Part 8

Keksittyään tämän selityksen, jossa on aavistuksia todellisesta luonnonlaista, vaikka päätelmät käyvät harhaan, Herodotos ikäänkuin johtopäätöksiään vahvistaakseen lausuu: »Aurinko on niinikään minun mielipiteeni mukaan syynä siihen, että ilma siellä päin on kuivaa, koska aurinko radallaan polttaa kaikki. Niinpä Libyan etäisimmässä osassa vallitsee ainainen kesä. Jos nyt vuodenaikojen asema muuttuisi ja siinä osassa taivasta, missä nyt pohjoinen ja talvi sijaitsevat, olisi etelätuulen ja suven paikka, ja pohjoinen siis sijaitsisi siinä, missä nyt etelä on, — jos niin olisi, niin aurinko, talvimyrskyn ja pohjatuulen karkottamana keskitaivaalta, menisi Europan etäisimpiin osiin, samoin kuin se menee Libyaan, tai kulkiessaan sitten koko Europan läpi se luullakseni vaikuttaisi Istroksessa saman ilmiön kuin nyt Niilissä.»

Vasta Aristoteles ja Eratosthenes arvasivat oikean syyn Niilin tulvaan, nimittäin troopilliset rankkasateet, joita keväällä ja alkukesästä sataa molempien lähdehaarain latvoilla. Agatharkhides myöhemmin vahvisti oikeaksi tämän arvelun, saatuaan siitä Sisä-Afrikan alkuasukkailta nimenomaisen tiedon.

»Mitä taas siihen tulee», sanoo Herodotos, »että Niilin luona ei puhalla tuulia, on minulla tämä mielipide: ei ole ollenkaan todenmukaista, että tuuli puhaltaa kovin lämpimistä seuduista, koska se tavallisesti puhaltaa jostain kylmästä.» Se onkin tosiaan yleinen tuulilaki, koska korkeat ilmapaineet sijaitsevat kylmillä, alhaiset lämpöisillä alueilla.

Niilin lähteet.

Niilin lähteet ovat vanhastaan olleet maantieteen mieltäkiinnittävimpiä kysymyksiä. Herodotos luonnollisesti koetti saada niistäkin selkoa. Mutta Egyptiläisiltä hän ei saanut suurtakaan valaistusta. Eräs Saisin kaupungin temppelikirjuri kertoi Niilin lähteitten olevan Syenen ja Elefantinen välillä, jossa oli Mofi ja Krofi nimiset vuoret. Vuorien välissä muka oli pohjattomia suonia, joista Niili kumpusi. Toinen puoli vedestä virtasi pohjoiseen päin Egyptiin, toinen taas etelään päin Etioppiaan. Farao Psammetikho oli muka pitkällä köydellä mitatessaan huomannut lähteet pohjattomiksi. Mutta Herodotos arveli kirjurin laskeneen leikkiä ja mainittujen lähteitten olevan vain pyörteitä, jotka estivät luotilankaa pohjaan painumasta.

Käydessään itse Elefantinessa hän näki, että Niili sen kohdalla muodosti melkoisen kosken. Siitä eteläänpäin hän kuuli maan kohoavan neljä päivämatkaa, mutta sitten alkoi lakea tasanko, jolla jo asui Etioppialaisia. Yhä kauempana etelässä täytyi astua maisin neljäkymmentä päivämatkaa; toisin sanoen, Herodotokselle kerrottiin siitä mutkasta, jonka Niili ylempänä tekee ja jossa useimmat kosket ovat. Nykyinen karavanitie sen katkaisee, ja samoin Herodotoksen ajalla tapahtui. Kun joki jälleen tavattiin, niin astuttiin muka toisiin laivoihin matkaa jatkettaessa. Kun on kuljettu edelleen kaksitoista päivää laivalla, niin saavutaan Meroe nimiseen kaupunkiin, jota sanottiin Etioppialaisten emäkaupungiksi. Sen raunioita on löydetty Khartumin ja Berberin väliltä. Mutta siitä eteenpäin ovat Herodotoksen saamat tiedot häälyväiset. Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymisestä nykyisen Khartumin seuduilla hän ei mitään mainitse. Huhun mukaan asui vielä Meroen tuolla puolen Automolien kansa. Tämä oli oikeastaan Egyptistä karanneita sotilaita, joille Etioppian kuningas oli antanut asuinpaikat. Myöhempien kirjailijain tiedoista käy selville, että Automolit asuivat Sennaarin seuduilla molempien Niilien välissä. Heidän eteläpuolellaan oli jälleen kuumaa erämaata. Mutta kaikkein etäimpänä, eteläisen meren rannalla, eli puoleksi tarumainen kansa, jota Herodotos nimittää Makrobeiksi, koska he elivät tavattoman korkeaan ikään. Heidän maassaan oli ylenmäärin kultaa ja »auringon pöytä», kaupungin ulkopuolella oleva niitty, joka oli aina täynnään nelijalkaisten eläinten lihoja. Herodotoksen kuvaus on satumainen, mutta luultavasti se kuitenkin lepäsi tosipohjalla. Hän sanoo Makrobeja mitä kauneimmaksi kansaksi, eivätkä he siis olleet neekereitä. Mutta nimi voi tarkottaa Arabeja, joita arvatenkin asui jo silloin Sansibarin rannikolla ja jotka luulon mukaan toivat kultaa Simbabyen seuduilta Mashonamaasta. Itä-Afrikan arot lukemattomine antilooppikarjoineen taas saattoivat hyvällä syyllä antaa aihetta taruun »auringon pöydästä», niin täynnään ne ovat riistaa. [Etelä-Arabian etelärannikon keskiosan nimi on Mahra ja sieltä ehkä olivat lähteneet Kreikkalaisten »Makrobit».]

Kambyses, hurja itsepäinen tyranni, päätti vallottaa Makrobienkin maan. Hän päätti kulkea sinne maata pitkin, oppainaan Elefantinessa olevia Iktyofageja (kalansyöjiä), jotka nimestä päättäen olivat merenrantalaisia. Retki kuitenkin epäonnistui, Kambyseen armeijaa ahdisti erämaassa niin ankara nälänhätä, että sotamiehet jo arpoivat ja söivät toisiaan, ja siitä suurkuningas vihdoin näki välttämättömäksi palata Egyptiin. Jos yritys olisi ollut mahdollinen toteuttaa, niin hän luultavasti olisi löytänyt Keski-Afrikan järvet ja Niilin lähteet, ennenkuin olisi saapunut »pitkäikäisten» maahan.

Toiselta taholta, Amnionin keitaasta, Herodotos sai tietoa Libyan sisäosissa virtaavasta joesta, jota on arveltu ehkä hämäräksi huhuksi Nigeristä. Tämän kuulopuheen nojalla hän arveli Niilin lähteitten olevan Libyan länsirannikon läheisyydessä ja joen virtaavan itää kohti, kunnes se Egyptin kohdalla kääntyy pohjoiseen. Mielipiteensä tueksi hän huomauttaa sitä, että Istros Europan puolella alkaa melkein yhtä kaukaa lännestä ja niinikään virtaa itää kohti koko maanosan halki. Johtopäätökset »ex analogia» olivat kreikkalaisen filosofian vahvoja puolia. Mutta se, mikä piti paikkansa abstraktisissa tieteissä, ei käynyt laatuun maantieteessä.

Libyan pohjoisrannikko.

Välimeren eteläranta Herkuleen patsaille saakka oli jo ikivanhoista ajoista tunnettu. Herodotos sanoo Libyan pohjoisrannikon jääneen joka suhteessa huonommalle osalle kuin muut maat, koska siellä niin niukasti sataa. Hän jakoi Pohjois-Libyan kolmeen vyöhykkeeseen. Lähinnä Välimeren rantaa oli asuttava rannikko, sen takana oli petoeläinten vyöhyke, joka petoeläinten runsauden vuoksi ei kelvannut asuttavaksi, ynnä tämän eteläpuolella kolmas eli erämaavyöhyke, jota peitti hiekka, ja josta vesi ja kasvullisuus puuttui. Sama jako pitää yhä vieläkin paikkansa. Petovyöhyke vastaa sitä keidasvyöhykettä, joka on rannikon ja varsinaisen erämaan välillä ja jota Arabit sanovat »Taatelien maaksi», koska juuri näissä keitaissa kasvaa parhaat taatelit ja mainittu hedelmäpuu oikeastaan onkin keitaissa toimeentulon perusehto. Näitä keitaita myöten kulki maan sisätse yhtä suuntaa meren kanssa karavanitie, jossa aina kymmenen päivämatkan päässä oli keidas. Herodotokselle oli kerrottu keitaissa olevan suolaa niin runsaasti, että asukkaat siitä rakensivat talonsa, ja hän päättää tästä, ettei niissä voi paljoakaan sataa, sillä muutoinhan suolahuoneet sulaisivat. Nämäkin olot ovat yhä vielä ennallaan. Aivan sateettomia eivät keitaat kuitenkaan ole. Joka talvi sataa joku rankanlainen sadekuuro ja silloin tosiaan tapahtuukin, että asukkaitten suolataloja sortuu.

Monet Herodotoksen mainitsemista paikoista voimme kartalla varmaan määrätä. Ensimäinen Egyptistä lähtien oli Ammonin keidas, nykyinen Siwah, joka onkin Egyptistä kymmenen päivämatkan päässä. Herodotos sanoo keitaan väestön olleen Etioppialaisten ja Egyptiläisten sekarotua. Keidas oli laajalta kuulu jumalankuvastaan, Ammonista, joka oli muutoin ihmisen muotoinen, mutta pää oli oinaan. Siellä oli myös »auringon lähde», jonka veden Herodotos mainitsee päiväsydännä olevan kylmimmillään, mutta sitä enemmän lämpiävän, kuta enemmän ilta lähestyy, niin että se puoliyön aikana kiehuu, mutta sitten jälleen alkaa viiletä. Lähteen lämpötila todellisuudessa on alati sama, 29°C, koska se kuohuu syvemmistä maakerroksista, joitten lämpötila ei tunne ilman lämmön jokapäiväisiä vaihteluja. Siitä syystä vesi tulikuumalla keskipäivällä tuntui jääkylmältä, illalla ja yöllä sitä vastoin, jolloin ilma erämaassa jäähtyy tavattomasti helpon säteilyn vuoksi, vesi tuntuu lämpiämistään lämpiävän. Tälläkin tarulla oli siis tosipohja, taru vaan aina liiottelee tosioloja.

Seuraava karavaniasema oli Augila, ja sekin on kymmenen päivämatkaa Ammonin keitaasta länteen päin. Tämä keidas oli, kertoo Herodotos, kuulu erinomaisista taateleistaan, jonka vuoksi rannikolla asuvat Nasamonit kävivät siellä taatelien kaupalla. Sama on laita nykyäänkin; kolmisenkymmentä vuotta takaperin Augilassa oli noin 200,000 taatelipalmua, joitten hedelmiä ympärillä asuvat Beduiniheimot pitävät muita parempina. Garamanttien keidas, nykyinen Fezzan, oli kuitenkin paljon kauempana lännessä Augilasta kuin kymmenen päivämatkaa. Herodotos kertoo Garamanttien, joita oli melkoinen kansa, ylläpitäneen Välimeren kanssa säännöllistä yhteyttä, ja oli matka meren rannalle 30 päivämatkaa. Garamanttien tapana oli myös muka sotavaunuilla retkeillä etelässä asuvain Etioppialaisten luo, arvatenkin orjia hakemaan. Nämä Etioppialaiset Herodotoksen kuvauksesta päättäen — hän sanoo niitten asuneen luolissa ja juosseen nopeammin kuin hevosetkin — ehkä olivat samaa Tibbu kansaa, jota asuu Saharan keskellä Tibesti vuoristossa.

Nasamoninuorukaisten matka.

Jo vanhalla ajalla kulki Välimeren rannalta epäilemättä karavanitie erämaan poikki Sudaniin saakka, ja olojen pakosta samoja seutuja kuin nykyisetkin karavanitiet. Herodotoksen kertomus Nasamoninuorukaisten matkasta antaa tukea tälle oletukselle. »Heidän mahtavilla miehillään oli ollut ylimielisiä poikia, jotka miehiksi vartuttuaan olivat muitten toimeen panemiensa vallattomuuksien muassa kerran arvalla määränneet viisi joukostaan lähtemään Libyan erämaahan katsomaan, voisivatko he mahdollisesti nähdä jotain enempää, kuin mitä oli nähty, silloin kun oli pisimmälle päästy. Sillä pitkin sitä osaa Libyasta, joka koskettaa pohjoista merta, Egyptistä alkaen aina Soleis niemeen saakka, missä Libyan rannikko päättyy, asuu Libyalaisia ja näitä useita eri kansoja, paitsi missä Helleenit ja Foinikit asuvat. Mutta ylempänä, loitompana merestä ja meren ääressä asuvista ihmisistä, Libya on täynnään petoeläimiä. Ja tuolla puolen petoeläinten alueen on hiekkaa ja kauhean vedetöntä ja vallan autiota maata. Sittenkun siis nuorukaiset ikätoveriensa toimesta olivat lähteneet liikkeelle, he varustettuaan mukaansa runsaasti vettä ja ruokatavaroita ensin kulkivat asutun seudun kautta, sen tehtyään he saapuivat petoeläinten alueeseen, siitä he kulkivat erämaan halki länsituulta kohti. Tultuaan sitten laajan hiekkaisen maan poikki, he vihdoin näkivät tasangolla kasvavia puita, joita he lähestyivät ja joitten hedelmiä he poimivat. Mutta heidän poimiessaan ilmestyi pieniä, keskikokoa vähempiä miehiä, jotka ottivat ja veivät heidät pois. Ja Nasamonit ymmärsivät yhtä vähän viejäin kieltä kuin nämä Nasamonien. Mutta he veivät Nasamonit ylen suurien soitten halki, ja tultuaan niitten poikki he saapuivat kaupunkiin, jossa kaikki olivat saman kokoisia kuin viejät ja iholtaan mustia. Ja kaupungin ohi virtasi suuri joki ja siinä näkyi krokotiileja.» Nasamoninuorukaiset olivat kuitenkin päässeet palaamaan kotimaalleen, kertomaan löytöretkestään. Herodotos päättelee, että heidän näkemänsä joki oli Niili, joka muka yläjuoksullaan siis virtasi lännestä itään, halki koko Libyan. Mahdollista on, että kertomus tästä matkasta oli Nasamoneilla säilynyt taruna ja että Herodotos» sen semmoisena kuuli, mutta että liike hänen aikanaan jo oli yleisempikin. Luultavaa on, että Nasamoninuorukaisten retki oli todellisuudessa tapahtunut, siinä kerrotut maantieteelliset seikat pitävät siksi hyvin yhtä todellisten olojen kanssa. Joki, jonka he näkivät, oli ehkä Niger, ja kaupunki Timbuktu, joka on sekä vanha että vanhastaan suurikin keskusta. Mainittakoon kuitenkin, ettei kameeli, tuo »erämaan laiva», vielä siihen aikaan ollut tunnettu Libyan erämaassa. Matkat sen vuoksi olivat suoritettavat hevosella.

Molemmissa viimeisissä keitaissa, jotka Herodotos mainitsee etäimpänä lännessä, asuivat Atarantit ja Atlantit. Edellisistä hän kertoo, että heidän oli tapana kirota aurinkoa ja sättiä sitä kaikella tavalla, silloin kun se oli keskellä taivasta, koska se poltti heitä ja heidän maataan. Atlantilaisten hän taas sanoo ei syöneen mitään, jolla oli ollut henki, eikä milloinkaan nähneen unia. He olivat saaneet nimensä maassaan olevasta Atlas-vuoresta, »joka on kapea ja joka puolelta ympyriäinen, ja niin korkea, ettei ole mahdollista nähdä sen huippua. Sillä kesät talvet niitä peittää pilvet. Tämän vuoren väittävät maanasukkaat olevan taivaan kannatuspylvään.» Tuo oli epäilemättä tieto Atlas-vuoristosta, vaikka se todellisuudessa on aivan toisenlainen kuin Herodotos olettaa; se on monenkertainen laaja vuorimaa, joka täyttää koko Luoteis-Afrikan.

Niistä kansoista, jotka asuivat merenrannalla Karthagon ja Egyptin välillä, Herodotoksella oli tarkempia tietoja. Hän mainitsee niitten kaikkien kuuluvan Libyalaisiin, nykyisten Berberien esi-isiin. Lähinnä Egyptiä asuivat Adymarkhidit, joitten naisten runsasta tukankasvua Herodotos kiittelee. Kyrenaikan kreikkalaisten siirtokuntien takana taas olivat Giligammit ja Asbystit, jotka olivat mainittavan taitavia ohjaamaan nelivaljakkoa. Giligammien maassa kasvoi silfionkasvi, joka Vanhalla ajalla oli suuressa maineessa, koska sen luultiin parantavan kaikkia tauteja. Kasvi, jota ei muualla ollut, kävi kuitenkin vähitellen niin harvinaiseksi, ettei keisari Neron ajalla ollut muuta kuin yksi ainoa jäljellä, ja senkin Nero tuotti Roomaan, kuten Plinius kertoo. Edelleen länteen päin asuivat Psyllit, Makit, Lotofagit ynnä muita puoliraakalaisia kansoja, joilla oli kaikenlaisia omituisia tapoja. Niitten kaikkien yhteisenä omituisuutena Herodotos mainitsee korkean iän, ja kokemus onkin osottanut, että erämaan kuiva ilmasto on maailman terveellisimpiä. Heidän pääelinkeinonsa oli karjanhoito, niinkuin olikin luonnollista, koska heidän maansa olivat aroa. Ainoastaan rannikolla, jossa oli kreikkalaisia ja foinikialaisia siirtokuntia, harjotettiin maanviljelystä ja hedelmäpuiden hoitoa.

Yhä lännempänä, arvatenkin nykyisessä Tunisiassa, asui maanviljelyskansoja. Mutta lisäksi oli sikäläisissä vuorissa runsaasti kaikenlaista suurta riistaa, muun muassa elefantteja, jotka kuitenkin ovat näiltä mailta kokonaan hävinneet. Maksy-kansan nimi muistuttaa nimitystä »Amazigh», jolla Tuaregit nykyään kutsuvat itseään. Maksyt väittivät polveutuvansa Troijalaisista. Herodotos mainitsee kamelikurjenkin, joka siihen aikaan vielä oli yleinen Välimeren rannalla, nykyään sitä harvoin tavataan Saharan pohjoispuolella. Kreikkalainen kirjailija saamainsa tietojen mukaan erottelee arojen ja vuorimaitten eläimistöt toisistaan ja tekee selkoa kummankin omituisista lajeista. Kaiken kaikkiaan oli Herodotoksella Pohjois-Afrikan maantieteellisistä oloista sangen monipuoliset ja oikeat tiedot. Ne ulottuivat erämaan poikki Sudaniin saakka, hämärtyen kuitenkin sen mukaan kuin seutujen matka Välimerestä piteni. Marokon länsirannastakin hän oli kuullut kerrottavan. Hän mainitsee mykästä kaupasta, jota Foinikit sillä rannalla kävivät alkuasukkaitten kanssa.

Herodotoksen teos on tärkeimpiä lähteitä Vanhan ajan maantiedon tuntemiselle. Mutta kun Kreikkalaisten maantuntemus ja arvosteleva tutkimus seuraavina vuosisatoina vielä melkoisesti kehittyi, niin aljettiin »historian isää» pitää kovin epäluotettavana, koska hän kertoi monia asioita selvässä tarun muodossa. Siitä aljettiin koko teostakin pitää ala-arvoisena ja tämä hylkäävä käsitys pysyi voimassa kauan Uudelle ajalle saakka. Mutta nykyisin on Herodotokselle ruvettu antamaan yhä enemmän arvoa. On huomattu, että kaikki, mitä hän oman näkemänsä mukaan kertoo, on luotettavaa ja tarkkaan havaittua. Missä hän taruja kertoo, siinä hän samalla mainitsee tietonsa muilta kuulluiksi ja ilmi lausuu niitten ohella epäilyksensä. Mutta tarut semmoisinaankin ovat arvokkaat Vanhan maailman käsityksien ilmauksena. Eikä niitten arvoa suinkaan vähennä se seikka, että monenkin ihmeellisen, mielikuvitukselta näyttävän jutun takaa hohtaa tosipohja, josta se ehkä on alkuaan versonut.

Mutta Herodotoksen teoksesta lisäksi huokuu sama ennakkoluuloton, totuuden perille pyrkivä tutkijahenki, joka sitten kohotti Helleenien tieteen niin korkealle. Hänen käsityskantansa muodostaa sillan vanhemman lapsellisen, jumal’uskoon ja sankaritaruihin perustuvan maailmankäsityksen ja myöhemmän valistuneen tutkimuksen välillä. Toiselta puolen hän vielä vakaasti luotti vanhoihin jumaliin ja heidän ihmeitä tekevään voimaansa, toiselta taas koetti kaikkialla riistää ilmiöiltä ihmeen verhon ja löytää niille luonnollisen selityksen.

Xenofon ja kymmenentuhannen paluumatka.

Torjuttuaan Persian suurkuninkaitten hyökkäykset Kreikka pääsi idän puolelta rauhaan. Xerxeen suunnattoman yrityksen kärsittyä niin surkean haaksirikon, ei Persian hallitsijoita enää haluttanut jatkaa vallotussotaa. Ainoastaan Vähän-Aasian kreikkalaiset siirtokunnat jäivät edelleenkin Persian vallan alle; maayhteys esti niitä, samoin kuin Foinikkejakin, enää omin voimin vapautumasta.

Mutta tutustuttuaan Persialaisiin Europan puoleisetkin Helleenit alkoivat yhä enemmän retkeillä Aasian puolelle. He alkoivat palkkasotureina palvella verivihollisiaan, jotka kovan kokemuksen opettamina osasivat antaa täyden arvon heidän urheudelleen ja sotataidolleen. Luultavasti Kreikkalaiset näillä sotaretkillään vähitellen oppivat tuntemaan, kuinka hatara Persian sisällinen yhteys oli ja kuinka jättiläisvaltakunta ehkä voitaisiin hajottaa. Palkkasoturien kokemuksien pohjalla alkoi kehittyä käsitys, joka vihdoin sai Aleksanteri Suuren kulkemaan Hellesponton poikki.

Tunnetuin kreikkalaisten palkkasoturien seikkailuista Persiassa on »kymmenentuhannen retki», jota Xenofon »Anabasis» teoksessaan kuvaa. Mesopotamiasta palatessaan nuo kymmenentuhatta, muitten teitten ollessa tukossa, tunkeutuivat Mustanmeren rannalle melkein tuntemattomien vuorimaitten kautta. Heidän seikkailukas ja vaarallinen retkensä on sen vuoksi maantieteen kannalta tärkein seuraavan ajan tapauksista.

Persian kuninkaan Artaxerxes Mnemonin nuorin veli Kyyros oli koonnut armeijan, syöstäkseen veljensä valtaistumelta, ja tässä armeijassa taistelivat nuo 10,000 kreikkalaista palkkasoturia. Kyyroksen hävittyä Kunaxan tappelussa ja saatua surmansa (401 e.Kr.) täytyi Kreikkalaisten, vaikka he olivatkin omalla sivustallaan voittaneet, nopean paon kautta välttää suurkuninkaan kosto. Ainoa tie, joka oli heille avoinna, johti Armenian vuoriston kautta Mustallemerelle. Vaaroista ja vaikeuksista huolimatta retki onnistuikin. Xenofon, joka Klearkhoksen kaaduttua oli saanut ylijohdon, kirjotti siitä matkakertomuksen, joka sisältää ensimäiset luotettavat tiedot Armeniasta. Kymmenentuhannen matka on huolellisten tutkimusten kautta voitu nykyisillä kartoilla merkitä, vaikka Xenofonin ilmottamat matkanmäärät ovatkin erehdyttävät, koska ne melkoisesti riippuivat siitä, mimmoisia vastuksia kulloinkin kohdattiin ja mimmoisessa matkakunnossa armeija kulloinkin oli. Armenian maitten vuorimuodot ovat siksi luonteikkaita, etteivät aivan suuret erehdykset ole mahdollisia.

Armenia.

Armeniaa, josta Etu-Aasian virrat laskevat eri suunnille, on korkeutensa vuoksi sanottu Etu-Aasian katoksi. Se täyttää suuren osan Mustanmeren, Välimeren ja Kaspian meren välisestä kolmikulmaisesta alueesta. Araratin ja Erzerumin välillä on Armenian ylänkö keskimäärin 2000 metriä korkea, ilmanala on sen vuoksi suuren osan vuodesta jotenkin ankaraa. Vielä ylänköä paljon korkeammalle kohoavat vuorijonot, joista tärkeimmät ovat Tauro, rajana Mesopotamiaa vastaan, ja Anti-Tauro, joka kulkee sen kanssa rinnan pohjoisempana. Muista vuorista on tunnetuin Ararat, Van järven koillispuolella.

Araratin pohjoispuolitse virtaa Araxes (Aras) Kaspianmereen; samoilla seuduilla ovat Eufratin ja Tigriin lähteet. Eufratin läntinen lähdehaara, jonka nimi Armeniassa yhä vielä on Frat, sama kuin Raamatussa, saa alkunsa Erzerumin läheisyydestä ja erottaa toisistaan Suur-Armenian ja Vähän-Armenian; itäinen lähdehaara, Muradsu, alkaa Araratin lähiseuduilta, seurailee Tauron pohjoista lievettä ja yhtyy läntiseen lähdehaaraan, ennenkuin molemmat yhtyneinä murtautuvat vuoristosta Mesopotamian lakeille. Tigriin lähteet ovat Armenian eteläosassa, itäisen lähdehaaran lähellä Bitliin kaupunkia Tauron korkeilla kukkuloilla. Tämä lähdehaara laskee sieltä nopeasti alemmille maille, yhtyäkseen tuota pikaa läntiseen. Bitliin itäpuolella on korkeitten vuorien välissä melkoinen Van-järvi, jonka vesi on heikosti suolaista. Järvellä ei ole ainoatakaan maanpäällistä laskujokea, mutta luultavaa on, että se osan vedestään menettää maanalaisten suonien kautta.

Kymmenentuhannen Kreikkalaisen matka oli vaikea varsinkin siitä syystä, että se sattui talven ajaksi, joka tässä ylänkömaassa on sangen ankara. He kulkivat ensin Tigriin poikki ja alkoivat sitten marssia ylöspäin pitkin joen itärantaa, kunnes saapuivat sille paikalle, missä Meedian vuorista laskeva Sab yhtyy Tigriiseen. Siellä Tissafernes petoksen kautta anasti haltuunsa Klearkhoksen ja Helleenien muut päälliköt ja surmautti heidät, vaikka kuningas Artaxerxes oli vakuuttanut palkkasoturijoukolle vapaan paluumatkan. Päällikkönsä menettäneet sotilaat valitsivat silloin atheenalaisen Xenofonin johtajakseen, ja tämä sitten taidolla ja tarmolla johti heidät vuoriston poikki Mustanmeren rannalle.

Kreikkalaiset kulkivat Sabin poikki ja jatkoivat edelleen matkaa, Persialaisten alinomaa ahdistaessa. Kreikkalaiset olivat valinneet tämän vuorisen tien siinä toivossa, ettei persialainen ratsuväki voisi heitä ahdistaa vuorimaassa niinkuin niillä aroilla, joitten poikki lyhyin tie meren rannalle olisi käynyt. Vuorimaassa he saattoivat helpommin torjua sen hyökkäyksen. Marssittuaan Niniven ohi he saapuivat siihen vuoristoon, jossa asuivat Kardukhit, nykyisten Kurdien esi-isät, erinomaisen sotainen kansa, joka urhoollisesti puolusti vuorisoliaan kreikkalaista armeijaa vastaan. Kreikkalaiset piankin huomasivat heidät vaarallisemmiksi vihollisiksi kuin Persialaiset olivatkaan. Vähitellen he kuitenkin tunkeutuivat Kardukhien maan kautta Armeniaan. Kuljettuaan Tigriin latvajokien poikki he tapasivat Eufratin latvajoet, kulkivat niittenkin pohjoispuolelle Van-järven länsisivua, näkemättä kuitenkaan järveä. Xenofon kuvaa sotamiesten kärsimyksiä keskellä ankaraa talvea, lunta ja pakkasta; toiset tulivat sokeiksi lumen hohteesta, toiset palelluttivat jalkansa. Mutta Armenian asukkaat sitä vastoin kohtelivat heitä ystävällisesti, kun he lupasivat karttaa kaikkea väkivaltaa, ja antoivat heille runsaasti ruokatavaroita. Xenofon kertoo heidän puoleksi maanalaisista rakennuksistaan, jommoisia Armeniassa on vielä tänä päivänä. Erzerumin pohjoispuolella olevassa vuorimaassa alkoivat taistelut maanasukkaita vastaan uudelleen; mutta sotaan tottunutta, henkensä edestä ponnistelevaa kreikkalaista armeijaa ei voitu pidättää.