v. 1514 Espanjaan ja sai kuninkaalta luvan vallata sekä Biminin että

Floridan, jonka maaherraksi hänet nimitettiin. Hän lähti siis v. 1521 uudelle retkelle siirtokuntia perustamaan ja löytöjä jatkamaan ja näyttää nyt käyneen Tortugas saarella, joka kilpikonnista sai nimensä, ja poikenneen maihin monessa paikassa. Mutta kun miehistöstä suuri osa oli sortunut tauteihin ja hän itse taistelussa intianien kanssa pahoin haavottunut, täytyi hänen poiketa Cubaan, ja siellä Ponce de Leon kuoli.

Kaikki yritykset perustaa Floridaan siirtokuntia raukesivat tyhjiin asukkaitten kiivaan vastarinnan vuoksi. Floridan intianit olivat sotaista kansaa, joka mieluummin antoi itsensä sukupuuttoon hävittää kuin tyytyi muukalaisten vallanalaisuuteen.

Cuban vallotus.

Diego Velasquez oli Haitista käsin vallottanut Cuban, kohtaamatta saaren hyväntahtoisen rauhallisen väestön puolelta sanottavaa vastarintaa; hänet määrättiin v. 1511 saaren maaherraksi. Kun saari oli niin laaja ja sen hedelmällisyys niin verraton, kokoontui sinne paljon espanjalaisia seikkailijoita. Näitä ei kuitenkaan ajan pitkään miellyttänyt hidas maanviljelys, vaan jonkun vuoden kuluttua varustettiin retkikunta, jonka tarkotus oli löytää uusia maita. Kulta oli ajan tunnussana, ja niin kauan kuin oli toivomisen sijaa, että löydettäisiin uusia kultamaita, saivat kaikki retkiyritykset runsaasti kannatusta.

Yucatan ja Mayat.

Velasquezin avulla varustettiin v. 1517 kolme laivaa, jotka Cubasta länteen päin purjehtien saapuivat Yucatanin rannalle. Tämä retki oli tärkeä sen vuoksi, että Espanjalaiset sillä ensi kerran tapasivat alkuasukkaita, jotka olivat huomattavan edistyneitä. Heillä oli komeita veistokuvilla koristettuja temppeleitä, jotka oli hakatusta kivestä rakennettu korkeille tylpille maapyramideille. Ihmeekseen retkeilijät siellä näkivät ristinmerkinkin, mutta epäjumalien joukossa — se oli sateen jumalan tunnusmerkki. Kansa, joka nimitti itseään Mayaksi, oli keksinyt oman kuvakirjotuksenkin, josta on näytteitä säilynyt, mutta jota ei osata lukea. Kirjotuksia oli sekä hakattu rakennuksien seiniin ja kiviin että piirretty agave-kasvin lehdille, jotka ensin oli päällystetty hienolla kipsikerroksella. Maya-kansa ei kulkenut alasti, niinkuin ne alkuasukkaat, joita Espanjalaiset olivat siihen saakka tavanneet, vaan upeissa pumpulivaatteissa. Heidän sivistyksensä oli kuitenkin jo entisestään rappeutumassa. Monet temppelit ja palatsit olivat jääneet autioiksi, metsän ja köynnöskasvien peittoon. Paitsi kuvilla koristettuja temppeleitä heillä oli suuria kivisiä jumalankuvia.

Espanjalaiset koettivat saada tällä rannikolla monessakin kohden jalansijaa, mutta asukkaat verisissä taisteluissa pakottivat heidät kaikkialla peräytymään laivoihinsa. Retkikunta purjehti Yucatanin ympäri sen länsirannalle, mutta vihdoin sen, kun oli päällikkönsä menettänyt tappelussa, täytyi kääntyä takaisin.

Tämä matka herätti suurta huomiota ja Velasquez päätti viipymättä varustaa uuden retkikunnan vallottamaan vasta löydetyn maan. V. 1518 lähti neljä laivaa hänen veljenpoikansa Grijalvan johdolla Yucataniin. Muiden muassa oli osanottajana urhea Alvarado, joka sitten oli Corteksen parhaita miehiä Mexicon vallottamisessa. Yucatanin hyvin rakennetut valkoiset talot muistuttivat Espanjalaisten mielestä heidän kotimaatansa, jonka vuoksi maa nimitettiin »Uudeksi Castiliaksi». Mutta asukkaat olivat tälläkin kertaa vihamieliset. Vasta Tabasco-joella, joka retkikunnan johtajasta sai Grijalvan nimen, tavattiin rauhallisempaa väestöä. Seurattiin sitten Mexicon vaarallista, koralliriuttaista rantaa aina lähelle nykyistä Vera Cruzia. Eräällä saarella tavattiin temppeli, jossa juuri oli uhrattu viisi intiania. Lähempänä Vera Cruzia olivat mustapukuiset uhripapit eräässä temppelissä juuri veitsillään iskeneet pari poikaa. Kuta korkeampaa sivistystä tavattiin, sitä yleisemmiksi kävivät ihmisuhritkin. Siitä huolimatta Grijalva meni maihin ja vaihtoi itselleen kaikenlaisella rihkamalla kosolta kultaa, jalokiviä ja ihmeellisen muotoisia astioita. Oli siis saavuttu todelliseen kultamaahan, joka lupasi suunnattoman saaliin. Alvarado lähetettiin takaisin Cubaan sanomaa viemään, Grijalva purjehti vielä kappaleen matkaa kauemmaksi pohjoiseen päin, palaten sitten hänkin meren poikki Cubaan. Siellä sanoma uudesta kultamaasta oli synnyttänyt tavattoman kiihkon. Velasquez lähetti Espanjan kruunulle rikkaita lahjoja, saadakseen uudet maat oman maaherruutensa alaisiksi, ja varusti samalla suurempaa laivastoa, ryhtyäkseen näitä maita vallottamaan. Tämän laivaston johtajaksi hän määräsi Fernando Corteksen.

Mexicon vallotus.

Fernando Cortes.

Soveliaampaa miestä kuin Fernando Cortes Velasquez tuskin olisi voinut saada yrityksensä johtajaksi, vaikkapa hän itse tulikin sen kautta kokonaan syrjäytetyksi ja menetti toivomansa mahdin ja saaliin. Cortes on ainoita todellisia sankareita niitten seikkailijain joukossa, joita Espanjasta lähti Uutta maailmaa vallottamaan ja jotka historiassa tunnetaan »conquistadorien». s.o. vallottajien, yhteisnimellä. Hänen jalo suuri luonteensa ja rohkeat urotyönsä täyttävät meidät ihmettelyllä. Cortes oli syntynyt v. 1485 Estremadurassa, oli kaksi vuotta opiskellut Salamancan yliopistossa ja saanut sivistyksen, joka sen ajan seikkailijaritarien kesken oli harvinainen. Ihmejutut, joita kerrottiin valtameren takaa, ja romantisten seikkailujen viehätys olivat tenhonneet hänet samoin kuin Espanjan kaiken nuorison. Jo v. 1504 hän oli Ovandon keralla saapunut San Domingoon. Kirjallisen sivistyksensä kautta hän pääsi Velasquezin sihteeriksi ja Cubaan muutettuaan ja hankittuaan siellä maatiluksia määrättiin Santiagon, Velasquezin pääkaupungin alkaldiksi.

Aikalaiset kuvaavat Cortesta hartevaksi, kookkaaksi, kauniiksi mieheksi, kalpeissa kasvoissaan suuret tummat silmät. Hän oli rohkea ja luja päättämään, älykäs ja terävä suunnittelemaan, harjaantunut kaikkiin ritarillisiin urheiluihin ja aseenkäyttöön. Hän käsitti aina nopeaan aseman, oli hyvä puhuja, osasi innostaa joukkonsa, sanalla sanoen, hän oli kaikin puolin kuin luotu johtajaksi Uuden Maailman omituisissa oloissa. Cortes oli tuskin 33 vuoden ikäinen, kun Velasquez hänelle uskoi yrityksensä johdon. Maaherra suosi häntä varsinkin siitä syystä, että hän saattoi omista varoistaan suorittaa osan retkikunnan kustannuksista. Cortes taas käytti suuren osan omaisuuttaan tähän tarkotukseen siinä mielessä, että hän osallisuutensa kautta olisi itsenäisempi.

Retkikunnan lähtö.

Retkikuntaan kuului 11 laivaa, se oli siis melkoinen. Mutta ennenkuin vielä ennätettiin matkaan lähteä, alkoi Velasquez, uskottujensa varottamana, epäillä, että Cortes ehkä oli saanut liian suuren sotavoiman johtoonsa ja että se ehkä rohkaisisi häntä aivan itsenäisesti toimimaan. Hän näyttää päättäneen peruuttaa Corteksen nimityksen; mutta tämä, pahaa aavistaen, lähtikin kiiruimman kautta Santiagosta, vaikka varustukset vielä olivat keskeneräiset. Hän purjehti ensinnä Trinidadin kaupunkiin, joka on etelärannalla, samoin kuin Santiagokin, pestasi sieltä vielä 100 Grijalvan mukana ollutta miestä ja kiersi sitten pohjoisrannalle Havanaan. Velasquez lähetti sikäläisille viranomaisille käskyn vangita Corteksen ja kielsi tätä purjehtimasta, ennenkuin hän oli itse ennättänyt Havanaan. Mutta Cortes semmoisia viestejä saatuaan vain kiirehti sitä enemmän, eivätkä Havanan viranomaiset uskaltaneet tehdä väkivaltaa miehelle, jolla oli niin melkoiset voimat käytettävänään. 18 p. helmikuuta 1519 Cortes laivoineen ulkoni merelle Cuban länsipäästä. Retkikuntaan kuului 400 asemiestä, niitten joukossa 13 pyssymiestä ja 32 jousimiestä, 16 ratsumiestä, 10 suurta pronssitykkiä ja 4 pientä kenttätykkiä, ynnä 200 intianisoturia. Kaksi pappia oli mukana; heidän määränsä oli kastaa intianit ja tehdä loppu epäjumalanpalveluksesta ja ihmisuhreista. Luotsi, joka oli ollut mukana kaikilla edellisilläkin matkoilla, opasti laivaston Yucatanin rannalle, Cozumelin saaren luo. Saaren asukkaat ensinnä pakenivat, mutta palasivat sitten takaisin ja sallivat Espanjalaisten hävittää heidän veriset alttarinsa ja pyhittää heidän temppelinsä kristitylle jumalanpalvelukselle.

Jo edellisellä matkalla oli tällä rannalla kuultu asukkaitten matkivan »castilla» sanaa, jonka tarkotusta ei kuitenkaan käsitetty. Cortes paikalla aavisti, että rannalla oli jo ennen käynyt espanjalaisia, ja eräältä päälliköltä kuultiinkin, että maalla vielä oli kaksi espanjalaista vankina. He olivat viimeiset henkiin jääneet Balboan