Part 9

Millä kohdalla väsyneet Helleenit vihdoin näkivät meren, missä kajahti tuo kaikiksi ajoiksi mainioksi tullut huuto: thalatta! thalatta! sitä emme voi varmuudella sanoa; mutta monessakin paikassa tällä rannalla on näköala niin suuremmoinen, että se on omiaan herättämään samanlaisia tunteita tavallisessakin matkustajassa, saatikka sitten näännyksiin väsyneessä armeijassa. Parintuhannen metrin korkuisesta solasta silmä, joka sitä ennen on väsynyt Armenian puuttomien ylänköjen yksitoikkoisuuteen, näkee allaan metsäin peittämiä kukkuloita ja jalopiirteisiä harjanteita, joita syvät rotkolaaksot toisistaan erottavat. Koilliseen päin näkyy rannikkoa niemi niemen takaa ja vuorijonoja, jotka merestä vähitellen kohoovat takamaan lumihuippuihin saakka. Mutta koko etäisen taivaanrannan täyttää veden rannaton sininen pinta. Kauniin rakenteensa, väriensä ja vivahdustensa puolesta tämä rannikko suuressa määrin muistuttaa Kreikan rantamaisemia. Sen vuoksi tuo näköala niin riemastutti kreikkalaisia sotureita, kun se äkkiä avautui heidän eteensä. Mutta lisäksi olivat Kreikkalaiset, Mustanmeren rannalle päästyään, heimolaisten luona, joilla oli samat tavat ja kieli kuin heilläkin. Niin saapuivat he vihdoin Trapezos nimiseen miletoslaiseen siirtokuntaan.

Emme voi yksityiskohtaisesti tarkastella niitä seikkoja, joita Xenofon kertoo matkasta. Mainittakoon vain, että ne ovat siksi luonteenomaisia maalle ja kansalle, että ne yhä vieläkin samanlaisina tavataan. Kerromme vain erään piirteen esimerkiksi. Xenofon mainitsee sotamiesten vuorimaassa nauttineen hunajaa, joka oli niin myrkyllistä, että he siitä saivat raivokohtauksia. Hunaja ei kuitenkaan ollut asukkaitten myrkyttämää, vaan olivat mehiläiset sen koonneet Azalea pontica nimisestä kasvista, jota vieläkin kasvaa Trapezuntin takamaassa. Myrkky siirtyy mehiläisten kautta kasvista hunajaan ja myrkyllinen hunaja niin ollen on nykyisinkin siinä maassa tavallinen ilmiö.

Helleeniläisen armeijan vaikeudet eivät päättyneet vielä Trapezoksessakaan. Heidän täytyi tunkeutua edelleen marssien pitkin rannikkoa länteen päin, kestäen tuon tuostakin taisteluita asukkaitten kanssa, joitten maan kautta heidän tiensä kulki. Xenofon antaa mielenkiintoisia tietoja niistä vanhoista puoliraakalaisista kansoista, joita tällä rannikolla asui. Khalybien maan hän kertoo olleen erinomaisen rikasta raudasta. Kreikkalaiset pitivät tätä kansaa teräksen keksijöinä, sillä he osasivat valmistaa raudasta erinomaista terästä. Teräs onkin kreikan kielellä »khalybs». Mosynoikien maassa sotilaat söivät kastanjoja, joita he kutsuivat »litteiksi pähkinöiksi». Kastanjapuu ei näytä vielä Vanhalla ajalla olleen yleinen Välimeren maissa. Vasta Kotyoia nimisestä kreikkalaisesta siirtokunnasta sai Xenofonin johtama armeija laivoja, joilla se pääsi purjehtimaan omille mailleen.

Ktesias.

Xenofonin aikalainen, vieläpä entinen sotatoveri, oli Ktesias niminen kreikkalainen lääkäri, joka oli Artaxerxes Mnemonin palveluksessa. Ktesias vietti seitsemäntoista vuotta Persian kuninkaan hovissa. Palattuaan Kreikkaan hän julkaisi useita maantieteellisiä kirjotuksia Persian valtakunnan eri osista, varsinkin Intiasta. Ainoastaan Intiasta kirjotettu kirja on jälkimaailmalle säilynyt. Se on ensimäinen laajempi selonteko tästä etäisestä maasta ja sen kansoista. Ktesias ei kuitenkaan itse käynyt Intiassa, vaan kertoo niitä tietoja, joita hän Persiassa oleskellessaan sai, yrittämättä niitä seuloa tai arvostella; päin vastoin hän mieluummin kertoo juuri kaikenlaisia ihmeitä. Kreikkalaiset jo varhain huomasivatkin Ktesiaan arvostelukyvyn puutteen ja teoksen epäluotettavuuden. Siitä huolimatta hänen kirjaansa luettiin ja se se oli varsinainen lähde niille monenlaisille ihmetaruille, joita vielä myöhään Keskiajalla kerrottiin Intian ihmemaailmasta. Ne kummitukset, joilla Aleksanteri Suurenkin Intian retki myöhemmin koristettiin, olivat kotoisin juuri Ktesiaan kirjasta. Hän kertoi Intian »koirankuonolaisista», »koiranlypsäjistä», »kahdeksisormisista», kääpiökansoista ja ihmeellisistä lähteistä, joiden vesi astiassa paikalla muuttui juustoksi, ja monesta muusta samanlaisesta kummasta.

Aleksanteri Suuren sotaretki Itämaille.

Helleenien kansa ei korkeasta sivistyksestään ja laajoista suhteistaan huolimatta saanut suurta vaikutusvaltaa muuta kuin merenrannoilla, koska sen kansanvaltaiset, vapaat laitokset eivät suosineet suuren valtakunnan perustamista. Jos olot olisivat sille kannalle jääneet, niin kreikkalaisuus tuskin olisi saavuttanut sitä johtavaa asemaa, joka sillä myöhemmin oli Itämailla. Yhdistyksen toteutti vasta ulkopuolinen mahti, väkipakolla ja vasten Helleenien tahtoa.

Eräs varsinainen Kreikan ulkopuolella oleva sukulaisheimo, Makedonialaiset, yhdisti vallotussotain kautta Balkanin niemimaalla asuvat kreikkalaiset heimot valtakunnaksi, jonka päämies oli Makedonian kuningas. Tuskin oli tämä suurtyö tehty, niin käännettiin aseet yhteisin voimin Persiaa vastaan. Jo kuningas Filippos lähetti armeijan Vähän Aasian puolelle ja hänen kuoltuaan ryhtyi nuori Aleksanteri isänsä tuumia toteuttamaan.

Aleksanteri Suuren vallotusretki Länsi-Aasiassa on loistavin sotilaallinen suurtyö, mitä historia tuntee. Päällikön erinomaiset lahjat, hänen uljuutensa ja alttiutensa rohkaisemaan esimerkillään sotilaitaan kaikkialla, missä vaara oli suurin, hänen neronsa sekä suurien sotatoimien suunnittelussa että taistelun johdossa, hänen kaukonäköisyytensä ja valistunut suvaitsevaisuutensa, kaikki nämä ominaisuudet myötävaikuttivat Etu-Aasian vallotukseen ja Helleenien johtaman valtakunnan perustamiseen sen ikivanhalle kultuuripohjalle. Vasta Aleksanteri Suuren kautta Kreikkalaiset ja kreikkalainen sivistys syvälle juurtuivat Itämaitten oloihin ja painoivat niihin moniksi ajoiksi leimansa.

Persian valtakunnan, vanhan maailman suurimman mahdin hän mursi, laski kahdessatoista vuodessa valtansa alle alueen, joka oli yhtä laaja kuin koko Europpa, ja järjesti pääpiirteissään sen hallituksen. Hänen säädöksiensä etevää suunnittelua todistaa se seikka, että vaikka vallottaja itse niin aikaisin kuoli, niin hänen seuraajansa, valtakunnan jaettuaankin, sen pääasiassa toteuttivat kukin omassa valtakunnassaan. Vallotettuihin maihin perustettiin kaikkialle kreikkalaisia siirtokuntia, joista helleeniläisiä aatteita, helleeniläistä sivistystä levitettiin varsinaisten asukkaitten keskuuteen. Mutta Aleksanteri Suuri ei menetellyt siten kuin suuret vallottajat yleensä; hän ei sortanut vallotettuja kansoja, vaan osotti mitä suurinta suvaitsevaisuutta heidän laitoksiaan, käsityksiään ja uskontoaan kohtaan. Kreikkalaisia vallottajia sen vuoksi paremmin suvaittiin ja heistä otettiin auliimmin oppia. Tällä pohjalla kehittyivät edelleen Etu-Aasian olot, vieläpä senkin jälkeen, kun Rooma oli sinne valtansa ulottanut. Vasta muhamettilaisuus sai aikaan käänteen, tuhosi helleeniläisyyden ja samalla sulki Etu-Aasian Lännen vaikutuksilta.

Aleksanteri Suuren vallotusretkillä Etu-Aasiassa oli kerrassaan uraa aukaiseva merkitys Vanhan ajan maantuntemukselle ja sen perustuksella kehittyvälle nuorelle tieteelle.

Vasta niitten kautta saivat Kreikkalaiset oikeita ja perusteellisia tietoja Etu-Aasian maista, joitten kanssa he olivat olleet niin kauan tekemisissä. Heidän maantieteellinen näköpiirinsä laajeni toista vertaa laajemmaksi entistään. Moneen kertaan samoilivat kreikkalaiset armeijat Intian meren, Jaxarteen (Syr Darjan), Kaksoisvirtain ja Indoksen välisen laajan maan kautta ristiin rastiin. Tutustuttiin omin silmin Intiaan, josta oli niin paljon ihmeitä kuultu. Kaspianmeren eteläranta ja Persian lahden rannikko vasta nyt tarkemmin tutkittiin. Tutustuttiin monenlaisiin uusiin luonnonmaantieteellisiin oloihin, suola-aroihin ja erämaihin, joitten lomassa aina oli vehmaita viljelysseutujakin, nähtiin lumivuoria niin valtavia, että Kaukasokin niitten rinnalla joutui häpeään. Maitten vaihtelevainen rakenne, monenlaiset uudet kasvit ja eläimet, oudot ilmastolliset olot, kaikki kehotti vertauksiin vastaaviin oloihin Europassa ja siten laajensi Helleenien tietoa. Ja kaikki nämä seikat tutkittiin ja kirjotettiin muistiin tarkasti, sillä Aleksanteri, joka Aristoteleen oppilaana oli oppinut tieteitä rakastamaan, oli ottanut mukaansa Kreikan etevimpiä tiedemiehiä. Niinpä hänen sotaretkensä oli samalla tutkimusretkikin. Valitettavasti ei ainoakaan näistä kertomuksista ja tutkimuksista ole meidän aikaamme säilynyt, ainoastaan kirjottajain nimiä tunnetaan. Mutta tunnemme pääpiirteet niitten sisällyksestä myöhempäin historiankirjottajain poiminnoista.

Aleksanterin vallotusretki ei alkuaan ollut hänen suunnittelemansa; sen oli alkuun pannut jo hänen isänsä, Makedonian Filippos, joka Kreikkalaiset valtansa alle laskettuaan päätti yhdistää heidät suureen yritykseen yhteistä perintövihollista vastaan. Hän oli jo ryhtynyt valmistuksiin ja koonnut sotavoimia, kun hänet v. 336 e.Kr. murhattiin kesken aikeitaan.

Aleksanteri Suuri oli isänsä kuollessa ainoastaan kahdenkymmenen vanha. Khaironeian taistelussa hän kuitenkin oli osottautunut rohkeaksi sotilaaksi, ja jo kahtena ensimäisenä hallitusvuotena ilmenivät hänen erinomaiset hallitsijalahjansa. Ensi työkseen hän kukisti Makedonian sotaiset naapurikansat ja tukahutti nopeaan kapinayrityksen, jonka useat Kreikan kaupungit tekivät, vapautuakseen Makedonian ylivallasta. Keväällä v. 334 e.Kr. hän saattoi ryhtyä toteuttamaan isänsä suurta tuumaa, murtamaan Persian valtakuntaa. Siihen hän olikin isäänsä etevämpi sotilaana, eikä valtiomiehenäkään häntä huonompi.

Sotaretki Vähässä Aasiassa.

Persian puolelta ei ollut ryhdytty suuriinkaan valmistuksiin vaaran torjumiseksi. Vastustusta tapaamatta hyökkääjä saattoi kuljettaa sotaväkensä Hellesponton poikki. Pian oli Makedonian armeija Troijan lakeudella, jonka muistot rohkaisivat nuoren ruhtinaan mieltä ja kiihottivat häntä ponnistuksiin. Hän uhrasi Atheene jumalattarelle Ilionin raunioilla ja vietti Akhilleen haudalla muistojuhlan. Graneikoksen luona hän voitti armeijan, jonka Vähän Aasian persialaiset satraapit olivat häntä vastaan koonneet. Aleksanteri itse johti ratsuväkeään joen poikki suoraan vihollisen rintamaa vastaan ja ratkaisi siten taistelun. Voiton kautta hän sai koko Vähän Aasian valtoihinsa. Ainoastaan muutamissa kohissa yritettiin vastarintaa. Länsirannalla vallottajaa pidättelivät jonkun aikaa Miletos ja Halikarnassos, jota puolusti kreikkalainen palkkasoturijoukko Mnemonin johdolla ja foinikialainen laivasto. Efesos sitä vastoin ja muut samain rantain kaupungit antautuivat ja saivat kauan kaivatun sisällisen vapautensa takaisin. Seuraavan talven kuluessa Aleksanteri valiojoukolla samoili Vähän Aasian eteläisten maakuntain, Kaarian, Lyykian ja Pamfilian kautta, joissa väestö alistui, ja kulki Tauron solan kautta Fryygiaan. Tällä retkellä hän muun muassa kiersi Lyykian rannalla olevan Klimax vuoren, vaikka jyrkän vuoriseinän ja meren välinen sola oli niin ahdas, että vettä toisin paikoin oli sotamiesten suolivöihin saakka.

Fryygiassa Aleksanteri keväällä v. 333 e.Kr. kohtasi armeijansa pääosan, joka oli viettänyt talvea Efesoksessa. Hän marssi edelleen Kappadokian kautta »Kilikian porteille», vuorisoliin, joitten kautta tie kulkee Tarson poikki Kilikiaan. Nämä solat ovat niin vaikeat, että niitä pienelläkin voimalla olisi ollut helppo puolustaa, mutta Kilikian satraapi oli paennut ja jättänyt maakuntansa oman onnensa nojaan, ja siten makedonialainen armeija saattoi miekan lyömättä laskeutua Tarsokseen, joka on meren rannalla, vastapäätä Kyproksen saarta. Tarsoksesta Aleksanteri marssi edelleen Issos lahden pohjukkaan, jonne Dareios oli tulossa vastakkaiselta puolelta, suunnaton armeija mukanaan. Issoksen tappelu, toinen niistä kolmesta suuresta tappelusta, joitten kautta Persian voima murrettiin, taisteltiin meren ja Amanos vuoren välisellä kapealla tasangolla. Dareios oli itse valinnut tämän paikan, vaikka se olikin paljon edullisempi Makedonialaisille, koska tilan ahtaus esti Persian armeijaa saamasta etua suuresta ylivoimastaan. Persialaisten tappiota joudutti Dareioksen pelkuruus, sillä huomattuaan Aleksanterin makedonialaisen falangin etupäässä murtaneen hänen vasemman siipensä ja kääntyvän keskustaa kohti, Dareios suin päin lähti pakoon, hänen armeijansa joutui epäjärjestykseen ja kärsi musertavan tappion.

Foinikian ja Egyptin valtaus.

Vaikka tie Persian pääkaupunkiin olisi ollut avoinna, niin ei vallottaja kuitenkaan lähtenyt suurkuningasta takaa ajamaan, ennenkun oli vallottanut selkänsä taa jäävät maat. Sekä Syyriassa että Foinikiassa useimmat kaupungit antautuivat vastarintaa tekemättä, mutta mahtava Tyyros, luottaen saariasemaansa, päätti puolustautua. Aleksanteri rakennutti mannermaalta saarelle sillan, kokosi Foinikian muista kaupungeista melkoisen laivaston, ja yhtäaikaa maalta ja mereltä ahdistaen vallotti kaupungin ja möi sen asukkaat orjiksi. Silta on vielä tänä päivänä olemassa. Näin olivat Helleenit saaneet valtaansa sen kansan maan, joka vanhoista ajoista saakka oli heidän kanssaan merellä kilpaillut ja Xerxeen auttajana ollut vähällä tuhota Kreikan vapauden. Mutta Tyyrosta lukuun ottamatta Foinikiaa kohdeltiin leppeästi.

Tämän jälkeen Aleksanteri kohtasi vastarintaa vasta Gazan luona, joka kolme kuukautta piti puoliaan. Sieltä hän marssi edelleen Egyptiin. Memfiissä Egyptiläiset häntä riemulla tervehtivät, sillä Aleksanteri vihdoinkin vapautti heidät Persialaisten vihatusta sorrosta. Levättyään jonkun aikaa Egyptin pääkaupungissa Aleksanteri kävi Niilin Kanopos nimisellä suuhaaralla nähdäkseen erään paikan, josta Homeros kertoi. Paikka näytti hänestä niin soveliaalta merisatamaksi, että hän siihen perusti kaupungin, josta piankin kehittyi maailman tärkeimpiä kauppakaupungeita. Se sai Aleksandrian nimen, niinkuin myöhemmin useimmat muutkin vallottajan perustamat kaupungit.

Ennenkuin Aleksanteri kääntyi itää kohti, kävi hän vielä Zeus Ammonin keitaalla keskellä Libyan erämaata, saadakseen sieltä orakelilauseen vallotuksensa vahvistukseksi. Vaikka Aleksanterin historian kirjottajat epäilemättä ovatkin liiotelleet matkan vaikeuksia, niin olivat ne siitä huolimatta kylläkin suuret, koska vallottaja kuljetti mukanaan erämaahan melkoisen sotavoiman. Orakeli antoikin vallottajalle sen vakuutuksen, että Zeus itse tunnusti hänet pojakseen ja oli hänelle luvannut yhtämittaisia voittoja. Tämä vastaus kautta maailman kuulusta pyhätöstä oli Aleksanterille suureksi avuksi, sillä ennuslauseita uskottiin vielä yleiseen. Hänen kunnioituksensa Egyptiläisten kansallisia jumalia kohtaan lisäksi vahvisti sitä luottavaisuutta, jota hänen toimensa olivat heissä herättäneet.

Keväällä v. 331 e.Kr. Aleksanteri lähti Egyptistä ja marssi takaisin Foinikiaan ja sieltä erämaata kiertäen Thapsakokseen, jonka kohdalla siihen aikaan tavallisesti kuljettiin Eufratin yli. Aleksanterin toimesta oli joen poikki jo ennakolta rakennettu kaksi siltaa. Vallottajain tie kulki sitten edelleen Mesopotamian poikki Tigriin rannoille ja Tigriin länsirantaa aina Niniven seuduille saakka, jossa kuljettiin joen yli. Täällä, lähellä Ison Sabin laskupaikkaa, Dareios uuden suunnattoman armeijan keralla odotti vallottajaa. Hän oli nyt, Issoksen tappelusta oppia ottaen, valinnut taistelupaikaksi laajan tasangon, voidakseen käyttää hyökkääjiä vastaan koko ylivoimansa. Paikan nimi oli Gaugamela, mutta tappelu on nimitetty Arbelan tappeluksi kaupungin mukaan, joka oli lähistössä. Aleksanteri käsitti hyvin, että itämaalaisen armeijan taistelukunto suuressa määrin riippui siitä, oliko hallitsija itse läsnä johtamassa, ja sen vuoksi hän suunnitteli hyökkäyksensä sen mukaan. Vahvistettuaan siipiään, niin ettei niitä voitu kiertää, hän itse valiojoukkojensa kerällä hyökkäsi Persialaisten keskustaa vastaan, tavatakseen Dareioksen itsensä. Vaikka keskustassa olivatkin Persialaisten parhaat joukot ja nämä taistelivat urhoollisesti, tunkeutui Aleksanteri kuitenkin niin lähelle keskustaa, että Dareios alkoi pelätä vangiksi joutuvansa ja kääntyi pakoon. Samalla oli taistelukin voitettu, persialainen armeija hajotettiin ja Persian kohtalo oli ratkaistu.

Sota kääntyi nyt uudelle tolalle, ja tästä lähtien se alkaa käydä maantieteellisesti mieltäkiinnittäväksi, sillä makedonialainen armeija nyt marssi seutuihin, joista siihen saakka oli hyvin vähän tiedetty, vaikkeivät ne olleetkaan aivan tuntemattomat.

Ensi työkseen Aleksanteri nyt pyrki saamaan haltuunsa ne suuret kaupungit, joissa Persian kuninkaitten suunnattomat aarteet olivat. Hänen voittonsa vaikutus oli niin valtava, että sekä Babylon että Susa avasivat porttinsa, vastarintaa tekemättä. Babyloniassakin Aleksanteri uhrasi maan jumalille, suostutellen siten asukkaitten mieliä. Susasta, joka oli suurkuninkaitten talvi- ja kevätasunto, saatiin paljasta kultaa ja hopeata noin 50,000 talenttia — lähes kolmesataa miljoonaa markkaa — ja määrättömät varat purppuraa, savusteita ja jalokiviä, joita Persian kuninkaat olivat vuosisatain kuluessa koonneet aarreaittoihinsa. Sitten ei enää varain niukkuus haitannut sodankäyntiä, niinkuin alussa.

Susasta samottiin Persepoliihin, joka on Persian lahden luoteispään kohdalla ylempänä vuoristossa. Solissa yrittivät sekä vuorikansat että Persialaiset tehdä vastarintaa, mutta kaikki esteet voitettiin ja pian marssi Aleksanteri Persepoliihin, jossa vietettiin talvea. Sieltä saatiin vielä suurempi saalis kultaa ja hopeaa, kalliita kankaita ja kaikenlaisia muita aarteita. Saaliin arvo nousi noin 120,000 talenttiin. Aikaisin keväällä jatkettiin sotaretkeä, ensinnä Meedian pääkaupunkiin Ekbatanaan. Aleksanteri tahtoi välttämättä saada haltuunsa Dareioksen, pitäen tätä välttämättömänä Etu-Aasian vallitsemiselle. Ekbatanan hän sen vuoksi varusti tulopaikaksi sotaretken jatkamiselle. Käsittääksemme paremmin seuraavat tapaukset luomme lyhyen silmäyksen maahan, jonka kautta Aleksanteri nyt lähti tunkeutumaan.

Iraanin vallotus.

Ekbatana on Zagros vuoristossa, joka alkaa Araratista ja kulkee sieltä kaakkoa kohti Mesopotamian itärajana Persian lahdelle. Tässä vuoristossa olivat sekä Meedialaisten että Persialaisten varsinaiset kantamaat. Itään päin tästä korkeasta vuoristosta on ylänkömaa, noin 1300 metriä korkea meren pinnasta, joka on nykyisen Persian päämaa. Ylänköä, jonka yleisnimi on Iraan, rajottavat idässä Afghanistanin ja Baludshistanin jylhät vuoristot, erottaen Iraanin Indos-virran laaksosta. Tämä laaja alue, jota myös sanotaan Arianaksi, on enimmäkseen aroa ja erämaata, jolla lukuisat vuorimaista alkavat virrat riutuvat hiekkaan, jaksamatta niin kauas juosta, että ne löytäisivät tien mereen. Afghanistanin ja Persian rajalla, Seistanin maakunnassa, tunkeutuu erämaahan useita melkoisia virtoja, jotka eivät kokonaan katoo hiekkaan, vaan muodostavat arolle melkoisia umpijärviä.

Näissä vesi nopean haihtumisen ja laskuväylän puutteen vuoksi käy suolaiseksi. Traanin ylängön eteläpuolella ovat Karmanian ja Gedrosian vuoret, jotka erottavat sen Intian merestä ja ovat Zagros vuoriston jatkoa. Pohjoispuolella taas, Traanin ja Kaspian meren välillä, kohoo Elbrusin mahtava vuorijono, jonka keskipalkoilla on 5670 metriä korkea Demavend. Elbrus vuoriston itäosaa sanottiin vanhaan aikaan Hyrkanian vuoristoksi; sen eteläpuolella oleva maa, Parthia, joka roomalaisajalla oli niin tärkeä, oli Aleksanterin aikana vielä vähän tunnettu, vaikka se kuuluikin Persian valtakuntaan. Hiekkaerämaitten vuoksi on näitten seutujen kautta kulkevien teitten aina täytynyt seurailla jotenkin samoja reittejä.

Dareios oli toivonut, että Aleksanteri tyytyisi, vallotettuaan Persian tärkeimmät kaupungit ja niissä olevat aarteet ja antaisi hänen pitää loput valtakunnastaan. Siinä toivossa hän oli viettänyt talven 331 Ekbatanassa. Mutta huomatessaan vallottajan ajavankin häntä yhä edelleen takaa, hän lähti Ekbatanasta ja pakeni »Kaspian porttien» kautta Parthiaan. Tämä sola ei johtanut, niinkuin nimestä luulisi, Kaspian merelle, vaan se kulki Elbrusin syrjäselänteen poikki, joka Demavendin eteläpuolella eroo päävuoristosta, poiketen siitä suorakulmaisesti etelää kohti. Sen nykyinen nimi on Sirdar sola, ja sen kautta kulkee tie Teheranista Heratiin. Heti kun Aleksanteri oli järjestänyt Ekbatanassa asiat, niin hän pienen ratsumiesjoukon keralla lähti Dareiosta takaa ajamaan. Mutta vaikka hän ratsasti niin nopeaan, etteivät kaikki voineet mukanakaan seurata, niin ei hän kuitenkaan saapunut Parthiaan siksi ajoissa, että olisi tavannut Dareioksen vielä elossa. Bessos, Baktrian satraappi, oli tehnyt suurkuningasta vastaan salaliiton ja murhannut heikon ja epäröivän hallitsijan. Bessos ja muut johtavat Persialaiset toivoivat voivansa pelastaa itselleen ne tähteet, mitä vielä oli Persian valtakunnasta jäljellä. Aleksanterille tämä tapaus oli suuri pettymys, koska se pakotti jatkamaan sotaa ja suuressa määrin lisäsi hänen vaikeuksiaan. Mutta hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa Parthian pääkaupungissa, Hekatompyloksessa, armeijansa saapumista. Hekatompylos oli Kaspianmerestä kaakkoon päin Iraanin ylängöllä. Bessos oli paennut vuoriston poikki Baktriaan ja sinne Aleksanteri lähti häntä takaa ajamaan. Sitä ennen hän kuitenkin vallotti maat, jotka jäivät hänen selkänsä taa. Hän samoili Traanissa ristiin rastiin ja joutui näillä retkillä seutuihin, jotka vielä meidän aikanakin ovat melkein tuntemattomat.

Ensimäisellä retkellä hän yritti lannistaa vuoristokansat, jotka asuivat Hekatompyloksen ja Kaspian meren välillä. Jäykintä vastarintaa tekivät Mardit, jotka asuivat erinomaisen vaikeissa vuoriseuduissa. Roomalainen historiankirjottaja Curtius, joka kirjotti Aleksanteri Suuren historian nyt kadoksiin joutuneitten lähteitten mukaan, kuvaa tätä sankkain metsäin peittämää vuorimaata sillä tavalla, että melkein varmaan voimme päättää Mardien asuneen siinä osassa Elbrus vuoristoa, joka on mainitun meren eteläpuolella. Kreikkalaiset näkivät tällä sotaretkellä Kaspian meren, josta heillä oli ollut aivan väärät käsitykset, ja Aleksanteri Suurikin luuli sen olevan Asovan meren jatkoa. Herodotoksen tietoja siitä joko ei tunnettu tai ei uskottu. Palattuaan sotaretkeltä Mardeja vastaan Aleksanteri marssi Pohjois-Parthian kautta itään päin ja olisi kulkenut vuoriston poikki Baktriaan, ellei Aarian satraappi, joka vähän ennen oli alistunut, olisi tehnyt kapinaa. Aleksanteri siitä syystä äkkiä kääntyi etelään ja yllätti Satibarzaneen Artakoanassa, lähellä nykyistä Heratia. Tämän jälkeen hän vallotti Drangianan, nykyisen Seistanin, joka on kauempana etelää kohti. Makedonialaiset luultavasti kulkivat pitkin näitten seutujen suurimman joen, Hilmendin, laaksoa. Vuosi oli kulunut pitkälle, ennenkun nämä maat oli vallotettu, mutta Aleksanteri siitä huolimatta kulki eteenpäin vuorimaan kautta, jossa jokilaakso oli ainoa tie. Sama laakso on nykyäänkin tärkein tie Kandaharin ja Kabulin välillä. Maakunnan nimi oli vanhalla ajalla Arakhosia. Hilmendin lähteillä oli kuitenkin kuljettava korkean vuorisolan poikki, jossa armeija kärsi paljon vaivoja pakkasen ja paksun lumen vuoksi. Kabulin laaksossa oli vihdoin saavutettu Paropamisos, nykyinen Hindukush, joka valtavana lumisena muurina sulki tien pohjoista kohti. Vuoriston poikki tosin kulkee solia, mutta ne ovat niin korkeita, että yleensä kuuluvat vaikeimmin kuljettaviin. Aleksanterin aikana Kreikkalaiset nimittivät tätäkin vuoristoa Kaukasoksi, ja sen vuoksi kaupunki, joka sinne perustettiin, sai nimekseen »Kaukason viereinen Aleksandria».

Pohjoisilla aroilla.