Part 5
Kreikasta itsestään sisältävät runot tietoja, joista päättäen maan ulkopiirteistä oli saatu yleiskäsitys. Yhteistä nimeä ei maalla kuitenkaan silloin vielä ollut, nimi Hellas, jonka Kreikkalaiset myöhemmin sille antoivat, nimittäen sen mukaan itseään Helleeneiksi, tarkotti Homeroksen runoissa vain pientä aluetta Thessaliassa. Länsi-Kreikasta kuitenkin saamme vain hyvin vaillinaisia tietoja. Pientä Akhelous jokea mainitaan eepoksessa maan mahtavimmaksi joeksi, josta ainoastaan maailmaa kiertävä Okeano vei voiton. Ristiriitaisia nykyolojen kanssa ovat tiedot Joonian saarista, varsinkin Ithakasta, josta Odysseus oli kotoisin. Luultavasti on nimiä sen jälkeen vaihtunut. Odysseian kuvaukset sankarin kodista eivät mitenkään sovellu nykyiseen pieneen Ithakaan, yleensä otaksutaan nimen eepoksessa tarkottavan nykyistä Leukasta eli Santa Mauraa. Pohjoisimpana mainitaan Thraakian puolessa jo arokansoja, jotka joivat tamman maitoa. Etelässä oli Sidon ja arvatenkin muukin Foinikia tunnettu; Egyptin rikkaudesta ja suurenmoisista rakennuksista mainitaan niinikään, mutta Babyloniaa ja Assyriaa ei Iliadi tunne. Välimeren etelärannalla asuivat Etioppialaiset, joitten iho oli musta ja jotka olivat jumalain suosiossa, niin että he istuivat näitten keralla aterioimaankin. Odysseiassa, joka on Iliadia nuorempi, mainitaan Egypti useammin, ja siinä yleensäkin on Itämaista enemmän tietoja. Mutta lännessä ei Odysseiankaan näköpiiri ulotu Sisiliaa kauemmaksi; saarta mainitaan ikivanhalla Sikanian nimellä. Niitä maita, joissa Odysseus harhaillessaan kävi, ei voida varmuudella määrätä, ne näyttävät ainakin osaksi olleen kansan mielikuvituksia tai ehkä saaneen aiheensa Foinikkien kertomuksista. Ainoastaan kuvaukset lootoksen syöjäin maasta ja Skyllasta ja Kharybdiista perustuvat kaikesta päättäen tosiolojen tuntemiseen. Lootoksen syöjäin maahan Odysseus ajautui myrskyssä Peloponnesson eteläpäästä, Malcan niemestä. Kuvauksesta päättäen se oli Afrikan pohjoisrannalla, ja siellä tosiaan vielä roomalaisajallakin lootospensaan marjoja syötiin. Skylla ja Kharybdis taas selvään tarkettavat Messinan salmea ja sen virtauksia, sillä muualla ei Välimeren rannoilla ole seutua, joka olisi voinut antaa kuvaukseen aihetta.
Mutta vaikka Kreikkalaisten varhaisin maantuntemus olikin näin ahdas, niin näyttää heille kuitenkin saapuneen hämäriä maineita paljon etäisemmistäkin seuduista. Libyassa luultiin asuvan hyvin pientä kansaa, jota sanottiin Pygmeiksi. Nämä ihmiset eivät olleet kuin nyrkin kokoisia ja niitten vaarallisimpia vihollisia olivat kurjet, jotka syksyin etelään muuttaessaan hyökkäsivät Pygmeitten kimppuun ja söivät heitä kosolta. Mahdollista on, että tämä ikivanha tieto jo perustui tosioloihin, sillä myöhemmätkin kirjailijat puhuvat Libyan kääpiökansoista, ja viime vuosisadalla niitten ehkä viimeisiä jäännöksiä on tosiaan löydetty Keski-Afrikan aarniometsistä. Ehkä saapui tieto heistä Kreikkalaisille Egyptiläisten kautta, sillä Egyptiläiset saattoivat helpommin tutustua aarniometsäin omituisiin pieniin asukkaihin.
Muutamat kohdat Homeroksen runoelmissa viittaavat siihen, että Kreikkalaisilla jo oli jonkinlaisia hämäriä tietoja pohjolan ilmastollisista oloista. Odysseiassa kuvaillaan Laistrygonien maata, jossa aamu ja ilta melkein liittyivät yhteen, niin että siellä valon puolelta olisi voinut työskennellä lähes vuorokauden umpeensa.
Kimmerien maassa taas, joka muka oli uloinna Okeanon rannalla, vallitsi ainainen sumu ja pimeys. Runoissa mainitaan kaksi ikivanhaa kauppatavaraakin, jotka varmaan olivat pohjolasta kotoisin ja jo Troian sodan aikana olivat hyvin tunnetut Välimeren rannoilla, meripihka ja tina. Ne kulkivat vanhimpana aikana Välimeren rannalle maan poikki, ehkä kahtakin reittiä. Toinen kulki Saksan ja Pannonian kautta Adrian meren pohjukkaan, toinen Gallian kautta pitkin Rhônen laaksoa nykyisen Marseillen seuduille. Molemmatkin tiet lienevät ikivanhat. Itäistä tietä tuleva meripihka näyttää saapuneen Pon suussa olevaan kauppapaikkaan, josta se levisi edelleen.
Tähän viittaa kaunis satu, jonka Kreikkalaiset liittivät Eridanos virtaan, jolla nimellä he juuri Pota mainitsivat. Sadun mukaan oli Faeton, auringonjumalan poika, saanut eräänä päivänä ajaa aurinkovaunua taivaan poikki, mutta hän ei kyennytkään hillitsemään hevosia, vaan sytytti ensiksi taivaan tuleen ja häätyi sitten liian lähelle maata. Zeus julmistuneena iski häntä salamalla ja Faeton sortui lähelle Eridanoksen suuta. Hänen sisarensa, jotka siellä itkivät veljensä varhaista surmaa, muuttuivat poppeleiksi ja heidän kyyneleensä meripihkaksi. Sadusta näkyy, että Kreikkalaiset aivan oikein käsittivät meripihkan olevan puunpihkaa, vaikka he eivät osanneetkaan aavistaa sen oikeata luonnonhistoriaa. Meripihka on, kuten tiedämme, ennen jääkautta kasvaneissa suurissa havumetsissä vuotanutta pihkaa, joka lietteitten peitossa kovettui.
Kreikkalaisten vanhoja suhteita Itämaihin todistaa Homeroksen eepoksessa muun muassa kertomus palmusta, joka oli saatu Foinikkien kautta ja Kreikan saarille istutettu. Siitä palmun kreikkalainen nimikin oli »foinix». Ensimäinen palmu oli Delos saarella, ja siihen vertaa Odysseus Nausikaata. Foinikeilta olivat Kreikkalaiset niinikään saaneet granatin ja kypressin, joista varsinkin jälkimäinen nykyään on Välimerenmaitten varsinaisia luonnepuita. Molemmatkin olivat jo homerisella ajalla Kreikkalaisille tutut.
Kreikkalaiset siirtokunnat.
Noin kahdeksannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Kreikkalaiset alkoivat perustaa siirtokuntia Mustanmeren ja Välimeren rannoille. Tämä siirtolaisuus ja sen kanssa yhdessä elpyvä kauppa laajensi valtavasti heidän näköpiiriään, saattoipa koko heidän kultuurinsakin laajemmalle pohjalle. Se teki tuosta pienestä kansasta maailmankansan.
Tuohon suurisuuntaiseen siirtolaisuuteen oli useitakin syitä. Sen kautta vallattiin uusia aloja Kreikan kaupunkien nopeaan kasvavalle väestölle. Usein saivat kaupunkien sisälliset puolueriidat osan asukkaista lähtemään meren poikki etsimään uusia asunta-aloja. Vielä tehokkaampana syynä oli elpyvä kauppainto. Ei monta vuosisataa kulunut, ennenkuin Kreikkalaiset tunkivat tieltään Foinikit kaikilta pohjoisilta rannoilta. Siirtokuntien paikat valittiinkin etupäässä sitä silmällä pitäen, kuinka hyvin ne soveltuivat kauppakeskustoiksi. Ne rakennettiin semmoiselle rannalle, missä oli suojattu satama ja kaupungin vieressä jyrkkä linnavuori, jota helposti voitiin puolustaa. Lisäksi seudun tuli olla hedelmällisen ja tuli siitä olla helppo pääsy sisämaahan. Useimmat näistä siirtokunnista vaurastuivatkin nopeaan ja toiset kasvoivat mahtavammiksi yhteiskunniksi kuin emäkaupunki olikaan. Taiteitten ja loistavien rakennuksienkin kautta useat siirtokunnat veivät kotikaupungistaan voiton.
Kun siirtokunnat perustivat toimeentulonsa etupäässä kaupalle, niin kehotti niitä oma etu ylläpitämään hyviä suhteita maanasukkaitten kanssa. Tavallista oli, että maankansain kanssa solmittiin avioliittoja; siitä syntyi sekasukuja, jotka yhä lujittivat ystävällisiä suhteita. Helleeniläinen sivistys sen kautta helpommin levisi alemmalla kannalla olevien maanasukkaitten keskuuteen. Siirtokunnissa hankittiin yhä laajempia tietoja oudoista maista ja kansoista. Näitä tietoja keräytyi siten joka taholta emämaahan, koska siirtokuntain ja emämaan suhteet varsinkin alkuaikoina olivat läheiset. Tapana oli, että uutta siirtokuntaa perustettaissa kotikaupungista vietiin valkea uuden siirtokunnan kotiliesiin. Varsinkin Joonilaiset levittelivät tällä tavalla vaikutusalojaan, mutta heidän rinnallaan muutkin helleeniläiset heimot purjehtivat ja asettuivat vieraille rannoille.
Siirtokunnat Mustanmeren rannoilla.
Kreikkalaisten vanhimpia siirtokuntia olivat ne, joita perustettiin Mustanmeren rannoille. Jo Foinikit olivat purjehtineet tälle merelle, mutta vasta joonilainen Miletos sinne perusti pysyviä siirtokuntia. Yritys oli rohkea, sillä Mustameri on aina ollut purjehtijalle vaarallinen. Mutta kun alku oli tehty, niin saapui pian toisia jatkamaan, koska Mustameri tarjosi arvokkaita etuja kaupalle. Kalastukset olivat erinomaisen tuottavat. Tynnuskala, joka sikisi varsinkin Asovin meressä, ilmestyi vuosittain, meren poikki uituaan, Vähän Aasian rannoille, jossa sitä saatiin suunnattomat määrät. Arvokkaita olivat niinikään jo Vanhalla ajalla Mustanmeren rannoilla kasvavat laajat metsät. Vähän Aasian ylängöillä taas kasvatettiin lukemattomia lammaskarjoja, joitten villa oli mitä parasta, — vielä tänä päivänä on Angoran villa maineessa. Villat ja vuodat vaihdettiin rannikolla helleeniläisissä siirtokunnissa jalostettuihin tuotteihin.
Sille niemelle, joka pistää Vähän Aasian pohjoisrannasta uloimmaksi mereen, Miletos noin v. 770 e.Kr. perusti Sinopen, joka oli vanhin Mustanmeren siirtokunnista. Kaupungin läheisyydessä Vähän Aasian suurin joki Halys laskee mereen ja joen laakso oli luonnollinen kulkureitti sisämaahan. Sinope vaurastui niin nopeaan, että se jo muutaman vuosikymmenen kuluttua saattoi perustaa tytärkaupungin Trapezoksen (Trapezunt) kauemmaksi itään samalle rannikolle. Trapezoksen kohdalla saapui Persiasta Armenian ylämaan kautta tärkeä kauppatie meren rantaan. Hellesponton rannalle rakennettiin Abydos ja Propontiin (Marmarameren) rannalle Kyzikos turvaamaan pääsöä Egean merelle.
Jonkun vuosisadan olivat sitten Kreikkalaisten yritykset Mustanmeren rannoilla keskeytyksessä kansainliikkeitten johdosta, jotka varsinkin estivät saamasta jalansijaa pohjoisrannalla. Mutta kauaa ei keskeytystä kestänyt, pian alkoi siirtokuntain perustaminen uudelleen ja vähitellen ympäröi koko Mustaamerta kiehkura helleeniläisiä kaupungeita. Niitä syntyi varsinkin suurien jokien suistamoihin, joihin sisämaan liike helpoimmin pääsi. Tonavan suulla oli Istros, Dnjestrin suulla Tyras, Donin suulla Tanais, Rionin suulla (Kaukasiassa) Fasis. Samat olivat Vanhalla ajalla näitten jokienkin nimet. Mahtavin kaikista oli Olbia, joka perustettiin v. 645 lähelle Hypaniin (Bugin) suuta, ei kauaksi siitä paikasta, missä Borysthenes (Dnjepr) laski mereen. Epäilemättä Kreikkalaiset kammosivat tämän verraten pohjoisen rannikon ilmastoa, joka vastakohtainsa vuoksi on paljon ankarampaa kuin Egean meren rannoilla; mutta heitä houkutteli enemmän edullinen kauppa kuin talven ankaruus pelotti. Krimin niemellä ja Maiotiin (Asovin meren) itärannalla tosin asui vihamielisiä kansoja, mutta siitä huolimatta perustettiin Kertshin salmenkin kahden puolen kaupungit, Pantikapaion (Kertsh) ja Fanagoria. Tunkeuduttiinpa Asovin meren pohjukkaan saakka, vaikka tämä meryt on jäässä monta kuukautta vuodessa; Tanaiin (Donin) suuhun rakennettiin siirtokunta, jonka kauppa ulottui kauas aroille. Kaukasian rannalle, sotaisten Iberien maahan, rakennettiin paitsi Fasista Dioskurias. Kaikki nämä kaupungit olivat Miletoslaisten tai heidän siirtokuntainsa perustamat. Parin vuosisadan kuluessa oli Miletos siten saanut kahdeksankymmentä tytärkaupunkia etäisille rannoille. Khalkis, joka oli Euboian ja maan välisen salmen rannalla, perusti siirtokuntaan Thraakian rannikolle, doorilainen Megara Propontiin rannoille, mutta Miletos esti siitä Mustallemerelle pääsemästä. Byzantion (Konstantinoppli) oli megaralainen siirtokunta. Myöhemmin Megaralaiset kuitenkin rakensivat Herakleian Mustanmeren etelärannalle ja vastapäätä Krimin niemelle Khersonnesoksen lähelle nykyistä Sevastopolia. Syystä saattoivat siis Kreikkalaiset sanoa myrskyistä Mustaamerta »Pontos Euxeinokseksi», vierasvaraiseksi mereksi.
Kreikkalaiset Italiassa.
Läntisillä vesillä Khalkis oli ensimäinen valtaansa levittämään. Se perusti vähän pohjoiseen Napolin lahdesta korkealle jyrkälle vuorenkeilalle Kymen (Cumaen) kaupungin. Tämäkin yritys oli uhkarohkea, sillä ensinnäkin oli purjehdittava petollisen Joonian meren poikki, kautta Messinan salmen, jota Skyllan ja Kharybdiin vuoksi pelättiin, ja sitten merelle, jota Tyrrhenit hallitsivat. Tyrrhenien mahti vesillä oli niin suuri, että he saattoivat menestyksellä taistella itse Karthagoakin vastaan. Siitä huolimatta Kyme vaurastui ja saattoi levitellä sivistävää vaikutustaan laajalti sisämaahan. Vielä paremmin menestyi sen tytärkaupunki Neapolis, joka vielä Rooman vallan aikoina oli helleeniläisen sivistyksen keskustoita näillä rannoilla. Se oli ainoa Italian kaupungeista, joka vielä Keskiajallakin pysyi kreikkalaisena. Molemmilla siirtokunnilla oli erinomaiset luonnonedut, hyvät suojaiset satamat, hedelmällinen tuliperäinen maanlaatu, jossa kasvoi hyvää viiniä, ynnä varakas sisämaa, jonka kanssa käytiin vilkasta kauppaa. Suojellakseen yhteyttään emäkaupungin kanssa Khalkislaiset rakensivat Messinan salmen kahden puolen lujat linnotukset, Italian puolelle Rhegionin ja Sisilian rannalle Messanan.
Muut Etelä-Italian siirtokunnat perustettiin muista kreikkalaisista kaupungeista. Akhaialaiset perustivat Sybariin ja Krotonin, joita myöhemmin mainittiin varsinkin hekkumallisesta elämästään. Nämäkin kaupungit rakensivat tytärkaupungeita, joista kuuluin oli Posidonia (Paestum) lähellä Napolin lahtea. Toinen akhaialaisten perustama siirtola oli Metapontion, jonka kauneihin hopearahoihin oli tähkä kuvattu. Metapontion rakennettiin, samoin kuin Sybaris ja Posidoniakin, keskelle hedelmällistä tasankoa. Lakedaimonilaisten siirtokunta oli Taras (lat. Tarentum) samannimisen merenpoukaman pohjukassa.
Etelä-Italiaan perustetut kaupungit menestyivät niin hyvin epäilemättä senkin vuoksi, että niemimaan eteläosassa asukkaat olivat läheisempää heimoa Kreikkalaisille kuin pohjoisemmat kansat ja sen kautta helpommin omistivat helleeniläisen sivistyksenkin.
Jo ennen Sybariin perustamista syntyivät Sisiliaan ensimäiset kreikkalaiset siirtokunnat. V. 735 e.Kr. Khalkislaiset perustivat Naxos nimisen kaupungin Etnan juurelle, lähelle sitä paikkaa, johon myöhemmin Tauromenion, nykyään raunioistaan kuulu Taormina, rakennettiin. Seuraavana vuonna Korinthoslaiset perustivat Syrakusan Ortygian saarelle lähelle rantaa. Syrakusa oli oivallisen satamansa vuoksi mitä soveliain kauppapaikaksi. Sekä Naxos että Syrakusa perustivat tytärkaupungeita. Vasta toista sataa vuotta myöhemmin levisi kreikkalainen siirtolaisuus Sisilian länsiosiin, jossa asukkaat näyttävät olleen vihamieliset ja Karthagon vaikutuksen alla. Karthago yritti kaikin voimin estää Kreikkalaisia saamasta etelä- ja länsirannalla jalansijaa. Etelärannalle rakennettiin kuitenkin Gela, Selinos ja Akragas (Agrigentum), joitten muinaista suuruutta vielä tänä päivänä rauniot todistavat. Sisilian pohjoisrannalle rakennettiin Himera, jonka edustalla Syrakusalaiset v. 480 e.Kr. saivat ratkaisevan voiton Karthagon laivastosta, mutta foinikialaisessa Panormoksessakin (nyk. Palermossa) oli kreikkalainen vaikutus tuntuva.
Kreikkalaisuus sai Etelä-Italiassa ja Sisiliassa niin suuren vallan, että näitä maita aljettiin sanoa »Suur-Kreikaksi».
Massilia.
Saatuaan jalansijan Sisiliassa ja Etelä-Italiassa Kreikkalaiset uskalsivat lähteä yhä edemmäksi länteen. Fookislaiset, jotka Herodotoksen todistuksen mukaan Kreikkalaisista ensimäisinä tekivät laajempia merimatkoja, purjehtivat pitkillä viisikymmensoutuisilla laivoillaan Etrurian ja Espanjan rantoja pitkin Tartessokseen saakka, jossa Foinikit niin kauan olivat kauppaa hallinneet. He perustivat noin v. 600 e.Kr. Massilian (Marseillen), joka oli etäisin kaikista kreikkalaisista siirtokunnista. Massilia oivallisine satamineen, luonnon suojaamassa asemassaan vaurastui kaikkia muita Välimeren länsiosassa olevia kaupungeita mahtavammaksi. Se hyötyi varsinkin ylämaan kaupasta, joka Rhônen laaksoa pitkin kulki alas Välimerelle. Massilian tytärkaupungeita olivat Antipolis (n. Antibes) ja Nikaia (n. Nizza). Merialppien kohdalla olevalle rantakaistaleelle, joka nykyään on täynnään huviloita ja terveyspaikkoja, eivät Kreikkalaiset sitä vastoin saaneet jalansijaa. Sitä vallitsivat sotaiset Ligurit. Mutta Massiliasta etemmä länteenpäin rakennettiin Emporiai, siihen missä Pyreneet päättyvät mereen, ja etelämmäksi, Balearien saariston kohdalle Iberian niemimaan rannikolle Hemeroskopeion.
Afrikan rannat pysyivät Karthagon hallussa, mutta aivan sijattomiksi eivät Kreikkalaiset sielläkään jääneet. Pieni Thera, eteläisin Kykladien saarista, perusti seitsemännellä vuosisadalla Kyrenen nykyiselle Barkan niemimaalle, joka osa Afrikan rannikosta on lähinnä Peloponnesoa ja Kreetaa. Kun rannikolla ei ollut satamaa, niin tämä siirtokunta rakennettiin melkoisen matkan päähän sisämaahan erään oivallisen lähteen ympärille. Kyrenen tytärkaupungeista tuli Barka tunnetuimmaksi. Kyrenaikasta käsin Kreikkalaiset saivat entistä enemmän tietoja Libyan tummaihoisista kansoista, joitten kanssa aljettiin käydä vilkasta kauppaa.
Näin olivat Kreikkalaiset vähitellen levittäneet valtaansa kautta Välimeren ja pohjoista kohti aina Mustallemerelle. Kaikilla näillä rannoilla tapaamme muistoja ja jäännöksiä, jotka viittaavat heidän suureen sivistävään vaikutukseensa. Rooman on kultuurinsa alkeista varmaan suuressa määrin kiittäminen Etelä-Italian helleeniläisiä siirtokuntia. Ne vielä Rooman mahtavuudenkin aikana pysyivät kirjallisen ja taiteellisen elämän keskustoina, vaikka menettivätkin valtiollisen itsenäisyytensä. Hyvin valitun asemansa vuoksi on monikin niistä kautta aikain pysynyt ympäristönsä keskustana, vaikka kreikkalaisuus niistä onkin aikoja sitten hävinnyt.
Kreikkalainen siirtolaisuus Välimerellä on jossain määrin verrattava Pohjois-Amerikan asutukseen Uudella ajalla. Sen vaikutus oli vielä välittömämpi. Se herätti juuri ne maat, jotka sitten vuosituhansia olivat historiallisen elämän polttopisteenä. Mutta Kreikkalaisten kohtalo oli toinen kuin niitten pohjoisten kansain, jotka etsivät uusia asuinsijoja Atlantin takaa. Viimeksi mainitut joutuivat yhteyteen paljon alhaisemmalla kannalla olevien maanasukkaitten kanssa, nämä vähitellen väistyivät ja sortuivat uuden kultuurin edetessä ja sen tuojat jäivät yksin kansottamaan äärettömiä maa-aloja. Kreikkalaiset sitä vastoin tapasivat uutismaillaan kansoja, jotka olivat yhtä kehityskykyisiä kuin he, jotka omistettuaan heidän tietonsa ja taitonsa päin vastoin sulattivat siirtokunnat itseensä. Kreikkalaiset tekivät edistykselle arvaamattoman palveluksen, mutta heidän kansalliset vellotuksensa eivät olleet pysyväisiä. Aikain pyörteistä he pelastivat ainoastaan saman pienen maan, jossa heidät historian aamunkoitossakin tapasimme. Tuhoisimman kohtalon alaisiksi joutuivat ne siirtokunnat, joita perustettiin Mustanmeren rannoille. Pohjoisrannikolla olevat joutuivat aikaisin häviöön, koska ne olivat seuduissa, jotka luonnostaan oli tuomittu myöhäisiin aikoihin saakka olemaan arokansojen temmellyskenttänä. Ne eivät voineet sivistää takamaataan, jossa toinen aroltansa toisensa jälkeen esiintyi vallottajana ja hävittäjänä. Yhtä surulliseen häviöön joutui, vaikka myöhemmin, kreikkalainen asutus Vähän Aasian rannoilla. Sekin käsitti ainoastaan rantamaat. Sisämaan kansat tosin omistivat kreikkalaisen sivistyksen, mutta myöhemmin kaikki joutuivat Aasian sisäosista tulevain paimentolaiskansain ja samalla raakalaisuuden uhriksi.
Seuraavassa käymme tekemään selvää siitä, mitä maita ja kansoja Kreikkalaisten näin laajentunut maantuntemus käsitti. Tiedot ovat tosin vaillinaiset, sillä paljon on klassillisesta kirjallisuudesta kaikiksi ajoiksi hukkunut. Mutta ne ovat kuitenkin runsaammat ja monipuolisemmat kuin mitkään aikaisemmat kirjalliset muistomerkit ja sisältävät mitä arvokkaimpia tietoja laajain alueitten entisistä maantieteellisistä ja kansallisista oloista.
Herodotos.
Laajennettuaan asunta- ja vaikutusalojaan Kreikkalaiset ripein askelin edistyivät. He kehittivät monenlaisia ammatteja ja taiteita. Kuta enemmän heidän varallisuutensa kaupan kautta lisääntyi, sitä uljaammiksi he rakensivat kaupunkinsa. Kilvan kaunistettiin temppelikartanoita ja toreja veistoksilla; runous, joka vanhastaan oli ollut kansan helmalapsi, kasvoi monihaaraiseksi puuksi, jonka jaloutta, aatteitten ylevyyttä, tunteitten inhimillisyyttä vielä ihailemme. Valtiolaitoksessa toteutettiin kansanvaltaisuuden aate, joka ehkä jyrkemmin kuin mikään muu erotti Kreikan sivistyksen Itämaitten despotialle perustuvista valtiokäsitteistä. Ja Kreikassa vihdoin sai alkunsa vapaa tutkimus, joka tavotteli puhtaasti tietopuolisia päämääriä; Itämaitten tiede oli palvellut vain käytännön vaatimuksia. Läpikäyvänä piirteenä helleeniläisessä kirjallisuudessa on tiedonhalu ja pyrkimys tutkimuksen kautta luomaan yleispäteviä käsityksiä kaikesta olevaisesta ja olemisesta itsestään.
Vieraitten maitten ja kansain kuvaaminen oli Kreikkalaisten suosituimpia kirjallisuuden haaroja. Heidän laajat ja monipuoliset, enimmäkseen rauhalliseen kaupankäyntiin perustuvat suhteensa antoivatkin moiselle tutkimukselle sekä aihetta että runsaita aineksia. Siten syntyi maantiede, joka varsinkin alussa kulki läheisessä liitossa historian kanssa. Nämä tutkimukset herättivät jo varhain niin yleistä mielenkiintoa, ne tunnustettiin niin tärkeiksi kansalaissivistykselle, että Herodotos sai Atheenan kaupungilta 10 talenttia (57,300 markkaa) palkkioksi historiateoksestaan, siis todella ruhtinaallisen tekijäpalkkion sen ajan oloihin nähden.
Joonilaiset filosofit.
Tieteitten vanhimpia keskustoita olivat joonilaiset siirtokunnat Vähän Aasian rannoilla, ennen muita rikas Miletos. Siellä eli seitsemännen ja kuudennen vuosisadan vaiheilla e.Kr. Thales, joka perusti joonilaisten filosofien koulun. Hän lausui julki syvämielisiä mietteitä maailman rakennuksesta ja kiinnitti nimenomaan huomiotaan maantieteellisiin ilmiöihin, kuten Niilin tulviin. Hänen kosmografisia aatteitaan kehitti Anaximander, joka oli Thaleen oppilas.
Mutta kuuluin maantieteilijänä oli Hekataios, miletoslainen hänkin, joka eli 520:n vaiheilla e.Kr. Hekataios kirjotti »Periodos» (kiertomatka) nimisen teoksen, joka on ensimäinen tunnettu yritys varsinaisen maantiedon kirjottamiseen. Siitä on säilynyt vain lyhyitä otteita. Mutta niistäkin näkyy, että hänen tietonsa ulottuivat kautta Välimeren maitten ja Itämaille Intiaa ja Kaspian merta myöten, vaikkeivät ne olleetkaan likimainkaan niin täydellisiä kuin Herodotoksen. Hekataios kannatti vielä joonilaisen koulun käsityksiä, että maa oli pyöreä kiekko, jonka ympäri Okeano virtasi. Hän erotteli toisistaan maanosat. Vanhat kirjailijat väittävät Herodotoksen lainailleen osia hänen teoksestaan.
Herodotos oli niinikään joonilaisen koulun jäsen. Häntä sanottiin »historian isäksi», ja historiallinen on etupäässä se laaja teos, jonka hän on jälkimaailmalle jättänyt. Mutta se sisältää samalla niin paljon maantietoa, että voimme sanoa hänen tätä tiedettä hyödyttäneen enemmän kuin kukaan ennen häntä. Herodotoksen teos käsittelee Helleenien taistelua Itämaita, varsinkin Persialaisia vastaan. Aineensa valaisemiseksi on hän kuitenkin koonnut kaikki saatavat tiedot niistä maista ja kansoista, joissa tapaukset liikkuvat, ja samalla luonut katseen laajemmallekin, mikäli maailmaa tunnettiin, koettanut johtaa tapauksia maantieteellisistä seikoista, jopa keksiä selityksiä luonnonilmiöillekin, joista hän tulee puhuneeksi. Herodotoksen teos siten on erinomaisen monipuolinen ja ennakkoluuloton esitys Vanhan ajan sivistyneimmän kansan suhteista laajempaan ympäristöönsä. Siitä saamme ensimäiset tiedot monestakin kansasta, joka sittemmin on näytellyt tärkeätä osaa historiassa.