Part 7

Arvokkain niistä maantieteellisistä tiedoista, joita Herodotos Etu-Aasiasta mainitsee, on selonteko Persian kuninkaitten rakentamista teistä. Näitten teitten tarkotus oli sotilaallinen, ne helpottivat vallotettujen maitten kurissa pitämistä. Tärkein niistä oli »Kuninkaantie», joka kulki Sardeesta, siis Egean meren läheisyydestä, pääkaupunkiin Susaan, joka oli ylämaassa lähellä Persian lahtea. Rakennuksiltaan ei tosin Kuninkaantiekään näytä olleen kovin etevä, koska esim. silloista ei ole säilynyt nykyaikoihin jäännöksiä, niinkuin Roomalaisten silloista kaikissa Europan maissa, jotka he laskivat valtansa alle. Mutta niitten varsilla oli kuitenkin säännölliset asemapaikat, »kestikievarit», joitten velvollisuus oli nopeimmilla hevosilla kuljettaa seuraavaan asemaan kuninkaan viestejä. Kaikkiaan oli Sardeen ja Susan välillä 111 asemaa. Kuninkaantie karttoi Mesopotamian lakeita, missä suottuvia, missä aromaisia seutuja ja seurasi sen itäisiä reunavuoria. Juuri tätä tietä Xerxes lähetti Susaan pikasanoman Atheenan vallotuksesta ja Salamiin meritappelusta, ja ne saapuivat niin nopeaan perille, ettei Herodotoksen mielestä ollut mitään, mikä voisi kulkea nopeammin kuin nämä sanomat. Sanansaattaja viipyi Sardeesta Susaan kymmenen päivää, kulki siis noin 240 kilometriä vuorokaudessa. Myöhemmin samalla tiellä käytettiin sananlennätystä tulimajakoilla. Kukkuloille oli koottu polttoaineita, jotka sytytettiin palamaan, heti kun puolelta tai toiselta näkyi lähenevä merkkituli. Siten voitiin odotetusta tärkeästä tapauksesta lähettää tieto ennen tehdyn sopimuksen mukaan, tai esim. varottaa vihollisen lähestymisestä. Luultavasti Herodotos oman näkemänsä mukaan tekee selkoa kuninkaantiestä, sillä kaikesta päättäen hän kävi sekä Babylonissa että Susassa, vaikkei hän sitä erityisesti mainitse. Hän kuvaa muun muassa jokiliikettä Eufratilla ja Tigriillä, joka on puolenkolmatta vuosituhatta säilynyt samanlaisena ja arvatenkin oli ainakin toisen verran vanhempi. »Alukset ovat pyöreät ja niitten runko, joka on tehty Armeniassa taipuvista puista ja pajunoksista, on nahkoilla päällystetty vettä pitäväksi. Näillä aluksilla lasketaan jokea pitkin Babyloniin, jossa tuodut tavarat myydään — enimmäkseen kuljetetaan palmuviiniä — ja myydään aluksen puinen runkokin. Mutta nahkat sälytetään aasien selkään, joita on aluksessa mukana, ja palataan maisin kotimaahan. Virta on nimittäin niin kova, että sitä myöten on mahdoton nousta ylöspäin.» Tämä koskee varsinkin Tigristä, joka juuri nopeudestaan on saanut nuolen nimen.

Babylon.

Babylonista, sen suunnattomista muureista ja rakennuksista Herodotos antaa erittäin värikkään kuvauksen. Semiramiin riippuvat puutarhat mainittiin maailman seitsemän ihmeen joukossa. Muut ihmeet olivat Artemiin temppeli Efesoksessa, Alexandrian tulimajakka eli Faros, Rhodoksen kolossi, Zeun kuvapatsas Olympiassa ja Mausolos kuninkaan hauta. Babylonin suuruuden aika oli kuitenkin jo ollut ja mennyt Herodotoksen siellä käydessä, eikä monta vuosisataa kulunut, ennenkuin se joutui kokonaan autioksi ja osaksi purettiin, osaksi sai sortua maan tasalle.

Suurkuninkaan armeija.

Jos Herodotos olisi voinut aavistaa, kuinka tärkeä lähdeteos hänen historiastaan tulisi vielä tuhansien vuosien kuluttua, niin hän epäilemättä olisi kertonut enemmän Persian valtakunnasta ja sen sisällisestä järjestyksestä. Mutta ehkä edellytti hän useimmat seikat maanmiehilleen tunnetuiksi ja kertoi etupäässä semmoisia, jotka olivat heille uusia, jotka olivat tarpeen historian valaisemiseksi tai muutoin heitä huvittivat.

Maantieteenkin kannalta on kuitenkin valaiseva se kuvaus, jonka hän antaa Persian armeijassa edustetuista kansoista ja niitten asestukscsta. Armeijan ytimenä olivat Persialaiset. Heidän pukunaan oli korkea suippolakki, »tiaara», pitkät housut, ruumiinmukainen kirjava takki ja sen päällä suomuinen rautapanssari, joka oli kalannahkan näköä. Aseina oli lyhyet keihäät, suuret kilvet, viinissä ruokonuolet ja oikealla puolella vyössä tikari. Assyrialaisilla oli, paitsi muita aseita, pellavaiset panssarit, vaskikypärit ja rautapiikkiset nuijat, Baktrien pääaseina olivat ruokojouset. Heidän naapureillaan Skyyteillä oli korkeat suipot kypärit ja kaksiteräiset kirveet. Intialaiset, joilla vaatetuksena oli puuvillaiset takit, taistelivat ruokojousilla ja nuolilla. Kaspialaisilla oli karvakauhtanat ja omituiset tikarit. Sarangit oli helppo tuntea kirjavasta puvustaan ja korkeista, vettä pitävistä saappaistaan. Erikoista huomiota herättivät Niilin yläjuoksulta tuodut kähärätukkaiset Etioppialaiset, joilla oli toisella olallaan jalopeuran tai pantterin nahka. Ruumiinsa he värittivät punaisella ja valkoisella. Aseina oli suuret jouset, jotka oli valmistettu palmun oksista, keihäät, joitten kärjessä oli antiloopin sarvi teränä, ynnä puunuijat. Aasian Etioppialaiset taas olivat sileätukkaisia, he erosivat kaikista muista varsinkin kypärinsä puolesta. Tämä oli nimittäin valmistettu hevosen päänahkasta, johon oli jätetty sekä korvat että harja. Ruumistaan he suojelivat kurjennahkaisella kilvellä. Moskeilla ja Kolkhislaisilla oli puukypärit, Thraakien kypäröissä oli ketunpää. Libyalaisilla oli vaatteina eläimennahkoja ja aseina puukeihäät, joitten kärki oli polttamalla karkaistu. — Monta muuta etäistä kansaa mainitaan siinä suunnattomassa armeijassa, jonka Xerxes oli koonnut ja jonka pieni Hellas eripuraisuudestaan huolimatta voitti ja tuhosi. Tämä armeija sinään todistaa, kuinka laajalle Persian valta ulottui sekä Aasiassa että Afrikassa, kuinka aina Keski-Aasian aroilta, etäisestä Intiasta ja Afrikan kuumista osista koottiin sotavoimia Europan kukistamiseksi. Monta omituisuutta huomaamme sekä vaatteissa että aseissa, jotka kultuurista etäisemmissä seuduissa ovat nykyaikoihin saakka säilyneet jotenkin samanlaisina.

Persia oli valtansa alle laskenut koko Etu-Aasian Mesopotamiasta Välimereen ja Egean mereen saakka ynnä lisäksi Egyptin. Se oli sitä paitsi valtavasti laajentanut näitten maitten yhteyksiä vallottamalla maat itään ja pohjoiseen päin aina Intiaa ja Keski-Aasian aroja myöten. Kyyros, valtakunnan varsinainen perustaja ja järjestäjä, kukisti lyhytikäisen Meedian ja laski valtansa alle koko nykyisen Iraanin. Kambyses vallotti Egyptin, Dareios Luoteis-Intian ja hän ynnä Xerxes yrittivät liittää Europankin valtakuntaansa. Vanha Persia oli laajin valtakunta, mitä historia siihen saakka tunsi.

Se oli sivistynytkin valtakunta, vaikka hallitsevan rodun sivistys oli enemmän lainattua kuin itse kehitettyä. Itämaisen despotismin nojalla oli koko valtiorakennus, itämaiset olivat Persialaisten katsantokannat, vaikka he, samoin kuin Meedialaisetkin, olivat aarialaista kansaa. Valtakunnan sisällinen järjestys oli hyvä, tehokkaana ulottui suurkuninkaan valta etäisimpiinkin osiin saakka, ja siinä siis saattoi kehittyä laaja yhdysliike. Persia vihdoin toteutti maayhteyden Intian kanssa, jota Assyria ja Babylonia turhaan olivat koettaneet. Suurkuninkaat rakensivat pääkaupunkeihinsa palatseja ja temppeleitä ja koristivat niitä kukilla ja veistoksilla Babyloniasta opittujen esikuvain johdolla. Kaksoisvirtain maasta Persialaiset saivat kiilakirjotuksenkin, jonka he muodostivat oman kielensä mukaiseksi. Mutta Vanhan Persian mahtiaika oli liian lyhyt, voidakseen runsaampaa kirjallisuutta luoda. Persialaiset eivät kehittäneet oppia eikä tiedettä, joka olisi ollut verrattava Kreikan tutkimukseen. Vähän sen vuoksi tiedämme tästä suuresta valtakunnasta Persialaisten omain kirjallisten muinaismuistojen kautta; niitä on vain säilynyt kuninkaitten muistotauluja. Kreikkalaisilta olemme saaneet siitä enimmät tietomme. Vähän on sen vuoksi maantietokin hyötynyt Persian valtakunnan laajuudesta. Vasta kun Aleksanteri Suuri sen maakunta maakunnalta vallotti, lankesi runsaammin valoa semmoisiinkin Aasian maihin, joista ei siihen saakka tiedetty muuta kuin hämäriä taruja.

Massagetit.

Herodotos kokosi kuitenkin, mitä tietoonsa sai. Hän koetti muun muassa saada selkoa Massageteista, jotka Kyyroksen voittamalla olivat saaneet niin paljon mainetta. Hän kertoo heidän olleen auringon palvelijoita, eläneen vaimoyhteydessä ja noudattaneen naisoikeutta (naisilla arvatenkin oli heidän kesken perintöoikeus). Massagetit olivat tunkeneet Skyytit edeltään länteen päin, Skyytit vuorostaan Kimmeriläiset Mustanmeren pohjoispuolisilta aroilta. Arvellaan Massagettien olleen turanilaista kansaa; nimi merkitsee »kalan syöjiä Gettejä». Kultaa ja vaskea Herodotos kertoo heidän omistaneen runsaasti, mutta ei rautaa eikä hopeaa ensinkään. Ehkä heidän metallinsa olivat kotoisin Altaista, jossa jo on hyvin ammoin malmia louhittu, niinkuin vanhat, toisin paikoin kolmeakinkymmentä metriä syvät kaivokset todistavat. Massagettien naapureina olivat Herodotoksen tietojen mukaan Issedonit. Missä näitten kansain asuinsijat olivat, ei käy Herodotoksen kuvauksesta täysin selville. Hän kertoo Kyyroksen ja Massagettien välisen taistelun tapahtuneen Araxes joen seuduilla. Tällä joella tarkotettiin Vanhalla ajalla Armeniasta Araratin sivu juoksevaa jokea, joka laskee Kaspian mereen länsipuolelta. Yleinen peritty käsitys sitä vastoin on, että taistelu tapahtui kaukana koillisessa, ehkä Jaxartes (Syr Darja) joen seuduilla, ja että Herodotos oli nämä molemmat nimet sekottanut. Mutta silläkin käsityksellä on hankaluutensa. Koska Massagetit olivat kalansyöjää kansaa ja yksi heidän jokensa suuhaaroista laski Kaspian mereen, niin lienevät he asuneet tämän meren rannoilla ja ehkä hallinneet sen etelärantaakin.

Herodotos Intiasta.

Herodotoksen mieltä näyttävät suuressa määrin kiinnittäneen ne tiedot, joita hän Persialaisten kautta sai Intiasta. Hän ylistää Intian rikkautta ja arvelee Intialaisten olleen lukuisin kaikista maailman kansoista. He maksoivat Persian suurkuninkaalle, jonka mahti ei kuitenkaan ulottunut paljon kauemmas Indos virtaa, verona suunnattoman määrän kultahiekkaa. Paljon edemmäksi Indosta eivät Herodotoksenkaan tiedot ulottuneet. Maata sen itäpuolella hän sanoo hiekkaerämaaksi, niinkuin se enimmäkseen onkin, ja asumattomaksi. Hän luettelee useita Intian kansoja, jotka puhuivat eri kieliä ja osaksi olivat paimentolaisia. Toisilla kansoilla hän sanoo olleen peräti raa'at tavat, ja tosiaan Intiassa yhä vieläkin on sivistyneitten Hindujen rinnalla mitä alimmalla kannalla eläviä luonnonkansoja. Toiset kansat söivät vain kasviaineita, eivätkä ottaneet mitään elävää hengeltä — se käy yhteen braamanoitten, Hindujen pappissäädyn vanhastaan noudattamien tapojen kanssa. Paitsi kultaa hän mainitsee maan tuottavan eräänlaista villaa (pumpulia), jota muka kasvoi puissa ja joka oli kauniimpaa ja parempaa vaatteiksi kuin lampaan villa. Hän oli niinikään kuullut, että Indos joessa oli krokotiileja, ja arveleekin sitä Niilin ohella ainoaksi joeksi, jossa niitä on. Mutta elefanteista hän, kumma kyllä, ei mainitse mitään. Herodotos luuli Intialaisia itäisimmäksi kansaksi. Heidän maansa oli niin kuuma, että ihmisten iho siellä paloi tummaksi.

Intian Paktyike, joka oli Turkestanissa asuvain Baktrien naapurimaa, ehkä tarkotti nykyistä Afghanistania. Paktyiken asukkaitten Herodotos kertoo koonneen arolta kultaa suurien muurahaisien luomista keoista ja paenneen sitten nopeilla kameleilla muurahaisten hyökätessä. Juttu oli nähtävästi vanha intialainen taru, joka oli tullut Herodotoksen korviin. Nämä muurahaiset kummittelivat kauan Länsimaitten mielikuvituksessa, samoin kuin Intiasta yleensä vielä Keskiajallakin kerrottiin jos minkälaisia ihmejuttuja. Myöhemmät kirjailijat kuvittelivat muurahaisten sijasta kamalia nelijalkaisia aarneja, joilla oli siivet ja jalopeuran kynnet. Vielä 16:nnen vuosisadan kertomuksissa Intian aarnit ja kultamuurahaiset kummittelivat. Alkuaan ne ehkä olivat vain aron vaarattomia murmeleita, jotka kaivavat maan pinnan täyteen kuoppia. Englantilaiset matkustajat kertovat, että kultaa Tibetissä sanotaan »pippilikaksi», joka sanan mukaan merkinnee muurahaisikultaa. Nimellä siis olisi vanhat juuret ja taru ollut laajalle levinnyt.

Intian vallotus oli Herodotoksen tietojen mukaan seuraus eräästä tutkimusretkestä, joka oli tapahtunut Persian kuninkaan käskystä. Dareios oli lähettänyt kreikkalaisen Skylaxin yhdessä muitten miesten kanssa laskemaan laivoilla Indos jokea pitkin mereen, ja matkan suoritettuaan laivat olivat palanneet Punaisen meren pohjukkaan samaan paikkaan, josta Foinikit olivat farao Nekon toimesta lähteneet matkaan purjehtiessaan Afrikan ympäri. Muuta tietoa ei kuitenkaan ole säilynyt Skylaxin matkasta kuin Herodotoksen lyhyt maininta.

Arabia.

Arabian sanoo Herodotos olevan etelässä viimeisen kaikista asutuista maista ja ainoan maan, jossa libanoto, mirhami, kasia, kaneli ja ledanon kasvavat. Muuta todenperäistä tietoa ei hänellä ollutkaan Arabiasta. Hän kertoo satuja totena. Libanotoa kootessa muka poltettiin styrax-puuta, sillä ainoastaan sen avulla voitiin karkottaa pienet kirjavat lentokäärmeet, jotka libanotoa vartioivat. Kasiaa hakiessaan Arabit sitoivat vuotia ja nahkoja ruumiinsa ympärille ja kasvoilleen, paitsi silmiensä eteen. Kasiaruoho muka kasvoi eräässä järvessä, joka ei ollut varsin syvä; sen ympärillä ja sisässä asusti siivellisiä eläimiä, jotka muistuttivat yökköjä, vikisivät kovasti ja pitivät urhoollisesti puoliaan. Niitä täytyi torjua silmiltään ja samalla niittää kasiaa. Mutta kaneelin he keräsivät vielä ihmeellisemmällä tavalla. »Missä se kasvaa ja mikä maa sen tuottaa, sitä he eivät saa mainita, muuta kuin että toiset sanovat sen luultavasti kasvavan niillä seuduin, missä Dionysos (viinin jumala) kasvatettiin.» Näitä puikkoja, joita Herodotoksen mukaan Kreikkalaiset sanoivat Foinikeilta saamallaan nimellä kinamomoniksi, toivat suuret linnut, jotka kantoivat niitä pesiinsä. Kokoojat veivät suuria lihankappaleita pesien luo, jotka olivat korkeilla vuorilla, linnut lensivät alas, kantoivat lihankappaleita pesiinsä, mutta pesät eivät kestäneet niin suurta painoa, vaan hajosivat ja putosivat maahan, ja maasta koottiin niissä ollut kaneli. Ledanonin taas sanottiin syntyvän mitä pahanhajuisimmasta aineesta, vaikka se itse oli hyvänhajuinen. Sitä nimittäin kasvoi pukkien parrassa samalla tavalla kuin pihkaa puussa. Sitä käytettiin useitten voiteitten tekoon ja Arabit siitä valmistivat suitsutuksia. Arabian maassa vallitsikin sanomattoman suloinen tuoksu. Herodotos vielä kertoo siellä olleen lampaita, joilla oli niin raskaat rasvahännät, että paimenet rakensivat niitten alle pieniä vankkureita. Tämän jutun voimme arvata todenperäiseksi, sillä onhan vieläkin lampaita, joitten rasvahäntiä paimenet samoin kannattavat. Useimmat muut Herodotoksen kuulemista jutuista lienevät olleet semmoisia merimieskaskuja, joita Foinikit levittelivät pelottaakseen muita lähtemästä heidän vesilleen. Foinikeilla epäilemättä oli Arabiasta ja sen tuotteitten alkuperästä tarkemmat tiedot.

Kreikkalaiset Egyptissä.

Suuremmassa määrässä kuin mikään muu maa kiinnitti Egypti Herodotoksen huomiota. Siellä hän laajimmalti matkusti, Egyptin oloihin hän koetti enimmän syventyä. Häntä viehätti maan rikkaus, sen vanha historia, korkealle kehittynyt kulttuuri ja monenlaiset tuotteet, tavat ja uskonto. Niinpä hän sanookin: »Lähden nyt puhumaan Egyptistä, koska se omistaa enimmät ihmeet ja tarjoaa suurempia muistomerkkejä kuin koko muu maa.»

Kreikkalaiset olivat saaneet Egyptissä jalansijan ja vaikutusvaltaa jo joku vuosisata ennen Herodotoksen käyntiä. Seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. saapui Niilin suistamoon »pronssipukuisia meren miehiä», joitten apua orakeli oli luvannut Psammetikholle hänen kapinaan noustessaan. Nämä meren miehet näyttivät olleen joonialaisia ja kaarialaisia merenkulkijoita, joilla oli pronssihaarniskat. Kun Psammetikho oli saanut maan valtansa alle, niin hän sijotti nämä auttajansa Dafneen, Niilin itäisimmän suuhaaran rannalle. Samaan aikaan hän näyttää antaneen Miletoslaisille luvan perustaa kauppapaikan läntisen, Kanobisen suuhaaran varrelle. Siitä kasvoi Naukratiin kaupunki, jonka pohjat onkin löydetty. Seuraavan vuosisadan alussa kreikkalaiset palkkasoturit kuningas Psammetikho II:sen palveluksessa tunkeutuivat kauas etelää kohti Etioppian rajoille saakka. Abu Simbelissä, lähellä nykyistä Wadi Hallaa, on löydetty faraoitten rakentamista muistomerkeistä kreikkalaisten ja foinikialaisten palkkasoturien kirjotuksia, jotka todistavat heidän sinne saakka saapuneen faraon sotaretkillä. Viisikymmentä vuotta myöhemmin myönnettiin Naukratiille Amasiin aikana erikoisia kauppaoikeuksia, niin että siitä kehittyi tärkeä kauppakaupunki. Egyptiläisten ja Kreikkalaisten suhteet näyttävät yhä enemmän kehittyneen, niin että farao Amasis otti kreikkalaisen puolisonkin ja muutti joonialaiset palkkasoturit Dafnesta Memfiiseen henkivartijoikseen. Hän suosi kreikkalaisia oppineitakin, sekä Pythagoraan että Thaleen sanotaan oleskelleen hänen hovissaan.

Herodotoksen tiedot Egyptistä.

Herodotoksen aikana olivat siis Helleenit tuttuja ja suvaittuja Niilin laaksossa. Hän käyttikin hyväkseen tilaisuutta täysin määrin ja hänen tietonsa täydentävät monella tavalla hieroglyfien todistusta ja valaisevat varsinkin Egyptin maantieteellisiä oloja. Mainitsemme niistä tärkeimpiä.

Herodotoksella oli aivan oikea käsitys Egyptin luonnonmaantieteellisistä oloista. Hän ylistää jokilaakson hedelmällisyyttä molemmin puolin oleviin erämaihin verraten ja lausuu, että »Egypti on Niilin lahja», sillä Egyptin tilalla oli ilmeisesti ollut pitkä Välimeren lahti, jonka Niili oli vähitellen täyttänyt lietteillään. Herodotos arveli, että jos Niilin vesi voitaisiin johtaa Punaiseen mereen, niin tämäkin vähitellen täyttyisi; 10,000 vuodessa siitä tulisi samanlainen maa kuin Egypti. Nämä mielipiteet ovat aivan oikeat; aika, jonka Niili on tarvinnut suorittaakseen työnsä, on vain ollut hyvin paljon pitempi. Punaisen meren Herodotos hyvin tiesi ja mainitsee sen vuorovedet, jotka varmaan jo aikaisin herättivät Foinikkien ja Kreikkalaisten huomiota, koska tätä ilmiötä ei ole Välimeressä sanottavassa määrässä. Punaisen meren omituisista tuulioloista hänellä niinikään oli oikeat tiedot; lokakuusta toukokuuhun olivat pohjatuulet vallalla tämän kapean meren pohjoisosassa, meren eteläosassa taas etelätuulet. Toisena vuosipuoliskona vallitsivat koko merellä pohjatuulet. Tämä tuulien tuntemus puolestaan todistaa, että merellä käytiin kauppaa. Tuuliolot ja koralliriuttain runsaus vaikeuttivat kuitenkin purjehdusta niin suuresti, että suurin osa tavaroista pysähtyi meren keskivaiheille ja kulki maan poikki Niilille. N.s. Arabian erämaan kautta, joka on Niilin ja Punaisen meren välillä, kulki montakin tärkeätä karavanitietä.

Niilin tulvat.

Egyptin suurin luonnonihme on Niili ja sen tulvat. Se viehätti Ilerodotosta, samoin kuin muitakin kreikkalaisia ajattelijoita ennen ja jälkeen syvämietteisiin selitysyrityksiin. Herodotos kertoo, ettei hän Egyptissä ollessaan voinut saada Niilin luonnosta mitään tietoa papeilta eikä muiltakaan ja tekee sen vuoksi johtopäätöksensä sen mukaan, mitä hän itse näki.

»Olin kuitenkin halukas saamaan heiltä tietoa, minkä vuoksi Niili paisuu ja on tulvillaan sata päivää, alkaen kesäpäivän seisauksesta, mutta saavutettuaan tämän päiväluvun jälleen vetäytyy takaisin ja vähenee uomassaan, niin että se pysyy matalana koko talven ajan aina seuraavaan kesäpäivän seisaukseen asti. Kaikesta tästä en voinut saada keltään egyptiläiseltä mitään tietoa tutkiskelussani heiltä, mikä kyky Niilillä on olla päinvastaista luontoa kuin muut joet. Näitä seikkoja tahdoin tietää, kuin myös, minkä vuoksi Niili yksin kaikista joista ei aikaan saa tuulenpuuskia.

»Muutamat Helleeneistä, jotka ovat tahtoneet tulla kuuluiksi viisaudestaan, ovat esittäneet tästä vedestä kolmea mahdollisuutta», joista Herodotos kuitenkin pitää kahta niin mahdottomana, että hän ne vain mainitsee. Toinen on Thaleksen, vaikkei kirjailija filosofia nimitä, ja sen mukaan Niilin tulvan aiheuttaisivat pohjatuulet, »etesiat», jotka kesällä puhaltavat Välimerellä ja Egyptin rannalla ovat kovat ja vakaat. Ne muka estäisivät Niilin vettä juoksemasta mereen. Herodotos sitä vastaan huomauttaa, etteivät nämä tuulet aina puhalla, eivät ainakaan yhtä kiihkeästi, ja eivätpä muutkaan joet, jotka niitä vastaan virtaavat, siitä paisu. Toinen selitys, jonka voimme arvata olevan miletoslaisen Hekataioksen, on hänen mielestään vielä ymmärtämättömämpi. Sen mukaan Niili alkaisi Okeanosta ja siten saisi aikaan tulvan, ja Okeano virtaisi koko maan ympäri. Tätä selitystä hänen mielestään on suotta vääräksikään todistaa, koska se perustuu Okeanoon, siis aivan tuntemattomaan seikkaan. Herodotos pitää Okeanoa vain Homeroksen ja muitten runoilijani mielikuvitelmana. »Kolmas selitys on kyllä todenmukaisin, mutta itse asiassa enimmän väärä.» Sen voimme arvata Anaxagoraan esittämäksi. Sen mukaan Niili saisi vetensä sulavasta lumesta. Mutta »kuinka se voisi saada vetensä sulavasta lumesta, se kun enimmäkseen virtaa mitä lämpöisimmistä maista kylmempiin?» Etelästä päin Egyptiin puhaltavat tuulet ovat muka niin lämpöiset, ettei se selitys ole mahdollinen. Tuo maa on alati sateeton ja jäätön ja »lumentulon jälkeen täytyy pakostakin seurata sadetta viisi päivää, niin että jos Niilin lähteillä sataisi lunta, niin siellä sataisi myös vettä. Kolmanneksi ihmiset ovat kuumuudesta mustia. Ja ilmahaukat ja pääskyset pysyvät siellä vuoden umpeensa, kurjet taas, jotka pakenevat talven tullessa Skyyttien maahan, matkaavat niihin paikkoihin talvehtimaan.» Tämä kaikki muka todistaa, ettei Niilin lähteillä voi sataa lunta.

Herodotos puolestaan esittää seuraavan selityksen »näistä hämäristä seikoista»: »Talvisin ajavat talvimyrskyt auringon pois sen vanhalta radalta ja se saapuu Libyan yläosiin.» Ja sillä muka onkin kaikki sanottu. »Sillä on luonnollista, että se maa, jota lähimpänä ja jossa tämä jumala (aurinko) juuri oleskelee, enimmän janoo vettä, ja että siinä joen omaperäiset lähteet ehtyvät.»

Hän todistelee sitten mielipidettään laveammalti. »Silloin kun aurinko kulkee Etelä-Libyan yli, se aikaansaa seuraavan ilmiön. Koska ilma näissä seuduin on alati selkeä ja maa lämmin, siellä kun ei ole kylmiä tuulia, niin aurinko kulkiessaan vaikuttaa saman kuin sillä on tapana tehdä kesällä kulkiessaan keskitaivaalla. Se vetää nimittäin puoleensa vettä ja sen tehtyään työntää veden pois pohjoisiin seutuihin, jolloin tuulet ottavat vastaan, hajottavat ja sulattavat sen. Luonnollisesti siis tuosta maasta puhaltavat tuulet, etelä ja lounas, ovat kaikista tuulista ne, jotka ovat sateisimmat. Mutta minusta näyttää siltä, että aurinko ei joka kerta laske luotaan kaikkea sitä vettä, minkä se vuotuisesti Niilistä saa, vaan että se myös jättää ympärilleen osan. Vaan kevään tullen aurinko jälleen nousee keskelle taivasta ja siitä perin se taas tasaisesti vetää vettä kaikista joista. Siihen saakka toiset joet virtaavat suurina, niihin kun yhtyy paljon rankkasadevettä, ja koko maa on sade- ja tulvapurojen vallassa. Mutta kesällä, jolloin rankkasateet lakkaavat vuotamasta jokiin ja aurinko vetää vettä niistä, ne ovat voimattomat. Niili taas, joka ei saa rankkasadetta, mutta jota aurinko vetää puoleensa, on luonnollisesti ainoa joki, joka talvella virtaa paljon matalampana kuin kesällä. Sillä kesällä sitä vedetään yhtä paljon kuin kaikkia muitakin vesiä, mutta talvella sitä yksin ahdistetaan.» Herodotos toisin sanoen luulee, ettei auringolla talvella, sen ollessa kaukana etelän kuivissa erämaissa, ole muuta apua janoonsa kuin Niili, jonka vuoksi se vetää tämän melkein kuiville; mutta kesällä sitä vastoin, kun se on kohonnut korkeammalle Välimeren taivaalle, on paljon muitakin jokia, ja Niili silloin pääsee vähemmällä vesiverolla. Hänen selityksensä mukaan Niilin tulva siis olisi joen luonnollinen vedenkorkeus, sen luontainen vesimäärä taas luonnotonta, auringon aikaansaamaa ehtymistä.