Part 10
Seuraavana keväänä (v. 329 e.Kr.) kuljettiin Paropamisoksen poikki, heti kun vuodenaika myöten antoi. Retki oli erinomaisen vaikea, vaikka asukkaat olivatkin rauhallisia; se suoritettiin seitsemässätoista päivässä. Saavuttuaan vuoriston pohjoispuolelle, Baktriaan, Aleksanteri ensi työkseen vallotti maakunnan pääkaupungin, Baktran. Curtius antaa seudusta aivan oikean kuvauksen; hän sanoo sen olevan enimmäkseen hiekkaista erämaata, jossa kuitenkin on semmoisiakin seutuja, jotka ovat erinomaisen hedelmällisiä. Sitten saavuttiin Oxos joelle, nykyiselle Amudarjalle, johon Kreikkalaiset nyt ensi kerran tutustuivat. Se näyttää tehneen heihin suuremman vaikutuksen kuin sekä Eufrat että Tigris. Amudarja, joka alkaa Pamirin jäätiköistä, laskee nykyään, samoin kuin pohjoisempi Syrdarjakin (Jaxartes), Aral järveen. Vanhan ajan kirjailijat, jotka eivät tienneet Aral järveä olevankaan, luulivat molempien laskevan Kaspian mereen. Vielä meidän aikanakin on vanhoista kuivaneista uomista päätetty, että Amudarja muka onkin laskenut Kaspian mereen, ehkä niinkin myöhäisenä aikana kuin Aleksanterin sotaretki tapahtui. Jos niin tosiaan oli asian laita, niin Araljärveä ei silloin olisi ollut olemassakaan, sillä vähävetisempi Syrdarja tuskin olisi voinut kuljettaa siihen niin paljon vettä, että siitä olisi järveä syntynyt. Syrdarja olisi ehkä kadonnut erämaahan, samoin kuin monet muut joet näillä seuduilla, ja siitä saisi luonnollisen selityksensä, mikseivät Kreikkalaiset saaneet mitään tietoa Araljärvestä. Uusimmat venäläiset tutkimukset kuitenkin viittaavat siihen, ettei Amudarja ole voinut ennen laskea Kaspian mereen, vaan että notko, jota on pidetty sen entisenä uomana, onkin Kaspian merestä pistävä kuivunut lahti.
Oxoksen poikki kuljettuaan Aleksanteri eteni Marakandaan, nykyiseen Samarkandiin, mutta sitä ennen oli Bessos, jota hän oli lähtenyt takaa ajamaan, joutunut hänen käsiinsä ja saanut julman kuoleman. Seuraava joki, joka matkalla kohdattiin, oli Polytimetos. Kreikkalaiset historiankirjottajat sanovat sen juosseen seudun läpi, jonka se kostutti hedelmälliseksi, mutta sitten hiekkaan kadonneen. Tämä joki luultavasti oli nykyinen Saravshan. Sogdianan läpi marssittuaan makedonialainen armeija vihdoin saapui retkensä pohjoiseen päätekohtaan, Jaxarteen eli Syrdarjan rannoille. Sinnekin Aleksanteri perusti kaupungin, joka nimekseen sai »Alexandria Eskhata», s.o. äärimäinen Aleksandria, koska se oli etäimpänä sillä suunnalla. Kreikkalaiset luulivat Jaxarteen olevan saman virran kuin Tanais, nykyinen Don, ja siis saapuneensa Europan ja Aasian rajalle. Vähitellen tämä erehdys kuitenkin selvisi.
Arrianos, joka kirjotti Aleksanteri Suuren historian toisella vuosisadalla j.Kr., huomauttaakin, ettei tämä Tanais saattanut olla Herodotoksen Tanais. Mainitsimme jo erään toisen väärinkäsityksen, joka Aleksanterin ajalla oli yleinen ja joka oli taantumus Herodotoksen tiedoista, ettei nimittäin Kaspian meri ollutkaan sisämeri. Aleksanterin aikomus oli lähettää laivasto tutkimaan, oliko siitä väylää Mustaan mereen taikka valtamereen, mutta aie jäi sikseen. Vasta Roomalaisten ajalla päästiin täysin selville siitä, että Kaspian meri on sisämeri, josta ei ole väylää millekään suunnalle.
Intian retki.
Aleksanteri oli tosin suurempia vaikeuksia kohtaamatta vallannut Sogdianan ja Baktrian tasangot; mutta kokonainen vuosi kului, ennenkun hän sai maakuntain rajavuoristoissa asuvat heimot lannistetuiksi. Kevät (v. 327) oli jo ennättänyt pitkälle, ennenkun hän ennätti uudelleen kulkea Hindukushin poikki hyökätäkseen Intiaan. Viivyttyään jonkun aikaa perustamassaan »Kaukason Aleksandriassa» hän marssi Kofenin, nykyisen Kabul joen rannoille. Siellä hän jakoi armeijansa kahteen osaan ja lähetti toisen puoliskon kulkemaan mainitun joen laaksoa Intiaan, epäilemättä Khaibar solan kautta, joka on Englantilaisten sotahistoriasta niin tunnettu. Indoksen rannoille saavuttuaan tämä osasto rakensi virran poikki sillan, jotta pääarmeija helpommin pääsisi joen poikki. Silta luultavasti oli vähän alapuolella nykyistä Atakia, jossa joki on kaikkina aikoina ollut siksi kapea, että sen poikki on verraten helposti päästy. Aleksanteri itse lannisti ne urhoolliset vuorikansat, jotka asuvat nykyisessä Kafiristanissa ja Tshitralissa. Tavattoman korkeitten vuoriensa ja ahtaitten rotkojensa vuoksi ovat nämä maat siitä huolimatta pysyneet melkein tuntemattomina, kunnes Englantilaiset vallottivat Tshitralin. Siellä oli muun muassa vallotettava Aornos niminen vuorilinna; se oli koko sotaretken vaikeimpia urotöitä ja Aleksanteri oli itse siinä vähällä henkensä menettää. Vihdoin pääarmeijakin saapui Indoksen rannalle, jossa sille suotiin kuukauden lepo.
Indoksen rannoilta Aleksanteri marssi Punjabiin, »Viiden virran maahan», jonka kautta Indoksen suuret, Himalajasta alkavat syrjäjoet laskevat päävirtaan; ne ovat Hydaspes (nykyinen Jhelum), Akesines (Chinab), Hydraotes (Ravi), Hyphasis (Bias) ja Zaradros (Sutlej). Näillä vanhoilla nimillä on kreikkalaistunut muoto, mutta siitä huolimatta niissä on paikallinen juuri; Kreikkalaisten hankkimien tietojen tarkkuutta todistaa, että ne ovat samat, joita käytettiin vanhassa sanskrittilaisessa kirjallisuudessa. Lähellä Hydaspesta, luultavasti nykyisen Jelalpurin seuduilla, taisteltiin se kuulu tappelu, jossa makedonialainen vallottaja voitti Poros nimisen intialaisen ruhtinaan. Joen kummallekin rannalle perustettiin kaupunki, toiselle puolelle Bukefala, toiselle Nikaia; edellinen sai nimensä Aleksanterin kuulusta sotaratsusta Bukefaloksesta, joka siellä kuoli, jälkimäinen nimitettiin voiton muistoksi. Mutta yhä eteenpäin piti vallottajan matka. Kuljettiin vielä kahden seuraavankin joen yli Hylasiin rannalle saakka, mutta Zaradrosta (Sutlejta) ei Aleksanteri saavuttanut, sillä armeijassa oli tyytymättömyys kasvanut niin suureksi, että hänen täytyi kääntyä takaisin.
Paluumatkalla Aleksanteri Suuri päätti tutkia Erythrean meren, nykyisen Arabian mutkan rantoja. Indoksen rannoille jälleen saavuttuaan hän sen vuoksi rakennutti niin suuren laivaston, että osa armeijaa saattoi kulkea aluksilla jokea pitkin alaspäin, toisten osastojen marssiessa pitkin kumpaakin rantaa. Kaiken matkaa oli taisteltava ympärillä olevia heimoja vastaan, jonka vuoksi jokimatkaan kului yhdeksän kuukautta. Vihdoin saavuttiin Pattalaan, josta Indoksen suistamo haarautui, ja siihen perustettiin sotilas- ja laivastoasema. Tämä paikka lienee nykyinen Hyderabad, jonka kohdalla yhä vielä eroo päävirrasta haara; se kuitenkin on enimmäkseen kuivilla. Ehkä se Aleksanterin ajalla oli laivoin kuljettava, sillä Indoksen suupuoli on aikain kuluessa paljon muuttunut. Nykyään joen päähaarautuma on lähes sata kilometriä alempana, Tattan luona, mutta Tatta on liian lähellä merta soveltuakseen yhteen sen kuvauksen kanssa, jonka Aleksanterin historiankirjottajat paikasta antavat. Aleksanteri itse laski jokea pitkin edelleen Intian merelle ja näki kauvan pitämänsä toivon vihdoin toteutuvan, purjehtiessaan sen aalloilla. Kreikkalaisten sotamiesten kerrotaan kovin pelästyneen, kun he näkivät vuorovesien hyökyvän. Arrianoksen kuvauksesta päättäen ei kuitenkaan ilmiö, joka heidän huomiotaan herätti, ollut paljas vuorovesi, vaan n.s. »boore», korkea hyökyaalto, joka vuoksiveden kohotessa syöksyy mereltä Indokseen. Se on valtamereen juoksevain jokien suussa yleinen ilmiö, missä rantain muoto sen syntymistä suosii. Vuoksiaalto suurella pauhulla ja edestä aivan jyrkkänä syöksyy joen virtausta vastaan ja on varsinkin pienemmille aluksille vaarallinen.
Kreikkalaisten uteliaisuutta oli vielä suuressa määrin herättänyt Intian ihmeellinen kasvisto, varsinkin hunajapuu (Borassus flabelliformis), banjanipuu (Ficus indica), joka leviää suunnattoman laajaksi ja oksikkonsa tueksi laskee maahan ilmajuuria, ja pumpulipuu (Bombax malabricum), joka tuottaa puuvillaa. Banjanipuusta annettiin seuraava kuvaus:
»Onesikritos kertoo eräistä suurista puista, joitten oksat, kasvettuaan kaksitoista kyynärää korkealle maasta, sitten kasvavat alaspäin, ikäänkuin ne olisivat taivutetut alas; ne kasvavat maahan saakka ja juurtuvat siihen niinkuin istukkaat, versovat sitten jälleen ylöspäin ja kasvavat varsiksi. Sitten ne edelleen kasvettuaan jälleen taipuvat alas maata kohti ja muodostavat ensinnä yhden ja sitten toisen istukkaan ja yhä jatkavat samaan laatuun, kunnes yhdestä puusta on kasvanut laaja varjostava katos, niinkuin teltta, jota monet patsaat kannattavat. Hän niinikään puhuu puista, jotka ovat niin vahvoja, että tuskin viiden miehen sylimitta ulottuu niitten ympäri.»
Paluumatka erämaan kautta.
Aleksanteri suoriutui vihdoinkin paluumatkalle. Hän oli lähettänyt suuren osan armeijastaan jo siltä kohdalta, missä Punjabin virrat laskevat Indokseen, kulkemaan Karmaniaan pohjoisempaa tietä. Tämä osasto luultavasti eteni vaikean Bolansolan kautta Arakhosiaan ja Drangianaan, jonka jälkeen sen arvatenkin täytyi kulkea erämaan poikki. Historikot eivät kuitenkaan mainitse niitä vastuksia, joita sen luultavasti täytyi matkalla voittaa. Toinen osa armeijasta astui laivastoon, jonka piti Nearkhoksen johdolla kulkea Erythrean meren rantaa Indoksen suusta aina Persian lahden perukkaan. Aleksanteri hartaasti halusi tietoja tästä rannikosta, jota pitkin hän arvatenkin aikoi järjestää kaupankäynnin Intiaan. Muuta osaa armeijasta hän itse johti Pattalasta länttä kohti tuntemattomia teitä.
Matka kävi Gedrosian ja Karmanian kautta noin kymmenen penikulman päässä merenrannasta. Aleksanteri epäilemättä tahtoi olla niin lähellä Nearkhosta kuin suinkin, voidakseen häntä tarpeen tullen auttaa. Gedrosia, nykyinen Mekran, muodostaa Iraanin ylängön etelärajan; sen kautta juoksee vuorijono rinnan merenrannan kanssa. Mekran on kesällä kuumimpia ja kuivimpia maita, mitä tunnetaan, puuton, hiekkainen ja kivinen, melkein tyhjä kaikesta kasvistosta. Armeija lähti matkaan elokuussa ja joutui sen vuoksi kokemaan kaikki nämä rasitukset. Sotamiehet kärsivät matkalla sanomattomia tuskia ja puutetta, suuri osa miehistä ja juhdista sortui tielle, ja vain viimeisetkin voimansa ponnistaen saattoivat eloon jääneet kulkea eteenpäin. Karmaniassa Aleksanteri vihdoin yhtyi pohjoiseen armeijaan, ja viimein ilokseen sai tietoja Nearkhoksestakin ja tapasi laivaston. Nearkhos sai käskyn jatkaa matkaa laivastolla aina Eufratin suistamoon saakka. Aleksanteris taas marssi maa-armeijan keralla edelleen Persepoliihin. Siihen voimme sanoa tämän suuren itämaisen vallotusretken päättyneen.
Puolenatoista vuotena, jotka kuluivat Aleksanteri Suuren kuolemaan (323 e.Kr.), ei enää tapahtunut semmoista, joka olisi maantieteelliseltä kannalta mainittavaa. Tällä ajalla hän uudelleen kävi Susassa ja Ekbatanassa ja kohtasi viimeksi mainitussa kaupungissa Babyloniin matkustaessaan lähettiläitä, joita oli saapunut etäisistä maista häntä onnittelemaan. Laajalle oli maine hänen voittoretkistään jo levinnyt. Lähettiläitä oli tullut Karthagosta ja Italiasta, vieläpä Etioppiasta, Iberian niemimaalta ja Skyyttejä Mustanmeren aroilta saakka.
Aleksanteri aikoi tämän jälkeen purjehtia Arabian ympäri ja saattaa senkin valtansa alle. Sitä varten hän jo oli käskenyt rakentaa Foinikiassa laivoja, jotka aiottiin kappaleina kuljettaa maan poikki Eufratiin ja sitten koota Persian lahdella. Mutta tämä suunnitelma, samoin kuin muutkin, joita hän ehkä oli miettinyt, raukesi tyhjiin samalla kuin sammui nerokin, joka oli ne laatinut. Hänen kuoltuaan laaja maailmanvaltakunta jaettiin ja ihmisten ajatukset kääntyivät toisiin asioihin.
Mutta kauan muistettiin Aleksanteri Suurta. Häntä muistettiin ihailtavana sankarina, jonka mainetyöt ja jalous saivat vihatkin vaikenemaan. Missä hän oli taistellut, siellä kautta sukupolvien hänestä kerrottiin. Etäiset, Keski-Aasian arojen reunoilla elävät ruhtinaat, voitettujen jälkeläiset, johtivat vuosisatain kuluttua hänestä sukujuurensa. Kuta kauemmaksi taapäin ajassa hänen historiansa pakeni, sitä enemmän siihen lisättiin ihmetaruja. Egyptissä syntyi kolmannella vuosisadalla j.Kr. ihmeitä uhkuva »Aleksanterin satu», jonka Kallisthenes niminen kreikkalainen kirjotti muistoon. Se käännettiin aramean, Syyrian y.m. kielille ja levisi Itämailla laajalti. Valerius sen julkaisi latinaksi (v:n 300 vaiheilla), ja siten se tuli Länsimaillakin tunnetuksi. Se oli monessa maassa vielä Keskiajallakin eeposten aiheena ja ritarit ihailivat Vanhan ajan suurinta historiallista sankaria urheuden esikuvana. Persialaisetkin runoilivat hänen kunniakseen, omistivat hänet itselleen ja tekivät hänestä Dareioksen pojan. Egyptiläiset väittivät häntä egyptiläisen Nektanabon pojaksi. Mohamediläiset pitivät häntä Koraanin »kaksisarvekkaana», Dsulkarneinina, ja heiltä hänet oppi ihmeolentona tuntemaan Intia, jossa hän oli niin monta kuumaa taistelua taistellut.
Jos Aleksanteri Suuri olisi saanut elää ja myös toteuttaa suuret hallitsija-aikeensa, niin olisi kansain historia muodostunut toiseksi.
Nearkhoksen merimatka.
Ennenkun Aleksanteri Suuren vallotukset jätämme, muistelkaamme kuitenkin hänen päällikkönsä Nearkhoksen purjehdusmatkaa Indoksen suistamosta Persian lahden pohjukkaan. Nearkhoksen alkuperäinen matkakertomus on tosin joutunut hukkaan, samoin kuin muutkin Aleksanterin retkeä käsittelevät alkuperäiset historiateokset, mutta Arrianos »India» nimisessä teoksessaan antaa siitä jotenkin täydellisen selonteon. Nearkhoksen kertomus on nykyoloihin verrattaissa huomattu kaikin puolin todenmukaiseksi. Useimmat niistä paikoista, joissa hän kävi, voidaan nykyisiltä kartoilta löytää.
Vähän sen jälkeen kun laivasto oli lähtenyt Indoksen suistamosta, sen täytyi pyrkiä suojaan lounaismonsuunilta, joka siihen aikaan puhalsi täydellä voimallaan. Nearkhos löysikin sataman ja nimitti sen hallitsijansa nimellä — aivan samoin kuin nykyaikaistenkin tutkimusretkeilijäin on tapana tehdä. Tuo »Aleksanterin satama» lienee ollut nykyinen Karachi, Brittiläisen Intian läntisin ja samalla sen tärkeimpiäkin satamia. Kun tuuli oli asettunut, niin matkaa jatkettiin pitkin Ikthyofagien, »Kalansyöjäin» rantaa, joka oli vuoriston ja meren välinen kapea rantakaistale. Maan karuuden vuoksi sekä asukkaitten että heidän karjainsakin täytyi elää melkein yksinomaan kaloista, joita jauhettiin jauhoksi ja leivottiin leiväksi. Sama pitää paikkansa seudun nykyisistäkin asukkaista, samoin kuin vastapäätä Arabiankin rannalla asuvista ihmisistä. Karmanian rannikolla Nearkhos lepäsi laivastoineen Harmozia nimisessä hedelmällisessä seudussa, jossa miehistö sai virkistää voimiaan vaarallisen ja rasittavan merimatkan jälkeen. Tämä sama paikka kohosi Keskiajalla suureen maineeseen Ormuzin nimellä. Nykyään Ormuz on jälleen vähäpätöinen paikka. Harmoziassa Nearkhoksen saavutti Aleksanterin lähettämä kreikkalainen, joka ilmotti hänelle pääarmeijan olevan lähellä ja suuressa puutteessa, ja sen johdosta Nearkhos sitten lähti Aleksanteria tapaamaan. Nearkhos muun muassa mainitsee Persian lahdessa harjotetusta helmenpyynnistä, jonka tiedämme yhä vieläkin olevan erittäin tuottavaa. Mutta suurempaa kummastusta ja kauhua herätti Kreikkalaisissa joukko valaita, joita silloin tällöin saapuu näille rannoille saakka. He luulivat niitä merihirviöiksi ja koettivat pelastua vaarasta pitämällä pahaa elämää. Kertomus tästä tapauksesta on seuraava:
»Nearkhos kertoo, että kun he olivat matkalla Kyizasta, niin näkivät he päivän noustessa vettä suihkuavan merestä, ikäänkuin olisivat ankarat pyörteet sitä nostaneet. Miehet kauhistuneina kysyivät kapteeneiltaan, mitä se mahtoi olla ja mikä siihen mahtoi olla syynä. Nämä vastasivat niitten olevan valaita, jotka meren halki uidessaan suihkuttivat ilmaan vettä. Mutta merimiehet pelästyivät niin, että he pudottivat airot käsistään. Nearkhos meni silloin miesten luo ja rohkaisi heitä, ja sitä myöten kun hän laivallaan kulki toisten laivain sivu, niin hän käski näitä asettumaan linjaan, niinkuin tappelua varten, ja soutamaan eteenpäin taajassa rivissä ja suurta ääntä pitäen, äänekkäästi huutaen ja airoillaan läiskien. Siitä he kävivät rohkeammiksi ja soutivat kaikki merkin saatuaan eteenpäin. Tultuaan lähelle näitä syvyyden hirviöitä he huutivat voimainsa takaa ja pitivät airoillaan kaikkea mahdollista melua. Ja siitä valaat, jotka olivat tulleet aivan lähelle, keulan eteen, pelästyivät ja sukelsivat syvyyteen, mutta nousivat pian jälleen pinnalle laivain peräpuolella ja suihkuttivat jälleen ilmaan suuria vesisuihkuja. Merimiehet silloin ääneensä riemuitsivat, kun niin onnellisesti ja odottamatta olivat vaarasta päässeet, ja kiittivät suuresti Nearkhoksen rohkeutta ja hyvää ymmärrystä.»
Nearkhos vihdoin saapui Persian lahden päähän ja nousi Pasitigriiseen, joka yhtyy Tigriiseen lähellä sitä paikkaa, jossa se laskee mereen, sekä kohtasi Aleksanterin ja armeijan, vähän ennenkun he Susaan saapuivat. Koko matkaan oli kulunut viisi kuukautta.
Aleksanteri Suuren kuoltua hänen maailmanvaltakuntansa hajaantui moneen osaan, mutta nämä osat pysyivät edelleenkin muutaman vuosisadan kreikkalaisten hallitsijain vallassa, ja kreikkalainen sivistys levisi tällä ajalla laajalti. Kreikkalaisille oppineille avautui laajat alat tutkimuksiin, joita sekä Seleukokset, jotka hallitsivat Aasiaa, että Egyptiä hallitsevat Ptolemaiokset kaikin tavoin edistivät. Varsinkin Egyptistä tuli tieteen keskusta. Aleksandriaan perustettiin laaja museo ja kirjasto, jota on suuressa määrin kiittäminen siitä, että on niinkin paljon säilynyt kreikkalaisen kirjallisuuden aarteita. Nämä tieteelliset laitokset olivat varsinkin maantieteen edistykselle suuriarvoiset. Aleksandriassa maantiede ensimäiseksi kehittyi tieteelliselle pohjalle. Mutta maantuntemustakin sieltä käsin melkoisesti laajennettiin, koska Aleksandriasta tuli etevä kauppakaupunki. Niili yhdistettiin uudelleen Punaiseen mereen kanavan kautta, jota jo farao Neko oli alkanut kaivattaa ja jonka Dareios Hystaspes korjautti, mutta joka sitten oli saanut rappeutua. Tämä kanava oli sen ajan aluksille riittävän laaja. Egyptin valtaa ulotettiin etelässä käsin aina Bab-el-Mandebin salmelle, jonne perustettiin kaupungeita. Kreikkalaiset kauppiaat purjehtivat vielä etemmäksikin, ainakin Kap Guardafuihin saakka. He sanoivat tätä rannikkoa Kinnamonimaaksi, koska sieltä saatiin runsaasti tätä arvokasta maustetta. Mutta mainitun niemen ohi he eivät näy uskaltaneen kulkea, eikä ole varmaa, tekivätkö he Aasiankaan puolelle vielä laajempia merimatkoja. He noutivat Intian tavarat enimmäkseen Etelä-Arabian satamista. Niiliä tutkittiin etelää kohti ainakin siihen saakka, missä Sininen ja Valkoinen Niili yhtyvät. Saatiin tietoja Sembrittien maasta, joka oli vielä kauempana etelässä ja lienee ollut sama kuin Herodotoksen mainitsema Automolien maa.
Megastheneen kertomus Intiasta.
Mutta toista tietä saatiin Intiasta piankin entistä täydellisempiä tietoja. Gangeksen laaksossa syntyi Seleukoksien aikana voimallinen valtakunta, joka laajensi aluettaan länttä kohti niin tarmokkaasti, että Babylonissa hallitsevan Seleukos Nikatorin täytyi sen ruhtinaalle Tshangdraguptalle luovuttaa koko Indoksen laakso Paropamisos vuoristoa myöten, saaden korvaukseksi viisisataa elefanttia. Molempien naapurivaltakuntain välit kävivät sitten niin hyviksi, että Seleukos lähetti intialaisen hallitsijan hoviin valtiollisen asiamiehen. Lähettiläs oli Megasthenes nimeltään. Toimensa mukaisesti hän hankki erittäin tarkat ja luotettavat tiedot Intian silloisista oloista. Vertaus sanskrittilaiseen kirjallisuuteen on osottanut, että nämä tiedot melkein kauttaaltaan ovat oikeat. Megastheneen kirjottamasta teoksesta on tärkein osa säilynyt muitten kirjottajain, varsinkin Strabonin ja Arrianoksen teoksissa.
Intiasta Megasthenes tuntee etupäässä Gangeen laakson, mutta hänen käsityksensä maan muodosta ovat muutoin vaillinaiset. Hän sanoo rannan juoksevan Gangeen suistamosta suorana Persian lahdelle, ja niin se sitten piirrettiinkin Vanhan ajan karttoihin. Taprobanesta (Ceylonista) hän oli kuullut, että se oli suuri saari, joka oli seitsemän päivämatkan päässä rannikosta, ja että sieltä saatiin elefantteja, sekä runsaasti kultaa ja helmiä. Intian pohjoiseksi rajaksi hän mainitsee korkean vuoriston, jonka nimenä eri osissa olivat Paropamisos, Emodos ja Imaos. Molemmat jälkimäiset nimet ovat väännöksiä maanasukkaitten käyttämästä nimityksestä Haimavata tai Hemota, jotka merkitsevät »lumista» ja ovat samaa juurta kuin Himalajakin. Megasthenes antoi niinikään oikeita tietoja maan ilmastosta, teistä, tulvista, maanviljelyksestä ja maan kastelusta, sekä hallinnosta, kastilaitoksesta y.m. seikoista ja sotalaitoksesta. Intialaisten elämänlaatua hän suuresti kiittää, koska hän huomasi sen yksinkertaiseksi ja rehelliseksi, hyveen saavuttamista tarkottavaksi. Kuvaus käy hyvin yhteen Intian vanhan kirjallisuuden todistuksien kanssa. Intian siveellinen elämä on epäilemättä niinä parina vuosituhansina, jotka ovat Megastheneen ajoista kuluneet, suunnattomasti rappeutunut. Tutkijain luulon mukaan rappeutuminen alkoi siitä, kun mohamediläisyys maahan tunkeutui. Mieltäkiinnittäviä tietoja Megasthenes niinikään antaa braamaneista ja heidän pyrkimyksestään yhä täydellisempään pyhyyteen.
Megastheneksen teos Intiasta olikin Vanhan ajan etevin lähde tämän ihmemaan tuntemiseen. Mutta kautta Keskiajan luettiin — ja uskottiin — mieluummin Ktesiaan ennen mainittua kertomusta, jonka ihmeet ja hirviöt paremmin miellyttivät ritariajan haaveellista mielenlaatua.
Pytheaan retki Thuuleen.
Käännämme nyt katseemme länteen päin muistellaksemme matkaa, joka avasi Kreikkalaisille näköaloja kauemmaksi Pohjois-Europpaan kuin kukaan siihen saakka oli päässyt. Ne löytöretket, joista olemme edellä selkoa tehneet, tapahtuivat pääasiallisesti Välimeren itäpuolella oleviin maihin. Luonnollista olikin, että sivistyksen ja varallisuuden ikivanhat maat ensi sijassa houkuttelivat sekä vallottajia että kauppaa. Vähälukuiset olivat ne kauppatavarat, joita kaukaa Pohjolasta saatiin, ja sekä kauppa että tieto niistä maista, joista tavarat tulivat, olivat vanhastaan Foinikkien käsissä. Massilialainen Pytheas oli se mies, joka ensimäiseksi mursi tämän yksinoikeuden ja toi Kreikkalaisille tietoja valtamerestä ja Pohjois-Europan ihmeistä. Hänen matkansa tapahtui samoihin aikoihin kuin Aleksanteri Suuren vallotusretki Aasiaan. Pytheaan kertomat tiedot kuitenkin tuntuivat sen ajan oppineimmistakin miehistä niin oudoilta, etteivät he häntä uskoneet; vielä Polybios ja Strabonkin, vaikka elivät paljon myöhemmin, pitivät häntä valheen isänä. Nykyaika antaa hänen matkakertomukselleen paremman arvon. Se on huomattu kauttaaltaan todenmukaiseksi, ja Pytheas on saanut kunniasijan aikansa etevimpäin tutkijain joukossa. Valitettavasti ei kuitenkaan teos, jossa hän teki matkastaan selkoa, ole meidän aikoihimme säilynyt. Ainoat tiedot, joita siitä on jäänyt, ovat säilyneet hänen vastustajainsa teoksissa. He lainasivat hänen kertomuksestaan otteita, todistellakseen niissä mainittuja seikkoja vääriksi. Siellä täällä on muissakin klassillisissa teoksissa hajanaisia lainauksia, ja kaikki nämä on myöhempi tutkimus niin huolellisesti yhteen liittänyt, että nykyään voimme saada jotenkin selvän käsityksen tästä ensimäisestä pohjan perille saakka ulottuvasta tutkimusretkestä. Samalla huomaamme, että suuri osa niistä tiedoista Luoteis-Europan maista, joita myöhemmin kierteli vanhain kirjallisuudessa, oli juuri Pytheaan teoksesta saatu.
Europan länsiranta.