Part 6
Tiedot Herodotoksen elämänvaiheista ovat aivan vaillinaiset. Hän syntyi Halikarnassoksessa, Kaariassa, ehkä v. 484 e.Kr. Asuttuaan jonkun aikaa maanpakolaisena Samoksen saarella ja otettuaan osaa tirannin kukistamiseen kotikaupungissaan hän muutti Atheenaan. Siellä hän v. 445 e.Kr. julkisesti luki osan historiastaan, ja se miellytti Atheenalaisia siihen määrään, että nämä hänelle antoivat mainitun suuren palkinnon. Mutta jo seuraavana vuonna hän lähti Ateenalaisten kanssa Etelä-Italiaan perustamaan hävitetyn Sybariin sijaan Thurioin kaupunkia, jossa hän asui loput elämäänsä. Epäilemättä hän kuitenkin myöhemminkin kävi Ateenassa, jonka huomattavimpien miesten, Perikleen, Sofokleen y m. ystäviä hän oli. Herodotoksen luullaan kuolleen v:n 425 vaiheilla, ei varmaan tiedetä, Ateenassako vaiko Thurioissa.
Herodotoksen teoksesta kuitenkin näkyy, ettei hänen elämäkertansa ollut näin ahdasrajainen, vaan että hän oli aikaansa nähden matkustanut erinomaisen laajalti. Luultavasti hän matkusteli nimenomaan kootakseen aineksia teostaan varten. Näistä matkoista ei kuitenkaan ole säilynyt suoranaisia tietoja; ainoastaan siitä, mitä hän teoksessaan mainitsee, voimme tehdä johtopäätöksiä. Hän tunsi näkemänsä mukaan Vähän Aasian rannikon kaikki kolme sivua. Egean meren saaret olivat hänelle kauttaaltaan tutut, Kreikan mantere niinikään ja niemimaan rannat pohjoiseenkin päin, koska hän oli käynyt niin etäällä toisistaan olevissa paikoissa kuin Dodonassa ja Byzantionissa. Mustanmeren pohjoisrannikolla hän lienee oleskellut enemmänkin aikaa, pääasiallisesti Olbiassa, kävipä jonkun päivämatkan päässä sisämaassakin. Hänen kertomuksensa Kolkhiista ja sen asukkaista viittaavat siihen, että hän oli senkin maan käynyt. Sieltä käsin hän sai oikeat tietonsa Kaspian merestä ja sen takana olevista aroista. Babylonia hän kuvaa silmänäön mukaan, Tyroksessa hän hankki tietoja Herakleen temppelin paikasta, Egyptissä matkusteli laajalti kautta maan, etelässä aina Syeneen, Niilin ensimäisille koskille saakka. Kyrenaikankin hän omasta kokemuksestaan tunsi, ja luultavaa on, että hänen matkansa käsittivät vielä paljon enemmänkin maita, vakk'ei hänellä ollut aihetta siitä mainita.
Tunnettu maailma ja maanosat.
Herodotos oli käynyt suurimman osan hänen ajallaan tunnetusta maailmasta ja lisäksi joka taholla saanut ensi kädestä tietoja vielä etäisemmistä seuduista. Hän saattoi siis mielestään hyvällä syyllä oikoa maanmiestensä maantieteellisiä käsityksiä, jotka hän matkoillaan oli huomannut monessa kohden ahtaiksi ja vääriksi.
»Minun täytyy nauraa», hän sanoo, »nähdessäni, kuinka monet kyllä piirustavat maan karttoja, mutta ei kukaan ole järkevällä tavalla sitä kuvannut. Ne piirustavat nimittäin Okeanon virtaavaksi maan ympäri, joka taas laitetaan niin pyöreäksi, kuin jos se olisi harpilla vedetty, ja tekevät Aasian yhtä suureksi kuin Europan. Minä tahdon sen vuoksi muutamin sanoin osottaa näiden kumpaisenkin suuruuden sekä millaiseksi kumpikin on piirrettävä.
»Aasiassa asuvat Persialaiset, jotka ulottuvat eteläiseen, noin kutsuttuun Punaiseen (Intian) mereen saakka. Näitten tuolla puolella asuvat pohjoiseen päin Meedialaiset, Meedialaisten takana Saspeirit, Saspeirien takana Kolkhislaiset, jotka ulottuvat pohjoiseen mereen saakka, mihin Fasis joki laskee. Nämä neljä kansaa asuvat merestä mereen.
»Siitä jatkuu Aasia kahtena niemekkeenä länteen päin, ja näitä minä nyt aion kuvata. Toinen niemeke, alkaen yhdeltä puolelta pohjoisessa Fasis joesta, ulottuu Egean mereen pitkin Pöntöstä ja Hellespontosta troialaisen Sigeionin kohdalle. Etelässä taas tämä sama niemeke ulottuu Foinikian ääressä sijaitsevasta Myriandros lahdesta mereen Triopionin kärkeen saakka. Tällä niemekkeellä asuu kolmekymmentä kansakuntaa.
»Tämä on nyt toinen näistä niemekkeistä. Toinen alkaa Persiasta ja jatkuu Punaiseen (Intian) mereen; sen muodostavat Persia, siitä alkava Assyria ja Arabia. Se päättyy, jos kohta ainoastaan tavallisen kielenkäytön mukaan, Arabian lahteen (n. Punaiseen mereen), johon Dareios johti Niilistä kanavan. Persiasta aina Foinikiaan saakka on maa leveä ja laaja; mutta Foinikiasta tämä niemeke jatkuu pitkin palestinalaista Syriaa ja Egyptiä, mihin se päättyy. Siinä on ainoastaan kolme kansaa.
»Tämä on se osa Aasiaa, joka ulottuu Persiasta länteen päin. Mutta Persialaisten, Meedialaisten, Saspeirien ja Kolkhislaisten tuolla puolen itäänpäin olevaa maata rajottaa yhtäältä Punainen meri (nyk. Intian meri), pohjoisessa taas Kaspian meri ja Araxes joki, joka virtaa itään päin. Aina Intiaan saakka on Aasia asuttu, mutta siitä pitäen on maa autio itään päin, eikä yksikään saata ilmottaa, minkälainen se on.
»Semmoinen ja niin suuri on Aasia. Mutta Libya (Afrika) liittyy toiseen niemekkeeseen. Sillä Egyptin jäljestä alkaa jo Libya.
»Minä siis ihmettelen niitä, jotka ovat rajottaneet ja erottaneet toisistaan Libyan, Aasian ja Europan. Sillä erotus niitten suuruudessa on melkoinen. Europpa nimittäin (joka Herodotoksen mielestä oli suurin) ulottuu pituudelleen pitkin molempia, mutta leveydeltään niitä ei voi verratakaan keskenään. Sillä Libya on selvästi meren ympäröimä, paitsi sitä osaa, mikä rajoitun Aasiaan, kuten Egyptiläisten kuningas Neko ensimäiseksi, mikäli me tiedämme, on näyttänyt.» Herodotos sitten kertoo Foinikkien matkasta Afrikan ympäri, ynnä Persialaisten yrityksestä suorittaa uudelleen sama matka ja Karthagolaisten maineesta, että muka hekin olivat sen tehneet.
»... Mitä Europpaan tulee, ei kukaan ole selvästi huomannut, onko se idässä ja pohjoisessa meren ympäröimä, mutta pituudeltaan tiedetään sen ulottuvan pitkin molempia toisia maanosia. Enkä minä myöskään voi ymmärtää, miksi maalla, joka kuitenkin on yksi, on kolme eri nimitystä, jotka ovat naisten nimiä... Niinpä väittävät useimmat Helleenit, että Libya on saanut nimensä eräästä kotimaisesta naisesta, Libyasta, ja Aasia taas Prometheun vaimon nimen mukaan. Tämän nimen omaksuvat myös Lyydialaiset, väittäen, että Aasia on saanut nimensä Asieen, Kotyksen pojan ja Maneen pojanpojan, eikä Prometheun Aasian mukaan... Mutta mitä Europpaan tulee, niin ei yksikään ihminen tiedä, onko se meren ympäröimä, eikä mistä se on tämän nimen saanut. Ei myöskään ole tunnettua, kuka sen on antanut, jollemme tahdo väittää, että maa on saanut nimensä tyroslaisesta Europasta, jolloin se siis olisi aikaisemmin ollut nimetön, niinkuin toisetkin maanosat. Mutta nytpä onkin ilmeistä, että tämä oli kotoisin Aasiasta (Europpa oli tyroslaisen kuninkaan tytär, jonka Zeus tarun mukaan ryösti) eikä saapunut tähän maahan, jota Helleenit nykyään kutsuvat Europaksi, vaan ainoastaan Foinikiasta Kreetaan ja Kreetasta Lyykiaan... Me puolestamme tulemme käyttämään maanosien käytäntöön otettuja nimiä.»
Herodotoksen aikana oli siis yleisessä käytännössä jo tapahtunut jako maanosiin. Mutta »historian isän» ja hänen aikalaistensa käsitykset maanosien laajuudesta olivat vielä hyvin hämärät. Silloin tunnettujakin aloja huomioon ottaen ne olivat väärät. Maitten ja merien yleisistä piirteistä tosin oli tietoa, mutta ulottuvaisuuksista olivat käsitykset aivan nurjat.
Skyytit ja heidän maansa.
Pohjoismaalaisille ovat Herodotoksen kuvauksista mieltäkiinnittävät varsinkin ne tiedot, joita hän antaa Mustanmeren pohjoisrannikon ja etäämmän sisämaankin silloisista kansoista. Mustanmeren rantue oli osaksi kreikkalaisten siirtokuntien hallussa, mutta sisämaan aroilla asui paimentolaiskansoja, joita Helleenit yhteisellä nimityksellä sanoivat Skyyteiksi. Nimitys ei luultavasti ollut kansatieteellinen, vaan käsitti se sekä indo-europpalaisia, että suomensukuisia, turkkilaisia ja mongolilaisia arokansoja. Mustanmeren pohjoispuolella asuvat Skyytit, joihin Herodotos Olbiassa tutustui, nimittivät itseään Skoloteiksi, ja he olivat sekä säilyneistä astiakuvista että nimistä päättäen indoeuroppalaista kansaa. Kreikkalaiset kävivät heidän kanssaan kauppaa, ja suhteet näyttävät olleen jotenkin hyvät, vaikka Skyytit puolestaan pitivät ankarasti kiinni omista tavoistaan ja rankaisivat hallitsijoitaankin, jotka niistä luopuivat. Se tapahtui vaistosta, sillä kaupunkilaissivistyksen omistaminen olisi vain veltostuttanut arolaisia, joitten säilymisen ehtona oli sotainen kunto ja karkaiseva elämänlaatu.
Skyyttien maa alkoi Istros joesta (Tonavasta), jota Herodotos mainitsee suurimmaksi siihen aikaan tunnetuista joista, koska se Kelttien maasta alkaen juoksi koko Europan halki lännestä itään; Niilin hän tosin myöntää vetevämmäksi. Herodotos tietää luetella Tonavan tärkeämmät syrjäjoetkin Balkanin niemimaalla. Sitten hän mainitsee joet, joita siitä eteenkäsin laski Mustaanmereen. Hypaniin (Bugin) hän sanoo alkavan järvestä, jonka rannoilla oli valkoisia villihevosia. Borysthenestä (Dnjepriä) hän kiittää hyvästä vedestään ja oivista kaloistaan, sen rantoja taas erinomaisista laitumistaan ja karjoistaan. Borysthenestä varmaan kulki ylämaahan melkoinen kauppa, koska sen juoksu oli tunnettu neljänkymmenen päivämatkan päähän Gerrien maahan saakka. Mutta joen lähteistä ei Herodotos sano kenelläkään olleen tietoa. Borystheneen syrjäjokiakin hän mainitsee. Nähtävästi oli Olbiasta hankittu kaikki tiedot, mitä suinkin voitiin saada; ne ulottuivat niin kauas pohjoiseen kuin ranta-aroja hallitsevien Skyyttienkin valta. Maiotis järven (Asovin meren) ja Tanaiksen (Donin) hän tuntee, vieläpä Donin lisäjoenkin, mutta kauemmaksi itään päin hänen maantuntemuksensa ei sille puolen ulottunut, vaikka hän kuulopuheitten mukaan nimitteleekin kansoja. Suuri Volgakin, jonka nimi vanhalla ajalla oli Rha — nimi on vielä käytännössä Volgan suomensukuisilla kansoilla — tuli vasta myöhemmin tunnetuksi.
Ilmaston ankaruutta näillä kulmilla Herodotos vasten tapaani suuresti liiottelee. Talvea muka kestää kahdeksan kuukautta ja pakkanen on silloin niin ankara, että merikin jäätyy ja Kimmeriläisen Bosporon (Kertshin salmen) poikki saatettiin ajaa hevosilla. Mutta siinä hän varsinkin erehtyi, kun sanoi kesiäkin viileiksi, sillä aroilla kesä päin vastoin on erinomaisen helteinen.
Herodotos kertoo Skyyttien jakautuneen moneen heimoon. Kauimpana idässä asuivat Maiotiin rannoilla »kuninkaalliset Skyytit», jotka olivat kaikkia muita urhoollisemmat ja lukuisammat ja pitivät muita Skyyttejä orjinaan. Heidän länsipuolellaan asuivat paimen-Skyytit, Borystheneen hedelmällisessä suistamossa taas »maata viljelevät Skyytit». »Varsinaisilla Skyyteillä ei ole kaupungeita eikä linnoja, eikä muitakaan asunnoita kuin vaununsa, joita he mukanaan kuljettavat. Sillä he eivät elä maanviljelyksestä, vaan karjoistaan», lausuu Herodotos ja lisää siihen, että »semmoista kansaa on mahdoton sodassa voittaa». Herodotos ylistää heidän urhoollisuuttaan ja viekkauttaan ja erinomaista ratsastustaitoaan; he ampuivat taitavasti hevosenkin selästä. Kreikkalainen lääkäri Hippokrates antoi heistä myöhemmin vielä tarkempiakin tietoja, hän kertoi heidän vaununsa olleen niin tiiviisti rakennetut, että ne hyvin suojelivat sekä sadetta että pakkasta vastaan. Niitä vetivät härät; naiset ja lapset kulkivat vaunuissa, miehet ratsain. Samoilla seuduin viivyttiin niin kauan kuin laidunta riitti, ja lähdettiin sitten toiseen paikkaan. Nämä Skyytit söivät keitettyä lihaa ja joivat tamman maitoa. Jo puolenkolmattatuhatta vuotta takaperin oli siis arokansain elämänlaatu kehittynyt samanlaiseksi, jommoisena sen nykyään tapaamme. Tavat ovat pysyneet, vaikka kansakunnat ovat vaihtuneet. Kaikki ne indoeuroppalaiset kansat, jotka paimensivat aroilla karjojaan, ovat joko sortuneet taikka vakautuneet maata viljelemään. Ainoastaan keltainen rotu ja osa turkkilaisista heimoista on pysynyt vanhalle elämänlaadulle uskollisena.
Herodotos kertoo Skyyttien palvelleen monta jumalaa. Uhrieläimet kuristettiin nuoralla ja paloteltiin. Liha suljettiin eläimen mahalaukkuun ja keitettiin sitten eläimen omista luista tehdyllä valkealla. Monta piirrettä hän mainitsee heidän julmista sotatavoistaan. Kerran vuodessa päälliköt panivat toimeen suuren juhlan, jossa jokainen, joka oli vihollisen surmannut, sai viiniä juodakseen, ja parhaille sankareille annettiin aina kaksi maljaa siinä kun toisille yksi. Mutta ne, jotka eivät olleet vielä ketään tappaneet, eivät saaneet mitään. Varsinkin orjiaan Skyytit kohtelivat julmasti. Heidän tuli lypsää tammat ja valmistaa maidosta juomaa; »kumishi» on vielä tänä päivänä Keski-Aasian paimentolaisten mielijuoma. Kun kuningas kuoli, niin hänet haudattiin suurilla menoilla. Skyytit ilmaisivat suruaan siten, että leikkasivat korvastaan pienen palan, ajelivat tukkansa, viilsivät käsivarsiinsa verisiä naarmuja, kynsivät nenänsä ja otsansa verille, pistivät nuolen vasemman kätensä läpi. Haudalla uhrattiin sekä ihmisiä että hevosia ja sille luotiin suuri kumpu. Siten syntyivät nuo suuret »kurganit», joita aroilla on niin paljon säilynyt. Kumpuihin pantiin vielä kaikenlaisia vainajan kalleuksia ja näistä esineistä on uudenaikainen tutkimus saanut paljon lisävalaistusta arojen entiseen historiaan ja Kreikkalaisten ja arokansojen suhteihin.
Pohjoisia kansoja.
Herodotos koetti Olbiassa saada kaikki tiedot, mitä sikäläisillä kreikkalaisilla ja skyyteillä oli arovyöhykkeen pohjoispuolella olevista maista ja kansoista. Se mitä hän sai kuulla, on puoleksi tarumaista, mutta vanhimpana tietona Sisä-Venäjän esihistoriallisista oloista kuitenkin mieltäkiinnittävää. Skyytit puolustivat tietämättömyyttään pohjoisista seuduista sillä, että sinne muka oli mahdoton tunkeutua, koska ilma ja maa oli sakeana höyhenistä. Herodotos uskoo juttua sikäli, että koettaa selittää sen luonnollisella ja arvatenkin oikealla tavalla. Hän luulee, että se mitä he sanoivat höyheniksi, olikin vain lunta, ja että tuolla etäällä pohjoisessa niin ollen satoi lunta sekä talvella että kesällä. Tai ehkä Skyytit tarkottivat pohjoisia metsäseutuja, joihin heidän oli ollut mahdoton karjoineen tunkeutua ja jotka niin ollen olivat luonnollisena rajana heidän vallotuksilleen.
Herodotos arvelee, että nuo pohjoiset maat ainaisen lumen vuoksi olivat asumattomat. Hän sen vuoksi epää aikalaistensa mielipiteen, että »pohjatuulen takana» muka asui kansa, joka oli erinomaisen ystävällistä ja eli hyvin korkeaan ikään. Eihän kuitenkaan ole mahdotonta, että huhu »Hyperboreista» sittenkin perustui tosioloihin ja että Välimeren rannoille silloin jo oli saapunut kulkupuheita Jäämeren ranta-asukkaista, joitten yhteisiä ominaisuuksia kautta maapallon on luontainen suopeus. Juttua pohjatuulen takaisesta Abariista, joka muka oli lentävällä nuolella kulkenut maan ympäri, Herodotos piti niin naurettavana, ettei sitä edes kannattanut ruveta vääräksi todistamaan.
Käsitykset onnellisista Hyperborealaisista pysyivät Herodotoksen epäilyistä huolimatta voimassa kauan hänen jälkeensäkin ja niihin kutoutui kaikenlaisia ihmetarinoita äärimäisen pohjoisen asukkaista.
Herodotos luettelee koko joukon muita kansoja, jotka asuivat Skyyttien pohjoispuolella. Kauimpana lännessä asuivat Agathyrsit, jotka käyttivät kultakoristeita, olivat peräti veltostuneita ja pitivät yhteisiä vaimoja. Toiset kirjottajat mainitsevat, että tämän kansan tapana oli maalailla itseään sinivärillä. He luultavasti asuivat nykyisessä Transsilvaniassa, jonka kultasuonia jo hyvin varhain kaivettiin. Sen mukaan he olisivat olleet samaa rotua kuin Daakit, nykyisten Rumanialaisten esi-isät, ehkä sama thraakialainen kansa, jota myöhemmät kirjailijat mainitsivat Trausoin nimellä. Koilliseen heistä asuivat Neurit, joitten maahan miespolvea ennen Dareioksen retkeä muka oli tullut niin tulvimalla käärmeitä, että heidän täytyi muuttaa Budinien maahan asumaan. Neurien luultiin olevan noitia. Skyytit kertoivat, että jokainen neuri kerran vuodessa muuttihe sudeksi, mutta muutaman päivän päästä jälleen muuttui ennalleen. Skyytiassa asuvat helleenit tätä tarua tosin uskoivat, mutta Herodotos ei puolestaan siihen luottanut. Neureilla ehkä tarkotettiin nykyisten Slovenien esi-isiä; usko »susi-ihmisiin» on, merkillistä kyllä, vielä tänä päivänä eteläslaavien kesken yleinen. Se on nykyään yleinen Kreikankin kansassa, jonka luullaan perineen sen kansainvaelluksien aikakaudella maahan tuhranneilta slaaveilta.
Neurien naapureita olivat Androfagit, s.o. »ihmissyöjät»; näitten itäpuolella taas ja »kuninkaallisten Skyyttien» pohjoispuolella asuivat »mustamekot», Melankhlainit. Molempiakin näitä kansoja on arveltu sekä suomalaisiksi että slaavilaisiksi. »Mustamekot» olivat paimentolaisia, samoin kuin Skyytitkin, ja valmistivat vaatteensa mustien lampaittensa villoista. Tämä villa oli kauppatavaraa, sitä tuotiin varsinkin Tanaiksen suulla olevaan kreikkalaiseen siirtokuntaan.
Idempänä yhä asui Budinien suuri ja lukuisa kansa, joka vietti vaeltavaa elämänlaatua. Heidän maassaan kasvoi kaikenlaisia puita. Siellä oli myös suuri järvi ja suo ja järvestä saatiin saukkoja, majavia, ynnä eläimiä, joilla oli »neliskulmaiset kasvot». Budineilla oli järjestään siniset silmät ja punainen tukka ja he olivat ainoa kansa, joka söi kuusenkäpyjä — luultavasti sembramännyn siemeniä, joita yhä vieläkin yleiseen syödään Pohjois-Venäjällä. Toiset arvelevat Budineja suomalaiseksi metsästäjäkansaksi, toiset venäläisiksi. Herodotos mainitsee, että Budinien maassa oli Gelonos niminen kaupunki, jolla oli avarat puumuurit ja puiset kreikkalaiseen malliin rakennetut huoneet ja pyhätöt. Tämä kaupunki nimittäin olikin kreikkalainen siirtokunta, joka oli perustettu keskelle Budinien maata. Gelonien kieli oli skyytin kielen ja kreikan sekotusta. Mutta Budineilla oli oma kielensä ja elintapansa. Gelonien siirtokunta lienee ollut kauppapaikka Volgan rannalla.
Tanaiksen toisella puolella ja Budinien eteläpuolella asuivat Sauromatit, joita Herodotos luulee skyyttlIäisten nuorukaisten ja amatsonivaimojen jälkeläisiksi. He olivat luultavasti turanilaista kansaa. Myöhemmin, Ptolemaioksen aikana, Sarmatian nimi kuitenkin ulotettiin käsittämään koko sitä maata, joka oli Veikselin ja Volgan välillä ja jolla asui etupäässä slaavilaisia ja liettualaisia kansoja. Budinien pohjoispuolella oli asumaton erämaa, jonka laajuus oli seitsemän päivämatkaa. Sen toisella puolella ja melkein luoteiseen suuntaan asui Thyssagetien metsästäjäkansa. Näitten naapureina asuivat Jyrkit, jotka niinikään elivät metsästyksestä, menetellen siinä seuraavalla tavalla:
Koska heidän maassaan kasvoi tiheässä puita, niin erämiehet nousivat puuhun, vakoillakseen saalista. Kullakin metsästäjällä oli hevonen, joka oli opetettu panemaan maata, ettei sitä näkyisi. Kun metsästäjä puusta näki otuksen, niin hän ampui nuolensa, nousi sitten hevosen selkään ja koirineen ajoi takaa haavotettua eläintä. Tämä kuvaus ehkä tarkottaa Uralin metsäseuduissa asuvia suomalaisia kansoja. Herodotos lopuksi lisää: Jos Jyrkkien luota mennään itäänpäin, niin tullaan toisien Skyyttien luo, jotka ovat luopuneet kuninkaallisista Skyyteistä ja sen vuoksi sinne muuttaneet. Näitten Skyyttien maa on tasaista, syvämultaista ja hedelmällistä, mutta vielä kauempana maa on kivistä ja karua. Jos sitten matkaa edelleen jatketaan tämän yhä kohoavan kallioisen maan kautta, niin tavataan korkeitten vuorien juurella kansaa, joka on aivan kaljupäistä, sekä miehet että naiset, aina syntymästään saakka. Heillä on tylppänenät ja ulkonevat poskipäät. He elävät pontilaisen puun hedelmistä: tuo puu on viikunapuun kokoinen ja kantaa pavunkaltaisen hedelmän, jolla on sydän. Tästä hedelmästä vuotaa paksua mustaa nestettä, jota sanotaan »askhyksi». Heitä kutsuttiin Argippilaisiksi. Vuoristo oli ehkä Altai ja kansa kalmukkeja, jotka vieläkin syövät samaisen puun hedelmiä ja joiden pappissääty ajaa päänsä paljaaksi.
Argippilaisia mainittiin rauhallisiksi ja oikeamielisiksi. He asuivat puitten alla, jotka talveksi peitettiin paksulla valkoisella huovalla. Aina näihin kaljupäihin saakka maa ja kansat jotenkin hyvin tunnettiin, sillä sekä Skyytit että siirtokuntien kreikkalaiset kauppiaat kävivät heidän luonaan. Skyyttien täytyi kuitenkin heidän luo matkatessaan käyttää seitsemää tulkkia ymmärtääkseen seitsemää kieltä. Kaljupäitten itäpuolella tiedettiin varmaan asuvan Issedoneja, mutta siitä, mitä oli Kaljupäitten ja Issedonien takana ja pohjoispuolella, ei muuta tiedetty kuin mitä nämä kertoivat.
Argippilaiset kertoivat siellä olevan korkeita vuoria, joitten yli oli mahdoton kulkea, ja vuorilla ihmisiä, joilla oli vuohensorkat. Vuorien takana taas oli ihmisiä, jotka makasivat kuusi kuukautta vuodessa. Mainittu vuoristo tarkotti ehkä Altaita, jonka asukkaat aina ovat olleet taitavia kiipeilijöitä, ja puhe kuuden kuukauden unesta viittaa siihen, että Välimeren kansoilla oli hämärää tietoa napamaitten yöstä. Valitettava asia on, ettei Herodotos nimitä kaikkia näitä kansoja niitten omilla nimillä, vaan Kreikkalaisten antamilla. Siinä syy, miksi hänen kansaluettelonsa ei ole niin valaiseva, kuin se muutoin voisi olla. Arvatenkin Mustanmeren rannalla asuvat Kreikkalaiset myöhemmin saivat paljon tarkempiakin tietoja Sisä-Venäjän kansoista, mutta ne valitettavasti eivät sen koommin tulleet kirjallisuuden omiksi.
Aasiasta kertoessaan Herodotos liikkuu varmemmalla pohjalla, niinkuin luonnollista onkin, koska Kreikkalaiset olivat niin kauan olleet tekemisissä Itämaitten suurien valtakuntien kanssa. Vähän Aasian rannikolla olevat kreikkalaiset siirtokunnat sitä paitsi jo aikaisin menettivät itsenäisyytensä ja joutuivat ensin Lyydian, sitten Persian vallan alle.
Kuitenkin saamme Herodotoksen teoksesta enemmän tietoja Aasian kansoista kuin maantieteellisistä seikoista. Kun teos ei ole varsinaisesti maantieteellinen, niin emme siitä kuitenkaan saa päättää, etteikö Aasian länsiosia olisi hänen aikanaan tarkemmin tunnettu. Vähän Aasian Herodotos sanoo olevan niin leveän, että hyvä kävelijä astui sen poikki viidessä päivässä. Matkaa on kuitenkin 500 kilometriä. Vähän Aasian sisäosien huomattavista luonnonoloista, ylängöistä, suolaerämaista, laavaseuduista, hän ei mitään mainitse, vaikka ne varmaan lienevät olleet tunnetut. Etäisemmistä vuoristoista on Kaukaso ainoa, jonka hän Aasiassa nimittää. Tarkempia tietoja hän antaa joista, varsinkin niistä, joitten yli oli kuljettava matkalla Persiaan. Halys oli hänelle tunnettu, Eufratin ja Tigriin hän tiesi tulevan Armenian ylämaasta, niinikään luettelee hän Tigriin syrjäjokia.
Persialainen kuninkaantie.