v. 1549 saapui sinne ensimäisenä lähetyssaarnaajana ja pari vuotta

vaikutti mitä parhaalla menestyksellä. Mutta Nipponia kauemmaksi ei ainoakaan portugalilainen vielä päässyt, ja sitä edemmäksi jäi sekä maa että meri edelleenkin tuntemattomaksi.

Portugalin Intian kauppa.

Opittuaan paremmin tuntemaan Intian väylät Portugalilaiset alkoivat purjehtia sinne entistä turvallisemmin. Välttääkseen vastatuulia Afrikan länsirannikolla kauppalaivat Intiaan mennessään eivät enää poikenneet Afrikan länsirannan satamiin ensinkään, vaan purjehtivat väljempiä väyliä yhtämittaa Hyvän toivon niemen ympäri ja vasta Afrikan itärannikolla rupesivat satamiin poikkeamaan. Paluumatka tapahtui samalla tavalla ja paluumatkalla tavallisesti purjehdittiin aavan meren halki Kapmaasta lähtien, poiketen St Helenan saarelle. Meno- ja paluumatkaan tarvittiin yhteensä kahdeksantoista kuukautta, mukaan lukien sekin aika, joka Goassa kului laivain purkamiseen ja kuormaamiseen; mutta usein kesti matka kaksi vuotta. Koska täytyi pelätä merirosvoja, niin purjehdittiin tavallisesti laivastoittain, sotalaivoja suojana.

[Bartholomeu Diazin (I, s. 425) ja Vasco da Gaman retkistä (II, s. 89) kerrottaissa sanottiin lounaispasaadin ehkäisseen näiden purjehtijain matkaa Afrikan länsirannikolla; käytetty sana oli väärä, sillä lounaispasaadia ei ole olemassakaan. Guinean lahdessa laivoilla matkalla etelää kohti ensinnä oli lounaistuuli Kongon suistamon vaiheille, sitten Afrikan poikki puhaltava kaakkoispasaadi, joka rannikolla enimmäkseen lienee melkein etelätuuli, sitten Ovambomaan kohdalla jälleen lounaistuuli. Asiaa tämä ei suuresti muuta, sillä koko matkalla Guinean poukamasta aina Hyvän toivon niemeen saakka tuulet ovat vastaiset.]

Kuta enemmän kauppaa tehtiin, sitä paremmin päästiin selville eri kauppapaikkain tuotteista ja tarpeista. Mosambik, jolla oli hyvä satama ja Afrikan rantapaikkain ja Madagaskarin kanssa laajat suhteet, möi neekereitä, norsunluuta, kultaa ja ebenpuuta, saaden sijaan viiniä, öljyä, silkkiä, palttinaa, puuvillakankaita ja lasitavaroita. Sokotrasta saatiin aloeta, taateleita, korukutomuksia ja Arabian hajusteita. Ormus vei ulos rohtoja, mausteita, ynnä hevosia, joita sinne saapui Syyriasta ja Kaksoisvirtain maasta, Persiasta tuotuja korukutomuksia, raakaa silkkiä ja silkkikankaita, hevosia ja hopeata, omalta kuivalta ja kuumalta rannikoltaan saatua suolaa ynnä Bahrein-saarien helmiä. Portugalilaiset ostivat näitä tavaroita Intian tuotteilla ja jalokivillä. Diusta kävi melkoinen kauppaliike Luoteis-lntiaan. Diusta saatiin useita arvokkaita luonnontuotteita, kuten indigoa, kallista sinistä väriainetta, rautaa, kuparia, oopiumia, viljaa ja vahaa, ynnä arvokkaita kankaitakin. Diun läheinen Tamao oli riissikaupan keskusta. Cochinin tärkein tuote oli pippuri, sitä vietiin vuosittain Goaan sataviisikymmentä laivalastia. Ceylon möi kanelia, norsunluuta, helmiä, puuvillaa, silkkiä ja kalliita kiviä. Koromandel-rannikolta, Negapatamista, saatiin varsinkin oopiumia ja painettuja kalikokankaita, joita vietiin Peguun ja Siamiin. Malakka oli tärkeä kauppakeskusta, sillä sinne tuotiin suuret määrät tuotteita Siamista, Burmasta, Kotshin-Kiinasta, Kiinasta ja Jaapanista ynnä Itä-Intian saarilta: aloe-puuta, sandelipuuta, väripuita, kamferia, kultaa, tinaa, lyijyä, kuparia ja jalokiviä. Ternatesta tuotiin neilikoita, muskattia ja muita mausteita. Länsi-Afrikan satamista, joilla oli oma laivaliikkeensä, saatiin norsunluuta, kultaa, kummia, pumpulia ja varsinkin orjia, Canarian saarilta sokeria ja Madeirasta viiniä. Toisien maiden alamaiset saivat ainoastaan tarkoin määrätyillä rajotuksilla käydä kauppaa niillä vesillä, joita Portugalilaiset hallitsivat, ja ankaran valvonnan kautta pidettiin huolta siitä, että näitä rajotuksia noudatettiin. Ainoastaan Intian sisämaankauppa tavallisesti jäi maurien ja hindujen käsiin; Portugalin voimat eivät riittäneet sen anastamiseksi.

Lissabonista tuli Itä-Intian kaupan keskusta Europassa. Mutta Intian kaupan jatkumisen Lissabonista edelleen niihin maihin, joissa tavarat kulutettiin, Portugalilaiset jättivät Europan muitten kansain, varsinkin Hollantilaisten asiaksi. Sen kautta paisuivat Antwerpen ja Amsterdam niin mahtaviksi, että ne lopulta kykenivät muuttamaan Portugalilaisten yksinvallan Intian vesillä.

Paljon olivat Portugalilaiset toteuttaneet siitä suurenmoisesta ohjelmasta, jonka he olivat laatineet Intiaan lähtiessään. Gama, Almeida ja varsinkin Albuquerque olivat karkottaneet Arabialaiset Intian satamista, saaneet sekä mannermaalla että Malaijisaaristossa monen ruhtinaan tunnustamaan Portugalin ylivallan ja mausteitten pääpaikat valtaansa. Intian merellä he hallitsivat ja vallitsivat yksin, muita kilpailijoita suvaitsematta. Mutta tämä voiman ponnistus oli liian suuri, kansan voimat liian pienet. Portugalin mahti päättyi melkein yhtä nopeaan kuin se oli alkanutkin. Pyhä sota muuttui rosvosodaksi, kauppa lyhytnäköiseksi kiskomiseksi. Sekä Kiinasta että Japanista, joiden kanssa näytti kehittyvän mitä tuottavin kauppa, Portugalilaiset karkotettiin, koska eivät voineet pidättäytyä väkivallasta ja rosvoilusta ja koska he olivat liian kärkkäitä niiden uskoa muuttamaan. Portugalin kuninkaan virkamiehet nopeaan turmeltuivat ja alkoivat ottaa lahjoja, hallintoa hoidettiin niin kunnottomasti, että v. 1552 Goan kaupunginhallitus lähetti kuninkaalle pyynnön, jossa se sanoi: »Koko Intiassa ei ole oikeutta, ei Teidän varakuninkaassanne enempää kuin niissäkään, joiden asia on oikeutta jakaa. Heidän ainoa päämääränsä on kaikin keinoin koota rahaa. Ei ole sitä mauria, joka portugalilaiseen luottaisi. Senhor, me kerjäämme armoa, armoa, armoa. Auttakaa meitä Senhor, sillä me hukumme».

Mutta apua ei tullut, Portugalin voimat olivat loppuneet. Muut kansat alkoivat kaihota Intian ja Kaukaisen Idän maihin. Ne eivät mitään välittäneet katolilaisuuden sodasta uskottomia vastaan; protestanttisina luopioina Hollantilaiset ja Englantilaiset nauroivat paavin maanjakobullalle, jota vuosisata aikaisemmin oli kunnioitettu jokaisessa Europan maassa. Kun Portugal v. 1580 Philip II:sen avioliiton kautta yhdistettiin Espanjaan, niin sai se samalla niskoilleen kaikki Espanjan viholliset ja siirtomaa toisensa jälkeen menetettiin. Kaukonäköisellä silmällä Camões, joka oli suuressa eepoksessaan laulanut kansansa urotöistä, jo näki sen häviönkin. Kuollessaan v. 1577 Lissabonissa unhotettuna ja murtuneena hän huudahti: »Maailma on näkevä, kuinka hartaasti olen maatani rakastanut, en ole palannut vain sen helmassa kuolemaan, vaan sen kanssa kuolemaan».

Fernão Mendes Pinton ihmeelliset seikkailut.

Kaukaisen Idän äsken avattu maailma tarjosi tietysti oivan tilaisuuden kaikenlaisille seikkailijoille, varsinkin merirosvouteen. Portugalin hallitus harjotti itsekin alussa merirosvoutta, kunnes maurien kauppa oli saatu kukistetuksi, ihmekö siis, että yksityiset jatkoivat samaa tuottavaa ammattia. Kuuluin niistä seikkailijoista, jotka näin omin päin Intian ja Kiinan vesillä taistelivat ja tavaraa kokosivat, oli Fernão Mendes Pinto. Hän ei ansaitsisi paikkaa varsinaisena löytöretkeilijänä, mutta hänen seikkailunsa ovat kuitenkin omiaan luomaan paljon valoa Intian ja Kaukaisen Idän oloihin ja lisäksi hänen matkakertomuksellaan on suuri kirjallinen arvo.

Pinto, joka oli syntynyt v. 1509, lähti jo nuorena Itä-Intiaan, mutta joutui sekä ensimäisellä että myöhemmillä matkoillaan merirosvojen vangiksi; lopulta hän itsekin rupesi merirosvoksi ja yhdessä Don Antonio de Farian kanssa alkoi vaiherikkaan ratansa. Ammatti menestyi hyvin, anastettiin sekä merellä että maalla paljon saalista. Faria ajoi takaa Coja Azem nimistä muhamedilaista merirosvoa, tämä kun oli anastanut erään Farian laivoista, jossa oli arvokas lasti. Mutta ennenkuin Portugalilaiset kohtasivat tämän rosvon, yllätti myrsky heidän neljä laivaansa Ladroni-saarilla, jossa ne olivat talvilepoa pitämässä, ja laivat kärsivät rannalla haaksirikon. Lähes kuusisataa merirosvoa sai surmansa, ainoastaan 53 jäi eloon. Mutta näille tuli pian, kuten Pinto sanoo, »ihmeellinen pelastus». Samalle rannikolle sattui tulemaan kiinalainen dshunkki, ja kiinalaisten ollessa maalla rosvot äkkiä hyökkäsivät esiin piilopaikastaan, anastivat aluksen ja purjehtivat pois kiittäen Kaitselmusta armollisesta avusta. Merellä tavattiin toinenkin kiinalainen alus, mutta siinä olikin portugalilaisia merirosvoja, jotka mielihyvällä liittyivät de Fariaan. Yhdessä lähdettiin sitten etsimään Coja Azemia, jonka julmuuksista saatiin pöyristyttäviä tietoja kahdeksalta hänen kynsistään karanneelta portugalilaiselta; mainitut pakolaiset tavattiin merellä pienessä veneessä, melkein puolikuolleina nälästä. Ja lopulta molemmat dshunkit kohtasivatkin vihollisensa. Coja Azem ryhtyi taisteluun ja voitettiin täydelleen. Voittajat purjehtivat Ningpohon, suureen kiinalaiseen satamaan, joka on Shanghain eteläpuolella, Hangtshoun lahden etelärannalla. Siellä heidät otettiin vastaan suurella riemulla. Ningposta he lähtivät ryöstämään Kallamplayn saaren ruhtinashautoja, mutta eivät sieltä saaneetkaan saalista, niinkuin olivat toivoneet; sen sijaan heidät paluumatkalla yllätti hirveä myrsky, jossa Don Antonio de Faria kaikkine laivoineen joutui meren saaliiksi. Ainoastaan 14 portugalilaista pelastui, näiden joukossa Pinto.

Kiinalaiset bontsit (papit) ottivat ensinnä vierasvaraisesti vastaan haaksirikkoiset, mutta kun heidän valheensa laatu älyttiin ja huomattiin miesten olevankin merirosvoja, niin heidät vangittiin, piestiin ja vietiin sitten monella tavalla pahoin pidellen ja solvaisten Pekingiin; Pekingissä heidät tuomittiin vuodeksi korjaamaan Kuangsin linnotuksia. »Paikalla kun olimme sinne tulleet», kertoo Pinto, »kutsui kaani meidät eteensä ja muutaman kysymyksen kysyttyään kehotti meitä rupeamaan hänen henkivartijastoonsa, johon kuului 80 miestä. 'Tätä pidimme erinomaisena Jumalan armona, koska palvelus oli helppoa, ravinto hyvä ja palkka sitäkin parempi, ja koska me sitä paitsi toivoimme, että määräajan kuluttua pääsisimme vapauteen.» Mutta pahaksi onneksi syttyi merirosvojen kesken riita kahden portugalilaisen perheen etevämmyydestä ja tappelussa 8 Portugalilaista sai vaarallisia haavoja. Siitä seurasi kovia vankeusrangaistuksia ja bambukepitystä, ja loppu olisi ehkä voinut olla huonokin, elleivät Mongolit vankeusajan yhdeksännellä kuukaudella olisi vallottaneet Kuangsia. Mongolit kohtelivat heitä hyvin, varsinkin sen jälkeen kun yksi heistä oli kunnostanut itseään erään linnan vallotuksessa. Tämä mies, Mendes nimeltään, jäi edelleenkin Mongolien palvelukseen, kun muut Portugalilaiset saivat luvan palata kotia.

Riitain vuoksi paluumatka kuitenkin tälläkin kerralla keskeytyi» ja Portugalilaisten täytyi ruveta Sainipocheca nimisen malaijilaisen merirosvon palvelukseen; hänen kerallaan kolme heistä joutui Tanixumaahan, japanilaiseen saareen. Siellä Diogo Zeimoto hakapyssyineen herätti ampumataitonsa kautta niin suurta huomiota, että läheisen Bungo-valtakunnan hallitsija halusi saada nähdä heidät. Heitä katseltiin ihmetyksellä ja pelolla, kun luultiin heidän hallitsevan sekä salamaa että ukkosta. Pinton eräänä päivänä nukkuessa kuninkaan nuori poika otti hänen hakapyssynsä, panosti sen aivan suuta myöden ja laukaisi. Pyssy potkaisi niin kovasti että nuorukainen oli menettää peukalonsa, ja ellei Pinto olisi saanut sitä parannetuksi, niin hänen olisi voinut käydä huonosti.

Kun malaijilainen merirosvo oli saaliinsa myynyt, niin hän Pinton ja muun seuransa keralla purjehti Kiinan Ningpohon, jossa he varustivat yhdeksän laivaa ruvetakseen tekemään kauppaa Japanissa, joka siihen aikaan vielä oli muukalaisille suljettu. Seitsemän laivaa kuitenkin kärsi surkean haaksirikon ja se laiva, jolla Pinto oli, ajautui Liukiu-saaristossa rannalle. Asukkaat kohtelivat haaksirikkoisia ylen ankarasti, tuomiten heidät lopuksi kuolemaan. Mutta saaren naisten pyynnöstä Portugalilaisia armahdettiin, vieläpä he saivat runsaat lahjatkin ja lähetettiin kiinalaisella laivalla Ningpohon, josta Pinto palasi Malakkaan. Siellä vielä eli hänen vanha suosijansa, joka v. 1545 lähetti hänet Martabaniin lähettilääksi.

Pinto viipyi kuitenkin menomatkalla kokonaista kaksi vuotta, sillä hän kohtasi matkalla merirosvojoukon ja liittyi laivoineen heihin. Kun hän vihdoinkin, jotenkin huonon saaliin saatuaan, tuli Martabaniin, niin Burman kuningas paraillaan piirittikin tätä kaupunkia. Pinto huomasi ruhtinaan, jonka luo hän oli edustajaksi lähetetty, jo olevankin mennyttä miestä ja liittyi voittajiin. Hän oli jonkun aikaa Burman hallitsijan palveluksessa ja kävi hänen lähettiläänään Siamissa, Laoksessa ja Etelä-Kiinassa. Tällä matkalla hän näki valkoiset elefantit, jotka hän on ensimäisenä kuvannut. Monta seikkailua ja vaaraa koettuaan Pinto vihdoin palasi Goaan.

Pian hän kuitenkin liittyi uuteen merirosvojoukkoon ja purjehti Liukiu-saarille ja Kiinaan. Mutta jälleen hän kärsi haaksirikon ja joutui orjuuteen; hän pääsi kuitenkin vapaaksi ja rupesi Siamin kuninkaan palvelukseen. Siamin kuninkaan kuoltua hän rupesi Burman kuninkaan sotaväkeen. Monessa vaarassa ja seikkailussa oltuaan hän taas saapui Malakkaan ja sieltä Goaan, antautuakseen tällä kertaa aivan uudelle uralle.

Pinto oli siis tammikuussa 1554 Goassa, odottaen laivaa, joka veisi hänet Portugaliin. Mutta äkkiä hän päättikin ruveta jesuiittain munkkikunnan jäseneksi ja käyttää suurimman osan kokoomistaan varoista Japanin kääntämiseksi kristinuskoon. Portugalilainen varakuningas lähetti hänet Bungon kuninkaan luo lähettilääksi, jotta hän sitä paremmin menestyisi käännytystoimessaan, ja huhtikuun 18 p. Pinto yhdessä Belchior Nunes nimisen jesuiitan kanssa lähti matkaan. Pahain säitten ja vastatuulten vuoksi saavuttiin Japaniin vasta heinäkuussa 1556, mutta lähetystöinä menestyi erittäin hyvin. Lopulla vuotta 1556 isä Belchior ja Mendes Pinto lähtivät paluumatkalle ja saapuivat helmikuussa 1557 Goaan. Pinto oleskeli Goassa kaksitoista kuukautta ja erotettiin tällä ajalla veljeskunnasta omasta pyynnöstään, koska häneltä puuttui kutsumusta toimeensa; toisen tiedon mukaan hänet pakosta erotettiin, koska hänessä oli juutalaista verta. Portugalissa hän meni naimisiin ja kirjotti »Peregrinacion» nimisen kirjan omituisista vaiheistaan.

Tämä kirja, jonka hän oikeastaan kirjotti lapsiaan varten, julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen ja saavutti erinomaisen suurta suosiota. Vaikka Pinto ei ollutkaan saanut kouluoppia, niin on teos kuitenkin niin loistavasti kirjotettu, että sitä pidetään klassillisena ja yhtenä Portugalin proosatyylin kulmakivistä.

Fernão de Magalhães ja ensimäinen matka maan ympäri.

Columbus oli lähtenyt ensimäiselle matkalleen Atlantin meren poikki siinä vakaassa aikomuksessa, että hän sitä tietä purjehtisi Itä-Aasiaan. Hän siis on tunnustettava ensimäiseksi, joka yritti purjehtia maan ympäri, vaikkapa ajatus olikin muilta saatu, niinkuin Toscanellin kirjeestä huomasimme. Columbus kaikilla seuraavilla matkoillaan etsi salmea, joka vastaan sattuneitten maitten lomitse veisi hänet Intian merelle. Hänen jälkeensä etsivät samaa salmea muut purjehtijat, vaikka yhtä turhaan, ja näitten matkain kautta Keski-Amerikan ja Etelä-Amerikan yhtenäinen itärannikko vähitellen tuli tunnetuksi. Kuta pitemmältä rantaa sai tutkituksi, sitä kauemmaksi pohjoiseen ja etelään siirtyivät ne seudut, joissa toivottu salmi olisi voinut olla. Amerigo Vespucci sitä etsi Etelä-Brasiliasta ja aikoi lähteä varta vasten uudelle matkalle, purjehtiakseen länsitietä Molukeille, mutta aije jäi toteuttamatta.

Juan Diaz de Solis.

Juan Diaz de Solis teki vähän myöhemmin, v. 1514, Espanjan kruunun kanssa sopimuksen, jossa hän puolestaan sitoutui salmen löytämään ja purjehtimaan sen kautta Etelä-Amerikan taitse Keski-Amerikkaan. Soliksen matka johtui siitä, että Vasco Nuñes Balboa oli löytänyt Etelämeren (Tyynen meren), joten ei siis itse meren olemassa olosta enää ollut epäilystä, ja sitä paitsi kuullut huhuja sen rannalla olevista suurista kultamaista. Solis aikoi etelämpää kuin kukaan ennen häntä etsiä tietä tälle merelle. Panaman kannakselta hän sitten aikoi purjehtia sen poikki Itä-Aasiaan.

Juan Diaz de Solis oli taitava merenkulkija, Amerigo Vespuccin jälkeen Espanjan valtakunnanluotsi. Hän purjehti siis v. 1515 kolmella laivalla Etelä-Amerikan itärannalle, löysi La Plata joen suistamon ja luuli sitä alussa kauan etsityksi salmeksi. Mutta hänen retkensä päättyi lyhyeen. Soudettuaan laivastaan maihin riittämättömän saattojoukon keralla hän joutui väjytykseen, ja intianit nuoleillaan tappoivat ja söivät sekä hänet että hänen seuralaisensa. Tämä surullinen tapaus masensi siihen määrään retkikunnan mieliä, että henkiin jääneet sen edemmäksi yrittämättä palasivat takaisin Espanjaan.

Portugalilaisen Fernão de Magalhãesin oli vihdoin suotu toteuttaa tämä suuri ajatus. Se oli toden teolla vielä paljon suurempi yritys, kuin kukaan hänen matkaan lähtiessään osasi aavistaakaan. Siitä syntyi meriretki, joka ehkä on mainehikkain, mitä on milloinkaan tehty, samalla kun se aikaan ja apuneuvoihin nähden epäilemättä oli vaikeimpiakin. Retken käytännölliset tulokset eivät tosin olleet suuret, mutta löytöretkenä se oli uraa aukaiseva tapaus, jolla oli koko aikakauden ajatukseen mitä syvin vaikutus. Magalhães vihdoinkin epäämättömällä tosiasialla todisti sen, mitä siihen saakka oli voitu vain otaksua: maan pallonmuodon.

Fernão de Magalhães.

Fernão de Magalhães oli ylhäistä portugalilaista sukua, syntynyt vuoden 1480 vaiheilla. Hän alkoi uransa Intiassa, niinkuin olemme kertoneet, ottaen urhokkaasti osaa sikäläisiin taisteluihin Almeidan ja Albuquerquen aikoina, saaden monessa tilaisuudessa haavoja, mutta myös kehittyen erinomaisen taitavaksi purjehtijaksi. Purjehtimisesta hän jo aikaisin oli aikalaistensa kesken maineessa. Riita Albuquerquen kanssa pakotti Magalhãesin lähtemään Intiasta ja huono arvolause, jonka hän toi sieltä kotia, esti häntä sitten enää saamasta Portugalissa kykynsä ja tarmonsa mukaista tointa. Hän palveli jonkun aikaa Marokossa ja sai siellä haavan, jonka vuoksi hän loppuikänsä ontui; mutta siitä huolimatta hänet pantiin syytteeseen ruokatavarain salamyynnistä vihollisille. Tosin kävi tutkimuksessa ilmi, että syytös oli perätön, mutta niinkin se vielä entistä enemmän vähensi Magalhãesin toiveita päästä kotimaan palveluksessa vaikutusvaltaisempaan asemaan. Tämä näytti saavan vahvistusta seuraavan tapauksen kautta. Samoin kuin kaikilla, jotka olivat kuningasta palvelleet, oli Magalhãesillakin pieni eläke. Kun hän pyysi sitä ansioittensa palkaksi vähän korotettavaksi, niin pyyntöön tuli epäävä vastaus. Epuu katkeroitti Magalhãesia siihen määrään, että hän päätti maansa jättää ja ruveta Espanjan palvelukseen.

Magalhãesin mieli paloi Molokeille, jonne hänen hyvä ystävänsä Serrão oli jäänyt, kuvaillen kirjeissään sekä matkain pituutta että seutujen rikkautta. Magalhãesissa virisi ajatus, että matka Maustesaarille varmaan olikin lännen kautta lyhempi, ja yhdessä ystävänsä Ruy Faleiron kanssa, joka oli tähtientutkija ja kosmografi, hän suunnitteli semmoisen retken. Mutta kun länsitie Atlantin meren poikki kuului Espanjalle, niin näytti hyvin epäiltävältä, tokko yritystä voitaisiin ensinkään toteuttaa Portugalista käsin. Tämä kehotti ystävyksiä tarjoamaan palvelustaan Espanjalle, ja asiaa tarkemmin miettiessään Magalhães luuli keksineensä tosiasian, joka täydelleen vahvisti häntä tässä päätöksessä.

Magalhães oli nimittäin tullut Serrãon kirjeistä siihen vakaumukseen, että Molukit todella olivatkin Portugalin vaikutusalueen ulkopuolella, läntisellä pallonpuoliskolla siis, jonka paavi oli Espanjalle määrännyt; jos niin oli, niin ei siis ainoastaan länsitie kuulunut Espanjalle, vaan itse matkanmääräkin. Sitä enemmän oli tuuman toteuttaminen mahdollista ainoastaan Espanjan luvalla ja avulla, ja päästyään tästä selville urhea purjehtija tavanmukaisella tarmollaan ryhtyi ystävänsä keralla suurta asiaansa ajamaan. Sevillassa hän sai innokkaan kannattajan maanmiehestään Barbosasta, jolla oli siellä korkea espanjalainen virka ja jonka tyttären kanssa hän meni naimisiin. Hän esitti aikeensa Espanjan viranomaisille, joille se oli mieluinen varsinkin sen jälkeen, kun hän oli ilmottanut Maustesaarien vastoin yleistä käsitystä olevankin Espanjan pallonpuoliskolla. Valladolidissa, jossa hovi oli, tosin vielä lausuttiin julki epäilyksiä, tokko olisi ensinkään mahdollista purjehtia lännen kautta itään; varmaan muka luonto oli välille varustanut niin suuria vaikeuksia, että moinen luonnonvastainen matka oli mahdoton. Mutta kun se kuitenkin oli tuuma, jota Espanjassa jo oli kauan mietitty ja useat kerrat yritettykin, niin Magalhães lopulta sai anomansa kannatuksen ja hänen ja Espanjan hallituksen välinen sopimus allekirjotettiin Valladolidissa maaliskuussa v. 1518. Magalhães sitoutui pysymään yksinomaan Espanjan pallonpuoliskolla, mutta hänelle suotiin yksinoikeus purjehtia löydettävää tietä kymmenen vuotta, paitsi milloin kuningas itse varusti retkikuntia. Magalhãesin piti saada löydettävien uusien saarien tuloista kahdeskymmenes osa. Hän sai itseään ja jälkeläisiään varten maaherran arvonimen ja lisäksi hänelle vakuutettiin useita muitakin aineellisia etuja sen mukaan, paljonko uusia saaria hän löytäisi. Hallitus lupasi antaa retkelle viisi laivaa, kahden vuoden eväät ja 234 miestä. Magalhães sai oikeuden komentaa laivastoaan rajattomalla vallalla ja tuomita elämästä ja kuolemasta. Matkan määränä olivat Molukit. Magalhães rupesi samalla Espanjan alamaiseksi ja kirjotti sen jälkeen nimensä espanjalaiseen muotoon: Magellanes.

Retkikunnan varustaminen.

Kun tämän sopimuksen sisällys tuli tunnetuksi, niin huomasi Portugal äkkiä erehtyneensä, kun se oli ansiokkaan purjehtijan ja soturin arvottoman kohtelun kautta maasta häätänyt. Portugalin lähettiläs tahtoi parantaa erehdystä siten, että hän koetti saada Kaarlo V:ttä purkamaan sopimuksen, koska retken onnistumisesta muka oli oleva seurauksena, että molempien naapurivaltakuntien välillä syntyisi riita Maustesaarien omistuksesta. Mutta kun keisari pysyi päätöksessään, niin koettivat Portugalin asiamiehet vaikuttaa Magalhãesiin ja saada hänet luopumaan yrityksestä, luvaten hänelle loistavan korvauksen, jos hän palaisi isänmaansa palvelukseen. Kun Magalhães vastasi, että yritys nyt oli hänelle kunnia-asia, niin turvauduttiin panetteluihin. Miehistöä peloteltiin sillä, että varustettavat laivat muka olivat vanhat ja lahonneet ja että Magalhães aikoi merelle tultuaan kavaltaa koko laivaston Portugalille. Mutta kaikkia näitä keinoja käytettiin turhaan. Tosin ne espanjalaiset viranomaiset, joitten huolena retkikunnan varustaminen oli, kadehtivat sitä, että muukalainen oli johtajaksi määrätty, ja viivyttelivät monella tavalla valmistuksia. Mutta kun Magalhãesilla oli hallituksen varma kannatus, niin eivät virkamiesten estelyt ajan pitkään tehonneet. Lopulta Portugalin salaiset asiamiehet koettivat saada yrityksen kansankapinankin kautta tuhotuksi ja Magalhãesin murhatuksi. Siitäkin vaarasta hän pelastui. Mutta Ruy Faleiron Magalhães itsekkäästi pakotti luopumaan yrityksestä. Siitä tämä epäkäytännöllinen, haaveileva tähtitieteilijä niin loukkautui, että palasi kotimaahan. Portugalissa hänet vangittiin, ja vasta Kaarlo V:nnen välityksellä hän pääsi vapaaksi.

Magalhãesin laivastoon kuuluivat laivat »Trinidad», jota hän itse johti, »San Antonio», jossa päällikkönä oli Juan de Cartagena, »Concepcion», päällikkönä Gaspar de Quesada, »Victoria», päällikkönä Luis de Mendoza, ja »Santiago», päällikkönä Juan Serrão. Laivaväkeä oli kaikkiaan, upseeritkin mukaan luettuina. 270—280 miestä Näistä oli portugalilaisia 37, italialaisia 30, ranskalaisia 19, englantilaisia ja saksalaisia yksi kumpaakin kansallisuutta. Laivastossa oli siis verraten paljon ulkomaalaisia, ehkä joku enemmänkin, kuin on lueteltu. Varustukset olivat kaikkiaan tulleet maksamaan noin 1,250,000 markkaa nykyisen raha-arvon mukaan. Neljännesosan tästä summasta suoritti Haro niminen kauppias, suuren antverpeniläisen kauppahuoneen osakas, joka oli joutunut Portugalin kuninkaan vihoihin. Muutoinkin Magalhães oli Harolta saanut mitä parasta apua.

Magalhães ennen lähtöään teki testamenttinsa ja kirjotti Kaarlo V:ttä varten muistineen, jossa hän vielä täsmälleen esitti ratkaistavat maantieteelliset kysymykset: mistä Espanjan ja Portugalin vaikutusalueiden raja oli vedettävä ja kumman valtakunnan puolelle Molukit kuuluivat.

Matka Atlantin meren poikki.

20 p. syyskuuta 1519 laivasto nosti ankkurinsa San Lucarin satamassa, Guadalqvivirin suussa.

Magalhães antoi ennen lähtöä tarkan käskyn, että laivain piti purjehtia yhdessä, päällikön laiva etupäässä. Sitä varten poltettiin yöllä tulta johtajalaivan perässä, jotta toiset näkivät sen mukaan ohjata. Kun oli tuulen tai muun syyn vuoksi muutettava suuntaa, taikka vauhtia hiljennettävä, niin annettiin merkki kahdella tulella. Kolmella tai neljällä tulella ilmotettiin, kuinka paljon purjeita laivain tuli pitää. Erilaisilla tulilla tai tykinlaukauksella varotettiin matalikoista.

Magalhães ohjasi ensinnä Teneriffan kautta Viheriäniemen saarille, laskeakseen sieltä meren poikki Amerikan puolelle. Kapteenit olivat tästä eri mieltä ja varsinkin Cartagena, Magalhãesin jälkeen korkein päälliköistä, vaati suuntaa määrättäissä sananvuoroa. Magalhães jyrkästi epäsi tämän vaatimuksen, viitaten kuninkaan selviin määräyksiin.

Viheriäniemen ja sen saarien välitse edelleen kulkien tultiin päiväntasaajan seudun tyventöihin ja vaihteleviin tuuliin, eikä parissakymmenessä päivässä kuljettu kuin monias penikulma eteenpäin. Magalhães oli valinnut epäedullisen kohdan Atlantin meren poikki purjehtiakseen; sitä ei ole ihmettelemistä, suuret tukijärjestelmät olivat silloin vielä melkein tuntemattomat. Näiden tyvenien jälkeen oli sitten kokonainen kuukausi vastatuulia ja ankaria myrskyjä. Toisinaan vihurit olivat niin rajut, että raakapuiden päät koskivat aaltoihin ja kapteenit useamman kuin yhden kerran jo aikoivat hakata poikki mastot. Kaikki purjeet oli kääritty ja laskettiin paljain raakapuin tuulen mukana. Myrskyssä nähtiin usein Elmon tulia ja eräänä sangen pimeänä yönä näkyi »Trinidadin» päämastossa päälle kaksi tuntia liekki, joka paloi kirkkaasti kuin soihtu. Tämä sähköilmiö, jota merimiehet pitivät hyvänä enteenä, lohdutti heitä nyt niin suuresti, että he itkivät ilosta. »Ja kun se hylkäsi meidät», kertoo Pigafetta päiväkirjassaan, »niin se loi meidän silmiimme niin kirkkaan valon, että olimme neljännestuntia kuin sokeat, armoa huutaen ja luullen tuhomme tulevan».

Päiväntasaajan seuduilla vallitsivat ainaiset sateet Portugalilaisten suureksi ihmeeksi; nykyisin tiedämme, että sateet ja vaihtelevat äkkituulet kuuluvat siellä luonnonsääntöön, jonka vuoksi purjelaivat mikäli mahdollista päiväntasaajaa karttavat. Paljon haikaloja nähtiin, »suuria kaloja, joilla oli kamalat hampaat», ja niitä koukuilla pyydettiin. Mutta haikalat eivät merimiesten mielestä olleet hyviä syödä, — nykyään merimies ei millään hinnalla maistaisi haikalan lihaa, — pienemmät kuitenkin maistuivat paremmilta.

Kun matka Atlantin meren poikki edistyi näin hitaasti, niin vähennettiin jo miesten annoksia, kun pelättiin ruokavarain loppuvan. Vastoinkäymiset olivat omiaan kiihottamaan päällystön kesken vallitsevaa tyytymättömyyttä. Ennenkun oli kuljettu päiväntasaajan poikki Cartagenan laiva eräänä päivänä uhmaten tervehti johtajaa arvonimellä »kapteeni». Magalhães paikalla vaati, että häntä oli tervehdittävä »kenraalikapteenina». Cartagena antoi tähän vaatimukseen loukkaavan vastauksen, eikä seuraavana iltana tervehtinyt ensinkään. Magalhães ei sietänyt moista juonimista johtajavaltaansa vastaan, vaan kutsui kapteenit kokoon, antoi vangita Cartagenan ja erotti hänet virasta; Antonio de Coca nimitettiin Cartagenan laivan päälliköksi.

Brasiliassa.

Marraskuun 29 p. nähtiin vihdoin Brasilian ranta lähellä nykyistä Pernambucoa ja suunta käännettiin rannikkoa seuraillen etelää kohti. Rio Janeiron lahdessa viivyttiin pari viikkoa, vaikka se oli Portugalin aluetta, otettiin vettä ja ostettiin alkuasukkailta kaikenlaisia ruokatavaroita ja korjailtiin laivain kärsimiä vaurioita. Kaikenlaisella rihkamalla saaliin yllin kyllin ananashedelmiä, tapireja ja lintuja, sillä ruokatavarat olivat halvassa hinnassa. Pigafetta kertoo korttikuninkaalla ostaneensa kuusi kanaa. Kun Magalhãesin tullessa satoi ensi kerran pariin kuukauteen, niin alkuasukkaat siitä niin ihastuivat, että joukottain antoivat kastaa itsensä kristinuskoon. Rannalla pidettiin messu ja alkuasukkaat kokoontuivat sitä kuulemaan, »ja he olivat koko ajan polvillaan kädet ristissä niin hartaina, että sitä oli ilo ja samalla säälikin katsella.»

Vereksillä eväillä hyvin varustettuna laivasto 26 p. jouluk. lähti uudelleen matkaa jatkamaan. Sitä ennen koetettiin kuitenkin kuun ja Jupiterin asennoista Regiomontanuksen tähtitaulujen avulla määrätä Rio de Janeiron maantieteellinen pituusaste, mutta yritys ei näy onnistuneen.

La Platan suistamo.

Tammikuun 10 päivänä saavuttiin La Plata joen suistamolahteen, jonka rannalla eräs hatun näköinen kukkula sai nimeksi Monte Vidi; tästä on perinyt nimensä Uruguayn pääkaupunki Montevideo. Tosin tiedettiin, että jo Solis oli tästä lahdesta turhaan etsinyt salmea, mutta kun lahti on laaja, niin Magalhães päätti etsiä sen vielä tarkemmin. Laivasto kävi ankkuriin ja pieni »Santiago» lähetettiin tutkimusretkelle. Parin viikon kuluttua se palasi takaisin sillä tiedolla, että lahden pohjaan tosin purkautui suuria jokia, mutta ettei siellä mitään salmea ollut. Laivasto siis kohotti ankkurinsa helmikuun ensi päivinä ja lähti jatkamaan matkaa etelää kohti aivan tuntemattomille vesille.

Patagonian rannikolla.

Patagonian rannikolla on useita melkoisia poukamia, ja ne oli kaikki rantoja seuraillen etsittävä, sillä kun ei manteren leveyttä tiedetty, niin saattoi etsitty salmi olla niin kapea, ettei sitä etäämpää mereltä olisi huomannut. Semmoinen tarkka etsiminen, pitkin rantoja purjehtiminen, luonnollisesti vei paljon aikaa. Kesken hakua päättyi eteläisen pallonpuoliskon kesä ja Magalhãesin täytyi jäädä Patagonian kolkolle vilulle rannalle talvea viettämään.

Se rannikko, jolle retkikunta oli joutunut, on varmojakin karttoja seuraaville purjehtijoille vaarallinen. Sen vaarat ovat rantameren mataluus, kovat ja oikulliset merivirrat ynnä äkkituulet, »pamperot», jotka odottamatta ja hirmumyrskyn voimalla hyökkäävät laivain kimppuun sisämaan lakeuksilta. Purjehdusvaikeuksia vielä lisää satamain puute, sillä vaikka onkin avoimia laajoja poukamia, niin ei kuitenkaan ole ainoatakaan satamaa. Laivain täytyy hädän tullen kestää aavalla merellä, taikka koettaa pysyä ankkurien turvissa lakean puuttoman rannan edustalla. Monta kertaa oli Magalhãesin laivasto vähällä kärsiä haaksirikon, ennenkuin se Patagonian rannoista selvisi.

Helmikuun 12 p. oltiin tavattoman vaikeassa myrskyssä, ukkonen pauhasi ja salamat leiskuivat, mutta vaaran ollessa suurimmillaan ilmestyivät jälleen mastoihin Pyhän Elmon tulet, ja nämä lohduttivat miehistöä, ja moni, joka oli niitä pitänyt naurun arvoisina, uskoi nyt niihin. Seuraavana päivänä oltiin niin matalassa vedessä, että »Victoria» monta kertaa koski pohjaan. Laskettiin kauemmaksi merelle, eikä sitten moneen päivään nähty rantaa. 24 p. helmik. oltiin Mathias poukaman suulla ja laskettiin siihen salmen toivossa. Mutta salmea ei löytynyt, vaan oli palattava merelle. Ilma kävi lähestyvän talven vuoksi yhä kylmemmäksi ja myrskyt ajoivat laivat hajalleen, niin etteivät ne päiväkausiin nähneet toisiaan. Mutta kuta kauemmaksi etelään kuljettiin, sitä runsaammin alkoi rannikolla olla pingvinejä ja hylkeitä. Eräs venekunta, joka oli lähtenyt maihin vettä ottamaan ja hylkeitä tappamaan, ei päässytkään yöksi palaamaan, ja se olisi kuollut viluun, elleivät miehet olisi keksineet sitä keinoa, että ryömivät tappamainsa hylkeitten alle makaamaan, kunnes sää asettui, niin että voitiin palata laivoihin. »Trinidad» menetti myrskyssä kaikki ankkurinsa yhtä lukuun ottamatta ja oli vähällä ajautua kallioihin. Tuskin oli siitä myrskystä päästy, niin alkoi toinen, jota kesti kolme päivää. Se repäsi »Trinidadista» sekä keula- että peräkannen huoneet, mutta vaaran ollessa suurimmillaan ilmestyivät pyhät tulet mastoihin, taas luotettiin pelastukseen — ja pelastuttiin. Mutta vaikka vastukset olivat näin suuret, niin näyttivät ne kuitenkin vain yhä yltyvän, kuta kauemmaksi matkaa jatkettiin. Eräässä ahtaassa lahdessa, jonka arveltiin ehkä sopivan talvisatamaksi, yllätti kuusi päivää kestävä myrsky, kaikkia edellisiä kamalampi. Vene, joka oli lähetetty maihin vettä ottamaan, ei päässytkään palaamaan, ja miesten täytyi elää se aika simpukoilla, kunnes pelastus vihdoin saapui. Lahti sai nimekseen »Vaivain lahti». Vasta 31 p. maalisk. löydettiin satama, johon voitiin jäädä talveksi. Se oli Pyhän Julianon lahti Patagonian rannikon eteläosissa, noin 350 kilometrin päässä siitä niemestä, josta Magalhãesin salmi alkaa. Satama oli turvallinen ja kaloja runsaasti, mutta sitä synkemmäksi kävi talvi rettelöiden vuoksi.

Kapina talvisatamassa.

Magalhãesin ensimäinen toimi oli annosten vähentäminen, koska matkan nyt täytyi kestää paljon kauemmin, kun oli oltava talvi jouten. Mutta annosten vähentämisestä merimiehet suuttuivat. Kapteenit saivat heistä kannatusta kapinallisille aikeilleen. He vaativat, että joko oli annettava täydet annokset, taikka oli lähdettävä kotimatkalle, etsittyä salmea ei muka ollut olemassakaan. Olihan jo siinä kyllin, että oli päästy kauemmaksi kuin kukaan ennen heitä. Mutta vaikka näillä ajatuksilla olikin laivastossa yleistä kannatusta, niin ei Magalhães siltä taipunut. Hän sanoi ihmettelevänsä, kuinka Castilian miehet saattoivat olla niin leväperäisiä; matka tehtiin kuninkaan käskystä, ja mannermaan eteläkärkeen ja salmeen hän lupasi purjehtia, tuli mikä hyvänsä. Lopuksi hän kuvaili sitä ihanaa maata, joka heitä odotti ja joka oli runsaasti palkitseva kaikki vaivat.

Merimiesten kesken aljettiin nyt puhua, ettei ylipäällikköön ollut luottamista, koska hän oli portugalilainen. Hän ei muka voinut tehdä maalleen suurempaa palvelusta kuin hukuttaa koko laivaston miehineen päivineen. Nämä puheet tulivat Magalhãesin tiedoksi. Tällä kertaa hän ei tyytynyt vain nuhteluihin ja lupauksiin, vaan rankaisi äänekkäimpiä napisijoita. Pääsiäispäivänä oli lähdettävä miehissä rannalle viettämään juhlallista jumalanpalvelusta, jonka jälkeen kaikki kapteenit oli kutsuttu ylipäällikön laivaan päivälliselle. Mutta Quesada ja Mendoza eivät tulleetkaan messuun ja Mesquita, jonka Magalhães oli Cocan jälkeen nimittänyt »S. Antonion» päälliköksi, oli ylipäällikön ainoa pöytävieras. Magalhães aavisti pahaa, ja seuraavana yönä isku tulikin.

Keskiyön aikana Quesada, »Concepcionin» kapteeni, vapautetun Cartagenan, del Canon ja kolmenkymmenen aseellisen miehen keralla soudatti itsensä »S. Antonioon», jossa paljastetut miekat kädessä mentiin kapteenin, Magalhãesin ystävän ja sukulaisen Mesquitan hyttiin. Vastusteleminen olisi ollut turhaa, Mesquita vangittiin ja pantiin rautoihin. Mutta eräs laivan upseereista, baski Lorriaga, sai hätyytetyksi miehet ja aikoi häätää kapinalliset laivasta. Vastaukseksi hän sai Quesadalta useita tikarinpistoja ja kaatui, siltä näytti, kuolleena maahan. »S. Antonio» oli tuota pikaa anastettu; miehistö ei tehnyt vastarintaa, kun upseerit oli vangittu. Tykit selvitettiin taistelua varten, kansi puhdistettiin ja vangittu miehistö aseettomana teljettiin erääseen hyttiin. »Victoria», jonka kapteeni, Mendoza, oli Magalhãesin katkera vihamies, oli alun pitäen kapinallisten puolella, vaikka laivassa olikin koko joukko ylipäällikölle uskollista väkeä. Kolme laivaa oli kapinallisilla näin hallussaan.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Magalhães aamulla heräsi. Hän ei kuitenkaan aavistanut mitään, ennenkuin lähetettiin vene ottamaan »S. Antoniosta» miehiä veden noudantaan. »Trinidadin» venettä ei laskettu laivaan, vaan sanottiin »S. Antonion» nyt olevan Quesadan eikä Magalhãesin komennettavana. Kuultuaan tämän vastauksen Magalhães arvasi, mitä oli tapahtunut; varmuutta saadakseen hän lähetti veneen toisiin laivoihin kysymään, kenen puolella ne olivat. Quesada vastasi: »Kuninkaan ja itseni puolella», ja samanlainen vastaus saatiin »Victoriastakin». Ainoastaan pieni »Santiago» oli ehdottomasti uskollinen Magalhãesille, kapteeni kun oli hänen paras ystävänsä ja puolet miehistä portugalilaisia. Pian sen jälkeen tuli Quesadalta kirje, jossa hän ilmotti anastaneensa laivat, jott'eivät upseerit ja miehistö enää voisi joutua yhtä huonon kohtelun alaisiksi kuin siihen saakka, mutta lupasi jälleen tunnustaa Magalhãesin ylipäälliköksi, jos hän suostui heidän vaatimuksiinsa. Magalhães kehotti heitä tulemaan »Trinidadiin» ilmottamaan ehtonsa. Siihen kapinalliset tietysti eivät suostuneet, hyvin arvaten, mikä siitä olisi seurauksena, vaan vastasivat odottavansa häntä »S. Antoniolla».

Magalhãesin asema näytti toivottomalta; mutta ellei hän siitä suoriutunut voitokkaasti, niin oli koko yritys menetetty. »Trinidadin» ja »Santiagon» oli mahdoton kahden matkaa jatkaa; Sevillaan taas oli liian häpeällistä palata niin uhkean lähdön jälkeen; kapina oli sen vuoksi saatava kukistetuksi vaikka millä keinolla. Kuitenkin olisi julkinen taistelu ollut mielettömyyttä. Ainoa voiton mahdollisuus oli samanlainen salajuoni, jota kapinalliset itse olivat käyttäneet. Ensi työkseen Magalhães anasti »S. Antonion» veneen, joka oli tuonut Quesadan kirjeen. Sitten hän päätti saada haltuunsa »Victorian», jossa oli verraten paljon hänelle uskollista väkeä. Hän lähetti sen luoksi veneen, jota johti hänen luottamusmiehensä Espinosa, veneessä viisi miestä, kullakin viitan alla aseet. Espinosa vei »Victoriaan» Magalhãesin kirjeen, jossa Mendozaa kehotettiin tulemaan päällikön puheille. Mendoza hymyili sen luettuaan, mutta samalla kun hän päänpudistuksella ilmotti kieltävän vastauksen, Espinosa iski tikarinsa hänen kurkkuunsa ja eräs toinen antoi hänelle surmahaavan. Samalla kun Mendoza kaatui, hyökkäsi »Trinidadista» toinenkin vene, jossa oli viisitoista valiomiestä, ja »Victoria» vallattiin melkein ilman vastarintaa. Duarte Barbosa, Magalhãesin lanko, nosti ankkurin ja vei vallatun laivan »Trinidadin» viereen. Sinne tuotiin »Santiagokin», joten Magalhãesilla nyt oli kolme laivaa kahta vastaan ja lisäksi sataman suupuolessa, niin että hän saatto estä molempia kapinalaivoja pääsemästä pois. Mutta kun oli pelättävä, että ne yöllä kuitenkin yrittäisivät karata, niin käski ylipäällikkö selvittää »Trinidadin» taistelua varten. Vähän jälkeen puolenyön esiintyi pimeästä »S. Antonio», joka hitaasti liukui ulospäin, ankkureitaan laahaten. Kun se oli tullut lähemmäksi, välähtivät tulet »Trinidadin» suurimmista tykeistä ja »S. Antonioon» samalla iskettiin koukut; toiselta puolen siihen hyökkäsivät »Victorian» miehet. Nopeasti laiva vallattiin, Quesada tovereineen vangittiin ja kapteeni Mesquita, luotsi Mafra ja muut uskollisina pysyneet vapautettiin. Ei ainoatakaan henkeä menetetty, ainoastaan Mafra oli ollut vähällä saada kannen alla surmansa; »Trinidadista» ammuttu tykinluoti oli lentänyt hänen sääriensä välitse. »Concepcion» ilman taistelua antautui.

Kapina oli nyt kukistettu. Mendozan ruumis vietiin seuraavana päivänä maihin ja hakattiin neljään osaan, niinkuin pettureille oli tapana tehdä. Quesada mestattiin ja monen kuukauden kuluttua, vähän ennen lähtöä, Cartagena yhdessä papin kanssa, joka oli salaliittoa avustanut, vietiin maihin ja jätettiin sinne oman onnensa nojaan. Sen koommin ei heistä koskaan mitään kuultu. Heidän kohtaloaan ei ainakaan ollut omiaan helpottamaan se seikka, että Magalhães ennen lähtöään suututti seudun alkuasukkaat ryöstämällä heistä muutamia mukaansa.

Talvi alkoi nyt täydellä todella ja oli sangen kylmä ja myrskyinen. Rannikolle ei sen koommin lähetetty uutta retkikuntaa, mutta sisämaasta Magalhães halusi saada jotakin tietoa. Neljä miestä lähetettiin retkelle, mutta ne eivät päässeet kuin vähän matkan päähän, sillä sisämaassa ei ollut minkäänlaisia ravintoaineita. Alkuasukkaita ei tavattu, jonka vuoksi Magalhães luuli maata aivan asumattomaksi.

Patagonit.

Eräänä aamuna merimiehet kuitenkin kummakseen huomasivat rannalla jättiläiskokoisen miehen; hän tanssi ja lauloi ja ripotti päänsä päälle hiekkaa ystävyyden merkiksi. Magalhães lähetti maalle merimiehen matkimaan samoja temppuja ja pyrkimään jättiläisen ystäväksi. Se onnistuikin ja outo vieras tuotiin kenraalikapteenin luo. On vaikea sanoa, kummalla puolella hämmästys oli suurempi. Jättiläinen osotti ihmettelevänsä, että niin suurissa laivoissa saattoi olla niin pieniä miehiä, ja näytti luulevan, että he olivat taivaasta siihen ilmestyneet. Espanjalaisten mielestä taas mies oli niin kookas, että hän varmaan oli jättiläisten rotua. Pigafetta vakuuttaa hänen olleen niin suuren, etteivät he ulottuneet muuta kuin hänen vyötäihinsä. Ruumiinrakennus oli kaunis, kasvot leveät, punaisiksi maalatut, keltainen rengas silmien ympärillä ja poskilla kaksi sydämen muotoista täplää. Hiukset olivat lyhyet ja valkoisiksi värjätyt. Vaatteet olivat eläinten, epäilemättä guanacon, nahkoista taidokkaasti neulotut. Guanacon nahkoista olivat niinikään lötöt, jotka olivat niin kömpelöt ja suuret, että Magalhães niistä rupesi sanomaan tätä kansaa »Patagoneiksi», s.o. isojalkaisiksi.

Mies näytti hyvin ystävälliseltä, vaikk’ei luopunutkaan aseistaan, lyhyestä jäykästä jousesta ja ruokonuolista, joiden kärkinä oli mustat ja valkoiset kivet. Hänelle näytettiin kaikenlaisia esineitä, muun muassa peiliä, mutta nähdessään peilissä kuvansa hän hätkähti ja hypähti taapäin niin rajusti, että kaatoi neljä lähinnä olevaa miestä. Siitä huolimatta hän kuitenkin suostui ottamaan lahjaksi pienen peilin, ynnä moniaita helmiä ja tiukuja. jonka jälkeen neljä aseellista miestä souti hänet rantaan.

Maalla oli toveri vastassa, ja kun asia näin oli hyvässä alussa, niin saapui pian alkuasukkaita enemmänkin, vaimot mukanaan. Naiset kantoivat kaikki tavarat niinkuin kuormajuhdat, ja Portugalilaiset ihmettelivät heidän taakkainsa suuruutta. He eivät olleet yhtä kookkaita kuin miehet, mutta paljon lihavampia, ja rintain pituus oli puolet miehen käsivartta. Mukana oli pieniä eläimiä, varmaan kesyjä guanacoja, joita talutettiin nuorasta. Näillä eläimillä houkuteltiin ampumamatkan päähän toisia samanlaisia, se käsitettiin heidän elkeistään. Espanjalaiset panivatkin sataman luona toimeen guanacometsästyksen, saadakseen muutaman näitä outoja kauriin tapaisia eläimiä.

Koottiin Patagonien sanoja ja puheenparsia; yksi heistä varsinkin kävi niin tuttavalliseksi, että hän jäi moneksi päiväksi laivoihin. Hänelle opetettiin Pater noster ja Ave Maria, ja hän lausui sanat sangen hyvin, vaikka tavattoman voimallisella äänellä. Pappi kastoi hänet ja antoi nimeksi Juan Gigante. Juan toi laivoihin guanacon ja sai paljon lahjoja, mutta kun hän sitten kokonaan katosi, niin pääteltiin, että hänet oli murhattu.

Patagonien tavoista koottiin koko joukko tietoja. Merimiehet ihmettelivät kovasti, kuinka he söivät laivarottia suurella mielihalulla, söivät nahkoineen päivineen. Vielä enemmän ihmeteltiin sitä, että he pistivät nuolia syvälle kurkkuunsa, kärsimättä siitä minkäänlaista haittaa. Magalhães päätti ottaa mukaansa muutamia näistä jättiläisistä, viedäkseen heidät Kaarlo V:lle lahjaksi. Tappelun välttämiseksi vangittiin pari miestä viekkaudella. Heille lahjotettiin kummallekin kahleet, mutta kun miehet eivät ymmärtäneet, miten lahjaa oli käytettävä, niin ne pantiin jalkaan ja lukot lyötiin vasaralla kiinni. Huomatessaan petoksen molemmat villit raivostuivat ja kutsuivat »suurta henkeään», Setebosta [tästä Shakespeare sai nimen »Myrskyn» Calibanin jumalalle] avukseen. Seuraavana päivänä toinen vangeista niin hartaasti pyysi saada tavata vaimoansa, että hänet aseellisen joukon saattamana vietiin kylään, ehkä siinä toivossa, että vaimokin nyt tulisi mukaan; mutta tuskin oli lähelle päästy ja vangittu saanut muutaman sanan sanotuksi, kun kaikki lähtivät pakoon. Vangin sanat siis sisälsivätkin varotuksen. Syntyi kahakka, jossa muuan portugalilainen sai nuolesta kuolettavan haavan.

Europassa tämän jälkeen kauan luultiin, että Patagonialaiset todella ovat jättiläisiä. Vasta kahdeksannellatoista vuosisadalla tämä harhaluulo tarkkain mittausten kautta osotettiin vääräksi.

Magalhãesin johtajavaltaa vastaan ei kapinan jälkeen kukaan ainakaan julkisesti esiintynyt. Miehistöä pidettiin kapinan jälkeen uutterassa työssä, niin kauan kun talvisatamassa viivyttiin, laivat korjattiin, pohjat puhdistettiin. Kapinaan osaa ottaneet, joita toistaiseksi pidettiin kahleissa, saivat hoitaa pumppuja, kunnes vuodot oli tiivistetty. Myöhemmin he pääsivät vapaiksi, sillä ei ollut varaa pitää kahleissa miehiä.

»Santiagon» haaksirikko.

Huhtikuun lopulla lähetettiin pieni »Santiago» pitkin rannikkoa partioretkelle. Kapteeni Serrão, sen Serrãon veli, joka oleskeli Molukeilla, oli taitava purjehtija. Hän eteni verkalleen ja tarkkaan etsien pitkin rannikkoa etelään päin ja saapui joelle, joka sai nimeksi Rio de Santa Cruz. Siellä nähtiin suunnattomasti hylkeitä ja lintuja, ja kaloja oli niin paljon kuin pyytää viitsittiin. Mutta kun matkaa sieltä jatkettiin, niin jouduttiin äkkimyrskyyn, peräsin murtui ja »Santiago» ajautui rantaan. Miehistö tosin pelastui, mutta ei voinut ottaa laivasta mitään mukaansa, ennenkuin aallokko oli sen murtanut pirstoiksi. Siten oli 37 miestä joutunut autiolle rannalle ankaraan talvi-ilmaan, ilman minkäänlaisia eväitä ja tarpeita noin 100 kilometrin päähän muista laivoista. Kahdeksan päivää he oleskelivat rauskan läheisyydessä, toivoen voivansa pelastaa edes vähän ruokatavaroita, mutta odotus oli turha. Koottiin silloin maihin ajelehtineita lautoja, kannettiin ne joelle ja rakennettiin lautta, jolla päästiin sen poikki toiselle rannalle. Vaikka matka joelle olikin pieni, niin kului kuitenkin neljä päivää, ennenkuin siellä oltiin, niin uupuneita olivat miehet. Joella kuitenkin oltiin edes nälältä turvassa, sillä kaloja siinä oli ylenpalttisesti. Suurin osa joukosta jäi sinne ja vain kaksi voimakkainta miestä lähti jalan talvisatamaan apua hakemaan. Yksitoista päivää nämä viipyivät taipaleella, eläen juurista, lehdistä ja simpukoista, mitä meren rannalta löysivät. Usein täytyi rannikoilla olevia soita kiertää kaukaa sisämaan kautta. Vihdoin he uupumuksesta nääntymäisillään saapuivat talvisatamaan, jossa toverit heitä tuskin tunsivat, siihen määrään he olivat matkalla ränstyneet. Magalhães lähetti neljäkolmatta miestä maihin viemään haaksirikkoisille apua, viiniä ja leipää. Mutta vaikea oli näittenkin matka, muun muassa vedenpuutteen vuoksi. Heidän täytyi sulatella lunta janonsa sammuttamiseksi. Onnellisesti he kuitenkin saapuivat perille ja heidän kanssaan palasi koko haaksirikkoisten joukko talvisatamaan. Myöhemmin voitiin vielä pelastaa suurin osa tuhoutuneen aluksen varastoistakin ynnä tykit. Serrão sai »Concepcion» laivan johdon.

Jo ennen talven päättymistä, elokuussa, Magalhães nosti ankkurit lähteäkseen satamasta, johon liittyi niin synkkiä muistoja ja jossa lisäksi oli jouduttu maanasukkaitten kanssa huonoihin väleihin. Laivaston aikomus oli lähteä Serrãon löytämään eteläisempään satamaan, mutta se oli äkkimyrskyn yllättämänä vähällä kärsiä haaksirikon, ennenkuin sinne ennätti. Santa Cruz joen suulla sitten vietettiin pari kuukautta; aika käytettiin kalastamiseen ja laivain ruokavarastoitten lisäämiseen.

Matkaa jatketaan.

Lokakuussa Magalhães päätti kevään edistyneen siksi pitkälle, että hän saattoi lähteä matkaa jatkamaan. Kun otaksuttiin salmen olevan lähellä, niin seurattiin rannikkoa niin läheltä kuin mahdollista. Lokakuun 21 p. nähtiin rannassa aukko, joka näytti johtavan lahteen. Niemi sai nimekseen Cabo de las Virgenes ja lahti oli kauan etsitty salmi! Sen olemassa oloa oli kauan aavistettu, niin että se kumma kyllä on piirretty muutamiin tätä retkeä aikaisempiin karttoihinkin. Mutta tuskin oli siltä kukaan ennen Magalhãesia niin pitkällä käynyt. Luultavasti olivat kartanpiirtäjät otaksuneet Amerikan ulottuvan etelään päin jotenkin yhtä pitkälle kuin Afrikakin ja niille vaiheille salmen piirtäneet sen ja tuntemattoman Etelämaan välille, jonka olemassa olosta, Ptolemaioksen maantieteeseen luottaen, oltiin aivan vakuutettuja.

Magalhães lienee ollut itse ensimäinen, joka huomasi hänen mukaansa nimitetyn salmen, taikka ainakin arvasi sen oikean luonteen. Hän lähetti »Concepcionin» ja »S. Antonion» sitä edeltäkäsin tutkimaan ja kävi itse »Victorian» keralla ankkuriin, odottaakseen niitten palaamista. Pian nousi taas moinen kamala äkkimyrsky, jotka niissä seuduin ovat niin tavallisia, ja molemmat tiedustelulle lähteneet laivat olivat vähällä kärsiä haaksirikon. Myrskyn asetuttua ne tulivat salmen ensimäiseen kaventoon, purjehtivat sen kautta, tulivat väljemmälle vedelle, löytäen sen takaa toisen ahtaamman kohdan, josta miehistöt näkivät eteenpäin salmea niin kauas kuin katse kantoi etelää kohti. Siitä he palasivat takaisin kertomaan tiedustelunsa tuloksista. Magalhães oli jo pelännyt heidän kärsineen haaksirikon. Sitä suurempi oli ilo, kun he viisi päivää poissa oltuaan äkkiä ilmestyivät salmeen, täysin purjein tullen ja kaikki liput liehumassa, tykeillä ampuen ja huutaen. Odottavat miehistöt arvasivat sanoman, yhtyivät riemunosotuksiin ja kiittivät Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä. Ripeästi kohosivat ankkurit ja kaikki laivat saattoivat vihdoin kääntää keulan länttä kohti, ohjata väylään, jota niin hartaasti oli etsitty, joka niin suurien vaivain jälkeen oli löydetty, — joka piankin oli juonillaan melkoisessa määrin laimentava löytäjäin iloa, sillä tämä salmiväylä on vielä tänä päivänä purjehtijoille maailman vaikeimpia. Tiedustelijat olivat päättäneet salmen johtavan toiseen mereen, koska se oli kauttaaltaan niin syvää, ettei pohjaa toisin paikoin ensinkään tavattu, kosk’eivät vuorovedet olleet semmoisia, kuin ne olisivat lahdessa olleet, ja koska lisäksi vesi oli kovin suolaista. Magalhães kysyi päälliköittänsä mielipidettä matkan jatkamisesta. Kaikki, »S. Antonion» luotsia Gomesia lukuun ottamatta, tahtoivat nyt purjehtia eteenpäin. Gomes, vaikka oli johtajan maanmies, oli hänen kanssaan vihoissa; mutta kieltämättä hän myös esitti pätevät syyt mielipiteelleen. Hän arveli, että kun salmi nyt oli löydetty, niin oli viisaampaa palata Espanjaan ja tulla vereksin voimin, suuremmalla laivastolla, löydettyä tietä edelleen purjehtimaan, sillä eihän tietty, kuinka pitkä matka salmesta vielä oli Molukeille. Magalhães sitä vastoin, joka ehkä arveli palaamalla menettävänsä retkensä hedelmät — tavallistahan oli uskoa uuden retkikunnan johto jollekulle toiselle — vaati matkaa jatkamaan ja jatkamaan, »vaikkapa täytyisi syödä nahka purjepuista». Innostus laivastossa oli nyt niin yleinen, että kaikki olivat hänen puolellaan. Molukkien luultiin jo olevan hyvinkin lähellä, jonkun lyhyen viikon purjehdusmatkan päässä vain. Jos olisi voitu arvata, mikä todella edessäpäin odotti, ja kuinka sana sanalta Magalhãesin uhittelu nahkan syömisestä toteutuisi, niin tuskinpa olisi matkan jatkamisesta tullut mitään.

Magalhãesin salmi.

Salmi, johon laivat nyt tunkeutuivat, on noin 600 kilometriä pitkä, täynnään vuonomaisia haaroja ja umpikujia, mutkainen, äkkituulinen, myrskyinen, vaikka yleiseen puhdasväyläinen. Kahden puolen kohoavat korkeat synkät vuoristot, toiset kukkulat parikin tuhatta metriä korkealle. Kun lumiraja täällä Etelä-Jäämertä läheisessä meri-ilmastossa on hyvin matalalla, niin on kahden puolen melkein yhtämittaiset jonot lumituntureita syvine pääsemättömine rotkoineen ja glasiereineen, joista toiset ovat kuin jäätyneitä Niagaroita, toiset, rinteillä päättyvät, kuin valtavia lasiseiniä rosoisien mustien kalliojyrkänteiden tai synkkien elottomien laaksojen päällä. Maisemat ovat samalla yksitoikkoiset ja jylhän mahtavat. Ilman tietoa siitä, mitä edessä oli, mikä sola monesta lännen merelle johti, oli ensimäisten purjehtijain tehtävä niin vaikea, että sen suorittaminen on omiaan vielä tänä päivänä ihmetyttämään. Usein heidän täytyi päiväkausia luovittuaan ja taisteltuaan palata samaa tietä takaisin, kun sola lopulta päättyikin joko äkkijyrkkään kalliomuuriin tai kääntyi aivan toivottomalle suunnalle. Magalhãesin salmen länsiosissa, jossa vesi syvyytensä ja vuorien synkkien varjojen vuoksi on melkein pikimustaa, raivoaa melkein yhtämittainen myrsky, taivas on ainiaan synkässä pilvessä, ilma sameata ja huuruista. Tavallisesti tuuli puhaltaa lännestä ja salmessa käy silloin voimakas virta samaan suuntaan, mutta väylät ovat niin ahtaat, että luovimiseen tuskin on joka paikassa tilaa. Paljailta vuorilta syöksyvät myrskyvihurit rajulla voimalla vuonoihin ja kohottavat veden lyhyiksi jyrkiksi aalloiksi, joita merimiehet ovat ruvenneet sanomaan »pirunaalloiksi», ne kun ovat varsinkin purjelaivalle vaaralliset.

Salmen etelärannoilta näkyi usein yöllä valkeita, ja sen vuoksi sen puoleinen maa sai Tulimaan nimen, joka sillä yhä vielä on. Kun oli purjehdittu 50 penikulmaa, niin tultiin paikkaan, jossa haarautui väyliä monelle suunnalle; oli lähetettävä laivoja kutakin tutkimaan. Magalhãesin oma laiva sillä välin kalasti ruokavarain apua, sillä ruokavaroja ei ollut enää kuin kolmeksi kuukaudeksi. »S. Antonio» laski täysin purjein kaakkoa kohti kulkevaan vuonoon, odottamatta »Concepcionia», jonka piti alkumatka kulkea sen kanssa yhdessä. »S. Antoniolla» oli petos mielessään — se palasikin takaisin Espanjaan. »Trinidadin» suuri vene, joka oli lähetetty tutkimaan luoteeseen päin kulkevaa vesisolaa, palasi jo kolmantena päivänä takaisin sillä tiedolla, että se oli löytänyt paikan, josta salmi kääntyi mereen. Tämän ilosanoman saatuaan Magalhães lähetti »Victorian» etsimään »S. Antoniota» ja jättämään ennen sovittuun yhtymäpaikkaan kirjeen, jossa ilmotettiin laivaston matkan jatkosta. Mutta »S. Antonio» ei enää palannut. Laivaväki oli luotsi Gomesin kannatuksella tehnyt kapinan kapteeniansa, portugalilaista Mesquitaa vastaan, jota syytettiin siitä, että hän Juliano lahdessa oli neuvonut Magalhãesia julmuuteen kapinoitsijoita vastaan. »S. Antonio» aikoi paluumatkalla poiketa Juliano-lahteen pelastamaan Juan de Cartagenan ja papin, joka oli hänen kerallaan maihin viety; mutta joko poikkeusta ei tapahtunut taikka ei maalle jätettyjä enää löydetty. Joku sen ajan kirjailija tosin väittää, että molemmatkin olisivat tällä tavalla palanneet takaisin, mutta tieto tuskin on luotettava. Kotimaassa »S. Antonion» miehet levittelivät Magalhãesista kaikenlaisia parjauksia, ja Mesquita sai uskollisuutensa palkaksi olla vankeudessa aina siihen saakka, kunnes maapallon toiselta puolelta saapui tietoja tositapauksista. Silloin hän pääsi vankeudesta ja sai palkinnoista osansa. Magalhães oli siten menettänyt toisenkin laivan. Eikä hänellä paitsi lankoaan Duarte Barbosaa, enää ollut montakaan miestä, joihin saattoi ehdottomasti luottaa. Jos hän nyt olisi kutsunut upseerinsa neuvotteluun, niin hänet ehkä olisi kumoon äänestetty. Siitä syystä hän pyysi heidän kirjallista mielipidettään, oliko viisaampaa jatkaa matkaa, vaiko palata takaisin. Päätöksen hän kuitenkin lupasi itse tehdä, silmällä pitäen, mitä laivain turvallisuus ja kuninkaan etu vaativat. Vastauksissa, ainakin toisissa, huomautettiin ruokavarain vähyyttä ja muitten varustusten puutetta mutta ei kuitenkaan suoraan vastustettukaan matkan jatkamista. Magalhães antoi seuraavana päivänä käskyn nostaa ankkurit. Oikealla' puolella oleva maa selväänkin oli mannermaata, vasemmalla puolella olevaa luultiin saareksi, koska sen poikki kuului kuin avoimen meren rantapauhua. Varovaisesti purjehdittiin ahtaita vuonoja eteenpäin, edellä veneet, jotka mittailivat väyläin syvyyttä, yöksi ankkuroiden. Viidentenä päivänä vihdoin saavuttiin salmen suulle. Tykeillä ammuttiin ilolaukauksia, kun Cabo Deseadon kohdalla lännessä avautui aava Tyyni meri. Salmen purjehtimiseen oli kulunut kolme viikkoa, mutta jos tästä ajasta vähennetään ne päivät, jotka oli odotettu, niin oli varsinainen purjehdusaika 12 päivää.

Matka Tyynen meren poikki.

Tyynelle merelle tultua kuoli toinen anastetuista patagonialaisista. Hän oli vähitellen alistunut kohtaloonsa ja ollut hyvin avulias opettamaan kieltään espanjalaisille. Kun hän tunsi pahoin sairastuneensa, syleili ja suuteli hän ristiä ja halusi tulla kristityksi. Hänet kastettiin ja nimeksi annettiin Paavali.

Kuta pohjoisemmaksi tultiin, sitä leudommaksi muuttui ilma, tuuli suotuisammaksi, niin että kestetyt vaivat melkeinpä unohdettiin. Äkkinäisten rajujen myrskyjen sijasta kuljettivat tasaiset tuulet laivastoa yli rauhaisan merenpinnan, ja kiitokseksi tästä ystävällisestä vastaanotosta meri sai Tyynen meren nimen. Kolmeen kuukauteen kahteenkymmeneen päivään ei kohdattu ainoatakaan myrskyä.

Aluksi purjehdittiin Patagonian jylhää länsirannikkoa seuraillen, kuitenkin kaukana siitä ulapalla. Kalain paljous hämmästytti merimiehiä. Italialainen aatelismies Pigafetta, joka oli retkellä mukana ja säännöllisesti pitämänsä päiväkirjan mukaan siitä kirjotti täydellisimmän kertomuksen, kuvaa »albacores» ja »bonitos» kaloja, jotka ajoivat takaa »colondrineja» (pääskyjä s.o. lentokaloja). »Takaa ajettuina nämä hyppäävät vedestä ja lentävät nuolen kantaman — niin kauan kun siivet ovat tuoreet — ja sukeltavat sitten taas mereen. Mutta takaa-ajajat seuraavat niiden varjoa ja tultuaan sille paikalle, jossa ne putosivat, hyökkäävät niiden kimppuun ja syövät suuhunsa — se oli aivan ihmeellistä ja hupaisaa katsella.»

Joulukuun 16 p. muutettiin suuntaa. Magalhães arveli purjehtineensa kyllin kauas pohjoiseen, voidakseen kääntyä suoraan Molukkeja kohti. Suunta sen vuoksi käännettiin 37:nnen eteläisen leveysasteen vaiheilta luoteiseksi. Mutta vanhat auktorit tuottivat Magalhãesillekin pahoja pettymyksiä, samoin kuin häntä ennen Columbukselle ja vielä monelle hänen jälkeensäkin. Hän oli pahoin erehtynyt Tyynen meren laajuudesta. Kului päivä päivän jälkeen, mutta maata ei vain näkynyt, ei muuta kuin meren ääretön laaja pinta. 24 p. tammik. 1521, lähes kahden kuukauden purjehtimisen jälkeen, vihdoin nähtiin pieni puita kasvava saari, mutta se oli asumaton. Kun meri oli niin syvä, ettei luoti pohjannut, niin jatkettiin vain matkaa. Yhdentoista päivän kuluttua nähtiin jälleen maata, mutta sekin oli yhtä pieni ja asumaton saari kuin edellinen. Se sai »Haikalasaaren» nimen.

Matkan suunta oli yhä luodetta kohti. Pettymys oli suuri, kun ei löydetty semmoista maata, josta olisi saatu ruokavaroja, sillä laivoilla vallitsivat nyt mitä surkuteltavimmat olot. Annokset oli vähennetty pienimpään mahdolliseen määrään. »Veden ja leivän puute oli niin suuri», kirjottaa Gomara, »että oli syötävä unssittain, ja kun vettä juotiin, niin täytyi nipistää sormilla nenäänsä, niin se haisi.» Pigafetta antaa vielä värikkäämmän kuvauksen:

»Purjehdimme kolme kuukautta ja 20 päivää tapaamatta maata, josta olisimme voineet saada ruokavaroja. Leipä oli hajonnut pölyksi, se oli täynnään matoja ja rottien saastuttamaa, juomavesi oli samentunut ja ruvennut haisemaan. Söimme nahkan, jolla suuri märssyraaka oli vyötetty, jottei se köysiä hankaisi. Tämä nahka oli sangen sitkeätä, sillä se oli ollut alati auringonpaisteessa, tuulessa ja sateessa, sitä oli päiväkaudet liuotettava merivedessä, ennenkuin se hehkuvassa tuhkassa paistettuna oli kelvollista syötäväksi. Rotat olivat herkkupaloja ja niistä maksettiin puolen dukattia kappaleesta. Kaiken pahan lisäksi alkoi keripukki raivota ja siihen kuoli 19 miestä. Ellei Jumala ja Pyhä Äiti olisi meille matkalla antanut hyvää säätä, niin olisimme tällä laajalla aavalla merellä kuolleet nälkään, enkä luule, että kukaan ihminen toiste tekee semmoista matkaa.»

Päivän toisensa jälkeen laivat tasaisen tuulen vetäminä kyntivät suunnattoman laajaa merta. Kun oli saavuttu päiväntasaajalle, niin Magalhães suuntasi jonkun verran pohjoisemmaksi, tullakseen ensinnä Kiinaan, jonka satamissa hän toivoi saavansa runsaammin semmoisia tarpeita, kuin ränstyneiden laivain korjaukseen tarvittiin. Leveysasteet määrättiin pitkin matkaa jotenkin tarkkaan, mutta maantieteellistä pituutta oli sen ajan apuneuvoilla vaikeampi selville saada. Ainoastaan purjehditun matkan pituudesta voitiin arvata, millä paikalla maapalloa oltiin. Magalhães näyttää opettaneen perämiehiään vaarinottamaan kompassin poikkeukset, samoin kuin Columbuskin ensi matkallaan.

Ladronit.

Täynnään kurjuutta ja kärsimystä laivasto purjehti ja purjehti, ainiaan suotuisalla tuulella, aamusta iltaan ja illasta aamuun tähystellen etäiseltä taivaanrannalta maata. Vihdoin se kohosi merestä. Maaliskuun 6 p. näkyi maata ja heti nähtiin, että se oli asuttu. Laivoja vastaan saapui koko joukko veneitä. Mutta ensimäinen tuttavuus ei ollut rohkaiseva. Tuskin olivat laivat käyneet ankkuriin, ennenkuin asukkaat varastivat päällikön laivan perästä veneen, leikaten poikki köyden, jolla se oli kiinnitetty, ja veivät sen ihmeteltävän nopeaan mukanaan. Toiset käden käänteessä kiipesivät laivoihin ja varastivat kaikki, mitä suinkin irti saivat. Lopulta heidät täytyi ajaa pois väkivallalla ja siitä syntyi kahakka, joka oli siksi tuima, että Espanjalaisten täytyi käyttää ampuma-aseitakin. Magalhães, joka oli kovin pahoillaan veneensä menetyksestä, laski vähän väljemmälle ja purjehti siellä yön, ollakseen turvassa salahyökkäystä vastaan. Mutta aamulla hän palasi takaisin ja meni itse maihin, mukanaan puolisataa aseellista miestä, poltti kylän, anasti takaisin veneensä ja koko joukon ruokavaroja. Asukkaat pakenivat paikalla, kun ensimäiset arkipuusit oli laukaistu. Heillä ei ollutkaan muita aseita kuin kalanluisia keihäitä, ei edes jousia ja nuolia. Kun heihin sattui jousipyssyn nuoli, niin he vetivät sen ulos ruumiistaan ja katselivat sitä niin suurella hämmästyksellä, että sitä oli sääli nähdä, kuten Pigafetta vakuuttaa. Mutta merellä he aluksillaan, jotka olivat samanlaiset kummastakin päästä ja varustetut rinnakkaisvenholla tasapainon ylläpitämiseksi, liikkuivat hämmästyttävän nopeaan, voittaen laivatkin, vaikka nämä kulkivat täysin purjein. Omituista oli sekin, että vaikka ensimäinen yhtymys päättyi niin huonosti, niin olivat he kuitenkin tuota pikaa valmiita ryhtymään vaihtokauppaan muukalaisten kanssa, tuoden kaupaksi paljon kaikenlaisia ruokatavaroita ja hedelmiä. He olivat köyhiä, mutta älykkäitä ja erinomaisen ovelia varkaita, jonka vuoksi nämä saaret saivat »Ladronien», s.o. »rosvojen saarien» nimen. Ne saaret, jotka Magalhães näin löysi, olivat luultavasti Guam ja S. Rosa.

Filippinien löytö.

Kolmen päivän jälkeen, miehistön melkoisesti virkistyttyä, lähdettiin matkaa jatkamaan. Kun oli viikkokausi purjehdittu, niin nousi merestä uusia maita, ensimäiseksi Filippinien Samarin saaren eteläkärki. Eräälle saarelle, joka näytti asumattomalta, pystytettiin teltat ja sairaat vietiin maihin. Sattumalta kulki siitä sivu suurehko saaristolaisalus, joka oli kotoisin läheisestä Suluanin saaresta. Siinä oli mukana muutamia ylimyksiä, jotka pelvotta lähestyivät muukalaisia. Magalhãesin käskystä heille annettiin kaikenlaista rihkamaa, ja malaijit puolestaan antoivat vastalahjaksi kalaa, palmuviiniä, bananeja ja kookospähkinöitä. Samalla nähtiin ensimäiset mausteet, joista Espanjalaiset saattoivat arvata todella olevansa Molukkien läheisyydessä.

Magalhães nimitti tämän saariston S. Lazaruksen saaristoksi, koska hän sen löysi mainitun pyhimyksen päivänä. Vasta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin se Espanjan silloisen kuninkaan mukaan sai Filippinien nimen. Kuvaavaa saariston löytöhistorialle on, että Portugalilaiset sanoivat Filippinejä »idän saariksi», Espanjalaiset sitä vastoin »auringon laskun saariksi».

Maaliskuun 22 p. maanasukasten alus palasi takaisin lupauksensa mukaan, tuoden Magalhãesin laivoihin runsaasti hedelmiä, kookospähkinöitä, oransseja, bananeja ja kukon merkiksi siitä, että heidän maassaan oli siipikarjaakin. Mukana oli tällä kertaa Suluanin päällikkö, jolla oli korvissa kultarenkaat, rannerenkaat samasta metallista, samoin kuin useimmilla muillakin saarelaisilla. Nämä kultakoristeet tietysti herättivät Espanjalaisten saaliinhimoa. Vereksiä vihanneksia saatuaan sairaat nopeaan paranivat. Magalhães kävi joka päivä maissa heitä katsomassa ja juotti heille itse kookosmaitoa. Yhdeksän päivän kuluttua sairaat olivat siksi parantuneet, että voitiin matkaa jatkaa.

Tämän jälkeen tultiin saarille, joilla Magalhãesin malaijilaisen orjan puhumaa kieltä ymmärrettiin. Vasta siellä voitiin saada vähän käsitystä siitä, missä oltiin. Espanjalaisten laivat, omituiset esineet ja tykit, joita aina sopivissa tilaisuuksissa paukuteltiin, herättivät asukkaiden kesken mitä suurinta ihmettelyä. Vielä enemmän he ihmettelivät Magalhãesilta kuullessaan, kuinka äärettömän laaja se meri oli, joka heidän saariltaan alkoi auringonnousua kohti. Merkilliset olivat heidän mielestään niinikään vieraitten rautapuvut, joihin eivät mitkään aseet pystyneet. Saaren nimi oli Mazaga, nykyinen Limassaua. Magalhães lähetti erään kapteeneistaan italialaisen Pigafetan keralla kuninkaan vieraaksi. Pigafetta kuvaa vastaanottoa seuraavasti:

Mazagan kuninkaan vieraana.

»Kun tulimme maihin, niin kuningas ojensi kätensä taivasta kohti ja kääntyi sitten meidän puoleemme. Me teimme samoin, ja niin tekivät tosiaan kaikki muutkin. Kuningas sitten tarttui minua käteen ja yksi hänen päälliköistään tarttui toveriani käteen, jonka jälkeen meidät saatettiin jonkinlaisen ruohoista rakennetun teltan alle. Katoksessa oli balangai eli suuri kanootti, jonka perään istuimme; keskustelimme sitten merkkien kautta, koska tulkkia ei ollut. Kuninkaan seuralaiset, joilla oli täydet aseet, miekat, keihäät, tikarit ja kilvet, jäivät seisomaan. Sitten kannettiin porsaskeittoa ja suuri vadillinen viiniä, ja joka kerran kun haukkasimme keittoa, joimme päälle viiniä. Jos maljoihimme kulauksen jälkeen jotain jäi, — joka tosin harvoin tapahtui, — niin se paikalla kaadettiin pois toiseen astiaan. Kuninkaan malja oli kaiken aikaa peitettynä, siitä ei juonut kukaan muu kuin hän ja minä. Ennen juomistaan hän kohotti kätensä taivasta kohti, kääntyi sitten meidän puoleemme, ja samalla kun hän oikealla kädellään tarttui maljaan, hän minua kohti työnsi vasemman kätensä nyrkin, niin että minä ensin luulin hänen aikovan minua lyödä. Siten hän joi, ja minä juodessani toistin häntä kohtaan saman tempun, sillä niin näin juodessaan jokaisen tekevän toverilleen. Näillä menoilla ja ystävyyden osotuksilla söimme päivällisemme, enkä minä voinut välttää lihan syömistä, vaikka oli pitkäperjantai.

»Ennenkuin tuli illallisen aika, annoin kuninkaalle lahjat, jotka olin mukanani tuonut, kyselin kaikenlaisten esineitten nimiä ja kirjotin ne muistoon, He ihmettelivät kovasti nähdessään minun kirjottavan ja vielä enemmän, kun kirjotuksestani luin samat sanat. Sitten tuli illallisen aika. Kannettiin sisään kaksi suurta posliinimaljaa, toisessa riissikeitosta, toisessa porsaan lihaa. Söimme illallisemme samoilla menoilla kuin päivällisenkin. Sitten lähdimme kuninkaan palatsiin, joka oli melkein heinäsuovan näköinen, banaanin lehdillä peitetty ja neljän paalun varassa, niin että siihen täytyi nousta portaita. Majassa kuningas käski meidät istumaan ruokomatolle, ja sillä sitten istuimmekin jalat ristissä allamme kuin räätälin; puolen tunnin kuluttua kannettiin sisään paistettua ja paloteltua kalaa, verestä inkevääriä ja viiniä. Kuninkaan vanhin poika tuli istumaan minun viereeni, jonka jälkeen kannettiin enemmän ruokia, kalaa liemineen ja riissiä, jotka olivat prinssin kanssa syötävät. Toverini oli syönyt ja juonut niin paljon, että humaltui.

»Kynttilöinä käytettiin 'anime' nimisen puun pihkaa, joka käärittiin palmu- tai bananilehtiin. Kuningas nyt merkeillä ilmotti haluavansa lähteä levolle, mutta jätti prinssin meidän seuraksemme. Hänen kerallaan nukuimme ruokomatoilla, päänalaisena lehvillä täytetyt pielukset.»

Seuraavana päivänä molemmat europpalaiset palasivat laivaan, kuningas jäähyväisiksi suuteli heidän käsiään ja he suutelivat hänen käsiään. Kuninkaan veli, joka hallitsi toista maata, lähti sitten laivoihin muutaman miehen keralla, ja Magalhães pani heidän kunniakseen toimeen pidot sekä lahjotti heille kaikenlaisia esineitä. tämä ruhtinas hallitsi erästä Mindanaon piiriä ja mainittua Suluanin saarta.

Pääsiäinen vietettiin mitä juhlallisimmin. Molemmat kuninkaat olivat saapuvilla jumalanpalveluksessa, suutelivat ristiä ja polvistuivat kädet ristissä, niinkuin näkivät europpalaisten tekevän. Heille lahjotettiin risti ja orjantappurakruunu pyynnöllä, että ne pystytettäisiin korkeimmalle vuorelle ja että niitä kumartaisivat kaikki. Sitten Magalhães kysyi uusilta ystäviltään, oliko heillä paraillaan sotaa kenenkään kanssa, ja lupasi lähteä paikalla kurittamaan heidän vihollisiaan. Kuninkaat vastasivat, että he tosin olivat kahden saaren kanssa sodassa, mutta ettei vuodenaika ollut sovelias sotatoimiin. He kiittivät kuitenkin tarjotusta avusta. Risti sitten juhlasaatossa kannettiin vuoren kukkulalle ja europpalaiset kunnioittivat sitä, lukien jokainen »Pater nosterin» ja »Aven», jonka jälkeen nautittiin kuninkaan tarjoamia virvokkeita. Kuningas sitten pyysi Magalhãesilta apua laihonsa korjaamiseen ja tämän tapahduttua tuli itse heitä opastamaan suurempaan kauppapaikkaan, jossa he saattoivat ruveta vaihtamaan tavaroitaan.

Sebu.

Matkalla nähtiin eräällä saarella suuria lepakoita, »lentäviä kettuja», joitten liha Pigafetan mielestä maistui linnun lihalta. Eräällä toisella saarella nähtiin lintuja, jotka peittivät munansa kekoihin, jättäen ne sinne hautumaan. Samat linnut ovat yhä vielä näiden saaristojen omituisimpia eläinilmiöitä. Huhtikuun 7 p. espanjalainen laivasto kävi ankkuriin Sebun satamassa. Laivat liputettiin ja tykeillä ammuttiin; asukkaat suuresti pelästyivät. Kun heille oli ilmotettu vieraitten rauhallinen tarkotus, niin saaren kuningas lähetti sanomaan, ettei hänen satamaansa saanut kenkään tulla veroa maksamatta. Mutta Magalhães vastasi, ettei maailman mahtavin kuningas kenellekään veroa maksa ja että hän tarjosi sotaa taikka rauhaa, sen mukaan kuin kukin halusi. Satamassa sattui olemaan eräs siamilainen kauppias, joka oli kuullut Portugalilaisten urotöistä Intiassa, ja hän kehotti kuningasta valitsemaan rauhan. Siitä saatiinkin aikaan mitä paras ystävyys kuninkaan ja Espanjalaisten välillä. Solmittiin rauhanliitto ja veriveljeys, jonka kautta Espanjalaiset saivat yksinomaan oikeuden kaupantekoon Sebun kuninkaan maissa. Sebun asukkaat ilmottivat mielihyvällä rupeavansa kristityiksi, kun opin peruspiirteet oli heille selitetty.

Sitten alkoi kaupanteko. Espanjalaiset rakensivat maalle kauppavajat ja asettivat niihin tavaroitaan, jotka herättivät mitä suurinta ihmettelyä. Pronssi- ja rauta-esineillä saatiin runsaasti kultaa, muilla esineillä ruokatavaroita. Magalhãesin täytyi kieltää miehiään menettämästä kaikkia tarve-esineitään kultaa niillä vaihtaakseen. Sebun asukkailla oli mitat ja painot ja muutoinkin he olivat koko joukon sivistyneempiä kuin ne ihmiset, joitten kanssa siihen saakka oli jouduttu tekemisiin. Huhtikuun 14 p. kuningas juhIallisesti kastettiin kristinuskoon. Samalla kertaa kastettiin Limassauankin kuningas ja paljon Sebun ylimyksiä. Sebun kuningas sai nimekseen Carlos Espanjan kuninkaan mukaan. Kuningatar kastettiin Johannaksi, Limassauan kuningatar Isabellaksi. Alempi kansa riensi sitten kilvan kastattamaan itseään, niin että laivain papilla oli täysi työ. Yhtenä päivänä kastettiin 800 henkeä.

Tämän jälkeen Magalhães kutsui kokoon kuninkaan veljet ja vasallit, joitten hän oli kuullut niskottelevan kuningasta vastaan, ja uhkasi tuomita heidät kaikki kuolemaan, elleivät he siitä pitäen osottaneet täydellistä kuuliaisuutta hänen, Magalhãesin, liittolaista ja veriveljeä kohtaan. Vasallit lupasivat, mutta eräs heistä sitten katui lupaustaan ja kapinoi, jonka vuoksi Espanjalaiset polttivat ja hävittivät hänen kylänsä, pystyttäen ristin savuaville raunioille. Sebun kuningas tämän johdosta lahjoitti Magalhãesille kalliita kultakoristeita ja jalokiviä.

Mutta Magalhães oli huomannut, etteivät he olleetkaan lupauksensa mukaan polttaneet epäjumaliaan, vaan edelleenkin niitä palvelivat. Hän moitti heitä siitä ankarasti. Hänelle vastattiin, että kuninkaan veli oli sairaana, jonka vuoksi uhreja täytyi jatkaa. Magalhães silloin sanoi, että hänen uskonsa tiesi sitä vastaan paremman keinon, pani toimeen kirkollisen juhlakulun ja saapui sen keralla sairaan ruhtinaan majalle. Tämä ei voinut puhua, ei liikkua, kastettiin ja parani viidessä päivässä. »Tämä suuri ihme tapahtui silmäimme edessä», sanoo hurskas kirjottaja, joka tapauksen kertoo. Parannuttuaan mies poltti majassaan olevan epäjumalankuvan, kävi meren rantaan, jossa oli useita uhritemppeleitä, ja antoi hävittää ne. Maan asukkaat repivät ne huutaen »Castille, Castille», ja sanoivat, että jos Jumala heille soi elämän, niin he polttaisivat vaikka kuinka paljon epäjumalankuvia, vaikkapa ne olisivat itse kuninkaan palatsissa. Mutta Espanjalaisten saavuttama suuri mahti oli lyhytaikainen. Sitä ei kestänyt kuin muutaman päivän, ja vielä nopeampi oli sen kukistus kuin synty.

Magalhãesin kuolema.

Ne rettelöt, jotka sitten johtivat sotaan ja Magalhãesin kuolemaan, alkoivat ennen mainitun kylän polttamisesta. Maktanin kapinallisen ruhtinaan alapäällikkö pyysi Magalhãesin apua hallitsijaansa vastaan, ja Magalhães paikalla suostui tuumaan, saaden Sebun hallitsijankin lähtemään sotaretkelle, vaikka hän alussa esteli.

Magalhães itse lähti retkelle, kuusikymmentä miestä mukanaan. Sebun sulttaanilla oli tuhat miestä ja monta sotakanoottia; Espanjalaiset lähtivät kolmella veneellä. Maktanin pieni saari on aivan Sebun vieressä, muodostaen sen sataman. Yöllä lähdettiin matkaan ja aamun valjetessa saavuttiin perille. Magalhães ensin lähetti vastustajalleen kehotuksen, että hän suostuisi veroa maksamaan, jossa tapauksessa hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi. Mutta viholliselta saatiin jyrkkä epuu vastaukseksi. Maktanin asukkaat olivat linnottaneet kaupunkinsa aidoilla, salaojilla ja kuopilla. Sebun kuningas tarjoutui itse hyökkäämään ja ratkaisemaan taistelun, mutta siitä Magalhães ei tahtonut mitään tietää, vaan taisteluinnosta palaen sanoi päin vastoin Espanjalaisten aikovan yksin näyttää uudelle liittolaiselleen, miten he osasivat taistella. Veneet eivät kuitenkaan koralliriuttain vuoksi päässeet rantaan, vaan Espanjalaisten täytyi kaalata jonkun matkan ja jättää ne ulommaksi. Mutta tuskin oli Magalhães, 48 miestä kerallaan, maihin päässyt, ennenkuin hänet piiritti vihollinen joukko, jossa oli tuhansia taistelijoita. Keihäitä, nuolia ja kiviä sateli joka puolelta, mutta niin lähelle vihollinen ei laskenut, että hyökkääjät olisivat voineet teräaseitaan käyttää. Espanjalaiset suotta kuluttivat ampumavarojaan. Vaikka haarniskat olivat hyvänä suojana, niin alkoivat he kuitenkin toinen toisensa jälkeen saada raajoihinsa haavoja. Magalhães sytytti kylän palamaan, mutta siitä viholliset vain kävivät entistä hurjemmiksi. Pari espanjalaista sai kylää sytyttäessään surmansa. Magalhães huomasi, ettei hän saisi mitään aikaan, ja käski peräytyä. Hän olisi suonut peräytymisen tapahtuvan vähitellen ja hyvässä järjestyksessä, mutta Espanjalaiset, kauhistuen tappion uhkaa ja vankeuden kamaluutta, syöksyivät suin päin pakoon, jättäen päällikkönsä, joka oli saanut jalkaansa haavan, hitaasti peräytyen rantaa kohti kymmenkunnan miehen kanssa pitämään puoliaan. Magalhães pääsikin rantaan, mutta veneet olivat niin kaukana, ettei niistä ollut mitään apua.

Kun oli peräydytty meressä siksi, että vesi ulottui polviin saakka, niin alkuasukkaat, joita kihisi joka puolella, tekivät hurjan hyökkäyksen. Pigafetta kertoo tapauksen viimeisen vaiheen seuraavasti:

»Siten taistelimme tunnin, taikka enemmänkin, kunnes vihdoin eräs intialainen bambukeihäällä haavotti kapteenia (Magalhãesia) kasvoihin. Magalhães raivoissaan upotti keihäänsä intialaisen rintaan ja jätti sen siihen. Mutta kun hän sitten aikoi paljastaa miekkansa, niin hän ei voinutkaan vetää sitä tupesta kuin puoleksi, koska oli saanut käsivarteensa keihään haavan. Tämän huomatessaan kaikki viholliset hyökkäsivät Magalhãesin kimppuun ja eräs heistä suurella miekalla iski hänen vasempaan sääreensä niin kovaa, että hän kaatui kasvoilleen. Sitten intialaiset hyökkäsivät hänen kimppuunsa rautakärkisillä bambukeihäillä ja miekoilla ja kaikilla aseilla, mitä heillä oli, ja lävistivät hänen ruumiinsa - meidän peilimme, meidän valomme, meidän lohduttajamme, meidän uskollisen oppaamme — kunnes he tappoivat hänet. Intialaisten häntä läheltä ahdistaessa hän monta kertaa kääntyi ympäri meitä kohti nähdäkseen, olimmeko kaikki turvassa, ikäänkuin ei hänen itsepintaisella vastarinnallaan olisi ollut muuta tarkotusta kuin viivyttää vihollista, jotta hänen miehensä joutuivat pakenemaan. Me jotka taistelimme hänen kerallaan viimeiseen saakka ja olimme haavoja täynnä, nähdessämme hänen kaatuvan hyökkäsimme veneillemme, jotka paraikaa tekivät lähtöä... Hänen kerallaan kaatui kahdeksan meikäläistä ja neljä kastettua intialaista. Sitä paitsi meistä suuri osa oli haavottunut, minä itse muiden mukana. Vihollinen menetti ainoastaan viisitoista miestä.»

Magalhães sai näin varomattomuutensa kautta surkean lopun, juuri kun hänen suuri yrityksensä oli onnistunut. Koko sotaretki Maktania vastaan oli turhaa toimikiihkoa liian pienillä voimilla. Mutta ei hän espanjalaisilta sotureiltaan saanut sitä kannatusta, johon oli tottunut maanmiestensä keralla Intiassa taistellessaan. Suru ylipäällikön kaatumisesta oli suuri ja Sebun kuninkaan kerrotaan itkeneen sanoman kuullessaan. Veneet palasivat laivoihin ja vielä samana iltana lähetettiin Maktanin kuninkaan luo lähettiläitä pyytämään pois Magalhãesin ruumista. Mutta vaikka siitä luvattiin suuret lunnaat, niin ei vihollinen sitä luovuttanut. Varmaan ei tiedetä paikkaa, jossa hän kaatui, mutta lähiseuduille Espanjalaiset myöhemmin ovat rakentaneet muistopatsaan.

Magalhães oli lähes 41 vuoden ikäinen kuollessaan. Vaikk’ei hän vielä ollutkaan saapunut Maustesaarille, matkansa päämäärään, oli hän kuitenkin suurimmat vaikeudet voittanut. Hän oli löytänyt salmen Etelä-Amerikan poikki ja purjehtinut maapallon suurimman, siihen saakka aivan tuntemattoman meren laidasta laitaan. Hän oli suorittanut purjehdusretken, joka on kaikkien aikain mainehikkain. Magalhãesin paras avu oli kestävyys suurimmissakin vaaroissa, vaikeimmissakin oloissa. Matkalla Tyynen meren poikki hän kesti nälkää ja puutetta kilvan miehiensä kanssa. Hänen luonnettaan on eri tavoin arvosteltu. Toiset ovat moittineet häntä julmaksi ja keinojaan katsomattomaksi, viitaten siihen tapaan, jolla hän kukisti laivastonsa kapinan Patagonian rannikolla. Hän oli siinä suhteessa aikansa ja etelämaan lapsi ja vaikean asemansa vuoksi pakotettu epätoivon tekoihin. Hän oli ennen kaikkea soturi ja merimies, toimen ja käytännön mies, ja vaikka emme voikaan asettaa hänen luonnettaan, sen enempää kuin hänen matkansa maailmanhistoriallista merkitystäkään, Columbuksen luonteen ja retken rinnalle, niin on hän kieltämättä mainittava suuren genovalaisen jälkeen löytöretkien historian toisena miehenä.

Retkikunta Molukeilla.

Magalhãesin kuoleman kautta muuttui alkuasukkaitten mieliala kokonaan. Usko muukalaisten voittamattomuutcen hävisi samalla, ja viipymättä kudottiin kavala juoni heidän tuhoamisekseen. Mikä sai Sebun kuninkaan niin äkkiä pettämään uudet ystävänsä, siitä ovat tiedot ristiriitaiset. Yhden kertomuksen mukaan retkikunnan petti Magalhãesin orja, Malakasta kotoisin oleva Enrique, joka Maktanin tappelussa oli saanut vähäpätöisen haavan. Herransa kuoltua hän aikoi ruveta kokonaan toimettomaksi, mutta koska häntä tarvittiin tulkkina, niin Duarte Barbosa mitä ankarimmin häntä nuhteli, uhaten samalla rankaista, ellei hän paikalla lähtenyt liikkeelle. Kostoksi Enrique päätti pettää retkikunnan ja meni muutaman päivän kuluttua Sebun kuninkaan luo, viekotellen hänet vähällä vaivalla salajuoneen Espanjalaisten tuhoamiseksi. Kuningas kutsui laivaston etevimmät miehet pitoihin, antaakseen muka heille kalliin lahjan, joka oli vietävä Espanjan kuninkaalle. Neljäkolmatta espanjalaista, joukossa vasta valitut kapteenit Duarte Barbosa ja Juan Serrão, ynnä tähtitieteilijä San Martin, noudatti kutsua. Pigafetta jäi laivoihin, koska hän ei ollut haavoistaan parantunut, Carvalho, koska hän pelkäsi petosta. Pidoissa kaikki surmattiin, ainoastaan Serrão jäi henkiin. Carvalho hyökkäyksestä kuultuaan antoi paikalla nostaa ankkurit, eikä uskaltanut enää sen vertaa lähestyä, että olisi ostanut vapaaksi haavotetun Serrãon, joka oli tuotu meren rannalle sitä pyytämään; Serrãon loppu on tietämätön. Kun miehistöä ei enää riittänyt kaikkiin laivoihin, niin »Concepcion» huonoimpana sytytettiin palamaan.

»Trinidad» ja »Victoria» lähtivät sitten Maustesaaria hakemaan, harhaillen kauan tässä laajassa saaristossa, ennenkuin perille löysivät. Carvalhon ja Espinosan johdolla purjehdittiin ensinnä etelään Mindanaoon ja sieltä Cagayaniin lähelle Borneota, jossa tavattiin Borneosta karkotettuja maureja. Sitten kuljettiin koillista kohti Palavaniin, yhä Maustesaarien haussa, ja saatiin sieltä ruokavaroja. Tämän jälkeen palattiin taas Borneoon, Bruneihin, joka oli mereen paaluille rakennettu ja melkoinen kaupunki. Espanjalaiset tekivät siellä kauppaa, kävivät kuninkaan palatsissakin, elefanteilla ratsastaen, mutta sitten syntyi selittämättömän väärinkäsityksen kautta kahakka ja vahingosta viisastuneina he näkivät viisaimmaksi lähteä pois. Pari merimiestä jäi Bruneihin — he ehkä olivatkin karkureita, — mutta Espanjalaisetkin puolestaan saivat käsiinsä useita ylhäisiä bruneilaisia, joista Carvalho salaa korkeita lunnaita vastaan päästi pois etevimmän, pitäen itse rahat.

Borneosta purjehdittiin jälleen itää kohti ja tultiin Mindanaon eteläpäähän, ja vasta sieltä ohjattiin etelää kohti Molukeille, jonne vihdoin saavuttiin 8 p. marrask. 1521. Matkalla oli oltu kaikkiaan kaksi ja neljännes vuotta, ennenkuin vihdoinkin voitiin käydä ankkuriin Tidorin satamassa tykkien paukkuessa, lippujen liehuessa ja juhlallisen hymnin kohotessa ilmaan. Portugalilaiset olivat levitelleet semmoista huhua, että muka Molukit olivat matalassa meressä, että sumut ja kaiut haittasivat purjehdusta, mutta Espanjalaiset nyt huomasivat nämä puheet vääriksi, sillä väylät päin vastoin olivat puhtaat ja syvät.

Tidorin radsha otti Espanjalaiset suurella riemulla vastaan ja teki heidän kanssaan mielihyvällä mitä edullisimman kauppasopimuksen, sillä Espanjalaiset maksoivat mausteista paljon korkeammat hinnat kuin Portugalilaiset, jotka olivat asettuneet Ternateen, Tidorin kilpailijan luo. Espanjalaiset sen kuultuaan lähettivät Portugalilaisten luo airueen, kehottaen heitä saapumaan rauhalliseen neuvotteluun; mutta sen Portugalilaiset kielsivät, koska se muka olisi loukannut Ternaten hallitsijaa. Tämä kuitenkin sittemmin antoi luvan, ja Portugalin kauppa-asiamies Lorosa, joka oli oleskellut Intiassa kymmenen vuotta, tuli Espanjalaisten vieraaksi, ihmetellen kovasti, että he olivat maksaneet niin korkeita hintoja. Samalla hän kertoi, että Manuel kuningas oli lähettänyt laivoja sekä La Plata joelle että Hyvän toivon niemen edustalle Magalhãesin laivastoa pidättämään, jota paitsi Intiasta käsin piti lähetettämän Molukeille kuusi sotalaivaa, estämään Magalhäesia sinne pääsemästä; mutta sota Turkkilaisia vastaan oli vaikuttanut, että nämä laivat tarvittiinkin Punaisella merellä.

»Victoria» purjehtii maan piirin umpeen.

Joulukuun puolivälissä »Trinidad» ja »Victoria» olivat ottaneet täydet maustelastit ja lähteneet rannasta uusin purjein, joissa oli Galician Pyhän Jaakopin risti ja kirjotus: »Tämä on meidän onnemme kuva.» Mutta silloin »Trinidad» odottamatta sai vuodon, jota eivät radshan sukeltajat voineet tukkia. »Victorian» oli lähdettävä yksin matkaan ja »Trinidad» oli purettava korjausta varten. 21 p. joulukuuta »Victoria» lähti merelle, kevennettyään kuormaansa jonkun verran, koska laiva oli ottanut liian paljon mausteneilikoita. Päällikkönä oli nyt Sebastian del Cano, laivaväkeä oli 47 europpalaista ja 13 intialaista. Ensin poikettiin Burussa, sitten Ombaissa ja Timorin pohjoisrannalla ottamassa ruokavaroja ja vettä. Jaavan eteläpuolitse purjehdittiin edelleen niin kauas etelään, että nähtiin Amsterdam-saari, joka on Intian meren eteläosassa, Afrikan ja Australian keskivälillä. Ehkä kuljettiin hyvinkin läheltä Australian ohi. Tämä poikkeus tavallisesta väylästä aivan tuntemattomille vesille tapahtui tietysti väjyvien Portugalilaisten välttämiseksi; ehkä del Cano lisäksi toivoi tällä matkalla löytävänsä »Kulta- ja Hopeasaaret», joilla saataisiin heittää kallis maustelasti mereen ja poimia laiva täyteen puhtaita kultanokareita.

Pitkä matka alkoi vihdoin uuvuttaa sekä laivaa että miehistöä.⁻ Huhtikuun 3 p. täytyi jälleen, samoin kuin usein ennenkin, kääriä kaikki purjeet ja ruveta alusta korjaamaan. Se vuoti melkoisesti. Miehistö, niin kauan kuumassa ilmanalassa oltuaan, alkoi kärsiä vilusta. Liha oli pahentunut, niin ettei sitä enää voinut syödä; suolan puute oli estänyt sitä kunnolla säilyttämästä. Ei ollut muuta syötävää kuin riissiä. Taudit alkoivat tehdä tuhojaan ja lopulta oli yleinen heikkous siihen määrään vallalla, että paljon ajateltiin, eikö pitänyt purjehtia portugalilaiseen Mosambikiin apua saamaan. »Mutta suurempi osa meistä piti kunniaa vielä henkeäkin kalliimpana», lausuu Pigafetta, »ja sen vuoksi päätimme pyrkiä suoraan Espanjaan, tuli mikä tuli.»

Neljättäkymmenettä ja neljättäkymmenettäensimäistä leveyspiiriä seuraillen purjehdittiin edelleen länttä kohti, purjehdittiin kokonainen kuukausi, sillä oltiin länsituulien vyöhykkeessä ja siis vastatuulissa. Toukokuun 8 p. vihdoin tavattiin Etelä-Afrikan korkea ranta ja käytiin seuraavana päivänä ankkuriin. »Victoriassa» oli luultu, että jo aikoja sitten oltaisiin Hyvän toivon niemen ohi. Toukokuun 16 p. menetettiin Agulhas-niemen edustalla kovassa myrskyssä etumaston latva ja raakapuu. Kun oli niemen ohi päästy, poikettiin maihin korjaamaan. Sitten lähdettiin jälleen vaivalla eteenpäin taistelemaan, vaikka keripukki ja nälkä olivat vieneet melkein kaikki voimat. Lähes kolmasosa europpalaisista oli kuollut sen jälkeen kun Molukeilta lähdettiin, kolmestatoista intialaisesta yhdeksän. Pigafetta oli melkein ainoa, joka oli yhä vieläkin terve. »Me huomasimme ihmeellisen asian», hän sanoo, »ruumiita mereen heittäessämme. Kristityt jäivät veteen kasvot taivasta kohti — mutta intialaiset kääntyivät kasvot alaspäin.»

Afrikan länsirannalla luoviminen päättyi, ja saatiin taas purjehtia myötämukaisilla tuulilla. Kesäk. 8. p. kuljettiin päiväntasaajan poikki, mutta laiva oli niin kaikin puolin rappeutunut, että arveltiin aivan mahdottomaksi purjehtia Viheriän niemen saaria kauemmaksi. Vaikka ne olivatkin Portugalilaisten hallussa, päätettiin sen vuoksi poiketa maihin korjaamaan ja varsinkin ruokavaroja saamaan. Laskettiin siis S. Jagon satamaan ja sanottiin oltavan paluumatkalla Amerikasta. Muun muassa tiedusteltiin viikon päivää, sillä tahdottiin verrata, oliko laivalla päivät oikein merkitty. »Se meitä kovin kummastutti», kertoi Pigafetta, »että heillä oli torstai, vaikka meillä laivalla vasta oli keskiviikko. Ja kuitenkin olin joka päivä merkinnyt tapaukset päiväkirjaani, koska alati olin terve. Vasta myöhemmin saimme tietää, ettemme olleetkaan erehtyneet, emmekä jättäneet yhtä päivää lukuun ottamatta, vaan että semmoinen ero syntyy, kun purjehditaan maan ympäri lännen kautta itään. Silloin aika lyhenee yhden päivän niihin verraten, jotka ovat samalla paikalla.»

Kun »Victorian» vene souti maihin kolmannen kerran, pidätettiin se, koska maissa sillä välin oli saatu selville, että laiva olikin Magalhãesin laivoja. Sebastian del Canoa vaadittiin antautumaan. Viipymättä hän kuitenkin nosti ankkurin, jättäen miehet maihin, ja saapui onnellisesti Guadalquivirin suuhun, S. Lucarin satamaan. Ainoastaan kahdeksantoista miestä oli jäljellä koko retkikunnasta, nekin suureksi osaksi sairaina. 8 p. syyskuuta saavuttiin Sevillaan. Seuraavana päivänä »Victorian» miehet, s.o. ne jotka kävelemään pääsivät, kulkivat juhlallisessa saatossa Santa Maria del Antiguan kirkkoon kiittämään onnellisesta palaamisesta. Sitten lähti koko palannut joukko kuninkaan luo Valladolidiin. Del Cano miehineen otettiin armollisesti vastaan ja sai vaakunakilven, jossa sulkatöyhdön päällä oli maapallon kuva ja kirjotus Primus circumdedisti me (ensimäiseksi kuljit minun ympärini). Pigafetta tässä tilaisuudessa antoi kuninkaalle omakätisen päiväkirjansa. Mainitsemista ansaitsee, että vaikka niin monta laivaa oli menetetty, niin oli kuitenkin »Victorian» tuoma kuorma niin arvokas, että se korvasi koko retkikunnan kustannukset.

Transsylvanus lausuu julki ne ihailun ja ylpeyden tunteet, joita tämä matka herätti, seuraavin sanoin: »Miehemme totisesti ansaitsevat ikuisen kunnian suuremmalla syyllä kuin Argonautit, jotka Jasonin kanssa purjehtivat Kolkhiiseen, ja paremmin heidän laivansa (Victoria) ansaitsisi paikan tähtitarhoissa kuin Argo.»

Vielä ennenkuin Sebastian del Cano ennätti Valladolidiin, saapuivat kotimaahan Viheriäniemen saarilta nekin miehet, jotka oli sinne jätetty; he tulivat Intiasta palaavalla portugalilaisella laivalla ja ennättivät Valladolidiin yhteiseen vastaanottoon.

»Trinidadin» loppu.

Huonommin kävi niitten, jotka olivat »Trinidadin» kera jääneet Molukeille. Kun laiva oli korjattu, lähti se huhtikuun alussa v. 1522 merelle, mukanaan arvokas kuorma ja 50 europpalaista, sekä kaksi saarelaista luotseina. Espinosa, joka oli laivan päällikkönä, päätti palata takaisin Tyynen meren poikki, mutta vastaiset tuulet ajoivat hänen laivansa kauas pohjoiseen. Kuukausia harhaillen ja kärsien paljon vilua ja ruokatavarain puutetta laiva menetti suuren osan väestään ja sitten viisi päivää kestäneessä myrskyssä pahasti vikautui ja menetti ison mastonsa. »Trinidadin» täytyi palata takaisin Molukeille, jonne sillä välin oli saapunut melkoinen portugalilainen laivasto Briton johdolla, sekä lopuksi antautua Portugalilaisten armoille. Kuvaavaa Portugalilaisten kateellisuudelle on se julma kohtelu, jonka alaisiksi nämä haaksirikkoiset sitten joutuivat. »Trinidad» purettiin, mutta ajautui kesken purkausta äkkimyrskyssä rantaan ja ruhjoutui. Sen miehistöä kaikin tavoin nöyryytettiin saarelaisten nähden, jotta näiden luottamus Espanjaan raukeisi. Sitten heidät vietiin Ternateen, jossa heitä pidettiin neljä kuukautta siinä toivossa, kuten Brito julkisesti tunnusti kuningas Manuelille kirjottamassaan kirjeessä, että he siellä epäterveellisessä ilmanalassa kuolisivat — hirttää hän ei heitä sentään tahtonut ilman kuninkaan lupaa. Ternatesta »Trinidadin» onneton miehistö vietiin Bandaan, sitten Malakkaan ja edelleen Kotshiniin, jossa saivat viettää kokonaisen vuoden, ennenkuin vihdoin pääsivät palaamaan Espanjaan. Pitämällä näitä raukkoja tahallaan epäterveellisissä seuduissa Portugalilaiset saivat heidän lukunsa siihen määrään vähenemään, että lopulta ainoastaan neljä saapui Lissaboniin, ja sielläkin heitä vielä pidettiin seitsemän kuukautta vankina, ennenkuin he vihdoin pääsivät vapaiksi.

Kaikkiaan palasi Espanjaan 35 miestä niistä 280:slä, jotka Magalhãesin keralla olivat lähteneet.

Riita Molukeista.

Vaikka Portugalilaiset aluksi saivatkin Molukit haltuunsa ja karkottivat Magalhãesin laivastolla tulleet Espanjalaiset, ei Espanja kuitenkaan luopunut saamastaan jalansijasta. Molukkien kauppa oli siksi tuottavaa, että Magalhãesin avaamaa tietä päätettiin kulkea edelleenkin, vaikka olikin nähty sen suunnaton pituus ja purjehduksen vaikeudet. Erotus sen ja itätien välillä ei ollut niin mahdoton, ettei olisi kannattanut yrittää. Länsitie oli sen verran pitempi kuin matka Brasilian rannikolta Sevillaan, ja Panaman kannaksen poikki se oli, niinkuin nykyisin voimme oikeilta pallokartoiltamme mitata, melkein tarkalleen yhtä pitkä.

Tuskin oli vuosi kulunut Sebastian del Canon paluusta, niin sai Ferdinand Cortes Kaarlo V:nneltä toimeksi tutkia, eikö Mexicon pohjoispuolelta löytyisi suorempaa väylää Tyynelle merelle. Samalla koetettiin saada Portugalin kanssa toimeen sopimus Molukkien omistuksesta.

Badajozin juntta.

Huhtikuussa 1524 kokoontui kummankin maan puolesta kolme lakimiestä, kolme tähtitieteilijää ja kolme luotsia sillalle, joka oli Badajozin ja Elvan kaupungin välillä pienen rajajoen Cayan poikki. Nämä henkilöt muodostivat kuulun »Badajozin juntan», josta aikanaan paljon ivaa laskettiin. Aina toukokuun lopulle saakka juntta piti kokouksiaan vuoron kummassakin kaupungissa ja koetti päästä selvyyteen siitä, kenelle Molukit Tordesillaan määritelmän mukaan kuuluivat. Mutta päätöstä oli kun olikin mahdoton aikaan saada. Tordesillaan sopimuksen mukaan pallonpuoliskoitten rajaviivan, kuulun »demarkatsioviivan», piti kulkea navasta napaan 370 leguaa Viheriäniemen saarien länsipuolella; mutta heti määritelmän lähtökohtakin oli häälyvä, koska Espanjalaiset alkoivat läntisimmästä, Portugalilaiset sitä vastoin itäisimmästä saaresta. Vielä riidanalaisempaa tietysti oli, mitä maita se leikkaisi, kun maapallon koosta ja päiväntasaaja-asteen pituudesta ei oltu, Magalhãesin matkasta huolimattakaan, likimainkaan yksimielisiä. Espanjalaiset olivat laskeneet Molukkien olevan Viheriäniemen saarista 183 asteen, Portugalilaiset sitä vastoin vain 137 asteen päässä. Espanjalaisten laskun mukaan Molukkien olisi pitänyt olla Salomonin saarien, Portugalilaisten laskun mukaan taas Borneon vaiheilla. Arvioero oli 46 astetta, yhtä paljon kuin koko Atlantinmeren leveys Viheriästä niemestä Vähiin Antilleihin. Juntta erosi sovinnon syntymättä, ja kun Molukkien omistusoikeudesta myöhemmin sovittiin, niin täytyi luopua tähtitieteellisestä paikanmääräyksestä; se ei vielä ollut saavuttanut riittävää tarkkuutta. Kumpikin maa päätti toistaiseksi jatkaa retkiään.

De Loaysan retki.

Espanja lähetti v. 1525 seitsemän laivaa de Loaysan johdolla purjehtimaan Magalhãesin löytämää tietä; Sebastian del Cano seurasi mukana yliluotsina. Laivasto lähti matkaan heinäkuun lopulla Coruñan satamasta, jonne suuri osa Länsi-Intian liikkeestä oli siirretty, koska Sevillan sataman mataluus alkoi käydä yhä haitallisemmaksi laivain koon suurentuessa. Mutta kova kohtalo seurasi Loaysan suurta yritystä. Seuraavan vuoden tammikuussa oltiin Patagonian rannikolla, jossa yksi laiva myrskyssä menetettiin; miehistö, Sebastian del Cano muitten mukana, pelastui. Vasta kuukauden kuluttua löydettiin salmi. Sitten ankarat myrskyt hajottivat koko laivaston. Kaksi laivaa tapasi toisensa kaukana pohjoisessa, ennenkuin olivat salmeen purjehtineet. Toinen niistä lähti omin lupinsa Molukeille Hyvän toivon niemen ympäri, mutta katosi sille tielle. Toinen otti Brasiliasta kuorman väripuuta ja palasi takaisin kotimaahan.

Yksi laiva myrskyssä hajaantuneista ajautui sitä vastoin niin kauas etelään, että se löysi Tulimaan eteläpään. Tälle löydölle ei kuitenkaan osattu antaa oikeata arvoa, vaan laiva, jonka kapteeni oli Hoces, palasi päälaivaston luo ja purjehti sen keralla Magalhãesin salmen kautta Tyynelle merelle. Siellä myrsky jälleen erotti Hocesin muusta laivastosta; hän yritti yksinään kulkea valtameren poikki, mutta kärsi luultavasti Paumotu saarilla haaksirikon. Pienin Loaysan laivoista ei, muista myrskyssä eksyttyään, uskaltanut lähteä yksin suurelle valtamerelle, vaan yritti pohjoiseen, Mexicon rannalle, joka Corteksen vallotuksen kautta oli joutunut Espanjalle. Etelä-Amerikan länsirannikko oli silloin vielä aivan tuntematon, vaikkei Magalhães olikin sen etäältä nähnyt. Guevara, joka johti mainittua pientä laivaa, purjehti näin sekä Chilen että Perun rannat, ennenkuin Pizarro ja Almagro sinne ennättivät, ja saapui onnellisesti Mexicon Tehuantepeciin.

Ainoastaan kaksi Loaysan laivoista pääsi todella Tyynen meren poikki. Aavalla valtamerellä kärsittiin, samoin kuin Magalhãesinkin retkellä, mitä suurinta kurjuutta. Loaysa kuoli surusta, kun oli menettänyt suurimman osan laivastostaan. Hänen jälkeensä sai Sebastian del Cano lippulaivan johtoonsa, mutta hänkin pian kuoli. Miehistö oli uupunut puutteesta ja rasituksesta ja kuolema kävi taajaan vieraissa. Salazar, joka del Canon jälkeen oli ylipäällikkönä, ennätti Ladroneille saakka, jossa hän soi miehilleen kymmenkunnan päivää lepoa; mutta kun Ladroneilta jatkettiin matkaa, niin hänkin heitti henkensä.

Tammikuun 1 p. 1527 lippulaiva saapui Tidoriin, jonka sulttaani riemulla otti sen vastaan, koska se pelasti hänet Portugalilaisten ylivallasta. Portugalilaiset tosin tekivät hyökkäyksen Espanjalaisten rakentamaa varustusta vastaan, mutta hyökkäys torjuttiin. Laiva oli kuitenkin kärsinyt niin suuria vaurioita, että se oli hylättävä, ja miehistö, se mikä sitä enää oli elossa, muutti maalle asumaan. Tidorissa nämä tähteet sitten pitivät puoliaan, kunnes Saavedra saapui sinne. Se toinen laiva, joka oli lippulaivan keralla kulkenut Tyynen meren poikki, kärsi Filippineillä haaksirikon ja ainoastaan muutama mies pelastui Tidoriin tästä tapaturmasta kertomaan.

Saavedran matka.

Lopulla vuotta 1527 lähetti Fernando Cortes Mexicosta kolme laivaa ja 110 miestä Tyynen meren poikki Molukeille. Saavedra, joka laivastoa johti, menetti matkalla kaksi laivaa, mutta saattoi kuitenkin pelastaa Filippineiltä vankeudesta useita Magalhãesin ja Loaysan retkikuntain jäsenistä. Kun hänen väkensä oli matkalla huvennut kovin vähäksi — 30 mieheksi — ei hän voinut sanottavasti auttaa Tidorissa olevia maanmiehiään. Hän päätti sen vuoksi palata meren poikki Mexicoon, kävi matkallaan useilla papuain asumilla saarilla, ehkä Uuden Guinean pohjoisrannikolla, mutta ei vastatuulien vuoksi päässyt Ladroneja etemmäksi, vaan palasi sieltä takaisin Tidoriin. Seuraavana vuonna Saavedra toukokuussa yritti uuden kerran ja pääsi aina Marshall-saarille saakka, mutta kuoli sieltä eteenpäin purjehtiessaan. Hänen laivansa koetti vielä jonkun aikaa jatkaa matkaa, mutta lopulta sen täytyi palata Tidoriin ainaisen vastatuulen vuoksi. Se saapui joulukuussa 1529 Molukeille Halmaheraan, jossa Portugalilaiset saivat sen käsiinsä; miehistö vietiin Malakkaan. Tidoriin jääneet Espanjalaiset karkotettiin.

Vihdoin Kaarlo V v. 1529 luovutti Molukit Portugalille 350,000 dukatin korvausta vastaan. Espanjan hyväksi sovittiin, että jos espanjalaiset laivat Tyynellä merellä purjehtiessaan — tämä meri ehdottomasti tunnustettiin Espanjan vaikutuspiiriin kuuluvaksi — joutuivat Molukeille huonon onnen kautta, niin niitä ei saanut kohdella vihollisina. Näin jäi Molukkien maustekauppa Portugalilaisten yksinoikeudeksi, kunnes Hollantilaiset seuraavalla vuosisadalla sen heiltä riistivät.

Silmäys tuulikarttaan osottaa, mikä oli syynä Espanjalaisten turhiin yrityksiin purjehtia Tyynen meren poikki takaisin, vaikka menomatka oli niin suotuisa ja nopea. Kahden puolen päiväntasaajaa puhaltavat koko meren poikki pasaadituulet idästä länteen käsin, ja laivain olisi täytynyt luovia niitä vastaan palatessaan. Sen ajan laivoille kävi tämä liian hitaaksi. Päästäkseen myötäisillä tuulilla palaamaan olisi purjehtijain pitänyt laskea kauas joko pohjoiseen tai etelään, jossa palaavat länsituulet ovat, samoin kuin Atlantinkin meren pohjois- ja eteläosissa, mutta näistä tuulioloista ei silloin vielä ollut tietoa. Espanjalaiset kuitenkin Mexicosta käsin jatkoivat retkiään Filippineille, ja lopulta he oppivat takaisinkin purjehtimaan.

Espanjalaiset Tyynellä merellä.

Espanjalaiset jatkoivat Molukit menetettyäänkin matkojaan Tyynellä merellä, sillä he toivoivat sen äärettömän laajain ulappain helmasta vielä löytävänsä uusia maita ja ennen tuntemattomia rikkauksia.

Lähettäessään v. 1536 Pizarrolle kahdella laivalla apuväkeä Cortes käski Grijalvaa, jonka johdossa laivat olivat, paluumatkalla Perusta tekemään retken Tyynen meren poikki Aasiaan. Kun matkalla ei maita löydetty, niin Grijalva yritti palata takaisin Mexicoon, mutta siitä häntä esti ainainen vastatuuli. Hän joutui vihdoin Uuden Guinean rannikolle ja kärsi siellä haaksirikon; muutamat haaksirikkoisista lopulta pelastuivat Molukeille.

Villalobos.

Muutamia vuosia myöhemmin Mexicon varakuningas Mendoza lähetti Tyynelle merelle retkikunnan Villalobosin johdolla. Laivasto, jossa oli kuusi alusta, löysi ensinnä lähellä Amerikkaa Revilla Gigedo saariston ja purjehti sitten Marshall-saarien sivu Karolineille. 23. p. tammik. 1543 Villalobos saapui saarille, joitten asukkaat tervehtivät tulokkaita espanjaksi: »Buenos dias, matalotes!» (»hyvää päivää, merimiehet!») ja tekivät ristinmerkin. Saaret, jotka kuuluivat Karolineihin, saivat siitä »Merimiessaarien» nimen. Villalobos sitten saapui Mindanaoon, aikoen perustaa sinne siirtokunnan. Mutta asukkaat olivat kaikkialla niin vihamielisiä, ettei saatu edes ruokatavaroita. Saaristolle, jonka Magalhães oli nimittänyt S. Lazaron saaristoksi, annettiin nyt Filippinien nimi. Villalobos koetti lähettää laivan Mexicoon apua noutamaan, mutta sen täytyi palata väliltä takaisin vastatuulien vuoksi. Lopulta Villabosin täytyi lähteä Molukeille ja siellä antautua Portugalilaisten armoille, kun vielä toinenkin yritys saada Mexicosta apua oli tyhjään rauennut. Tällä toisella kerralla etsittiin suotuisaa tuulta etelämpää. Ortiz de Retes luovi kauan Uuden Guinean rannikolla, joka nyt sai nimensä, ja sai kestää monet kovat kahakat alkuasukkaitten kanssa, jotka korkeilla tornimaisilla laitoksilla koettivat vallottaa Espanjalaisten alukset. Mutta tyhjin toimin täytyi hänenkin palata takaisin. Villalobosilla ei ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa laivansa Portugalilaisille, jotka pienissä erin kuljettivat niitten miehistön takaisin Espanjaan. Villalobos itse kuoli Amboinassa.

Filippinien anastus.

Kaarlo V:nnen kuoltua päätti kuningas Filip II Portugalilaisten vastaväitteistä huolimatta vallata Filippinit; hän ei luullut Portugalilaisten voivan sitä estää, koska heidän voimansa alkoivat uupua. Mexicon varakuningas Luis de Velasco varusti sitä varten neljä laivaa, jotka marraskuussa v. 1564 olivat valmiina matkaan lähtemään. Päällikkönä oli Lopez de Legaspi, tyyni, älykäs ja toimelias mies; luotsina oli jo Loaysan retkellä mukana ollut etevä purjehtija Urdaneta, joka tosin oli ennättänyt mennä luostariin, mutta kuninkaan käskyn saatuaan oli paikalla valmis matkalle lähtemään. Laivasto ohjeittensa mukaan purjehti tarkalleen samaa tietä kuin Villaloboskin, sillä tarkotuksena oli siirtokunnan perustaminen, eikä uusien maitten löytäminen. Yksi pienemmistä laivoista, ollen huonompi purjehtija, eksyi kuitenkin myrskyssä päälaivastosta, kulki yksin valtameren poikki, saapui Filippineille, mutta ajautui sieltä myrskyissä kauas pohjoiseen, aina 40:lle leveyspiirille saakka, jossa tuuli olikin suotuisempi Mexicoon paluuta varten. Tämä pieni laiva siten vahingossa löysi paluureitin, jota Loaysa, de la Torre ja Retes olivat aikaisemmin turhaan hakeneet.

Legaspi saapui onnellisesti Filippineille, mutta hänkin kohtasi kaikkialla vihamielistä väestöä. Vasta Boholista hän sai riittävästi ruokavaroja. Älykkäitten sovittelujen kautta sai Legaspi kuitenkin Sebun asukkaat, samat joitten kanssa Magalhães oli ollut tekemisissä ja joitten kautta hän oli surmansa saanut, uudelleen tunnustamaan Espanjan ylivallan, kun lupasi suojella heitä vihollisia vastaan. Kun siirtokunta näin oli alkuun saatu, niin Urdaneta lähetettiin Mexicoon apua hakemaan.

Tämä taitava purjehtija päätteli, että Tyynessä meressä, samoin kuin Atlantinkin meressä, mahtoi kauempana pohjoisessa, kuuman vyöhykkeen ulkopuolella, puhaltaa länsituulet, joiden avulla matka valtameren poikki olisi mahdollinen. Hän sen vuoksi ohjasi Filippineiltä kauas koillista kohti, kunnes oli Japaniakin pohjoisempana, ja saapui sitä tietä neljä kuukautta kestäneen matkan jälkeen onnellisesti Mexicon Acapulcoon. Tämän aivan oikeaan tieteelliseen otaksumaan perustuvan matkan kautta oli vihdoinkin löydetty väylä, jota oli mahdollinen palata takaisin Itä-Aasiasta. Yhteys Mexicon ynnä Perun ja Filippinien välillä oli tämän kautta turvattu ja liike muodostuikin sitten täysin säännölliseksi. Urdaneta lähti Mexicosta takaisin Espanjaan ja palasi luostariin, jossa hän v. 1568 kuoli.

Jo v. 1567 Legaspi sai apua kahdella laivalla ja saattoi nyt hyvin pitää puoliaan Portugalilaisia vastaan, jotka yrittivät väkivoimalla karkottaa hänet Filippineiltä. Kuitenkin hän päätti muuttaa siirtokuntansa vähän kauemmaksi Molukeista ja teki v. 1570 sotaretken Luzoniin, jossa hän anasti Manilan kylän. Seuraavana vuonna, saatuaan uutta apua Mexicosta ja kuninkaalta maaherran arvon ja vapaan toimivallan, hän palasi Manilan lahteen suuremmalla voimalla, voitti vihamielisen muhamedilaisen puolueen ja sai seudun päälliköt tunnustamaan Espanjan yliherruuden. Pasig joen suuhun, nykyisen Manilan paikalle, rakennettiin linna ja laskettiin Filippinien suurimman kaupungin perustukset. Legaspi kuoli v. 1572, mutta hänen seuraajansa pitivät uusissa asemissa puoliaan, ja kautta vuosisatain tämä siirtokunta sitten pysyi Espanjalaisten hallussa.

Etelämaan etsintä.

Uuden Guinean löydön kautta oli saanut uutta virikettä Ptolemaiokselta peritty vanha luulo, että muka Intian meren eteläosassa oli suuri mannermaa, »Terra Australis»; löydettyä suurta saarta pidettiin sen pohjoisimpana rannikkona. Luultiin tämän maan sitten jatkuvan Tyynen meren eteläpuolitse aina Tulimaahan saakka ja toivottiin sieltä löytyvän suuria rikkauksia ja oivallisia maita asuttaviksi. Mexicon varakuninkaan pitäessä huolta Filippineistä sai Perun varakuningas toimekseen etsiä ja asuttaa suuren Etelämaan. Juan Fernandez, joka Chilen edustalta löysi yksinäiset, hänen nimensä perineet kalliosaaret, lienee eräällä matkallaan käynyt niin kaukana, että hän näki Uuden Seelannin rannan; hän luuli saarta osaksi suuresta etelämaasta.

V. 1567 Perun varakuningas lähetti Alvaro Mendaña nimisen sotilaan etevien purjehtijain keralla löytöretkelle. Kun oli purjehdittu Callaosta melkoisen kauas etelään, eikä maata löytynyt, käännettiin suunta päiväntasaajaa kohti ja vasta lännempänä uudelleen etelään. Helmikuussa v. 1568 tultiin ihanaan saaristoon, jossa näytti olevan kultaakin; Espanjalaiset ihastuksissaan luulivat tulleensa Salomonin Ofiriin ja antoivat saarille Salomonin saarien nimen. Asukkaat tuntuivat olevan verraten ystävällistä kansaa, ruokatavaroita, varsinkin sikoja ja kanoja, oli runsaasti, laivanrakennukseen kelvollista puuta niinikään. Arvokkaita mausteitakin Espanjalaiset luulivat olevan. Kun oli saaristoa jonkun aikaa tutkittu, lähdettiin paluumatkalle; vaikean ja vaarallisen purjehduksen jälkeen saavuttiin Mexicoon ja sieltä vihdoin takaisin Callaoon.

Mendañan siirtomaayritys.

Seitsemänkolmatta vuotta kului, ennenkuin löytöjä sitten jatkettiin. Vasta v. 1595 sai Mendaña Perusta laivoja lähteäkseen asuttamaan Salomonin saaria. Hänellä oli neljä laivaa ja neljäsataa henkeä mukanaan, suurin osa nainutta väkeä. Kuukauden purjehduksen jälkeen tultiin heinäkuun puolivälissä saaristoon, jossa oli hyvin vaaleaihoista ja sangen kaunista kansaa. Asukkaat toivat laivoihin kookospähkinöitä ja muita hedelmiä, mutta varastivat samalla niin rohkeasti, että heidät täytyi ajaa pois. Siitä syntyi melske, jossa muuan saarelaisista haavottui, ja heti oli sota valmis. Nuolia ja kiviä sateli laivoihin ja laivoista ammuttiin pyssyillä. Saaristo sai Perun varakuninkaan kunniaksi Marquesas-saarien nimen. Alussa olivat suhteet olleet niin ystävällisiä, että eräs nainen nähdessään Mendañan puolison doña Isabellan vaaleat hiukset, oli pyytänyt niistä suortuvan lahjaksi. Kun oli jonkun aikaa taisteltu, tehtiin kuitenkin uudelleen rauha.

Elokuun alussa jatkettiin matkaa, löydettiin useita pienempiä saaria ja saavuttiin lopulta Santa Cruz saarille, jotka ovat Salomonin saarien kaakkoinen jatko. Siellä amiraalilaiva myrskyssä erosi muista laivoista, eikä sen koommin niitä nähnyt. Sen ympärille souti sen sijaan puolisataa venettä, joissa oli tummanruskeita ihmisiä. »Niillä oli kaikilla kähärä tukka, kenellä valkoiseksi, kenellä punaiseksi tai muun väriseksi värjätty, päälaki puoleksi ajeltu, hampaat punatut. He olivat aivan alastomia, ainoastaan lanteilla oli kapea vyöte ohutta kangasta. Kasvot ja käsivarret olivat mustiksi maalatut ja kiiltävät, kirjavilla juovilla koristellut. Kaulassa ja käsivarsissa oli nauhoja, joihin oli pujotettu kultanokareita, mustaa puuta, kalanhampaita, helmiäissirpaleita ja helmiä. Aseina oli jouset ja myrkkynuolet, joiden kärki oli tulessa karkaistu, suuret kivet, raskaat miekat, jotka oli valmistettu hyvin kovasta puusta, ynnä keihäät, joiden kärki oli puusta, kolmijakoinen ja harppunan kaltainen. Palmunlehtisessä pussissa oli juurileipää, joka oli heidän tärkein ravintoaineensa.»

Mendaña luuli heitä ensinnä Salomonin saarien kansaksi, mutta kun laivaa tervehdittiin nuolisateella, niin hän pian huomasi erehdyksensä. Pettymys oli sitä ikävämpi, kun hän, etsimiseen väsyneenä, oli päättänyt joka tapauksessa perustaa siirtokuntansa tähän saaristoon. Laivalla syntyi silloin kapina; se tosin saatiin kukistetuksi, mutta huolet ja rasitukset murtivat Mendañan voimat, niin että hän 17 p. lokakuuta heitti henkensä, uskottuaan retkikunnan johdon vaimolleen doña Isabellalle.

Mendañan kuoltua alkoi sota alkuasukkaita vastaan kahta kiivaammin, mutta lopulta Espanjalaiset olivat niin uupuneet ja taudeista riutuneet, että kaksikymmentä voimallista miestä olisi kyennyt heidät tuhoamaan. Doña Isabella silloin kutsui upseerinsa neuvotteluun ja sai heidät suostumaan tuumaansa, että purjehdittaisiin Manilaan ja perustettaisiin sinne siirtokunta. Retkikunnan luotsi, Pedro Fernandez de Quiros, sai johdon käsiinsä. Hän oli älykäs ja taitava mies, ja molempiakin ominaisuuksia tarvittiin täysin määrin. Välillä poikettiin Ladroneilla ruokatavaroita ottamassa. Retken vaiheista julkaistussa kertomuksessa on seuraava kuvaus asukkaitten vainajain palveluksesta: »He ottavat luut vanhempainsa ruumiista, polttavat lihan ja panevat tuhkan kookosviinaan eli tubaan, joka sitten juodaan. Joka vuosi itketään vainajaa kokonainen viikko, ja sen vuoksi onkin ammatti-itkijättäriä paljon ja ne ovat suuressa arvossa. Sitä paitsi kaikki naapurit kokoontuvat vainajan taloon häntä itkemään, ja sama palvelus osotetaan heille vuorostaan, kun he kuolevat. Yöllä itketään ja päivällä juodaan, ja näissä pidoissa käydään ahkeraan, sillä kestitys on runsas. Itkuvirressä kerrotaan vainajan urotöistä ja elämänvaiheista aina syntymisestä alkaen, kiitetään hänen voimaansa ja kauneuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä suinkin on hänelle kunniaksi. Jos elämäntarinassa on lystillisiä kohtia, niin koko seura purskahtaa nauruun, ottaa ryypyt ja alkaa sitten uudelleen kyyneliä vuodattaa. Toisinaan on näissä vuotuisissa vainajanjuhlissa koolla parikinsataa henkeä.»

Filippineille saapuessaan retkikunnan jäsenet olivat niin uupuneet ja nälän näännyttämät, että he näyttivät enemmän luurangoilta kuin ihmisiltä. Helmikuussa 1596 doña Isabella meni Manilassa maihin tykkien paukkuessa ja otettiin erinomaisen juhlallisesti vastaan. Retkeläisille, joista oli kuollut viisikymmentä sen jälkeen kun lähdettiin Santa Cruz saarilta, hankittiin hallituksen kustannuksella asunto ja ravinto. Kaikki naiset, neljää tai viittä nunnaksi ruvennutta lukuun ottamatta, naitettiin. Muutaman vuoden kuluttua Quiros saattoi doña Isabellan takaisin kotimaahansa.

Quiroksen matka.

Pedro Fernandez de Quiros sai myöhemmin laivoja matkaa varten, jolla paitsi uusien maitten löytämistä ja kristinuskon levittämistä oli tieteellinenkin tarkotus. Hän aikoi nimittäin purjehtia maan ympäri ja keksimänsä tarkemman menetelmän mukaan määrätä paikkain asemat ja samalla kompassin poikkeuman eri seuduilla.

Matkaan lähdettiin Callaosta joulukuussa v. 1605. Ensimäinen maa, joka nähtiin, kuului Paumotu saaristoon. Vaikka se oli kallioiden ja riuttain piirittämä, päästiin kuitenkin yhteyteen asukkaitten kanssa, jotka asuivat rannalla palmulehväisissä majoissa. Päällikön hiukset tällä kertaa etenkin herättivät Espanjalaisten huomiota, ne kun ulottuivat aina vyötäisille saakka ja olivat vaaleat, niin »että he luulivat hänen ehkä olevan naimisissa ja käyttävänkin vaimonsa tukkaa.» Vaalea väri johtui siitä, että näiden alkuasukkaiden oli tapana ripottaa tukkaansa kalkkia. Saari sai Sagittarian nimen. Tämän jälkeen tultiin toiselle saarelle, joka sai nimekseen »Gente Hermosa», s.o. »kaunis kansa», asukkaiden kauneuden vuoksi. Se luultavasti oli kuulu Tahiti. [Kun nimet ovat toiset, eikä paikkain maantieteellisen aseman määräyksiin ole luottamista, on vaikea tarkkaan määrätä, mikä Quiroksen purjehtima reitti oli. Toiset eivät luule hänen käyneen Tahitilla.] Naiset olivat vaaleaihoisia ja melkein yhtä viehättäviä ja ihania kuin heidän omat naisensa Limassa, joiden kauneus oli käynyt sananparreksi. Taumako nimisellä saarella Qiuros kuuli eräältä päälliköltä, että jos hän purjehti kauemmaksi etelää kohti, niin hän tulisi suureen maahan, jonka asukkaat olisivat kaikkia siihen saakka nähtyjä vaaleammat; samalla hän luetteli 70 saarta. Quiros luopui nyt aikomuksestaan jatkaa matkaa Santa Cruz saaristoon ja kääntyi sen sijaan etelää kohti. Näin löydettiin Uusien Hebridien pääsaari. Luullen sitä suuren etelämaan osaksi Quiros aikoi perustaa sinne siirtokunnan, »Uuden Jerusalemin», mutta saaren asukkaat olivat niin vihamielisiä, että tuumasta täytyi luopua. Toisten tietojen mukaan lippulaivan miehistö teki kapinan, otti Quiroksen vangiksi ja palasi Amerikkaan, jonne saavuttiin yhdeksän kuukautta kestäneen purjehduksen jälkeen. Quiros oli portugalilainen, jonka vuoksi espanjalainen meriväki häntä vihasi.

Torres-salmi.

Luiz Vaez de Torres, retkikunnan toinen mies, joka päälaivasta eksyttyään turhaan odotti sitä yhtymäpaikalla, lähti pienellä laivallaan pyrkimään Filippineille, koska miehistö ei suostunut purjehtimaan kauemmaksi etelää kohti. Erehtyen Uuden Guinean asemasta hän tuli kulkeneeksi sen eteläpuolitse ja siten löytäneeksi salmen, joka on hänen nimensä perinyt. »Koko tämä maa kuuluu Uuteen Guineaan», hän sanoo. »Siinä asuu intialaisia, joitten ihoväri ei ole kovin vaalea. Heillä ei ole muuta pukua kuin kankaankaistale vyötäisillään. Aseina ovat keihäät, kilvet ja jonkinlaiset kivinuijat. Pitkin tämän maan rantaa on asuttuja saaria. Rannikolla on koko joukko tilavia satamia, suuria jokia ja monta tasankoa. Otimme nämä satamat Espanjan omiksi. Purjehdimme tätä rannikkoa 300 penikulmaa ja leveysaste tällä matkalla väheni 11 1/2:sta 9:ään. Sitten alkoi särkkä, jolla ei ollut vettä kuin kolmesta yhdeksään syleen, ja sitä ulottui pitkin rannikkoa leveyspiirille 7 1/2, mutta kauemmaksi emme päässeet karien ja kovien virtauksien vuoksi. Päätimme sen vuoksi ohjata syvempää uraa pitkin lounaaseen. Näimme pitkin matkaa lukemattomia saaria. Etelään 11 leveyspiiristä alkoi vesi madaltua, siellä oli useita suuria saaria ja vielä toisia näkyi etelässä. Niillä asui mustia, sangen voimallisia ihmisiä, jotka kävivät alasti ja aseinaan käyttivät pitkiä jykeviä keihäitä, nuolia ja huonosti tehtyjä kivinuijia.»

Torreksen kuvaus hyvin sopii Australian ja Uuden Guinean välisen salmen luontoon; ranta, jota hän seurasi, oli Uuden Guinean eteläranta. Onnellisesti Torres sitten jatkoi matkaa Molukeille ja edelleen Manilaan ja kirjotti löydöistään kuninkaalle kertomuksen.

Espanjalaiset kuitenkin pitivät tämän, samoin kuin useimmat muutkin Tyynen meren löytönsä salaisuutenaan, niin että James Cook v. 1770 luuli olevansa ensimäinen, joka purjehti salmen kautta. Torres näki Australian pohjoisimman niemenkin, mutta vasta Hollantilaiset ja Englantilaiset tutkivat uuden mannermaan rannat.

ESPANJALAISET VALLOTTAJAT KESKI- JA ETELÄAMERIKASSA.

Palaamme nyt Espanjalaisten jatkuviin retkiin ja vallotustoimiin vasta löydetyssä Amerikassa. Espanjalaiset eivät tosin voineet toivoa niin suurta välitöntä hyötyä siirtomaistaan kuin Portugalilaiset Intian kaupasta, sillä heidän löytämänsä maat olivat uusia, niitten kauppa kehittymätön. Mutta toiselta puolen toivottiin yhä vielä, että löydettäisiin salmi Intian merelle, toiselta puolen, että tavattaisiin joku rikas kultamaa, joka ilman kaupankaan vaivaa antaisi rikkauksia. Kullan tarve oli siihen aikaan Europassa erinomaisen suuri, kun melkein kaikki jalo metalli oli aikain kuluessa virrannut Itämaille.

Alonso Ojeda Uudessa Andalusiassa.

Alonso Ojeda, urhea seikkailijaritari, johon jo Columbuksen elämäkerrassa tutustuimme, oli saanut nykyisen Columbian rannikolta maakappaleen läänitykseksi, mutta ensimäinen yritys perustaa sinne siirtokuntaa oli mennyt myttyyn. Urhea ritari ei kuitenkaan heittänyt onneaan sikseen, vaan yritti toisen kerran. Hän lähti syksyllä v. 1509 matkaan neljällä laivalla, joissa oli 300 miestä. Retkelle seurasivat muiden mukana luotsi Juan de la Cosa, joka oli ollut Columbuksen ensimäisellä ja jollakulla seuraavallakin matkalla, ynnä Perun tuleva vallottaja Francisco Pizarro. Samaan aikaan lähti Diego de Nicuesa vielä suuremmalla joukolla valtaamaan Columbuksen löytämää Veraguaa, joka oli hänelle lääniksi annettu.

Ojeda laski maihin nykyisen Cartagenan luona ja aikoi ensi työkseen saada karibeista orjia, retken varustuskustannusten suorittamiseksi. Suotta Juan de la Cosa varotti häntä asukkaitten myrkytetyistä nuolista, joihin hän oli jo ennen tutustunut. Ojeda vallotti seitsemänkymmenen miehen kera ensimäisen kylän, surmasi osan asukkaista, loput otti vangiksi. Mutta kun Espanjalaiset kahakan jälkeen lepäsivät päiväsydämen helteen, niin intianit hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja surmasivat myrkkynuolillaan joka miehen, Juan de la Cosankin. Ojeda yksin pelastui suuren kilpensä suojassa, raivasi itselleen tien meren rantaan, mutta ei sieltä voinut päästä takaisin laivoihinsa. Onneksi saapui samaan aikaan Nicuesa; hän lähti Ojedan laivain keralla etsimään tietoa maihin menneen retkikunnan kohtalosta. Rannalta tavattiin Ojeda vedessä kasvavasta mangrovemetsästä, jossa hän oli lymynnyt, puolikuolleena nälästä ja uupumuksesta, toisessa kädessä paljastettu miekka, toisessa kilpi, johon oli sattunut kolmisensataa nuolta; hän ei voinut enää puhuakaan. Hyökkäyspaikalta löydettiin Juan de la Cosa puuhun sidottuna ja lukemattomien myrkkynuolien lävistämänä. Hänen myrkyn turmelema ruumiinsa oli niin kamala katsella, ettei yksikään espanjalainen uskaltanut jäädä yöksi sille paikalle. Kaikki palasivat laivoihin. Ojeda perusti siirtokunnan lännemmäksi Uraban lahteen, varustaen sen linnotuksella. Nicuesa purjehti edelleen Veraguaan. Mutta Urabankin asukkaat olivat yhtä sotaisia; Espanjalaiset tuskin uskalsivat vähääkään poistua linnastaan, karibeja kun väjyi joka puolella. Lopulta nälänhätä pakotti Ojedan lähettämään laivan Haitiin, mukana kultaa ja orjia, houkuttelemaan siirtolaisia kaikenlaisilla väärillä kehumisilla. Talavera niminen ritari nämä sanomat kuultuaan yhdessä muitten seikkailijain kanssa anasti väkivallalla erään ankkuriin käyneen kuormalaivan ja purjehti sillä Ojedan kultamaahan. Uusilla voimilla ryhdyttiin nyt taisteluun karibeja vastaan, mutta heti ensi hyökkäyksessä Ojeda sai reiteensä myrkkynuolen, joka ehdottomasti olisi tuottanut kuoleman, ellei hän hehkuvalla raudalla olisi sitä paikalla polttanut; tämän voimakeinon kautta hänen lumottu henkensä jälleen pelastui.

Parannuttuaan Ojeda lähti Talaveran ja muitten viimeksi tulleitten keralla Haitiin, hankkiakseen enemmän väkeä ja ruokavaroja. Pizarro jätettiin hallitsemaan siirtokuntaa ja sai semmoisen määräyksen, että jollei Ojeda viidenkymmenen päivän kuluttua palannut, niin jäljelle jääneet saivat purjehtia Veraguaan ja jättää siirtokunnan autioksi. Cuban etelärannalla noustiin maihin ja vaellettiin suurella vaivalla rannikkoa pitkin intianikylään, jossa vieraat otettiin ystävällisesti vastaan ja heille vielä annettiin venekin, millä jatkaa matkaa Haitiin. Mutta Haitissa vangittiinkin Talavera miehineen ja hirtettiin. Ojeda tosin pääsi vapaaksi, multa ei sitten enää voinut saada mitään aikaan, vaan kuoli mitä suurimmassa köyhyydessä, varottavana esimerkkinä kaikille seikkailijoille. Kuollessaan hän tunsi kalvavia omantunnontuskia ja määräsi, että hänen ruumiinsa oli haudattava San Domingoon pyhän Franciscuksen luostarikirkon kynnyksen eteen, jotta jokainen kirkkoon mennessään hautaa tallaisi.

Veraguan siirtokunnat.

Kun Pizarro määrätyt viisikymmentä päivää odotettuaan ei saanut mitään tietoa Ojedasta, niin hän päätti hylätä kovaonnisen siirtokunnan ja pyrkiä Haitiin 60 miehen keralla, jotka vielä olivat elossa. Mutta toinen laiva kärsi myrskyssä haaksirikon, toinen taas tapasi oppineen lakimiehen Martinez Fernandez Encison laivan, joka oli matkalla mannerrannalle siirtokuntaa perustamaan, ja liittyi siihen. Mutta Enciso menettikin laivansa Darien-lahden itäreunalla ja miehistön täytyi pyrkiä takaisin Ojedan hyljättyyn siirtokuntaan. Karibit olivat kuitenkin sillä välin hävittäneet sen niin perin pohjin, ettei siitä ollut mitään apua. Retkikunnan täytyi lähteä rantoja kiertäen Darien-lahden länsipuolelle, koettaakseen onneaan Panaman kannaksella, vaikka tämä olikin Nicuesalle myönnettyä lääniä. Sen ehdotti eräs köyhä, vaikka jalosukuinen seikkailija, Vasco Nuñez Balboa, josta sitten myöhemmin paljon puhuttiin. Hän oli kotoisin Estremadurasta, 38 vuoden ikäinen, oli jo kymmenen vuotta takaperin käynyt samoilla seuduilla ja sitten vuosikausia koettanut onneaan maanviljelijänä San Domingossa. Siellä hän oli velkaantunut, niin ettei ollut muuta neuvoa, kuin koettaa päästä velkojia pakoon. Encison varustaessa laivaansa San Domingon satamassa Balboa oli kannattanut itsensä siihen ruokatavara-arkussa vähän ennen lähtöä, paetakseen näin velkojiaan. Merellä Enciso, niin suurta lain rikkomusta peljästyen, mieluummin olisi pannut hänet maihin jollekin asumattomalle saarelle, mutta rukoukset ja hyvien kalpojen tarve pelastivat Balboan.

Encisonkaan siirtokunta ei kumminkaan ottanut menestyäkseen. Hän aikoi sitä hallita lainopillisten periaatteitten mukaan, mutta se herätti seikkailijaritareissa niin suurta tyytymättömyyttä, että Enciso tuota pikaa pantiin viralta ja vangittiin, vaikka sitten päästettiin Espanjaan palaamaan. Tyytymättömiä johti juuri Balboa. Tämä oli oppineelle bakkalaureukselle nyt niin vihoissaan, että hän vielä monta vuotta myöhemmin Espanjan kuninkaalle kirjottamassaan kirjeessä pyysi kieltämään kaikkia lakimiehiä ja oppineita, lääkäreitä lukuun ottamatta, tulemasta Amerikan mantereelle. Heillä muka oli kaikilla piru mielessään ja ainaisilla koukuillaan he vain saivat aikaan loppumattomia riitajuttuja. Balboa valittiin sitten Encison siirtokunnan johtajaksi.

Nicuesa oli Ojedasta erottuaan purjehtinut Veraguaa kohti, mutta myrskyissä menettänyt useimmat laivoistaan. Viimeksi menetetty oli erään virran suistamossa ajanut karille ja aallokossa murtunut. Miehistö kuitenkin pelastui maihin ja perusti Columbuksen jo ennen käymään lahteen siirtokunnan. Mutta siirtolaiset tällä epäterveellisellä rannikolla suurimmaksi osaksi kuolivat kuumeihin taikka nääntyivät nälkään. Kun vihdoin eräs apuretkikunta saapui kahdella laivalla, oli siirtokunnasta vain vähän tähteitä jäljellä. Kun Nicuesa sai apuretkikunnaltaan kuulla — se oli matkalla poikennut Balboan siirtokuntaan ja Balboan houkutuksesta antanut sinne osan varustuksistaan, — että siellä oli parempi paikka, niin hän luopui yrityksestään ja päätti elossa olevien keralla lähteä Balboan luo. Mutta siellä ei häntä tahdottu edes maihin laskea, koska pelättiin hänen vaativan päällikkyyttä itselleen, siirtokunta kun oli hänen läänialueellaan. Lopulta Nicuesa kuitenkin pääsi maihin vannottuaan, ettei poikkeisi mihinkään Länsi-Intiassa, vaan suorinta tietä purjehtisi Espanjaan. Parhaat hänen miehistään otti Balboa omaan joukkoonsa ja onneton Nicuesa lähetettiin pienimmällä ja huonoimmalla aluksella kotomatkalle. Sille tielle hän katosi. Mutta Balboan siirtokunnassa oli nyt 300 miestä ja tarmokkaasti ja taitavasti hän sitä hallitsi.

Balboa näkee Tyynen meren.

Balboa retkeili siirtokunnastaan kauas sisämaahan ja tuli näillä retkillään muun muassa joelle, joka ei juossutkaan Atlantin mereen, vaan siitä poispäin. Eräs maan ruhtinaista sanoi sillä suunnalla, etelässä, olevan toisen meren, jonka rannalla oli suuri maa, maassa paljon kultaa. Tuolle eteläiselle merelle oli kuuden päivän matka, mutta se näkyi vuorille jo paljon ennenkin. Jo Columbus oli kuullut hämärää huhua kannaksen takaisesta merestä, nyt ne kerrottiin varmemmassa muodossa. Balboalla oli kuitenkin sillä kertaa liian vähän miehiä, jotta hän olisi voinut sen tien lähteä tuota tuntematonta merta etsimään. Hän lähetti tiedoistaan viestin amiraali Diego Colonille, suuren löytäjän pojalle, joka hallitsi Haitia, mutta laiva kärsi myrskyssä haaksirikon Yucatanin rannikolla. Miehistö pelastui maihin, mutta joutui Mayain käsiin ja osaksi uhrattiin heidän temppeleissään, osaksi tehtiin orjiksi. Erään viimeisistä eloon jääneistä, munkin arvoltaan, Cortes vapautti v. 1519.

Kun apua ei kuulunut, niin Balboa lähetti viimeisen laivansa suoraan Espanjaan. Onneksi saapui kuitenkin samaan aikaan Haitista kaksi laivaa, jotka Diego Colon omasta alotteestaan oli lähettänyt apua tuomaan; siirtokunta pelastui nälänhädästä, Balboa nimitettiin seudun maaherraksi ja sai 150 miestä verestä väkeä. Tämän kautta hänen asemansa melkoisesti vahvistui, mutta toiselta puolen hän pelkäsi, että hänet Espanjassa saatettaisiin syytteeseen Encisoa ja Nicuesaa vastaan tekemistään petoksista — edellinen tosiaan jo olikin tehnyt kanteen. Asiaansa parantaakseen Balboa päätti rohkean löytöretken kautta hankkia mainetta ja ansioita, jotta kruunu sitten lievemmin arvostelisi hänen hairahduksiaan.

Hän lähti siirtokunnasta 1 p. syysk. 1513, mukanaan 190 espanjalaista, 600 maanasukasta kantajia ja verikoiria, joita oli aljettu käyttää taistelussa maanasukkaita vastaan. Balboalla itsellään oli ajokoira, jota julmuutensa vuoksi pelättiin enemmän kuin kahtakymmentä miestä. Ensin soudettiin rantaa pitkin luodetta kohti sille kohdalle, jolta kannaksen kuultiin olevan kapeimman — ei kuitenkaan Coloniin saakka — ja saatiin eräältä päälliköltä, Caretalta, oppaita aarniometsään. Aarniometsä on kannaksella niin tiheä, että jalkamatka sen poikki vielä nykyäänkin on erinomaisen vaikea. Lehväkatto on niin vahva, ettei ainoakaan auringonsäde pääse maahan saakka tunkeutumaan, ja ainainen hikilöyly ja tihku vallitsee sen alla. Köynnöskasvit ja sananjalat kietovat aarniometsän jättiläisten välit läpipääsemättömäksi tiheiköksi. Siellä täällä oli räme lukemattomine lintuineen, hyönteisineen, nelijalkaisine eläimineen ja matelijoineen, joiden luonnonvapautta ei vielä koskaan ihminen ollut häirinnyt. Salaisia metsäpolkuja, joita intianien oli tapana kulkea ryöstöretkillään, Balboa joukkoineen tunkeutui eteenpäin. Vuorijono, jonka poikki tie kulki, oli vihamielisen päällikön aluetta, ja tämä koetti, vaikka turhaan, estää Espanjalaisten matkan. Vasta syysk. 25 p. tultiin sille paikalle, johon oppaitten tiedon mukaan meren piti näkyä. Balboa nousi vuorelle muitten edellä, sillä hän tahtoi olla ensimäinen europpalainen, joka näkisi tuntemattoman meren. Kukkulalla hän lankesi polvilleen, kohotti kätensä taivasta kohti, tervehti etelää ja kiitti Jumalaa ja kaikkea taivaallista hartaalla mielellä, että hänen kaltaiselleen halvalle miehelle oli niin suuri kunnia suotu. Sitten hän kädellään viitaten kutsui luokseen seuralaisensa ja näytti heille toivotun meren. Kaikki lankesivat polvilleen ja Balboa rukoili taivasta, varsinkin Neitsyt Maariaa, että yritys onnellisesti päättyisi. Sotamiehilleen hän lupasi pohjattomia rikkauksia, kun uusi meri olisi saavutettu. Vuorelle rakennettiin alttari maananastuksen merkiksi ja puihin leikattiin Tyynen meren puolelle laskeuduttaissa Espanjan kuninkaan nimi, ettei jälkimaailma väittäisi rohkean retkikunnan valheita kertoneen. Monta taistelua oli matkalla täytynyt taistella, mutta viimeisen onnellisesti kestettyään Balboa 29 p. syysk. 1513 saapui Tyynen meren rannalle, kaalasi miekka ja lippu kädessään polviaan myöten mereen ja juhlallisesti julisti sen kaikki maat, rannat ja saaret Pohjoisnavasta Etelänapaan saakka Espanjan kuninkaan omaisuudeksi. Hän viipyi useita viikkoja löytämänsä meren rannoilla, ennenkuin lähti paluumatkalle, teki maanasukkaitten veneissä pieniä retkiä, näki helmiä pyydettävän ja kuuli etäämpänä meressä olevan erinomaisen satoisan helmisaaren. Vielä hänelle kerrottiin etelässä olevasta mahtavasta valtakunnasta, jolla oli suunnattomat rikkaudet, laivoja ja kuormajuhtia; kuormajuhdat näytetystä savikuvasta päättäen olivat kamelin näköisiä. Espanjalaiset siten saivat ensimäisen tiedon Perun kultamaasta ja laamasta, jota siellä pidetään vuoriteillä juhtana. Kaikkein syvimmän vaikutuksen nämä viestit tekivät Pizarroon, joka Balboaa palvellen oli vähitellen alhaisesta sotamiehestä kohonnut yhä huomattavampaan asemaan.

Vasta 3 p. marraskuuta Balboa lähti paluumatkalle. Hän kulki nyt kiertoteitä voidakseen kiristää kannaksen asukkailta kultaa. Paljon julmuutta harjotettiin. Eräs kasikki yhdessä kolmen muun päällikön kanssa annettiin verikoirain revittäväksi, kun häneltä ensinnä oli kaikki kulta kiristetty. Kultaa keräytyikin niin paljon, etteivät kantajat lopulta jaksaneet enempää kantaa. Ja kun Espanjalaisiltakin voimat alkoivat uupua, niin Balboa suorinta tietä palasi Caretan kylään ja saapui 19 p. tammikuuta 1514 takaisin siirtokuntaansa, Santa Maria del Antiguaan. Retkellä ei menetetty ainoatakaan espanjalaista.

Seuraavassa maaliskuussa Balboa lähetti suuresta löydöstään Espanjaan selostuksen ja selostuksensa vahvistukseksi suuren määrän kultaa ja 200 parasta helmeä. Tieto uuden valtameren löytämisestä herätti mitä suurinta huomiota. Vasta nyt voitiin täydellä todella ruveta pohtimaan, kuuluiko Uusi maailma todella Aasiaan, vai eikö se ollutkin aivan uusi maanosa. Seuraukset löydöstä olivat erinomaisen suuret; sen kautta saattoi Magalhães lähteä retkelleen ja Pizarro vallottamaan Perua.

Pedrarias Davila.

Balboan kertomus kuitenkin saapui liian myöhään. Espanjassa oli jo Encison syytteen ja Nicuesan katoamisen johdosta ryhdytty toisiin toimiin, varustettu suuri laivasto — 20 laivaa — ja 1500 miestä lähtemään kannakselle, jolle oli annettu »Kultaisen Castilian» nimi. Laivastoa johti Balboan seuraajaksi määrätty Pedrarias Davila; se lähti matkaan kesäkuun lopulla v. 1514. Niin loistavaa ritarijoukkoa ei Espanja ollut vielä lähettänyt merentakaisiin siirtomaihinsa, eikä samalla haavaa niin monta kykyä. Useat niistä miehistä, jotka nyt lähtivät seikkailijoina onneaan etsimään, saavuttivat sitten paremman ja pysyvämmän maineen Länsi-Intian vallotuksen historiankirjottajina, del Castillo, joka kertoi Mexicon vallotuksen, Oviedo, Länsi-Intian saariston historioitsija, lakimies Enciso, — sama jonka Balboa oli niin pahasti pettänyt, — joka kirjotti maantietoteoksen, ja Andagoya, joka kyhäsi esityksen Davilan hallintoajasta. Sitä paitsi olivat mukana Almagro, Chilen vallottaja, Benalcazer, Quiton vallottaja, Soto, Mississippi-laakson tutkija ja Serrão, joka sitten Magalhãesin mukana purjehti Tyynen meren poikki ja Filippineillä sai onnettoman lopun.

Balboan siirtokunta ei vielä voinut tarjota tälle loistavalle joukolle kunnollista vastaanottoa. Maanraivaus oli vasta alulla, suot kuivattamatta, asunnot huonot, ja kun Panaman kannaksen ilmanala muutoinkin on mitä epäterveellisintä, niin tuhosivat taudit lyhyessä ajassa äskentulleista 500 miestä. Davila, joka jo oli vanha mies, ei kyennyt oloja paljoakaan parantamaan. Balboan toimia hän katseli epäluulolla, intianeja kohteli julmemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän ryhtyi suurisuuntaisiin puuhiin koko kannaksen vallottamiseksi, koska mukana tulleet ritarit halusivat taistella ja käskeä, eivätkä suinkaan maata raataa.

Ensinnä lähetettiin Ayora 400 miehen keralla perustamaan asemia pitkin rannikkoa. Retki oli oikea hävitysretki. Intianien päälliköt, keitä kiinni saatiin, poltettiin, hirtettiin taikka annettiin koirien revittäviksi. Intianit puolestaan hävittivät perustetut asemat, paikalla kun sotajoukko oli niistä poistunut. Samalla tavalla raivosivat muut joukot, joita lähetettiin toisille suunnille. Balboa yhdessä Davilan luottamusmiehen kanssa samosi metsien kautta etelää kohti, löytääkseen kullalla koristetut temppelit, joista oli huhuja kuultu; mutta intianit tekivät niin kiukkuista vastarintaa — kaatoivat muun muassa eräällä joella veneet, — että retkikunnan täytyi toisen päällikkönsä menetettyään palata takaisin tyhjin toimin. Yhtä huonosti päättyivät muutamat myöhemmätkin yritykset. Kultatemppelit olivatkin kaukana, aina Bogotan ja Quiton ylängöillä saakka, josta niiden maine oli levinnyt.

Balboa Etelämeren maaherrana.

Balboa oli nimittänyt näkemänsä meren Etelämereksi, sillä hän näki sen etelän ilmalla, koska Panaman kannas niillä seuduin kulkee itä-länsisuunnassa laajassa kaaressa. Etelämeren nimi on yhä vieläkin merenkulkijain kesken käytännössä.

Ehkä Davilan huonon hallinnon johdosta Espanjan hallitus sitten päätti antaa Balboalle hänen ansioittensa mukaisen tunnustuksen. Hänet nimitettiin »Etelämeren maaherraksi», vaikka hän tosin oli velvollinen tunnustamaan Davilan päämiehekseen. Balboa sai kannaksen Tyynen meren rinteen, sen paremman ja rikkaamman puolen. Mutta Davila, jolla oli suuremmat varat, ei paljoa välittänyt hänen läänioikeuksistaan, vaan lähetti veljenpoikansa Moraleksen Pizarron kanssa vallottamaan Panaman lahdessa olevia Helmisaaria, jotka olivat Balboan alueen paras osa. Muutama kymmenkunta miestä mukanaan retkikunta soudatti itsensä suurimmalle saarelle, joka kiivaan taistelun jälkeen vallotettiin. Voitettu päällikkö vei Espanjalaiset majansa päällä olevaan torniin ja näytti sieltä kaikki saaret, jotka olivat hänen vallassaan ja kaikki oivallisia helmirantoja. Samalla hän kertoi etelässä olevasta rikkaasta maasta, jonka laivoja hän oli joskus nähnyt. Hän pelasti henkensä, kun suostui maksamaan vuodessa 100 naulaa helmiä veroksi. Sitten Espanjalaiset palasivat takaisin mannermaalle ja kulkivat uudelleen kannaksen poikki, rääkäten kauhistuttavalla tavalla maanasukkaita. Eräässäkin kohtauksessa, joka muka oli ystävällinen keskustelu, usutettiin äkkiä verikoirat kasikkien päälle, joita ne repivät kahdeksantoista. Sadoittain maanasukkaita murhattiin, ja kun intianit siitä katkeroituneina alkoivat ahdistaa Espanjalaisia, niin surmattiin sadoittain vaimoja ja lapsia, jotka oli orjiksi otettu, ja uhrien ruumiit silvottiin, jotta takaa-ajavat pelästyisivät eivätkä uskaltaisi seurata. Balboakin kertoo kammolla näistä julmuuksista, mutta maaherran veljenpoika sai raivota rankaisematta.

Saadakseen Balboan ja Davilan sovitetuiksi kirkonmiehet saivat jälkimäisen antamaan Balboalle tyttärensä puolisoksi. Mutta siitä huolimatta katala Davila vain odotti sopivaa tilaisuutta, saattaakseen kilpailijansa turmioon. Balboan piti, kuninkaan määräyksen mukaan, rakentaa kannaksen poikki tie ja viedä laivapuita Tyynen meren rannalle. Tämä vaikea työ vei enemmän aikaa kuin oli laskettu, vaikka maanasukkaita sadoittain nääntyi raskaita laivaksia kannaksen poikki raahatessaan. Espanjasta odotettiin uutta ylimaaherraa Davilan sijaan, — se oli ennenaikainen huhu, — ja päästäkseen näiden kohtausta pakoon omaan lääniinsä Balboa piti kannaksella niin suurta kiirettä, että se herätti hänen appensa epäluuloa. Davila antoi Pizarron ottaa hänet vangiksi ja neljän uskotun miehensä keralla Balboa v. 1517 tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Hänen kuolemansa oli onnettomuus Espanjalaisten yrityksille, sillä vaikka hänkin oli väkivaltainen ja oli petoksella kohdellut maanmiehiään, ennenkuin pääsi vaikutusvaltaiseen asemaan, niin oli hän kuitenkin paljon kyvykkäämpi ja jaloluontoisempikin kuin useimmat muut seikkailijat, jotka etsivät onneaan näissä uusissa maissa.

Balboan kuoleman jälkeen raa'at alapäälliköt lyhyessä ajassa hävittivät kannaksen siihen määrään, että se oli melkein ihmisistä tyhjä. Afrikasta tuotiin orjia sijaan. Jo 17:nnen vuosisadan alussa oli Panamassa enemmän neekereitä kuin intianeja. Balboan seuraaja, Espinosa, perusti v. 1519 Panaman kaupungin, mutta niin epäterveelliselle paikalle, että siinä kolmena ensimäisenä vuosikymmenenä kuoli 40,000 ihmistä kuumeihin. Siirtokunta sen vuoksi muutettiin terveellisempään paikkaan. Siihen päättyi Puerto Bellosta Atlantin meren rannalta alkava tie, joka Perun vallotuksen jälkeen kävi ylen tärkeäksi. Panamassa rakennetuilla laivoilla aljettiin sitten tutkia Tyynen meren rantoja sekä pohjoiseen että etelään päin.

Nicaraguan vallotus.

Gonzales Davila purjehti v. 1521 pienillä aluksilla pitkin rannikkoa pohjoiseen päin ja saapui Nicoyan kylään, nykyiseen Costa Ricaan, jossa päällikkö koko kansansa keralla suostui kasteeseen. Vielä pohjoisempaa löydettiin hedelmällinen ja väkirikas maa, joka ruhtinaansa mukaan nimitettiin Nicaraguaksi. Viljelys parani sitä myöten kuta kauemmaksi pohjoista kohti tultiin, sillä Mexicon vaikutus alkoi olla yhä tuntuvampi. Gonzales jätti laivansa ja kulki joukkoineen Nicaraguan hallitsijan luo, joka asui saman nimisen järven rannalla. Tämäkin antoi kastaa itsensä ja 9000 maanasukasta hänen mukanaan ja salli mielellään, että espanjalainen vieras ratsasti hänen järveensä ja antoi hevosensa juoda sen vettä. Mutta sen menon kautta Gonzales olikin ottanut hänen maansa haltuunsa. Täältäkin saatiin saaliiksi paljon kultaa. Tosin maanasukkaat paluumatkalla hyökkäsivät Espanjalaisten kimppuun, mutta Gonzaleksen pieni joukko piti urhoollisesti puoliaan ja saapui onnellisesti takaisin meren rannalle.

Myöhemmin Gonzales, Haitista lisäväkeä haettuaan, koetti itäpuolelta tunkeutua Nicaraguaan ja vallottaa maan pysyväisesti. Mutta Nicaraguassa olivatkin olot sillä välin melkoisesti muuttuneet. Ensin hän tapasi osaston seikkailijoita, jotka olivat tulleet etelästä päin samoilla asioilla, hyökkäsi heidän kimppuunsa ja ryösti armotta aseet ja kullan, mitä he olivat kokoon haalineet. Mutta rannikolle palatessaan Gonzales puolestaan törmäsi yhteen sotajoukon kanssa, joka tahtoi häneltä ryöstää sekä aarteet että maan; se oli Corteksen Mexicosta lähettämä.

Gonzaleksen voittama osasto taas kuului joukkoon, jonka Pedrarias Davila oli lähettänyt Nicaraguaan Francisco de Cordovan johdolla. Cordovan yritys mainitusta pienestä osatappiosta huolimatta menestyi. Hän perusti maahan monta kaupunkia, jotka ovat nykyisiin saakka säilyneet, rakennutti Nicaragua-järvelle laivan ja aikoi valtansa vahvistettuaan kokonaan vapautua Pedrariaksen käskyläisyydestä. Tämä silloin lähti itse sotaväkensä keralla Nicaraguaan, otti vangiksi kapinoivan alapäällikkönsä ja mestautti hänet v. 1526.

Mutta kun Pedrarias Davila v. 1527 palasi takaisin Panamaan, oli sinne vihdoinkin saapunut hänelle seuraaja. Kolmetoista vuotta oli hän siirtokuntaa sortanut ja kavaluutensa, mielivaltansa, julmuutensa ja samalla heikkoutensa kautta joutunut yleisen vihan alaiseksi. Hallitsemansa maakunnan hän oli lopen hävittänyt ja huolimatta suunnattomista miesten ja tavarain uhreista saanut vähän aikaan.

Ponce de Leon etsii nuoruuden lähdettä.

Aina Columbuksesta alkaen olivat espanjalaiset purjehtijat etupäässä retkeilleet lounasta kohti, koska sillä puolella huhun mukaan olivat suuret kultamaat. Karaibimeren rannat Yucatanista etelään päin olivat sen kautta tulleet tarkkaan tunnetuiksi, ennenkuin vielä kukaan oli lähtenyt Mexicon lahteen löytöretkille. Portoricon maaherra Ponce de Leon oli ensimäinen, joka sille puolelle retkeili. Juan Ponce de Leon, jonka suku oli Espanjan vanhimpia, oli tullut Espanjolaan Ovandon keralla v. 1502, urhoollisesti taistellen ollut osallisena saaren vallotuksessa ja vihdoin v. 1508 anastanut Portoricon omaksi läänikseen. Mutta kun Diego Colon saapui Länsi-Intiaan maaherraksi, niin de Leonin asema Portoricossa kävi vaikeaksi; Diego Colon vaati häntä isänsä vihamiehenä eroamaan. Ponce de Leon sen vuoksi päätti hankkia uuden maaherrakunnan. Kuultuaan muutamilta intianeilta, että muka Bimini-saarella oli ihmeellinen lähde, jonka vesi antoi nuoruuden jokaiselle, joka siitä joi, hän päätti lähteä sitä etsimään. Ritari ei tosin vielä ollut viidenkäänkymmenen vuotias, mutta siitä huolimatta hänet valtasi kaiho löytää tämä ihmelähde ja anastaa se maineen.

Ponce de Leon varusti omalla kustannuksellaan kolme laivaa ja lähti matkaan maaliskuussa 1513. Bahama-saaristo tutkittiin tarkkaan ja etsimistä ulotettiin sen ulkopuolellekin, kunnes löydettiin aivan tuntematon maa, joka näytti erinomaisen ihanalta. Se sai Floridan nimen, koska se ensiksi nähtiin palmusunnuntaina. Leon purjehti tämän maan itärantaa melkoisen matkaa pohjoiseen, palasi takaisin ja purjehti kappaleen länsirantaakin, pääsemättä kuitenkaan selville siitä, oliko se saari vaiko mannermaata. Lopulta hän jätti tutkimuksen jatkamisen alapäällikkönsä toimeksi ja palasi itse Portoricoon. Uuden maan hän oli löytänyt, mutta nuoruuden lähdettä, joka luultavasti olisi ollut hänelle vielä arvokkaampi, sitä hän ei löytänyt, vaikka oli purjehtinut saaresta saareen ja juonut kaikista lähteistä. Portoricossa ritari sitten sai kärsiä paljon pilkkaa, mainitsee isä Charlevoix, »sillä hän palasi sairaampana kuin oli lähtiessään ollutkaan.»

Ponce de Leon ei kuitenkaan heittänyt löytöään sikseen, vaan lähti