Part 34

Rosvoavain Kurdien vuorimaan kautta Polot matkustivat Mardiniin, Mosuliin ja Bagdadiin. He tapasivat vielä paljon nestoriolaisia seurakuntia muhamedilaisten joukossa. Bagdadista, jonka parikymmentä vuotta ennen Hulagu oli vallottanut ja hävittänyt, piti matka Tabriin kaupunkiin, joka on Persiassa, Aserbeidshan nimisen maakunnan suurin kaupunki; se harjotti varsinkin muulien ja erinomaisten hevosten kauppaa Ormuziin, Persian lahdelle ja sieltä edelleen Intiaan. Marco Polo kertoo Persian vanhasta uskonnosta, tulen palvelemisesta, joka sittemmin on kokonaan hävinnyt, mutta säilynyt Intiassa, jonne tulenpalvelijoita pakeni muhamedilaisuuden tieltä. Tosin tulenpalvelijoita, parsoja, tuskin on koko Intiassa nykyään enempää kuin 100,000, mutta heillä on varallisuutensa vuoksi melkoinen vaikutusvalta. Marco Polo tekee selkoa Persian kahdeksasta maakunnasta, Kuhistanin oivallisista hevosista, Kirmanin jalokivistä ja teräksestä, josta valmistettiin parhaat miekanterät, kyttyrälehmistä ja rasvahäntälampaista. Hän kertoo erämaan rosvoheimoista, jotka noituudella saattoivat pimittää taivaan karavanien lähestyessä.

Polot itse hädin tuskin pelastuivat näitten rosvojen käsiin joutumasta. Vielä tänä päivänä samain erämaitten rosvoheimot käyttävät hyväkseen pölymyrskyjä hyökätäkseen karavanien kimppuun.

Persian ylängöltä saavuttiin Ormuziin, joka siihen aikaan oli erittäin rikas kauppakeskusta. Sinne saapui paljon laivoja Intiasta, tuoden maustimia ja kalliita kiviä, silkkiä ja kultaa, norsunluuta ja muita tuotteita. Mutta kaupunki oli suunnattoman kuuma ja epäterveellinen. Ormuzlaisten laivat olivat heikosti rakennetut, koska rautanaulain sijasta käytettiin puuvaarnoja, ja sen vuoksi niitä paljon joutui hukkaan. Laivoissa oli vain yksi masto ja purje. Samanlaisia laivoja tällä rannikolla käytetään vielä tänä päivänä. Pienempien aluksien rakenne yleensäkin kaikkialla maailmassa erinomaisen kauan kautta aikain säilyy samanlaisena.

On mahdollista, että venezialaisten aikomus oli täältä matkustaa meritse Itä-Aasiaan, mutta ehkä juuri laivain kehnouden takia he sitten kuitenkin kääntyivät maitse kulkemaan. He saapuivat ensinnä Kirmaniin ja matkustivat sieltä Lutin erämaan kautta pohjoiseen päin. Erämaassa ei tavattu muuta vettä kuin eräässä paikassa maanalainen joki, jonka katto toisin paikoin oli sortunut; se luultavasti oli vanha maanalainen vesijohto, joita näissä seuduissa käytetään, kun erämaan kuumuudessa maanpäälliset vesijohdot pian kuivuisivat. Matkustajat saapuivat Persian pohjoiseen maakuntaan Khorassaniin, jossa oli paljon kaupunkeja ja lauhkea ilmasto. Sikäläiset ihmiset, varsinkin naiset, olivat tavallista kauniimpia. Marco Polo kertoo tässä »Vuoren vanhuksesta», ristiretkien ajalla kuulusta itämaalaisesta ruhtinaasta tai uskonlahkon päälliköstä, joka oli kahden vuoren välille rakentanut ihmeen ihanan muureilla ympäröidyn puiston ja sinne koonnut kaikki kauneimmat naiset. Tähän puistoon tuotiin nuorukaisia huumautuneina, he saivat siellä herättyään elää jonkun ajan muhamedilaisten paratiisissa, jonka jälkeen heidät uudelleen huumattiin ja herätettiin vasta »Vuoren vanhuksen» linnassa. Tämä lupasi laskea nuorukaisen takaisin paratiisiin ainoastaan sillä ehdolla, että hän murhasi vanhuksen määräämän henkilön. Sen kautta vanhus saattoi tuhota kenenkä tahtoi ja kaikki ruhtinaat pelkäsivät häntä ja maksoivat hänelle veroa, välttääkseen surman. Mutta Hulagu, vallottaessaan Mongoleilleen Persian, sai nälkään näännyttämällä haltuunsa tämänkin linnan, mestautti »Vuoren vanhuksen» kaikkine miehineen ja hävitti hänen linnansa maan tasalle. Hashishista, s.o Intian hampusta valmistetusta huumaavasta juomasta, tätä lahkoa sanottiin »assasineiksi», joka sana on moneen länsimaiseen kieleen periytynyt salamurhaajaa merkitsemään. Ristiretkien ajalla tämä uskonlahko surmautti länsimaitten ritareita ja ruhtinaita ja oli sen vuoksi suuresti pelätty. Mutta toisin ajoin näyttävät assasinit toimineen kristittyjen kanssa yksistä puolinkin. Assasineilla oli sekä Iraanin että Syyrian vuoristossa kymmenittäin ja sadottain linnoja. Mutta erotessaan lopulta muhamedilaisuudesta kokonaan uudeksi uskonnoksi he eristäytyivät, eivätkä sitten voineet kauaakaan puoliaan pitää. Salassa tämä uskonlahko kuitenkin säilyi, ja vielä tänä päivänä on Libanonissa ja Kaspian meren eteläpuolella olevissa vuorissa assasineja, vaikka lahko onkin kokonaan menettänyt vaarallisen valtiollisen luonteensa.

Mutta palatkaamme Polojen matkaan. Persian rajakaupungissa Balkissa kuulivat he asukkaitten kertovan, että siellä aikanaan Aleksanteri Suuri oli viettänyt häitään Roxaneen kanssa ja että kaupungin vanha nimi oli Baktra. Sieltä kuljettiin edelleen maan kautta, jossa oli paljon suolaa — nykyäänkin on maakunta vuorisuolastaan tunnettu — ja tultiin Badakshanin kuningaskuntaan Amudarjan ja Hindukushin välille. Maan kuninkaat väittivät polveutuvansa Aleksanterista ja Dareioksen tyttärestä. Puolentoista vuosituhatta oli siis näissä maissa säilynyt muisto valtavan makedonialaisen vallottajan urotöistä. Marco Polon aikaan oli tässä maassa maailman kuuluimmat rubinikaivokset, mutta niitä ei kukaan muu saanut kaivattaa kuin kuningas. Nykyään ovat rubinit sieltä loppuneet; niiden nykyiset saantimaat ovat Burma ja Ceylon. Toisessa saman maan vuoressa oli maailman paras »azuri», sininen kivennäinen, joka Vanhalla ajalla oli mitä suurimmassa arvossa. Hopeatakin oli. Badakshanin nopeat hevoset olivat kuulut. Vähää ennen oli kuitenkin kuollut sukupuuttoon eräs oivallinen vanha rotu, jonka sanottiin polveutuneen Aleksanteri Suuren kuulusta sotaratsusta Bukefaloksesta. Tämän saman hevosrodun vuoksi oli maan kuninkaallisessa perheessä tapahtunut paljon tappeluita. Badakshanin vuorimaa oli korkealla merenpinnasta ja ilma siellä niin puhdasta ja terveellistä, että aina kun ihmiset tunsivat itsensä sairaiksi, niin he laaksoistaan nousivat ylös vuoristoon, ja Marco Polokin sanoo siellä heti saaneensa takaisin terveytensä.

Kahdentoista päivämatkan päästä saavuttiin Pamirin vuorimaahan, joka yhdistää Himalajan ja Kuenlunin päät ja on kauttaaltaan niin korkeata, että sitä sanotaan »maailman katoksi». Marco Polo oli ensimäinen europalainen, joka tässä kuulussa vuorimaassa kävi, ja vasta 19:llä vuosisadalla tultiin hänen löytöjään jatkamaan. Vakhanista noustiin kolmessa päivässä niin korkealle, että oltiin »maailman korkeimmassa seudussa». Marco kertoo seudun sarviniekoista villioinaista ja susista. Seutu oli niin korkea ja kylmä, ettei valkea siellä palanut yhtä kirkkaasti kuin muualla, eikä lämmittänyt yhtä hyvin. Tämä havainto varmaan johtui siitä, että veden kiehumapiste niin korkealla on koko joukon matalammalla 100 astetta, jonka vuoksi ruoka ei kiehuvassakaan vedessä tahtonut kypsyä. Maa oli aivan autiota, ja matkustajani täytyi kuljettaa mukanaan kaikki, mitä tarvitsivat.

Pamirista saavuttiin Bolor vuorimaahan, jossa vallitsi ainainen talvi, ja jonka kautta kesti matkustaa neljäkymmentä päivää. Asukkaat, jotka olivat vieraille vihamielisiä, elivät korkealla vuorilla metsästyksestä ja käyttivät paljaita nahkavaatteita. Sivumennen Marco Polo mainitsee »Keshimurin», nykyisen Kashmirin, jonka pelättäviä noitia hän tapasi Kublain hovissa.

Kun oli vuoriston poikki päästy, niin saavuttiin Tarim virran vesistösyvänteeseen, nykyiseen Itä-Turkestaniin, jossa oli monta melkoista kaupunkia, Kashgar, Jarkand, Khotan y. m., ja viljeltiin paljon puuvillaa. Asukkaat olivat enimmäkseen muhamcdilaisia, mutta joukossa oli myös paljon nestoriolaisia kristittyjä. Erämaasta, jonka kautta matka piti edelleen pitkin Kuenlunin juurta, saatiin paljon jaspista ja kalcedon nimistä arvokasta kivennäistä. Matka kävi sitten Lopin kaupunkiin, joka oli samannimisen suuren erämaan laidassa. Siellä matkustajat oleskelivat viikon, ennenkuin lähtivät kulkemaan erämaan poikki, mukanaan kuukauden eväät. Aavikon poikki kuljettiin kapeimmalta kohdalta, mutta kokonaisuudessaan tämä erämaa oli niin pitkä, että Marco Polon arvelun mukaan olisi kulunut kokonainen vuosi, jos olisi tahtonut sen päästä päähän matkustaa. Se oli, kertoo Polo, kauttaaltaan hiekkamäkinä, joitten välillä oli laaksoja, eikä siinä kasvanut mitään. Siellä täällä oli kuitenkin vettä yhden matkueen tarpeiksi. Erämaassa sanoi Polo kuuluvan salaperäisiä henkiääniä, jotka eksyttivät matkamiehiä. Toisinaan kuului etäistä jyminää, ikäänkuin olisi sivulla päin suuri ratsumiesjoukko matkannut. Toisinaan kuului kuin rumpujen päristyksiä. Sen vuoksi matkustajat pysyivät koossa niin lähellä kuin suinkin ja kuormajuhdilla oli kellot kaulassaan, etteivät ne päässeet eksymään. Kun asetuttiin illalla lepäämään, niin merkittiin seuraavaksi aamuksi matkan suunta valmiiksi, koska ei mitään maamerkkejä ollut. Polon kertomus erämaan omituisista kummitteluista perustuu todellisiin ilmiöihin. Samanlaisia ääniä kuulevat nykyisetkin matkustajat. On selitetty niitten aiheutuvan siitä, kun hiekkajyväset päivällä kuumentuessaan taikka yöllä nopeaan jäähtyessään hankaavat toisiaan vastaan.

Kolmekymmentä päivää kestäneen matkan jälkeen tultiin Satsheuhin, joka oli Tangutin maakunnassa, nykyisessä Kansussa. Tangutin vuoristossa kasvoi oikea rabarberi, joka oli Keskiajalla tärkeä lääke. Maakunnan pääkaupungissa, joka oli kauempana idässä, Polot jollain toisella käynnillä viipyivät kokonaisen vuoden. Sikäläisillä kristityillä oli kolme kaunista kirkkoa. Sieltä vihdoin matkustettiin Shangtuun eli Kaipingfuhun, jossa Kublai kaan silloin oleskeli. Kun Kublai kuuli vanhain tuttavainsa olevan tulossa, niin lähetti hän heitä vastaan väkeä jo neljänkymmenen päivämatkan päähän ja otti heidät mitä sydämellisimmin vastaan. Hovissa pantiin heidän kunniakseen toimeen suuria juhlia, ja nuoren Marcon suurkaani otti palvelukseensa. Varmaan venezialaiset kauppiaat saattoivatkin antaa Kublaille paljon tarkkoja tietoja, joita he olivat matkalla nimenomaan koonneet kunkin maan tuotteista. Marcosta taas tuli hyödyllinen apulainen sen kautta, että hänen oli erittäin helppo oppia vieraita kieliä. Kublai piankin lähetti hänet monelle tärkeälle matkalle etäisiin hoveihin, ja toimensa hän aina suoritti kaanin tyytyväisyydeksi. Kiinan hovin vanhoissa aikakirjoissa, jotka hiljattain ovat tulleet tunnetuiksi, mainitaankin Marco Polo virkamiesten joukossa. Polot viihtyivät hyvin mahtavan hallitsijan suojeluksessa ja hankkivat itselleen melkoisen omaisuuden.

Marco Polon kertomus Kiinasta.

Pitkällä oloajallaan Kublai kaanin palveluksessa Marco Polo hankki Kiinasta varsin täydelliset tiedot. Hän matkusteli laajalti maassa, olipa jonkun aikaa erään kiinalaisen kaupungin maaherranakin ja teki matkoja Kiinan naapurimaihin.

Kiina hänen tietojensa mukaan jakautui kahteen osaan, Pohjois-Kiinaan eli Kathaihin ja Etelä-Kiinaan eli Manziin, jonka pääkaupunki oli Nanking. Yhä vieläkin Pohjois-Kiinan ja Etelä-Kiinan kansalliset ja maantieteelliset olot melkoisesti eroavat toisistaan. Valta oli kokonaan Tataarien käsissä, Kiinaa hallittiin kuin vallotettua maata ainakin, kaikkialla oli mongolilaiset vartioväet, ja varsinaisten Kiinalaisten kesken kyti siitä paljon tyytymättömyyttä. Palveluksessaan Kublai käytti yksinomaan tataarilaisia ja muitakin ulkomaalaisia, kenestä hän vain sai pätevän miehen.

Kiinan tuotteista oli varsinkin silkki huomattava. Sitä käytettiin maassa itsessään suunnattomat määrät. Sitä paitsi se oli tärkein kauppatavara, sitä vietiin varsinkin Intiaan. Kaikkialla Kiinassa oli laajoja silkkiäispensas-istutuksia. Tärkeä oli niinikään posliinin valmistus, jota ei muualla kuin Kiinassa osattukaan. Posliinia valmistettiin kaolinisavesta — tämä nimikin on alkuaan kiinalainen. Etelä-Kiinassa oli eräs kaupunki, jonka erikoisala posliini oli. Kivihiiltäkin Marco Polon tietojen mukaan jo silloin käytettiin Kiinassa polttoaineena, vaikka kivihiilen käytäntö muualla maailmassa vasta höyryn aikakaudella kävi yleiseksi. Mutta Kiina onkin ehkä maailman kivihiilirikkain maa. Kiinalaiset olivat jo Marco Polon aikana peräti rauhallista kansaa ja ylenmäärin kohteliaita. Heidän suurin paheensa oli uhkapeli. Suurkaani oli kuitenkin kieltänyt kaiken uhkapelin sillä verukkeella, ettei alamaisten omaisuus oikeastaan ollut heidän, vaan hänen omaisuuttaan. Mutta teenjuonnista ja naisten jalkain typistämisestä ahtailla jalkineilla Marco Polo ei mitään tiedä, sen enempää kuin miesten palmikoistakaan, ja nämä tavat eivät siis silloin vielä liene olleet vallalla. Palmikkoa käyttämään pakottivat Kiinalaisia vasta mandshulaiset hallitsijat useita vuosisatoja myöhemmin. Kiinan jo silloin rikasta kirjallisuutta venezialainen ei myöskään tuntenut, joten hän ei liene varsinaista kiinan kieltä osannut, vaikka puhuikin mongolien kieltä. Ei hän myöskään mainitse siitä, että Kiinassa osattiin kirjoja painaa. Kiinan uskonnot olivat hänelle tuntemattomat. Muutoin Kiinalaiset siihen aikaan olivat erittäin suvaitsevia kaikkia uskonnolta kohtaan, jonka vuoksi nestoriolainen kristinuskokin oli päässyt heidän maassaan leviämään. Kambalukissa oli kristityillä ja muhamedilaisilla tähtitieteellinen observatorio. Suurkaanin palveluksessa oli kokonaista 5000 tähtientutkijaa, joitten päämies oli eräs byzantilainen. Poliisilaitos oli hyvin järjestetty, jonka vuoksi yleinen turvallisuus oli jotenkin hyvä. Olipa erityisiä toimistoita löydetyn tavaran vastaanottamiseksikin ja oikealle omistajalleen saattamiseksi. Kublai oli saattanut koko maassa voimaan metsästyssäännön, joka suojeli riistaa maaliskuusta lokakuuhun. Tullilaitos oli hyvin järjestetty, vapaasatamia avattu pitkin rannikkoa. Kiinan kauppa olikin valtava ja Manzin tärkeimpään kaupunkiin Zaytoniin saapui paljon enemmän laivoja kuin konsanaan Aleksandriaan. Kian (Jangtsekiang) joella oli enemmän laivoja ja aluksia kuin millään muulla joella koko keisarikunnassa. Mainittu joki olikin, niin arveli Polo, suurin joki koko maailmassa. Se juoksi 16 maakunnan läpi ja sen rannoilla oli enemmän kuin 200 suurta kaupunkia. Muuan suurkaanin tullivirkamiehistä oli laskenut, että jokea vuodessa nousi 200,000 kannellista kuorma-alusta. Kiinan sisäisen kaupan valtavuudesta Polo mainitsee esimerkkinä, että yksin Kambalukiin tuotiin joka päivä yli 1000 kuormaa silkkiä.

Mutta ehkä suurinta kummastusta Kiinan kaikista laitoksista herätti Polossa paperiraha. Suurkaanilla hän arveli olevan »viisaitten kiven», koska hän osasi tehdä rahaa seuraavalla tavalla: Silkkiäispensaan kuoresta valmistettiin mustaa paperia, josta leikattiin eri kokoisia paloja, ja näille määrättiin eri arvo. Virkamiehet kirjottivat niihin nimensä ja niihin painettiin punaisella värillä suurkaanin sinetin kuva. Merkkien väärennys rangaistiin kuolemalla. Nämä rahat olivat sitten saman arvoiset kuin vastaavat määrät kultaa ja hopeata, ja suurkaani antoi joka vuosi valmistaa niitä suuret määrät — ne eivät hänelle maksaneet juuri mitään. Paperirahoillaan hän maksoi kaikki menonsa koko valtakunnassaan, eikä kukaan uskaltanut kuolemanrangaistuksen uhalla olla niitä vastaanottamatta, jonka vuoksi ne olivat koko valtakunnassa käypää rahaa. Monta kertaa vuodessa kehotettiin kaikkia niitä, joilla oli kultaa, hopeata, jalokiviä taikka helmiä, viemään ne Pekingin rahalaitokseen, jossa niistä maksettiin erinomainen hinta, vaikka vain paperirahalla. Mutta jos toiselta puolen aatelismies taikka joku muu tarvitsi jaloja metalleja, jalokiviä taikka muita semmoisia kalleuksia, niin saattoi hän näillä samoilla paperirahoilla ostaa niitä rahalaitoksesta niin paljon kuin vain tarvitsi. Ja siten suurkaanilla oli, lausuu Polo, enemmän aarteita, kuin ainoallakaan hallitsijalla koko maailmassa. Kiinan rahalaitos oli toisin sanoen järjestetty jo silloin jotenkin samalle kannalle kuin nykyisissä sivistysmaissa, vaikkapa ehkä rahalaitos hyötyikin kaupasta, jota vastoin nykyään seteleitä myydään ja ostetaan tarkkaan määrätystä hinnasta.

Kiinan erinomaiset kulkuneuvot herättivät Marco Polon suurta kummastusta. Niin valtavia kanavia ja teitä ei siihen aikaan ollutkaan Europassa. Maantiet olivat erinomaiset ja niitten reunoilla oli lehtokujat, taikka kivipatsaat semmoisissa seuduissa, joissa puut eivät viihtyneet. Jättiläissiltoja oli rakennettu jokien poikki, monet niistä rakennustaiteen mestariteoksia. Pekingin eteläpuolella oli Pulisangkin joen poikki rakennettu silta, joka oli kauttaaltaan hienointa marmoria. Se oli 1500 jalkaa pitkä, rakennettu 24 siltakaarelle ja niin leveä, että 10 ratsumiestä saattoi rinnan ratsastaa sen yli. Kahden puolen oli marmoriset kaiteet, jotka oli jalopeuran kuvilla koristettu. Arkkujen välissä oli vesimyllyjä. Tämä silta on yhä vielä olemassa ja toimessa, vaikka Kiinan vanhat loistorakennukset enimmäkseen ovatkin nykyisin perin pohjin rappeutuneet.

Kanavista oli suurin 40 päivämatkan mittainen Keisarikanava, jonka Kublai oli rakennuttanut, taikka oikeammin valmiiksi laittanut. Se oli 40 päivämatkaa pitkä ja suunnattomaksi hyödyksi Pekingin ja Jangtsekiangin väliselle liikkeelle. Kanava oli niin suuri ja leveä, että suurimmatkin laivat helposti saattoivat sitä kulkea. Sen rannat olivat kivellä lasketut ja kanavaa kaivettaissa oli poisluodusta maasta kanavan toiselle puolelle rakennettu erinomainen viertotie. Postilaitos oli järjestetty erinomaisesti. Valtakunnassa oli 10,000 postiasemaa ja 300,000 hevosta, jotka kuljettivat postia.

Niin suuri ja rikas oli siis maa, jota Kublai kaan hallitsi, ja syystä se herätti venezialaisten rajatonta ihmettelyä, sillä Länsimaitten olot olivat siihen aikaan vielä vähäpätöiset ja vähän kehittyneet tämän jättiläismaan suurisuuntaisten laitosten rinnalla. Mutta Kublailla ja Mongoleilla ei tästä järjestyksestä ollut suuriakaan ansioita. Ne olivat Kiinan vanhan sivistyksen luomia. Kublain suurin ansio on, ettei hän tätä sivistystä hävittänyt, niinkuin Mongolit olivat monessa muussa maassa tehneet, vaan päin vastoin sen omaksui ja ryhtyi edelleen rakentamaan samalle pohjalle.

Kambaluk.

Länsimaissa ei varsinkaan ollut niin suunnattomia kaupunkeja kuin Kiinassa. Europan suurimmissakin kaupungeissa oli siihen aikaan vain joku kymmentuhatta asukasta, jota vastoin Polot Kiinassa näkivät miljonakaupunkeja. Varsinkin Kambaluk (Kaanpalik, s.o. kaanin kaupunki), nykyinen Peking, oli mahtava ja Kinsai niinikään. Kublai oli määrännyt Kambalukin koko Kiinan pääkaupungiksi. Siellä oli hänen laaja linnansa taikka oikeastaan linnakaupunkinsa, sillä palatsin ympärysmuuri oli lähes puolentoista kilometriä, neliöön rakennettu. Muurin sisäpuolella oli kahdeksan palatsia, yksi neliön joka kulmassa ja yksi kunkin sivun keskellä. Ulkoneliön sisällä oli toinen neliö, jonka kulmissa ja sivuilla niinikään oli kahdeksan palatsia, ja keskellä oli suurkaanin yhdenkertainen, mutta sitä laajempi ja rikkaammin sisustettu palatsi. Ympärysmuurin ääressä olevissa palatseissa säilytettiin suurkaanin sotavarustuksia, jotka oli siten järjestetty, että kussakin palatsissa oli jotain erikoista esinettä, yhdessä paljaita jousia, toisessa satuloita, kolmannessa suitsia. Muurien välissä oli puistoja, muun muassa eläintarha, jossa oli kaikenlaisia harvinaisia eläimiä. Oli sinne luotu sata askelta korkea mäkikin, jolle oli koottu paljaastaan semmoisia puita, jotka eivät koskaan varistaneet lehtiään. Mäki oli siis alati vihanta. Jos kaani kuuli, että missä oli joku merkillisempi puu, niin paikalla piti se tuoda hänen puistoonsa, vaikka olisi ollut kuinka suuri. Suuret puut tuotiin elefanteilla. Koko mäki oli sitäpaitsi peitetty viheriäisellä latsurimalmilla ja mäen päällä oli näkötorni, joka oli viheriä sisältä ja päältä. — Tämä »vihervaara» lienee vielä tänä päivänä olemassa.

Kambalukin kaupungista itsestään ei Polo kerro yhtä laajasti kuin Kinsaista. Hän mainitsee, että Kublai oli vanhan kiinalaisen kaupungin viereen rakennuttanut uuden suunnattoman suuren, jota ympäröi vahva muuri tornineen. Samanlaiset muurit on Pekingin, samoin kuin yleensäkin Kiinan kaupunkien ympärillä yhä vielä. Ja vielä tänä päivänä on Peking erotettu muurilla kahteen kaupunginosaan, »kiinalaiseen kaupunkiin» ja »tataarilaiseen kaupunkiin».

Kublai kaan.

Oleskeltuaan pääkaupungissaan määräkuukaudet keisari tavallisesti lähti metsästämään merenrannikolle. Hänellä oli suuri määrä kesytettyjä petoja, leopardeja, ilveksiä, tiikereitä ja kotkia, joita käytettiin riistan pyytämiseen, ynnä lisäksi paljon ajokoiria. Polo kertoo ihmetellen tämän metsästyksen suurenmoisuudesta ja keisarin leirin suunnattomasta komeudesta. Kuumat kesäkuukaudet suurkaani vietti pohjoisissa vuorimaissa. Hän asui matkalla majassa, jota kantoi neljä yhteen kytkettyä elefanttia; ulkoa se oli verhottu jalopeurannahkoilla ja sisältä kultakankaalla. Amurin lisäjoen rannalle pystytettiin teltta, joka muka oli niin suuri, että siihen mahtui kymmenentuhatta päällikköä.

Vaikka Kublai rasittikin alamaisiaan monella tavalla, niin piti hän kuitenkin isällistä huoltakin heidän tarpeistaan. Jos jossain raesateet hävittivät viljan, niin väestö vapautettiin veroista ja vieläpä Kublai varastostaan lähetti sinne viljaa. Samoin hän alamaisilleen lähetti uutta karjaa, jos tauti oli karjan tappanut. Hyvinä vuosina koottiin varastoihin suuret määrät vehnää, ohraa, hirssiä, riissiä ja muita maan tuotteita, niin että viljaa voitiin koko valtakunnassa myydä määrähinnasta. Köyhiä kohtaan hän osotti mitä suurinta hyväntekeväisyyttä. Hän oli kirjotuttanut luettelon kaikista kaupungin köyhistä, joilla ei ollut, mitä syödä. Hän hankki heille runsaasti vehnää ja muita tarpeita, eikä ketään leivän anojaa koskaan karkotettu hallitsijan hovista. Siellä kävikin joka päivä kolmekymmentätuhatta ihmistä almua anomassa, ja suurkaani osotti heitä kohtaan niin suurta hyväntekeväisyyttä, että he jumaloivat häntä.

Suoritettuaan monta tärkeätä tointa Kublain tyytyväisyydeksi Marco Polo, ehkä vuosiksi 1277—1280, nimitettiin Jangtshoun ja seitsemänkolmatta muun kaupungin maaherraksi ja tuli sen kautta nähneeksi vielä enemmän maata, vielä paremmin perehtyneeksi sen oloihin.

Marco Polo Kiinan sisäosissa ja Tibetissä.

Ensimäisellä matkallaan Kiinan sisäosiin Marco Polo kävi Shansi maakunnan pääkaupungissa. Hän sanoo koko maakunnan olleen rikasta viiniköynnöksistä ja silkkiäispensaista. Sen pääkaupungin tärkein teollisuus oli satulain valmistaminen keisaria varten. Sieltä hän edelleen matkusti Hoangho-virralle eli Keltaiselle virralle, jota hän tataarilaisella nimellä sanoo »Karamoraniksi», sekä saapui Shensin pääkaupunkiin, jossa hallitsi Kublain poika Mangalai, oikeamielinen ja alamaistensa rakastama ruhtinas. Edelleen Marco Polo matkusti nykyisen Szhetshuanin maakunnan halki, joka oli vuorista maata, täynnään kaikenlaista riistaa. Siellä oli kuitenkin suuri lakeuskin, joka oli niin hedelmällistä maata, että koko Kathai sieltä sai inkeväärinsä. Maakunnan suuren ja rikkaan pääkaupungin kautta hän sitten kulki edelleen ylämaahan, nähtyään ensi kerran Jangtsekiangin, joka hänen mielestään oli leveä kuin meri ja kantoi lukemattomia laivoja. Viisi päivää matkustettiin sitten metsäin läpi, kunnes saavuttiin Tibetiin, jonka Mongolit olivat maan vallottaessaan perin hävittäneet. Siellä oli niin paljon petoeläimiä, että matkustajain oli vaikea pitää niitä vastaan puoliaan. Heillä oli niitten pelottamiseksi mukanaan pitkiä ruokoja — arvatenkin bamburuokoja — jotka yöllä sytytettiin palamaan. Ne palaessaan paukkuivat niin ankarasti, että pedot siitä peljästyivät, eivätkä uskaltaneet lähestyä. Ruokojen tulee olla tuoreita. Ne asetetaan palavan nuotion päälle, alkavat kuumetessaan vähän ajan kuluttua käännellä ja väännellä, kunnes halkeavat niin kovalla pamauksella, että se kuuluu monen virstan päähän. Semmoiset hevoset, jotka eivät ole sitä ennen kuulleet, säikähtyvät niin pahanpäiväisesti, että väkisinkin ryöstäytyvät irti. Samaa keinoa yhä vieläkin käytetään ja paukut tosiaan ovat yhtä kovat kuin kovimmat ilotulituspamaukset.