Part 40

Kun portolanot olivat etupäässä merikarttoja, niin niiden tiedot sisämaita kohti nopeaan huononivat ja kävivät epävarmoiksi. Mutta sisämaankin karttoina ne voittivat kaikki edelliset.

Pyöräkartan kehitys.

Rinnan purjehduskarttain kanssa kehittyi oppineissa piireissä kirkonmiesten pyöräkartta edelleen. Ptolemaioksen käsitteet alkoivat viidennentoista vuosisadan kuluessa niihin yhä enemmän vaikuttaa. Niihin aljettiin piirtää sekä pituus- että leveyspiirit ja määrätä paikat tähtitieteellisen aseman mukaan. Alussa syntyi välimuotoja, kuten se kartta, jota säilytettiin Doogepalatsissa Veneziassa. Siinä oli keskiaikainen pyörämuoto vielä jäljellä, mutta Jerusalemin oli täytynyt siirtyä keskellisestä asemastaan. Europpa ja Afrika saivat tyytyä pieneen nurkkaukseensa ja Aasia vallitsi laajoilla maa-aloillaan melkein koko karttaa. Taistelua eri järjestelmäin välillä kesti melkein vuosisadan loppuun saakka. Vasta Nürnbergin kansalaisen Martti Behaimin tunnetussa maailmankartassa oli Ptolemaioksen järjestelmä täydellisesti toteutettu. Tämä tapahtui v. 1492, samana vuonna, jona Amerikka löydettiin. Mutta kartasta näkyy, kuinka sitkeästi harhakäsitykset maapallon pienuudesta ja Atlantin meressä olevista taruperäisistä saarista vielä Behaiminkin aikana pitivät oppineiden kesken puoliaan.

UUDEN AJAN KYNNYKSELLÄ.

Prinssi Henrik Purjehtija ja Afrikan länsirannikon tutkiminen.

Olemme tulleet Uuden ajan kynnykselle. Ensimäiset yritykset Atlantin meren salaisuuksien selville saamiseksi oli tehty, Canarian saaret vallotettu, Azorit asutettu, purjehdittu Afrikan luoteisrannikkoa Bojadorin nokkaan saakka. Rohkeissa mielissä oli herännyt ajatus, eikö voitaisi Afrikan ympäri purjehtien saavuttaa Intiaa. Mutta ne eivät olleet Keskiajan taitavimmat purjehtijat, vilkkaimmat kaupankävijät, Italian kaupungit, jotka tämän merkitsevän suurtyön suorittivat, vaan pieni Portugal, josta siihen saakka tuskin muuta tiedettiin, kuin että se menestyksellä oli vihdoinkin luonut päältään maurien ikeen.

Portugal Keskiajalla.

Olemme jo tutustuneet muutamiin vaiheisiin Portugalin varsinaisilta syntymäajoilta kertoessamme Norjan kuninkaan Sigurd Jorsalfaren taisteluista Lissabonin edustalla. Yritys raukesi silloin tyhjiin, mutta v. 1147 Lissabon vihdoin vallotettiin ja maurien mahti Iberian niemimaan länsirannikolla oli samalla murrettu. Nuori kuningaskunta ryhtyi ripeästi hyväkseen käyttämään vasta saavuttamaansa vapautta, eivätkä ulkonaiset sodat, eivät sisälliset rettelöt voineet estää nuorta valtakuntaa kehittymästä ja vahvistumasta. Kolmannentoista vuosisadan keskivaiheilla alkoivat kirjallisuus, viljelys, oikeuslaitos ja kauppa yhä enemmän vaurastua, ja samaan aikaan laskettiin italialaisten merenkulkijain avulla Portugalin merimahdin perustukset. Mutta voimallisemman lennon kansan yritteliäisyys sai vasta sen jälkeen, kun Avizin Juhana neljännentoista vuosisadan lopulla oli noussut Portugalin valtaistuimelle. Sitä myöten kuin kansalliset voimat olivat vahvistuneet, ryhdyttiin valmistelemaan kostosotaa maureja vastaan heidän omilla rannoillaan. Toiselta puolen ylläpidettiin vilkasta kauppaa pohjoisiin maihin, varsinkin Flanderiin, josta Portugal taistelussaan maureja vastaan oli avukseen saanut vapaaehtoisia ristiritareita.

Portugalin merimahdin varsinainen perustaja oli prinssi Henrik Purjehtija, Juhana Suuren kolmas poika. Hän syntyi v. 1394 ja oli heti täysi-ikäiseksi tultuaan osallisena Ceutan vallottamisessa v. 1415. Tämän tapauksen jälkeen hän asettui asumaan lähelle São Vincentin niemeä, jonka läheisyydessä oli Portugalin laivastosatama Sagres. Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, aina vuoteen 1460, hän sieltä johti purjehdusretkiä, joitten tarkotus oli uusien maitten avaaminen Portugalin yritteliäisyydelle. Niemelle rakentamassaan linnassa hän vietti enimmän aikansa suunnitellen uusia löytöretkiä, ohjaten karttain laatimista, tarkistaen purjehduskoneita, vastaanottaen kapteeniensa kertomuksia retkistään ja näkemistään. Hänen päämääränsä olivat Portugalin mahtavuus ja rikastuminen, ynnä kristinuskon levittäminen maurien ja pakanain keskuuteen.

Ennen kaikkea hänen mielessään paloi meritien löytäminen Intiaan ja yhteyden aikaan saaminen pappikuninkaan Johanneksen kanssa. Olemme nähneet, kuinka Länsimaitten tiedot Kaukaisesta idästä olivat edellisellä ajalla laajentuneet. Lähetyssaarnaajat olivat käyneet Kiinassa saakka uskoa levittämässä, Marco Polo oli julkaissut kirjansa sen maan merkillisyyksistä, ja etelästä päin oli saatu tietoja Madagaskarista saakka. Neljänneltätoista vuosisadalta säilyneistä kartoista (Laurentin portolanosta) näkyy, että silloin jo oli olemassa jotenkin oikea käsitys Afrikan muodosta. Guinean rannikosta luultavasti oli kuultu maan poikki tulevilta karavanikauppiailta, joihin Ceutassa tutustuttiin. Aika alkoi siis kypsyä varmojen tietojen hankkimiseksi näistä maista ja niitten mahdollisista meriyhteyksistä. Selvää oli, että jos löydettiin yhtämittainen meritie rikkaaseen ja teolliseen Intiaan ja Kiinaan, niin oli samalla Europan kauppa käännetty uudelle tolalle ja muhamedilaisten kauppavalta murrettu. Mutta yhtä paljon viehätti yrityksiin kristinuskon levittäminen pakanain keskuudessa.

Vallottaessaan Ceutan maureilta Portugalilaiset olivat osottaneet ihmeteltävää urheutta ja kuntoa, ja tämä kunto se avasi heille tien paljon suurempiin yrityksiin, kuin niin pieneltä kansalta olisi voinut odottaa. Ceutan vallottaminen oli vain alku Marokon rannan valtaamiseen, rannan, jonka hallitseminen oli tärkeätä varsinkin sitten, kun meritie Intiaan oli löydetty.

Nimitettynä Algarven maaherraksi ja Kristuksen ritarikunnan suurmestariksi Henrik prinssi saattoi tulojenkin puolesta ryhtyä mielituumiaan toteuttamaan. Vincentin niemi, jota kolmella puolella Atlantin aallot huuhtelevat, oli kuin näkötorni, josta nuori prinssi loi katseensa tuntemattomille vesille. Se oli sama Pyhä vuori, Sacrum promontorium, joka jo Vanhalla ajalla oli merenkulkijoille tuttu suunnan muutoksena. Kreikkalaiset maantieteilijät alkoivat siitä laskunsa, kun arvioivat asutun maailman suuruuden. Prinssi rakennutti niemelle palatsin, kirkon ja observatorion, joka oli laatuaan ensimäinen Portugalissa. Apumiehiään ja siirtolaisiaan varten hän rakennutti kylän. Kaikki ne kapteenit, jotka täältä lähtivät löytöretkilleen, saivat prinssin observatoriossa aikansa parhaan opetuksen purjehdustaidossa ja purjehduskoneitten käyttämisessä ynnä karttain laatimisessa. Laivanrakennusta parannettiin niin hyvällä menestyksellä, että eräs etevä italialainen purjehtija, joka oli Henrikin palveluksessa, todisti Portugalin karavelien olevan parhaat kaikista laivoista, mitä vesillä ui.

Madeiran löytö.

Henrik Purjehtijan ensimäinen onnistunut yritys oli Porto Santon ja Madeiran löytö. Hänellä lienee ollut salainen tieto saarien olemassa olosta. Tapaturman kautta oli sinne ajautunut Machin niminen englantilainen, jonka surullisesta kohtalosta on säilynyt seuraava tieto:

Kuningas Edward III:nnen aikana pakeni Bristolista Robert Machin niminen mies, mukanaan erinomaisen kaunis, Anna d’Arfet niminen nainen. Mutta alus, jolla he yrittivät päästä Ranskaan, joutuikin myrskyn valtoihin ja ajautui kauas etelään, aina Madeira saarelle saakka, jossa nainen uupumuksesta kuoli ja rakastaja muutaman päivän perästä surusta heitti henkensä. Eloon jääneet laivamiehet purjehtivat pois, mutta kärsivät haaksirikon Afrikan rannalla ja joutuivat maurien vangiksi. Siellä heidän seikkailunsa kuuli eräs espanjalainen purjehdusluotsi, joka niinikään oli maurien orjana, mutta pääsi vapaaksi ja prinssi Henrikin laivureille kertoi jutun. Machin, jonka nimen saarella on perinyt Machicon kaupunki, ei kuitenkaan ollut ensimäinen, joka Keskiajallakaan kävi Madeirassa. Italialaisille kartoille oli saari jo neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla piirretty ja »Puusaareksi» nimitetty. Mutta löytö oli joutunut unhotuksiin.

V. 1418 purjehti kaksi prinssi Henrikin hoviin kuuluvaa ylimystä, Zarco ja Vaz, etsimään Guinean rantaa, mutta jo lähellä Lagosta he joutuivat myrskyyn, joka ajoi laivan Madeiran koillispuolella olevaan pieneen Porto Santo saareen. Zarco ja Vaz ilomielin palasivat Sagresiin ja vakuuttivat, että heidän löytämänsä saari hyvin sopi asuttavaksi. Heidät lähetettiin sen vuoksi takaisin, mukanaan siirtolaisia, viljaa, mehiläisiä, Sisilian sokeriruokoa ja Kreetan viiniköynnöstä, vieläpä Portugalin kaniinejakin. Tällä matkalla oli mukana purjehdusluotsi Morales, jonka Zarco paluumatkallaan oli pelastanut vankeudesta.

Kun oli palattu Porto Santoon ja ryhdytty saarta asuttamaan, niin kiintyi huomio tummaan juovaan, joka näkyi lounaassa taivaanrannalla. Edellisellä matkalla saarelle jätetyt siirtolaiset olivat sitä katselleet joka päivä, kunnes päättivät varmaksi, ettei se saattanut olla pilven lonka. Morales paikalla arveli, että se mahtoi olla Machinin saari. Levättyään Porto Santossa kahdeksan päivää Zarco sen vuoksi päätti lähteä toisella laivallaan tiedustusmatkalle. Kauaa ei tarvinnutkaan purjehtia, ennenkuin auer selvisi saareksi ja saavuttiin Madeiran itäpäähän. Kun oli jonkun matkaa edelleen purjehdittu, niin löydettiin se ristikin, joka oli Machinin ja hänen lemmittynsä haudalle pystytetty. Zarco juhlallisesti julisti saaren Portugalin kruunun omaisuudeksi.

Lähdettiin sitten tutkimaan saaren rantoja ja tultiin muun muassa paikkaan, jossa kasvoi runsaasti saksan kuminaa; paikka siitä nimitettiin Funchaliksi — se on Madeiran nykyisen pääkaupungin nimi. Madeira on uljasta vuorimaata, jonka vanhat tulivuorikeilat kohoavat lähes 2000 metriä korkealle; rinteet ovat enimmäkseen jyrkät, rotkoiset, mutta siellä täällä on erinomaisen hedelmällistäkin maata, ja Portugalilaisten tullessa saarelle siellä kasvoi koskemattomat valtavat metsät. Lähetettiin retkikunta saaren sisäosiin tiedustelulle ja se palasi sillä tiedolla, että vuorille näkyi joka puolelta merta. Madeira ei olekaan kuuttakaan penikulmaa pitkä, paria leveä. Zarco otti muutamia näytteitä saaren kasveista ja palasi Portugaliin kertomaan prinssille uudesta löydöstään. Prinssi Henrik otti hänet suurella ilolla vastaan ja nimitti hänet Madeiran maaherraksi koko elinajakseen. Hänen toverinsakin saivat auliita palkinnoita. Zarco v. 1421 palasi takaisin saarelle ja alkoi rakentaa linnaa, ja neljän vuoden päästä prinssi Henrik lähetti siirtolaisia, sillä Madeira oli silloin aivan asumaton. Ensimäiset lapset, jotka saarella syntyivät, saivat kasteessa nimekseen Aadam ja Eeva. Tuskin oli saarella kauaakaan oltu, niin pääsi kulovalkea sen suuriin metsiin, ja ne paloivat kertomuksien mukaan seitsemän vuotta, valaisten kuin tulivuori tietä prinssi Henrikin laivoille, niiden purjehtiessa uusille löytöretkille. Metsien menetys oli suuri tappio, sillä kaikilla ympärillä olevilla mannerrannoilla oli puutavara kalliissa hinnassa. Mutta niitä ennätettiin kuitenkin sen verran hakatakin, että puutavaran hinta Portugalissa melkoisesti aleni ja maan koko rakennusmallikin muuttui puutavaran runsauden vuoksi. Palojen jälkeen oli maata helpompi raivata ja saarelle tuotiin sokeriruokoa, viiniköynnöstä, viljaa, hedelmiä. Kaikki siellä menestyi oivallisesti, sillä Madeiran ilmanala on lauhimpia, mitä on olemassa. Mutta kaniinit lisääntyivät niin tuhottomasti, että niistä pian tuli oikea maanvaiva. Ne tuhosivat kaikki viljelykset, kunnes siirtokunnat sen verran vaurastuivat, että saattoivat ruveta niitä hävittämään.

Henrik Purjehtijan myöhemmille yrityksille oli Madeiran löytö ja asutus erinomainen virike, sillä se oli omiaan hänen maanmiehilleen osottamaan, etteivät nuo puuhat suinkaan olleet hyödyttömiä.

Kap Bojador.

V. 1428 Prinssi Henrikin veli palasi eräältä ulkomaan matkalta ja toi mukanaan paljon kirjoja ja karttoja, joitten joukossa lienee ollut eräs Veneziassa laadittu aikaansa nähden etevä maailman kartta. Tämä kartta sisälsi seikkoja, jotka kehottivat prinssiä lähettämään laivojaan löytöretkille sekä länteen päin Atlantin merelle, jossa muka piti olla suuri saariryhmä, että etelään päin pitkin Afrikan rannikkoa.

Prinssi koetti ensinnäkin saada kapteenejaan purjehtimaan Bojadorin niemen ohi, jota kauemmaksi ei yksikään heistä ollut ennen yrittänyt, koska niemi oli kovin vaarallinen virtauksiensa ja salakariansa vuoksi. Sen ohi kulkee pohjoisesta tuleva merivirtaus, Golf-virran etelää kohti kääntyvä jatko. Mutta kauan sai prinssi suotta kehottaa ja käskeä laivureitaan, ei yksikään uskaltanut laskea pelätyn niemen ohi, sillä sen kiertäminen vaati ulkonemaan kauas valtamerelle, ja vielä suurempana syynä oli taikauskoinen pelko. Niemen toisella puolella pelättiin kuumuuden ja muitten esteitten vuoksi olevan mahdotonta purjehtia. Vaikka sitä ennen oli löydetty sekä Canarian saaret että Madeira ja sitä varten purjehdittu paljon ulommaksi merelle, niin ei vain ollut sitä miestä, joka olisi uskaltanut purjehtia tämän pelätyn kärjen ohi. Merimiesten kesken puhuttiin, että jokainen kristitty, joka Bojadorin nokan ohi purjehti, oli muuttuva mustaksi ja elämänsä loppuun kantava tätä Jumalan kirouksen leimaa. Arabialaisilla kartoilla, joita paljon käytettiin, oli niemen taa merkitty mereen kaikenlaisia hirviöitä, yks’sarvisia, käärmekallioita ja paholaisen käsi, joka uhkasi tuholla, haaksirikolla ja kadotuksella jokaista, joka uskalsi yrittää niemen ohi. Ja yhtä pelättävä kuin meri oli muka kuuma maakin, joka oli sen rannalla. Maantieteilijäin luulon mukaan oli ainoastaan pohjoisosa Afrikasta asuttua: Saharan reunasta alkoi asumaton maa, joka oli täynnä kaikenlaisia hirmuja, pahoja henkiä ja aaveita. Aurinko muka valoi maahan sulaa tulta, jonka vaikutuksesta joet ja meri kiehuivat yöt päivät kuin tulikuuma kattila. Jokainen merimies, joka uskalsi lähteä tuohon kuivaan vyöhykkeeseen, joka aina Kreikkalaisten ajoista saakka oli kartoilla pelotellut, oli varmaan menettävä yrityksessä henkensä.

Prinssi oli lähettänyt Gil Eannes nimisen kapteeninsa purjehtimaan Bojadorin nokan ohi, mutta näiden kuvittelujen vuoksi laiva ei uskaltanut yrittääkään, vaan palasi jotenkin huonoilla verukkeilla takaisin. Mutta silloin prinssi suuttui ja lähetti samat miehet oikopäätä uudelleen matkaan, ja tällä kertaa oli menestys parempi. Eannes teki meren kautta pitkän kierroksen, saapui onnellisesti niemen toiselle puolelle ja löysi sieltä rantavesiä, joilla hänen ihmeekseen oli aivan yhtä helppo purjehtia kuin kotovesillä. Ja maa oli kaunis ja vihanta. Asukkaita ei näkynyt, mutta maan kasveja otettiin laivoihin näytteiksi ja palattiin sitten takaisin. Näin oli vanha merimiespeljätys vihdoinkin voitettu. V. 1435 Eannes lähti uudelleen matkaan suuremmalla laivalla. Onnellisesti kuljettiin nytkin niemen ohi ja saavuttiin lahteen, jossa oli paljon kalaisia kareja, mutta palattiin sitten takaisin Lagokseen. Vielä samana vuonna lähetettiin Baldaya jatkamaan löytöjä ja hän saapui lahteen, joka nimitettiin Rio d’Ouroksi —samaa nimeä se vieläkin kartoilla kantaa. Siellä nähtiin ihmisiä, vaikka heitä ei saatukaan kiinni prinssille näytteeksi, kuten käsketty oli. Vaikka purjehdittiin vielä hyvä matka etelää kohti, niin ei kuitenkaan saatu kiinni maanasukkaita, vaan Baldayan täytyi sen puolesta palata takaisin tyhjin toimin. Tangerin vallottaminen ja muut valtiolliset huolet estivät prinssiä seuraavina vuosina jatkamasta näitä löytöretkiä.

Azorien asutus.

Azorien saaret, vaikka ovatkin Europan manteresta sadan penikulman päässä, keskellä Atlantin merta, olivat kuitenkin jo Foinikeille tunnetut. Sitä todistavat puunilaiset rahat, joita niiltä on löydetty. Heidän jälkeensä niillä lienevät ensimäiseksi käyneet vasta italialaiset purjehtijat, koska saaristo oli neljännentoista vuosisadan karttoihin piirretty, niinkuin jo olemme maininneet. Portugalilaiset löysivät ne uudelleen ja asuttivat ne. V. 1431 lähetettiin Sagresista Gonzalo Cabral niminen purjehtija kartan osotusten mukaan etsimään saaristoa. Hän löysikin Formiga-ryhmän eli »Muurahaisryhmän» ja toisella retkellä Santa Marian. Mutta vasta vuosisadan keskivaiheilla kaikki saaret vähitellen löydettiin ja asutettiin. Siirtolaiset enimmäkseen olivat flanderilaisia, mutta myöhemmin tuli paljon muitakin kansallisuuksia, niin että Azorien väestö on hyvinkin sekarotuista.

Saaristo oli Portugalilaisten saapuessa kokonaan asumaton. Luontonsa puolesta Azorit suuressa määrin muistuttavat Canarian saaria ja Madeiraa. Ilmasto on lauhkeata, mutta usein myrskyistä, jonka vuoksi purjehtiminen sikäläisillä vesillä on vaarallista. Kunnollisia satamia ei ole, rannat ovat louhikoita mereen murtuneista rantavuorista. Saaristo on kauttaaltaan tuliperäinen. Varsinkin suurimmalla saarella, St. Mikaelilla, on valtavia vanhoja tulivuorenkraatereja, joitten pohjilla nykyisin on melkoisia järviä, näitten keskellä taas saarina pienempiä kraatereja. Vielä historiallisella ajalla on saarilla ja meressä saarien ympärillä tapahtunut purkauksia. Azorien ympärillä on hyviä tynnuskalan pyyntipaikkoja, ja niitä ehkä tarkottaa kreikkalainen maine, että Foinikit Gadeksesta purjehdittuaan neljä päivää länteen päin saapuivat merellä autioon paikkaan, joka oli täynnään merileviä. Nämä kohosivat ja laskivat sen mukaan kuin luode ja vuoksi vaihtelivat, ja siellä oli suunnaton joukko tavattoman suuria ja lihavia tynnuskaloja.

Azoreista tuli Amerikan löydön jälkeen tärkeä asemapaikka matkalla Länsi-Intiaan ja monet meritaistelut niitten luona myöhemmin taisteltiin.

Orjastuksen alku.

V. 1441 Antam Gonzales niminen nuori aatelismies sai prinssi Henrikiltä pienen laivan löytöretkeä varten. Hänen tarkotuksensa oli varsinkin tuoda prinssille maanasukkaita Afrikan länsirannalta, jotta nähtäisiin, minkälaisia ihmisiä siellä asui. Gonzalekselle onnistuikin saada kiinni joku kymmenkunta miestä, naista ja lasta, ja ilo siitä oli niin suuri, että retkikunnan johtaja paikalla lyötiin ritariksi. Purjehdittiin edelleen Kap Blancoon eli Valkoiseen niemeen saakka, mutta kun ei täältä saatu kiinni maanasukkaita, niin palattiin takaisin Portugaliin. Vangit kuuluivat Saharan berberiheimoihin, ja Portugalilaisten oli vaikea heidän kanssaan keskustella; mutta joitakin tietoja heiltä kuitenkin voitiin saada maan luonteesta, jonka jälkeen heidät myytiin orjiksi ja kastettiin kristinuskoon. Prinssi Henrik viipymättä pyysi paavilta apua oikean ristiretken alkamiseksi näillä rannoilla, jotta niin monta pakanasielua kuin suinkin pelastettaisiin kadotuksesta. Paavi ilolla suostui antamaan hänelle kaikkea mahdollista kannatusta. Kaikille, jotka ottivat osaa tähän sotaan, luvattiin synninpäästö. Portugalin kuninkaalta taas prinssi Henrik sai yksinoikeuden purjehtia näillä vesillä, ilman hänen luvattaan ei sinne saanut kenkään lähteä laivallaan.

Seuraavilla retkillä, joitten tarkotus oli vaihtaa osa etevimmistä vangeista neekereihin, saatiin maanasukkailta joku verta kultahiekkaa, joka oli tullut Rio de Ouron rannikolle maan poikki Guineasta, ja tämä löytö se varsinkin muutti Portugalissa yleisön mielen prinssi Henrikin pyrinnöille suosiolliseksi.

V. 1443 Nuno Tristam purjehti oikopäätä Kap Blancoon saakka ja saapui Arguinin mutkaan, jossa nähtiin yhä tummempia ihmisiä. Näistä saatiin kiinni neljätoista, jonka jälkeen ilomielin palattiin takaisin Lagokseen. Arguinin lahdesta sitten tuli tärkeä kauppapaikka, mutta aluksi sitä etupäässä pidettiin orjastusalueena. Lagoksen porvaritkin nyt päättivät lähteä retkeilemään, koska löydetyistä maista saatiin orjia ja kultaa ja prinssi mielellään antoi heille luvan lähteä, vieläpä purjehtia Kristuksen ritarikunnan lipulla. Kuusi alusta lähti v. 1444 matkaan. Siten alkoivat Afrikan rannalla nuo julmat orja-ajot, joita sitten jatkui vuosisatoja, joitten kautta niin monet maat valtameren takanakin sitten saivat mustat maanraatajansa. Prinssi Henrikin aikomus lienee etupäässä ollut kristinuskon levittäminen, mutta mitkään jalot aikomukset eivät pitäneet sen edun rinnalla, joka tästä orja-ajosta oli, sillä orjista maksettiin hyvät hinnat. Muutamassa vuosikymmenessä hävitettiin asutus tältä rannikolta melkein sukupuuttoon ja katkera viha kylvettiin maanasukkaihin. Löytöretket olisivat orjanajon rinnalla jääneet aivan syrjäasiaksi, ellei prinssi yhä edelleenkin olisi etupäässä niitä harrastanut. Ennen mainitut kuusi laivaa toivat tältä ensimäiseltä varsinaiselta orjastusretkeltä kolmattasataa orjaa ja ilo oli suuri, kun ne saapuivat Lagokseen. Prinssin elämäkerran kirjottaja, Azurara, siitä kertoo: »Sangen aikaisin aamulla alkoivat merimiehet kuljettaa maihin orjia, koska silloin oli viileämpi, ja nämä asetettiin kaikki rantasiltain ääressä olevalle kentälle ja se oli ihmeellinen näky. Sillä heidän joukossaan oli toisia, jotka olivat melkein valkoisia, kaunismuotoisia, kauniskasvoisia. Toiset olivat tummempia, toiset taas olivat mustia kuin myyrät ja niin rumia sekä kasvoiltaan että ruumiiltaan, että ne tosiaan näyttivät alemman maanpuoliskon asukkailta.

»Mutta kenellä olisi saattanut olla niin kova sydän», huudahtaa Azurara, »ettei hän olisi säälistä heltynyt tätä joukkoa nähdessään! Sillä toisien pää nuokkui ja he itkivät surkeasti, toiset vaihtoivat murheellisia katseita, toiset vaikeroivat sydäntä särkevästi, katsellen taivasta ja huutaen tuskasta, ikäänkuin rukoillen Luonnon isältä apua onnettomuuteensa. Toiset kiemurtelivat maassa, lyöden käsillään otsaansa, toiset taas ilmaisivat suruaan jonkinlaisilla hautauslauluilla. Vaikk’ei heidän sanojaan ollutkaan mahdollinen ymmärtää, niin ymmärrettiin kuitenkin hyvinkin niitten sisällys.

»Mutta kaikkein kamalin oli tuska, kun jako tapahtui ja jokainen omistaja otti omansa. Vaimoja erotettiin miehistään, isiä pojistaan, veljiä veljistään, ja jokaista kehotettiin lähtemään sinne, minne hänet oli kohtalo määrännyt. Vanhemmat ja lapset silloin syöksyivät toisiaan syleilemään, ikäänkuin ijäksi päiväksi erotessaan, äidit, joilla oli käsivarrellaan imeviä lapsia, heittäysivät maahan ja peittivät ne ruumiillaan.»

Näitä ensimäisiä orjia kuitenkin kohdeltiin leppeästi, eivät he olleet huonomman kohtelun alaisia kuin vapaatkaan palvelijat. Nuoremmille opetettiin kaikenlaisia ammatteja ja ne, joitten huomattiin voivan hoitaa omaisuutta, laskettiin vapaiksi ja naitettiin. Lesket kohtelivat ostamiaan tyttöjä kuin omia tyttäriään ja usein määräsivät heille osan omaisuudestaankin, niin että he voisivat vapaasti mennä naimisiin. Azurara ei sano huomanneensa, että näitä vankeja olisi milloinkaan rautoihin pantu, ja kaikki he kääntyivät kristinuskoon. Hän sanoo usein olleensa saapuvilla, kun heitä naitettiin taikka kastettiin, ja omistajat tavallisesti viettivät näitä toimituksia juhlallisilla menoilla, ikäänkuin he olisivat olleet heidän omia lapsiaan.

Mutta tätä suopeutta osotettiin vain alussa. Pian asiat muuttuivat, niinkuin kaikki tiedämme orjuuden kamalasta historiasta.

Vielä paljon syvemmän vaikutuksen kuin orjain saanti teki Portugalissa se tieto, että näiltä rannoilta oli saatu kultaa. Ensimäinen kourallinen kultahiekkaa, joka oli Saharan länsirannalta saatu — se oli sinne tullut maan poikki Guinean rannoilta, — herätti Portugalissa oikean kultakuumeen, ja kaikki olivat nyt yksimielisiä siitä, että löytöretkiä oli jatkettava. Saaliinhimo valtasi laivain johtajatkin siihen määrään, että prinssin oli vaikea saada heitä suorittamaan antamiaan tehtäviä, vaikka hän oli nimenomaan käskenyt heitä purjehtimaan niin kauas kuin mahdollista. Usein poikettiin välillä maihin, ajettiin orjia, ja kun oli saatu niitä riittävästi, niin palattiin takaisin sillä tiedolla, että matkan jatkaminen oli ollut mahdotonta.

Joan Fernandez.