Part 35

Polo sanoo Tibetin olevan hyvin laajan maakunnan; asukkaat olivat peljättyjä varkaita. Sen läpi juoksi Kinsha joki — Jangtsekiangin latvapuoli, — jossa oli kultahiekkaa ja koralleja; koralleista maanasukkaat valmistivat jumalankuvia. Tibetin oli Mangu vallottanut, niin että sekin nyt kuului suurkaanin valtakuntaan. Gaindu nimisessä maassa (ehkä nyk. Simong) oli järvi, josta pyydettiin helmiä suurkaanille. Sieltä saatiin myös monenlaisia maustimia. Kuljettuaan erään joen poikki Marco Polo kääntyi kaakkoiseen ja saapui arvatenkin nykyiseen Junnaniin, jonka asukkaat enimmäkseen söivät raakaa lihaa. Siellä oli kamalia käärmeitä ja krokodileja — joitten nimeä Polo ei kuitenkaan tiennyt. Sitten Polo saapui Nocian nimiseen kaupunkiin, joka arvatenkin oli nykyinen Jungtshang. Sikäläiset asukkaat peittivät hampaansa irtonaisilla kultalehdillä, jotka he aterian ajaksi ottivat pois. He olivat hyvin sotaisia ja teettivät naisilla ja orjilla kaikki työt. Heillä ei ollut jumalankuvia eikä temppeleitä, vaan he jumaloivat suvun vanhinta. Täältä kuljettiin edelleen Ylä-Burmaan, jossa oli paljon metsiä ja elefantteja, sarvikuonoja ja muita villieläimiä. Siellä oli Mienin kaupunki, nykyään arvatenkin raunioina, jossa oli kaksi ihmetornia, toinen kullalla, toinen hopealla silattu. Mongolit olivat hiljakkoin vallottaneet kaikki nämä maat. Marco Polo kertoo tietoja Bangalasta saakka, joka luultavasti oli nykyinen Bengali. Mutta tuskin hän kuitenkaan kävi Etu-Intiassa. Maa oli rikasta pumpulista, inkevääristä ja sokeriruo’osta ja härät kuuluivat olevan niin suuria kuin elefantit. Annamin ja Tonkinin kautta Marco Polo palasi Kiinaan, Szetshuanin pääkaupunkiin, josta hän oli Tibetiin lähtenyt, ja sieltä edelleen Kublai kaanin hoviin.

Pian hänet kuitenkin lähetettiin Kaakkois-Kiinaan, valtakunnan rikkaimpaan ja uutterimpaan osaan. Ensinnä hän saapui Manzin valtakuntaan, joka vasta äskettäin oli tullut Kublai kaanin vallan alle. Song-suvun viimeistä hallitsijaa Marco Polo kiittää rauhaa rakastavaksi ja hyvää tekeväksi. »Hän jakoi hämmästyttävän paljon rahoja, ja tahdon hänestä kertoa kaksi jaloa piirrettä. Joka vuosi hänen tapanaan oli ottaa elättääkseen kaksikymmentätuhatta lasta, sillä maakunnan köyhäin vaimojen tapa oli asettaa lapsensa kuolemaan, kun eivät kyenneet niitä elättämään. Keisari otti huostaansa nämä pienokaiset ja antoi kirjottaa kirjaan, mitenkä taivaan merkkien vallitessa ne olivat syntyneet, jonka jälkeen hän antoi kasvattaa niitä eri paikoissa, sillä imettäjistä ei ollut puutetta. Kun jollain rikkaalla miehellä ei ollut poikaa, niin hän sai kuninkaalta niin monta kuin halusi ja ne jotka häntä parhaiten miellyttivät. Kun pojat ja tytöt olivat kasvaneet naimaikään, niin kuningas naitti heitä keskenään ja antoi sitten kullekin parikunnalle elinkeinon. Kun hän kerran oli maassa matkoilla, niin hän näki pienen talon kahden suuren välissä ja kysyi, miks’ei keskimäinen talo ollut saman kokoinen kuin molemmat suuret, ja hänelle silloin vastattiin, että sen omisti köyhä mies, joka ei voinut sitä korkeammaksi rakentaa. Kuningas silloin paikalla rakennutti sen yhtä korkeaksi, kuin molempain rikkaitten talot olivat. Tämä kuningas antoi alati tuhannen nuorukaisen ja yhtä monon tytön palvella itseään. Hän hoiti oikeutta niin ankarasti, ettei hänen valtakunnassaan tapahtunut mitään rikoksia, kauppiaitten puodit olivat yötkin auki ja yöllä saattoi matkustaa yhtä turvallisesti kuin päivällä.»

Marco Polo matkusti edelleen Keltaisen virran rannoille erääseen kaupunkiin, jonka tärkein teollisuus oli suolan kokoominen läheisistä järvistä. Kultakankaistaan mainitun Paojuntsienin ohi hän sitten saapui Jangtshouhun, joka oli Jangtsekiangin pohjoisella rannalla. Siellä hän hallitsi maakuntaa kolme vuotta, matkustellen sen läpi moneen suuntaan. Hukuangin (Siangjangin) vallotuksessa olivat kaikki Polot Kublain apuna, rakentaen hänelle heittokoneita, jotka mursivat kaupungin vastarinnan. Se oli viimeinen kaupunki, joka Kublaita vastusti; kolme vuotta puoliaan pidettyään se Polojen koneitten avulla vallotettiin. Suurkaanilla siis oli kylläkin syytä pitää taitavia venezialaisia palveluksessaan. Monesta muustakin kaupungista Marco kertoo, muun muassa eräästä, jossa oli kaksi nestoriolaista kirkkoa. Kaunopuhelias, joskin monessa suhteessa liiotteleva, on varsinkin Marcon kuvaus »taivaan kaupungista», Kinsaista, joka varmaan oli nykyinen Hangtshou, aikoinaan Sung suvun pääkaupunki.

Kinsai.

Kinsain ympärysmitta oli 100 penikulmaa (kiinalaista litä, joka oli 575 metriä). Kaupungissa oli muka 12,000 kivisiltaa, joista monet olivat niin korkeat, että suuri laivasto saattoi kulkea niitten alatse.

Marco Polo ammensi tietonsa kirjotuksesta, jonka Kinsain kuningatar oli laatinut Kublai kaania varten, saadakseen tämän taivutetuksi säästämään kaupungin hävitykseltä. Siinä olivat kaikki Kinsain komeat rakennukset luetellut. Ei ollut ihme, että siltain luku oli niin suuri, lausuu Polo, sillä kaupunki oli melkein veteen rakennettu, vesi ympäröi sitä joka puolelta. Sen läpi kulki lukemattomia kanavia, jotka veivät kaiken lian mereen. Kanavat olivat niin leveitä, että laivat helposti mahtuivat niitä kulkemaan. Kaupungissa oli, niin mainittiin kuningattaren kirjotuksessa, kaksitoista ammattikuntaa, kullakin 12,000 taloa. Kussakin talossa asui 12—40 miestä. Kaikilla näillä käsityöläisillä oli paljon työtä, sillä muitten kaupunkien oli tapana tuottaa Kinsaista tarvitsemansa työmiehet. Kaikkiaan oli siellä, muka 1,600,000 taloa, niitten joukossa monta palatsia. Talot olivat hyvin rakennetut ja kalliisti koristetut. Niissä oli korkeat kivitornit, joissa kalleuksia säilytettiin tulipalojen varalta. Useimmat talot olivat nimittäin puusta rakennetut. Kauppiaitten rikkaudet olivat suunnattomat, eivätkä edes käsityömestarien vaimot tehneet omin käsin työtä, vaan elivät niin hienosti, kuin olisivat olleet kuningattaria. Marco Polo kiittääkin Kinsain naisia somiksi, oikeiksi enkeleiksi. Kaupungin sisällä oli järvi, jossa oli raitista, erittäin kirkasta vettä, ja järven ympärillä palatseja ja pakanallisia kirkkoja ja luostareita. Keskellä järveä oli kaksi saarta, niissä komeat rakennukset. Yksityisten seurueitten tapana oli panna niiden upeasti sisustetuissa ravintoloissa toimeen komeita juhlia, joihin kaikki kutsuttiin. Järvessä oli niinikään kaiken kokoisia aluksia, joista toiset olivat laakapohjaisia, ja niillä soudettiin ja nautittiin näköaloista. Kaupunkilaisten suurimpia huveja oli päivätyön päätyttyä viettää ilta näillä järvillä naisien, joko omaan perheeseen kuuluvien tai muitten kanssa. Asukkaat kävivät tavallisesti silkkivaatteissa, mutta sen sijaan he söivät epäpuhtaittenkin eläinten, kuten koiran, lihaa ja kaikenlaisia muita eläimiä, joita kristitty ei koskaan maistaisikaan. Muutoin he harrastivat puhtautta, joka näkyi siitäkin, että kaupungissa oli 3000 julkista kylpylaitosta.

Suurkaanin käskystä oli jokaisella kaupungin 12,000:sta sillasta vahtisotamiehet, jos ehkä joku olisi niin ymmärtämätön, että yrittäisi kapinoida. Kublai vartioi Kinsaita niin huolellisesti, koska hänellä oli sen kauppaliikkeestä suunnattomat tulot. Yöllä vartiomiehet päristivät rumpuja tai helistivät gongongeja, ilmaistakseen hetkien kulkua, ja heillä oli sitä varten koneet, jotka mittasivat aikaa (luultavasti vesikelloja). Nämä järjestyksen valvojat pitivät myös huolta siitä, että kaikki asukkaat määräaikana sammuttivat valkeansa. Jos he tapasivat sairaan taikka avuttoman raukan, joka ei ollut työkykyinen, niin he veivät hänet johonkin niistä monista sairashuoneista, joita edelliset hallitsijat olivat rakentaneet ja runsailla varoilla varustaneet. Jos he huomasivat, että jossakin oli päässyt tuli irti, niin he rummuillaan hätyyttivät lähimpien siltain vartijat, sillä kaupunkilaiset eivät saaneet itse lähteä taloistaan yöllä, eikä tulipalopaikalle kokoontua. Kaupungin keskellä oli torni, siinä vartija nuijalla paukutti puista kiekkoa, kun huomasi tulen syttyneen, ja siitä syntyi meteli, joka kuului pitkän matkan päähän.

Kinsain kaikki kadut olivat kivetyt, joka olikin tarpeen, koska kaupungin perustus oli hyvin soista ja vetelää maata ja lokaa sateen jälkeen oli paljon. Mutta kadun toiselle puolelle oli jätetty kaistale kiveämätöntä katua, että keisarin sanansaattajat saattoivat vapaasti ratsastaa hevosillaan. Leveimmillä kaduilla tämä ratsutie oli keskellä. Katujen alla oli likaviemäreitä, jotka kuljettivat sadeveden virtoihin.

Ei aivan kaukana kaupungista oli valtameri ja sen rannalla Kanfu niminen kaupunki, jolla oli erinomainen satama. Se harjotti laajaa kauppaa Intiaan ja muihinkin maihin. Sen ja Kinsain välistä jokea laivat saattoivat purjehtia aina Kinsaihin saakka. Kanfua ei enää ole olemassakaan, koska meren rannikko, ollen joen pehmeätä lietettä, on näillä seuduin melkoisesti muuttunut. Vuoksiaalto, »boore», on Tsientang joen suppilomaisessa suulahdessa niin voimakas, että se saa aikaan suuria hävityksiä kaikkialla rannoilla. Polo ei, kumma kyllä, kerro mitään tästä mahtavasta booresta, vaikka Kiinalaiset pitävät sitä yhtenä maailman kolmesta ihmeestä.

Kinsaissa oli 10 neliskulmaista päätoria, joitten ympärillä oli paljon puoteja, täynnään teollisuustuotteita, maustimia, jalokiviä ja riissiviinaa. Nämä torit olivat kaikki pääkadun varrella, joka kulki koko kaupungin halki. Kadun toisella puolella oli suuri kanava, jonka varrella oleviin varastohuoneisiin kauppiaat purkivat etäisistä maista tulleet tavarat. Jokaisen torin varrella oli hallintorakennuksia ja tuomareita, jotka paikalla ratkaisivat kaikki riidat ostajain ja myyjäin välillä, ynnä poliiseja, jotka ylläpitivät järjestystä. Kullakin torilla pidettiin neljä kertaa viikossa markkinat, joilla myytiin kaikenlaisia ruokatavaroita ja varsinkin riistaa. Lähellä olevista teurastuslaitoksista tuotiin kaupan lihaa. Samoin myytiin kaikenlaisia vihanneksia, muun muassa suunnattomia päärynöitä, jotka painoivat noin 10 naulaa. Ja suunnattomat määrät kalojakin sinne tuotiin, sillä kanavain laskupaikalla oli meressä erinomaisen viljalti lihavia kaloja. Yksistään pippurin kulutus oli niin mahdoton, että Kinsaihin sitä tuotiin 9589 naulaa joka päivä. Kaupungissa oli yksi ainoa nestoriolainen kirkko, sillä asukkaat olivat pakanoita. Mutta he olivat hyvin rauhallisia — niinkuin Kiinalaiset vielä tänä päivänäkin ovat — eivätkä pitäneet kotonaan ensinkään aseita. Kaikki ne, jotka asuivat saman kadun varrella, olivat kuin yhtä perhettä. Naisia kohdeltiin suurimmalla huomiolla ja ulkolaisia kohtaan osotettiin suurta sydämellisyyttä. Kinsaissa oli kuitenkin niin paljon julkisia naisia, ettei Marco Polo uskaltanut niitten lukua mainitakaan. He asuivat oman erikoisen katunsa varrella.

Kaupunkilaisten mieluisimpia huvituksia oli, paitsi veneellä soutelemista, vuokravaunuilla ajaminen. Vuokra-ajureita oli hyvin paljon ja he ajoivat pääkatua edes takaisin. Vaunut olivat katetut, niissä oli uutimet ja patjat, ja ne olivat niin pitkät, että niihin hyvin mahtui kuusi henkeä istumaan. Niillä sekä miehet että naiset alinomaa tekivät huvimatkoja. Tavallisesti ajettiin tunnettuihin puutarhoihin, joissa pidettiin lystiä, jonka jälkeen myöhään illalla palattiin samoissa vaunuissa takaisin kaupunkiin.

Marco Polo antaa lopuksi Kublain tästä maakunnasta saamista tuloista niin liiallisia tietoja, ettei ole kumma, että hänen maanmiehensä rupesivat häntä sanomaan »Messer Millioneksi». Suurin tulo saatiin suolasta, jota koottiin meren rannoilla olevista laguneista. Suuria tuloja oli kruunulla niinikään maakunnan sokeriteollisuudesta. Kaikista Intiasta tuoduista tavaroista oli maksettava 10 prosentin tulli. Niinikään verotettiin riissiviinaa ja kivihiiltä, käsityöläisten tuli maksaa veroa raakatavaroistaan. Silkistä, jota valmistettiin suunnattomat määrät, oli viranomaisille suoritettava 10 prosentin vero. Marcolla lienee kuitenkin ollut näistä seikoista tarkat tiedot, sillä Kublai antoi hänen toimekseen ottaa selkoa kruunun tuloista näissä osissa Manzia. Mutta tämä maakunta olikin valtakunnan suurin ja tuottavin. Suurkaanin tulot nousivat noin 20 miljonaan kultasaggiin, — saggi oli arvoltaan vähän enemmän kuin yksi kultadukaatti eli florini, noin 13 markkaa.

Hangtshou oli aina viime vuosisadalle Taiping-kapinaan saakka Kiinan kukoistavimpia kaupunkeja. Kapinan aikana se hävitettiin, mutta asukasluku on yhä vielä puolen miljonan vaiheilla.

Polojen paluumatka.

Yhtä seikallinen ja merkillinen kuin Polojen oleskelu Kiinassa ja matka sinne, oli heidän paluumatkansakin. Kublai kaan ei olisi millään muotoa tahtonut päästää heitä luotaan, josta voi päättää heidän olleen hänelle hyödyksi, vaan lupasi lisätä heidän omaisuutensa kahdenkertaiseksi, jos he jäisivät. Mutta Polot puolestaan pelkäsivät, että suurkaani ehkä pian kuolisi ja hänen kuoltuaan syntyisi rettelöitä, taikka tulisi valtaan heille vihamielinen hallitsija, joten he voisivat menettää sekä henkensä että omaisuutensa. Onnellinen sattuma auttoi heidät kuitenkin matkaan.

Arghun, Persiaa hallitseva mongoliruhtinas, oli lähettänyt Kublain luo lähettiläitä pyytämään vaimokseen keisarillista prinsessaa. Kublai hänelle antoi Kukatshin nimisen tyttärensä ja aikoi lähettää tämän suuren seurueen keralla matkaan. Mutta maissa, joitten läpi matka piti, vallitsi silloin eräs mongolilainen kapinoitsija, jonka vuoksi prinsessan täytyi saattojoukkoineen palata muutaman kuukauden kuluttua takaisin. Persialaiset lähettiläät olivat kuulleet, että Polot olivat kokeneita merimiehiä ja että Marco Polo hyvin tunsi Intian seudut; he siis pyysivät, että suurkaani uskoisi tyttärensä Polojen huostaan ja antaisi kuljettaa hänet meritse Persiaan.

Paljon vastusteltuaan Kublai vihdoin suostui tähän ehdotukseen, ja venezialaiset pääsivät lähtemään. Suurkaani varusti laivaston, johon kuului neljätoista laivaa, ja kahden vuoden eväät. Toiset laivoista olivat niin suuria, että niissä oli 250 mieheen laivaväkeä. Retkikunta oli siis kerrassaan suurenmoinen ja Kiinan mahtavan hallitsijan arvon mukainen.

Kiinalaiset olivatkin niihin aikoihin taitavampia laivanrakentajia ja ehkä purjehtijoitakin kuin länsimaalaiset. Laivat olivat petäjästä rakennetut, rautanauloilla naulatut ja kannelliset. Tavallisesti niissä oli neljä mastoa ja purjetta. Kannen alla oli viisi- tai kuusikymmentä kajuuttaa, joissa kauppiaat saattoivat järjestää olonsa niin mukavaksi kuin suinkin. Vielä merkillisempää on, että laivat oli vedenpitävillä väliseinillä jaettu osastoihin, niin etteivät ne uponneet, vaikka niihin tulikin reikä, esim. yhteentörmäyksessä valaan kanssa, ja reikä saatettiin merellä ollessa korjata. Liitokset oli tukittu hampulla ja kalkin ja puuöljyn sekotuksella. Joka laivassa oli monta erikokoista pelastusvenettä, jotka purjehdittaissa ripustettiin laivan kyljille, ja pari kolme hyvin suurta. Kiinalaisten laivat olivat siis kehittyneet monessa suhteessa yhtä pitkälle kuin Länsimaitten suuret purjelaivat vasta joku vuosisata myöhemmin. Mutta siitä ne eivät ole sen koommin parantuneet, vaan ovat yhä vielä jotenkin samalla kannalla kuin Marco Polon aikana.

Samanlaisilla laivoilla Kublai kaan oli vähällä vallottaa Japanin eli Zipangun, jonka kullanrikkaudesta Marco Polo kertoo ihmeitä: mutta tuo suurisuuntainen yritys raukesi tyhjiin päälliköitten eripuraisuuden ja hirmumyrskyn vuoksi, joka arvatenkin tuhosi suurimman osan laivastosta. Marco Polo ei nähtävästi ollut itse mukana sillä retkellä, mutta sen kautta hän kuitenkin saattoi tuoda Japanista Länsimaille ensimäiset tiedot. Hän kertoo asukkaitten olevan valkoisia ja hyvin muodostuneita, mutta saaren olevan niin kaukana valtameressä, että sinne harvoin kulki kauppiaita. Kultaa kun ei saanut viedä maasta pois, niin sitä muka kokoontui sinne niin runsaasti, että kuninkaallisen palatsin katto oli kokonaan kullasta ja lattiat kaksi sormea vahvoista kultalevyistä. Nämä tarumaiset kertomukset Zipangun rikkauksista tekivät sitten syvän vaikutuksen Länsimailla. Columbus, joka ei tiennyt Amerikkaa välillä olevankaan ja luuli maapalloa paljon pienemmäksi, kuin se todellisuudessa on, saattoi hyvällä syyllä otaksua valtameren poikki purjehdittuaan tulevansa Zipanguun. Sen huhuttu kultarikkaus oli yhtenä suurena yllykkeenä hänen matkaansa.

Polojen johtama laivasto lähti matkaan Zaytonista (luultavasti nykyisestä Tshangtshousta, Amoy lahdesta), joka oli Etelä-Kiinan suurin satamakaupunki. Purjehdittiin pitkin Taka-Intian rantoja, mutta merenkulkijoilta Marco Polo sai tietoja Filippineistä ja Maustesaarista eli Molukeista, vaikka hän luuli niitten olevan paljon kauempana meressä kuin ne todellisuudessa ovat. »Näitten saarien rikkaus tosiaan on ihmeteltävä», hän lausui, »mutta matkaan kuluu kokonainen vuosi, sillä sinne lähdetään talvella ja palataan vasta seuraavana kesänä.» Merellä nimittäin vallitsi ainoastaan kaksi tuulta, toinen auttoi laivoja menomatkalla, toinen paluumatkalla, toinen puhalsi koko talven, toinen koko kesän. Tämä tieto perustuu tosiasioihin; mainitut tuulet ovat Itä-Aasian monsuunituulet, jotka puhaltavat, talvimonsuuni luoteesta, kesämonsuuni vastakkaisesta suunnasta.

Kotshin-Kiina eli Tshamba, jonka Kublai kaan oli vallottanut, oli ensimäisiä pysäyspaikkoja matkalla. Sieltä Marco Polo purjehti etelää tai kaakkoa kohti »maailman suurimman saaren», Jaavan ohi. Jaava oli laajalti kuulu rikkaudestaan ja kehittyneestä sivistyksestään. Siellä tehtiin loistavia kauppoja, sillä saaressa oli runsaasti kaikkein arvokkaimpia tavaroita. Varsinkin siellä oli viljalta kaikenlaisia maustimia. Suurkaani olisi mielellään vallottanut tämän rikkaan saaren, ellei se olisi ollut niin kaukana.

Kiinalainen laivasto purjehti sitten edelleen Sumatraan, jota sanottiin »Pieneksi Jaavaksi», vaikka se toden teolla on varsinaista Jaavaa monta vertaa suurempi. Polo sanoo saaren olevan niin kaukana etelässä, että Pohjantähti siellä katoo taivaanrannan alle, joten merimiehet siellä helposti joutuivat eksyksiin. Laivasto viipyi, arvatenkin tuulia odotellen, sillä rannikolla viisi kuukautta ja Pololla oli siis hyvä tilaisuus tehdä havainnoita. Saaren troopillista kasvullisuutta hän ihasteli, mutta asukkaat olivat kamalia ihmissyöjiä. Marco Polo tutustui Sumatrassa kookospähkinään ja sagopalmuun. Sitä paitsi siellä kasvoi mitä parasta kamferia, joka oli kultaakin kalliimpaa. Edelleen poikettiin Nikobareilla ja Andamaneilla, joitten asukkaat olivat erinomaisen raakoja, miehillä pää kuin koiralla. Andamaneilta tultiin Seilaniin (Ceyloniin), jonka korkealla kukkulalla sanottiin olevan Aatamin haudan. Niin muhamettilaiset väittivät, jota vastoin pakanat väittivät sitä Buddhan haudaksi. Seilanissa oli kaikenlaisia jalokiviä loppumaton rikkaus ja sen kuninkaalla oli maailman kaunein rubiini, tahraton ja rikas kuin tuli. Kublai oli tahtonut ostaa tämän valtavan suuren jalokiven, mutta kuningas ei sitä myynyt. Polo ennätti kerätä mieltäkiinnittäviä tietoja ikivanhasta helmenkalastuksesta, jota harjotettiin Ceylonin ja mannermaan välillä ja kertomus vastaa täydelleen nykyaikaisiakin oloja. Ceylonin asukkailta Polo sai tietoja vastapäätä olevasta Etu-Intian osasta, Maabarista (Malabarista), muun muassa Hindujen uskonnosta ja kastijaosta. Paariat, jotka olivat alin kasti, olivat muka joutuneet onnettomaan asemaansa sen kautta, että olivat murhanneet apostoli Tuomaan, kun hän kävi Intiassa kristinoppia saarnaamassa. Apostolin hauta oli lähellä Madrasia Intian rannikolla ja sitä pidettiin suuressa kunniassa.

Timanttien saannista Polo kuuli tuon vanhan itämaalaisen tarun, jonka olemme ennen jo usean kerran maininneet. »Eräässä osassa Intiaa on korkeita vuorenkukkuloita, joille on mahdoton nousta. Mullassa, jota ankarat rankkasateet viruttavat näitten vuorenhuippujen kyljiltä, on paljon timantteja, joita sateen lakattua löydetään purojen uomista. Mutta niiden etsiminen on ylen vaarallista, osasta ankaran kuumuuden, osasta myrkyllisten käärmeitten vuoksi, joita maa kiehuu täynnään. Varsinkin eräisiin syviin laaksoihin, joihin on mahdoton päästä, on timantteja aikain kuluessa keräytynyt. Sen vuoksi menetellään seuraavalla tavalla. Näihin kalliorotkoihin heitetään lihakappaleita. Kun vuoristossa elävät valkoiset kotkat näkevät ne, niin ne lentävät alas ja ottavat lihakappaleet kynsiinsä sekä kantavat jollekin vuorenkukkulalle, syödäkseen siellä saaliinsa. Mutta väjymässä olevat pyyntimiehet alkavat silloin elämöidä kovasti, niin että pelottavat kotkat lihan luota. Miehet rientävät ottamaan lihakappaleet, joihin on rotkon pohjalta tarttunut runsaasti timantteja. Näitten lintujen pesistäkin löydetään paljon jalokiviä, ja usein niitä on löydetty kotkien vatsasta.» Intian timantit olivat muka paljon kauniimpia kuin Europassa tavatut, sillä kauneimmat jalokivet ja helmet vietiin aina suurkaanille ja muille itämaisille ruhtinaille, joilla sen vuoksi oli maailman parhaat aarteet. Ainoastaan hylkytavara tuotiin Europpaan.

Etu-Intian eteläpään asukkaista Polo kertoo, että he olivat tummaihoisia, mutta heidän joukossaan oli myös joku määrä juutalaisia ja nestoriolaisia kristittyjä. Brasilipuuta (erästä väripuuta), inkevääriä, pippuria ja indigoa oli siellä kosolta. Sinne saapui kauppiaita sekä Kiinasta että Länsimailta, vaikka satamat olivatkin huonot, ja ne tekivät siellä hyviä kauppoja.

Kublai kaanin laivasto sitten purjehti Etu-Intian länsirantaa seuraillen pohjoiseen päin. Pohjantähti alkoi jälleen kohota yhä korkeammalle taivaalle. Melibarin ja Gozuratin maat harjottivat merirosvoutta. Vuosittain kummastakin valtakunnasta lähti liikkeelle satakunta laivaa, jotka liittyivät yhteen pieniksi laivastoiksi ja ryöstivät kaikki kauppalaivat, mitä kiinni saivat. Kauppiaat olivat sen vuoksi ruvenneet käyttämään suuria asestettuja laivoja. Semmoiset laivat, jotka kärsivät niillä rannoilla haaksirikon, ryöstettiin armotta, mutta semmoiset, jotka satamiin saapuivat, otettiin juhlallisesti vastaan. — Indus virran suistamossa olevista maista tuotiin varsinkin pumpulia, puuvillaa ja savusteita, indigoa, hevosia ja hyvin valmistettuja nahkoja. Muita Intian merkillisyyksiä olivat »Miesten saari» ja »Naisten saari», edellisessä asujina paljaita miehiä, jälkimäisessä naisia. Kaikki asukkaat oli kristinuskoon kastettu, vaikka elivät Vanhan testamentin mukaan. Heidän ainoa päämiehensä oli piispa, joka taas oli Sokotran piispan vallan alainen. Joka vuosi miehet maaliskuun alussa lähtivät kolmenkymmenen penikulman päässä olevaan naisten saareen ja viipyivät siellä vaimojensa luona toukokuun loppuun, jolloin he taas palasivat omaan saareensa, eläen siellä loput vuotta maata viljellen ja kalastaen. Naisilla ei ollut muuta työtä kuin kasvattaa lapsiaan ja hoitaa saarensa hedelmäpuistoja. Tämä juttu oli ikivanha satuaihe, joka aikain kuluessa oli saanut uuden muodon.

Luultavasti matka kulki edelleen pitkin Mekranin ja Persian rantaa Ormuziin, mutta sen nojalla, mitä Marco Polo matkalla kuuli, hän kertoo tietoja etäisistä etelän maista, joissa hän tuskin lienee käynyt.