v. 1560 Perun varakuninkaan käskystä tunkeutumaan Andien poikki

Huallaga-joelle, mukanaan joukkokunta, johon oli koottu Perun kaikkein huonoimmat espanjalaiset seikkailijat; retken tarkotus oikeastaan olikin vain toimittaa pois nämä levottomat ainekset, jotka olivat ainaisena vaarana maan sisälliselle rauhalle. Matkalla seikkailijat surmasivat Ursuan ja valitsivat päällikökseen Lope de Aguirren. Päästyään Amazonijoelle he eivät laskeneet sitä pitkin mereen, vaan kulkivat aivan uusia teitä. Päämääränään Doradon löytäminen he poikkesivat Rio Negroon ja kulkivat arvatenkin Casiquiarea pitkin Orinocoon, saapuen vihdoin Venezuelan rannikolle, jota nyljettiin ja ryöstettiin kuukausimääriä, kunnes hallituksen sotaväki Barquisimeton luona voitti seikkailijajoukon, surmaten siitä suuren osan. — Vasta ranskalainen oppinut de la Condamine v. 1744 tämän jälkeen kulki Amazonijoen Andien vuorilaaksoista mereen saakka, niinkuin Orellana, ja vasta hän luotettavasti määräsi jättiläisjoen pääkohtain aseman.

Espanjalaisten Dorado-matkoja kesti vielä seuraavallakin vuosisadalla, mutta maantiede ei niistä sen koommin hyötynyt. Saman kultamaan etsiminen sai sitten Walter Raleighinkin lähtemään Orinoco joelle onneaan koettamaan.

La Plata-maat.

Juan Diaz de Solis oli ensimäinen purjehtija, joka saapui La Plata joen suistamoon, niinkuin olemme ennen kertoneet; Charrua intianit surmasivat hänet venekuntansa keralla Magalhães poikkesi samaan suistamoon v. 1520 salmea etsiessään. Ensimäinen, joka yritti tunkeutua suurta jokea maan sisäosiin, oli Pohjois-Amerikan löytäjän John Cabotin poika Sebastian.

Sebastian Cabot. jolla oli melkoinen purjehtijamaine, oli v. 1519 eronnut Englannin palveluksesta ja nimitetty Espanjan valtakunnanluotsiksi Juan de Soliin jälkeen. V. 1526 hänet lähetettiin tähtitieteellisten mittausten kautta tarkalleen määräämään Tordesillaan sopimuksen rajaviivaa, ynnä viemään Molukeille siirtolaisia. Saavuttuaan La Platan suistamoon hän sai siellä kuulla huhuja suuresta sivistyneestä valtakunnasta, joka muka oli kauempana maan sisässä, ja päätti jättää sikseen mittaukset ja lähteä sitä etsimään. Hän rakennutti ensinnä Uruguayn rannalle vähän matkaa suistamosta pienen linnan ja lähetti erään luutnanteistaan pienen retkikunnan keralla sisämaahan. Asukkaitten vihamielisyyden vuoksi retkikunnan kuitenkin täytyi palata takaisin, johtajansa menetettyään.

Cabot itse nousi Paraná jokeen ja solmittuaan Timbu-intianien kanssa ystävyysliiton perusti nykyisen Rosarion seuduille siirtokunnan. Hän nousi Paranáta Apipén koskille ja poikkesi sitten Paraguay jokeen, jota voitiin nousta vielä pitemmälle, aina nykyisen Bermejon suulle. Mutta intianit tekivät kiivaita hyökkäyksiä — Chacon intianit ovat vielä tänä päivänä sotaisuutensa vuoksi itsenäiset; koko joukon väkeä menetettyään Cabotin täytyi palata takaisin. Retkellä oli intianeilta vaihdettu hopeahelyjä ja siitä sai joki La Plata (hopea-) joen nimen. Kolme vuotta poissa oltuaan Cabot palasi Espanjaan ja pyysi Kaarle V:ltä varoja uuden retkikunnan varustamiseksi, jonka piti Bermejo jokea nousten löytää uusi tie Peruhun; mutta hallitsijalta ei silloin riittänyt väkeä eikä rahoja, koska hän paraillaan kävi sotaa Ranskaa vastaan. Cabotin perustaman siirtokunnan intianit hävittivät, surmattuaan joka miehen.

Kun sanoma Perun valituksesta ja sen määrättömistä rikkauksista saapui Espanjaan, niin saivat uudet siirtomaayritykset jälleen erinomaisen voimakkaan yllykkeen. V. 1535 perustettiin Buenos Ayres Mendoza nimisen baskilaisen aatelismiehen toimesta, joka oli saanut hallittavakseen paljon maata; mutta tämäkin siirtokunta-yritys meni surkeasti myttyyn. Vuoden kuluessa retkikunta, johon alkuaan kuului 2500 miestä, menetti intianisodassa, puutteen ja tautien kautta parituhatta miestä ja eloon jääneitten täytyi turvautua laivoihin ja paeta pois. Muuan Mendozan lähettämä retkikunta nousi Paraguayta aina Kaakkois-Peruhun saakka, mutta palatessaan sieltä takaisin suuren saaliin keralla toinen puoli retkikunnasta viimeiseen mieheen surmattiin. Toisella puolella oli parempi onni. Kun ei edellä lähteneistä mitään kuulunut, niin sen johtaja, Domingo Iralá, joukkoineen päätti laskea virtaa pitkin ja saapuikin näin ilman tapaturmaa siihen paikkaan, jossa Pilcomayo laskee Paraguayhin. Paikka miellytti Iraláta, niin että hän päätti rakentaa siihen siirtokunnan. Tämä siirtokunta menestyi, vaikka olikin niin kaukana sisämaassa, ja siitä kasvoi Asuncion, nykyisen Paraguayn pääkaupunki. Sinne muuttivat Buenos Ayresinkin siirtolaiset, joiden kävi ylen vaikeaksi pitää puoliaan sotaisia Charrua-intianeja vastaan. Iralá saavutti siihen määrään maanmiestensä luottamuksen, että hänet yksimielisesti valittiin kenraalikapteeniksi.

Kului sitten neljäkymmentä vuotta, ennenkuin La Plata maissa jatkettiin siirtokuntien perustamista. 1573 perustettiin Asuncionista Santa Fé ja 1580 kolmannen kerran Buenos Ayres. Vaikka tulevan pääkaupungin toimeentulo tälläkin kerralla oli sangen vaikea, niin pysyi se kuitenkin sitten yhtä mittaa hengissä ja ympäristön sotaiset intianiheimot lopulta kukistettiin. Buenos Ayresiin tuotiin Europasta karjaa ja hevosia, ja molemmat menestyivät pampoilla mitä parhaiten.

Perusta käsin taas perustettiin Länsi-Argentinan kaupungit, Santiago del Estero, Tucumän ja vihdoin Cordobakin v. 1573. Chilestä käsin perustettiin Mendoza.

Huolimatta suurista luonnonrikkauksistaan La Plata-maiden täytyi kauan jäädä takapajulle Etelä-Amerikan muihin espanjalaisiin siirtokuntiin verraten, siellä kun ei ollut jaloja metalleja. Kultaa ja hopeaa Espanjalaiset ensi sijassa hakivat, ja sen vuoksi tuli Mexicosta ja Perusta heidän kantamaansa Uudessa maailmassa. Niiden hyväksi saivat muut siirtokunnat kärsiä kaikenlaisia rajotuksia. La Plata-maita esim. kiellettiin tekemästä kauppaa suoraan kotimaan kanssa, niiden kaupan täytyi kulkea maan poikki Peruhun ja vasta sieltä Espanjaan. Tämä luonnoton säädös esti niitä kehittymästä, ja karja ja hevoset saivat vapaasti samoilla rannattomilla pampoilla, villiytyä ja lisääntyä suunnattomiksi laumoiksi. Vasta kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, salakuljetuksen lisäännyttyä ylivoimaiseksi, tämä kaupparajotus poistettiin.

Brasilian valtaus.

Vaikka Portugalilaisilla oli niin ylenmäärin työtä Intiassa, niin eivät he siltä suinkaan jättäneet valtaamatta Brasiliaa, jonka rannikolle Cabral matkalla Intiaan oli joutunut ja jonka otaksuttiin kuuluvan Portugalin pallonpuoliskolle. Se ei tosin ollut kultuurimaa, joka olisi oikopäätä luvannut suuria voittoja, mutta sen luonto oli niin uhkuvan kaunista, ettei mikään toinen maa matkalla Intiaan voinut sen kanssa kilpailla. Ja sitä paitsi kuului Portugalin ja Espanjan politikaan, että ne yleensä anastivat kaikki maat, joihin vain tulivat ja joihin niillä mainitun suurjaon kautta muka oli oikeus.

Kolmeenkymmeneen vuoteen ei Portugal kuitenkaan tehnyt muuta Brasiliassa kuin hääti sieltä espanjalaisia ja ranskalaisia seikkailijoita, jotka tulivat sinne kauppaa tekemään. Portugalilaisia siirtolaisia saapui alussa hyvin hitaasti; he tulivat etupäässä brasil-puuta ottamaan. Hallitus sitten alkoi lähettää maahan rikoksentekijöitä.

Kuningas Juhana III päätti maan asuttamiseksi käyttää samaa keinoa kuin oli aikaisemmin käytetty sekä Madeirassa että Azoreilla. Hän jakoi rannan perinnöllisiin kapteenikuntiin, antaen näitä alueita semmoisille henkilöille, jotka sitoutuivat maan asuttamaan. Sisämaahan kapteenikuntien aluetta ulottui vaikka kuinka pitkältä. Kapteeni alueellaan tuomitsi ja hallitsi rajattomalla vallalla.

Ensimäisen kapteenikunnan, joka käsitti 50 leguaa Sao Paolon rannikkoa, sai Affonso de Sousa. Melkoiset varustukset hankittuaan hän tutki rannikon La Plata jokeen saakka ja lopulta, v. 1531. asettui eräälle saarelle vähän etelämmäksi nykyistä Santosta ja sinne perusti siirtokunnan. Huomatessaan nämä aikeet rannikon intianiheimot ryhtyivät karkottamaan tulokkaita; mutta muuan haaksirikkoinen portugalilainen, joka oli vuosikausia elänyt mahtavimman päällikön suojeluksen alaisena, sai rauhan solmituksi ja siirtolaiset saattoivat ryhtyä työhön. Madeirasta tuotiin sokeriruoko ja karjaa, ja molempia saatiin sitten tästä kapteenikunnasta koko Brasilian rannikolle, sitä myöten kuin siirtokuntia perustettiin.

Pero Lopes de Sousa, edellisen veli, perusti siirtokunnan samalle rannikolle vähän etelämmäksi. Espirito Santon rannan valtasi Vasco Fernandes Coutinho, joka Itä-Intiassa oli koonnut suuren omaisuuden. Francisco Pereira Coutinho taas sai läänikseen S. Francisco joen ja Bahian välisen seudun. Hän tapasi siellä maanasukkaitten kesken elämässä erään jalosukuisen haaksirikkoisen portugalilaisen; ampuma-aseensa ansiosta hän oli kohonnut päällikön arvoon, ottanut monta vaimoa ja saanut paljon lapsia, joista Bahian etevimmät perheet vielä tänä päivänä polveutuvat. Intianit kunnioittivat tätä miestä, Karamurua (tulen syöjää), niin suuresti, että he hänen kehotuksestaan ottivat portugalilaisen siirtokunnan suosiollisesti vastaan. Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Coutinho oli Intiassa oppinut sortamaan ja Tupinambat taas olivat kaikista alkuasukkaista ylpeimmät ja voimakkaimmat. Portugalilaisten täytyi hylätä siirtokuntansa, mutta osa myöhemmin palasi Karamurun keralla takaisin ja rakensi kylänsä uudelleen.

Samalla tavalla jaettiin muukin rannikko ja kapteenikuntia asutettiin missä suuremmalla, missä vähemmällä menestyksellä. Historioitsija João de Barros sai Maranhãon kapteenikunnan yhdessä kahden muun ylimyksen kanssa. He varustivat kolmen miehen suuren retkikunnan, kymmenen laivaa ja yhdeksänsataa miestä, joista 113 oli ratsumiehiä; mutta laivat kärsivät haaksirikon Amazonijoen suistainon eteläpuolella ja melkein kaikki mukana olleet hukkuivat. Suunnattomien kärsimysten ja rasitusten jälkeen eloon jääneet pelastuivat siirtokuntiin ja Amazonijoen rantain asutus jäi taas sikseen.

Brasilian koko rannikko Amazonijoen suusta aina La Plataan saakka sai täten portugalilaiset siirtokuntansa ja vuosisadan keskivaiheilla Brasiliasta oli tullut melkoisen tärkeä siirtomaa. Mutta sisämaahan päin ei rannikolta tunkeuduttu kauaksikaan, sillä sen kivennäis- ja metalliaarteet olivat vielä aivan tuntemattomat. Saadakseen siirtomaahan yhtenäisemmän hallinnon ja oikeudenhoidon kotimaan hallitus lähetti Brasiliaan kenraalikuvernöörin, ja jesuiitat saapuivat pitämään huolta maan hengellisten asiain hoidosta. Vanha Karamuru oli vielä oivana apuna alkuasukkaitten suostuttamisessa uuteen keskushallitukseen. V. 1552 Brasilia sai ensimäisen piispansa. Jesuiitat tekivät siellä, samoin kuin koko Etelä-Amerikassakin, erinomaista valistustyötä. He perustivat São Pauloon lähetyslaitoksen, joka kauan oli tiedon ja valistuksen pääpaikka Brasiliassa, josta siirtokunta sitten sai parhaat ja uskaliaimmat miehensä, sisämaa ensimäiset rohkeat uudisasukkaansa. Rio de Janeiron lahteen perustivat ranskalaiset hugenotit v. 1558 siirtokunnan, mutta yritys, jolla oli Colignyn kannatus, raukesi johtajansa kehnouden vuoksi. Useimmat siirtolaiset palasivat takaisin Ranskaan, ja sitten Portugalilaiset anastivat seudun. V. 1567 perustettiin Rio de Janeiron lahteen ensimäinen portugalilainen siirtokunta.

Kun Portugal vuosisadan lopulla joutui Espanjan vallan alle, niin sai Brasilia entistä vähemmän kannatusta kotimaasta ja sen siirtokunnat saivat parhaan kykynsä mukaan pitää puoliaan ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia merirosvoja vastaan, joita alati väjyi rannikolla.

Espanjan suhde siirtomaihin.

Espanja oli Amerikan löytöön saakka elänyt kokonaan kotoista elämää. Taistelu maureja vastaan oli kiinnittänyt sen samoin kuin Portugalinkin voimat ja huomion. Kun nyt maailma yht'äkkiä sille aukeni ihmeellisenä, uutena ja rikkaana kuin itämainen satu, niin valtasi koko kansan eksotinen hurmaus. Sanomattomalla voimalla viehätti tätä niin kauan kotonaan ollutta kansaa troopillisen maailman rehevyys ja loisto ja satumaisten aarteitten toivo. Satoja ja tuhansia purjehti Uuteen maailmaan onneaan etsimään, eikä pelottanut se kammottava mieshukka, jonka tämä hurmaava, mutta upean kuorensa alla kavala luonto vaati. Vähäpätöinen on se mieshukka, minkä Espanjalaiset Uudessa maailmassa kärsivät taisteluiden kautta, mutta tautien ja haaksirikkojen hekatombit olivat suunnattomat. Siirtolaisuus oli niin suuri, että Venezian lähettiläs kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla kirjotti kotikaupunkiinsa Sevillassa ei enää olevan paljon muuta kuin naisia — kaikki, jotka kynsille kykenivät, olivat Mexicon ja Perun vallotuksen jälkeen lähteneet meren taa, suurin osa sinne jäädäkseen. Kokonainen valtava maanosa oli saanut uuden valkoisen väestökantansa, mutta nuori emämaa oli ennen miehuudenaikaansa menettänyt parhaat voimansa. Näitä vaaroja ei Iberian niemimaan molemmissa maissa kuitenkaan alussa osattu aavistaakaan, vaan riemastuksen huumaus valtasi kaikki. Niin suuret rikkaudet houkuttelivat, niin suuria omaisuuksia todella hankittiinkin usein yhden ainoan retken kautta, että kultainen kangastus kaikkien mielestä oli muuttunut kultaiseksi todellisuudeksi.

Uuteen maailmaan muuttaneet espanjalaiset, ne joita ei tarvittu virkoja hoitamaan, omistivatkin kaikki voimansa vuoriteollisuudelle. Siihen perustuivat siirtomaiden ja emämaan väliset taloudelliset suhteet. Kaikki teollisuustuotteet oli tuotava Espanjasta, vieläpä toisin paikoin viljakin ja muut ruokatavarat. Sekä öljypuu että viiniköynnös tosin istutettiin Etelä-Amerikkaan ja Länsi-Intiaan jo ensi aikoina, mutta sitten niiden viljelemistä aljettiin ehkäistä, jotta siirtolaisten täytyi ostaa nämäkin tuotteet Espanjasta. Siirtomaissa kokonaan kiellettiin eräiden tuotteiden valmistus, jotta Espanjan kauppiaat saivat niiden hankinnan yksinoikeudekseen ja että vuorikaivoksiin riitti sitä enemmän työvoimia.

Näiden rajotusten noudattamista ja kaupan turvallisuutta varten kauppa siirtomaihin kokonaan asetettiin hallituksen holhouksen alaiseksi. Jo