Maantiede ja löytöretket 1

Part 41

Chapter 412,907 wordsPublic domain

Näiltä ajoilta on säilynyt kertomus Joan Fernandezista, portugalilaisesta aatelismiehestä, jota voimme pitää kaikkien Crusojen perikuvana. Hän tarjoutui jäämään yksikseen Arguinin lahteen, elääkseen sikäläisten raakain maanasukkaitten seurassa ja eräs vanha sen paikkakunnan mies vuorostaan lähti laivain keralla Portugaliin. Myöhemmin lähetettiin laiva tuomaan Fernandezia takaisin, ja hänet löydettiinkin hyvissä voimissa. Hän oli kerrassaan voittanut maanasukkaitten suosion ja tiesi heistä paljon. Prinssille hän sitten kertoi seikkailuistaan. Kun hän oli jäänyt yksinään rannalle, niin maanasukkaat olivat tulleet hänen luokseen ja riisuneet hänen vaatteensa, sekä pukeneet hänet uuteen, maassa käytettyyn pukuun. Sitten he veivät hänet maahansa, joka oli Saharan rannikon kuivaa karua aroa. Nämäkin maurit olivat muhamedinuskoisia, vaikka puhuivatkin toista kieltä kuin pohjoisemmat kansat. He pukeutuivat nahkavaatteisiin ja elivät paimentolaiselämää. Mutta suuria toiveita hyvästä kaupasta heidän kanssaan ei muka ollut, sillä sekä kultaa että orjia heillä oli vähän. Enimmät tavaransa he möivät karavaneille, jotka maan poikki veivät ne Välimeren rannalle. Fernandezia he olivat kohdelleet ystävällisesti, ja hän taas saattoi tehdä heille sen palveluksen, että totuuden mukaisesti Portugalissa vakuutti aivan turhaksi lähteä näitten maurien maahan vallotus- taikka löytöretkille. Fernandez itse oli vähällä kuolla janoon, matkustaessaan meren rannikolta maan sisään heimoruhtinaan leiriin.

Viheriä niemi.

Merkkitapaus oli rannikon tutkimisessa Nuno Tristamin kolmas matka v. 1445, hän kun tuli arorannan päähän purjehdittuaan seutuun, joka oli vihanta ja hedelmällinen, jossa kasvoi palmuja ja asui aivan pikimustia ihmisiä. Huomattiin nyt vääräksi se luulo, että maa muka muuttui yhä karummaksi, kuivemmaksi ja kuumemmaksi, kuta kauemmaksi etelää kohti kuljettiin; oli päin vastoin tultu niin uhkuvaan kasvullisuuteen, ettei kukaan retkikunnan jäsenistä ollut ennen nähnyt sen vertaa.

Diniz Diaz saapui vihdoin Senegal joen suuhun ja luuli löytäneensä läntisen Niilin (Nigerin, jonka itäänpäin juoksevasta yläosasta vain oli tietoa), eikä siis olevansa kaukana Egyptistä ja Intian tiestä. Diaz rohkeasti purjehti edelleen ja tuli suurelle vihannalle niemelle, joka pisti kaikkea muuta maata kauemmaksi mereen. Se oli niin täynnään puita ja vihantaa ruohoa ja kyliä, että hän nimitti sen Cap Verdeksi, s.o. Viheriäksi niemeksi. Sieltä hän palasi Portugaliin kertomaan prinssille löydöstään. Maanasukkaat olivat luulleet hänen laivaansa mikä kalaksi, mikä suureksi linnuksi, mikä merihirviöksi. Henrik Prinssi oli erinomaisen mielissään siitä, että vihdoinkin oli tultu varsinaisten neekerien maahan.

V. 1445 lähetettiin Portugalista näille rannoille laivasto, johon kuului kaikkiaan seitsemänkolmatta alusta. Se oli suurin laivasto, mitä oli siihen saakka matkaan lähtenyt. Retkikunnan tarkotus oli ensinnä käydä Arguinin lahdessa kostamassa erään portugalilaisen murha; kun tämä oli tapahtunut ja lähes sata mauria saatu vangiksi, niin osa laivoista palasi kotiin, mutta toiset jatkoivat omin päin matkaa etelää kohti. Käytiin Senegalin suussa ja tultiin yhä varmemmiksi siitä, ettei tämä suuri joki, joka sekotti veden mutaiseksi ja suolattomaksi kauas merelle, voinut olla muu kuin Läntinen Niili. Toiset laivat purjehtivat Viheriälle niemelle ja kappaleen matkaa sen ohikin, mutta maanasukkaat sillä puolella olivat niin sotaisia ja tekivät Portugalilaisille niin paljon hallaa myrkytetyillä nuolillaan, ettei näitten tehnyt mieli jatkaa matkaa kauemmaksi. V. 1446 urhea Nuno Tristam, joka niin monta kertaa ennen oli purjehtinut muita kauemmaksi, sai nuolesta kuolettavan haavan, kaatui yhdessä parhaitten miestensä kanssa, ja laiva töin tuskin pelastui takaisin Portugaliin kertomaan vahingosta. Yhtä huonolla menestyksellä tehtiin seuraavina aikoina toisiakin yrityksiä.

Prinssi Henrikin viimeisinä vuosina kiinnittivät levottomat valtiolliset olot suuressa määrin hänen huomiotaan, mutta siitä huolimatta tapahtuivat juuri silloin huomattavimmat löytöretket.

Cadamoston retket.

Etevimpiä prinssi Henrikin kapteeneista oli eräs Venezian mies, Cadamosto nimeltään. Hän oli purjehtinut Välimerellä laajalti ja kerran matkalla Ranskaan myrskyn ajamana joutunut St. Vincentin niemeen, jossa hän tutustui prinssiin ja päätti lähteä tämän palveluksessa onneaan yrittämään. Cadamoston tarkotus oli samalla uusien maitten löytäminen ja kauppavoitto. V. 1455 hän lähti Lagoksesta, purjehtien ensinnä Madeiraan, jonka uutisasutuksista hän kertoo. Hän muun muassa mainitsee saaren suurista metsäpaloista, jotka olivat raivonneet niin suurella voimalla, että siirtolaisten täytyi paeta jokiin ja olla vedessä niin kauan, kunnes pahin lieska oli asettunut. Zarco itse, Madeiran löytäjä, oli vaimonsa ja lastensa kanssa viettänyt kaksi päivää ja yötä eräässä purossa, ennenkuin uskalsivat taas nousta kuivalle maalle. Viiniköynnös oli saarella oivallisesti menestynyt, sokeriruoko niinikään. Madeirasta purjehdittiin Canarian saarille ja sieltä meren poikki Cap Blancoon, jonka luo Portugalilaiset olivat rakentaneet linnotuksen kauppansa suojaksi. Tällä paikalla oli nimittäin syntynyt säännöllinen kaupankäynti, ja aina oleskeli niemen seuduilla Arabeja, jotka olivat tuoneet myytäväksi hopeata, viljaa, kankaita ja etenkin kultaa ja orjia. Cadamosto antaa rannikon asukkaista ja heidän tavoistaan, maan luonteesta ynnä muista seikoista tarkkoja tietoja. Hänen kertomuksensa oli ensimäinen perusteellinen matkakertomus, mitä prinssin toimesta suoritetuista retkistä on olemassa. Hän sai tietoja etäisistä sisämaankin oloista, mainitsee muun muassa Timbuktun, tuon suuren ja varmaan vanhankin kauppakaupungin Nigerin rannoilla, ynnä sen harjottaman suuren kulta- ja suolakaupan. Mahtavin valtakunta oli Melli nimeltään.

Cadamosto purjehti sitten edelleen Senegalin suistamoon ja päätti nousta korkeammalle tätä virtaa pitkin kuin kukaan ennen häntä. Hän saapui Budomel nimiseen valtakuntaan, jota hallitsi samanniminen kuningas, ja huomasi tämän hallitsijan niin rehelliseksi, että hän olisi kelvannut vaikka kenelle kristitylle esimerkiksi. Syntyi vilkas kauppa. Budomelin rehellisyys viehätti Cadamostoa niin suuresti, että hän uskalsi lähteä hänen veljenpoikansa keralla monta kymmentä penikulmaa pitkälle maan sisään erääseen markkinapaikkaan, josta ostettiin mitä parhaita orjia, kaikki kahtatoista vuotta nuorempia. Onnellisesti Cadamosto palasi takaisin kauppa-asemalleen tältä rohkealta retkellä. Asemalla »neekerit tyhminä kokoontuivat ympärilleni, ihmetellen kristittyjä uskonmerkkejämme. Valkoinen ihovärimme, pukumme ja ruumiinmuotomme, aseemme, mustasta silkistä ja sinisestä verasta sekä värjätystä villasta kudotut vaatteeni ne heitä hämmästyttivät. Toiset väittivät kivenkovaan, ettei valkoinen ihovärimme ollut luonnollinen, vaan että se oli maalattu.» Vasta kun he saivat sylkeä Cadamoston käsivarteen ja hangata paikkaa rievulla, vasta silloin he uskoivat, ettei se ollutkaan valkoista maalia, vaan että se oli ihon luonnollinen väri, ja sitä enemmän he ihmettelivät. Laivoja ja niitten sotakoneita neekerit arvelivat pirun töiksi, torven töräystä luulivat kamalan pedon kiljunnaksi. Cadamosto antoi heille torven, jotta he itse saivat sitä tutkia ja huomata sen vain ihmiskäden teoksi, ja silloin he muuttivat mielensä ja päättivät, että Jumala oli itse sen tehnyt. Mutta sitä he enimmän ihmettelivät, että sillä sai niin monia erilaista ääntä ja huusivat meluten, etteivät he olleet milleinkään kuulleet mitään niin ihmeellistä. Ja vielä he ihmettelivät sitäkin, että laivat saattoivat kulkea missä halusivat ja aavalla merelläkin tiesivät, missä kulloinkin olivat. Se ei muka voinut tapahtua ilman noituutta. Naiset taas ihmettelivät varsinkin laivaväen vahakynttilöitä, ja kun Cadamosto käski heille näyttämään, miten heidän äsken myymästään vahasta valmistettiin kynttilöitä, niin he ihmeissään huutivat, että vieraat olivat kaikkitietäviä.

Vihamielisempi oli vastaanotto seuraavan rannikko-joen suistamossa, jonne Cadamosto sitten lähti. Viisastuneena edellisten purjehtijain kokemuksesta ei hän kuitenkaan lähtenyt maihin, vaan ensinnä valittiin muuan laivalla olevista orjista, ja hänet pakotettiin uimaan maalle, viemään rannalle kokoontuneille alkuasukkaille sanaa, että vieraat olivat tulleet kauppaa tekemään. Tuskin oli tämä raukka päässyt rantaan, paikalla alkuasukkaat ottivat hänet kiinni ja hakkasivat kappaleiksi. Cadamosto silloin purjehti eteläänpäin ja saapui Gambran eli Gambian suistamoon. Mutta siellä tulivat neekerit monella suurella sotiveneellä hyökkäämään muukalaisten laivain kimppuun ja syttyi suuri tappelu. Ampuma-aseillaan Portugalilaiset kuitenkin saivat hyökkäyksen torjutuksi ja alkuasukkaat menettivät paljon väkeä. Saatuaan voiton Cadamosto antoi tulkkinsa huutaa rannalla oleville villeille, että näitten oli paljon parempi ryhtyä rauhalliseen kaupankäyntiin, sillä muuta varten eivät he olleet tulleetkaan, sekä kehotti Gambran kuningasta tulemaan ottamaan veljensä Portugalin kuninkaan lähettämiä lahjoja. Neekerit huutivat takaisin, ettei mokomista vieraista saattanut olla mitään epäilystä, olivathan he kristittyjä. Mitä kristityt tekivät Gambran maassa, jossa varsin hyvin tiedettiin, kuinka he olivat kohdelleet Senegalin kuningasta? Ei kukaan kunnon ihminen voinut sietää kristittyjä, jotka söivät ihmisen lihaa. Mitä muuta varten he orjia ostivat? Kristityt sitä paitsi olivat rosvoja, jotka olivat tulleet heitäkin ryöstämään.

Nämä »todet totiset» kuultuaan Cadamosto ei muuta voinut kuin palata takaisin merelle ja purjehtia takaisin Portugaliin. Mutta hän pani merkille käyneensä niin kaukana etelässä, että vain yhden kerran Pohjantähti näkyi taivaanrannan yläpuolella, ja silloinkin se melkein näytti mereen koskevan. Mutta sen sijaan näkyi etelässä kuusi kirkasta tähteä, jotka muodostivat taivaalla kuin ristin — hän oli nähnyt eteläisen taivaan kauneimman tähtitarhan, »Etelän ristin».

Heti Portugaliin palattuaan Cadamosto alkoi valmistella uutta retkeä. Jo seuraavana vuonna hän sen vuoksi lähti jälleen merelle, purjehtien nytkin Canarian saarien ja Kap Blancon kautta, mutta Viheriän niemen niin kaukaa, että löysi lähimmät Viheriän niemen saarista. Niillä ei ollut asukkaita, ainoastaan villikyyhkysiä, jotka olivat niin kesyjä, että niitä saattoi ottaa käsin kiinni. Vaikka meren puolella näkyi etäisyydessä muitakin saaria, niin ei kuitenkaan joudettu lähteä niitä peräämään, sillä aiottiin koettaa, eikä saataisi gambian vihamielisten neekerien kanssa kauppaa aikaan. Heillä luultiin olevan paljon kultaa. Noustiin korkealle joen leveään suulahteen, eivätkä maanasukkaat tällä kerralla tehneetkään vastarintaa. He päinvastoin olivat taipuvaisia kauppaa tekemään. Sillä kohdalla, missä joki kapeni noin penikulmaa leveäksi, hallitsi Battimansa niminen vasalliruhtinas, jolle Cadamosto antoi lahjoja saaden kultaa ja orjia vastalahjaksi. Mutta huhu, joka oli kertonut tämän maan olevan erinomaisen rikasta kullasta, olikin väärä, jaloa metallia heillä oli vähän. Mutta portugalilaisten helyistä he kuitenkin olivat valmiit maksamaan vaikka mitä ne olivat heille niin uutukaisia ja ihmeellisiä. Joki oli täynään pitkiä haapioita, joita neekerit soutivat seisoaltaan, niinkuin heidän tapansa on kaikkialla Afrikassa. Seutu oli kuitenkin niin epäterveellistä, että Cadamoston laivaväki sairastui, jonka vuoksi hän jälleen laski joen suupuoleen. Täällä hän tutustui Gnumi nimiseen kuninkaaseen, joka otti hänet mukaansa elefantin metsästykseen ja antoi kaadetun otuksen hampaat ja nahkan Henrik prinssille lahjaksi. Etelään päin purjehdittuaan ja vaivoin vältettyään haaksirikon Cadamosto saapui Rio Grande nimisen joen suistamoon, jossa saakka ei vielä kukaan ollut sitä ennen käynyt. Laivaväki oli kuitenkin niin väsynyt ja tautien heikontama, ettei uskallettu yrittää kauemmaksi tähän suuntaan, vaan palattiin takaisin Portugaliin. Cadamosto, joka oli venezialaisena tottunut seurusteluun alemmalla kehitysasteella olevien kansojen kanssa, näyttää opettaneen Portugalilaisillekin viisaampaa menetelmää.

Diego Gomez.

Viimeisen matkan prinssi Henrikin eläissä suoritti hänen uskollinen palvelijansa Diego Gomez. Tämä oli saanut prinssiltä saman ohjeen kuin niin monet muutkin ennen häntä — hänen piti yrittää niin kauas kuin oli mahdollista päästä. Mutta kun oli tultu suuren joen ohi, joka oli vielä Rio Grandenkin takana, niin tavattiin meressä niin voimakkaita virtauksia, etteivät mitkään ankkurit tahtoneet pitää. Toiset kapteenit ja laivamiehet pelästyivät tästä kovasti. He luulivat meren loppuvan ja pyysivät Gomezia palaamaan takaisin. Mutta asukkaat soutivat laivain luo haapioilla ja toivat kaupan pumpulikangasta, norsunluuta ja pienen erän pippuria, joka herätti portugalilaisten kesken suurta iloa. Tältä kohdalta palattiin takaisin, mutta poikettiin kuitenkin Gambian suistamossa, josta saatiin 180 naulan arvo kultaa. Gomezin seurustelu maanasukkaitten kanssa on siksi kuvaava näille aikaisemmille yhtymyksille valkoisten ja mustien välillä vasta löydetyissä maissa, että kerromme siitä hänen omilla sanoillaan:

»Me nousimme jokea ylöspäin aina Kantoriin saakka, joka on suuri kaupunki lähellä sen rantaa. Sitä edemmäksi ei laivalla päässyt, koska metsät ja aluskasvisto ahdistivat jokea, mutta täällä annoin tiedoksi, että olin tullut tavaroita vaihtamaan, ja maanasukkaat silloin keräytyivät suurin joukoin paikalle. Kun oli levinnyt uutinen, että kristityt olivat Kantorissa, niin saapui ihmisiä aina Tambuktusta saakka, joka on pohjoisessa, Gelu vuorelta etelästä ja Quioquun nimisestä kaupungista, joka on suuri ja ympäröity savitiilistä rakennetulla muurilla. Sanottiin siellä olevan runsaasti kultaa ja kamelikaravanien saapuvan sinne maan poikki Karthagosta, Tunesista, Fezistä, Kairosta ja kaikista Sarasenien maista. Mutta kulta saadaan kaivoksista, jotka ovat Sierra Leonen toisella puolen. He sanoivat Sierra Leone vuoriston kulkevan etelää kohti, joka ilahutti minua suuresti, koska kaikki sieltä tulevat joet laskivat länttä kohti. Mutta sanottiin myös, että vuoriston toiselta puolelta juoksi hyvin suuria jokia vastakkaiseen suuntaan, itää kohti.

»Ja he sanoivat, että näitten vuorien itäpuolella oli kapea ja pitkä järvi, jolla kuljettiin laivan kokoisilla haapioilla. Järven kummallakin rannalla olevat kansat olivat keskenään ainaisessa sodassa. Ne jotka asuivat itäpuolella, olivat valkoisia. Kun kysyin, ken siinä osassa maailmaa hallitsi, niin sanottiin hallitsijan olevan neekerin, mutta idempänä oli vielä suurempi hallitsija, joka oli vähän ennen vallottanut neekerien maan.

»Semmoisia asioita sain kuulla Kantorin neekereiltä. Minä tiedustelin heiltä tietä kultamaahan ja sitä, kuka oli sen maan kuningas. He vastasivat, että kuningas asui Kukiassa ja vallitsi kaikkia Kantorin joen oikealla puolella olevia kultakaivoksia, ja että hänellä oli palatsinsa oven edessä suuri kappale kultaa aivan siinä tilassa, kuin se oli maasta otettu. Se kultakappale oli niin suuri, että tuskin kaksikymmentä miestä sai sitä liikkumaan, ja siihen kuningas aina sitoi hevosensa ja piti kultakappaietta nähtävänä kumman vuoksi, koska se oli niin suuri ja puhdas. Hovin ylhäisillä oli korvissaan ja sieraimissaan kultakoristeet.

»Idän puolessa oli paljon kultakaivoksia, mutta ihmiset, jotka niissä työskentelivät, eivät huonon ilman vuoksi kauaa eläneet. Kultahiekasta naiset erottavat kullan.

»Kysyin sitten tietä Kantorista Kukiaan ja sen sanottiin kulkevan itää kohti. Ja siellä on paljon kultaa, jonka voinkin hyvin uskoa, sillä näin sieltä tulevan neekereitä, jotka kantoivat kultataakkoja.

»Minun näin tehdessä Kantorissa kauppaa neekerien kanssa alkoivat mieheni helteestä uupua, jonka vuoksi palasimme merelle. Kun olimme kulkeneet jokea viisitoista penikulmaa alaspäin, niin kertoivat he minulle eteläpuolella asuvasta suuresta päälliköstä, joka halusi keskustella kanssani. Kohtasimme toisemme joen rannalla suuressa metsässä ja hän oli tuonut mukanaan suuren joukon miehiä, joilla oli aseinaan myrkytetyt nuolet, assegait, miekat ja kilvet. Ja minä menin hänen luokseen, vieden lahjoja, leivoksia ja vähän meikäläistä viiniä, sillä heillä ei ole muuta viiniä, kuin mitä palmuista valmistavat, ja hän oli erinomaisen mielissään ja armollinen, antoi minulle kolme neekeriä ja vannoi yhden ja ainoan Jumalan nimessä, ettei hän koskaan sotisi kristittyjä vastaan, vaan saisivat he rauhassa ja turvassa tehdä kauppaa koko hänen valtakunnassaan.

»Sikäläiset majat olivat kaikki meriruovoista valmistetut ja siellä ollessani sain kuulla, että kaikki paha, mikä oli kristityille tehty, oli tapahtunut erään Nominiansa nimisen kuninkaan toimesta: hän hallitsi sitä maata, joka oli lähinnä Gambian suuta. Koetin sen vuoksi kaikin tavoin saada hänen kanssaan aikaan rauhan ja lähetin hänelle hänen omien miehiensä keralla ja omissa kanoteissaan paljon lahjoja. Mutta Nominiansa pelkäsi kovasti, että kristityt tulisivat hänelle kostamaan. Laskin sitten erääseen suureen satamaan, jossa luokseni tuli paljon neekereitä, jotka Nominiansa oli lähettänyt koetellakseen, tekisinkö heille mitään, mutta kohtelin heitä alati ystävällisesti. Kun kuningas tämän kuuli, niin hän saapui joen rannalle suuren miesjoukon keralla, istui siihen odottamaan ja lähetti minua noutamaan. Ja minä lähdin ja osotin hänelle täyttä kunnioitusta. Siellä oli eräs hänen oman uskontonsa piispa, joka minulta kysyi kristittyjen Jumalasta, ja minä vastasin hänelle, niinkuin Jumalan avulla ymmärsin. Ja sitten minä kysyin häneltä Mahometista, johon he uskoivat. Kuningas viimein niin ihastui siihen, mitä olin sanonut, että hän hyppäsi seisomaan ja käski piispaansa lähtemään maasta kolmen päivän kuluessa ja vannoi tappavansa jokaisen, joka sen päivän jälkeen mainitsisi Mahometin nimen. Sillä hän sanoi luottavansa yhteen ainoaan Jumalaan, eikä ollut ketään toista Jumalaa kuin se, jota hänen veljensä Portugalin Henrik palveli.

»Sitten hän kutsui veljensä ja käski minua kastamaan hänet ja kaikki hänen ylhäiset miehensä ja naisensa. Hänelle itselleen ei kelvannut mikään muu nimi kuin Henrik, mutta hänen ylhäiset miehensä ottivat semmoisia nimiä kuin Yanez ja Nuno. Jäin sen vuoksi rannalle siksi yöksi kuninkaan keralla, mutta en häntä kastanut, koska olin maallikko. Seuraavana päivänä kutsuin kuninkaan ja kaksitoista päällikköä ja kahdeksan vaimoa syömään kerallani laivassa päivällistä ja he kaikki saapuivat aseettomina, ja minä annoin heille siipikarjaa ja lihaa ja viiniä, valkoista ja punaista, niin paljon kuin he jaksoivat juoda, ja he sanoivat toisilleen, ettei maailmassa ollut parempia ihmisiä kuin kristityt.

»Rannalla kuningas sitten jälleen pyysi minua kastamaan itsensä, mutta minä vastasin, ettei minulla ollut siihen paavin lupaa. Mutta lupasin kertoa asiasta prinssille, joka sitten lähettäisi papin. Nominiansa paikalla kirjotti prinssille, pyytäen häntä lähettämään papin ja jonkun, joka heille opettaisi uskontoa, ja vielä hän pyysi lähettämään jalohaukan, sillä hän oli ihmeekseen kuullut minulta, kuinka meillä kuljetettiin kädessä lintua, jolla pyydystettiin toisia. Ja myös hän pyysi prinssiä lähettämään kaksi oinasta ja lampaita, hanhia ja porsaan, sekä kaksi miestä rakentamaan taloja ja suunnittelemaan hänen kaupunkiaan. Ja minä lupasin, että prinssi suostuisi kaikkiin näihin pyyntöihin. Ja kuningas miehineen nosti suuren melun minun lähtiessäni, mutta minä jätin kuninkaan Gambiaan ja palasin Portugaliin. Yhden aluksista lähetin oikopäätä kotiin, mutta muitten keralla purjehdin Viheriää nientä kohti.

»Kun tulimme joesta lähelle merta, niin näimme kaksi kanoottia, jotka paraillaan ulkonivat merelle. Mutta me purjehdimme niitten ja rannan väliin, niin että suljimme niiltä tien. Tulkki sitten minulle kertoi, että maan kuningas, joka oli häijy mies, oli toisessa veneessä. Käskin heitä sen vuoksi nousemaan karaveliini, annoin heille syödä ja juoda ja kahdenkertaiset lahjat, enkä ollut tietävinänikään, että yksi heistä oli päällikkö, vaan kysyin, oliko tämä Bezeghichin maa? Hän vastasi myöntäen. Ja minä, häntä koetellakseni, kysyin: »Miksi hän on niin vihamielinen kristittyjä vastaan? Hänen olisi paljon parempi ylläpitää heidän kanssaan rauhaa, niin että he voisivat tehdä kauppaa hänen maassaan ja tuoda hänelle hevosia ja muita tavaroita, samoin kuin he muillekin neekeripäälliköille tuovat. Menkää ja kertokaa kuninkaalle, että otin teidät vangiksi ja että rakkaudesta häntä kohtaan taas päästin teidät vapauteen.» Siitä hän oli kovin mielissään ja lähti miehineen kanoottiinsa, niinkuin käskin. Mutta kun he olivat kaikki veneessään karavelin sivulla, niin minä huusin: »Bezeghichi, Bezeghichi, elä luulekaan, ettenkö minä sinua tuntenut. Olisin voinut sinulle tehdä, mitä olisin tahtonut. Mutta niinkuin minä nyt olen sinulle tehnyt, niin tee sinä myös meidän kristityillemme.»

Onnellisesti palattiin sen jälkeen Lagokseen, jossa prinssi erinomaisen iloisesti otti Gomezin vastaan. Mutta kuningas Nomimansalle annettua lupausta ei voitu täyttää ennenkuin parin vuoden kuluttua, koska Portugal paraillaan soti Marokossa ja prinssi Henrikkin oli retkellä mukana, taistellen nuorukaisen innolla ensimäisten joukossa, vaikka jo olikin kuudenkymmenen vuoden ikäinen. Mutta palattuaan takaisin tältä sotaretkeltä prinssi lähetti Nomimansalle kaikki, mitä tämä oli pyytänyt.

Kaksi vuotta myöhemmin Gomez kävi samoilla rannoilla ahdistamassa laivoja, jotka Portugalin viranomaisten luvatta siellä möivät aseita neekereille. Tällä matkalla käytiin uudelleen Viheriän niemen saarilla ja niitten paikka merkittiin mittauksien mukaan kartalle. Yksi portugalilainen salakuljettaja saatiin laivoineen kiinni. Hänet lähetettiin Portugaliin, siellä kidutettiin ja miekkoineen kultineen elävänä poltettiin.

Prinssi Henrikin kuolema.

Palattuaan Alcacerista, Marokosta, onnelliselta ristiretkeltä prinssi vietti viimeiset vuotensa perintönsä järjestämisessä. Kristuksen ritarikunnalle, joka oli Temppeliritariston jälkeläinen Portugalissa, hän määräsi kahdennenkymmenennen osan kaiken sen tavaran, orjain, kullan ja muitten tuotteitten arvosta, mitä Guineasta saatiin, sillä prinssillä oli yksinoikeus määrätä kaikkien näitten rantain kaupasta. Loput hänen oikeuksistaan peri Portugalin kruunu.

Kun prinssi Henrik oli kuudenkymmenen vuoden vanha, niin hänen voimansa vihdoin murtuivat. Lopulla vuotta 1460 hän sairastui ja sairaus oli kuolemaksi. Kuningas Affonso ja koko hovi julisti suuren maan surun, kun tämä vaikuttava ja kaikkein kunnioittama ruhtinas kuoli. Vainaja haudattiin Batalhaan Juhana kuninkaan rakentamaan kappeliin, jossa kuninkaat ja kuninkaallisen huoneen jäsenet olivat haudattuina. Prinssin haudalle asetettiin makaava muistopatsas, jossa hänen kasvonpiirteensä ovat säilyneet.