Part 42

»Prinssi Henrik oli», sanoo hänen elämäkertansa kirjottuja Azurara, »tummaverinen ja harteva, voimallinen ruumiinrakennukseltaan. Tosin hänen ihovärinsä oli luonnostaan vaalea, mutta ankaran työn ja paastoamisen kautta se oli käynyt aivan tummaksi. Kasvonpiirteet olivat jyrkät ja hirmuisetkin, kun hän vihastui. Hän oli urhoollinen ja terävä ja hänen himonsa olivat suurtyöt. Ylellisyys ja saituus olivat hänelle vieraat. Sillä jo nuoruudesta pitäen hän kieltäytyi viinin nauttimisesta ja kaiken elämänsä hän, hengellisen ritarikunnan päämiehenä, myös kieltäytyi yhteydestä naisten kanssa. Hän oli niin antelias, ettei ainoakaan toinen kruunaamaton ruhtinas koko Europassa pitänyt niin vieraanvaraista hovia, eikä niin suurta ja oivallista koulua maansa nuoria ylimyksiä varten. Sillä kaikki kansan parhaat miehet ja vieläpä nekin, jotka tulivat hänen luokseen vieraista maista, olivat hänen hoviinsa tervetulleet, niin että siellä toisinaan vallitsi kerrassaan ihmeellinen kielien, ihmisten ja tapojen kirjavuus. Eikä kukaan, joka arvollisena saapui hänen luokseen, sieltä lähtenyt ilman jotain merkkiä hänen anteliaisuudestaan. Ainoastaan itseään kohtaan hän oli ankara. Kaiket päivänsä hän vietti työssä, eikä ole helppo uskoa, kuinka usein hän vietti unettomia öitä, joten hän väsymättömällä uutteruudellaan voitti muitten kykenemättömyyden. Hän oli siveä ja ajatuksista rikas, hänen tietonsa olivat ihmeteltävän laajat, käytöksensä rauhallinen, kohtelias ja erinomaisen arvokas, mutta siltä ei alhaisinkaan kuninkaan alamaisista ollut hallitsijaansa kohtaan kuuliaampi kuin hän, ei silloinkaan, kun hänen veljenpoikansa, kuningas Affonso, vielä oli alaikäinen. Vakaana vastoinkäymisessä, nöyränä myötäkäymisessä hän ei koskaan pitänyt vihaa eikä pahansuopaisuutta ketään kohtaan, vaikka hänestä olisi pahoin puhuttu ja vaikka häntä olisi loukattu. Niinpä monet häntä moittivatkin siitä, että hän oli liian suopea, kun muun muassa antoi anteeksi muutamille sotilailleen, jotka olivat Tangerin tappelussa hänet hyljänneet keskellä suurinta vaaraa. Hän omisti kaikki voimansa yhteishyvälle ja ryhtyi aina ilolla toteuttamaan uusia yrityksiä kuningaskunnan hyväksi omalla kustannuksellaan. Hänen ylpeytensä oli sota uskottomia vastaan ja rauha kristittyjen maassa. Senvuoksi häntä kaikki rakastavatkin, samoin kuin hän oli kaikkia rakastanut, eikä hänen huuliltaan milloinkaan kuultu pahaa sanaa. Mutta ennen kaikkea hän oli kuuliainen Pyhää kirkkoa kohtaan, oli läsnä sen kaikissa jumalanpalveluksissa ja piti niitä omassa kappelissaan yhtä juhlallisesti kuin suinkin missään katedralissa. Kaikille pyhille esineille hän osotti kunnioitustaan ja hänen ilonsa oli kunnioittaa ja suosia kaikkia uskon palvelijoita. Melkein puolet vuotta hän vietti paastoamisessa, eivätkä köyhät milloinkaan poistuneet tyhjin käsin hänen luotaan. Hänen sydämensä ei milloinkaan tuntenut muuta pelkoa kuin synnin pelon.»

Se oli aikalaisen luonnekuva tästä ruhtinaasta, joka oli loistavalla mieskohtaisella urheudella taistellut Marokon rannikolla monet tuimat taistelut ja yhtä laajanäköisenä valtiomiehenä kuin urhoollisena soturina raivannut maallensa tien suuruuteen. Yhtä urhea, uhrautuvainen, uuttera oli koko se kuningassukukin, johon Henrik prinssi kuului, ja niinpä hänen elämäntyönsä saikin arvokkaita jatkajia.

Prinssi Henrikin merkitys.

Henrik prinssin löytöretkien tarkotus oli alussa vaatimaton. Hän tahtoi vain löytää uusia maita, joita voitaisiin asuttaa, uusia alueita Portugalin kaupalle, ynnä levittää kristinuskoa löydettyjen rantain pakanallisten asukkaitten kesken. Yhdeksi retkikuntain päätehtäväksi tuli sitten paljon mainitun Presbyter Johanneksen löytäminen, koska hänestä toivottiin voimallista liittolaista. Kuta kauemmaksi retket ulotettiin, sitä korkeammalle asetettiin päämäärä, ja vihdoin oli meritien löytäminen Intiaan se suurtehtävä jonka ratkaisemiseksi Portugal järjestelmällisesti ja tarmolla työskenteli.

Henrik prinssin saavutukset olivat suuressa määrin hänen oman uutteruutensa, laajanäköisyytensä ja monipuolisten tietojensa tuloksia, vaikka hän ei itse ollutkaan mukana ainoallakaan varsinaisella löytöretkellä. Hänen alinomaisten kehotustensa kannustamina portugalilaiset purjehtijat vihdoin mursivat sen ennakkoluulojen ja taikauskojen muurin, joka oli pelottanut etelää kohti purjehtimasta, tutkivat ja kartottivat Luoteis-Afrikan rantaa aina Guineaan saakka ja alkoivat näillä rannoilla kaupankäynnin. Vaikein osa Intian meritiestä oli tämän kautta tullut tunnetuksi. Mutta vielä tärkeämpää oli se, että Henrikin elämäntyön kautta oli laskettu varma perustus tämän työn jatkamiselle. Hänen yritystensä kautta kehittyi Portugalilaisten purjehdus- ja laivanrakennustaito, tottuivat vieraitten merien oloihin, tuuliin, merivirtoihin ja rantoihin ne purjehtijat, jotka sitten johtivat voittoon aljetun työn. Kovien kokemuksien kautta tutustuttiin luonnon kannalla eläviin kansoihin ja opittiin niitten kanssa kauppaa tekemään. Koko Portugal ja vielä naapurimaatkin prinssin väsymättömien ponnistuksien ja suuren vaikutusvallan kautta tottuivat siihen ajatukseen, että niiden tulevaisuus oli merellä. Tosin Henrikin oli suotu nähdä vain pienen osan suurista tuumistaan toteen käyvän, mutta pian hänen kuolemansa jälkeen ne johtivat voittoon, ja ne miehet, jotka Portugalille avasivat tien Intiaan, olivat juuri hänen oppinsa käyneitä. Hänen työnsä hedelmiä sai välillisesti nauttia naapurimaa Espanjakin, sillä sen kautta joutui Columbus suunnittelemaan muka lyhempää tietä valtameren poikki äärimäiseen itään ja Amerikan löytämään.

Henrik Purjehtijaa on ihmiskunnan suuressa määrin kiittäminen niistä suurenmoisista löytöretkistä, joitten kautta Uuden ajan alussa koko maan piiri tuli tunnetuksi ja ennen arvaamaton ala avautui kaikkien kansain yritteliäisyydelle.

Hyvän toivon niemelle.

Guinean rannikko.

Suuren prinssin kuoltua hänen veljenpoikansa, kuningas Affonso V, ensi vuosina uutterasti jatkoi löytöretkiä. Pedro de Cintra purjehti kaikkia edellisiä yhä kauemmas ja saapui korkealle vuorelle, jonka huippu oli ainiaan pilvien peitossa ja ukkosen jyrinän ja salamain keskellä. Se nimitettiin Sierra Leoneksi, »Jalopeuran vuoreksi», ja oli ehkä sama kuin karthagolaisen Hannon »Jumalien vaunu». Rannikon asukkailla oli runsaasti kultakoristeita, mutta rautaa he eivät tunteneet. Sitten saavuttiin Kap Mesurado nimiselle niemelle, jonka luona asukkaat laivain lähestyessä sytyttivät pitkin rantaa paljon tulia — niinkuin Hanno kertoo 2000 vuotta aikaisemmin tapahtuneen.

Mutta sen pitemmälle ei sillä kertaa purjehdittu ja seuraavina vuosina valtiotoimet estivät kuningasta jatkamasta löytöretkiä. Näitten rantain kauppa annettiin aluksi yksityisille urakalle, ja urakkasopimukseen sisältyi, että heidän joka vuosi tuli purjehtia määrätty matka entistä edemmäksi. Sen kautta löydettiin Guinean »Kultarannikko», johon Portugalin kuningas rakennutti linnotuksen, ja tunkeuduttiin aina Nigerin suistamoon saakka. Fernao do Po löysi Kamerunin poukamassa saaren, jolla vielä tänä päivänä on hänen nimensä, ja v. 1484 etelämpänä olevat Guinean saaret, jonne aljettiin lähettää rikoksentekijöitä maata viljelemään, koska ne saaret, kauempana meressä ollen, olivat aivan asumattomat.

Sitä suuremmalla innolla ryhtyi Affonson poika Juhana II löytöretkiä jatkamaan. Hän oli perinyt Henrik prinssin toimeliaan hengen. Guinean rannikolta oli alkanut tulla niin runsaasti kultaa, että suoranaiset kauppaedutkin yhä pakottavammin kehottivat jatkamaan löytöretkiä. Retkeilijöitä käskettiin jokaiseen uuteen huomattavaan paikkaan pystyttämään kivinen risti, jossa oli Portugalin kuninkaan vaakuna, sillä paavi oli antanut hänelle kaikki Afrikan rannat. Ensimäinen, jolle annettiin mukaan moisia kivipatsaita, oli Diogo do Cão, joka v. 1484 lähti kahdella laivalla matkaan.

Diogo do Cão.

Diogolle annettiin kolmen vuoden eväät, paljon kauppatavaroita ja lahjoiksi »maurien» kuninkaille muun muassa 18 komeata ratsua. Onnellisesti saavuttiin siihen paikkaan, johon edelliset purjehtijat olivat etäimmäksi päässeet, ja purjehdittiin siitä pitäen uusia rantoja. Löydettiin Kongon, Afrikan suurimman joen suistamo ja sen etelärannalle pystytettiin ensimäinen kivipatsas. Löytäjät ihmettelivät joen mahtavuutta, se kun kauas mereen sekotti veden suolattomaksi ja muutti sen värin. Diogo do Cão nousi laivoillaan jonkun matkaa virtaa ylöspäin ja näki kaikkialla paljon mustia ihmisiä. Koko rannikko julistettiin Portugalin kuninkaan omaksi. Laivoihin otettiin maanasukkaita oppimaan portugalin kieltä, jotta heitä sitten voitaisiin käyttää tulkkina. Kongon kuningas, jonka kanssa Diogo do Cão pääsi ystävällisiin väleihin, pyysi pappeja, jotka opettaisivat hänen alamaisilleen. Matkaa jatkettiin vielä melkoinen kappale kauemmaksi etelää kohti Angolan rannikolle, johon pystytettiin vaakunapatsas. V. 1484 Cão palasi Portugaliin, jossa kuningas palkitsi hänet mitä parhaiten, korottaen hänet huonekuntansa ritariksi.

V. 1485 Diogo do Cão lähti uudelle retkelle, saapui jälleen Kongoon ja purjehti edelleen aina nykyisen Walfishbain seuduille saakka; mutta siellä päätettiin kääntyä takaisin, koska rannikosta ei näyttänyt tulevan loppua, vaikka Kauriin käännepiiri jo oli saavutettu. Paluumatkalla poikettiin uudelleen Kongoon, jonka kuningas suostui rupeamaan Portugalin kuninkaan liittolaiseksi ja lähetti Portugaliin lähettilään, joka siellä antoi kastaa itsensä. Tämän jälkeen palattiin onnellisesti kotiin.

Jo v. 1484 oli kuningas Juhana erään afrikalaisen kuninkaan lähetystöltä kuullut, että maan sisässä muka asui Ogane niminen kristitty ruhtinas, ja Portugalin hovi silloin päätti, että hän varmaan oli tuo kauan kaivattu pappikuningas Johannes, jota kristikunta niin suotta oli kaikkialta idän ääriltä etsinyt. Siitä nousi suuri innostus ja paikalla päätettiin lähettää uusi laivue jatkamaan löytöjä. Bartholomeu Diaz niminen kunnon merimies sai tämän retken johtaakseen. Samaan aikaan lähetettiin Palestinan, Arabian ja Egyptin kautta Itämaille kaksi lähettilästä, joitten piti koettaa sitä tietä päästä pappikuninkaan kanssa yhteyteen. Vielä lähetettiin eräs retkikunta, jonka piti nousta Senegal jokea aina siihen saakka, missä se muka Niiliin yhtyisi; — tiedot matkoista ja vesien juoksuista sisämaassa olivat vaillinaiset, niinkuin näkyy. Neljäs retkikunta lähetettiin etsimään Europan pohjoispuolitse koillisväylää Kiinaan. Juhana kuninkaan yritteliäisyys oli siis suurisuuntaisempi kuin kenenkään ennen häntä.

Bartholomeu Diaz ja Hyvän toivon niemi.

Bartholomeu Diaz kuului urheaan purjehtijasukuun, joka jo oli tehnyt maalleen monta palvelusta Intian väylän alkuosain tutkimisessa. Juhana Diaz oli ollut toinen kapteeni, joka purjehti Kap Bojadorin ohi, Diniz Diaz oli v. 1445 löytänyt Senegalin ja Viheriän niemen. Nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, Bartholomeu Diaz suoritti loistavimman meriretken, mitä ennen Columbuksen matkaa kukaan oli tehnyt.

Hän lähti matkaan elokuussa 1486 kahdella pienellä 50 tonnin aluksella, jota paitsi retkikuntaa seurasi kolmas laiva, joka kuljetti ruokatavaroita; tämän päällikkönä oli Diazin veli. Kongon rannikolle ja rannalle siitä eteläänkin päin vietiin maihin neekerinaisia, joille annettiin mukaan runsaat lahjat. Heidän piti puhua hyvää Portugalilaisten puolesta. Toivottiin huhujen heidän tulostaan leviävän sisämaahan pappikuninkaankin kuuluviin, jotta hän tietäisi pyrkiä Portugalilaisten kanssa yhteyteen. Ensimäisen vaakunakiven Diaz pystytti »Serra Parda» nimiseen paikkaan, joka oli Walfishbain pohjoispuolella. Sitten häntä, matkaa jatkettaissa, monta päivää pidättelivät vastatuulet, sillä lounaispasaadi ja sen mukana kulkeva merivirta olivat tällä rannikolla vastaiset. Diaz oli kuitenkin jo päässyt lähelle Afrikan eteläkärkeä, kun hän joutui ankaran pohjoisen myrskyn valtoihin. Tämä ajoi hänen pienet aluksensa kauas kaakkoa kohti aavalle merelle. Sekä meriveden että ilman lämpö nopeaan alenivat sille suunnalle. Kun myrsky oli jälleen asettunut, niin Diaz laski uudelleen itää kohti tavatakseen rannan, mutta sitä ei enää löytynytkään, vaikka hän purjehti siihen suuntaan monta päivää. Siitä hän saattoi arvata purjehtineensa Afrikan eteläisimmän kärjen ohi ja käänsi sen vuoksi suunnan pohjoista kohti. Pohjoisesta löytyikin ranta, eräs lahti, jossa Hottentotit paimensivat karjojaan.

Laivat huomatessaan he kiiruumman kautta pakenivat maan sisään. Lahti nimitettiin »Karjanpaimenten lahdeksi»; se oli nykyinen Mosel bai Kapmaan etelärannalla. Sieltä purjehdittiin itään päin ja tultiin Algoa lahteen, johon jälleen pystytettiin vaakunakivi. Toinen pystytettiin Cap Padronelle vielä kauemmaksi itään, mutta näistä ei ole jäännöksiäkään säilynyt. Laivan upseerit ja miehistö alkoivat nyt vaatia, että oli lähdettävä paluumatkalle, eikä Diaz saanut heitä purjehtimaan kauemmaksi kuin Suurelle Kalajoelle, josta rannan suunta kääntyi selvään luoteeseen. Afrikan itäranta oli saavutettu. Raskaalla mielellä Diaz kääntyi paluumatkalle. Sanotaan hänen itkien syleilleen viimeistä vaakunakiveään ja eronneen siitä kuin rakkaasta pojastaan. Mutta toiselta puolen oli paluu epäilemättä viisainta. Laivat ja miehistö olivat paljon ränstyneet ainaisissa myrskyissä, ruokavarat alkoivat loppua, eikä niin vähillä varustuksilla olisi muutoinkaan ollut viisasta lähteä Intian merelle, jossa olisi täytynyt taistella muitakin kuin luonnonvoimia vastaan.

Palattaissa Kapmaan rantaa pitkin länteen päin tavattiin ensiksi Kap Agulhas, Afrikan eteläisin kärki, ja lännempänä komea Hyvän toivon niemi, jonka mahtavaa »Pöytävuorta» Diaz syystä piti Afrikan varsinaisena päätteenä. Sinne hän sen vuoksi pystytti viimeisen vaakunakivensä ja nimitti niemen »Myrskyjen niemeksi». Tämän nimen se hyvällä syyllä ansaitseekin, mutta kuningas vielä paremmalla syyllä muutti nimen »Hyvän toivon niemeksi», koska se näytti olevan Intian tien eteläisin portinvartija. Toiset vanhat kirjailijat kuitenkin ilmottavat Diazin itsensä antaneen tämän nimen.

Kuormalaiva, joka oli jätetty Afrikan länsirannikolle, oli surkuteltavassa tilassa, kun se kotomatkalla tavattiin. Kuusi sen miehistä olivat neekerit surmanneet, kolme oli enää elossa, ja laiva oli niin matojen syömä, ettei se olisi enää kyennyt matkaa jatkamaan. Se sen vuoksi sytytettiin palamaan. Joulukuussa v. 1487 Diaz palasi takaisin Lissaboniin, oltuaan matkalla 16 kuukautta 17 päivää. 2000 kilometriä uutta rannikkoa oli tällä matkalla tutkittu, ja vertaamalla näin saatuja tietoja niihin, joita lähettiläät Itämailta lähettivät, voitiin pitää varmana, että Intian meritie vihdoinkin oli löydetty.

Ei ole säilynyt mitään tietoa siitä, että Diaz olisi saanut ansionsa mukaista palkintoa; palvelijainsa palkkaamisessa ei Juhana kuningas ollut verrattava prinssi Henrikiin. Kun vihdoin löydettyä tietä Intiaan purjehdittiin, niin annettiin laivasto Vasco da Gaman johdettavaksi, Diaz ainoastaan valvoi sen varustuksia. Cabralin matkalla v. 1500 oli Diaz mukana ja osallisena Brasilian rannikon tutkimisessa, mutta hän sai sitten surmansa ankarassa myrskyssä oman »Myrskyjen niemensä» edustalla. »Hän oli verrattava Moosekseen», sanoo Galvano, »hän sai nähdä luvatun maan, mutta hänelle ei ollut suotu siihen päästä.» Tuskin Camõens runoelmassaan, jonka hän kirjotti Portugalin merisankarien muistoksi, muistaa edes mainita Bartholomeu Diazia.

Ne laivat, jotka Juhana kuningas lähetti etsimään koillisväylää Kiinaan, eivät tietystikään saapuneet perille, mutta näyttävät kuitenkin käyneen aina Novaja Zemljalla saakka, vaikkei matkasta ole sen tarkempia tietoja.

Ne retkeilijät taas, joitten määrä oli nousta Senegalia Niilin ja tämän joen otaksuttuun yhtymäkohtaan, eivät päässeet kauas. Pappikuninkaan maa jäi heiltäkin saavuttamatta, mutta he saivat kuitenkin tietoja Saharan karavaniteistä, Timbuktusta ja muista sisämaan seuduista.

Covilham.

Parempi menestys oli niillä lähettiläillä, jotka lähetettiin vanhoja kauppateitä Intian merelle. Toinen tosin matkalla kuoli, mutta toinen, Covilham niminen ylimys, kävi ensinnä Etu-Intian rannikolla Kalikutissa, jossa hän hankki tarkkoja tietoja maustekaupasta ja mausteitten kotiseuduista, purjehti sitten Afrikan rannikolle, käyden etelässä aina Sofalassa saakka, jossa ennen häntä ei kukaan valkoinen ollut käynyt. Palattuaan Egyptiin hän siellä tapasi kaksi Juhana kuninkaan lähettämää juutalaista ja palautti heidän kerallaan kuninkaalle kirjeen, jossa hän kertoi matkansa tuloksista. Tämän jälkeen hän lähti suorittamaan tehtävänsä toista osaa, etsimään pappikuningasta. Covilham oli tullut tiedustelujensa nojalla siihen päätökseen, että kuulu presbyteri olikin Abessinian kristitty kuningas. Onnellisesti hän pääsi Abessinian hoviin, otettiin siellä Portugalin kuninkaan lähettiläänä mitä parhaiten vastaan, mutta ei enää päässytkään palaamaan. Hänelle lahjotettiin suuret tilukset ja paljon muuta rikkautta, mutta maastaan ei »pappikuningas» enää päästänyt harvinaista vierastaan. Kun eräs myöhempi portugalilainen lähetystö 1520 luvulla kävi Abessiniassa, niin eli Covilham vielä ja itki ilosta maanmiehensä tavatessaan. Maasta hän ei enää lähtenyt, viivyttyään siellä lähes neljäkymmentä vuotta.

Siinä kirjeessä, jonka Covilham Kairosta kirjotti Portugalin kuninkaalle, annettiin Intian väylästä seuraavat tarkat ohjeet: »Laskekaa etelää kohti. Jos kuljette siihen suuntaan kylliksi kauas, niin Afrika päättyy. Ja kun laivat saapuvat itäiselle merelle, niin kysykööt Sofalaa ja Kuusaarta (Madagaskaria). Siellä he saavat luotseja, jotka ohjaavat Malabariin Intian rannalle.»