja, jotka luulivat heidän taivaasta tulleen. Toiset toivat ruokansa heidän siunattavakseen, toiset kantoivat heidän eteensä parhaat tavaransa ja pyysivät heitä valitsemaan, mitä tahtoivat, ja toisinaan tuhannet saattelivat heitä matkalle. Cabeza tovereineen paranteli sairaita »Pater nosteria» lukien ja ristinmerkkiä tehden. He vaelsivat heimosta heimoon ja ansaitsivat elantonsa kaupittelemalla kaikenlaisia pieniä esineitä. Sitten he taas olivat jonkun aikaa eri heimoissa vankina, toisistaan erotettuina, mutta pääsivät uudelleen yhtymään Sabine-joen länsipuolella ja alkoivat vähitellen vaeltaa Tyyntä merta kohti sikäläisiin espanjalaisiin siirtokuntiin.

Cabezan kertomuksesta voimme jotenkin tarkkaan seurata hänen matkansa kulkua. He pyrkivät rannikolta sisämaahan, kuultuaan, että siellä asui taajemmassa ihmisiä ja lempeämpiä. Samalla he halusivat nähdä maata laajemmalta, voidakseen joskus laatia siitä kuvauksen. Halki nykyisen Texasin he kulkivat pohjoiseen aina Canadian-riverille, Arkansaan latvaosille saakka. Intianien polkuja seuraten he menivät vedenjakajan poikki ja tulivat Mexicon nykyisen rajajoen Rio Granden laaksoon. Samoin kuin intianeilla heilläkin oli sarvaannahkasta vaatteet, talvella puhvelinnahkasta. Rio Grandelta he hitaasti vaelsivat edelleen länttä kohti, poiketen intianikyliin, paljon vaaroja, puutetta ja vaivoja kärsien. Vihdoin he pääsivät Californian lahden rannalle nykyiseen Sonoraan, jossa silloin jo oli espanjalaisia siirtokuntia. Toukokuussa 1536 he näkivät Tyynen meren pinnan ja olivat kolmetuhatta kilometriä kuljettuaan vihdoinkin päässeet vaivainsa päähän. Yhdeksän vuotta oli kulunut siitä, kun he lähtivät Narvaezin kanssa Espanjasta. ja melkein kahdeksan vuotta siitä, kun he olivat Floridan rannoilta hatarilla veneillä retkensä jälkiosan alkaneet. Kuusi vuotta tästä ajasta olivat Texasin intianit heitä pitäneet vankeudessa. Kaksikymmentä kuukautta kului matkaan maan poikki Californian lahdelle. Cabeza de Vaca tovereineen oli ensimäinen. joka Mexicoa pohjoisempana kulki Pohjois-Amerikan poikki. Heitä oli jo aikoja sitten luultu kuolleiksi; sitä suurempi oli nyt riemu. Kunniavartiosto saattoi heitä Compostellaan ja pitkin matkaa heitä Mexicossa joka kaupungissa kestittiin yhteisinä vieraina.

Seuraavana vuonna Cabeza de Vaca palasi Espanjaan ja nimitettiin muutaman vuoden kuluttua Rio de la Plata maakunnan »adelantadoksi». Hän menomatkalla nousi maalle Brasilian rannalla Santa Catharine nimisen saaren luona ja kulki sieltä maan poikki Asuncioniin, Paranan ja Paraguayn yhtymäpaikalle, joka silloin vielä oli siirtokunnan pääkaupunki. Myöhemmin hän, välillä jo vuoden maanpaossakin vietettyään, nimitettiin Sevillaan tuomariksi ja kuoli v. 1564 vaiheilla. Molemmista suurista matkoistaan ja ihmeteltävistä seikkailuistaan Cabeza de Vaca kirjotti matkakertomukset.

Hernando de Soton retki Mississipin laaksoon.

Vaikka Narvaezin retki päättyikin näin onnettomasti, niin tehtiin vielä uusia yrityksiä samoihin maihin. V. 1538 Hernando de Soto, Pizarron etevimpiä upseereja Perun vallotuksessa, siellä melkoisen omaisuuden koottuaan sai Espanjan hallitukselta Cuban maaherruuden ja luvan lähteä Floridaa anastamaan. Soton suuri maine vaikutti, että hänen yritykseensä liittyi mitä loistavin joukko ritareita. Kymmenellä laivalla, mukanaan 900 miestä ja 350 hevosta, tykkejä, pyssyjä, verikoiria ja kahleita, hän v. 1538 purjehti Sevillan satamasta Cubaan ja sieltä iloisten juhlain jälkeen meren poikki Floridaan. Laivat lähetettiin takaisin Cubaan. jonka hallinnon Soto oli poissa olonsa ajaksi uskonut vaimolleen, Pedrarias Davilan tyttärelle. Soto vei väkensä maihin kesäkuussa 1539 ja lähti sitten tunkeutumaan sisämaahan. Siellä täällä oli melkoisia intianikyliä, mutta asukkaat olivat kauttaaltaan vihamielisiä. Lukuisat rämeet ehkäisivät niin suuren joukon kulkua. Eräänä päivänä Soton väki suuresti hämmästyen näki intianijoukon keskellä hevosella ratsastavan valkoisen miehen, joka hurjin ilonelkein lähestyi heitä ja tervehti heitä espanjan kielellä. Hän olikin espanjalainen, Juan Ortiz nimeltään, muuan Narvaezin miehistä, jonka intianit olivat vangiksi saaneet ja päällikön tytär kahdesti kuolemasta pelastanut. Ortiz oli vankeutensa ajalla oppinut intianien kieltä ja tutustunut heidän tapoihinsa; hänestä sai Soto hyvän tulkin. Mutta Ortiz ei tiennyt mitään niistä rikkauksista, joita siellä muka piti olla, sen mukaan kuin intianit olivat Sotolle uskotelleet; hänen kertomuksensa tosioloista masensi suuresti retkeläisiä, joiden kesken mieliala alkoi muutoinkin olla painuksissa. Sotoa vaadittiin palaamaan, mutta hän jäykästi ilmotti jatkavansa matkaa, kunnes oli omin silmin nähnyt maan köyhyyden.

Talvea vietettiin siinä lahdessa, joka on Floridan ja Alabaman välissä, Apalachee nimisessä maakunnassa. Ruokavaroja oli siellä kyllin, mutta turhaan etsittiin muita rikkauksia. Keväällä v. 1540 Soto samosi pohjoista kohti, lähettäen aina edellään tottuneita vakoojia maanasukkailta pyytämään vapaata kulkua. Muuan Intiani lupasi opastaa Soton «etäiseen, kuningattaren hallitsemaan maahan, jossa oli paljon keltaista metallia. Espanjalaiset lähtivät uusin toivein häntä seuraamaan, aavistamatta sitä, että metalli olikin vain halpaa vaskea. Kuningatar, joka oli erään heimon päällikkö, tuli kantotuolissa kaikkiin koruihinsa puettuna Sotoa vastaan. Nousten alas kantotuolista hän lähestyi ritaria, toivottaen hänet tervetulleeksi, ja heitti hänen kaulaansa kahdenkertaisen helminauhan. Soto kumarsi kohteliaasti, niinkuin hovimiehen sopi, ja tekeytyi ystäväksi. Mutta saatuaan selville, ettei siellä ollutkaan kultaa, hän päätti edes helmet ryöstää; hän otti kuningattaren vangiksi, antoi kaivaa päälliköitten haudoista kaikki vainajien mukaan pannut helmet, anastipa kuningattaren omankin kalliin helmilippaan, joka oli koko heimon aarre. Kuningatar kuitenkin pääsi karkaamaan ja sai vielä helmilippaansakin mukanaan viedyksi.

Kun oli tultu jo'ille, jotka virtasivat Atlantin merta kohti, niin käännyttiin länttä kohti, alituiseen taistellen intianeja vastaan. Mitä intianeja vangiksi saatiin, ne osaksi surmattiin, osaksi otettiin orjiksi; orjiksi otettujen täytyi seurata mukana, kahleet kaulassa, retkikunnan tavaroita kantaen ja leiripaikoilla viljaa jauhaen.

Osasta tavattiin hyvinkin viljeltyjä seutuja, vaikkei missään semmoisia rikkaita sivistysmaita, kuin Corteksen ja Pizarron vallottamat. Eräs päällikkö, Tascaluco nimeltään, rupesi retkikunnan oppaaksi, kun sai Sotolta hevosen; hän oli kooltaan semmoinen jättiläinen, että kun hän istui hevosensa selässä, niin jalat laahasivat maata. Mutta Tascaluco opastikin vieraansa vahvan intianilinnan luo, sillä hän aikoi heidät tuhota. Linnassa oli 80 suurta rakennusta, joissa kussakin sanottiin olevan 1000 miestä. Espanjalaiset kuitenkin viime hetkessä huomasivat vaaran, kävivät linnan kimppuun, hakkasivat kirveillä rikki puuportit ja sytyttivät majat tuleen. Soto itse haavottui taistelussa, mutta johti sitä kuitenkin loppuun saakka. Intianien naisetkin ottivat osaa tappeluun. Mutta kun tuli leviämistään levisi, niin täytyi intianien pyrkiä pakoon, varustuksiensa yli hypäten. Taistelua kesti yhdeksän tuntia. Espanjalaiset menettivät 83 miestä, mutta intianien mieshukan he arvostelivat 11,000 mieheksi. Kaduilla laskettiin päälle 3000 ruumista ja 4000 sai arvion mukaan tulipalossa surmansa, petollinen päällikkö ehkä näiden mukana.

Espanjalaiset masentuivat tästä vihamielisyydestä, jota vastaan oli sitä toivottomampi taistella, kun ei kultaa ollut missään. Suurin osa olisi mieluummin palannut kotia, mutta Soto päätti jatkaa retkeä, vaikka täytyikin ainiaan tapella ja varoa väjytyksiä. Eräässä suuremmassa keskustassa päätettiin taas viettää talvea. Syksyllä myöhään intianit eräänä yönä yllättivät retkikunnan ja sytyttivät majat ruokokattoineen palamaan. Tappelussa kaatui jälleen 40 espanjalaista ja sitä paitsi menetettiin puolensataa hevosta. Keväämmällä jatkettiin retkeä, milloin lounaita, milloin länttä kohti. Luultavasti oli Soto silloin Tennessee joen rannoilla ja saapui sitä pitkin Mississipille. Kun nimet ovat toiset kuin nykyiset, niin on vaikea saada matkasuunnista tarkkaa selkoa. Retkikunta oli jo menettänyt puolet miesluvustaan. Liitossa erään intianipäällikön kanssa Soto sitten teki sotaretken Mississippi joelle toista päällikköä vastaan, jonka pääkaupunki vallotettiin ja hävitettiin. Näissä tappeluissa ensi kerran nähtiin intianien riistävän kaatuneilta vihollisiltaan päänahkan. Soto meni Mississipin poikki ja löysi sen toisellakin puolelta hedelmällisiä viljeltyjä maita. Mutta siellä hän sairastui kuumeeseen ja kuoli keväällä 1541, 42:n vuoden ikäisenä, suureksi suruksi väelleen, joka oli häneen kovin kiintynyt. Ritari upotettiin yöllä erääseen Mississipin putaaseen, jotteivät intianit saaneet tietoa hänen kuolemastaan. Soton viimeisen toivomuksen mukaan sai Luis de Alvarado johdon.

Heinäkuun alussa retkikunta lähti Mississipiltä samoamaan länttä kohti, joutuen siten laajalle arolle ja sitten tuiki autioon erämaahan, jossa intianioppaatkin eksyivät. Kun ruokavarat loppuivat ja miehet alkoivat uupua, niin täytyi kääntyä takaisin Mississipille, vaikka edessäpäin oli näkynyt suuria vuoria, joissa ehkä olisi vihdoinkin ollut etsittyjä aarteita. Arvatenkin oli retkikunta siis kulkenut Kalliovuoriston itäiselle eteismaalle saakka. Paluumatkalla nääntyi paljon sotamiehiä puutteeseen, talvi tuli, ruoka oli hankittava ainaisilla taisteluilla. Mississipin rantarämeillä täytyi retkeläisten usein viettää yönsä ratsumiehet satulassa, jalkamiehet polviaan myöten suossa, sillä ei aina tavattu edes kuivaa maata leirin paikaksi. Paljain jaloin, eläinten vuotia vaatteinaan — oikeat vaatteet olivat jo aikoja sitten repaleina — saapuivat suuren retkikunnan tähteet marraskuun lopulla takaisin Mississipille lähelle sitä paikkaa, jossa kesällä oli sen poikki kuljettu. Siellä vallotettiin vesikaivannoilla suojeltu kylä ja asetuttiin siihen talvea viettämään. Retkikunnasta oli vielä jäljellä 320 miestä ja 70 hevosta. Mutta rasituksien jälkiseurauksista kuoli vielä talvenkin kuluessa monta miestä. Eräältä läheiseltä ystävälliseltä intianipäälliköltä saatiin ruokavaroja ja tultiin siten toimeen kevääseen saakka, jolloin päätettiin kulkea pitkin jokea merelle ja sitten pyrkiä takaisin espanjalaisiin siirtokuntiin. Maaliskuun ja huhtikuun kuluessa rakennettiin vankkoja, keulasta ja perästä kannellisia veneitä. Mutta Mississipin valtava kevättulva viivytti vielä monta viikkoa lähtöä. Joki alkoi nousta maaliskuun 10 p. ja täytti huhtikuun puolivälissä koko laajan laaksonsa, niin että vielä toukokuun puolivälissä Espanjalaisten asuman kylän kujat olivat tulvaveden vallassa ja vasta juhannuksen aikana oli saatu kokoon sen verran ruokatavaroita, että voitiin joelle lähteä. Tämä tapahtui kesäkuun viimeisinä päivinä. Kussakin veneessä oli noin viisikymmentä Espanjalaista ja neljä intiania, jotka lähtivät oppaiksi. Mutta joen suupuolen heimot olivat saaneet tiedon muukalaisten lähtöpuuhista. He sulkivat tien tuhannella sotikanootilla, joista toisissa oli viisikinkolmatta melojaa kummallakin puolella. Sotilaat olivat täydessä sotamaalissa, enimmäkseen mustan ja sinisen kirjavat, ja kanootit oli maalattu samoilla väreillä. Espanjalaisten täytyi veneineen raivata tiensä tämän suunnattoman veneliudan keskitse, takaa-ajoa ja taistelua kesti kymmenen päivää, ja moni heitti jälleen henkensä. Vasta sitten voitiin rauhassa matkata edelleen. Joki levisi niin leveäksi, että keskeltä tuskin näkyi alavia rantoja. Jokimatkan yhdeksäntenätoista päivänä saavuttiin merelle ja jatkettiin matkaa länteen päin rantoja pitkin. Kokonaisen päivän oli merivesi suistamon ulkopuolella Mississipin suolatonta vettä. Lähes kaksi kuukautta purjehdittiin sitten rantaa pitkin Mexicoa kohti, saatiin ruokavarain apua kalastuksella, joka oli hyvinkin satoisaa, ja poikettiin silloin tällöin maihin vettä ottamaan. Meriretki rantaa pitkin sujui odottamattoman hyvin, mutta lopulta yllättivät myrskyt ja rankkasateet, jotka monta kertaa uhkasivat täyttää ja upottaa veneet. Nukkumatta, syömättä seikkailijain täytyi ponnistella yhtä mittaa toista vuorokautta, ennenkuin pääsivät semmoiseen paikkaan, jossa saattoivat taas laskea maihin. Siinä toivossa, ettei Uuden Espanjan alue enää voinut olla kaukana, lähdettiin sitten maisin etelää kohti samoamaan. Mutta 70—80 kilometriä astuttuaan joukko oli niin uuvuksissaan, ettei se jaksanut kauemmaksi kulkea. Kaksi reippainta vain lähti edelleen tiedustelulle, kulkien yöllä, paljain jaloin, vain miekka ja kilpi aseinaan. Onneksi he piankin tapasivat intianin, jolta kuulivat Panuco nimisen siirtokunnan, joka oli määrätty Uuden Espanjan pohjoisrajaksi, jo olevan lähellä. Panucon espanjalainen maaherra otti ystävällisesti vastaan puolialastomat, eläinten vuotiin puetut maanmiehensä, jotka olivat enemmän villien kuin sivistyneitten ihmisten näköisiä, ja lähetti heidän tulostaan tiedon Mexicon varakuninkaalle Mendozalle. Tämä paikalla toimitti heille kaikenlaisia tarpeita, vaatteita, rohtoja ja ruokatavaroita.

Osa pelastuneista palasi Espanjaan, ainaiseksi parantuneena kultakuumeestaan, toiset jäivät Mexicoon, toiset lähtivät Peruhun ja jotkut rupesivat munkiksi. Siten hajosivat viimeiset tähteet siitä suuresta hyvin varustetusta retkikunnasta, jonka Hernando de Soto oli vienyt Mississipin laaksoa tutkimaan. Retken onneton loppu saattoi koko seudun niin huonoon maineeseen, etteivät Espanjalaiset sen koommin yrittäneet sille puolelle toimiaan ulottaa.

Coronadon retki Cibolaan ja Quiviraan.

Jo v. 1530 olivat Mexicon hallituksen jäsenet saaneet kuulla, että muka kaukana pohjoisessa oli maa, jossa oli seitsemän kaupunkia, kukin Mexicon kokoinen ja niin rikas, että oli kokonaisia katuja paljaita jalokivipuoteja. Sinne oli mentävä erämaan kautta, joka oli 40 päivämatkaa pitkä. Tämä tarumaa kiihotti mahtimiehiä moneen yritykseen, varsinkin sitten kun espanjalaisen alueen rajapaalut Mexicon länsirannalla oli viety aina Culiacaniin saakka, joka on vastapäätä California niemen kärkeä, nykyisessä Sinaloa valtiossa. Halu tunkeutua noihin satumaisen rikkaisiin seutuihin sai yhä uutta virikettä, kun Cabeza de Vaca tovereineen vakuutti siellä muka olevan kuusi- ja seitsenkertaisiakin taloja, joitten ovenkamanatkin oli jalokivillä koristettu. Varakuningas Mendoza antoi Culiacanin komentajalle Francisco Vasquez de Coronadolle toimeksi näitten seutujen tutkimisen ja valtaamisen.

Coronado lähetti ensinnä tiedustelulle Marcos de Niza nimisen papin, erään munkin ja sen Estebamco nimisen neekerin, joka oli ollut de Vacan kanssa. Munkki sairastui heti alussa, mutta intianeja oppainaan pappi ja neekeri jatkoivat malkaa. Kuta kauemmaksi pohjoista kohti kuljettiin, sitä varmemmiksi kävivät tiedot Cibolan huhutuista kaupungeista. Estebanico lähti edeltä vakoilemaan, mutta sai sillä tiellä surmansa. Suurilla lahjoilla sai pappi de Niza intiani-oppaansa saattamaan itseään vielä niin kauas, että hän etäältä näki matkan määrän. Hän todella näki tasangolla pyöreän kunnaan juurella kaupungin, joka pitkän erämaamatkan jälkeen hänestä näytti suuremmalta ja kauniimmalta kuin itse Mexico. Mielellään hän olisi siinä käynyt, mutta hän pelkäsi, että tieto löydöstä joutuisi kokonaan hukkaan, jos hän siellä saisi surmansa. Rakennettuaan kiviraunion mäelle, jolla seisoi, sille ristin pystytettyään ja maan vallattuaan Espanjan kuninkaan nimiin hän lähti paluumatkalle ja pääsikin onnellisesti takaisin Mexicoon kertomaan sen varakuninkaalle näkemistään. Eräs toinen partioretkikunta, joka myöhemmin lähetettiin matkaan, vahvisti sekin todeksi tiedon seitsemästä kaupungista, vaikkei se päässytkään likimainkaan perille saakka. Ei siis ihmettä, että Mexicon varakuningas päätti huhuissa olevan perää. Hän varusti melkoisen retkikunnan Coronadon johdolla vallottamaan tuota tuntematonta aarremaata, joka oli kuin Intian timanttilaaksot vanhain itämaisten satujen kuvauksissa.

Coronado lähti retkelle keväällä 1540, kulkien ensinnä Culiacaniin, Tyynen meren puolelle, ja sieltä edelleen pitkin meren rannikkoa luodetta kohti. Kaksi laivaa seurasi rantoja purjehtien mukana. Californian lahden perukan lähestyessä muutettiin suunta aivan pohjoiseksi ja saavuttiin autioitten seutujen kautta nykyiselle Gila joelle, jonka poikki kuljettiin lautoilla. Sitten matka kävi koillista kohti Colorado ylängön eteläreunoja seuraillen, mäntyjä kasvavain ylämaitten. poikki itää kohti ja jälleen pohjoista kohti rotkoisen maan kautta, kunnes löytyi Cibola. Koko matka oli täytynyt kulkea jalan, koska maan autiuden vuoksi täytyi kuljettaa kanssa paljon ruokavaroja ja ratsut siis tarvittiin kuormajuhdiksi.

Mutta Cibola tuotti seikkailijoille valtavan pettymyksen. Läheltä nähden oli, niin päätettiin, moni Mexicon maalaistalokin komeampi kuin tämä erämaan kylä pahanen, joka oli kivestä ja savesta rakennettu korkealle kalliolle ja johon mahtui korkeintaan 200 sotamiestä. Vähällä vaivalla kylä vallotettiin ja asukkaat karkotettiin. Maa oli kolkko, karu, asukkaat köyhiä, vaikkeivät taitoa vailla, koska he kutoivat puuvillakankaita. Aarteista ei ollut merkkiäkään, ja samanlaisia pieniä kyliä olivat huhutut muut kuusi kaupunkia. Cibola luultavasti oli nykyinen Zuni, idästä Coloradoon laskevan Pienen Coloradon latvoilla. Seutu on nykyisin Yhdysvaltain aluetta, Arizonan ja Uuden Mexicon rajoilla. Kaupunki, joka vielä on olemassa, on porrasmaisesti rakennettu, Pueblo-intianien tavalliseen tapaan. Lähiseudussa on tavattu raunioita noista toisistakin kuudesta kaupungista.

Coronado oli vielä meren rannalla ollessaan lähettänyt pienen osaston Diazin johdolla viemään Californian lahden perukkaan sanomaa Alarconin johtamalle laivasto-osastolle. Diaz kulki Californian lahden pohjaan saakka, tapaamatta laivoja. Noustuaan vielä jonkun matkaa Colorado joen rantaa hän löysi suuren puun juurelta kirjeen, jonka Alarcon oli sinne jättänyt tiedolla, että hän oli palannut takaisin, kun Coronadoa ei kuulunut. Hän oli noussut veneillä jokea niin pitkältä, kuin sitä kulkemaan pääsi, ja turhaan maajoukosta tietoa odotettuaan päättänyt palata takaisin. Diaz menetti tällä paikalla tapaturman kautta henkensä, hänen pieni joukkonsa kulki takaisin Mexicoon samaa tietä kuin oli tullutkin.

Cibolassa oli Coronado kuullut, että pohjoisessa oli suuri joki, ja lähettänyt partiojoukon sitä tutkimaan; joukkoa johti Cardenas. Tämä kulki aution Colorado ylängön poikki ja saapui suunnattoman rotkon partaalle — hän oli löytänyt maailmankuulun Colorado kanjonin. Espanjalaiset hämmästyksellä katselivat tätä äärettömän mahtavaa leikkausta tasaisen ylänkömaan poikki, sen äkkijyrkkiä seinämiä, sivurotkoja, syvyydestä kohoavia pääsemättömiä kallionkeiloja, ja olisivat halusta hakeneet vettä rotkon pohjalla kuohuvasta joesta, mutta se ei ollut miltään kohdalta mahdollista; rotkon seinämät ovatkin enimmäkseen pääsemättömän jyrkät ja toisin paikoin lähes paria kilometriä korkeat. Kolme päivää partiojoukko harhaili pitkin rotkon reunoja etsien paikkaa, mistä päästäisiin alas joelle, mutta turhaan. Jotkut uskalikot yrittivät kiivetä alas jyrkkiä vuorenseinämiä, mutta heidän oli kesken luovuttava yrityksestä. He kertoivat, että monet kalliot, jotka ylhäältä katsoen eivät näyttäneet miestä korkeammilta, alhaalta nähden olivatkin sen korkuisia kuin Sevillan tuomiokirkon torni. Cardenas palasi tämän voittamattoman luonnonesteen luota takaisin Cibolaan. Hän olikin sattunut tulemaan Coloradon suuren kanjonin mahtavimmalle osalle.

Eräs toinen, Alvaradon johtama retkikunta kulki Cibolasta itää kohti. Se tapasi useita intianikyliä, erään sangen omituisen, joka oli rakennettu rotkoiselle hiekkamäelle. Pohjoispuolelle oli tuuli koonnut niin korkean hiekkanietoksen, että sen selkää melkein saattoi nousta kylään saakka, mutta nietoksen harjalta oli kuitenkin vielä kiivettävä joku matka kalliota. Kalliolla polku kulki syvässä rotkossa ja oli niin kapea ja jyrkkä, että Espanjalaisten täytyi nelinkontin ryömiä, vaikka rotkossa olikin siellä täällä puisia portaita. Kaikki joet virtasivat näiltä seuduilta vielä Tyveneen mereen eli Etelämereen, mutta vähän etäämpää huomattiin veden kallistuvan Atlantin meren eli Pohjoismeren puoleen.

Retkikunta meni sitten Mexicon lahteen laskevan Rio Grande del Norten latvahaarain poikki, koska intianit olivat kertoneet siellä olevan paljon kultaa ja hopeaa ja suuria kaupunkeja. Siellä muka eräs päällikkö nukkui päivällisunensa suuren puun alla, joka oli ripustettu täyteen kultatiukuja; tiu'ut suloisella soitollaan herättivät hänet, kun hän oli kylliksi nukkunut. Tätä päällikköä lähdettiin nyt etsimään. Mutta kun Alvarado joukkoineen tuli siihen paikkaan, jossa tiukupäällikkö hallitsi, niin ei siellä ollutkaan kultaa vähääkään ja tarun kertoja leimattiin julkeaksi valehtelijaksi. Päällikkö kuitenkin vangittiin ja vietiin Coronadon leiriin, jossa häntä pidettiin kuusi kuukautta; mutta kultaa eivät Espanjalaiset sittenkään saaneet, vaan päin vastoin kaikki intianit nousivat heitä vastaan sotaan. Näin vietettiin talvi ylämaassa ja lähdettiin huhtikuussa 1541 jatkamaan matkaa Quivira nimiseen maahan, jonka rikkauksista oli kuultu samanlaisia ihmeitä. Oppaana oli sama intiani, joka oli tiukupäälliköstäkin valehdellut; hän oli henkensä pelastanut valehtelemalla aarremaan olevan vieläkin kauempana.

Matka piti Pecos ja Canadian jokien latvain poikki, ja yhdeksän päivämatkan päässä jälkimäisestä saavuttiin rannattomille aroille, joilla eli paljon maakuopissa eläviä preriakoiria. Oli tultu puhvelien maahan, josta Espanjalaiset jo olivat kuulleet ihmeitä. He näkivät nyt ensi kerran tämän kumman eläimen, näkivät sitä suunnattomia karjoja. Eräänä päivänä säikytettiin pakoon niin suuri lauma, että syvä rotko täyttyi lauman alkupäästä ja loppupää saattoi lihasiltaa kulkea rotkon poikki. Tavattiin maanasukkaitakin, metsästäjä-intianeja, mutta nämä eivät mitään tienneet jalometalleista, keltaisesta ja valkoisesta, joita heidän maassaan muka piti olla niin kosolta. Opas sen vuoksi sidottiin ja hänet uhattiin hirttää, jos hänen juttunsa huomattaisiin perättömiksi. Coronado palautti takaisin muun joukkonsa ja lähti vain kolmenkymmenen hevosmiehen ja kuuden jalkamiehen keralla kultamaata etsimään. Ravinnosta ei ollut puutetta, puhvelilaumoista saatiin lihaa niin paljon kuin suinkin kukin halusi, kuusi viikkoa jatkettiin matkaa ja saavuttiin vihdoin siihen maahan, jota opas sanoi Quiviraksi. Se oli noin 40:llä leveyspiirillä, suuren joen pohjoispuolella, joka lienee ollut nykyinen Arkansas. Maassa, nykyisessä Kansaksessa, oli paljon jokia ja puroja, maaperä oli voimallista mustaa multaa, jossa kasvoi samanlaisia luumuja kuin Espanjassakin, pähkinöitä, viinirypäleitä ja oivallisia silkkiäispensaita ja marjoja. Se oli mainio maa maanviljelijälle, mutta autio erämaa kullan etsijöille. Asukkailla ei ollut mitään muuta metallia kuin kuparia. He olivat raakalaisia, asuivat olki- ja puhvelivuotamajoissa, kävivät puhvelinnahkavaatteissa, eivätkä tunteneet muuta viljaa kuin maissin. Coronado pettyneenä ja vihastuneena hirtätti oppaan ja pystytti sitten Arkansaan rannalle ristin, johon kirjotettiin matkasta lyhyt tieto. Aivan samaan aikaan, kesällä v. 1541, nousi Hernando de Soton retkikunta melkein yhtä kauas pohjoiseen, vaikka koko joukon idempänä.

Tosin olisi opas houkutellut lähtemään vielä etäisempään maahan, jonka nimi muka oli Harahey, mutta Coronado oli jo mielestään nähnyt kylläksi, etenkin kun syksykin läheni. Paluumatka tapahtui vähän toisia teitä, etelämmätse, ja siten tultiin vielä autiompiin seutuihin, muun muassa suola-aroille, joilla soissa oli paksu kuori puhdasta suolaa. Erämaaluontoisen Llano Estacadon poikki tultiin Pecos-joelle ja Rio Grandelle ja kuljettiin tämän rantaa suureen kanjoniin saakka, jossa joki näytti katoavan maan sisään. Coronado vietti näillä seuduin talvea, aikoen lähteä keväällä uudelle retkelle Quiviraan, mutta turnauksessa erään toverinsa kanssa hän suistui satulasta ja loukkasi itsensä niin pahasti, ettei siitä tullut mitään. Huhtikuussa 1542 hän sen vuoksi Cibolan kautta palasi Culiacaniin ja Mexicoon, muhkea retkikunta vähäksi käyneenä ja ränstyneenä. Varakuningas otti hänet hyvin epäsuosiollisesti vastaan, koska hän palasi tyhjin käsin. Coronadon erinomaista kuntoa, tarmoa ja merkillisiä löytöjä ei pidetty suuren arvoisina, vaan hän menetti senkin maaherrakunnan, joka hänellä ennen retkeä oli ollut.

Huolimatta siitä, että näiden retkien kautta oli saatu ensimäinen yleiskäsitys Pohjois-Amerikan koko eteläosasta, huolimatta siitä, että Tyynen meren poikki oli jo monta kertaa purjehdittu, oli ihmisten kuitenkin vaikea päästä siitä käsityksestä, etteikö Pohjois-Amerikka ollut Aasian osa. Niinpä luuli kapteeni Castaheda, että Quiviran intianit varmaan olivat tulleet Suur-Intiasta, koska heidän tapansa ja elämänlaatunsa muka olivat kokonaan erilaiset kuin Uuden maailman muitten alkuasukkaitten. Ja hän arveli, että siinä maassa, josta he olivat tulleet, sittenkin täytyi olla suuria rikkauksia; sen maan täytyi olla osa Itä-Intian äärimäisestä alueesta ja myös siitä laajasta välimaasta, joka ulottui Kiinasta melkein Norjaan saakka. Näitten käsitysten mukaan olisi Pohjois-Amerikan länsiranta ollut maayhteydessä Aasian kanssa ja itäranta kulkenut Floridasta Grönlannin kautta lähelle Norjaa. Ei ainoastaan oppimattomien sotureitten kesken lausuttu semmoisia mielipiteitä, vaan karttoihinkin ne pääsivät.

Yhtä sitkeästi luotettiin toiselta puolen siihen, että Pohjois-Amerikan pohjoispuolella oli samanlainen salmi merestä mereen kuin Magalhãesin salmi ja sille annettiin nimikin, »Anianin salmi». Vielä v. 1602 Espanjasta lähetettiin laivoja sitä etsimään ja valtaamaan, ennenkuin ennättäisivät Englantilaiset ja Ranskalaiset.

Perun vallotus.

Kuljettuaan Panaman kannaksen poikki ja ensimäisenä nähtyään Etelämeren Balboa alkoi löytämältään rannalta etsiä kultaa ja helmiä, ja tällöin eräs seudun kasikeista halveksien läimäytti hänen kultavaakaansa, niin että kallis hiekka lensi permannolle, ja huudahti: »Jos tuo on se, jota te niin kiihkeästi etsitte, jonka vuoksi olette etäisestä kotimaastanne lähteneet ja henkenne uskaltaneet, niin voin minä teille ilmottaa maan, jossa syödään ja juodaan kultaisista astioista, jossa kulta on yhtä halpaa kuin teillä rauta.» Hän tarkotti inkkain maata. Balboa sai käsiinsä tuossa maassa valmistetun kamelin näköisen savikuvankin, joka esitti laamaa (vert. II, s. 225). Telottajan miekka esti häntä itseään lähtemästä satumaata etsimään, mutta telottaja kuuli samat sanat, ja hän se löysi maan ja anasti sen aarteet. Tämä mies oli Francisco Pizarro. johon jo olemme edellisessä tutustuneet.

Perun nimi tuli ensi kerran tunnetuksi retken kautta, jonka Andogoya teki Etelämeren rantaa seuraillen etelää kohti. Hän tuli erääseen pieneen Biru nimiseen maakuntaan, joka oli hänen saavuttamansa etäisin kohta, ei varsin kaukana Panaman kannaksesta. Siitä ruvettiin rannikkoa sanomaan Biruksi, ja sitä myöten kuin sitä etelää kohti tutkittiin, sitä myöten venyi nimikin, kunnes se lopulta tuli käsittämään inkkain suuren valtakunnan.

Birun asukkaat olivat sotaisia, mutta pieni espanjalainen retkikunta tunkeutui kuitenkin kappaleen matkaa maan sisään ja kuuli siellä, että etsitty kultamaa oli kauempana etelässä.

Francisco Pizarro ja Diego de Almagro.

Francisco Pizarro oli syntynyt v. 1471 Truxillossa Estremadurassa ja oli eversti Gonzalo Pizarron, Italian ja Navarran sodissa mainetta saavuttaneen sotilaan avioton poika. Hänen äitinsä oli alhaista sukua. Francisco ei oppinut kirjottamaan eikä lukemaan ja poikana hänen täytyi hankkia elatuksensa sikopaimenena. Mutta kun sitten kaikki, ken kynsille kykeni, lähtivät Uuteen maailmaan onneaan etsimään, niin Francisco Pizarrokin karkasi, saapui Sevillaan ja lähti sieltä muitten onnenetsijäin kanssa meren taa. Muuta hänen nuoruudestaan ei tiedetä. V. 1510 hän oli Hispaniolassa, oli monessa yrityksessä osallisena ja saavutti terävän älynsä ja urhoollisuutensa kautta esimiestensä luottamuksen. Hän oli Ojedan mukana Venezuelassa ja joutui sitten Panaman kannakselle, jossa hän palveli sekä Balboaa, että Pedrarias Davilaa ja johti Helmisaaria vallottamaan lähetettyä retkikuntaa. Andogoya uskoi, itse rammaksi jouduttuaan, yrityksensä jatkamisen Pizarron käsiin, ja siitä pitäen tämä ponnisti kaikki voimansa ja keinonsa huhutun kultamaan löytääkseen ja vallottaakseen. Pizarolla ei ollut varoja, mutta hän sai de Luque nimisen Panaman papin taipumaan tuumiinsa ja varoja antamaan, ja kolmanneksi mieheksi yhtyi liittoon Diego de Almagro, seikkailija, jonka aikaisemmista vaiheista ja sukujuuresta vähän tiedetään. Hän oli löytölapsi ja oli mieheksi vartuttuaan muiden mukana lähtenyt Uuteen maailmaan onneaan etsimään. Almagro oli toisen luontoinen mies kuin Pizarro, urhea hänkin, mutta lisäksi suora, juonien ja salakeinojen vihaaja, vaikka kiivastuneena usein raju ja väkivaltainen. Almagroa kiitettiin niin hyväksi kävelijäksikin, että hän taajassa aarniometsässä saavutti nopeimmankin intianin, vaikkapa tämä olisi ollut paljon edellä.

Pizarro varusti kolme pienenlaista alusta ja Almagro pestasi 112 miestä; Luque jäi Panamaan virkaansa hoitamaan ja toimittamaan retkikunnalle apua, mitä se milloinkin tarvitsi.

Birun rannikolla.

Pizarro lähti Panamasta 14 p. marrask. 1524, Almagron piti seurata perässä vähän myöhemmin. Retkikunta saapui kahdella laivallaan Birun rannalle, kärsittyään kuitenkin koko joukon vaurioita myrskyissä, sillä se oli. ilmastoa tuntematta, lähtenyt matkalle sadeaikana. Rannikko oli rämettä ja kasvoi taajaa metsää, niin kauas kuin silmä kantoi. Espanjalaiset koettivat kirves kädessä raivata tien aarniometsän kautta, jossa tihkui ainainen sade, jossa paitsi lukemattomia hyönteisiä ja matelijoita tuskin oli mitään elämää. Toisinaan oli kuljettava kivisiäkin maita, joilla jalkineet hajosivat ja jalat haavottuivat veriselle. Sotamiehet raskaissa panssareissaan ja vahvoissa varuspaidoissaan kärsivät kuumuudesta, niin että heikommat vaipuivat nääntyneinä taipaleelle ja heitä oli kannettava. Turhaan koetettiin päästä tämän aarniometsän kautta asuttuihin seutuihin; oli palattava takaisin laivoihin ja purjehdittava kauemmaksi etelään. Purjehdittiin ensinnä vähän matkaa rantaa seuraillen, sitten ulottiin vähän kauemmaksi merelle, mutta raivot myrskyt ukonilmoineen ja rankkoine sateineen pitelivät laivoja niin pahasti, että pelättiin niiden hajoavan. Alkoi olla puute vedestä ja muusta. Palattiin sen vuoksi takaisin rannikolle, mutta samoja rämeitä ja tiheikköjä kohdattiin jälleen, ravintoa ei ollut muuta kuin marjoja, asumuksia ei missään, kultatemppeleistä puhumattakaan. Sotamiehet alkoivat väkisin vaatia, että oli palattava Panamaan, mutta Pizarro sai heidät jäämään kauniilla lupauksillaan, kun lähetti yhden laivoista Panamaan ruokavaroja hakemaan. Jäljelle jääneet sen palaamista odottaessaan kärsivät kamalaa puutetta. He söivät maahan varisseita puolimätiä marjoja, joiden joukossa oli myrkyllisiäkin, simpukoita merenrannalta, palmujen karvaita nuppuja ja pahanmakuisia ruohoja. Myrkkymarjoja syöneitten ruumis pöhöttyi pahasti, toisia kuoli nälkään. Pizarro, joka tiesi yrityksensä menestyksen kokonaan riippuvan sotamiestensä uskollisuudesta, jakoi heidän kanssaan kaiken puutteen ja lievensi heidän kärsimyksiään, mikäli se oli mahdollista. Viikko toisensa jälkeen kului, eikä vain kuulunut palaavaksi Panamaan lähetettyä laivaa. Lopulta rohkeimpainkin mieli lannistui, kaksikymmentä miestä oli jo kuollut ja toiset olivat nääntymäisillään, mutta silloin löydettiin vihdoin metsästä pieni kylä, pelotettiin asukkaat pakoon ja anastettiin maissi ja kaakao, mitä siitä löydettiin. Kun asukkaat lopulta uskalsivat tulla takaisin, niin Pizarro heiltä sai kuulla vahvistusta huhuille, että etelässä oli rikas maa. Kahdentoista päivämatkan päässä muka asui vuorien takana mahtava hallitsija, jonka kimppuun oli juuri siihen aikaan käynyt toinen vielä mahtavampi. Vihdoin palasi, 47 päivän kuluttua, Panamaan lähetetty laiva; se oli matkalla saanut kokea yhtä suurta puutetta ja vaaroja, mutta oli hyvin asiansa toimittanut, ja voimakas ravinto pian sai eloon jääneet toipumaan. Mutta satamalle annettiin nimeksi Puerta de la Hambre — nälkäsatama.

Mielellään Pizarro nyt olisi purjehtinut avointa merta, mutta mistä tietää, mihin matka suunnata? Vaikka ranta olikin niin asumaton ja vaikeakulkuinen, niin oli se edes varma tiensuunta, ja retkikunta siis sitä noudatellen purjehti yhä kauemmaksi etelää kohti, nousi niemissä maihin ja askel askeleelta etsi tietä luvattuun kultamaahan, josta ei muuta tietty, kuin että sen piti olla jossain etelän puolessa. Eräästä intianikylästä, jonka asukkaat ajettiin pakoon, saatiin kömpelötekoisia kultakoristeita, ja ne kiihottivat taas mieliä; myös tavattiin paistumassa ihmislihaa, ja tämä vähän laimensi innostusta. Rannikko siitä eteenkinpäin kasvoi mereen ulottuvia mangroverämeitä, joiden vedenalaiset juuret vaikeuttivat maihin nousua. Mutta polunpäistä päättäen maa oli asuttua. Noustiin eräässä paikassa maihin ja tavattiin lyhyen marssin jälkeen eräältä kukkulalta paaluaidoilla hyvin suojeltu kaupunki. Asukkaat Espanjalaisten lähestyessä pakenivat, ja kaupungista saatiin runsas saalis ruokavaroja ja kultaa. Kun laiva oli pahasti vahingoittunut, niin Pizarro päätti lähettää sen Panamaan korjattavaksi ja itse jäädä tähän kaupunkiin, koska sitä oli helppo puolustaa. Hän lähetti kuitenkin alapäällikkönsä Montenegron ensin seutua tutkimaan ja mikäli mahdollista pääsemään maanasukkaitten kanssa puheisiin. Mutta se olikin sotainen heimo. Kaupunki oli hyljätty vain vaimojen ja lasten pelastamiseksi, heimon sotilaat olivat kaiken aikaa pitäneet Espanjalaisia silmällä ja huomattuaan heidän jakaneen sotavoimansa hyökkäsivät Montenegron kimppuun, kun hän oli kukkulain välisiin soliin tunkeutunut. Pelästyen alastomia, kirjavin värein maalattuja villejä, joita joka taholta tulvi heidän kimppuunsa, Espanjalaiset hetkeksi joutuivat epäjärjestykseen, kolme heistä kaatui ja moniaita haavottui. Mutta pian he taas kokoontuivat, ampuivat vihollista jousipyssyillään ja kävivät sitten rohkeasti miekka kädessä vastahyökkäykseen ja karkottivat intianit. Villit peräytyivät ja kääntyivät Pizarron kimppuun, jonka he paremman maantuntemuksensa kautta saavuttivatkin ennen kuin Montenegro, joka myös kääntyi paluumatkalle. Intianit hyökkäsivät äkkiä esiin metsästä ja syytivät Espanjalaisten päälle rankasti nuolia ja keihäitä, joista jotkut tunkeutuivat haarniskansaumoihin tai lävistivät paksut pumpulipanssarit, joita Espanjalaiset olivat ruvenneet intianien malliin käyttämään. Pian huomattiin, että Pizarro oli valkoisten päällikkö, ja hänen kimppuunsa nyt etupäässä käytiin. Hän sai tuota pikaa seitsemän haavaa, mutta puolusti itseään miekalla ja kilvellä urheasti, kunnes äkkiä kaatui. Hurjin sotahuudoin muutamat intianit hyökkäsivät hänelle surmaniskua antamaan, mutta Pizarro oli taas äkkiä pystyssä, hakkasi voimallisella kädellä maahan kaksi etumaista ja karkotti väkensä keralla muutkin takaisin. Samalla saapui Montenegrokin apuun ja Espanjalaiset olivat pelastetut. Kun haavotettuja oli paljon ja niiden hoito välttämättä kaipasi turvallista olopaikkaa, kun Pizarro lisäksi huomasi olevansa liian heikko taistelua jatkamaan, niin hän palasi Panamaan virkistymään ja enemmän voimia saamaan.

Almagro oli sillä välin jo lähtenyt pienellä laivalla matkaan. Hän etsi toveriaan sovitulta rannalta tapaamatta häntä missään, ja tuli senkin paikan läheisyyteen, missä yllä mainittu kahakka oli tapahtunut. Almagronkin kimppuun intianit hyökkäsivät: hän sai haavan päähänsä ja menetti toisen silmänsä, mutta voitti ja jatkoi haavasta huolimatta retkeään etelää kohti, kunnes alkoi tavata yhä enemmän kultaa ja merkkejä suuren rikkaan valtakunnan läheisyydestä. Juan joen suulta, 4° pohj. leveyttä, hän palasi takaisin, kun Pizarroa ei näkynyt, ei kuulunut, ja kun hänellä itsellään oli liian vähän väkeä matkaa yksin jatkaakseen. Panamassa Almagro tapasi Pizarron, ja kun he molemmat vertasivat huomioitaan, niin eivät ne suinkaan kehottaneet yrityksestä luopumaan, vaan päin vastoin kaikin tavoin jatkamaan, sillä melkoinen määrä kultaa oli jo saatu. Triumviraatti Pizarro, Almagro ja Luque laati hankittujen tietojen perustuksella tarkasti määritellyn sopimuksen Perun kultamaan vallottamisesta. Luque hankki jälleen rahat — 20,000 kultapesoa, ja hänen piti siitä hyvästä saada kolmasosa vallotetusta maasta ja anastetusta kullasta. Almagron ja Pizarron puolesta, jotka eivät edes osanneet nimeään kirjottaa, kaksi Panaman siirtolaista ja eräs notari vahvistivat sopimuksen. Sitten se valalla ja Herran ehtoollisella juhlallisesti vannotettiin. Luque sai maaherran, Pedrarias Davilan, antamaan yritykselle edelleenkin kannatustaan; tämä oli jo aikonut kokonaan kieltää sen jatkamisen, se kun vain kulutti voimia, jotka hän mielestään paremmin tarvitsi omiin puuhiinsa. Hankittiin nyt suuremmat ja vankemmin rakennetut laivat, runsaat eväät ja muut tarpeet, paremmat aseet ja muutamia hevosia. Varustuksia paljon hidastutti se seikka, että Davila samaan aikaan puuhasi retkeä Nicaraguaan erään sikäläisen niskottelevan virkamiehen kurittamiseksi. Lopulta saatiin kokoon 160 miestä, mukaan luettuina nekin 50, jotka olivat elossa edelliseltä retkeltä. Luotsiksi saatiin Bartolomeo Ruiz, kokenut ja ammattiinsa perehtynyt mies, joka tunsi Etelämeren tavat paremmin kuin kenkään muu.

Pizarron ja Almagron toinen retki.

Retkikunta purjehti nyt oikopäätä San Juan joelle, Almagron saavuttamaan eteläisimpään kohtaan, ja kun vuodenaika oli suotuisampi, niin purjehdus menestyi ilman tapaturmaa. Joen suulla oleva kylä rynnäköllä vallotettiin ja siitä saatiin koko joukko kultakoristeita. Pizarro ja Almagro päättivät, että näin vähällä vaivalla saatu runsas saalis varmaan houkuttelisi uusia seikkailijoita, ja Almagro sen vuoksi palasi Panamaan sitä näyttelemään. Pizarron piti pääjoukon kanssa jäädä San Juanin rannalle odottamaan, sillä inttäneiltä oli kuultu, että kauempana maan sisässä oli suuri avoin seutu. Ruiz lähetettiin rantaa eteläänpäin tutkimaan. Seuraamme ensinnä hänen vaiheitaan.

Ruiz purjehti rantaa seuraillen aina Gallo saarelle saakka 2:lle asteelle pohjoista leveyttä ja kävi sen luo ankkuriin. Sinne saakka oli jo levinnyt huhu valkoisien ilmestymisestä ja asukkaat olivat täysissä sotatamineissa taisteluun ryhtyäkseen. Ruiz ei kuitenkaan antautunut taisteluun, vaan purjehti eteenpäin. Viljelys näytti eteläänpäin yhä paranevan ja rannoilla nähtiin paljon väkeä, joka ihmetteli outoa kulkijaa, monessakin paikassa luullen sitä taivaan lähettämöksi. Edelleen purjehtiessaan Ruiz sitten näki keulan edessä merellä purjealuksen, joka häntä suuresti ihmetytti, hän kun varmaan tiesi, ettei se voinut olla kukaan europpalainen, eikä ollut siihen saakka nähnyt maanasukkaitten purjeita käyttävän. Kun tultiin lähemmäksi, niin alus huomattiin suureksi lautaksi, »balsaksi», joka oli rakennettu lujasti yhteen sidotuista hyvin kevyistä puunrungoista, ruokokatolla katettu. Keskellä alusta oli kaksi mastoa, jotka kannattivat suurta nelikulmaista pumpulipurjetta. Tuulen kantamisen vastustamiseksi aluksessa oli irtain lautaköli. Vielä nykyäänkin käytetään samalla rannikolla ja sen joilla samanlaista alkuperäistä alusta. Ruiz laski sen viereen ja huomasi siinä olevan intianeja, miehiä ja naisia, jotka kuljettivat kulta- ja hopeaesineitä rantapaikkoihin kaupan. Mutta vielä enemmän hän ihmetteli heidän villakankaasta tehtyjä vaatteitaan, jotka olivat sangen hienosti kudotut, lintujen ja kukkien kuvin ommellut ja loistavan väriset. Aluksessa oli vaakakin, jolla punnittiin kultaa ja hopeaa. Intianeista kaksi oli kotoisin Tumbezista, rantakaupungista, joka oli vielä kauempana etelässä, ja he hänelle merkeillä osottivat, että siellä oli suuria laumoja niitä eläimiä, joista villa saatiin, ja että heidän hallitsijansa palatsissa oli kultaa ja hopeaa yhtä paljon kuin muualla puuta. Ruiz otti laivaansa molemmat Tumbezin miehet ja muutamia muitakin intianeja viedäkseen ne Pizarron luo tietojansa kertomaan ja samalla castilian kieltä oppimaan, niin että saatiin tulkkeja. Balsan hän sitten laski rauhassa menemään. Hän seurasi rannikkoa Punto de Pasadoon saakka, joka oli puolen astetta päiväntasaajan eteläpuolella, ja kääntyi siitä takaisin Pizarrolle uutisiaan kertomaan — ja pelastamaan hänet mitä vaarallisimmasta pulasta.

Pizarro oli joukkonsa keralla marssinut sisämaahan, etsiäkseen avointa seutua, josta hän oli huhua kuullut. Mutta metsä vain sakeni ja synkkeni, kuta kauemmaksi hän kulki, ja puut kohosivat niin korkeiksi, etteivät he tässäkään maassa olleet niiden vertoja nähneet. Samalla maa kävi yhä mäkisemmäksi, kuta enemmän he lähestyivät Andien mahtavia vuorijonoja, joitten lumipeitteiset kukkulat loistivat korkealla taivaalla lähempien vuorien takana. Espanjalaiset näkivät näillä metsäisillä mäkimailla mitä monipuolisimman ja osasta aivan oudon eläinkunnan, apinoita, valtavan boa-käärmeen, suunnattomat määrät papukaijoja ja joissa krokotiileja, jotka nyppäsivät sivumennen joukosta monta miestä. Toisia sai surmansa vaanivien intianien myrkkynuoleista. Pizarro menetti eräänkin kerran samalla haavaa neljätoista miestä, joiden kanootti jokimatkalla tarttui matalikolle. Muiden vaivain lisäksi alkoi pian nälänhätäkin ahdistaa, ja ravinnon avuksi täytyi etsiä metsäperunoita ja jalostamattoman kaakaopuun hedelmiä. Mutta vielä sietämättömämpi kuin metsä oli rannikko, sillä siellä kiehui sääskiä niin suunnattomasti, että miesten täytyi kaivautua kasvoja myöden hiekkaan. Suurin osa retkeläisistä halusi kiihkeästi päästä pois, mutta Pizarro ja hänen uskollisimpansa pysyivät jäykkinä.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Ruiz palasi, ja pian saapui Almagrokin Panamasta, tuoden ruokavaroja ja uusia sotilaita. Almagron matka oli menestynyt hyvin. Kun hän tuli Panamaan, niin oli Davilan tilalla uusi maaherra, joka oli heidän yritykselleen kaikin puolin suosiollinen. Pizarron väki reipastui ja sai uutta rohkeutta, ja kaikki tahtoivat nyt jatkaa matkaa etelään. Mutta suotuisa vuodenaika olikin jo menetetty, tuulet olivat koko ajan vastaiset ja lisäksi myrskyiset, ja merivirtakin tuli vastaan. Ukonilmat olivat hirmuiset, aallot kamalat, mutta lopulta päästiin Gallo saareen, jossa Ruiz jo oli käynyt. Siellä viivyttiin pari viikkoa, korjattiin laivat ja virkistyttiin merimatkan rasituksista. Sitten purjehdittiin eteenpäin. Kaikki myönsivät, että maa ja viljelys yhä paranivat etelää kohti, yksin metsätkin muuttuivat, yksitoikkoiset mangroverämeet jäivät jäljelle ja niiden sijasta rannalla nähtiin ebenpuuta, mahonkipuuta ja muita mitä arvokkaimpia kovia puita. Sandelipuu ja monet tuntemattomat hyvänhajuiset puut levittivät kaikkialla sulotuoksujaan, ja metsiköiden välillä oli suuret alat viljelysmaata, kukkuloilla maissia ja perunoita kasvaen, alemmilla paikoilla kukkivia kaakaopensaita. Takamezin kohdalla nähtiin melkoinen kaupunki, jossa oli kadut. Sekä miehillä että naisilla oli paljon kulta- ja jalokivikoristeita, toisilla korvissa, toisilla nenästä killumassa, kaulassa ja käsivarsissa. Maa oli jo Quitoa, jonka Perun inkat pari miespolvea aikaisemmin olivat vallottaneet. Se oli jo näillä seuduin hyvin rikasta kullasta, jota huuhdottiin joista. Ja täällä oli ihana Smaragdijoki, nimensä saanut rannallaan olevista smaragdikaivoksista, joista inkoille etsittiin tätä kallista jalokiveä.

Espanjalaiset olivat varmat siitä, että he nyt olivat tulleet kauan etsittyyn kultamaahan; mutta sen asukkaat näyttelivät sotaisia elkeitä ja kaikesta päättäen aikoivat itse pitää aarteensa. Rannalle kokoontui valtava joukko, jossa oli kymmenisentuhatta sotilasta, ja se näytti vain odottavan tilaisuutta alkaakseen tappelun. Pizarro oli mennyt maihin, melkoinen osasto mukanaan, aikoen saada aikaan ystävälliset välit intianien kanssa. Mutta siitä syntyikin kahakka ja Espanjalaisten olisi käynyt huonosti, intianien ylivoima kun oli niin suunnaton, ellei muuan hullunkurinen tapaus, sotaretken historiankirjottajien kertomuksen mukaan, olisi heitä pelastanut. Eräs ritareista vahingossa putosi hevosen selästä, ja intianit, jotka olivat luulleet hevosta ja miestä yhdeksi olennoksi, hämmästyivät tämän olennon kahtiajaosta niin suunnattomasti, että he suin päin pakenivat ja Pizarro joukkoineen pääsi veneihin palaamaan.

Pizarro Gallon saarilla.

Pizarro ja Almagro älysivät, etteivät heidän ja Gorgonan voimansa riittäneet niin ylivoimaista vihollista kukistamaan, ja neuvottelussa, johon upseerit oli kutsuttu, toiset vaativat palaamaan Panamaan. Mutta Almagro jyrkästi vastusti yrityksen kesken heittämistä, kehotti Pizarroa jäämään joukon keralla odottamaan, kunnes hän oli käynyt Panamassa lisäväkeä hankkimassa. Mutta nyt Pizarrokin näytti saaneen tarpeensa, hän ei suinkaan halunnut ainaiseksi jäädä tähän villiin maahan rämeitten ja metsäin keskelle, sillä välin kun Almagro kulutti aikansa hauskasti matkoilla. Oli syntyä tappelu, mutta luotsi Ruiz ja varainhoitaja Ribeira saivat aseveljet sovitetuiksi. Almagron tuumaan suostuttiin, mutta kun seudun väestö oli niin sotaista, niin Pizarro purjehti Gallo saarelle odottamaan. Siihen eivät kuitenkaan sotamiehet aikoneet suostua, sillä saari oli melkein autio, vaan kirjottivat Panamaan kirjeitä apua pyytääkseen. Almagro tosin anasti kirjeet, mutta tyytymättömille onnistui kuitenkin lähettää tavarain seassa maaherralle kyhäys, jossa he kuvailivat saareen jätettyjen surkeata tilaa ja pyysivät apua. Maaherra näistä tiedoista suuttuneena viipymättä lähetti kaksi laivaa vaatimaan, että Pizarro palaisi, koska hänen yrityksensä oli toivoton ja suotta maksoi ihmishenkiä. Mutta samalla laivalla Almagro sai toimitetuksi rohkaisevan kirjeen, jossa hän vaati Pizarroa kestämään, kunnes apua tulisi. Ja vaikka saarella olikin saatu nälkää nähdä, niin Pizarro päätti kehotusta noudattaa. Ennenkuin hänen joukkonsa laivaan pääsi, hän piirsi miekallaan idästä länteen kulkevan viivan ja huudahti miehilleen: »Täällä, eteläpuolella, on Peru aarteineen, tuolla toisella puolella Panama ja köyhyys. Valitkaa. Minä lähden etelään!» Sitten hän kulki viivan poikki. Häntä seurasi luotsi Ruiz ja lisäksi vain 12 miestä. Heidän nimensä tuli kuuluksi, sillä heidän rohkeutensa ratkaisi Pizarron ja Perun kohtalon. Töin tuskin saatiin laivoista ensi hätään ruokavaroja, mutta Ruiz lähti Panamaan kiiruhtamaan apua. Pizarro pienen joukkonsa keralla peräytyi kymmenkunnan penikulmaa pohjoisemmaksi asumattomaan Gorgona saareen, joka oli suurempi ja jossa oli runsaammin ravintoa sekä vedessä että maalla. Saarella oli metsää ja metsässä fasaneja ja jäniksiä, joista saatiin ruuan apua. Vettäkin oli riittävästi, rankkoja sateita vastaan rakennettiin suojaksi majoja. Mutta myrkyllisistä hyönteisistä oli sielläkin paljon vastusta. Pizarro koetti kaikin keinoin pitää vireillä miestensä mielialaa. Joka aamu pidettiin julkinen rukous ja illalla laulettiin hymni Neitsyen kunniaksi. Pizarro yleensäkin koetti antaa yritykselle uskonnollisen leiman, saadakseen karkean joukkonsa luottamaan taivaan suojelukseen.

Kuukausimääriä he tältä saarelta tähyilivät meren ulappaa, josta avun piti tulla. Mutta kauan he turhaan tähyilivät, ikäväkseen asti he saivat odottaa. Panaman maaherra oli kovin suutuksissaan Pizarron niskottelusta. Lopulta hän kuitenkin taipui antamaan laivan, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, ettei siihen otettaisi enempää väkeä kuin oli purjehdusta varten tarpeen, ja että Pizarro itse saapuisi kuuden kuukauden kuluttua kertomaan yrityksestään. Almagro ja Luque luvan saatuaan kiiruumman kautta varustivat laivan, ottivat mukaan aseita ja ampumavaroja ja lähtivät. Seitsemän kuukautta oli Pizarro tovereineen saanut odottaa. Vaikka hänen mielipahansa olikin suuri, kun ei saanut apuväkeä, niin käytti hän kuitenkin ilolla tilaisuutta jatkaakseen maan tutkimista. Kiiruumman kautta lähdettiin »helvetistä», jonka nimen saari ahkerista hartaudenharjotuksista huolimatta oli saanut, ja luotsi Ruiz, joka laivaa johti, suuntasi intianien osotusten mukaan Tumbezia kohti. Tuuli ja merivirtaus tosin olivat melkein alati vastaiset, mutta säät olivat muutoin suotuisat. Kun oli Pasadon nokan ohi purjehdittu, niin alkoivat tuntemattomat vedet, joilla ei edes Ruiz ollut käynyt. Rannikko kävi matalammaksi ja sillä alkoi olla hiekkalakeita. Toiset seudut taas olivat erinomaisen viljavat ja ihanat ja asukkaitten valkoisia taloja loisti taajassa rannikolla. Kun oli oltu parikymmentä päivää matkalla, niin laskettiin Guayaquilin ihanaan lahteen. Rannikolla oli taajassa kyliä ja kaupunkeja, vaikka hedelmällinen kaistale olikin kapea, sillä Andien jonot kulkevat läheltä lahdenperukan ohi. Ihastuneina maan kauneudesta ja hyvästä viljelyksestä Espanjalaiset kävivät Tumbezin lahden suulle Santa Claran saaren suojaan ankkuriin. Saari oli asumaton, mutta läheisen Puna saaren asukkaitten tapana oli tulla sinne uhraamaan.

Tumbez.

Seuraavana päivänä he laskivat lahden poikki Tumbeziin, joka kivi- ja savitaloineen oli hyvin kastellun vihannan niityn keskellä. Pian saapui laivan luo Tumbezin »balsoja», jotka olivat täynnään Punaan sotaretkelle lähteviä sotilaita. Päälliköitä kehoteltiin tulemaan laivaan, ja ihmetellen he katselivat kaikkea, kummastellen varsinkin sitä, kun laivalla tapasivat maanmiehiään. Nämä kertoivat vaiheensa ja kuvasivat Espanjalaisia ihmeolennoiksi, puolijumaliksi (huiracalchas), jotka eivät olleet tulleet millään pahoilla aikeilla, vaan ainoastaan tutustuakseen maahan ja sen asukkaihin. Tumbezin asukkaat olivat kokoontuneet rannalle ja ihmettelivät lahdelle ankkuriin käynyttä uivaa linnaa. He jännitetyllä mielellä kuulivat maanmiestensä kertomuksia ja alueen päällikkö eli kuraka paikalla päätti valkoisten olevan korkeampia olennolta, joita oli palveltava. Laivan luo saapui useita balsoja, joilla Pizarron pyynnön mukaan tuotiin bananeja, pisangeja, jukkaa, maissia, imeliä perunoita, ananasta, kaakaopapuja ja Tumbezin laakson muita tuotteita. Tuotiin myös metsänriistaa ja kaloja, ynnä muutamia eläviä laamoja, joita Pizarro nyt näki ensi kerran. Laivaan saapui sitten eräs inkkalainen ylimys, joka oli Tumbezissa sattumalta ja joka Espanjalaisilta sai korvissaan käyttämiensä valtavain helyjen vuoksi nimeksi »Orejon.» Pizarro kohteli häntä suurella huomaavaisuudella, näytti hänelle laivansa kaikki paikat ja ilmotti peittelemättä tulleensa maata anastamaan hallitsijalleen, koska se oikeudella kuului hänelle, ja samalla myös oikeata uskontoa levittämään, koska täällä palveltiin pahaa henkeä. Intianiylimys kuunteli tarkkaavaisesti, mutta ei vastannut mitään; hänen näytti olevan hyvin vaikeata käsittää, että maan päällä olisi suurempaa hallitsijaa kuin inkka, auringon poika. Ylimys söi laivalla päivällistä ja kiitteli ruokia ja varsinkin viiniä, joka hänestä oli paljon parempaa kuin kotoiset käyneet juomat. Lahjoista, joita Pizarro hänelle antoi, hänen mielestään teräspiilu oli arvokkain, rauta kun oli yhtä tuntematonta Perussa kuin Mexicossakin.

Pizarro seuraavana päivänä lähetti maihin Alonso de Molinan ja Panamasta otetun neekerin lahjottamaan kurakalle sian ja kukon kanoineen: molemmat olivat Uudessa maailmassa tuntemattomia eläimiä. Molina illalla palatessaan tiesi kertoa kummia siitä mitä oli nähnyt. Hänen ympärilleen oli heti kokoontunut paljon väkeä, joka ei voinut kylläkseen ihmetellä hänen ihoväriään ja pitkää partaansa. Naiset varsinkin olivat olleet uteliaita ja Molina puolestaan oli haltioissaan heidän suloudestaan ja miellyttävästä käytöksestään. He pyysivät häntä jäämään heidän luokseen ja lupasivat antaa hänelle kauniin vaimon. Mutta yhtä suuresti he ihmettelivät hänen seuralaisensa mustaa, ihoväriä, eivätkä tahtoneet ottaa uskoakseen, että se oli luonnollista, vaan koettivat hieroa sitä pois käsillään. Kun neekeri nauroi, niin että valkoiset hampaat loistivat, niin hekin nauroivat mahdottomasti. Paljon ihmeteltiin eläimiäkin, ja kun kukko hiekasi, niin he löivät kätensä yhteen ja kysyivät, mitä se sanoi. Kuraka otti Molinan vastaan upeassa kodissaan, jossa oli vartijat ovella ja astiat kullasta ja hopeasta. Sitten hänelle näytettiin kaupunkia ja varsinkin temppeliä, jonka kullan ja hopean paljoutta Molina kehui niin ylenpalttisin sanoin, ettei Pizarro ottanut sitä uskoakseen, vaan seuraavana päivänä lupasi lähettää viisaamman ja luotettavamman tiedustelijan. Hän lähettikin huomeneksella maihin Pedro de Candian, joka oli puettuna täysiin haarniskoihin, miekka kupeella, hakapyssy olalla. Häntä intianit vielä enemmän ihmettelivät, aurinko kun kimalsi hänen kiiltävästä teräspuvustaan. Candiaa pyydettiin, että hän antaisi hakapyssynsä puhua heille, siitä kun oli niin kummia kerrottu. Ritari asetti maaliksi laudan ja tähtäsi tarkkaan; pamaus, savu ja luodin sattuminen lautaan säikäyttivät kovasti läsnäolevia, toiset lankesivat maahan ja peittivät käsillä silmänsä, toiset lähestyivät pelästyneinä ritaria, mutta rauhottuivat pian hänen hymyilevän muotonsa nähdessään. Candiaa kohdeltiin yhtä vieraanvaraisesti kuin Molinaakin, ja yhtä ihastunut oli hänen kertomuksensa kaupungista, jonka suojana oli kolmenkertaiset muurit. Temppelin hän oli huomannut kerrassaan katetuksi kulta- ja hopealevyillä. Sen vieressä oli luostari, jossa säilytettiin inkalle määrättyjä morsiamia, ja nämä olivat olleet kovin uteliaita häntä näkemään. Luostarin puutarha oli ollut täynnään kullasta ja hopeasta tehtyjä hedelmänkuvia, joita hän oli nähnyt käsityöläisten paraillaan värkkäävän. Tumbez oli inkan mielikaupunkeja: se oli aivan Perun rajalla, lähellä vallotetun Quiton aluetta. Inkat olivat rakentaneet sen komeat julkiset rakennukset. Monet vesijohdot toivat siihen runsaasti vettä, meri ja vainiot antoivat kaikenlaisia elintarpeita. Perun vallotuksen jälkeen ei kulunut montakaan vuosikymmentä, ennenkuin kaikki oli raunioina.

Espanjalaiset tulivat kerrassaan ilohumalaan nämä uutiset kuullessaan. Pizarro kiitti Kaitselmusta, joka vihdoinkin oli johtanut hänet hänen toiveittensa perille; mutta samalla hän oli kovin katkeralla mielellä, kun oli joukkonsa menettänyt. Lausuttuaan Tumbezin asukkaille jäähyväiset ja luvattuaan pian palata hän läksi purjehtimaan vielä kauemmaksi etelää kohti. Sillä puolella asukkaat jo olivat saaneet tiedon näistä oudoista vieraista ja tulivat balsoineen heitä tervehtimään, hedelmiä, kaloja ja vihanneksia tuoden. Ranta poikkesi itäänpäin, myrsky pakotti Ruizin vähän ulommatse laskemaan, mutta vaikka ranta katosi, niin olivat kuitenkin Andien jonot kaiken aikaa näkyvissä. Huomattavimpiin niemiin vain poikettiin, ja kaikkialla asukkaat ottivat yhtä vieraanvaraisesti vastaan. He tulivat ulos, balsat täynnään ruokatavaroita, katselemaan »auringon lapsia», joiden iho oli niin kaunis, puvut kiiltävät, joilla kädessään oli ukkosen vasamat. Sitä paitsi oli kaikkialle levinnyt tieto siitä, kuinka ystävällisesti ja hyväntahtoisesti he olivat käyttäytyneet. Pizarro oli vielä liian heikko, hän ei vielä näyttänyt oikeata luontoaan. Kaikkialla hän kuuli kerrottavan inkasta ja tämän rikkauksista ja mahdista. Ja omin silmin he näkivät, että näissä tiedoissa mahtoi olla perää; he näkivät inkkain kuuluja valtateitäkin. Kun oli tultu 9:nnelle leveyspiirille Santan kauniiseen satamaan, jonka ympärillä oli laajalti kuivia hietikoita, niin Pizarro vihdoin kääntyi paluumatkalle, poiketen samoihin satamiin, joissa hän oli menomatkalla käynyt. Hän oli luvannut palatessaan käydä katsomassa erästä ylhäistä intianilaista naista, ja tuskin oli käyty kylän edustalle ankkuriin, kun tuo nainen suuren seurueen keralla saapui laivaan. Pizarro otti hänet vastaan suurella kunnioituksella ja lahjotti hänelle kaikenlaisia leluja. Pizarro seuraavana päivänä lähti vastavierailulle, ja kylästä lähetettiin laivaan panttivankeja siksi aikaa, jonka hän maissa viipyi, vaikka hän kysyttäessä oli nimenomaan sanonut, että se oli tarpeetonta. Maalla oli vastaanottoa varten rakennettu rehevistä lehvistä lehtimajoja, joihin oli kiedottu tuoksuvia kukkia ja yrttejä. Pitopöydässä oli ylenpalttisesti kaikenlaisia ruokia, mitä Perussa osattiin valmistaa, ynnä mitä herkullisimpia hedelmiä, joiden nimet ja ominaisuudet olivat Espanjalaisille tuntemattomat. Kun ateria oli syöty, niin nuoret miehet ja tytöt huvittivat vieraita soitolla ja karkeloilla.. Pizarro lopuksi selitti matkansa tarkotuksen ja antoi emännälleen Castilian lipun, pyytäen häntä pystyttämään sen alamaisuuden meikiksi. Intianit tekivät sen suurimmalla mielihyvällä, alati nauraen, ja Pizarro oli sangen tyytyväinen näihin ilmeisiin alamaisuuden tunteihin ja palasi juhlasta hyvällä mielellä takaisin laivaan. Tumbezissakin poikettiin paluumatkalla, ja pari hänen miehistään pyysi saada jäädä sinne asumaan; toinen heistä oli Alonso de Molina. Pizarro mielellään suostui pyyntöön, koska he siten perehtyivät kansaan ja maahan ja saattoivat olla tulevaisuudessa hyvänä apuna. Heidän sijaansa hän otti laivaan pari perulaista castilian kieltä oppimaan.

Pizarron sopimus Espanjan kruunun kanssa.

Kahdeksantoista kuukautta kestäneen matkan jälkeen laiva palasi Panamaan, jossa sen tulo herätti suurta huomiota, vaikkeivät retkeläisten kauniisiin juttuihin kaikki uskoneetkaan. Maaherra Pedro de los Rios varsinkin oli epäuskoinen, ja hän kieltäytyi millään tavalla enää edistämästä triumviraatin aikeita. Luque silloin ehdotti, että käännyttäisiin suoraan kruunun puoleen, ja se ehdotus oli pelastus. Ystävysten luotto oli vähentynyt niin vähäksi, ettei tahdottu saada Pizarrolle kokoon riittävästi matkarahoja, jotta hän saattoi hovissa esiintyä. Mukanaan kartta, jonka Ruiz oli piirtänyt uudesta maasta, hän lähti Panamasta keväällä 1528, mutta vangittiin heti Sevillassa Encison toimesta, jonka retkellä hän oli ollut mukana ja jolla oli häneltä saatavaa. Hallitus oli kuitenkin jo saanut tiedon matkan tarkotuksesta ja käski laskea hänet vapaaksi. Hetki oli hänen tuumalleen otollinen, sillä Kaarle V oli vastikään Pavian tappelussa voittanut ja vanginnut Ranskan kuninkaan ja oli siten päässyt pahimmasta ulkonaisesta vihollisestaan. Lisäksi oli Corteksen urotöitten kautta yleinen huomio entistä enemmän kiintynyt näihin merentakaisiin yrityksiin ja niistä toivottiin entistä parempaa saalista. Pizarro tapasi Kaarle V:n Toledossa. näytti tuomansa kultakorut, Perun muita tuotteita ja pari laamaa, jotka outoutensa kautta herättivät suurta huomiota. Kaarle V:ttä viehätti suuresti Pizarron kertomus seikkailuistaan ja siitä maasta, jonka hän oli löytänyt ja nyt lupasi vallottaa. Hän tuli liikutetuksi kyyneliin saakka Pizarron kuvatessa omia ja toveriensa kärsimyksiä autiolla saarella. Maan kultarikkaus herätti hänen erikoista huomiotaan, ja parhain suosituksin hän antoi Pizarron esityksen Intian neuvoston käsiteltäväksi. Päätös tuli kaikin puolin suosiollinen. Francisco Pizarro nimitettiin Perun maaherraksi, Almagro Tumbezin komentajaksi ja Luque Tumbezin piispaksi. Ruiz taas Etelämeren yliluotsiksi. Heidän piti kunkin saada Perun tuloista runsaat vuosipalkat. Ne kaksitoista uskollista miestä, jotka olivat jääneet Pizarron keralla Gorgona saareen, korotettiin kaikki hidalgoiksi, s.o. aatelisiksi. Pizarro sai vaakunakilven. Yritystä edistääkseen hallitus paitsi virallista suojelustaan antoi ampumavaroja ja tykkejä, muut varustukset olivat Pizarron ja hänen toveriensa hankittavat.. Pizarro samalla kokonaan vapautettiin Panaman maaherran käskynvallasta. Hän sai siten vihdoinkin vapaat kädet.

Mutta samalla välikirja velvotti Pizarroa hankkimaan yritykseen vähintäin 250 miestä, joista vain 100 saatiin ottaa siirtomaista. Ja tätä ehtoa hänen oli vaikea täyttää, vaikka sai apua Cortekseltakin, joka siihen aikaan oli Espanjassa. Peläten yrityksen tämän vuoksi haaksirikkoon joutuvan hän lähti matkaan salaa San Lucarin satamasta, Guadalquivirin suusta, tammikuussa 1530, vaikka vajanaisin voimin. Vähän myöhemmin lähtivät hänen veljensä Hernando, Juan, Gonzalo ja Martinez de Alcantara, ja kaikki yhtyivät Gomeran luona Canarian saaristossa. Yhdessä purjehdittiin sitten meren poikki Panamaan. Almagro ja Luque olivat kovin tyytymättömiä uuteen välikirjaan, heidän asemansa kun oli siinä määrätty kokonaan toisarvoiseksi. Pizarro syytti Espanjan hallitusta, mutta ei voinut saada yhtiömiehiään vakuutetuiksi omain aikeittensa rehellisyydestä. Almagro tosin pysyi yrityksessä osallisena, mutta luottamus oli hävinnyt, sijaan oli astunut vihamielisyys, joka tuon tuostakin puhkesi ilmi, ja tämä riita se monen vaiheen jälkeen vihdoin tuotti kummallekin conquistadorille niin surkean kuoleman.

Kolmas retki.

Panamasta lähdettiin tammikuussa 1531 kolmella laivalla, joissa oli 180 miestä ja 37 hevosta.

Vastaiset tuulet hidastuttivat matkaa. Nykyisen Equadorin pohjoisrajalla mentiin maihin ja vallotettiin eräs kaupunki, josta saatiin paljon kultaa, hopeaa ja smaragdeja. Viidennes saaliista määrättiin kruunun osaksi, loput jaettiin retkeläisten kesken kunkin arvon mukaan. Panamaankin Pizarro lähetti melkoisen summan, houkutellakseen enemmän väkeä. Sieltä tuli muutama kymmenkunta miestä, mutta enemmän tarvittiin. Pizarro lähti Guayaquilin lahdessa olevaan Punan saareen odottamaan lisää väkeä. Punan asukkaitten kanssa elettiin ensinnä hyvässä sovussa, kunnes vastapäätä mannerrannalla olevan Tumbezin asukkaat, jotka elivät Punalaisten kanssa riidassa, saivat Pizarron uskotelluksi, että nämä aikoivat hyökätä hänen kimppuunsa ja tuhota kaikki Espanjalaiset. Samoin kuin Cortes Cholulassa Pizarrokin päätti ennättää ennen. Punan päälliköt vangittiin ja mestattiin. Väestö siitä raivostuneena teki suuren hyökkäyksen, mutta voitettiin. Pian tämän jälkeen saapui 100 miestä lisäväkeä, jotka oli pestannut etevä ritari Hernando de Soto, ihastuneena Panamaan lähetetyistä smaragdeista. Vahvistunein voimin Pizarro lähti Tumbeziin. Tämä kaupunki olisi nyt luultavasti ryöstetty, sillä seikkailijain kullannälkä kiihtyi yhä enemmän, kuta enemmän aika kului, mutta se oli sillä välin aarteensa menettänyt, kurakan selityksen mukaan Punan raakalaisheimojen hyökkäyksen kautta. Tähän ei kuitenkaan ollut ehdottomasti luottamista, sillä Tumbezilaiset näyttivät lähteneen Espanjalaisia pakoon ja kuultuaan heidän ryöväyksistään pohjoisempana ehkä olivat vieneet aarteensa kätköön. Osa palasi takaisin Pizarron rauhottavien vakuutuksien jälkeen. Heiltä kysyttiin, mikä oli tullut Alonso de Molinan ja toisen heidän luokseen jääneen ritarin kohtaloksi, mutta vastaukset olivat vältteleviä. Toiset sanoivat heidän kuolleen tarttuvaan tautiin, toiset saaneen surmansa, kun olivat ahdistaneet intianien naisia. Sen parempaa tietoa ei heidän kohtalostaan milloinkaan saatu.

San Miguel.

Vaikka muutamia espanjalaisia murhattiin Tumbeziin maihin noustaessa, niin ei Pizarro kuitenkaan kostanut, koska hän älysi lempeyden välttämättömäksi, niin kauan kuin hänen voimansa olivat niin vähäiset. Hän ylläpiti sen vuoksi toistaiseksi ankaraa mieskuria. Peläten enemmän odotuksen vain lisäävän joukkonsa tyytymättömyyttä hän lähti kulkemaan maisin etelää kohti. Matkalla hän kaikkialla valtasi maan Espanjan kruunun nimeen. Väestö, joka ei tuota muodollisuutta käsittänyt, salli sen tapahtua. Tangararan laaksoon, nykyisen Perun pohjoisosaan, perustettiin San Miguel siirtokunta, tukikohdaksi vastaisille toimille. Siirtokunta vähän myöhemmin muutettiin terveellisempään paikkaan Piuran laaksoon, joka oli parisataa kilometriä Tumbezista eteläänpäin. Uuteen kaupunkiin rakennettiin kivestä taloja, yleisiä rakennuksia ja muurit ja asetettiin virkamiehet ikäänkuin espanjalaiseen kaupunkiin ainakin. Kaupungin espanjalaisille jaettiin ympäristöstä maita ja maaorjia tavallisen repartimiento-järjestelmän mukaan; mutta aluksi kohdeltiin väestöä paljon paremmin kuin olisi Panaman verikoiralta odottanut. Pizarro oli viisas, vaikka sydämetön.

Pizarro sai tällä retkellä yhä paremman käsityksen sekä maasta itsestään että sen valtiollisista oloista, ja saattoi sen mukaan toimensa suunnitella. Hän kuuli Atahualpan ja Huascarin välisen riidan ja saattoi käyttää sitä hyväkseen. Huayna-Capak nimisen vallottaja-inkan molempain poikain, Atahualpan ja Huascarin välillä oli syntynyt verinen veljessota. Alussa he tosin olivat sovussa hallinneet kumpikin valtakuntaansa, edellinen Quitossa, jälkimäinen Cuzcossa, mutta sopu rikkui, kun kunnianhimoinen ja sotainen Atahualpa oli anastanut Guayaquilin lahden rannalla olevan Tumibamban. Monessa tappelussa voitettuaan veljensä Atahualpa lopulta sai hänet lähellä Cuzcoa vangiksi. Huascarin perhe oli Atahualpan toimesta melkein sukupuuttoon hävitetty. Tämä kaikki oli tapahtunut vähää ennen Pizarron tuloa; Atahualpa oleskeli nyt paraillaan sotajoukkonsa keralla Cajamarcassa, kymmenkunnan päivämatkan päässä San Miguelista. Pizarro olisi mielellään odottanut Panamasta apua, mutta pelkäsi viivytyksen kautta miestensä mielialan masentuvan. Saatuaan San Miguelin asiat järjestykseen hän jätti sinne jonkun verran puolustusväkeä ja varustautui lähtemään pääjoukon keralla vuoristoon inkkaa tapaamaan. Ennen lähtöään hän sulatti siihen saakka anastetun kullan ja hopean harkoiksi, erotti kruunun viidenneksen ja lähetti loput Panamaan velkojen maksuksi ja uusien tarpeitten ostamiseksi. 21 p. syyskuuta 1532 hän lähti San Miguelista retkelleen, mukanaan 110 jalkamiestä, 67 ratsumiestä ja muutamia harvoja pyssymiehiä. Tulkkina oli kaksi tumbezilaista, jotka olivat hyvin edistyneet espanjan kielen taidossa.

Inkat ja heidän maansa.

Luomme seuraavassa silmäyksen siihen suureen ja edistyneeseen valtakuntaan, jonka espanjalaiset seikkailijat näin olivat saavuttaneet ja jonka he sitten vähäisillä voimilla vallottivat ja alistivat.

Inkkain vanha valtakunta ulottui laajimmillaan ollessaan pitkin Audein vuorimaita ja Tyynen meren rantoja nykyisestä Columbiasta Chileen saakka. Tämä laaja alue on luontonsa puolesta maapallon omituisimipia. Vaikka se onkin melkein kokonaan kuumassa vyöhykkeessä, niin käsittää se kuitenkin tavallaan kaikki ilmastot, ilmastovyöhykkeet vain eivät ole pohjois-etelä-suunnassa, vaan niitten lauhtuminen kuumasta kylmään tapahtuu alaalta ylöspäin. Toiset maakunnat ovat erinomaisen kosteita ja hedelmällisiä, täynnään laajoja aarniometsiä, joihin raivaus ei ole vieläkään voinut tunkeutua. Nämä ovat Andien itäpuolella, merenrannikko enimmäkseen on kuivaa, erämaanluontoista ja viljelykselle vastahakoista ilman keinotekoista kastelua. Kuta korkeammalle noustaan, sitä enemmän ilmanala viilenee, vaikkapa aurinko vuoden umpeensa kaartuukin melkein suoraan keskitaivaan poikki. Tuhannen, parin metrin korkeudessa on maita niin viehättävän leutoja ja suotuisia, että tuskin missään tapaa kautta vuoden tasaisempaa ja mieluisempaa ilmanalaa. Mutta kun noustaan siitä, niin tullaan laajoille ylänkömaille, jotka ovat niin korkealla, että niiden ilmanalaa täytyy sanoa viileäksi, vaikka ne ovat päiväntasaajan alla. Puurajan yläpuolella ovat vihdoin paramo-maisemat. joissa ei koskaan ole niin lämmintä kuin esim. Suomessa kesällä, eikä taas koskaan niin pakkastakaan kuin meillä talvella; kesälämmön karkottaa korkeus, talvipakkasen auringon korkea asema taivaalla. Siellä vallitsee, ottaaksemme vertauksen oman maamme ilmanalasta, ainainen kevätkesä raesateineen, lumiräntineen, mutta myös päiväpaisteineen ja suline maineen. Vuoden umpeensa pysyy sää ja lämpö melkein samanlaisena. Metsät eivät menesty enää; paramoilla on oma omituinen kasvullisuutensa, jonka lajit ovat kaikissa matkustajissa herättäneet ihmettelyä haaveellisten muotojensa kautta. Andien reunaselänteitten väliset ylätasangot, punot, jotka ovat leveimmät Etelä-Perussa ja Boliviassa, ovat kaikki joko viileän lauhkeita taikka aivan paramo-luontoisia maita.

Samoin kuin Mexicossa vallitsi siis Perussakin päiväntasaajan alaisuudesta huolimatta laajoilla aloilla semmoinen ilmaston lauhkeus, jossa korkeammat sivistykset paraiten menestyvät. Korkealla vuoriylängöillä olikin Perulaisten vanha kansallinen pääkaupunki Cuzco, s.o. »maan keskusta», ylängöllä suuri Titicaca järvi, itärannallaan korkeat alppimaisemat, itsekin 3854 metriä merta korkeammalla. Mutta kun sieltä mennään vuoriston poikki itää kohti, niin tullaan alaviin tiheisiin aarniometsiin, joihin tuskin vieläkään ihminen on voinut tunkeutua.

Näiden ylänköjen intianisivistyksen perustajat näyttävät tulleen merenrannikolta, mutta vasta ylämaassa kehittyneen. He puhuivat, historian valon heihin sattuessa, kahta sukulaista kieltä, aymaraa ja quechuaa (ketshuaa). Aymarain kantamaa oli Titicaca järven seuduilla, heidän kansallinen pyhättönsäkin järven saaressa. Titicacan läheisyydessä ovat maan vanhimpien rakennuksien rauniot.

Espanjalaisten maahan tullessa oli Aymarain täytynyt alistua sotaisten quechuain alle, joitten vallan keskusta Cuzco oli. Quechuat, joitten hallitsijoita nimitettiin inkoiksi, lienevät perustaneet valtakuntansa vuoden 1000 vaiheilla j.Kr.

Inkkain vanhempi historia on tarujen verhossa. Varmempia tietoja on vasta niiltä ajoilta, jotka kuluivat lähinnä espanjalaisen vallotuksen edellä. Huayna-Capak niminen suuri vallottaja hallitsi maata vv. 1475—1525 ja hänen aikanaan valtakunta levisi varsinkin pohjoista kohti. Mutta juuri siltä puolelta, jossa valtakunta vielä oli löyhin, alkoivat Espanjalaiset hyökkäyksensä. Perussa sen vuoksi kävi samalla tavalla kuin Mexicossakin: vallottajat saivat alun pitäen kannatusta niiltä alistetuilta kansoilta, jotka olivat inkkain ikeeseen tyytymättömiä. Pizarron yritystä lisäksi suosi Huayna-Capakin molempain poikain Huascarin ja Atahualpan riitaantuminen, josta edellä kerrottiin. Atahualpa oli vallotetun Quiton ruhtinattaren poika ja arvossa alempi Huascaria, joka oli puhdasta inkka-sukua. Hän oli siitä huolimatta saanut kootuksi melkoisen puoluekunnan ja oli voitokkaasti taistellut veljeään vastaan. Espanjalaisten saapuessa riita oli juuri ratkaistu. Atahualpa, joka oli paluumatkalla sotaretkeltään, oli Huascarin vangiksi saatuaan päässyt koko inkka-valtakunnan hallitsijaksi.

Inkat olivat kansan käsityksen mukaan auringon poikia ja jumalallista sukua, jonka vuoksi heidän tuli saada jumalallista kunnioitustakin. Heillä oli kaikkialla maassa linnoja ja palatseja, varsinkin molemmissa pääkaupungeissa. Cuzcon palatsi oli 350 askelta pitkä, kokonaan katettu kultalaatoilla, runsaasti koristeltu ja suurien puutarhain keskellä. Inkat pukeutuivat komeihin, värikkäihin pukuihin, jotka oli kudottu hienoimmasta villasta ja runsaasti koristettu kullalla ja jalokivillä. Arvon merkkinä oli punainen päähine ja sulkatöyhtö. Uskonto kohdistui etupäässä auringon palvelukseen. Maassa oli paljon auringolle pyhitettyjä temppeleitä, joissa oli kultaisia epäjumalankuvia. Palveltiin myös tähtiä ja luonnon-ilmiöitä, kuten vuoria, kallioita, lähteitä ja jokia. Inkkain luultiin pääsevän kuolemansa jälkeen jumalten joukkoon. Inkan jälkeen olivat papit suurimmassa arvossa ja ylimäinen pappi oli kuninkaallisen suvun jäsen. Pappien elämä oli tarkoilla säädöksillä määrätty, heidän täytyi usein paastota ja kurittaa ruumistaan. Auringon immet, jotka olivat luostareissa ankarasti erotettuina maailmasta, hoitivat pyhää tulta niinkuin Vestan neitoset Roomassa. Uhrit eivät olleet niin verisiä kuin Mexicossa, mutta Perussakin kuitenkin tapahtui, että joskus uhrattiin poikia; näiden rinta samoin kuin Mexicossa viillettiin auki kiviveitsellä ja sydän reväistiin jumalille.

Ylimystöön kuuluivat etupäässä kuninkaallisen suvun jäsenet ja heidän heimolaisensa, joita oli paljon kautta maan; tällä ylimystön ylimystöllä oli oma pukunsa, jota muut eivät saaneet käyttää, paljon etuoikeuksia, kuten yksinoikeus kaikkiin korkeimpiin virkoihin, ynnä kaikenlaisia muita etuja. Alempaan ylimystöön kuuluivat voitettujen kansojen ruhtinaat ja heidän sukukuntansa.

Yhteiskunnalliset olot olivat omituinen yhdistelmä yksinvaltiutta ja sosialistista ihannevaltiota. Ammatti kulki perheissä perintönä isältä pojalle. Elämänlaatu ja vaatteus olivat laeilla tarkkaan säädetyt. Ei kukaan voinut rikastua, mutta ei kukaan lopen köyhtyäkään. Kansan täytyi viljellä kaikki maa, sekä kuninkaan maa, temppelimaa että valtionmaa. Valtionmaa jaettiin joka vuosi uudelleen perheitten ja kuntien suuruuden mukaan ja tuloista sai jokainen perhe, mitä se elääkseen tarvitsi. Perulaiset olivat Aztekkeja edullisemmassa asemassa sen puolesta, että heillä oli arvokas kotieläin, laama, mutta laamakarjat olivat kaikki hallitsijan omaisuutta. Viljasadosta sai jokainen perhe osansa, niin paljon kuin arvioitiin vaatteitten valmistamiseen kuluvan. Samoin oli kaikki kulta ja hopea julistettu valtion omaisuudeksi ja niitä käytettiin melkein yksinomaan temppelien ja palatsien koristamiseen. Paitsi villasta kudottiin kankaita myös puuvillasta ja muista kasviksista. Miehet käyttivät lyhyttä takkia, jonka väri joka maakunnassa oli laissa määrätty, naisten pukuna oli pitkä mekko, pääside ja lötöt.

Maanviljelys oli etevä. Maa lannotettiin linnun lannalla eli guanolla, mäkien rinteille vainiot rakennettiin penkereihin ja niille johdettiin vettä kastelua varten. Viljelyskasveja olivat quinoahirssi, maissi, peruna, bananit ja agave. Hermojen kiihottamiseksi pureskeltiin koka-pensaan lehtiä; tupakka, jota nuuskattiin, vaan ei poltettu, oli arvossa rohtona. Pumpulia viljeltiin varsinkin niissä lämpöisissä syvissä laaksoissa, jotka siellä täällä vakoilevat viileitä ylänköjä.

Kaikenlainen ammattiteollisuus oli melko hyvin edistynyt. Rautaa ei tunnettu, mutta muista metalleista, kuten pronssista ja kuparista, valmistettiin taidokkaita aseita ja esineitä. Kullasta muotoiltiin kuvapatsaita, jopa ihmisen kokoisia, kiillotetusta metallista valmistettiin peilejä ja polttolinssejäkin. Kankaitten kuosit olivat aistikkaat ja värisovittelu sulava. Jonkinmoinen gobelinienkin valmistus oli Perussa tunnettu.

Rakennukset olivat erilaisia sen mukaan, mikä seudun ilmanala oli. Sateettomassa rantavyöhykkeessä talot olivat ilmakuivista tiilistä ja katto laaka. Vuoristossa taas olivat seinät kivestä, katto ruohoista. Rakennukset olivat yleensä vain yhdenkertaisia; taajain maanjäristyksien vuoksi olisivat monenkertaiset rakennukset olleet vaaralliset. Akkunoita ei ollut ensinkään, valoa ei tullut muualta kuin ovesta. Suurempien kylien ja kaupunkien ympärillä oli muurit, joitten portit yöksi suljettiin. Sacsahuamanin suuri linna oli ympäröity kolmella vankalla kivimuurilla. Suuret yleiset rakennukset ja palatsit olivat vakavaa, yksitoikkoista mallia, pylväitä ei käytetty, veistoksia oli runsaasti, vaikka ne olivatkin karkeita ja jäykkiä. Mutta kivien tahoilussa ja yhteen liittämisessä Perulaiset olivat verrattomia mestareita.

Vielä huomattavampia kuin rakennukset olivat ne suurenmoiset vesijohdot ja tiet, joita kulki kautta maan, tiet yhtyen pääkaupunkiin. Se tie, joka kulki Cuzcosta Quitoon ja Pastoon, oli 135 penikulmaa pitkä ja 15-25 jalkaa leveä, hakatuista laakista rakettu, kahden puolen puistokujat. Rotkoja oli täytetty, kallioita murrettu pois ja toisin paikoin rakennettu pitkiä portaita. Teillä kun ei käytetty vaunuja, vaan kuormat vietiin laamain selässä, niin eivät portaat liikettä haitanneet; espanjalaisten hevosten kuitenkin oli sangen vaikea niihin tottua. Vuoripurojen ja rotkojen poikki oli sillat, missä kivistä, missä puusta, missä köysien kannattamat. Matkat oli usein penikulmapatsailla merkitty. Määrättyjen välien päässä oli majatalot inkkoja ja heidän seurueitaan varten. Nämä tiet saivat Hernando Pizarron, vallottajan veljen, ihastuksissaan huudahtamaan, ettei koko kristikunnassa ollut yhtä oivallisia; se ehkä siihen aikaan pitikin paikkansa. Alexander v. Humboldt niistä lausuu: »Jäännökset, mitä olen nähnyt Roomalaisten teistä Espanjassa, Italiassa ja Etelä-Ranskassa, eivät voittaneet vanhain Perulaisten teitä, vaikka viimeksi mainitut mittauksieni mukaan olivat lähes 4000 metrin korkeudessa.» Samoin kuin Mexicossa kantoivat Perussakin nopeat pika-airuet näillä teillä inkkain viestejä, niin että hallitsija sai mitä pikimmin tiedon kaikesta. mitä hänen valtakunnassaan tapahtui.

Kirjotustaitoa tällä kansalla ei ollut, siinä suhteessa se oli jäljellä Mexicon ja Keski-Amerikan kansoista. Mutta sillä oli eräs omituinen merkitsemistapa, joka rajotetussa määrässä toimitti kirjotuksen tehtävää. Perulaiset sitoivat solmuja, kun tahtoivat merkitä jonkun asian muistoon, taikka lähettää käskyn tai tiedon. Otettiin kimppu villaisia erivärisiä rihmoja ja näitä solmittiin yhteen, niin että solmuilla ja niitten keskinäisillä yhteyksillä ja suhteilla oli määrätty merkityksensä. Rihmojen pituudella ja vahvuudella, solmiamistavalla, väreillä ja väriyhtymillä niinikään oli kullakin eri merkityksensä. Valkoinen esim. merkitsi rauhaa taikka hopeata, punainen sotaa taikka sotilaita, keltainen kultaa, viheriäinen maissia. Joskus saattoi moinen solmukimppu painaa puolen sentneriä ja sisältää paljon asioita.

Sotalaitos oli yhtä tarkkaan järjestetty kuin yhteiskunnallinenkin elämä. Aseina käytettiin vaskinuijia ja pronssitapparoita. nuolet ja keihäät olivat kuparilla terästetyt. Linkoojat olivat erityinen aselaji. Ruumiin suojana käytettiin puuvillapanssareita ja puuvillalla täytettyjä puukypärejä, joita ylimykset koristivat jaloilla metalleilla ja jalokivillä. Torvilla toitotettiin. rummuilla päristettiin. Retkellä ollessaan sotajoukot asuivat puuvillakankaasta tehdyissä teltoissa. Etujoukossa taistelivat linkoojat, keskellä nuijamiehet ja tapparamiehet. Suurissa sodissa kuului sotajoukkoon parikinsataatuhatta miestä.

Perinpohjaisemmin kuin missään muualla Espanjalaiset Perussa hävittivät maan vanhan kultuurin. Sen vuoksi siitä on jäänyt kovin vähän jäljelle, tuskin muuta kuin mitä haudoissa on säilynyt. Mutta haudoistakin on kaikki arvokkaimmat esineet viety, sillä ahnaat vallottajat etsivät nekin, lisätäkseen saalista, jota varten he olivat tulleet. Cuzcon temppeleissä istuivat inkkain muumiot kultaisilla tuoleilla, kulta ja koristeet ryöstettiin, ja ylimysten kiviset haudatkin murrettiin auki arvoesineiden haussa.

Siellä täällä on kuitenkin säilynyt laajoja hautausmaita, ja näitä on nykyaikoina tieteen hyväksi tutkittu. Laajin, mitä tunnetaan, on Anconin kalmakenttä lähellä Limaa, autiolla merenrannikolla. Tapana oli haudata vainajan keralla kaikenlaisia esineitä, joita hän oli eläessään käyttänyt, aseita, koristeita, kirjailtuja saviastioita, kutomavälineitä ja kankaita ja lapsenlelujakin. Kalmistoista tutkitaan nykyisin parhaalla menestyksellä vanhan inkka-kansan kultuuria ja elämänkäsitystä. Kuta enemmän niihin tutustutaan, sitä enemmän on syytä valittaa, että tämä niin kauniiseen alkuun päässyt sivistys tuhoutui.

Pizarron retki Cajamarcaan.

San Miguelista lähdettyään Pizarro joukkoineen aluksi kulki tasaista maata, jonka poikki Andeilta laskevat joet virtasivat mereen. Tavattiin valtavia metsiä, tavattiin karuja jyrkkiä harjanteita, jotka näyttivät Andien uloimmilta sivuhaaroilta, ja siellä täällä erinomaisen herttaisia jokilaaksoja. Vaikkapa maan yleinen luonne olikin kuivaa, niin olivat kuitenkin jokilaaksot hyvin viljellyt. [Jotenkin San Miguelin kaupungin kohdalle saakka virtaa Etelä-Amerikan länsirannikkoa seuraten etelästä tuleva kylmä merivirtaus, jolla on mitä suurin vaikutus sekä Chilen että Perun ilmastoon. Se jäähdyttää alavien rantaseutujenkin ilmaston paljon viileämmäksi kuin muualla tropikissa (Limassa on lämpöisimmän kuukauden keskilämpö vain 23° C), mutta samalla kuivemmaksikin.] Asukkaat olivat kanavilla ja ojilla johtaneet jokiveden tekomailleen, niin että ne rehottivat kuin puutarha. Ilma oli täynnään sulotuoksuja ja joka puolella näkyi keltaisia viljavainioita, vihantia niittyjä ja hedelmäpuistoja outoine, ei Europassa nähtyine hedelmineen. Väestö kaikkialla otti heidät vastaan luottavalla vieraanvaraisuudella. Useimmissa kylissä ja jokaisessa kaupungissa oli linna taikka majatalo, jossa inkka matkoillaan majaili, ja niihin Espanjalaiset nyt säännöllisesti poikkesivat.

Kun oli kuljettu niin kauas, ettei Pizarron mielestä Atahualpan leiriin enää pitänyt olla kovin pitkä matka, niin hän lähetti Soton tiedusteluretkelle. Viikon poissa viivyttyään Soto palasi ja hänen mukanaan oli seurueineen Atahualpan lähettiläs, joka toi inkalta tervehdyksen ja lahjoja. Lahjat olivat kaksi linnan muotoista kiviruukkua, muutamia oivia kullalla ja hopealla kirjailtuja villakankaita ja kuivattua, omituisella tavalla maustettua hanhenlihaa, jota Perun ylimykset pölyksi jauhettuna käyttivät hajuaineena. Atahualpa oli arvatenkin jo aikoja sitten saanut tiedon vieraittensa tulosta: nyt hän kutsui heitä käymään luonansa vuoristossa. Pizarro antoi palaavan lähettilään mukaan vastalahjaksi punaisen verkalakin, muutamia halpoja kiiltäviä lasihelyjä ja muuta rihkamaa, jota hän oli sitä varten Castiliasta mukaan ottanut. Hän pyysi lähettilästä sanomaan inkalle, että valkoiset miehet olivat mahtavan, kaukana meren takana asuvan ruhtinaan lähettämät, että he olivat kuulleet paljon Atahualpan voitoista ja nyt olivat tulleet hänelle tarjoamaan apuaan hänen vihollisiaan vastaan, ja että he viipymättä aikoivat lähteä hänen luokseen.

Pizarro lähtikin suorinta tietä Cajamarcaan, lähetettyään sitä ennen San Migueliin tiedon aikeistaan ynnä inkan lahjat, jotka sitten työtaitonsa kautta herättivät Castiliassa suurta huomiota. Villakankaita koruompeluksineen pidettiin silkin veroisina. Ne olivat erinomaisen hienoa vikunjan villaa, joka silloin vielä oli Europassa tuntematonta.

Matka kävi vielä jonkun aikaa etelää kohti, ennenkuin noustiin vuoristoon. Pizarro sai kuulla asukkailta, että Atahualpalla oli ainakin 50,000 miestä koolla; hänen leirissään olivat enimmäkseen rannikonkin soturit. Pizarro sai erään intianin lähtemään Atahualpan luo sanaa viemään, vaikka semmoinen toimi oli useimpien mielestä tuntunut liian vaaralliselta. Lähettilään piti muun muassa inkalle vakuuttaa, että Espanjalaiset olivat hyvin kohdelleet hänen alamaisiaan, kaikkialla missä olivat liikkuneet. Sitä paitsi hänen piti vakoilla, oliko inkalla vihamielisiä aikeita heitä vastaan. Tämän jälkeen matkaa jatkettiin ja saavuttiin kolmen päivän kuluttua Andien juurelle. Olisi voitu seurata Cuzcoon vievää valtatietä, joka oli niin leveä, että sillä olisi voinut ajaa rinnan kaksilla vaunuilla, mutta Pizarro ei pitänyt sitä viisaana, koska Atahualpa olisi voinut selittää sen peloksi; hän päätti kulkea Andien poikki suoraan Cajamarcaan.

Hän jakoi joukkonsa kahteen osastoon, johti itse edellä kulkevaa ja käski veljeänsä Hernandoa toisen osaston keralla odottamaan, kunnes saisi sanan. Tie kierteli valtavien vuorien rinteitä ja oli toisin paikoin niin jyrkkä, että hevoset olivat talutettavat suitsista; toisin paikoin se oli niin kapeata, ettei ollut varaa astua yhtäkään askelta syrjään, ja kaarteli satoja metrejä syvien kuilujen partaita. Pienelläkin joukolla olisi tätä tietä ollut helppo puolustaa, jos Atahualpa olisi aikonut estää Pizarroa pääsemästä vuoriston poikki. Mutta sotaväkeä ei näkynyt missään ja pahimmille paikoille rakennetut linnotuksetkin olivat autioina; Francisco Pizarro sen todettuaan käski veljeänsä kiiruumman kautta perässä tulemaan. Ilmat muuttuivat korkeammalla vuoristossa hyvin kylmiksi ja rannikon lämmöstä tullen sekä ihmiset että eläimet kärsivät vilusta kahta enemmän. Solista saavuttiin vihdoin karulle korkealle ylängölle, ja siellä Pizarro päätti odottaa jälkijoukkoaan. Tehtiin tulet, teltat pystytettiin ja asetuttiin joksikin aikaa lepäämään.

Täällä kohtasi retkikunnan uusi Atahualpan lähettiläs, joka toi lahjaksi kymmenen laamaa ja tiedusteli, milloin Espanjalaiset saapuisivat Cajamarcaan, jotta inkka voisi ryhtyä tarpeellisiin valmistuksiin. Inkka muka oli pienen joukon keralla lähellä Cajamarcaa huvilassa, jonka luona oli kuumia lähteitä ja jossa inkkain oli vanhastaan tapana käydä kylpemässä. Jälkijoukkoaan odottamatta Pizarro lähti jälleen liikkeelle. Kun oli päästy sille kohdalle, josta tie alkoi laskea Cajamarcaan, niin tuli jälleen Atahualpan lähettiläs, joka toi samanlaisen lahjan. Se oli sama ylimys, joka oli ensimäisenä käynyt Espanjalaisten luona; hänellä oli nyt kerallaan vielä loistavampi seurue ja hän joi »tshitshaa», käynyttä maissijuomaa, kultapikareista, joita palvelijat kantoivat ja espanjalaiset katselivat kiiluvin silmin. Häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella, mutta samalla palasi inkan luota se intiani, jonka Pizarro oli lähettilääkseen lähettänyt, ja suuttui kovasti näistä kunnianosotuksista, koska häntä oli inkan hovissa kohdeltu niin huonosti, ettei edes puheille laskettu. Vähältä oli ollut, ettei hän seuralaisineen henkeään menettänyt; sopimatonta oli siis kohdella kunnianosotuksilla tätä koiraa. Molempien lähettilästen tiedot olivat ristiriitaiset; Atahualpan lähettiläs vakuutti inkan ystävällisyyttä ja sanoi hänellä olevan vain vähän sotaväkeä luonaan, Pizarron oma lähettiläs sitä vastoin väitti Atahualpalla olevan vihamielisiä aikeita, paljon sotaväkeä ja linnotetun leirin.

Pizarro tosin epäili inkan vakuutuksia, mutta oli kuitenkin uskovinaan hänen lähettilästään ja lupasi kiiruumman kautta saapua hänen luokseen. Alas laskeutuminen vuoristosta Cajamarcan laaksoon oli melkein yhtä vaikeata kuin nousu, mutta seitsemäntenä päivänä siitä, kun oli vuoristoon lähdetty, laakso tuli näkyviin. Se oli heidän edessään kaikkine viljelyksineen kuin kirjava matto, mitä vaikuttavimpana vastakohtana Andien jylhille vuorenseinämille. Väestö oli vielä sivistyneempää kuin rannikolla, sen vaatteet ja huoneustot olivat puhtaat, viljelys mitä huolellisinta. Cajamarcan pieni kaupunki loisti aivan heidän allaan, inkan käskystä asukkaittensa autioksi hylkäämänä, että Espanjalaiset saisivat siinä mielensä mukaiset asunnot. Etäämpää näkyi laaksosta Pultamarcan rikkilähteistä höyrypilviä ja siellä oli inkan kylpylaitos. Mutta ikävämpi yllätys oli toinen valkoinen pilvi, joka näkyi laakson rinteellä — Atahualpan armeijan leiri lukemattomine telttoineen, joita oli monta virstaa laajalla alalla kuin lumihiutaleita. »Me kaikki hämmästyimme», kertoo muuan vallottajista, »nähdessämme intianit niin ylpeän ryhdikkäinä! Intiassa emme koskaan nähneet niin paljon hyvin laitettuja telttoja. Näkö synnytti jonkinlaista säikähdystä, jopa pelkoa urheimmissakin miehissä. Mutta oli liian myöhää palata takaisin, taikka edes osottaa vähintä heikkouttakaan, koska meidän joukkoomme kuuluvat intianit silloin olisivat olleet ensimäiset meitä vastaan nousemaan. Kun siis olimme levollisesti asemaa tarkastaneet, niin valmistauduimme marssimaan Cajamarcaan niin rohkeina ja ryhdikkäinä kuin suinkin.» Pizarro jakoi joukkonsa kolmeen osastoon ja marssi rinnettä täydessä taistelujärjestyksessä pientä intianilaista kaupunkia kohti. Se oli täydelleen- autiona.

Vaikka oli jo iltapäivä ja satoi rakeita, — Cajamarcan laakso on 2860 metriä yli meren. — niin päätti Pizarro kuitenkin jo samana päivänä lähettää inkalle airuen, Hernando de Soton, viidentoista ratsumiehen kanssa. Soton lähdettyä hän lähetti vielä veljensä Hernandon kahdenkymmenen ratsumiehen keralla siltä varalta, että ehkä yritettäisiin väkivaltaa. Kaupungista kulki niityn poikki kova valtatie inkan leiriin. Täyttä laukkaa ratsastivat molemmat osastot perulaista leiriä kohti, joka oli loivaan viettävällä rinteellä. Sotilaat olivat pistäneet keihäänsä telttainsa edustalle pystyyn ja katselivat sanattomalla ihmetyksellä valkoisia ratsumiehiä, jotka kalskavin asein ja raikuvin torvin kiitivät leiriä kohti kuin tuulen siivillä. Leirin edustalla oli leveä matala joki, jonka poikki oli puusilta; Espanjalaiset, peläten sillan heikkoutta, kaalasivat joen poikki, sillan vartijaväen koettamatta sitä estää. Inkan huvilan tapainen asumus oli avoimen pihan keskellä, jonka ympäri kulki pylväskäytävä ja takana oli puisto. Muurit olivat verhotut loistavalla monivärisellä rapauksella ja huvilan edustalla oli suuri kiviallas, johon vesijohdot toivat kuumaa ja kylmää vettä. Inkan seurueeseen kuului suuri joukko ylimyksiä, komeihin vaatteihin puettuja, ynnä hovin naisia. Atahualpan puku oli yksinkertaisempi kuin muitten, mutta hänet oli helppo tuntea punaisesta »borlasta», eräänlaisesta ripsuvyöstä, joka oli kiedottu pään ympäri, niin että ripsut riippuivat silmäkulmille; se oli inkkain hallitsijamerkki.

Espanjalaiset katselivat tarkkaavasti ruhtinasta, jonka julmuudesta ja kavaluudesta he olivat paljon kuulleet; hän istui matalalla tuolilla, kasvot jäykkinä ja ilmeettöminä, niin että niistä oli mahdoton tehdä mitään johtopäätöstä. Hernando Pizarro ja Soto ratsastivat kolmen miehen keralla hitaasti inkan eteen, ja Pizarro kunnioittavasti kumartaen, vaikka hevosen selässä pysyen, sanoi tulleensa veljensä puolesta ilmottamaan tämän saapumisesta Cajamarcaan. Hän kertoi Espanjalaisten olevan mahtavan merentakaisen kuninkaan alamaisia, jotka Atahualpan suurista voitoista kuultuaan olivat tulleet hänelle palvelustaan tarjoamaan ja opettamaan hänelle oikeata uskoa; samalla hän kehotti Atahualpaa tulemaan Cajamarcaan veljensä luo vierailulle. Inkka ei vastannut sanaakaan tähän puheeseen, jonka hänelle intianitulkki käänsi. Hän istui hiljaa, kasvot maahan luotuina: eräs hänen seurueeseensa kuuluvista ylimyksistä vain sanoi: »Se on hyvä.» Mutta Hernando Pizarro pyysi inkkaa itseään ilmottamaan, mitä hän oli päättänyt. Atahualpa silloin, hieman hymyillen, virkki: »Sanokaa päälliköllenne, että pidän paastoa, joka huomenna päättyy. Tulen silloin hänen luokseen yhden päällikön keralla. Minun tulooni saakka hän asukoon torin varrella olevissa julkisissa rakennuksissa, mutta ei toisissa, ennenkuin olen antanut käskyn, mitä on tehtävä.» Sotolla oli paras hevonen ja hän ehkä oli paras ratsastajakin. Huomatessaan Atahualpan tarkkaan katselevan korskuvaa ratsua hän karahutti täyteen laukkaan ja ratsasti pihamaalla kehiä ja käännöksiä, näytellen kaikkia parhaita temppujaan, pysäyttäen sitten ratsun inkan eteen niin äkkiä, että se melkein nousi kahdelle jalalle ja vähän vaahtoa lensi Atahualpan vaatteille. Inkka kuitenkin pysyi jäykkänä kuin kivi. Mutta muutamat hänen sotilaistaan olivat kauhistuen tieltä väistyneet Soton heidän ohi ratsastaessa: nämä heikkoutensa vuoksi Atahualpan käskystä samana iltana telotettiin. Espanjalaisille sitten tarjottiin virvotuksia, mutta he eivät huolineet, koska eivät tahtoneet hevosen selästä alas laskea. Tshitshaolutta he kuitenkin maistoivat; sitä tarjosivat tummaihoiset kaunottaret suurista kultaisista maljoista. Palatessaan Cajamarcaan molemmat Hernandot miehineen olivat jotenkin noloja ajatellessaan inkan hovin loistavuutta ja hänen sotajoukkonsa suuruutta ja heidän oman joukkonsa vähäpätöisyyttä. Sama masentunut mieliala valtasi kaikkikin espanjalaiset, varsinkin kun pimeän tultua Perulaisten leirissä näkyi tulia niin taajassa kuin tähtiä taivaalla. Francisco Pizarro koetti rohkaista joukkoaan, minkä taisi. Mutta kun ei hänkään nähnyt muuta keinoa, niin hän päätti käyttää kavaluutta, matkia taas sitä, mitä Cortes teki Mexicossa. Hän ehdotti upseereilleen, että inkka otettaisiin vangiksi, se muka oli ainoa pelastuksen keino. Pakoon ei ollut yrittämistäkään, eikä myöskään mahdollista voittaa avoimessa tappelussa. Upseerit myönsivät tämän oikeaksi ja tuuma päätettiin panna toimeen seuraavana päivänä. Cajamarcan linnan katolle asetettiin vahtimiehiä pitämään silmällä vihollisen liikkeitä, jonka jälkeen kaikki lähtivät levolle.

Atahualpan vangitseminen.

Seuraavana päivänä, 16 p. marraskuuta 1532, Pizarro kokosi joukkonsa ja teki valmistuksensa. Toria kolmella taholla suojeli matalat rakennukset, joista oli sille leveät portit. Näihin rakennuksiin hän sijotti ratsuväkensä jaettuna kahteen osastoon, joista toista johti Hernando Pizarro, toista Soto. Jalkaväki sijotettiin eri rakennukseen, ja itselleen Francisco Pizarro valitsi kaksikymmentä parasta miestä. Linnaan lähetettiin Pedro de Candia muutaman miehen ja parin tykin, »kenttäkäärmeen», keralla. Kaikkia käskettiin pysymään paikoillaan, kunnes inkka saapuisi, ja vasta merkin saatuaan hyökkäämään. Aseet tarkastettiin ja hevosten rintaan ripustettiin kelloja, jotta niiden moikaminen sitä enemmän säikyttäisi intianeja. Sotamiehille annettiin runsaasti virvotuksia, että he sitä paremmin tappelisivat. Kun tämä oli tapahtunut, niin pappi luki juhlallisen messun ja kaikki innostuksella yhtyivät laulamaan »Exurge Dominea» (»nouse, Herra, ja tuomitse oma asiasi»). Joukkoa olisi luullut kuolemaan käyviksi marttyyreiksi, eikä suinkaan seikkailijoiksi, jotka aikoivat tehdä konnantyön, historian kirjavilla lehdillä vertojaan etsivän.

Puolenpäivän aikaan ilmottivat vartiomiehet, että inkka oli tulossa. Saattokulku oli pitkä ja komea. Edellä kulki suuri liuta palvelijoita tietä puhdistaen. Inkka istui kantotuolissa, jota ylimykset kantoivat olallaan. Suurin osa hänen sotaväestään oli niitylle sijotettu ja sitä oli niin laajalti kuin silmä kantoi. Tuhatkunnan askeleen päässä kaupungista Atahualpa pysähtyi ja Pizarro ihmeekseen näki, että ruvettiin 'telttoja pystyttämään; pian tulikin lähettiläs, joka ilmotti inkan päättäneen jäädä siihen yöksi ja tulla kaupunkiin vasta seuraavana päivänä. Pizarro pelkäsi, että liian pitkä odotus masentaisi hänen joukkonsa mieliä. hän sen vuoksi pyysi Atahualpaa pysymään sanassaan j a saapumaan vielä samana päivänä, hänellä kun oli kaikki varustettuna vastaanottoa varten, illallinen valmistettu. Atahualpa tämän kuultuaan muutti taas mielensä, lähti liikkeelle, ilmotti ottavansa vain vähäisen osan sotaväestään mukanaan ja tulevansa kaupunkiin aseitta, yötä siellä ollakseen.

Vähää ennen auringonlaskua kuninkaallinen kulkue marssi kaupunkiin. Edellä kulki muutamia satoja palvelijoita tietä siistien ja laulaen voitonlauluja, jotka espanjalaisten mielestä olivat kuin »helvetin virsiä». Sitten seurasi muita osastoja, eriarvoisia miehiä kussakin, erilaisiin pukuihin puettuja. Toisilla oli loistavat puna- ja valkoruudulliset vaatteet, toiset olivat puettuina aivan valkoisiin, ja heillä oli hopeasta tai vaskesta nuijat. Henkivartijastolla ja inkan lähimmillä palvelijoilla oli runsaasti kirjaillut taivaansiniset vaatteet. Atahualpa istui kultaisella valtaistuimella, kantotuoli oli kulta- ja hopealevyillä ja kirjavilla linnunsulilla koristettu. Inkka itse oli nyt upeammin puettu kuin edellisenä iltana. Hänellä oli suurista smaragdeista tehdyt kaulakäädyt. Lyhyt tukka oli helyin koristettu, otsalla hänellä oli borla, jalkain alla suuri kultalaatta. Kun etujoukko oli torille tullut, niin se aukaisi rivinsä, niin että inkka pääsi seurueineen esiin tulemaan. Kun neljä- tai viisituhatta hänen miestään oli torille kokoontunut, niin Atahualpa pysähtyi ja kysyi ympärillä olevilta etsivin katsein: »Missä ovat vieraat?» sillä Espanjalaisia ei näkynyt missään.

Valverde niminen dominikanimunkki, — josta sitten tehtiin Cuzcon piispa, — astui nyt esiin, kädessään risti ja raamattu, ja piti hallitsijalle pitkän puheen kristinuskon perustotuuksista, luomisesta ja syntiinlankeemuksesta alkaen aina Kristuksen piinakuolemaan ja jumalallisen edustusvallan siirtymiseen Pyhän Pietarin istuimelle. Paavi oli muka jakanut kaikki maat kristittyjen ruhtinasten kesken ja Kaarle kuninkaalle oli annettu Uusi maailma, jotta hän kääntäisi kaikki kansat kristinuskoon ja kastaisi ne. Munkki pyysi inkkaa luopumaan väärästä uskostaan, kääntymään kristinuskoon, ainoaan autuaaksi tekevään, ja tunnustamaan Kaarle kuninkaan herrakseen.

Tämä omituinen puhe tulkittiin inkalle, mikäli intianitulkit sitä itsekään ymmärsivät — kolminaisuusopin tulkki esim. selitti, että »kristityt uskovat kolmeen jumalaan ja yhteen jumalaan, ja se tekee neljä» ja ainakin sen inkka selvään käsitti, että häntä kehotettiin luopumaan valtaistuimestaan. Säkenöivin silmin ja otsa rypyssä hän vastasi: »Minä en tahdo maksaa kenellekään veroa! Minä olen suurempi kuin kukaan hallitsija maan päällä. Teidän kuninkaanne ehkä on suuri ruhtinas, minä en sitä epäile, nähdessäni hänen lähettäneen alamaisiaan näin kauas meren taa, ja minä tahdon pitää häntä veljenäni. Mutta paavi varmaan on mieletön, kun lahjottelee pois maita, jotka eivät ole hänen. Uskoani minä en tahdo muuttaa. Teidänhän Jumalanne samat ihmiset tappoivat, jotka hän itse loi. Mutta minun jumalani vielä elää taivaassa», hän sanoi, laskevaa aurinkoa näyttäen, »ja katselee lapsiaan». Sitten hän kysyi munkilta, millä oikeudella tämä tuli hänelle semmoisia puhumaan. Munkki sanoi, että kaikki seisoi Jumalan pyhässä sanassa ja ojensi hänelle raamatun. Inkka selaili sitä ja sanoi sitten halveksivasti: »Se ei sano mitään» ja heitti sen vihastuneena maahan. Samalla hän huudahti: »Sanokaa seuralaisillenne, että heidän täytyy tehdä minulle tiliä siitä, kun tällä tavalla menettelevät minun maassani. Minä en lähde täältä, ennenkuin olette antaneet minulle täydellisen hyvityksen kaikesta tekemästänne vääryydestä.»

Vihastuneena raamatun häväisemisestä munkki nopeaan kohotti sen maasta, juoksi Pizarrolle kertomaan, mitä oli tapahtunut, ja huusi: »Ettekö näe, että sillä välin kun me tämän ylpeän koiran kanssa täällä puhumme äänemme käheäksi, niityt täyttyvät intianeista? Käykää paikalla kimppuun! Minä annan teille synninpäästön.» Pizarro huomasi hetken tulleeksi. Hän antoi valkoisella liinalla sovitun merkin. Torvet soivat, tykit paukahtivat ja »Santo Jago!» (Espanjalaisten sotahuuto) kajahti joka puolelta ja porteista hyökkäsi jalkamiehiä ja ratsumiehiä pelästyneitten Perulaisten keskelle. Tykkien ja pyssyjen paukkeesta pelästyneinä, rikille haisevan savun sokaisemina intianit kauhistuivat, niin etteivät yrittäneetkään vastarintaa tehdä. Ratsumiehet karauttivat joukon läpi ristiin rastiin, surmaten ja tallaten. Intianit joutuivat semmoiseen hätään, että väkirynnäköllä painoivat kumoon torin ympärillä olevan savimuurin ja sataa jalkaa leveästä aukosta suin päin syöksyivät pakoon. Ainoastaan inkan uskollisimmat miehet tekivät vastarintaa. Kun heillä ei ollut aseita, niin he koettivat repiä ratsumiehet hevosen selästä, taikka tarjosivat oman rintansa miekan iskulle, häntä suojellakseen. He takertuivat kiinni hevosten jalkoihin, estääkseen niitä liikkumasta. Muutamat ratsumiehet päättivät silloin päättää tappelun surmaamalla Atahualpan, mutta Francisco Pizarro sen kielsi jyrisevällä äänellä ja ojensi käsivartensa häntä suojellakseen; hän sai käteensä haavan, ja se olikin ainoa haava, mitä Espanjalaiset tässä kahakassa saivat. Atahualpan tuolin kantajista oli jo suurin osa kaatunut, lopulta tuolikin kaatui nurin ja Atahualpa olisi pudonnut maahan kovalla täräyksellä, elleivät Pizarro ja muutamat muut ritarit olisi ennättäneet häntä syliinsä ottamaan. Muuan sotamies repäsi borlan inkan päästä, jonka jälkeen hänet vietiin läheiseen rakennukseen vankina. Kaikki vastarinta sen jälkeen päättyi, sanoma levisi nopeaan inkan sotaväenkin kesken, joka lähti kiiruumman kautta pakoon, Espanjalaisten hyökätessä ulos kaupungista takaa-ajoa jatkamaan. Vaikka meteliä kesti vain puolen tuntia, niin oli 5000 perulaista saanut surmansa. Mutta Pizarro tarjosi inkalle lupauksensa mukaan illallisen viereisen torin vielä ollessa täynnään kaatuneitten ruumiita, ja istui pöydässä Atahualpan vieressä. »Semmoista on sotaonni», sanoi Atahualpa, joka ei vielä tilaansa täysin käsittänyt. Pizarro kohteli häntä huomaavaisuudella ja kehotti, ettei hän vastoinkäymisestään masentuisi, hänelle oli vain käynyt samalla lailla kuin kaikille ruhtinaille, jotka olivat valkoisia miehiä vastustaneet. He olivat tulleet hänen maahansa kristinuskoa levittämään, mikä kumma se oli, että he olivat voittaneet, kun Jumala oli heitä kilvellään suojellut. Taivas oli tahtonut nöyryyttää Atahualpan ylpeyttä, koska hän oli pyhää sanaa häväissyt. Mutta rohkaiskoon inkka mielensä ja luottakoon häneen, sillä Espanjalaiset olivat jaloa kansaa ja taistelivat vain niitä vastaan, jotka asettuivat vastarintaan, ja olivat armollisia kaikkia semmoisia kohtaan, jotka alistuivat.

Inkka oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli sopusuhtainen ruumiinrakennukseltaan ja voimakkaampi kuin yleensä hänen maanmiehensä. Pää oli suuri, kasvot olisivat olleet kauniit ilman silmäin verisyyttä ja villiä katsetta. Hän käyttäytyi juhlallisesti, puhui harkiten ja oli alamaisiaan kohtaan vakava hamaan ankaruuteen, vaikka hän espanjalaisia kohtaan olikin tuttavallinen ja joskus laski leikkiäkin.

Pizarro illalla kokosi joukkonsa ja piti sille pienen puheen. Otettuaan selkoa siitä, ettei ainoakaan hänen väestään ollut haavottunut, hän piti sitä taivaan ihmeenä ja kehotti heitä rukoilemaan Kaitselmukselle kiitosrukouksen niin suuresta armosta. Seuraavana päivänä kaupunki perkattiin, ja kun huomattiin, ettei inkan sotajoukko ryhtynyt minkäänlaisiin sotatoimiin, niin lähetettiin ottamaan kylpyläpalatsista kaikki, mitä siellä oli kultaa, hopeaa ja jalokiviä ja muita arvokkaita tavaroita, ja samalla tuotiin Cajamarcaan inkan koko hovikunta. Kylpylaitoksen läheisyydessä paimennettiin inkan suunnattomia laamalaumoja; niistä osa päästettiin vuoristoon, osan Espanjalaiset käyttivät tarpeikseen, hävittäen seuraavien vuosien kuluessa tämän hyödyllisen kotieläimen melkein sukupuuttoon. Cajamarcasta löydettiin erinomaisen runsaat varastot mitä arvokkaimpia pumpuli- ja villakankaita. Kun jokainen sotamies oli ottanut niin paljon kuin häntä halutti, niin ei vähennystä paljon huomannutkaan.

Perun aarteet.

Tämän rohkean yllätyksen kautta oli samalla inkkain valtakunta melkein miekan iskutta vallotettu. Suuri sotajoukko hajosi kaikille ilmansuunnille yrittämättäkään taistella, koko maa oli samalla Espanjalaisille alamainen, kun hallitsija oli heidän käsissään. Inkka pian älysikin, ettei hän voinut voimakeinoilla mitään aikaan saada. Hän päätti sen vuoksi käyttää sitä keinoa, jonka on kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina huomattu auttavan, kun ei voima auta: lahjomista. Perulaiset olivat jo huomanneet Espanjalaisten tavattoman kullanhimon. Atahualpa sen vuoksi lupasi täyttää huoneen, jossa hän asui vankina. kullalla ja erään toisen huoneen kahdesti hopealla niin korkealle kuin miehen käsi ulottui, jos hän pääsisi vapaaksi ja saisi valtakuntansa takaisin. Pizarro mielihyvällä suostui tähän ehdotukseen, sillä hän arvasi hallitsijan myötävaikutuksella kaikkein tarkimmin saavansa haltuunsa maan kulta-aarteet, ja inkka lähetti sanomat kulkemaan valtakuntansa kaikille kulmille.

Ilokseen Espanjalaiset näkivät, kuinka Cajamarcaan alkoi joka taholta virrata kultaa ja hopeata. Pizarro oli alussa luullut, että lupaus olisi aivan mahdoton täyttää, mutta vähitellen alkoivat mielet muuttua; aljettiin aavistaa, että suunnaton, ennen kuulumaton aarre oli joutuva vallottajien saaliiksi ilman vaivaa ja vaaraa. Samalla Pizarro kuitenkin hankki muitakin tietoja maasta ja kansasta ja sen valtiollisista oloista. Hän oli kuullut, että Huascar vielä eli vankeudessa, ja päätti käyttää tätä seikkaa aikeittensa hyväksi. Huascar oli luvannut maksaa kahta vertaa suuremmat kultalunnaat kuin Atahualpa, jos hän saisi takasin valtakuntansa. Atahualpa sai siitä tiedon ja lähetti salaisen käskyn, että Huascar oli surmattava. Kultaa tulvi edelleen joka suunnalta, Cuzcon ja muitten suurien kaupunkien aurinkotemppelit riistettiin tyhjiksi. Huone oli 22 jalkaa pitkä, 17 jalkaa leveä ja Pizarro oli vetänyt viivan 9 jalkaa korkealle. Kaksi kuukautta oli inkka pyytänyt aikaa lupauksensa täyttämiseksi. Häntä vartioitiin tarkkaan, mutta kahleissa hän ei ollut; hän sai pitää koko hovinsa ja vapaasti ylläpitää yhteyttä alamaistensa kanssa.

Hernando Pizarron retki.

Perun kansa käsitti hallitsijansa vaarallisen aseman ja osotti häntä kohtaan ihmeteltävää uskollisuutta. Ei mitään tehty, joka olisi voinut hänet vaaraan saattaa. Espanjalaiset saivat häiritsemättä kulkea kautta maan. Atahualpa kehottamalla kehotti Pizarroa lähettämään maamiehiään kullantuontia kiirehtimään, sillä hän sanoi pelkäävänsä pappien kaivavan maahan temppelien aarteet, ellei niitä nopeaan pois otettu. Tätä neuvoa ei annettu kuuroille korville. Pizarro lähetti veljensä Hernandon kahdenkymmenen ratsumiehen ja pienen jalkamiesosaston keralla meren rannikolle Pachacamakin kaupunkiin, jossa oli suuri, maailman luojalle pyhitetty temppeli, kautta maan pyhyydestään kuulu ja lahjain kautta rikastunut. Matka oli ylen vaivaloinen, mutta onneksi voitiin osaksi käyttää Cuzcon suurta valtatietä. Toisin paikoin se kuitenkin oli niin jyrkkä, että oli täytynyt hakata portaat. Jokien poikki oli puisia, toisin paikoin kivisiäkin siltoja, mutta rotkojen poikki oli täytynyt rakentaa riippuvia pajuköysisiltoja, joita Espanjalaiset nyt näkivät ensi kerran. Heitä kammotti lähteä niille raskaine ratsuineen; mutta kun oli mahdoton muulla keinolla ylitse päästä, niin täytyi yrittää, ja myöhemmin samat sillat kestivät suurempiakin kuormia. Silloilla oli erikoiset vartijansa, jotka hallituksen nimessä kantoivat veroa jokaiselta, joka niitä käytti. Espanjalaiset hämmästyksellä näkivät, kuinka suuria laamalaumoja Perulaisilla oli, ja täällä he ensi kerran huomasivat, että niitä hoidettiin yhtä suurella huolella, että niiden vaellukset oli yhtä tarkkaan järjestetty kuin heidän oman maansa valtavien merinolammas-laumain. Ylänkömaalla oli taajassa kyliä ja kaupunkeja, joista toiset olivat melkoisia. Kaikkialla oli maa mitä huolellisimmin viljeltyä, ja kun vuodenaikain välillä ei ollut suurta eroa, niin näki siellä samalla haavaa maissilaihoja mitä vaihtelevimmilla kehitysasteilla. Mutta syvemmissä rotkolaaksoissa oli rehevä trooppinen kasvullisuus, jonka kirjava väriloisto ilahutti silmää ja hyvät hajut huumasivat aistimia. Vuoriston rinteitä laskeuduttaessa tultiin lauhkean vyöhykkeen kasvikunnasta kaikkien väliasteitten kautta trooppiseen. Joko inkan käskystä tai pelosta asukkaat kohtelivat espanjalaisia rosvoja mitä vieraanvaraisimmin. Kaupungeissa heille hankittiin asumukset ja pitkin matkaa ravintoa ja muita virvotuksia hyvin varustetuista aitoista. Monesta kaupungista asukkaat tulivat vastaan laulaen ja tanssien, ja kun he matkaa jatkoivat, niin heille hankittiin voimalliset kuormankantajat.

Hernando Pizarro monta viikkoa matkalla oltuaan vihdoin saapui Pachacamakiin, joka oli suuri kaupunki. Temppelikartano monine kivirakennuksineen ympäröi kekomaista vuorta ja oli enemmän linnotuksen kuin jumalanhuoneen näköinen. Mutta vaikka seinät olivat kivestä, niin oli katto vain oljista. Papit eivät mielineet laskea Pizarroa temppeliin, mutta hän murtautui sisään väkisin ja nousi joukkonsa keralla vuorenkukkulalle, jossa jumalankuva oli pienessä pyhätössä. Hän avasi väkisin pyhätön, mutta siellä ei ollut paljoa aarteita, ei muuta kuin veriuhrien rietasta löyhkää. Samaan aikaan sattui ankara maanjärähdys, joka säikäytti asukkaita, niin että he pakenivat, ja Hernando sai mielin määrin perkata heidän pyhättöjään. Espanjalaiset raastoivat mäelle puisen epäjumalankuvan, jonka ennustuksia Perulaiset olivat tottuneet kuulemaan niinkuin Kreikkalaiset Delfoin oraakelia, perkkasivat huoneen ja muurasivat epäjumalan paikalle kivestä suuren ristin. Kun intianit näkivät, että heidän jumalansa salli kaiken tämän tapahtua, niin he tulivat ja palvelivat Espanjalaisia taikauskoisella pelolla. Hernando Pizarro kehotti heitä luopumaan epäjumalien palveluksesta ja rupesi sitten kultaa etsimään. Harmikseen hän kuitenkin huomasi tulleensa liian myöhään, papit olivat jo ennättäneet viedä piiloon suurimman osan. Myöhemmin näitä maahan kaivetuita aarteita löydettiin koko joukko. Mutta paljon oli vielä jäänytkin, eikä retkikunta siis tyhjänä palannut.

Eräs toinen saavutus oli kuitenkin vielä tärkeämpi. Hernando Pizarro sai kuulla, että Xauxan kaupungissa vuoristossa oleskeli Atahualpan kokenein sotapäällikkö suuren armeijan keralla. Kun tämä kenraali ei totellut hänen käskyään eikä tullut hänen luokseen, niin Hernando Pizarro päätti mennä ja vangita hänet armeijansa keskellä. Tämä uhkarohkea tuuma osottaa. mihin määrään Espanjalaisten itseluottamus oli kasvanut. Matka vuoristoon oli erinomaisen vaikea. Hevosilta kuluivat kengät, ja kun niiden kaviot alkoivat mennä pilalle eikä rautaa ollut, niin täytyi takoa hopeasta kengät; intianilaiset sepät suorittivat tämän työn niin hyvin, että matkalla sitten myöhemminkin taottiin hevosille hopeakenkiä. Chalkutchimalla oli 35000 miestä koolla. Hän suostui kuitenkin lopulta tulemaan Pizarron puheille, ja kun ei tiennyt, miten hän parhaiten voisi nykyoloissa hallitsijaansa palvella, niin hän suostui tulemaan Cajamarcaan inkkaa tapaamaan. Siten Espanjalaiset pääsivät vaarallisimmasta vihollisestaan, sillä Chalkutchimalla oli kokenutta vanhaa sotaväkeä, jota vastoin inkan joukot olivat olleet sodan karkaisemattomia nuoria miehiä.

Inkan suojeluskirjeet mukanaan kaksi muuta espanjalaista matkusti kautta maan Cuzcoon saakka. Takaisin palatessaan he tiesivät kertoa ihmeitä sekä matkastaan että siitä, mitä olivat perillä nähneet. Vastaanotto oli kaikkialla ollut mitä paras. Asukkaat olivat kaiken matkaa kantaneet heitä kantotuolilla olkapäillään. Ja kun tie oli perille saakka ollut suurta inkkatietä, jonka varrella aina määrävälimatkain päässä oli kantajia, niin oli tuo enemmän kuin tuhannen kilometrin matka tapahtunut aivan vaivatta ja mitä suurimmalla mukavuudella. Oli kuljettu monen suuren kaupungin kautta, ja kaikkialla olivat asukkaat palvelleet heitä korkeampina olennoina. Cuzcossa heidät oli juhlin vastaanotettu, heille oli annettu mitä upeimmat asumukset ja väestö oli auliisti täyttänyt heidän kaikki käskynsä. Vaikka he olivat oleskelleet kaupungissa viikon, niin eivät he vielä ennättäneet kaikkea nähdä. Cuzcon suuri auringontemppeli oli nelikulmainen rakennus, joka sivu 350 askelta pitkä; se oli kultalevyillä katettu. Espanjalaiset ottivat siitä, vaikka Cuzcolaiset vastahakoisesti suostuivat temppelinsä ryöstöön, mukaansa seitsemänsataa kultalevyä ja paljon kultaisia ja hopeisia astioita: mutta inkkain haudat Atahualpan pyynnöstä jätettiin koskematta. Molemmat lähettiläät kokosivat vielä matkallakin saalista, kaikki inkan lunastamiseksi vankeudesta. Kun he vihdoin saapuivat Cajamarcaan, niin oli heillä mukanaan 200 kantamusta kultaa, 25 kantamusta hopeaa ja 60 kantamusta vähemmän arvoista kultaa. Mutta vielä ei huone ohut likimainkaan täyttynyt viivaan saakka.

Saaliinjako.

Lopulla vuotta 1532 Almagro saapui Perun rannalle, 150 miestä mukanaan. Hän sai San Miguelissa tietoja Pizarron yrityksestä, eikä ollut korviaan uskoa. Helmikuun puolivälissä v. 1533 hän saapui Cajamarcaan, jossa Pizarro miehineen otti toverit vastaan suurimmalla ilolla, sillä avun tarve oli vielä kipeämpi kuin saaliin jakajain pelko.

Pizarron väki alkoi nyt vaatia inkan lunnaitten jakoa, vaikk’ei huonemitta vielä ollutkaan täysi. Pizarro, peläten asemansa huononevan, jos hän viivytteli, suostui. Mutta ennen jakoa olivat kulta- ja hopeaesineet sulatettavat harkoiksi, jotta jako tuli tasainen. Esineitä oli nimittäin jos jonkinlaisia, maljoja, vesikannuja, lautasia, kaikenkokoisia vaaseja, temppelien ja kuninkaallisten palatsien koristeita ja astioita, julkisten rakennusten koristamiseen käytettyjä levyjä, kasvien ja eläinten kuvia, taidokkain kaikista maissi, jonka kultaiset tähkät kohosivat hopealehtien keskeltä. Paljon ihailtiin niinikään suihkukaivoa, josta kohosi kultasäde, jonka allikossa kultaiset eläimet ja linnut kisailivat. Työn kauneus herätti kaikkien ihastusta. Joukosta valittiin 100,000 dukatin arvosta kaikkein kauneimpia esineitä ja Hernando Pizarro lähetettiin niitä Espanjaan viemään keisari Kaarle V:lle lahjaksi. Loput annettiin intianilaisille kultasepille sulatettavaksi. Vaikka nämä yöt päivät työtä tehden hävittivät taiteensa parhaita tuotteita, niin kului kuitenkin kuukausi ennenkuin kaikki oli harkkoina. Koko saalis sitten kuninkaallisen virkamiehen valvoessa tarkkaan punnittiin. Kultaa oli 1,326,539 kultapesoa, joka nykyisen raha-arvon mukaan vastaisi 85 miljoonaa markkaa. Hopean paino oli 51,610 naulaa. Kun kruunun viidennes oli erotettu ja Almagro miehineen, jonkun aikaa tasajakoa vaadittuaan, tyytyi vähäpätöiseen osuuteen, niin loput jaettiin Pizarron väen kesken juhlallisin menoin. Sotaväki kutsuttiin kokoon torille ja Pizarro, erään aikalaisen sanoja käyttääksemme, »Jumalaa pelkääväisenä rukoili taivaan apua, jotta tämä työ tulisi tunnollisesti ja oikeudenmukaisesti suoritetuksi.» Pizarron osuus oli 57.222 kultapesoa ja 2350 naulaa hopeata. Sitä paitsi hän sai inkkain ison kultatuolin, jonka arvo oli 25.000 kultapesoa. Muutamat alapäälliköt saivat melkoisia summia ja kuudestakymmenestä hevosmiehestä melkein jokainen 8880 kultapesoa ja 362 naulaa hopeaa, jalkamiehet puolet siitä. Luque oli Panamassa kuollut sitä ennen, eikä hänen osaansa erotettu, vaikka hän olikin oikeutensa toiselle siirtänyt. Ei milloinkaan ennen ollut niin suurta saalista yhdellä kerralla jaettu.

Atahualpan kuolema.

Atahualpan lunnaat tunnustettiin maksetuiksi. Hän vaati siis vapauttaan, mutta Pizarro ei antanut suoraa vastausta. Inkkaa syytettiin salaisista juonista ja kapinanyllytyksistä ja varsinkin Almagro miehineen, joka toivoi nopeata aseman selvitystä päästäkseen maata ryöstämään, vaati inkan kuolemaa. Syytöksiä oli kaksitoista, tärkeimmät niistä seuraavat: Atahualpa oli anastanut kruunun ja murhauttanut veljensä Huascarin: hän oli hävittänyt maan tuloja, sen jälkeen kun Espanjalaiset olivat sen vallottaneet, ja tuhlannut niitä sukulaisilleen ja suosikeilleen: hän oli syypää epäjumalanpalvelukseen ja aviorikokseen, koska hän julkisesti piti monta vaimoa: ja viho viimein häntä syytettiin kapinanyllytyksestä Espanjalaisia vastaan. Syytökset siis enimmäkseen olivat yhtä mielettömiä kuin halpamaisiakin. Turhaan Soto ja kaksitoista muuta espanjalaista vastustivat tätä oikeusrikosta, viitaten siihen, että ainoastaan Espanjan kuningas saattoi tuomita inkan, etenkin kun kaikki huhut kapinasta oli huomattu aiheettomiksi. Pizarro ja Almagro saivat Atahualpan tuomituksi kuolemaan. 29 p. elokuuta 1533 onneton, inkka kahlehdittuna vietiin Cajamarcan torille poltettavaksi valtaistuimen ryöstäjänä, veljenmurhaajana ja jumalanpilkkaajana. Munkki Valverde, joka oli hänelle kristinuskoa opettanut, kulki lohdutellen hänen rinnallaan ja koetti vielä viime hetkessä saada hänet uskostaan luopumaan. Kun Atahualpa jo oli paaluun sidottu ja ryhdyttiin sytyttämään rovionsytykkeitä, niin Valverde kohotti ristin ja pyysi häntä antamaan kastaa itsensä: palkaksi tuskallinen roviokuolema muutettaisiin kuristukseksi. Onneton inkka kysyi, oliko se totta, ja kun Pizarro vastasi myöntäen, niin hän päätti luopua uskostaan ja antoi kastaa itsensä. Menon toimitti Valverde ja nimeksi pantiin Juan de Atahualpa, koska kaste tapahtui Johannes Kastajan päivänä. Atahualpa sitten pyysi, että hänen ruumiinsa vietäisiin Quitoon. hänen syntymäkaupunkiinsa, haudattavaksi hänen äidinpuoleisten esi-isäinsä luo. Pizarron puoleen kääntyen hän sitten pyysi tätä säälimään nuoria lapsiaan ja ottamaan ne suojelukseensa. Sitten hän jälleen voittihe jäykäksi ja meni tyynesti kuolemaan, ympärillä olevain espanjalaisten lukiessa »Credoja» hänen sielunsa autuudeksi. Niin kuoli Huayna Capakin viimeinen poika rikoksentekijän kuoleman.

Seuraavana aamuna ruumis suurella juhlallisuudella siunattiin kirkossa, joksi eräs rakennus jo heti alussa oli muutettu. Pizarro etevimpien upseeriensa keralla oli saapuvilla surupukuun puettuna ja kaikki kuuntelivat hartaina messua. Kesken juhlaa hyökkäsivät vainajan vaimot valittaen kirkkoon ja vaativat, että heidät maan tavan mukaan oli inkan haudalla surmattava. Espanjalaiset raastoivat heidät pois väkisin, mutta huoneissaan sitten moniaat toden teolla tappoivat itsensä, päästäkseen hallitsijan keralla auringon loistaviin majoihin. Huolimatta pyynnöistään Atahualpa haudattiin kirkon viereen, mutta myöhemmin ruumis salaa vietiin Quitoon.

Pari päivää näiden murhatapausten jälkeen palasi Hernando de Soto tiedusteluretkeltä. Hän oli ollut omin silmin näkemässä, oliko todella perää kapinahuhuissa, joiden nojalla Atahualpan kuolemaa oli vaadittu. Ei vähintäkään merkkiä hän ollut huomannut. Suuri oli hänen suuttumuksensa, kun hän sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Hän meni heti Pizarron luo ja tapasi hänet, kuten eräs aikalainen kertoo, »suuri huopahattu silmiin saakka painettuna, kuten surevain oli tapana», sekä puvullaan että koko käytöksellään surua teeskennellen. Pizarro myönsi toimineensa liian hätäisesti, mutta sanoi Riquelmen ja Valverden ja muiden pettäneen hänet. Tämän syytöksen saivat rahavartija ja dominikani kuulla ja nämä puolestaan pesivät kätensä ja sanoivat Francisco Pizarrolle vasten kasvoja, että hän oli kaikkeen syypää. Siitä syntyi kiivas väittely ja läsnäolevat kuulivat kummankin puolen syyttävän toistaan valheesta.

Atahualpan kuoleman jälkeen maassa syntyi täydellinen anarkia. Intianit esivallan menetettyään alkoivat harjottaa kaikenlaista väkivaltaa. Kyliä poltettiin, temppeleitä ja palatseja ryöstettiin, aarteita kätkettiin maahan, luoliin ja metsiin. Etäisemmät maakunnat pyrkivät kokonaan eroamaan inkkain valtakunnasta.

Marssi Cuzcoon.

Tuskin oli Atahualpa mestattu, niin Pizarro huomasi, että hän kuitenkin tarvitsi inkan, jos mieli maata hallita ilman taistelua, jota Espanjalaiset kuitenkin kaikitenkin olisivat mieluimmin välttäneet. Hän nimitti inkaksi Atahualpan veljen Toparcan. Pizarro itse kietoi nuoren inkan otsalle borlan ja intianiylimykset vannoivat hänelle uskollisuutta. Syyskuun alussa Pizarro sitten lähti Cajamarcasta Cuzcoon, mukanaan 500 sotilasta, näistä kolmasosa ratsuväkeä. Iloisella mielellä kaikki lähtivät matkaan, sillä Cuzcosta, josta oli niin ylisteleviä juttuja kuultu, toivottiin suurta saalista. Nuori inkka ja vanha päällikkö Chalcutchima seurasivat mukana.

Inkkatie kulki toisin paikoin vaikeitten vuorimaitten kautta ja niissä oli ratsuväki pahassa pulassa, hevoset kun eivät tahtoneet oppia kiviportaita kapuamaan. Jokien poikki rakennetut riippuvat pajusillat ratsuväen painon alla turmeltuivat, jonka vuoksi täytyi useinkin uittaa hevoset jokien poikki. Kun tultiin Xauxan laaksoon, niin nähtiin suuri perulainen armeija, joka oli majautunut joen taa ja nähtävästi aikoi estää Espanjalaisia edemmäksi kulkemasta. Silta oli hävitetty, mutta kun joki oli matala, vaikka leveä, niin ratsuväki suoraa päätä kaalasi sen poikki hyökkäykseen. Intianit sen nähdessään kääntyivät pakoon ja ratsuväki surmasi pakenevia joukottain.

Xauxassa, joka oli melkoinen kaupunki. Pizarro viipyi useita päiviä ja lähetti Soton 60:n ratsumiehen keralla tiedusteluretkelle. Soto näki joka puolella merkkejä vihollisen hävityksestä, sillat oli revitty, tielle asetettu raskaita kiviä ja puita. Eräässä solassa syntyi kiivas tappelu ja Soto menetti kolme ratsumiestä. Kun tämä mieshukka oli ensimäisiä, mitä Espanjalaiset kärsivät, niin se heihin koski hyvin kipeään. Kuljettuaan Apurimak-joen poikki Soto sai kuulla, että Sierra Vilcacongan vaarallisissa solissa oli melkoisia vihollisparvia väjymässä. Kapealla solatiellä hänen kimppuunsa hyökkäsikin niin suuri ylivoima, että pieni ratsumiesjoukko joutui epäjärjestykseen, hevoset pillastuivat ja tuho olisi tullut, ellei Soto olisi saanut joukkoaan palautetuksi solasta tasangolle, joka oli vähän matkan päässä. Siellä tapeltiin pimeään saakka. Soton asema näytti toivottomalta, sillä hän oli jo menettänyt monta miestä ja vihollinen oli ylivoimainen. Onneksi oli kuitenkin Pizarro, pahaa peläten lähettänyt» Almagron muun ratsuväen kanssa perässä tulemaan: Almagro saapui Sierra Vilcacongan juurelle samana yönä. Sieltä kuultuaan taistelun räiskettä hän pimeästä huolimatta riensi eteenpäin. Kun yö oli pilkkopimeä, eikä nähty, missä oli vihollinen, missä ystävät, niin Almagro toitotutti torvillaan raikuvat soitelmat ja Soton uupuneet sotilaat heräsivät ihanimpiin säveliin, mitä olivat koskaan kuulleet. He paikalla vastasivat torvillaan ja näin ystävykset pimeästä huolimatta löysivät toisensa. Aamulla intianit avuntulon huomatessaan peräytyivät ja jättivät solat auki.

Ennenkuin Pizarro ennätti perässä tulla, kuoli nuori Toparca inkka Xauxassa, Pizarron syytöksen mukaan Chalcutchiman myrkyttämänä. Pizarro sitten pääjoukon kanssa kulki Xaquixaguaman laaksoon, josta ei ollut kuin muutama penikulma Cuzcoon. Tässä ihanassa laaksossa oli paljon perulaisten ylimysten huviloita. Pizarro viipyi siellä muutamia päiviä inkan taloissa, joissa oli runsaat varastot, ja antoi tuomita Chalcutchiman, jota myös epäiltiin kapinan yllytyksestä, elävänä poltettavaksi. Valittamatta iäkäs päällikkö nousi roviolle, suotta munkki Valverde hänelle tarjosi samanlaista rangaistuksen huojennusta kuin Atahualpalle, vanhus pysyi lujana kuolemaan saakka. Hänen omat palvelijansa olivat kantaneet kokoon rovion, joka hänet tuhosi. Ennenkuin vielä ennätettiin liikkeelle lähteä, saapui Xaquixaguamaan Huascar vainajan veli prinssi Manco vaatimaan itselleen valtaistuinta ja muukalaisten suojelusta pyytämään. Pizarro otti hänet vastaan avosylin ja vakuutti hänelle tulleensakin maahan nimenomaan Huascarin oikeuksia puolustamaan. Mutta Mancon tulosta huolimatta oli solissa vielä taisteltava, ennenkuin Cuzcon aukealle päästiin. Oli jo niin myöhä ilta, että Pizarro päätti vasta seuraavana aamuna marssia inkkain vanhaan pääkaupunkiin. Leiriä vartioitiin yöllä tarkkaan ja sotamiehet nukkuivat aseissaan.

Cuzco.

Kolmessa osastossa Espanjalaiset aikaisin seuraavana aamuna. 15 p. marraskuuta 1533, marssivat Cuzcoon. Etukaupunkeihin oli kokoontunut suunnattomat laumat kaupunkilaisia ja maalaisia ja ihmetellen katseltiin muukalaisia, jotka niin lyhyessä ajassa olivat mullistaneet kaikki asiat. Cuzcossa lienee siihen aikaan ollut 200.000 asukasta: kun rakennukset olivat yhdenkertaiset, niin oli se siis hyvin laaja alaltaan. Pizarro joukkoineen kulki pääkatua suurelle torille, jonka ympärillä oli jykeviä matalia kivirakennuksia, muutamat niistä, inkkain palatseja. Ei ollut puutetta hyvistä asunnoista; siitä huolimatta sotaväki ensi viikot asui torilla teltoissa, ollakseen vaikka millä hetkellä valmiina kapinaa kukistamaan. Mutta väestöllä ei näytä olleen vähääkään aikomusta kapinoida, se vain soitti ja tanssi myöhään yöhön, niin etteivät Espanjalaiset tahtoneet unta saada. Järjestys oli mallikelpoinen. Cuzcolaiset näyttivät yleensä sangen varakkailta, mutta sielläpä asuikin maan ylimystö ja taitavimmat ammattilaiset. Kaduilla vallitsi vilkas elämä ja pukujen värikäs kirjavuus antoi niille paljon rattoa. Ne olivat säännölliset, leikaten toisiaan suorin kulmin, mutta kapeat. Päätorilta lähti neljä valtakatua, joiden päistä alkoi neljä valtatietä. Tori itse ja useat kadutkin olivat huolella kivetyt. Kaupungin kautta juoksi kirkas joki, jonka rannat olivat penikulmia pitkältä kivellä lasketut kuin kanavanpartaat. Joen poikki oli paljon siltoja. Komein rakennus oli suuri auringontemppeli. Korkealla kallionkeilalla oli Sacsahuamanin linna, joka oli rakennettu niin tiiviisti toisiinsa liitetyistä kivistä, ettei saumoja näkynyt.

Pizarron ja Almagron väki anasti palatsit ja temppelit, mutta yksityisten talot ainakin aluksi rauhotettiin. Mitä suinkin löydettiin kultaa ja hopeata asuinrakennuksista, pyhätöistä, haudoista, kätköistä, kaikki ryöstettiin, ryöstettiin sekä Cuzcon että kaikkien muitten retkillä tavattujen kaupunkien aarteet, saalis koottiin yhteen paikkaan, sulatettiin ja jaettiin. Erään perulaisen ylimyksen luota oli saatu kymmenen 20 jalkaa pitkää, jalkaa leveää ja paria kolmea tuumaa vahvaa hopeaharkkoa. Muutamasta luolasta Cuzcon läheisyydestä tavattiin kymmenen tai kaksitoista kultaista ja hopeaista naisen kuvapatsasta, jotka olivat luonnollista kokoa. Inkkain aarreaitoista saatiin kultaisia jalkineita ja kultahelmistä tehtyjä pukuja. Keräytyi toinen mokoma jaettavaa kuin Cajamarcassa, ja tuota pikaa oli jokainen pohatta. Kaikenlaisten europpalaisten tavaroitten hinta kohosi suunnattomasti, hyvä hevonen maksoi 2500 pesoa, miekka 40—50, pullo viiniä 50, j.n.e. Samalla valtasi Pizarron ja Almagron armeijan hurja uhkapeliraivo, tuo Espanjalaisten kansallispahe. Kuta enemmän pelipöydissä hävittiin, sitä kiihkeämmin etsittiin uutta kultaa ja hopeaa, eikä kauaa kulunut, ennenkuin rauhallisia kansalaisia aljettiin venyttää kidutuspenkille. jos epäiltiin heidän tietävän salaisia aarteita, eikä niitä muutoin ilmi antavan.

Kun saalis oli jaettu, niin Pizarro kohotti Huayna Capakin pojan Mancon inkaksi. Väestö oli vaalista erinomaisen hyvillään ja ylimystö riensi esiintuomaan alamaisuutensa osotukset uudelle inkalle. Mutta hän nousi nyt julkisesti valtaistuimelle Espanjan kruunun vasallina. Valtaistuimelle nousemista vietettiin suurin juhlin, yhtä loistavasti kuin ennenkin, paitsi että kulta- ja hopea-astiat ja koruesineet. nyt puuttuivat ja inkkamuumiotkin. jotka juhla-ateriassa istuivat pitopöydässä, olivat parhaat koristeensa menettäneet. Cuzco sai kaupunkihallituksen espanjalaiseen malliin. Paljon espanjalaisia asettui sinne pysyvästi ja useimmille riitti joku palatsi tai muu julkinen rakennus asunnoksi, laajoja tiluksia tulolähteiksi. Vanhat palatsit ja temppelit myöhemmin hävitettiin ja niiden pohjille rakennettiin kirkkoja ja luostareita. Auringon impien temppelin paikalla on nykyisin luostari.

Seuraavat tapaukset osottavat. kuinka vaikea Espanjan hallituksen vielä oli matkain pituuden vuoksi johtaa siirtomaidensa asioita, ja kuinka omavaltaisesti niissä toimittiin. Vaikka Pizarro ja Almagro toimivat Espanjan hallituksen nimissä, niin saivat he kuitenkin hallituksen omista käskynhaltijoista kilpailijan, jota vastaan täytyi lähteä ase kädessä. Huhut Perun satumaisista aarteista houkuttelivat liian voimallisesti saaliinjaolle.

Alvaradon sotaretki.

Pizarron oleskellessa Cuzcossa oli Corteksen toveri ja urhea alapäällikkö Pedro de Alvarado, joka siihen aikaan oli Guatemalan maaherrana, päättänyt lähteä Quitoa vallottamaan, se kun muka ei kuulunut Peruhun eikä siis Pizarron vaikutuspiiriin. Hän pidätti Molukeille lähtevän laivaston ja purjehti sillä Quiton rannikolle.

Alvarado astui maihin Caraccaan lahdessa, Quiton länsipuolella, mukanaan 500 miestä, joista puolet ratsumiehiä ja kaikki hyvin asestettuja, ja kulki sieltä Andien lumisien solien poikki Quiton ylängölle. Vuoristossa oppaat hänet jättivät ja hän eksyi Andien soliin ja laaksosokkeloihin. Siitä huolimatta noustiin omin päin yhä korkeammalle, vaikka Guatemalan kuumista seuduista tuleva väki kärsi kamalasti vilusta. Jäljet, jotka retkikunta jätti lumisiin soliin, puhuivat selvää kieltä; niille jäi vaateryysyjä, murtuneita haarniskoita, kultakoristeita ja muita matkalla rosvottuja arvoesineitä, ruumiita tai puolikuolleita, joiden täytyi jäädä erämaahan kuolemaan, kun eivät voineet mukana kulkea. Mukana oli paljon intianeja sekä kantajia että sotureita, ja niitä varsinkin paleltui kuoliaaksi. Mutta ne hevoset, jotka tielle sortuivat, paikalla syötiin. Alvarado kehotti jokaista jo anastetusta, yhteen kasaan kootusta kullasta ottamaan, minkä kukin jaksoi mukanaan kuljettaa ja jättämään vain kruunun viidenneksen koskematta, mutta sotamiehet vastasivat: Ruoka on nyt kultaakin kalliimpaa. Kurjuutta vielä lisäsi se seikka, että ilma oli monta päivää sakeana paksua tuhkausvaa, joka vaivasi silmiä ja vaikeutti hengitystä. Tämän luonnonilmiön aiheutti Quiton kaakkoispuolella olevan Cotopaxin, Andien kaikkein ankarimman tulivuoren purkaus; syytä tietämättä Alvaradon sotajoukko kovasti pelästyi tätä savua. Lopulta päästiin solista Riobamban ylängölle. Satakunta espanjalaista ja vähintäin parituhatta miestä intianilaista apuväkeä sai solissa surmansa. Riobamban ylängöllä odotti uusi pettymys. Siellä nähtiin hevosenjälkiä ja tiedettiin niistä varmaan, että Espanjalaiset jo olivat etelästä käsin ennättäneet ennen. Sebastian Benalcazar, eräs Pizarron alapäälliköistä, oli 140 miehen keralla omin päin lähtenyt San Miguelista Quiton aarteita ryöstämään ja ennättänyt perille ennen Alvaradoa.

Kun Alvaradon retki tuli Cuzcossa tiedoksi, niin riensi sieltä Almagro pikamarssein häntä takaisin karkottamaan, yhtyen sitä varten Benalcazarin kanssa. Riobamban luona olisi syntynyt tappelu, mutta Alvarado piti viisaampana 100,000 peson hinnasta luovuttaa Almagrolle sekä joukkonsa että koko varustuksensa ja palata itse takaisin omaan maakuntaansa. Tämän hän saattoi tehdä sitä suuremmalla syyllä, kun ei Benalcazarkaan saanut Quitosta mitään; joko siellä ei ollut aarteita, taikka oli ne niin hyvin kätketty, etteivät Espanjalaiset niitä koskaan löytäneet. Kauppa oli siis molemmille edullinen, varsinkin Almagrolle, joka sen kautta sai erittäin tervetulleen lisäyksen sotavoimiinsa. Alvaradon miehet mielellään siirtyivät Perun vallottajien palvelukseen, sillä heillä oli uudessa kultamaassa paljon parempi rikastumisen toivo kuin Keski-Amerikassa, joka tosin oli luonnontuotteitten puolesta Perua rikkaampi, mutta kullan puolesta ei siihen verrattavakaan. Vasta myöhemmin Mexico hopeakaivantojensa kautta metallimaanakin voitti Perun. Alvarado palasi merelle etelän kautta ja kohtasi Pizarron Pachacamakissa, jossa vietettiin iloisia pitoja.

Lima.

Tammikuussa v. 1535 Pizarro perusti Perulle uuden pääkaupungin meren rannalle Rimac joen suuhun. Se sai Epifania päivän kunniaksi nimeksi »Ciudad de los Reyes» (kuningasten kaupunki), mutta miespolven kuluessa tämä nimi joutui unhotukseen ja kaupunkia kutsuttiin Limaksi, joka oli Rimakista väännös. Sille laadittiin säännöllinen asemakaava ja tarmokkaasti Pizarro ryhtyi sitä rakentamaan, pakottaen seudun intianit työtä tekemään.

Samoihin aikoihin palasi Espanjasta Hernando Pizarro, tärkeitä uutisia tuoden. Hän oli saapunut Sevillaan tammikuussa 1534, mukanaan useita Perusta palaavia seikkailijoita, jotka pitivät viisaampana ajoissa lähteä saaliineen kotimaahan. Sevillan tullihuoneeseen keräytyi kosolta kulta- ja hopeaharkkoja, sillä Hernandolla oli mukanaan kruununkin viidennes, ynnä kultaisia eläinten ja kukkien kuvia ja muita kultaesineitä ja astioita, korukutomuksia, joita yleisö kilvan riensi ihmettelemään. Hernando Pizarro valitsi mukaansa upeimmat ja lähti Calatayudiin Aragoniaan Kaarle V:ttä tapaamaan. Vastaanotto oli mitä armollisin. Pizarro kertoi juurta jaksain Perun tapaukset ja Atahualpan vangiksi oton — inkan telotuksesta hän ei mitään tiennyt, koska hän oli lähtenyt ennen sitä. Hän kiitti maan hyvää ilmanalaa ja viljavuutta, teollisuutta ja metallirikkautta. Kulta ja hopea olivat keisarille erinomaisen tervetulleet, sillä hän oli paraillaan sotiensa vuoksi melkein rahatta. Kaikki, mitä Francisco Pizarrolle oli ennen luvattu, vahvistettiin täydelleen. Mutta Almagronkin ansioita nyt muistettiin, sillä Almagro oli varovaisuuden vuoksi lähettänyt mukaan oman luottamusmiehen. koska Hernando Pizarro oli hänen pahin vihollisensa. Almagrolle myönnettiin Perun eteläpuolella oleva maa lääniksi ja määrättiin raja, joka olisi ollut pätevä, jos olisi ollut luotettavat kartat, mutta niiden puuttuessa tuotti tuhon sekä Pizarrolle että Almagrolle. Hernando nimitettiin Santiagon, Espanjan korkeimman ritarikunnan jäseneksi.

Hernando Pizarron tulo herätti koko maassa niin valtavaa huomiota, ettei Amerikan löydön jälkeen oltu sen vertoja nähty. Espanjassa oli jo totuttu siihen, että Uusi maailma tuotti enimmäkseen pettymyksiä. Ei edes Mexicon kuulu vallotuskaan antanut niin suuria rikkauksia, kuin oli toivottu. Peru yksin oli täyttänyt toiveet, rohkeimmatkin. Ei ollut Hernando Pizarron vaikea saada kokoon väkeä eikä varustaa laivastoa, joka oli suurin ja komein, mitä Ovandon lähdön jälkeen oli Länsi-Intiaan purjehtinut. Osalle lähtevistä Peru ehkä antoi, mitä siltä oli toivottu: mutta suurin osa sielläkin surkeasti pettyi, ja hyvin moni löysi hautansa jo Panaman kannaksen tautipesissä, toivotun Doradon kynnyksellä. Mutta väkeä ei Pizarrolta tämän jälkeen puuttunut, vaikku toiselta puolen, nyt vasta hän alkoikin sitä täydellä todella tarvita.

Almagro oli Cuzcossa, kun kotimaasta saapuivat nämä sanomat. Syttyi paikalla kiivas riita hänen ja Pizarron välillä, mutta se saatiin sovitetuksi, ja Almagro päätti viipymättä lähteä retkelle uutta maaherrakuntaansa valtaamaan.

Almagron retki Chileen.

Almagron sotaretki Chileen oli vaikeimpia, mitä on milloinkaan tapahtunut lumisissa tiettömissä vuoristoerämaissa. Kaksi intianilaista ylimystä, inkan veli ja ylimäinen pappi, lähetettiin edeltäpäin valmistamaan väestöä ja kertomaan sille retken tarkotuksesta. Ne maat, jotka aiottiin vallottaa, kuuluivat nimittäin nimellisesti inkkain valtakuntaan. Heinäkuussa 1535 Almagro lähti Cuzcosta, samosi Titicaca järven länsirantaa Collao nimisen maakunnan kautta Potosin ylängölle ja sieltä parin kuukauden levon jälkeen edelleen etelää kohti. Matkalla perulainen ylimäinen pappi pääsi pakenemaan ja palasi takaisin Titicacan rannoille.

Almagro oli siten saapunut inkkain valtakunnan rajoille. Siitä alkoi maita, joissa asui itsenäisiä vuoristokansoja; niiden kautta oli väkisin tunkeuduttava, jos mieli päästä Chilen aarteihin käsiksi. Jujuin poikki retkikunta taistellen eteni Chicoana nimiseen maakuntaan, nykyiseen Luoteis-Argentinaan. Pitkin matkaa tekivät asukkaat vastarintaa. Maa oli osaksi hävitetty, niin että ruokavarain saanti hedelmällisemmissä laaksoissakin oli vaikeata. Mutta vaikeimmat esteet retkikunta kohtasi kulkiessaan Andien pääharjanteitten poikki Chileen. Tullessaan ulos eräästä vuoristorotkosta Almagro odottamatta näki edessään pitkän lumenpeittämän vuorijonon, joka ulottui pohjoiseen ja etelään niin kauas kuin silmä kantoi. Kun ei ollut mahdollista sitä kiertää, niin oli yritettävä ylitse, vaikka vuorijonon leveys olikin tuntematon. Vähillä ruokavaroilla, raahaten mukanaan sotatarpeitaan ja näiden lisäksi tarpeita siltojen rakentamiseksi jokien poikki retkikunta tunkeutui vuoristoon. Almagro itse kulki edellä parinkymmenen ratsumiehen keralla tutkiakseen teitä ja solia ja etsiäkseen, mistä saisi joukolleen syömisen apua. Seitsemän päivää kuljettiin suolaerämaita ja noustiin sitte lumisiin vuorisoliin, joissa lumesta heijastuva valo sokaisi silmät. Myrskyt ja pakkaset lisäsivät matkan muuta tukaluutta. Kolmantena päivänä sen jälkeen, kun vuoristomatkan vaikein osa oli alkanut, avautui länttä kohti Copiapon laakso, jossa Almagro pienen etujoukkonsa keralla saattoi levähtää ja koota ruokavaroja perässä tulevalle pääjoukolle. Andit oli voitettu ja tie piti lauhkeampiin alamaihin. Mutta ilman etujoukon tuomaa apua pääjoukko olisi tuhoutunut vuoristossa. Intianit. jotka kantoivat kuormastoa, kärsivät vielä enemmän kuin espanjalaiset. Toiset vaipuivat uupuneina maahan, siihen kuollakseen, sillä pakkanen oli heistä niin kova, että tuskin saattoi hengittää. Sanotaan, että 10,000 intiania sai Andien vuorisolissa surmansa. Kun ei ollut minkäänlaista kasvullisuutta, niin ei saatettu tultakaan tehdä, raivoisia tuulia vastaan ei ollut suojaa, ravintoa vain hengen pitimeksi, ja voimat uupumistaan uupuivat. Nälänhätä kävi lopulta niin suureksi, että eloon jääneet intianit söivät nälkään ja viluun kuolleitten toveriensa ruumiita, ja espanjalaiset mielihyvällä jakoivat keskenään sortune!tten hevosten lihan, jota he eivät muutoin olisi millään hinnalla syöneet. 150 espanjalaista ja 30 hevosta sai vuoristossa surmansa. Vasta Copiapon laaksossa sotajoukko sai levätä ja toipua vammoistaan. Eräs apujoukko, joka myöhemmin saapui samaa tietä, menetti vielä enemmän väkeä. Moni mies hautautui ratsuineen lumen alle.

Vuoriston yli päästyään Almagro samosi pitkin nykyisen Chilen rannikkoa etelään päin. Coquimbossa hän odottamatta tapasi espanjalaisen, joka oli lähtenyt Perusta jotakin rangaistusta pakoon ja vaeltanut sinne saakka omin päin, maanasukkaitten puolelta väkivaltaa kokematta. Almagro lähetti partiojoukkoja vielä kauemmaksi etelään päin, mutta retken tulos alkoi jo olla selvänä. Aarteita ei löytynyt mistään, taisteluita vain sitä enemmän, sillä urhoolliset Araukanit kiistivät tuimasti, ennenkuin laskivat muukalaisia maansa kautta kulkemaan. Kovin pettyneenä Almagro vihdoin lähti paluumatkalle. Välttääkseen vuoriston vaaroineen hän nyt kulki merenrannikkoa. Laajassa autiossa Atacama suolaerämaassa retkikunta tosin kärsi paljon kuumuudesta ja veden puutteesta, mutta kuitenkin se, pienempiin osastoihin jakautuen, pääsi sen poikki ainoatakaan miestä menettämättä. Vasta Arequipan kohdalta noustiin jälleen vuoristoon ja saavuttiin keväällä 1537 takaisin Cuzcoon. Löytöretkenä tämä yritys oli huomattavimpia, vaikka se osanottajilleen tuottikin paljaita kärsimyksiä ja pettymyksiä.

Taistelut Perussa.

Perussa olivat sillä välin olot suuresti muuttuneet. Kansallinen puolue oli Manco inkan johdolla vihdoinkin noussut kapinaan. Manco oli päässyt pakenemaan Cuzcosta ja palannut sitä piirittämään suuren sotajoukon keralla. Cuzcon olkikattoiset talot ammuttiin palavilla nuolilla tuleen, puolet kaupungista tuhoutui, linnankin Manco sai valtoihinsa. Juan Pizarro tosin vallotti siitä osan takaisin, mutta sai hyökkäyksessä surmahaavan. Hänen kuoltuaan Espanjalaiset saivat linnan kokonaan käsiinsä, mutta se ei paljoa auttanut, heidän täytyi kestää monen kuukauden piiritys. Intianit olivat anastaneet vuorisolat. Limasta oli mahdoton tuoda apuväkeä. Mutta viljankorjuun aikana suuri osa perulaista sotajoukkoa hajaantui, ja silloin piiritetyt pääsivät vähän helpommalle. Pizarron veljet, jotka Cuzcoa puolustivat, koettivat rohkean yllätyksen kautta saada käsiinsä Manco inkan, mutta yritys ei onnistunut. Kun Almagro palasi Cuzcon ylängölle, niin ei hänen ensi tehtävänsä suinkaan ollut auttaa maanmiehiään: vastoinkäymisistään katkeroituneena hän päinvastoin käytti tilaisuutta anastaakseen mahtiaseman. Vanha riita Pizarron ja vielä enemmän Pizarron veljien kanssa puhkesi ilmisodaksi. Moneen kertaan vannotut pyhät valat eivät paljoa merkinneet Perun vallottajille. Espanjan hallituksen määräyksen mukaan Almagron piti saada kaikki maat, jotka olivat määrättyä matkaa (1650 kilometriä) etelämpänä päiväntasaajan pohjoispuolella olevaa Santiago jokea. Almagro väitti, että Cuzco. joka oli niin kaukana etelässä, kuuluikin hänen alueihinsa. Kun luotettavia tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä ei ollut, niin saattoi Almagro hyvällä syyllä esittää tämän vaatimuksen, vaikka nykyään tiedämme, että Cuzco epäilemättä oli Pizarron puolella rajaviivaa. Almagro koetti päästä Pizarroja piirittävän inkankin kanssa yhteyteen, mutta inkka ei hänen ystävyydestään huolinut, vaan hyökkäsi hänenkin päälleen. Almagro, joka oli urhoollinen ja taitava sotilas, torjui hyökkäyksen ja kulki sitten Cuzcoa vastaan. Kun eivät Pizarron veljet suostuneet luovuttamaan kaupunkia, niin hän vallotti sen väkirynnäköllä ja otti Gonzalon ja Hernandon vangiksi.

Nyt ilmestyi sotanäyttämölle uusi, vaikka entisestään tunnettu voima. Francisco Pizarro oli kutsunut Alvaradon Guatemalasta avukseen. Alvarado saapui 500 miehen keralla anastamaan Cuzcoa takaisin Almagrolta, mutta joutui taistelussa tappiolle. Almagro piti kun pitikin Cuzcon, karkotti vielä inkankin joukkoineen vuoristoon ja puhdisti maan kapinallisista. Sitten hän marssi meren rannalle hankkiakseen maakunnalleen uuden sataman, josta voisi päästä suoranaiseen yhteyteen emämaan kanssa. Hernando Pizarron hän vei mukanaan panttivankina, mutta Gonzalo oli päässyt karkaamaan Limaan.

Francisco Pizarro, joka tahtoi ensinnäkin vapauttaa veljensä Almagron käsistä, rupesi nyt sangen sovinnolliseksi. Hän saapui Almagroa tapaamaan erääseen paikkaan Liman eteläpuolelle ja tunnusti Cuzcon toistaiseksi hänen omaisuudekseen; Almagro puolestaan vapautti Hernando Pizarron. Riidan lopullinen ratkaiseminen jätettiin Espanjan hallituksen asiaksi.

Almagron ja Francisco Pizarron loppu.

Mutta tuskin oli Hernando päässyt vapaaksi niin Francisco Pizarro julisti sopimuksen mitättömäksi ja ryhtyi paikalla taisteluun. Almagro peräytyi Cuzcoon ja Hernando Pizarro seurasi häntä melkoisen sotajoukon keralla. Huhtikuussa 1538 syntyi lähellä Cuzcoa tappelu. Kummallakin oli 700—800 miestä, taistelu oli sitkeä ja sitä kesti kaiken päivää. Almagro oli sairaana, mutta johti kuitenkin joukkoaan läheltä. Hän joutui häviölle ja vangiksi. Tappelussa tosin kaatui vain joku kymmenkunta miestä, mutta pakoretkellä Almagron joukko menetti 150 miestä. Hernando Pizarro ei kohdellut Almagroa yhtä hyvin kuin tämä häntä; vanki vietiin Cuzcoon ja häntä vastaan aljettiin heti oikeudenkäynti. Tuomio oli kuolemantuomio ja Hernando Pizarron käskystä 70-vuotias Almagro vankilassa kuristettiin.

Almagro oli avomielinen, raaka luonne, joka ei koskaan pitänyt salakavalia juonia eikä kostotuumia. Mutta kunnianhimoinen hän oli. Urheutensa ja anteliaisuutensa vuoksi hän oli sotamiestensä kesken niin suosittu, että harva toinen päällikkö. Korkeasta iästään huolimatta hän elämänsä loppuun saakka säilytti tarmonsa ja reippaan toimikykynsä.

Almagron kuoltua hänen poikansa vaati itselleen isänsä maakuntia, mutta Pizarrot eivät tahtoneet siitä mitään tietää. Hernando Pizarro lähti Espanjaan oman puolueensa asiaa ajamaan. Mutta Espanjan hallitus, joka ei hyväksynyt Almagron mestausta, otti hänet vangiksi ja vankeudessa hän sitten sai viettää parikymmentä vuotta. Hallitus lähetti Vaca de Castro nimisen lakimiehen Peruhun oloja järjestämään. Ennenkuin tämä vielä oli ennättänyt Limaan, levisi tieto Francisco Pizarron murhasta. Almagron puoluelaiset, joita vainajan poika johti, olivat kesäkuussa 1541 Limassa tunkeutuneet Pizarron palatsiin, ottaakseen hänet vangiksi. Pizarro puolusti itseään tuimasti, kunnes sai surmahaavan. Hänen seurassaan kaatui hänen velipuolensa Martinez de Alcantara. Francisco Pizarro oli kuollessaan 63 vuoden ikäinen.

Semmoisen lopun sai Perun julma vallottaja. Hänen nimensä on kautta aikain säilynyt tämän kullanhimoisen, kavalan ja julman aikakauden pelottavimpana. Itse alhaisesta asemasta kohonneena hän tosin osasi kohdella hyvin sotamiehiään, mutta samalla kaikki tunsivat hänen petollisuutensa. Intianeja tuskin kukaan on kohdellut julmemmin. Pizarro ei ollut ritarillinen, sivistynyt eikä valtioviisas niin kuin Cortes, mutta hänen kykynsä ja lannistumaton tarmonsa olivat kieltämättömät. Espanjan hallitus antoi hänelle suuremman arvon kuin Cortekselle. sillä Pizarro lähetti monta vertaa enemmän kultaa.

Vaca de Castroa vastaan, joka nyt otti vallotetun maan hallituksen käsiinsä, nousi kapinaan Almagron poika, mutta joutui v. 1542 tappelussa häviölle ja mestattiin. Almagron puolue silloin tunnusti laillisen maaherran ylivallan ja luopui enemmästä vastustelemisesta.

Gonzalo Pizarro.

Mutta vielä piti Perun pohjoisosissa puoliaan Pizarron viimeinen veli, Gonzalo, joka v. 1540 oli nimitetty Quiton maaherraksi. Vahvistettuaan siellä valtaansa ja maan kauttaaltaan tutkittuaan, hän lähti etsimään kultamaata, jonka intianit kertoivat olevan Andien takana aarniometsien keskellä. Gonzalo kulki päiväntasaajan kohdalla Andien poikki ja tunkeutui sitten Rio Napon vartta Amazonijoelle päin, kunnes hän tiettömissä aarniometsissä ruokavarain loputtua joutui mitä kamalimpaan puutteeseen ja hädin tuskin pääsi retkikuntansa tähteitten keralla palaamaan Quitoon. Tuonnempana kerromme enemmän tästä merkillisestä retkestä.

Quitossa Gonzalo Pizarro sai kuulla veljensä Franciscon murhan ja tarjosi kuninkaalliselle maaherralle apuaan Almagron poikaa vastaan, kuultuaan tämän kapinan. Sen hän teki vihasta, mutta hänen avustaan ei huolittu, sillä Vaca de Castro toivoi sovinnon helpommin syntyvän Almagrolaisten keralla, kun hän hylkäsi Pizarron puoluekunnan avun. Gonzalo tästä syvästi loukkaantuneena alkoi valmistella kapinaa. Siihen hän sai piankin tilaisuuden, kun Espanjan hallitus v. 1542 julisti Perussa voimaan uudet lait, jotka melkoisesti rajottivat vallottajain oikeutta käyttää intianeja pakkotyöhön ja peruutti heille annetut suuret tilukset kruunun omaisuudeksi omistajan kuoltua. Nämä lait herättivät »conquistadorien» kesken niin suurta tyytymättömyyttä, että Gonzalo Pizarro sai heidät yhtymään suureen kapinaan. Varakuningas voitettiin, sai taistelussa surmansa, ja viimeinen Pizarron veljeksistä oli lyhyen ajan Perun itsenäinen hallitsija. Mutta espanjalainen aines ei vielä ollut maassa likimainkaan niin voimallinen, että se olisi tullut toimeen ilman emämaan apua. Vaikka Pedro de Gasca, jonka Espanjan hallitus lähetti Peruhun käskynhaltijakseen, olikin pappi ja saapui Panamaan melkein tyhjin käsin, niin sai hän siellä kuitenkin kuninkaan edustajana haltuunsa Gonzalo Pizarron laivaston ja sotaväen, jotka oli lähetetty hänen matkaansa estämään. Lupaamalla anteeksiannon Pedro de Gasca sai suurimman osan Perun espanjalaisista luopumaan Gonzalosta. Kun ratkaisevan taistelun v. 1548 piti alkaa Cuzcon läheisyydessä, niin Gonzalo Pizarron koko sotajoukko meni kuninkaallisten puolelle ja hän joutui vangiksi. Etevimpien ystäviensä keralla hän sai päällään sovittaa kapinoimisensa.

Kapina tosin myöhemmin alkoi uudelleen, kun Espanjan hallitus ei suostunut peruuttamaan intianien hyväksi säätämiään lakeja, mutta tukahutettiin, ja Perun kolmas varakuningas, Don Andres Hurtado de Mendoza, Caneten markisi, joka hallitsi siirtomaata kuusi vuotta vuodesta 1555 alkaen, järjesti maan olot rautaisella kädellä. Kaikki edellisten kapinain johtajat lähetettiin Espanjaan, piirikuntien päälliköitä käskettiin mestauttamaan jokainen rauhanhäiritsijä. Kaikki joutilaat toimitettiin etäisille retkille. Manco inkan pojalle ja jälkeläiselle Sayri Tupakille annettiin eläke. Inttäneille hankittiin hyviä pappeja, kouluja ja kaupungeita perustettiin kaikkiin maakuntiin. Mutta hallituksen huolenpito ei kuitenkaan voinut riittävästi huojentaa asukkaitten veristä sortoa, jonka vuoksi he usein kapinoivat. Viimeinen intianikapiua tapahtui v. 1783, mutta sekin verisesti kukistettiin.

Chilen vallotus.

Almagro oli tavannut Chilessä vähän kultaa ja paljon sotaisampaa kansaa kuin Perussa. Pohjoisosissa väestö tosin oli sivistyneempää ja samalla taipuvampaakin, mutta kuta kauemmaksi etelää kohti kuljettiin, sitä villimmäksi ja sotaisemmaksi se muuttui. Syynä tähän erotukseen epäilemättä oli se, että Perun inkat viidennellätoista vuosisadalla olivat vallottaneet Chilen pohjoisosan. Vaikkei heidän valtansa ollutkaan siellä suuri, niin muutti kuitenkin kehittyneemmän sivistyksen kosketus melkoisesti oloja. Mutta Rapel joen eteläpuolelle ei inkkain mahti ulottunut, ja siellä intianit olivat säilyttäneet entisen sotaisuutensa. Vaikka he olivatkin tietämättömiä ja raakoja, niin olivat he kuitenkin kehittäneet järjestelmän yhteistä sodankäyntiä varten. Kullakin kunnalla oli oma »ulmeninsa», s.o. päällikkönsä, sodassa heimoilla oli yhteinen valittu johtaja. Araukanit olivat Etelä-Chilen mahtavin heimo ja heidän nimellään mainittiin sitten kaikkia Bio-bio joen eteläpuolella asuvia kansoja.

Tuskin oli Almagro mestattu, niin kiiruhti Pizarro ottamaan haltuunsa maan, jonka kruunu oli Almagrolle antanut. Pedro de Valdivia lähti 1540 Pizarron toimesta vallottamaan Chileä ja peruslamaan sinne siirtokuntia. Alonso de Camargo samaan aikaan kartotti rannikon. Valdivia perusti v. 1541 Santiagon, Chilen nykyisen pääkaupungin, ja puolenkymmentä muutakin kaupunkia, voidakseen niiden avulla pitää maata kurissa. Mutta intianit taistelivat epätoivon urheudella. V. 1553 kaikki heimot tekivät yhteisen kapinan, jossa Valdivia sai surmansa ja useimmat hänen siirtokunnistaan tuhottiin. Tämä oli alkuna lähes vuosisadan kestävälle yhtämittaiselle sodalle. Vereen kastetut nuolet — se oli Araukanien sotakapula — kulkivat taas kautta maan, ja joka taholta kokoontui sotilaita vastustamaan vallottajia. Araukanit, vaikka olivatkin kaikkea sivistystä vailla, olivat kuitenkin sodankäynnissä paljon älykkäämpiä kuin Perulaiset. Huomatessaan, että heidän vanhoista heitto- ja ampuma-aseistaan oli vähän apua uutta vihollista vastaan, he sangen nopeaan muuttivat koko sodankäyntinsä. He hylkäsivät kokonaan jousen, joka oli pyssyä niin paljon huonompi, ja käyttivät etupäässä keihästä, miekkaa ja muita aseita, jotka käsikähmässä tehosivat. He lähestyivät nopeaan Espanjalaisten rintamaa, jott'ei näillä ollut aikaa panostaa pyssyjään, kun olivat ne kerran laukaisseet. Säikähtämättä he kestivät ensimäisen yhteislaukauksen, vaikkapa se aina kaatoikin suuren joukon, ja hyökkäsivät sitten kilvan käsikähmään. Alkuasukkaiden löyhän heimojärjestyksen vuoksi oli mahdoton saada heistä musertavaa voittoa, ja vuorinen, tiheämetsäinen maa erinomaisesti suosi väjytyksiä ja ylläköltä. Kenraali kenraalin, armeija armeijan jälkeen lähetettiin Chileen. Retki toisensa jälkeen tehtiin intianeja vastaan, heidän maansa hävitettiin, sotaa käytiin säälimättömän julmasti, mutta kaikki oli suotta. Siirtokuntia ja linnoja uhkasi ainiaan hyökkäys, niitä vallotettiin ja vallotettiin takaisin. Jos yksi intianiarmeija hävitettiin, niin oli pian toinen valmiina sen paikalle astumaan; jos yksi »toqui» (ylipäällikkö) kaatui, niin valittiin paikalla toinen. Tappion kärsittyään intianit pakenivat metsiinsä, soihinsa ja vuoriinsa, kokosivat uudelleen voimansa ja ajoivat takaa peräytyviä Espanjalaisia. Vasta v. 1640 tehtiin rauha, jossa kaikki Bio-bio joen eteläpuolella oleva maa tunnustettiin Araukanien omaksi ja itsenäiseksi. Tätä urhoollista kansaa on vielä jäljellä muutamia kymmeniätuhansia; vaikka sen luku vähenemistään vähenikin, niin piti se kuitenkin loppuun saakka puoliaan ja siirtyi vapaana kansana Chilen tasavaltaan.

Nämä ainaiset sodat ja samalla kovan työn pakko, Chilessä kun ei ollut jaloja metalleja, karkaisivat epäilemättä Chileläiset Etelä-Amerikan muita latinalaisia kansoja kestävämmiksi; mutta köyhänä tämä siirtomaa edelleenkin pysyi aina siihen saakka, kunnes se itse otti käteensä kohtalonsa ohjat.

Dorado-retket.

Aina siitä päivästä, jona Columbus astui Guanahanin rannalle, olivat Uuteen maailmaan saapuneet muukalaiset kysyneet sen asukkailta kultaa. Nämä neuvoivat parhaan taitonsa mukaan ja paljon heidän neuvojensa mukaan jaloa metallia löydettiin; mutta kuta enemmän sitä saatiin, sitä kiihkeämmäksi kävi sen himo. Eivät sitä voineet tyydyttää Mexicon, eivät Perunkaan suunnattomat aarteet. Ei mitään uhrauksia, ei mitään vaivoja säästetty, niin kauan kuin löydetyissä maanosissa vielä oli seutuja, jotka olivat kullanetsijäin käymättä. Vielä paljon enemmän tehtiin turhia matkoja kuin onnistuneita. Usein intianit tahallaan houkuttelivat ahnaat vallottajat harhaan, se kun oli ainoa keino heistä päästä; ja ehkä vielä useammin intianien tietoja väärin ymmärrettiin, taikka pidettiin totena heidän vanhoja tarujaan. Luultavasti suurin osa siitä, mitä alkuasukkaat kullasta tiesivät, oli puoleksi tarumaista huhua.

Vähitellen, ei varmaan tiedetä mistä alusta, pääsi Espanjalaisten kesken valtaan semmoinen käsitys, että Etelä-Amerikan sisäosissa oli suunnattoman rikas kultapaikka, El Dorado, ja niin kauan sitä etsittiin, kunnes melkein koko suunnaton maanosa aarniometsineen saatiin ristiin rastiin samoilluksi. Erään käsityksen mukaan se oli Manoa niminen kaupunki, joka muka oli täynnään kultaa ja jalokiviä, toisen mukaan kokonainen maa, joka oli niistä niin rikas, että se Perunkin rinnalla ansaitsi Doradon nimen.

Dorado-tarun alkuperäisenä juurena lienevät kuitenkin olleet juhlat, joita pienessä Chibcha-valtakunnassa oli tapana viettää hallitsijavaalin yhteydessä. Espanjalaiset merenrannikolla kuulivat maanasukkailta, että tuo ruhtinas vaalinsa jälkeen ylt'yleensä kultahiekalla peitettiin ja sitten ui Guatavita järvessä. Tiedetään nykyisin, että huhulla oli tosipohja. Uuden hallitsijan valtaan astumista vietettiin monenlaisilla menoilla, paastolla ja uhreilla. Viimeinen menoista oli seuraava: Kaikki kansa kokoontui Guatavita järven rannalle. Papit juhlasaatossa saattelivat nuorta hallitsijaa järven rannalle, jossa häntä odotti lautta täynnään kalliita uhrilahjoja, kultaa ja smaragdeja. Neljä etevintä neuvonantajaa nousi lautalle, mutta hallitsijan papit ensiksi savusteita polttaen riisuivat järven rannalla alasti, silasivat savella ja sitten kiireestä kantapäähän kultahiekalla peittivät. Säteilevän auringon näköisenä, jonka sukua hänen luultiin olevan, Dorado nyt nousi lautalle, joka kulki keskelle järveä. Siellä hallitsija heitti järvessä asuville jumalille kaikki lautalla olevat kallisarvoiset uhrilahjat. Sitten hän palasi rantaan, ja maalla juhlat alkoivat uudelleen, kestäen monta päivää.

Mielikuvitus ja kullanhimo loivat sitten tästä omituisesta alusta suuren kultamaan sitä helpommin, kun Chibchat tosiaan olivat hyviä kultaseppiä. Kuta enemmän taru suureni, sitä epämääräisemmäksi muuttui seutu. Mies se, joka ennättää ensiksi noille aarteille, arveltiin, ja maanosan joka kulmalta sitä kilvan yritettiin. Seuraavassa kerrotaan tärkeimmät näistä retkistä, yhdistettyinä Dorado-retkien yhteisen otsikon alle.

Varhaisimpia Dorado-retkiä oli se, jonka Diego de Ordas teki Venezuelaan ja Guayanaan. Hänen alapäällikkönsä Martinez väitti, että »El Dorado» itse oli v. 1531 pelastanut hänet haaksirikosta ja vienyt pääkaupunkiinsa Omoaan. Martinezin seikkailuista emme kuitenkaan muuta tiedä, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän löysi mitä haki. Useat muut retkikunnat eivät tarumaata löytäneet, mutta tiesivät kertoa sitä enemmän koruttomasta todellisuudesta.

Saksalaiset Venezuelassa.

Saksalaiset eivät, Hansan laajoista pohjoismaisista meriyhteyksistä huolimatta, olleet tottuneet valtamerellä purjehtimaan; mutta uusien maitien ja Intian houkutus oli nyt liian suuri, ettei olisi yritetty mukaan. Vaikutusvaltaiset saksalaiset saivat helposti kauppaoikeuksia Espanjan alusmaissa, kun Espanjan kuningas samalla oli Saksan keisari. Augsburgin Welserit, aikansa kaikkein rikkaimpia kauppiassukuja, saivat Kaarle V:nneltä oikeuden siirtokunnan perustamiseen Etelä-Amerikan pohjoisrannikolle ja melkoisin voimin ruvettiin tätä yritystä toteuttamaan. Doradon maine se lienee Welsereitäkin houkutellut. Welserien tuli varustaa neljä laivaa ja 300 miestä, ynnä 50 vuorimiestä ja vallata nykyisen Venezuelan ja Guayanan rannikko ynnä takamaat. Rahoja ei puuttunut. Welserit olivat suuri maailmanhuone, jolla oli haaraosastoita sen ajan suurimmissa kauppakaupungeissa, myös Sevillassa ja Lissabonissa. Heillä oli mahtiasema maustekaupassa. Portugalilaiset laivat toivat heille maustekuormia Lissaboniin, josta he omilla laivoillaan lähettivät ne edelleen. Welserien omatkin laivat purjehtivat Itä-Intiaan saakka. Nyt tämä huone itse ryhtyi suureen siirtomaapuuhaan.

Melkoisia voimia lähetettiin Venezuelaa asuttamaan ja vallottamaan, mutta pian viehättyivät saksalaiset johtajat samaan kullanajoon, joka oli Espanjalaistenkin toimien ylimpänä määrääjänä. Muutaman sadan miehen kera ja vähemminkin joukoin samottiin kautta maan ristiin rastiin. Sisämaa enimmäkseen oli verraten hyvin asuttua ja alkuasukkaat jotenkin edistyneitä. Samoin kuin Mexicossa herättivät Venezuelassakin hevoset yleistä pelkoa ja suuret joukot pakenivat niiden edessä. Näillä retkillä saatiin kokoon jotenkin paljon kultaa, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että sitä olisi kannattanut mainita Perun saaliin rinnalla; päin vastoin kulutettiin Welserien varat saamatta aikaan juuri mitään. Lopulta syntyi saksalaisten ja espanjalaisten välillä ainaisia rettelöitä, ja v. 1555 siirtokunta otettiin Welsereiltä pois.

Welserien asiamiesten retkistä mainittakoon seuraavat: Nicolaus Federmann, säälimätön julmuri, moneen kertaan kautta Venezuelan samoiltuaan, tapasi v. 1539 Bogotan ylängöllä Benalcazarin, joka oli saapunut sinne Quitosta vuoriston poikki, ynnä Gonzalo de Quesadan, joka oli noussut sinne Magdalena jokea pitkin. Federmann oli lähtenyt matkaan Corosta, johon oli perustettu Welserien siirtokunta. Ennen häntä oli Ambrosius d' Alfinger, vielä väkivaltaisempi mies, tehnyt kullanetsintämatkan Sierra Nevada de Santa Martan vuoristoon ja Meridan cordillereihin sekä toisella retkellä tunkeutunut aina Magdalenan laaksoon saakka. 1536—37 samoilivat Yrjö Hohemuth ja Filip v. Hutten Orinocon syrjäjokien Araucan ja Melan poikki aina Amazonijoen pohjoisille syrjäjoille saakka, turhaan etsien Doradoa. Suunnattomia vaivoja kestettyään he lopulta palasivat takaisin Coroon. Huonommin kävi v. Huttenille ja eräälle nuorelle Welserille seuraavalla retkellä, jolla päästiin samoille seuduille, Uaupes ja Japura jokien välimaille; paluumatkalla molemmat saksalaiset erään apujoukon espanjalaisen johtajan mielivallan kautta telotettiin. Tämä tapahtui v. 1546, ja siihen päättyivät Welserien yritykset.

Colombia.

Pysyväisempiä hedelmiä kuin siinä maassa, joka vastaa nykyistä Venezuelaa, kantoi kullanetsintä Magdalena joen vesistöalueella, nykyisessä Colombiassa.

Gonzalo de Quesada vuosina 1536—1537 nousi Magdalena jokea sisämaahan ja saapui Bogotan ylängölle, tavaten siellä kaksi kilpailijaa, kuten yllä kerroimme. Ei kukaan näistä kolmesta saanut maata, jonka nimeksi tuli Uusi Granada, mutta Espanjan hallitus sen kyllä otti omakseen. Sinne perustettiin siirtokuntia, jotka menestyivät hyvin. Bogotasta tuli suuri kaupunki, joka oli kauan maineessa kirjallisesta sivistyksestäänkin.

Uusi Granada oli Etelä-Amerikan ihanimpia maita. Tuskin missään muualla ovat niin lähekkäin uhkuvimmat laaksot solakoine palmuineen ja aarniometsineen ja viileät terveelliset ylämaat. Siellä, melkein päiväntasaajan alla, on ylängöitä, joilla kesä on viileämpi kuin Suomessa, ja suuri määrä välivyöhykkeitä, jotka soveltuvat kaikkien mahdollisten viljelyskasvien kasvattamiseen. Pääkaupunki Bogota on ihanalla viljavalla ylängöllä 2200 metriä merenpintaa korkeammalla, jossa vuoden umpeensa vallitsen sama keskilämpö, noin 13—14° C, ja lämpömittari varjossa tuskin koskaan nousee päälle 20° C ja harvoin laskeutuu alemmaksi kuin 4-8° C.

Nämä luonnonseikat vaikuttivat, että Espanjalaiset suuresti mieltyivät tähän maahan; ne olivat myös vaikuttaneet, että sillä, samoin kuin Mexicolla ja Perulla, oli melkoinen sivistys valkoisten saapuessa. Bogotan ylängöllä asuivat Muiskat, Tunjan ylängöllä Chibchat. Heillä oli maanviljelystä ja kaupunkeja, ja sivistyksensä he luulivat saaneensa samanlaisen jumalallisen vaikutuksen kautta kuin Mexicon Aztekit ja Perun inkat. Muiskat ja Chibchat ovat sitten sulaneet yhteen Espanjalaisten kanssa, mutta joku etäisempi heimo on säilynytkin. Santa Martan vuoristossa asuivat Taironat, jotka rakensivat erinomaisia teitä ja valmistivat taidokkaita kultakoristeita. Mutta rannikko ja Magdalenan laakso on kuuma ja epäterveellinen, ja siitä syystä eivät ottaneet menestyäkseen sinne perustetut siirtokunnat.

Gonzalo Pizarron retki.

Gonzalo Pizarro nimitettiin Benalcazarin jälkeen Quiton maaherraksi. Tuskin hän oli lääniinsä päässyt, ennenkuin alkoi varustaa suurta retkeä Doradoon. Rikkaan saaliin toivo houkutteli seikkailijoita, tuota pikaa oli Gonzalolla koossa 150 ratsumiestä ja 200 jalkamiestä, ynnä 4000 intiania matkatavaroita kantamaan. Varustukset olivat mitä parhaimmat. Eväiksi otettiin suunnaton lauma sikoja, joita ajettiin jälkijoukon perässä. Matka alkoi vuoden 1540 alkupuolella. Alkutaipaleella vaikeudet olivat verraten pienet, kun vielä oltiin inkkain maassa. Mutta kun ylätasangoilta noustiin itäisen cordillerin soliin, niin muuttui sekä maisemain että kansan luonne ja alkoivat tämän kuulun retken suunnattomat vaikeudet. Intianeista useat kuolivat viluun. Retkikunnan vielä ollessa vuoristossa tapahtui kamala maanjäristys; maa eräässä paikassa halkesi, halkeamasta nousi rikkihöyryjä, kylä, jossa oli satoja taloja, oli kuiluun syöksynyt. Mutta vielä suurempi oli ilmanalan muutos, kun retkikunta cordillereilta laskeutui itäisen rinnemaan suunnattomiin aarniometsiin. Pakkasen jälkeen seurasi tukahuttava kuumuus ja vuoriston rotkolaaksoista hyökkäsi yöt ja päivät ukonilmoja ja rankkasateita heidän niskaansa. Satoi herkeämättä seitsemättä viikkoa; läpimärkinä ja uupuneina retkeläiset tuskin pääsivät paikastaankaan epätasaisella vettyneellä maalla.

Muutaman kuukauden rasittavan matkan jälkeen, rämmittyään soiden, kaalattuaan jokien poikki he vihdoin saapuivat »kanelimaahan», jossa kasvoi suuria metsiä eräänlaista kanelia; mutta niin valtavan tiettömän vuoristomuurin takana tämä mauste oli arvoton. Vihdoin tavattiin kuljeskelevia metsäläisheimoja ja niiltä kuultiin, että muka kymmenen päivämatkan päässä oli hedelmällinen maa, jossa oli viljalti kultaa ja taaja asutus. Gonzalo Pizarro tosin jo oli kulkenut niin kauas kuin hän arveli voivansa vaaratta edetä, mutta tämä tieto houkutteli häntä vielä pidemmälle. Metsät harvenivat ja tultiin seutuihin, joissa aukeat savannit ja metsät vaihtelivat. Espanjalaisia ihmetytti puitten suunnaton vahvuus; toisien ympärystää piti olla 16 miestä sepäämässä. Puiden varret olivat köynnösten kietomat, köynnöksiä kulki puusta puuhun, riippui maahan korkeudesta, muodostaen sekavia tiheikköjä, jotka olivat ihanat nähdä, mutta joiden läpi oli suunnattoman vaikea tunkeutua. Tie oli kirveellä puhkaistava, Espanjalaisten puolimädät vaatteet repeilivät ja jäivät oksiin, niin että koko uljas joukko lopulta kulki ryysyissä. Ruokavarat olivat pahentuneet ja melkein loppuneet, sikalaumat joko syödyt, vuoristossa tuhoutuneet tai metsiin hajaantuneet. Matkaan lähtiessään heillä oli lähes tuhannen koiraa, niistä suuri osa onnettomien alkuasukkaiden takaa-ajoon käytettyjä verikoiria; näitä nyt teurastettiin ja syötiin, vaikka niissäkään tuskin oli muuta kuin nahka ja luut. Kun koirat oli syöty, niin ei ollut muuta ravintoa kuin ruohoja ja juuria, mitä metsästä löydettiin.

Tultiin vihdoin joelle, joka Amerikassa ei tosin ollut likimainkaan suurimpia, mutta kuitenkin europpalaisten käsityksen mukaan melkoinen kymi. Tämä joki oli Napo, Amazonijoen ylimpiä syrjäjokia. Juokseva vesi ilahutti heidän silmiänsä, sillä he toivoivat matkain nyt paranevan. Mutta rannoilla olivat tiheiköt niin taajat, että vain suurimmalla vaivalla päästiin eteenpäin. Erääseen kohtaan kuului edestäpäin kuin maanalaista jyrinää; kotvasen kuluttua, virtauksen yhä rajummaksi kiihdyttyä, he tulivat valtavalle könkäälle, jossa vesi putosi 360 metriä syvään kuiluun, pusertaen siitä ilmavirran, joka kohotti mukanaan korkean sumupatsaan. Mutta se olikin milt'ei kaikki, mitä tässä kammottavassa erämaassa oli elämää, valtavaa jättiläiskäärmettä ja joen rannalla itseään paistattelevaa iljettävää kaimaania lukuun ottamatta. Könkään alapuolella joki eräässä kohden oli niin kapea, että retkikunta saattoi kyhätä hataran sillan mennäkseen toiselle rannalle katsomaan, olisiko siellä parempi. Sillalta muuan ratsumies hevosineen päivineen suistui kuohuihin, muut pääsivät onnellisesti yli. Mutta hyvin vähän he rannan vaihdosta hyötyivät. Ranta oli silläkin puolella yhtä tiheikköä; joitakuita kuljeskelevia intianijoukkoja tavattiin, mutta ne olivat kaikki vihamielisiä raakalaisia, joiden kanssa täytyi taistella. Niiltä saatiin kuitenkin kuulla, että muutaman päivämatkan päässä alamaassa oli hedelmällinen seutu, ja retkikunta jatkoi matkaansa uusin toivein, uuden kerran pettyäkseen.

Gonzalo vihdoin päätti rakentaa aluksen, kuljettaakseen sillä heikompia ja kuormastoa. Puusta ei ollut puutetta, nauloja taottiin hevosenkengistä, saumat tukittiin vaateryysyillä ja kummilla, jota valui puista. Työ oli ylen vaikeata, mutta parin kuukauden kuluttua oli kuitenkin saatu valmiiksi kömpelö alus, joka oli siksi tilava, että toinen puoli espanjalaisista siihen sopi. Johtajaksi lähti alukseen Francisco de Orellana, ritari, jonka rohkeuteen ja uskollisuuteen Gonzalo Pizarro luuli voivansa täydelleen luottaa. Matkaa sitten jatkettiin edelleen, siten että maajoukko ja alus koettivat pysyä rinnan. Monta viikkoa kuljettiin tällä tavalla, mutta Napo joen kamala erämaa ei vain ottanut loppuakseen. Jokainen suupala oli syöty, viimeinenkin hevonen teurastettu, satuloita ja hihnoja syötiin muun ravinnon puutteessa. Syötiin sammakoita, käärmeitä, mitä vain saatiin. Saatiin nyt kuulla, että Napo alempana laski suurempaan itää kohti virtaavaan jokeen, ja kun paikalle ei pitänyt olla muuta kuin moniaan päivän matka, niin Gonzalo Pizarro päätti lähettää Orellanan aluksella edeltä ruokavaroja hankkimaan. Hänen piti sitten palata takaisin vastavirtaa ja tuoda niitä maajoukollekin, joka jäi odottamaan. Orellana sai mukaansa 50 miestä ja lähti matkaan.

Kului päiviä, kului viikkoja, Orellanaa ei kuulunut. Lähetettiin partiojoukkoja tiedustelulle, mutta nämä palasivat takaisin tyhjin toimin. Gonzalo silloin päätti lähteä vielä niin kauas, kunnes tultaisiin molempien jokien yhtymäkohtaan. Pari kuukautta kesti kulkea, voimat olivat lopussa; suuri osa ei ensinkään päässyt perille, vaan jäi matkalle kuolemaan. Vihdoin saavuttiin Maranjonin rannalle, mutta Orellanaa vain ei näkynyt, ei kuulunut. Maa oli vähän asutumpaa, mutta asukkaat vielä vihamielisempiä. Luultiin Orellanan tovereineen joutuneen tuhon omaksi, mutta sattumalta tavattiin rantatiheiköstä puolialaston espanjalainen, joka tunnettiin Sanchez de Vargaaksi, jalosukuiseksi ritariksi, joka retkikunnan kesken oli suuressa arvossa. Häneltä kuultiin, että Orellana vajaassa kolmessa päivässä oli kulkenut sen taipaleen, jolla he olivat kaksi kuukautta viipyneet. Ruokatavaroita hän ei löytänyt, vastavirtaa oli mahdoton palata aluksella, rantoja näytti liian kamalalta yrittää, hän sen vuoksi ehdotti tovereilleen, ettei palattaisikaan, vaan laskettaisiin jokea mereen; ehkä matkalla perältäkin löydettäisiin Dorado. Toverit mielihyvällä suostuivat ehdotukseen. Vargas yksinään vastusti tätä kunniatonta ehdotusta, ja Orellana hänelle kosti siten, että ajoi hänet tälle autiolle rannalle kuolemaan.

Gonzalo Pizarrolla ja hänen retkikunnallaan ei tämän murhesanoman jälkeen ollut muuta neuvoa kuin lähteä paluumatkalle. Gonzalo oli oiva johtaja, ja kuta huonommaksi tila kävi, sitä jäntevämmäksi kävi hänen tarmonsa. Hän kiitti miehiensä osottamaa kestävyyttä ja kehotti heitä edelleenkin olemaan Castilian maineen arvoisia. Ellei kulta, niin ainakin kunnia heitä odottaisi, jos he vielä kulkisivat saman matkan takaisin. Mutta varmaan löydettäisiin sitä paitsi asutumpia seutuja, sillä hän aikoi johtaa heitä takaisin toista tietä. Masentuneet mielet saivat uutta rohkeutta. Gonzaloon luotettiin, hänestä pidettiin, sillä empimättä hän oli matkalla jakanut sotilaittensa osan, tyytynyt samaan huonoon ravintoon, pitänyt huolta sairaista, rohkaissut masentuneita, ollut heille ei vain johtaja, vaan myös kunnon toveri.

Paluumatkalla kuljettiin vähän pohjoisempaa reittiä, mutta ruokaa ei ollut senkään varrella, vaikka kulkuesteitä olikin vähän vähemmän. Kuta suuremmaksi kävi kurjuus, sitä vaikeampi oli heikompien mukana kulkea, eikä lopulta ollut muuta neuvoa kuin jättää heidät metsään kuolemaan tai petojen saaliiksi. Vuosi oli oltu menomatkalla, toista vuotta kesti paluumatka. Kesäkuussa 1542 uupunut joukko vihdoin saapui takaisin Quiton ylängölle ilman hevosia, murtunein, ruostunein asein, metsäneläinten nahkoja suojanaan vaatteiden asemasta, hiukset hartioille valuen, kasvot mustiksi palaneina, muu ruumis nälän riuduttamana, arpia täynnään. Hitaasti ja hoiperrellen tämä joukko pyrki kaupunkia kohti, jossa sitä vihdoinkin odotti lepo. Enemmän kuin puolet 4000 intianista oli matkalla sortunut, espanjalaisista palasi vain 80, lukuunottamatta niitä 50, jotka olivat Orellanan keralla Amazonijokea laskeneet. Heti pääkaupunkiinsa tultuaan Gonzalo Pizarro joukkonsa keralla kulki kirkkoon kiittämään Kaikkivaltiasta pelastuksesta.

Näin päättyi retki Amazonijoelle, jonka vertaista Amerikan löytöhistoria tuskin toista tuntee.

Orellanan laivamatka Amazonijoella.

Kun Orellana saapui Maranjonille, niin hämmästyi hän sen valtavaa suuruutta. Hän vertasi sitä mereen. Ensi aluksi korjailtiin alusta, ennenkun lähdettiin matkaa jatkamaan. Rannalta tavattiin intianikylä, josta saatiin jonkun verran ruokavaroja, kilpikonnia, kanoja ja kaloja. Asukkaat olivat sillä paikalla ystävällisiä, mutta sääsket tuottivat paljon kiusaa. Alempana sitä vastoin tavattiin vihamielisiä heimoja, jotka kanoteillaan hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun. Ruokatavarat oli hankittava tappelulla. Asema ei ollut helppo, sillä ainaisessa kosteudessa oli ruuti kastunut ja jousien kaaret olivat löyhtyneet. Orellana sen vuoksi laski keskijokea, jossa häntä vähemmän hätyytettiin, vaikka rantoja olikin vaikeampi tarkata. Saavuttiin sitten erään joen suulle, jonka vesi oli mustaa kuin piki. Tämä joki, joka nimitettiin Rio Negroksi. on Amazonijoen suurin pohjoispuolinen syrjäjoki, joka Casiquiaren kautta on yhteydessä Orinocon kanssa. Siitä eteenpäin alkoi rannoilla olla yhä laajemmassa ja yhä suurempia asutuksia; eräskin kylä oli penikulman mittainen pitkin rantoja. Kylistä saatiin sekä maissia että kanoja. 24 p. helmikuuta 1541 saavuttiin kylään, jossa asui vain semmoisia naisia, jotka eivät pitäneet minkäänlaista seurustelua miesten kanssa. Espanjalaisten mielestä tämän naisyhteiskunnan jäsenet olivat vaaleampia kuin seudun muut asukkaat ja rotevampiakin. He hyökkäsivät Orellanan joukon kimppuun jousella ja nuolilla, mutta menettivät seitsemän tai kahdeksan taistelijaa. Tämän naiskansan vuoksi joki sitten sai Amazonijoen nimen. Koko juttua tosin epäiltiin heti Orellanan palattua, mutta viime aikoina on Guayanasta tavattu samanlaisia yhteiskuntia, ja ne tukevat Orellanan kertomusta: ranskalainen matkustaja Crevaux löysi v. 1878 Guayanan ylämaasta kylän, jossa asui paljaita miehistään eronneita naisia. Lähempänä merenrantaa tultiin Karibian asuinmaille. Tämä inhottava rotu söi kaatuneitten ruumiit, mutta oli taitavaa aseita käyttämään ja niitä valmistamaankin. Vaikka taistella täytyi tiheään, niin menetti Orellana vain kolme miestä vihollisen aseitten kautta, tauteihin sitä vastoin kuoli kahdeksan.

Ennenkuin saavuttiin merelle, tehtiin alukseen kansi ja perulaisista vaipoista neulottiin purjeet. 26 p. elokuuta laskettiin rohkeasti merelle ilman luotseja, ilman tietoa edes siitä, missä oltiin. Kaikki pitivät erikoisena taivaan armona, ettei koko sillä ajalla, minkä he purjehtivat maan rantaa pohjoista kohti, ensinkään myrskynnyt, vaan ilma kaiken aikaa pysyi mitä ihanimpana. Muutoin niin hatara alus tuskin olisi voinut merimatkaa suorittaa. Se kulki sekä Parian lahden että Louhikäärmeen kidan kautta ja saapui Cubaguaan, Margarita nimisen helmisaaren luo, jossa tavattiin maanmiehiä ja saatiin ystävällinen vastaanotto.

Etelä-Amerikan suurin joki oli tämän matkan kautta pääpiirtein selvitetty lähes latvoilta mereen saakka. Orellanan merkillinen retki muistuttaa paljon sitä, jonka Stanley neljättäsataa vuotta myöhemmin teki, laskiessaan tuntematonta Kongo-jokea Afrikan sydänseutujen kautta Atlantin merelle.

Orellanan siirtomaayritys.

Cubaguasta Orellana lähetti Espanjan kuninkaalle kertomuksen matkastaan; itse hän seuralaisineen lähti Haitiin, saapuen sinne joulukuussa.

Samoin kuin kaikki muutkin löytäjät olivat tehneet, Orellanakin viipymättä ryhtyi toimiin siirto- ja maaherrakunnan perustamiseksi Amazonijoen laaksoon. Hän matkusti seuraavana vuonna Espanjaan ja teki hallituksen kanssa sopimuksen löytämänsä maan vallottamisesta. Siirtokunta sai nimekseen Uusi Andalusia, sillä samoin kuin Andalusian tasangon kautta virtasi »verraton Guadalquivir», samoin Uuden Andalusian kautta virtasi koko maailman suurin joki.

Orellana, joka näyttää kertoneen merimiesjuttuja jotenkin runsaasti, sai yritykselleen kannatusta. 11 p. toukokuuta 1544 hän purjehti Sevillan satamasta neljällä laivalla, mukanaan 400 miestä. Mutta tämä retki päättyi surkeasti. Valtamerellä jo sattui kuukautisia viivytyksiä ja menetettiin toista sataa miestä. Tosin saapuivat sitten kaikki laivat Amazonijoen suistamoon ja siirtokunta perustettiin; mutta ilmanala oli niin epäterveellistä, että suurin osa siirtolaisista sortui kuumeisiin. Kun vihdoin Orellana itsekin kuoli, niin luovuttiin koko yrityksestä ja eloon jääneet palasivat Santo Domingoon. Amazonijoen rannat ovat vielä tänä päivänäkin jotenkin harvaan asutut, vaikkapa nykyisin onkin paljon suuremmat mahdollisuudet, kun alukset konevoimalla voivat nousta kauas joen latvaosille saakka. Niin kauan kuin laivoilla ei ollut muuta voimaa kuin purje, oli tietysti laivaliike suurella virralla hankalaa, vaikkapa Amazonijoki loppujuoksullaan virtaakin hyvin hitaasti.

Pedro de Ursua.

Orellanan retken täydensi Pedro de Ursuan retki. Tämä ritari lähti