Part 39

Gadifer oli Lanzarotella sekaantunut vaarallisiin rettelöihin saaren asukkaitten kanssa ja alkoi juuri ryhtyä kaikkia miespuolisia saarelaisia sukupuuttoon hävittämään, kun Espanjasta saapui Béthencourtin lähettämä apulaiva. Vereksiä voimia saatuaan päätti hän silloin ryhtyä suurempaan yritykseen. Ensinnä purjehdittiin Fuerteventuraan, jonka kautta jälleen samoiltiin ristiin rastiin, ihailtiin sen kauniita palmulaaksoja, saatiin kestää taistelu ylivoimaista vihollisjoukkoa vastaan ja purjehdittiin sitten länteen päin Gran Canaria saareen. Paljon asukkaita kokoontui rannalle ja heidän kanssaan aljettiin vaihtokauppa. Ongenkoukuilla ja rautarihkamalla vaihdettiin saarelaisilta viikunoita ja traakipuun (_Drasaena dracon_) pihkaa, joka oli arvossa hyvän hajunsa vuoksi. Puu itse on näitten saarien harvinaisuuksia ja tunnettu omituisesta muodostaan, vahvuudestaan ja elinvoimastaan. Mutta maihin Gadiferia ei laskettu, sillä parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat europpalaiset merirosvot käyneet siellä ryöstöretkellä. Purjehdittiin sitten Ferron ympäri ja tämän jälkeen Gomera saarelle, joka on Teneriffan länsipuolella, mutta asukkaat olivat varuillaan ja estivät ranskalaisia maihin nousemasta. Palattiin silloin Ferroon. Siellä päästiin maihin ja viivyttiin parikymmentä päivää, ihaillen sen kauniita piiniametsiä, kirkkaita lähteitä, vanhoja outoja traakipuita, jotka haarovat vahvasta rungosta nurin kääntyneen sateenvarjon näköiseksi puuksi, laidunmaita ja viljelyspaikkoja, joilla kaikenlaiset etelämaalaiset kasvit hyvin viihtyvät. Canarian saarilla ei näihin aikoihin ollut muita nisäkkäitä kuin lampaita, vuohia, sikoja ja koiria. Koirat olivat hyvin suurikokoisia, mutta rotu kuoli niin varhain sukupuuttoon, että ainoastaan yksi luuranko on säilynyt. Niistä saaristo sai nykyisen nimensä.

Kun oli otettu laivoihin vettä, niin lähdettiin paluumatkalle ja saavuttiin kolmen kuukauden poissaolon jälkeen Lanzaroteen, jossa linnaväki oli kaiken aikaa sotinut saaren asukkaitten kanssa ja saanut heitä koko joukon vangiksi. Vähitellen oli Lanzaroten asukkaitten rohkeus niin lannistunut, että heitä joka päivä joukottani saapui linnaan kastattamaan itsensä. Gadifer ei ollut retkellään saanut mitään muuta aikaan, kuin huomannut saaristokansan kauttaaltaan niin vihamieliseksi ja sotakuntoiseksikin, ettei saaristoa voitaisi ilman suuria ponnistuksia vallottaa.

Béthencourt saa Canarian saaret.

Vihdoin palasi Béthencourt itse Espanjasta. Hän oli Castilian hovissa saanut aikaan sen, että koko saaristo annettiin hänelle läänitykseksi. Mutta tätä piti Gadifer alkuperäisen välipuheen rikkomisena ja ystävyys raukesi. Gadifer tosin aluksi taipui Béthencourtin määräyksiin, mutta luopui sitten koko yrityksestä. 20 p. helmik. 1404 Lanzaroten kuningas Guadarfia kaikkine väkineen antoi kastaa itsensä kristinuskoon. Heitä varten käännettiin guanchikielelle muutamia lyhyitä selontekoja kristinuskon päätotuuksista. Sitten alkoi toisien saarien vallottaminen. Fuerteventurassa ensinnä viivyttiin kolme kuukautta ja lähetettiin sieltä paljon asukkaita Lanzaroteen. Fuerteventuraan rakennettiin Richeroque niminen linnotus ja asukkaitten vihamielisyydestä huolimatta samottiin saaren kautta moneen suuntaan. Gadifer sitten johti sotaretkeä Gran Canariaa vastaan, saamatta kuitenkaan mitään aikaan. Tämän jälkeen Béthencourtin ja Gadiferin välit kävivät niin sietämättömiksi, että molemmat päättivät alistaa riitansa Castilian kuninkaan ratkaistavaksi ja purjehtivat saarelta pois. Sevillassa riita ratkaistiin kokonaan Béthencourtin eduksi, eikä Gadifer sen koommin Canarian saarille palannut. Béthencourt sitä vastoin lähti viipymättä vallotusta jatkamaan.

Siirtolaisia saarille.

Taistelua oli aluksi jatkettava Fuerteventurassa, ennenkuin se oli vallotettu. Siellä muun muassa kaatui yhdeksän jalan pituinen jättiläinen, jota Béthencourt turhaan yritti saada elävänä käsiinsä. Lopulta Fuerteventuran asukkaat kuitenkin huomasivat turhaksi enemmän vastarinnan ja saapuivat Lanzaroteen kastettaviksi. Béthencourt tämän jälkeen lähti käymään kotimaassaan Ranskassa ja toi sieltä mukanaan suuren joukon siirtolaisia, joukossa kolmisenkymmentä aatelismiestä perheineen. Jälleen lähdettiin kolmella laivalla vallottamaan Gran Canariaa, mutta myrsky vei laivat Afrikan rannalle, jossa noustiin maihin Bojador nokan luona ja anastettiin karavani, johon kuului kolmetuhatta kamelia. Näistä Béthencourt toi osan mukanaan saarilleen. Monen harhailun jälkeen kokoontuivat laivat vihdoin Gran Canarian luo. Tämä saari on melkein pyöreä muodoltaan, pohjoinen osa lakeutta, eteläosa vuorimaata. Sen metsissä kasvoi uljaita havupuita, traakipuita, öljypuita, viikunapuita ja taatelipalmuja, niissä oli lampaita, vuohia ja villikoiria runsaasti. Maa oli hedelmällistä, asukkaat väittivät kaikki olevansa aatelismiehiä. Ranskalaiset soturit olivat kuitenkin arvanneet liian huonoksi vastustajainsa kunnon. Eräässä tappelussa heistä kolmattakymmentä varomattomuutensa kautta sai surmansa, muun muassa Gadiferin poika ynnä Courtois, Béthencourtin paras upseeri. Tämän kovan tappion jälkeen oli yrityksestä luovuttava. Lähdettiin koettamaan, olisiko Palma helpompi vallottaa. Mutta Palman asukkaat taas olivat erittäin taitavia kiviä linkoomaan ja vallottajat menettivät yrityksessä satakunnan miestä. Ferro oli pienuutensa vuoksi helppo anastaa. Siellä oleskeltiin kolme kuukautta ja palattiin sitten Fuerteventuraan, jonka Béthencourt jakoi siirtolaisten kesken. Tämän tehtyään ja hyvästi jätettyään saarelaiset hän lähti Sevillaan ja sieltä Roomaan pyytämään paavia lähettämään saarelle piispan. Paavi otti normandilaisen vallottajan mitä armollisimmin vastaan ja nimitti paikalla Canarian saarille piispan, joka järjesti sikäläiset kirkolliset olot. Béthencourtin lähtöä saarilta kuvataan erittäin liikuttavaksi, häntä kaipasivat sekä europpalaiset että vielä enemmän maan asukkaat. Sillä vaikka hän otti heidän maansa, niin koki hän kuitenkin kykynsä mukaan suojella heitä julkeinta väkivaltaa vastaan. Samaa velvollisuutta hän terotti siirtolaistenkin mieleen. Béthencourt ei sen koommin valtakuntaansa palannut, vaan kuoli linnassaan Normandiassa v. 1425.

Ainoa saari, jota ranskalaiset seikkailijat eivät yrittäneetkään vallottaa, oli Teneriffa. Syynä siihen ei ollut mikään muu kuin taikauskoinen kammo komeata »Helvetin saarta» ja sen vuorta kohtaan. Vasta vuosisadan lopulla vallotettiin sekä Teneriffa että Gran Canaria ja Palma, mutta vallotus tapahtui Espanjan hallituksen toimesta.

Guanchit.

Urhoollisen, epätoivoisen vastarinnan jälkeen Guanchien täytyi taipua ikeen alle ja samalla menettää kansallisuutensa ja kielensäkin, niin että heidän rotunsa nykyisin on sukupuuttoon kuollut, vaikka suuri osa Canarian saariston nykyisestä väestöstä polveutuukin tästä vanhasta kansasta.

Ne Guanchit, joita saarilla eli Béthencourtin alkaessa vallotuksensa, eivät kuitenkaan olleet sen varsinaisia alkuasukkaita, vaan luultavasti sekarotua. Plinius vanhempi aikanaan sai Numidian kuninkaalta Jubalta tietoja, joiden mukaan »Onnelan saaret» olivat olleet asumattomat, kun Hannon johtama karthagolainen retkikunta siellä kävi. Mutta Hanno oli muka kuitenkin nähnyt suurenlaisien rakennuksien raunioita. Kun toiselta puolen saarella ei Béthencourtin saapuessa ollut minkäänlaisia jälkiä muhamedilaisesta vaikutuksesta, niin lienevät ne siis saaneet asukkaansa mantereelta ennen, kuin islamin usko levisi Pohjois-Airikaan. Vanhimpia asukkaita näyttävät muistuttavan kalliokirjaukset, joita on saarilta löydetty. Ferron eli Hierron saarelta on löydetty numidian kielinen kirjotus. Toisilta saarilta on löydetty selviä seemiläisiä muinaisjäännöksiä. Tästä päättäen Karthagolaiset, jotka kävivät Canarian saarilla Vanhalla ajalla, jo olivat siksi sekaantuneet Pohjois-Afrikan Berbereihin, että käyttivät numidiankin kieltä.

Guanchien valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot olivat eri saarilla jossain määrin erilaiset. Toisissa saarissa hallitsivat itsevaltiaat kuninkaat, toisissa kansa kokouksissaan päätti tärkeimmät asiansa. Teneriffassa kaikki maa oli heimopäälliköitten omaisuutta ja nämä antoivat sen alamaisilleen vuokralle. Gran Canariassa pidettiin itsemurhaa kunniallisena ja tapana oli, että päällikön juhlissa joku hänen alamaisistaan vapaaehtoisesti hyppäsi äkkijyrkänteen partaalta syvyyteen. Toisissa saarissa oli miehellä yksi vaimo, toisissa taas yhdellä vaimolla monta miestä. Mutta kaikkialla naista kunnioitettiin ja aseellinen mies teki suuren rikoksen, jos hän naista loukkasi. Vaatteet olivat, mikäli niitä käytettiin, vuohennahkaisia tai säikeistä kudottuja. Puusta, luusta ja simpukankuorista valmistettiin kaulakoristeita, mutta varsinkin poltetusta savesta valmistetut helmet olivat suosittuja. Iho maalattiin. Astiat valmistettiin savesta, mutta olivat melkein ilman koristuksia. Gran Canariassa käytettiin aseina kiillotettuja kivikirveitä, Teneriffassa aseet olivat pilkottua lasikiveä. Keihäs oli terotettu kivensirpaleilla, nuijaan upotettiin pieniä kivenmukuloita, että se paremmin tehosi, ruumista suojeltiin kilvellä. Asuntoina enimmäkseen käytettiin luolia. Missä niitä ei ollut, siellä rakennettiin pieniä pyöreitä majoja. Palmassa oli tapana, että vanhat ihmiset erosivat yksikseen kuolemaan. Kun he tunsivat hetkensä lähestyvän, niin he ottivat jäähyväiset omaisiltaan ja lähtivät vainajien luolaan, malja maitoa vain eväinään. Siellä he odottivat, kunnes kuolema armahti ja tuli vapauttamaan heidät iän taakasta. Ruumiit pihkalla balsamoitiin. Guanchien uskonnosta vähän tiedetään, mutta epäilemättä heillä oli kehittynyt jumalusko. Ylijumalalla oli eri saarissa eri nimi, Gran Canariassa Acoran, Teneriffassa Achihuran, Ferrossa Eraoranhan, Palmassa Abora. Ferron naiset palvelivat Moneiba nimistä jumalatarta. Luultiin jumalien asuvan vuorilla, joilta he laskeutuivat alas kuulemaan palvelijainsa rukouksia. Toisilla saarilla asukkaat palvelivat aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Yleiseen uskottiin pahaan henkeen. Teneriffan paholaisen luultiin asuvan Pico de Teiden sisässä. Suurilla poudilla, kun kuivuus uhkasi viedä kasvut, ajeltiin lammaslaumat pyhitetylle maalle, jossa karitsat erotettiin emistään siinä uskossa, että niitten valittava määkiminen sai ylijumalan sydämen heltymään. Uskonnollisten juhlien ajaksi kaikki riidat, sodatkin lakkasivat.

Canarian saariston vallotus on siitä merkillinen tapaus löytöretkien historiassa, että se oli Europan kansojen ensimäinen yritys luonnontilassa olevan kansan kukistamiseen ja »sivistämiseen» kristinuskon kautta. Suurin osa tästä urhoollisesta kansasta kaatui taisteluissa tai myytiin orjiksi. Se viittasi surullisen tien niin monelle muulle onnettomalle kansalle, jotka seuraavien aikain kuluessa yhtä säälimättömästi ja vielä säälimättömämminkin nujerrettiin, raiskattiin ja sukupuuttoon hävitettiin. Mutta ranskalaiset ja espanjalaiset ylimykset luulivat tekevänsä Jumalalle otollisen palveluksen, kun pelastivat niin monta sielua, jotka muutoin olisivat auttamatta joutuneet iankaikkiseen kadotukseen.

MAANTIEDE KESKIAJAN JÄLKIPUOLISKOLLA.

Tiedot eri maista ja kansoista rikastuivat erinomaisen suuressa määrin Keskiajan jälkipuoliskolla, mutta maantieteelliseen kirjallisuuteen eivät nämä saavutukset vaikuttaneet kovinkaan hedelmöittävästi. Keskiajan tiede oli siksi liian kuollutta. Se piti päätehtävänään klassillisen kirjallisuuden uudelleen elvyttämisen ja joutui vähemmän ajattelemaan sitä, millä tavalla se voisi omia tietojaan seuloa ja yhdistää kokonaisuudeksi. Tieteen elpyminen Keskiajan viimeisinä vuosisatoina tapahtui sangen epäkiitollisella pohjalla. Luonnontutkimus oli edellisen vuosituhannen kuluessa alentunut mahdollisimman alhaalle, fysikalisen maantieteen joka alalla oli ihmeusko syrjäyttänyt arvostelevan tutkimuksen. Olemme jo ennen maininneet, kuinka Arabit, käännettyään kielelleen Kreikkalaisten etevimmät maantieteelliset teokset, olivat päässeet Länsimaista edelle. Vuosisatoja he olivat saaneet rauhassa nauttia tätä perintöä, Länsimaitten kansain. Kreikkalaisten luonnollisten perillisten, voimatta sitä niiltä riidellä, pääsemättä siitä edes kanssaosallisiksi. Vasta ristiretkien kautta, ja Espanjassa maurilaisen sivistyksen kohottua siellä kukoistukseen, pääsivät Europan kansat jälleen samoille vanhoille tiedonlähteille. Sitä tietä skolastikot ensinnä tutustuivat Aristoteleeseen ja myöhemmin Ptolemaiokseen.

Aristoteleen filosofian pohjalla alkoivat Keskiajan lopulla etevimmät oppineet uudelleen kehittää tiedettä. Vanhan tieteen viljelijöinä, mutta samalla myös uusien urien raivaajina esiintyivät varsinkin saksalainen Albertus Magnus (1206—1280) ja englantilainen Roger Bacon (1214—1294). Erinomaisen laajan oppinsa vuoksi on samassa yhteydessä kolmantena mainittava ranskalainen dominikanimunkki Beauvaisin Vincentius, joka niinikään eli 13:lla vuosisadalla.

Roger Bacon ja Albertus Magnus.

Oppi maan pallonmuodosta alkoi näiden miesten kautta jälleen päästä kunniaan ja kauan unhotettu tieto avata uusia näköaloja ja muodostaa kokonaan uuden maailmankäsityksen. Kaukana kömpelön aikansa edellä kulkien he ryhtyivät perusteellisesti arvostelemaan maan muotoa, suuruutta ja veden ja maan keskinäistä suhdetta sen pinnalla. Samoin kuin Ptolemaios otaksuivat hekin maan palloksi, mutta koko joukon pienemmäksi kuin se todella on, ja arvostelivat sen mukaan Aasian itärannan ja Europan länsirannan etäisyyden liian lyhyeksi. Albertus Magnus ei voinut tätä otaksumaa muilla syillä tukea, kuin vetoamalla Aristoteleen tietoon, että sekä etäisimmässä idässä, että Afrikan länsiosissa oli elefantteja. Tätä ei hänen mielestään voitu muulla tavalla selittää, kuin otaksumalla välimatka näitten reunamaitten välillä hyvin pieneksi. Bacon taas perustaa arvelunsa Senecan sanoihin, että muka Iberian niemimaan länsirannalta Intiaan länsitietä on ainoastaan muutaman päivän matka, jos myötätuuli pullistaa purjeita. Lisäksi hän vetoo siihen, että Tyyroksen kuninkaan Hiramin Ofir-matkat kestivät niin kauan. Baconin luulon mukaan Ofir oli äärimäisessä idässä, ja koska Ofirin matkat kestivät kolme vuotta, niin täytyi Ofirin jo olla lähellä Espanjaa Atlannin meren poikki mitaten. Nämä Baconin päätelmät Aasian ja Europan välisen meren kapeudesta joutuivat teokseen, jonka muuan ranskalainen piispa kirjotti, ja siitä Columbus niihin tutustui.

Sekä Albertus Magnus että Roger Bacon siis vielä kulkivat klassikoitten talutusnuorassa. He eivät tosin olleetkaan varsinaisia maantieteilijöitä, eivätkä edes yrittäneet kirjottaa teosta, johon Keskiajalla karttuneet tiedot olisi järjestelmällisesti koottu. He käsittelivät maantiedettä spekulativiselta filosofiselta kannalta muun opin ohella. Mutta siitä huolimatta he antoivat ajatukselle sysäyksen, vaikka kuluikin vielä vuosisatoja, ennenkuin edes oppinut maailma kohosi heidän käsityksensä tasalle.

Eivät ainoastaan kosmografisista seikoista Roger Bacon ja Albertus Magnus muodostaneet oppeja, he lausuivat myös mielipiteitä monesta luonnonmaantieteellisestä seikasta.

Vuorovesien selityksessä Bacon nojaa Arabien käsityksiin, hyväksymättä niitä kuitenkaan täydellisesti. Hän huomauttaa niitten kirjailijain, joitten teoksia hän on lukenut, tosin aivan oikein päätelleen, että kuu saa toisin paikoin aikaan vuoksen, toisin luoteen, mutta hän kehittää päätelmiä pitemmälle. Kuun noustessa sen säteet kohtaavat meren pinnan terävällä kulmalla, eivätkä ne siis voi vaikuttaa muuta kuin heikosti sen veteen. Ne tosin silloinkin synnyttävät meren syvyyksissä höyryjä, jotka saavat veden paisumaan, mutta ne eivät voi vetää näitä höyryjä merestä ulos ja sekottaa niitä ilmaan. Sen vuoksi meri niillä paikoin paisuu vain niin kauan, kuin höyryjen muodostumista tapahtuu. Mutta kun kuu nousee korkeammalle, niin samalla sen säteitten vaikutus kasvaa, ne saavat meren yhä enemmän paisumaan, synnyttämällä siinä höyryjä, mutta samalla ne vetävät nämä höyryt ilmaan. Siitä muka on seurauksena, että vuoksi sitä enemmän kohoo, kuta enemmän kuu lähestyy puolipäiväpiiriä, mutta kuun kuljettua sen ohi ja vaipuessa laskuunsa sitä myöten jälleen asettuu. Mieltäkiinnittävä on se selitys, jonka Bacon keksi koko vuorovesi-ilmiön pulmallisimpaan kysymykseen: vuoksiaallon syntymiseen maapallon takana, toisin sanoen sillä pallon puoliskolla, joka on poispäin kuusta. Hänen arabialainen auktoritetinsa ei voinut antaa tähän ilmiöön mitään selitystä, huomautti vain, että kuu saa aikaan vuoksen silläkin pallonpuoliskolla, joka on siitä poispäin. Baconin mielestä tämä kaipasi erikoista selitystä. Eihän muka voida otaksua, että kuun säteet tunkeutuvat maan läpi. Hän keksi toisen syyn. Taivas muka kaikesta päättäen on kiinteätä ainetta. Kuun säteet heijastuvat taivaan laesta sillä tavalla, että ne kohtaavat maapallon varjopuolenkin ja sen kautta voivat sielläkin saada aikaan meren paisumisen.

Luovampaa laatua oli Albertus Magnuksen vaikutus fyysilliseen maantieteeseen. Tosin hänkin, ollen vielä kokonaan aikansa vaikutuksen alainen, liian paljon luotti vanhoihin kirjailijoihin, usein vastoin omaa parempaa ymmärrystään, mutta siitä huolimatta voimme pitää häntä kasvimaantieteen varsinaisena perustajana ja ilmatieteen tienraivaajana. Hän ensimäiseksi yritti, aikansa tietoihin nähden kylläkin rohkeasti, määrätä vehnän pohjoisen rajan. Hän oli niinikään ensimäinen, joka yleisemmin puhuu »ikuisesta lumesta». Albertus Magnus osotti perättömäksi erään harhaluulon, joka oli koko Keskiajalla yleinen — sekin Vanhan ajan perintöä, — että nimittäin päiväntasaajan alla, molempien käännepiirien välillä, kasvullisuus ja elämä auringon kuumuuden vuoksi on mahdotonta. Hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata siihen seikkaan, että pohjoisen käännepiirin ja päiväntasaajan välillä todella asui ihmisiä, sekä Etiopialaisia, että varsinkin Intialaisia, joiden maa oli maailman rikkain. Mutta napaseuduissa hänen mielestään ei voinut asua ihmisiä, taikka jos asuikin, niin eivät ne voineet mitenkään tulla tuletta toimeen.

Vielä mieltäkiinnittävämmät olivat molempain oppineitten skolastikoitten mielipiteet asutusmaantieteellisistä ilmiöistä. Jo Bacon oli lausunut julki sen ajatuksen, että eri maitten luonnonolot määräävästi vaikuttavat asukkaitten kykyihin ja tapoihin. Albertus Magnus kehitti tätä ajatusta yksityiskohtaisemmin, vaikk'ei nykyaika enää myönnäkään hänen päätelmiään oikeiksi. Niinpä hän lausui: Itää kohti antavilla paikoilla on terveellinen ilmanala, elleivät ne ole liian kaukana pohjoisessa tai etelässä, sillä auringon noustessa viriää raikas tuuli ja auringonsäteet lauhduttavat kylmyyttä. Epäedullisemmassa asemassa ovat länteen antavain seutujen asukkaat, koska aurinko semmoisissa paikoissa saa aikaan kovat yötuulet. Paljon parempi ei ole semmoistenkaan seutujen asukkaitten elämä, joitten maa on avoin etelää kohti; he saavat myrskyisiä, kuumia, kosteita, kuumeellisia tuulia, jotka pakottavat rakentamaan talot vahvoiksi varsinkin etelää kohti. Syvällä vuoristossa olevain kaupunkien asema on epäterveellinen maahöyryjen ja alati kuivan ilman vuoksi. Korkeat ja vapaat paikat taas ovat erittäin terveelliset asua. Mainittakoon vielä seuraavat esimerkit siitä, millä tavalla Albertus Magnus arveli ilmanalan vaikuttavan luomakuntaan: Karhut ja jänikset ovat valkoiset kylmissä maissa, toisissa sitä vastoin mustat tai ruskeat. Gootit ja Daakit ovat kylmyyden vuoksi valkoihoiset. Kuumissa maissa vallitsee kuivuus ja musta väri pippurissa samoin kuin ihmisissäkin. Etiopialaiset (neekerit) esim. ovat jo sikiöinä mustat. Heillä on turpeat huulet, mutta silmät ja suonet ovat kuumuuden punaamat. Kun he elävät kuumassa ilmassa, niin he ovat siitä hyvin kuivat ja huokoisia täynnään ja voivat esteettä hikoilla. Sen vuoksi he ovat hyvin liikkuvaisetkin, aivan päin vastoin kuin Gootit ja Daakit, joitten ruumis, kylmyyden kutistamana, pitää koko kosteutensa.

Maantieteen kehityksessä on siis huomattavana Keskiajan jälkipuoliskolla selvä kaksinaisuus: oppinut teoretinen ja käytännöllinen puoli. Sama dualismi tulee ajan kartoissakin erittäin selvästi näkyviin. Oppineiden kartat pysyivät edelleenkin jäykkinä ja kaavamaisina, jota vastoin käytännöllisen tarpeen luomat kartat kehittyivät niistä aivan itsenäisesti ja olivat suuri edistys. Roger Bacon koetti laatia kartan, jossa paikat oli sijotettu maantieteellisen pituus- ja leveysaseman mukaan, mutta hänen aikansa ei ollut vielä kypsynyt semmoista karttaa käsittämään. Vielä Keskiajan lopullakin laadituissa yleiskartoissa, joita on säilynyt melkoisen paljon, on maa pyöreäksi kuvattu ja Jerusalem sijotettu sen keskelle. Näin oli laita siinäkin kolmannentoista vuosisadan lopulla laaditussa kartassa, jota säilytetään Herefordin tuomiokirkossa Englannissa, jossa kaikki Keskiajan suositut kummituksetkin vielä ovat paikoillaan.

Purjehduskartat eli portolanot.

Keskiajan molempina viimeisinä vuosisatoina karttain laatiminen kuitenkin astui erinomaisen suuren askeleen eteenpäin ja aivan omintakeisella pohjalla. Ptolemaios ja hänen edeltäjänsä olivat perustaneet karttansa tähtitieteelliselle paikanmääräykselle. Se on tosin tieteen kannalta pätevin menetelmä, mutta havaintokeinojen puutteellisuuden vuoksi oli sen toteuttaminen vaikeata. Keskiajan purjehtijat sitä vastoin perustivat paikanmääräyksensä ja sen mukaan käytännöllistä tarvetta varten laaditut merikarttansakin kompassiin, tuohon tärkeään apuneuvoon, jota Vanha aika ei vielä tuntenut. Näin saatiin kaikista niistä rannoista, joilla Italian kaupungit tekivät kauppaa, niin merkillisen oikeat kartat, että vasta meidän aikamme kolmiomittaus on ne voittanut. Ptolemaioksen kartan ne rantaviivain tarkkuuden ja maitten oikeitten asemain ja suhteitten puolesta jättivät kauas jälkeensä. A.E. Nordenskjöld, jonka tutkimukset tällä alalla ovat tunnetut, lausuu kompassikartoista eli »portolanoista»: »Näiden purjehtijain tarkotuksena ei koskaan ollut esittää jonkun klassillisen auktoritetin tai oppineen kirkonmiehen mielipiteitä, ei ritariston legendoja eikä urhotöitä jonkun feodalisen ruhtinaan hovipiirille. Heidän tarkotuksensa oli ainoastaan saada purjehtijoille luotettavat oppaat Välimeren satamien välillä. Harvoin niitä piirsivät oppineet miehet ja vähäinen oli se huomio, jota ne sen ajan oppineiden kesken herättivät.»

Portolanoissa käytettiin apuviivoina kompassin suuntia määrätyistä solmuista. Moneen kohtaan kartalle asetettiin keskustoita, joista suuntaviivat eri tahoille säteilivät, ja paikkain asemat määrättiin eri solmukohdista säteileville viivoille. 500:stä kompassikartasta, jotka ovat meidän aikoihimme säilyneet, on vanhin noin vuodelta 1300.

Etevimpiä niistä on Laurentin portolano vuodelta 1356, josta Portugalin purjehtijat saivat tärkeitä johtoja etsiessään Atlantin meren saaria. Se laadittiin Medicien aikana Firenzessä, jossa sitä yhä säilytetäänkin. Se ulottuu kauas itään, aina Intiaan saakka, ja lännessä siinä näkyvät sekä Canarian saaret että Azorit niin oikein ja seikkaperäisesti piirrettyinä, että tiedot epäilemättä perustuivat purjehtijain laatimiin väyläkarttoihin. Mutta merkillisintä on, että Afrikan muoto siinä on suunnilleen oikea. Arvaamalla sitä tuskin olisi voitu piirtää, kartan laatija epäilemättä oli saanut johtoja, joiden lähteet ovat sittemmin joutuneet kadoksiin. Afrikan itärannikon voitiin tosin otaksua ulottuvan kauas etelää kohti, olihan jo Marco Polo saanut tietoja aina Sansibarista ja Madagaskarista saakka, mutta vaikeampi on selittää, mistä kartan laatija tiesi piirtää Guinean merenpoukaman suunnilleen oikein, vaikka tosin liian kauas itää kohti ulottuvaksi ja Afrikan eteläosan ympäri purjehdittavaksi. Voimme otaksua, että osotukset oli saatu Saharan poikki kulkeneilta karavanikauppiailta. Samoin oli siinä Etu-Intian muoto ensi kerran suunnilleen oikein piirretty. Catalanisessa kartassa vuodelta 1375 on Etu-Intian muotoa yhä parannettu, niin että sillä on selvä niemimaa-muoto. Jonkun verran ovat jo Marco Polon antamat osotukset vaikuttaneet Itä-Aasian kuvaamiseen; mutta vasta seuraavan vuosisadan kartoissa hänen ja latinalaisten lähetyssaarnaajain tiedot pääsivät täysiin oikeuksiinsa.