Part 33

Lähetystö kärsi toisin ajoin suurta puutetta suurkaanin hovissa, sillä yhdellä lampaalla munkkien tuli elää kokonainen viikko. Milloin suurkaanin aitasta saatiin joku lahja, aina saapui koko joukko kutsumattomia vieraita sitä syömään. Rubruckin ja hänen toveriensa ilo oli sen vuoksi suuri, kun Mangu toukokuussa valmistautui lähettämään heidät takaisin Länsimaille, mukanaan hänen vastauksensa Ranskan kuninkaalle. Sillä aikaa kun vastausta valmistettiin olivat lähettiläät läsnä teologisissa väittelyissä, joita Mangu oli pannut toimeen katolilaisten, nestoriolaisten, armenialaisten ja manikhealaisten välillä, ja joihin vielä muhamedilaiset ja epäjumalanpalvelijatkin kutsuttiin osamiehiksi. Väittelyissä koetettiin vaikuttaa solvauksilla, äänekkäällä pilkkanaurulla ja muilla samanlaisilla keinoilla, ja tavallisesti ne päättyivät suurilla juomingeilla ja laululla. Toukokuun viimeisenä päivänä Rubruck kutsuttiin viimeisen kerran suurkaanin puheille. Mangu oli armollinen, vaikka Rubruckia olikin paneteltu, että hän muka oli syyttänyt suurkaania epäjumalien palvelemisesta. Mangu mielellään kuuli munkin puolustuksen, ojensi häntä kohti valtikkansa ja kehotti häntä olemaan pelotta. Turvautuen vähän väliä pulloonsa hän sitten alkoi puhua munkeille paljon avomielisemmän kuin ennen. Mongolit uskovat yhteen Jumalaan, hän sanoi, mutta käsittivät, että samoin kuin Jumala oli käteen luonut viisi sormea, samoin hän oli ihmisille luonut eri elämänteitä ja uskonnoita. Kristityille hän oli antanut kirjoja, joita ei noudatettu, ja toisille hän oli antanut toisia. Ei kenenkään pitäisi riidellä toisensa kanssa, ei kenenkään pitäisi rahan edestä vääntää oikeutta vääräksi. Rubruck tämän ivapuheen johdosta vakuutti omaa puhdasta ja rauhallista mielenlaatuaan, jonka jälkeen suurkaani lupasi ottaa selkoa katolinuskosta. Mutta heidän tuli nyt palata takaisin Europpaan ja viedä mukanaan hänen kirjeensä. Lähettiläät olisivat mielellään palanneet Armenian kautta, mutta suurkaani määräsi, että heidän tuli kulkea Batun leirin kautta, jota tietä olivat tulleetkin. Kirje, jonka he saivat viedäkseen Ranskan kuninkaalle, oli seuraava:

»Tämä on sen Iankaikkisen avulla, kautta Mongolien suuren maailman, Mangu kaanin sanoma Ranskalaisten herralle. Missä korvat voivat kuulla, missä hevoset voivat kulkea, siellä se kuultakoon ja tiettäköön: ne jotka eivät usko vaan vastustavat käskyjämme, eivät tule olemaan kykeneviä näkemään silmillään, taikka pitämään käsillään, taikka kävelemään jaloillaan. Sen Iankaikkisen käskyjä ovat ne, jotka teille tiedoksi saatamme. Jos tahdotte meitä totella, niin lähettäkää luoksemme lähettiläitä, jotta tietäisimme, tahdotteko rauhaa vaiko sotaa. Mutta jos te sanotte, että meidän maamme on kaukana, meidän vuoremme ovat vahvat, ja meidän meremme on aava, niin silloin te saatte nähdä, mitä me taidamme tehdä. Sillä se Iankaikkinen tekee sen helpoksi, joka on vaikeata, ja tuo hänelle sen, mikä on kaukana.»

Joku viikko kuitenkin kului, ennenkuin Rubruck oli valmiina lähtemään. Tällä ajalla hän näki uusia merkkejä suurkaanin mahdista. Bagdadin kalifin luota saapui lähettiläs, joka matkusti kantotuolissa kahden muulin välillä. Intian sulttaanilta tuli lahjaksi ajokoiria ja metsästysleopardeja, Ikoniumin turkkilaisen sulttaanin luota saapui lähettiläitä. Eräs munkeista ei kestänyt lähteä paluumatkalle vaan jäi suurkaanin hoviin, ja Mangu määräsi rahasumman hänen ylläpidokseen. Rubruckille annettiin matkarahoja ja 6 p. heinäkuuta v. 1254 hän vihdoin oli valmiina lähtemään. Lahjojakin Rubruckille tarjottiin, ja hän otti vastaan kolme yksinkertaista pukua, jottei näyttäisi siltä, kuin olisi hän suurkaanin lahjoja halveksinut.

Seitsemässäkymmenessä vuorokaudessa kuljettiin nyt Karakorumista Batun leiriin Volgan varsille, nähtävästi jonkun verran pohjoisempaa reittiä kuin menomatkalla. Maa oli melkein kauttaaltaan autiona. Ainoastaan yksi päivä levättiin, silloinkin vain siitä syystä, ettei hevosia ollut. Omituisen sattuman kautta Rubruck saapui Batun leiriin samana kuukautena ja samana kuukauden päivänäkin, jona hän oli edellisenä vuotena sieltä lähtenyt. Siellä hän tapasi jäljelle jääneet seuralaisensa terveinä, mutta muutoin mitä suurimmassa kurjuudessa, Tataarit kun olivat aikoneet tehdä heistä orjia ja karjanpaimenia. Armenian kristitty kuningas Ilaithon, joka oli Mongolien liittolainen ja nautti heidän luottamustaan, oli pelastanut munkin tästä kurjasta kohtalosta. Batu ei ruvennut korjaamaan suurkaanin kirjettä, vaikka tämä oli antanut hänelle siihen täyden vallan. Hän suostui siihen, että lähetystö sai palata Armenian ja Persian kautta, mutta kuukausi kului, ennenkuin heille hankittiin oppaita. Ensinnä matkustettiin pitkin Volgan rantaa virran suistamoon, jossa sen poikki kuljettiin, nimittäin kolmen pääsuuhaaran ja neljän pienemmän laskuväylän poikki. Keskellä tätä monihaaraista suistamoa oli eräs Summer Keu niminen kaupunki pitänyt kahdeksan vuotta puoliaan Tataareja vastaan. Siellä asui vapaudessa alaneja, saraseneja ja saksalaisiakin, vaikka se ei näy olleen kaukana Batun valtapaikasta, Saraista. Hyvän onnen kautta Rubruck sai takaisin suurimman osan sekä kirjoistaan että vaatteistaan. Joulukuun puolivälissä oltiin Kaukason juurella. Vuoristossa sekä Alanit että Lesghit sitkeästi pitivät puoliaan Mongoleja vastaan, kävivätpä joskus lakeudella heidän karjojaankin ryöstämässä. Rautaporttiin eli Derbentin solaan antoivat Tataarit retkikunnan suojaksi kaksikymmentä asestettua miestä Rubruckin suureksi iloksi, hän kun toivoi nyt saavansa nähdä Tataarit täysissä sotatamineissaan. Mutta ainakin näillä miehillä oli huonot varustukset, ainoastaan kahdella nahkahaarniskat, eikä muita aseita kuin jousi ja nuolet, ynnä millä mitäkin. Derbentin takana kuljettiin erään juutalaisen siirtokunnan ohi, ja kauempana kuului olevan vielä toinen, jossa pidettiin juutalaisia sotavankeja, mutta siitä ei Rubruck saanut varmempia tietoja. Tifliin ohi piti matka edelleen Araxeen laaksoa pitkin sen ja Kurin yhtymäpaikkaan, jossa oli Mongolien suurin leiri Kaukason takaisessa maassa. Tämä leiri hallitsi Georgiaa, Persiaa ja eräitä turkkilaisia heimoja. Tataarilainen päällikkö tarjosi munkeille viiniä, jota he nyt saivat pitkistä ajoista juodakseen kumissin sijasta. Araratin juurella vietettiin joulua melkein autiossa kaupungissa, jossa kahdeksastakymmenestä kristitystä armenialaisesta kirkosta ainoastaan kaksi oli enää pystyssä. Niin kamalasti olivat ensinnä Turkkilaiset, sitten Mongolit hävittäneet Armeniaa. Muutoin kaupungissa vielä näytettiin sitä paikkaa, missä Noa oli ensi kerran levännyt Araratin vuorelta alas tullessaan. Vahvan lumen vuoksi Rubruck viipyi tässä kaupungissa aina tammikuun 13 päivään saakka ja matkusti sitten Sahensa nimisen ruhtinaan maahan. Tämä ruhtinas väitti kuuluvansa roomalaiseen kirkkoon ja toivoi hartaasti, että Ranskan kuningas tulisi vapauttamaan hänet Mongolien ikeen alta. Hänen pääkaupunkinsa oli Armenian vahvimpia linnotuksia, kuulu »tuhannesta ja yhdestä», s.o. lukemattomista kirkoistaan. Siellä munkit kohtasivat viisi dominikaniveljestä, jotka olivat tulleet suoraan Ranskasta. Heillä oli paavilta kirjeitä mongolilaisille ruhtinaille, joilta he aikoivat pyytää lupaa kristinuskon saarnaamiseen Tataarien kesken. Rubruck tosin varotti heitä, mutta siitä huolimatta he lähtivät jatkamaan matkaansa aluksi Tiflikseen, jossa oli toisia saman munkkikunnan jäseniä. Eufratin latvoja seuraillen Rubruck kulki edelleen Kemakhiin, jossa virta kääntyi etelään, sieltä Aleppoon, vanhaan Kappadokiaan ja edelleen Kilikian rannikolle, jota vähän aikaisemmin Mongolit ja ankarat maanjäristykset olivat kilvan hävittäneet. Koko maa Rubruckin mielestä todisti Esaiahin sanain toteen käymistä: »Jokainen laakso kohoo ylös ja jokainen kukkula painuu matalaksi.»

Ikoniumissa Rubruck pääsi kavalasta uigurilaisesta oppaastaan, joka oli Batun peljätyn nimen avulla pitkin matkaa kiskonut kaupungeilta lahjoja. Ikoniumissa, joka oli seldshukilaisen sultaanikunnan pääkaupunki, oli paljon kristittyjä kauppiaita, etevin näistä eräs genovalainen, joka yhdessä erään venezialaisen kanssa oli saanut haltuunsa maan alunakaupan. Hänen avullaan Ranskan kuninkaan lähettiläät vihdoin pääsivät Välimeren rannalle toukokuun alussa v. 1255. Franciskanien veljeskunta ei kuitenkaan päästänyt Rubruckia lähtemään Ranskaan viemään kuningas Ludvigille Mangun kirjettä ja kertomusta matkastaan, vaan pidätti tämän paljon kokeneen miehen Palestinan Acressa, joka silloin vielä oli kristittyjen hallussa.

Rubruckin matkakertomus ei herättänyt niin suurta huomiota, kuin se olisi hyvin ansainnut. Carpinin kertomus Tataarien maasta ja kansasta oli se, jota etupäässä luettiin. Tähän oli syynä se seikka, että Carpini kirjotti matkakertomuksensa aikaisemmin ja että hän oli matkustanut itse paavin lähettiläänä, Rubruck sitä vastoin Ranskan kuninkaan toimesta. Nämä molemmat kertomukset ovat arvokkaimmat lähteet, mitä niin aikaisilta ajoilta on Keski-Aasian oloista ja varisinkin Mongoleista ja heidän hallitsijoistaan. Ne loivat ensimäisen varman valon laajan Tatarian maantieteellisiin ja kansallisiin oloihin, ja varsinkin kansatieteellisten tietojensa vuoksi ne ovat nykyiselle tutkimukselle mitä arvokkain lähde.

Tässä yhteydessä muistelkaamme vielä Vähän Armenian kuninkaan Haithonin matkaa. Tämä pieni ruhtinas se oli, joka Batun hovissa pelasti Rubruckin jälkeen jääneet matkatoverit orjiksi joutumasta. Hänen ansionsa kristikunnan pelastamisesta olivat todellisuudessa ehkä paljon suuremmatkin, kuin historiasta tiedämme.

Vähän Armenian kuningas Haithon.

Armenialaiset pakolaiset olivat perustaneet pienen valtakunnan Kilikiaan, Vähän Aasian rannikolle, ja vallanpitäjiensä kansallisuuden mukaan tätä pientä kuningaskuntaa, joka oli turkkilaisien valtakuntien välissä, sanottiin Vähäksi Armeniaksi. Sen hallitsijat olivat kristittyjä, vieläpä kuuluivat latinalaiseen kirkkoon. Avioliittonsa kautta kuninkaan tyttären kanssa oli Haithon niminen valtiomies päässyt kuninkaaksi, oltuaan sitä ennen hallitsijansa taitavana neuvonantajana. Erinomaisen valtioviisaasti hän osasi puolustaa pientä valtakuntaansa vaaroja vastaan, jotka sitä joka puolella ympäröivät. Kuningas Haithon, »Kristuksen hurskas ystävä», älysi nopeaan Mongolien suuren ylivoiman, ja uskostaan ja länsimaisista ystävistään huolimatta hän tarjosi heille liittoaan. Haithon lähetti Sempad nimisen veljensä Tataarien suurkaanin hoviin lujittamaan liittoa. Sempad hänelle lähetti Samarkandista päivätyn kirjeen, joka suuressa määrin vahvisti niitä luuloja, että muka Mongolit olivat taipuvaisia kristinuskoon. »Täällä kaikki ovat kristittyjä ja uskovat kolmeen kuninkaaseen». Suurkaanin palatsin edustalla oli kristitty kirkko, ja suurkaani itsekin muka oli kristinuskoon kääntynyt. Kujakin isoisä, suuri Djingis itse, oli muka antanut kristityille uskonvapauden ja suojellut heitä Sarasenien väkivaltaa vastaan. Nyt olivat moslemit vuorostaan halveksitut ja mitättömät ja kristinusko olisi edistynyt paljon paremminkin, elleivät sen saarnaajat olisi olleet niin kunnotonta joukkoa.

Kaksi vuotta sen jälkeen kun Sempad oli palannut, kuningas Haithon itse lähti mongoliruhtinaitten luo. Päästäkseen välillä olevien turkkilaisten valtakuntien läpi, joissa häntä kristittynä ja Mongolien liittolaisena vihattiin, hän matkusti yksinään valepuvussa ja antoi tuoda runsaat lahjansa perästä päin. Kahdentoista päivän vaarallisen matkan jälkeen hän saapui Tataarien etuvartijain luo Kaukasiaan ja matkusti edelleen Sartashin ja Batun hoveihin. Sieltä hän, nautittuaan jonkun aikaa molempien ruhtinaitten täyttä vieraanvaraisuutta, lähti Mangun hoviin arojen poikki. Suurkaanin pääkortteerissa otettiin pieni liittolainen vastaan suurella loistolla ja Haithon viipyi siellä lähes kaksi kuukautta kunnioitettuna vieraana. Paluumatkalla hän poikkesi tervehtimässä Hulagua, joka paraillaan valmisteli vallotusretkeä Bagdadin kalifikuntaa vastaan. Ehkä Haithon hänen kanssaan sopi osallisuudesta tähän sotaan verivihollistaan vastaan. Luoteis-Persian kautta hän sitten matkusti Kaukasiaan ja saapui v. 1255 kahdeksan kuukautta kestäneen matkan jälkeen takaisin omaan valtakuntaansa. Hänen kirjurinsa kirjotti kertomuksen matkasta. Mahdollista on, että tämän pienen kristityn hallitsijan vaikutusvalta oli apuna sen kamalan myrskyn torjumisessa, joka Länsimaita ja kristikuntaa uhkasi.

Marco Polon matka Kiinaan.

Merkillisimmät Keskiajalla tapahtuneista matkoista olivat venezialaisten Polo veljesten ja Nicolo Polon pojan Marcon matka Kiinaan, jossa he pääsivät Kublai suurkaanin suosioon, olivat hänen luottamusmiehinään monessa tärkeässä toimessa ja vihdoin puolet miesikää näillä retkillä oltuaan palasivat takaisin kotimaahan, mukanaan kantamukset idän kultaa ja jalokiviä. Heidän seikkailunsa olivat tosiaan niin merkilliset, ne muistuttivat niin suuressa määrässä itämaisia taruja, ettei niitä alussa tahdottu ensinkään uskoa, vaikka kylläkin halusta kuunneltiin.

Eräs merkillinen päivä Veneziassa.

V. 1295 sattui Veneziassa tuo kumma tapaus, Polojen paluu. Lagunikaupunkiin saapui odottamatta kolme ihmeellisiin pukuihin puettua miestä, jotka kummastelevan rahvaan kesken liikkuivat kuin vanhat tuttavat ja puhuivat murtaen italiaa. Kaupungin läpi he kulkivat arvossa pidetyn Polo perheen talolle, jonka ovelle kolkuttivat ja vaativat päästä sisään. Epäröiden heille avattiin, mutta taloon tultuaan he ilmottivatkin olevansa sen oikeat omistajat, veljekset Maffeo ja Nicolo Polo ja jälkimäisen poika Marco, jotka olivat olleet kateissa neljäkolmatta vuotta, viettäen tämän aikansa enimmäkseen maailman itäisimmässä maassa, joka siihen aikaan oli Europalle aivan tuntematon. He kertoivat oleskelleensa itse suurkaanin hovissa. Sitä ei tahdottu uskoa. Mutta Poloilla oli keinoja osottaa sanansa todeksi, he saattoivat todistaa, etteivät olleet suotta nauttineet maailman mahtavimman hallitsijan suosiota. Palanneet matkamiehet panivat kotitalossaan toimeen pidot, joihin kutsuttiin kaikki Polo suvun jäsenet. Pidoissa Marco Polo isänsä ja setänsä keralla esiintyi mitä loistavimmissa itämaisissa silkkipuvuissa, sameteissa ja damasteissa, muutellen aterian aikana moneen kertaan pukujaan ja lahjottaen palvelijoille aina sen puvun, jonka kulloinkin päältään riisuivat. Lopuksi Marco otti esiin ne kuluneet karkeat vaatteet, jotka matkustajilla oli ollut yllään, kun he Veneziaan saapuivat, ja terävillä veitsillä he sitten alkoivat ratkoa näitten vaatteitten saumoja ja poimia niistä mitä kallisarvoisimpia jalokiviä, rubineja, safireja, karbunkeleita, timantteja ja smaragdeja, jotka kaikki oli vaatteisiin neulottu niin taidokkaasti, ettei kukaan olisi voinut aavistaa niin karkeiden vaatteitten sisältävän semmoisia aarteita.

Näin suuria rikkauksia nähdessään vieraat ihmettelystä mykistyivät, ja nyt uskottiin matkustajain todella olevan jalon Polo suvun jäseniä, joitten oli luultu jo aikoja sitten joutuneen perikatoon. Uutinen levisi nopeaan kautta kaupungin ja koko väestö riensi kilvan osottamaan palanneille kunnioitustaan. Marco otti kaikki mitä ystävällisimmin vastaan ja kertoi Mongolien suurkaanin hovista ja valtakunnasta niin merkillisiä juttuja, että venezialaiset olivat aivan ihmeissään. Lopulta he rupesivat sanomaan häntä »Messer Millioneksi» (herra miljonaksi), koska hän kertomuksessaan Kiinan ihmeistä usein käytti tätä suurta lukua. Vielä tänä päivänä sanotaan Polojen taloa Veneziassa »miljonataloksi».

Vähän myöhemmin syntyi Genovan ja Venezian välillä sota, ja tässä sodassa, jota käytiin merellä, joutui Marco Polo laivoineen genovalaisten vangiksi. Vankeudessa Marcolla oli huonetoverina Rusticiano niminen Pisan mies, jolle hän ajan kuluksi kertoili ihmeellisistä matkoistaan, ja nämä olivat Pisan miehestä niin merkilliset, että ne ansaitsivat tulla muistoon kirjotetuiksi. Hän sen vuoksi pyysi Marco Poloa kertomaan ne uudelleen ja kirjotti ne hänen sanelunsa mukaan muistoon. Teos kirjotettiin alkuaan ranskan kielellä, joka siihen aikaan oli Italiassakin yleiseen käytetty kirjakieli ja varsinkin kauppamaailmassa vallalla. Täten syntynyt kirja koristettiin kallisarvoisilla värillisillä kuvilla. Kaikki säilyneet kappaleet ovat tietysti käsin kirjotettuja, koska kirjapainotaitoa ei silloin vielä tunnettu, eikä siitä varmaankaan otettu aivan monta jäljennöstäkään, koska meidän aikoihin on niin harvoja säilynyt. Vanhin säilynyt käsikirjotus, joka luultavasti oli Marco Polon itsensä läpi lukema, on se, jota säilytetään Pariisin Kansalliskirjastossa. Vaikea on sanoa, miks’ei Marco Polo jo Veneziassa ollessaan kirjottanut muistoon seikkailujaan, niin että meidän on ainoastaan hänen vankeuttaan kiittäminen niiden säilymisestä. Marco Polo muutoin pääsi jotenkin pian vankeudesta pois, ja suurena syynä tähän lienee ollut se mielenkiinto, jota hänen vaiheensa tunnetuiksi tultuaan herättivät Genovassa. Voisi ajatella, että Venezian kauppakateus oli velvottanut Marco Poloa siihen saakka vaikenemaan, sillä sisälsipä hänen tuomansa tieto suuria mahdollisuuksia.

Vanhempien Polojen matka.

Olemme ennen nähneet, kuinka laajaa kauppaa Venezia kävi Itämailla ja kuinka suurta tarmoa ja yritteliäisyyttä sen kauppiaat osottivat. Hepä olivatkin kaupunkinsa vallanpitäjät ja kuuluivat sen parhaisiin sukuihin. Se ei siis ollut mitään tavatonta, että kaksi ylimystä lähti vielä tavallista pitemmille retkille avaamaan ennen tuntemattomia maita kotimaan kaupalle ja hyötymään kauppa-alueilla, joilla ei ennen monikaan ollut käynyt.

Polot kuuluivat alkuaan Dalmatiasta tulleeseen sukuun, joka kaupalla hankkimansa varallisuuden kautta oli päässyt Venezian ylimyssukujen joukkoon. Nicolo ja Maffeo olivat oleskelleet Itämailla jo monet kerrat kaupparetkillä. V. 1260 he päättivät lähteä Mongolien luo kauppaonneaan koettamaan. He vaihtoivat venezialaiset tavaransa byzantilaisiin koruihin, joita Mongolit pitivät suuressa arvossa. Ensinnä he aikoivat käydä Berkai nimisen tataaripäällikön luona; tämä hallitsi Kiptshak nimistä valtakuntaa, joka käsitti Volgan seudut ja laajoja osia Siperiasta ja Keski-Aasian aroista, — samat maat siis, joita Batu oli hallinnut.

Matka piti ensin Krimiin ja sieltä arojen poikki Volgan rannoille, jossa Berkain pääkaupungit olivat, Sarai lähempänä suuta, Bolgar lähellä Kasania. Berkai, joka oli tunnettu ystävällisimmäksi Mongolien hallitsijoista, otti molemmat venezialaiset mitä parhaiten vastaan ja maksoi kaikista jalokivistä kaksi sen vertaa, kuin he pyysivät. Nicolo ja Maffeo viipyivät kokonaisen vuoden hänen leirissään, kunnes Berkain ja Persian vallottajan Hulagun välillä syntyi sota. Polot eivät tämän sodan vuoksi voineet palata takaisin samaa tietä, kuin olivat tulleet, vaan jatkoivat matkaa Volgan ja arojen poikki Bokharaan, viipyen siellä kolme vuotta. Bokharassa veljekset saivat luotettavia tietoja Mongolien suurkaanista Kublaista, ja he päättivät sen vuoksi lähteä käymään itse suurkaanin hovissa, johon Persiaa hallitsevan Hulagun luota palaavat suurkaanin lähettiläät heitä kovin kehottivat. Kublai oli muuttanut hovinsa vakinaisesti Kiinaan, jonka hän kauttaaltaan laski valtansa alle, mutta hänet tunnustettiin koko valtakunnan suurkaaniksi, vaikka sekä Hulagu että Kiptshakin ruhtinas hallitsivatkin maitaan melkein itsenäisesti.

Kublain lähettiläät sanoivat, ettei suurkaani ollut milloinkaan nähnyt »latinalaisia», s.o. Länsimaitten miehiä, ja arvelivat, että hän varmaan ottaisi heidät mitä ystävällisimmin vastaan.

Turvallisessa seurassa molemmat veljekset sen vuoksi lähtivät matkaan, ja matkaa kesti kokonaisen vuoden, ennenkuin oltiin Pekingissä. Kublai ottikin molemmat venezialaiset mitä suosiollisimmin vastaan ja pani toimeen pidot heidän kunniakseen. Hän tiedusteli heiltä tarkkaan kaikkia Länsimaitten oloja, varsinkin paavista ja Europan hallitsijoista. Molemmat Polot, jotka puhuivat mongolin kieltä, vastasivat kaikkiin näihin kysymyksiin niin hyvällä ymmärryksellä, että Kublai erinomaisesti mieltyi heihin ja lopulta päätti lähettää heidät erään ylimyksensä keralla lähetystönä paavin luo. Kublai mietti siihen aikaan jonkun »ajanmukaisen» uskonnon ottamista ja länsimainen kristinusko näytti hänen mieltään kiinnittävän. Hän pyysi, että paavi lähettäisi hänen luokseen satakunnan viisasta kristittyä miestä todistamaan hänen alamaisilleen, että kristinusko oli kaikkia muita uskonnoita parempi ja ainoa oikea usko. Jos he voisivat tämän tehdä, niin Kublai kaikkine alamaisineen kääntyisi kristinuskoon. Lopuksi lähettiläitten piti tuoda Kublaille sitä pyhää öljyä, jota ainiaan paloi »Pyhän haudan kirkossa» Jerusalemissa. Suojeluskirjoiksi Kublai antoi lähettiläilleen kaksi kultataulua, joissa oli käsky kaikille virkamiehille koko Mongolien laajassa valtakunnassa olla molemmille kauppiaille joka tavalla avullisia ja varustaa heille kaikki, mitä he saattoivat matkallaan tarvita. Nämä taulut auttoivatkin erinomaisesti, ja matka suoritettiin onnellisesti kolmen vuoden kuluessa. Polot eivät nimittäin näy pitäneen kiirettä, vaan kulkeneen mukavasti ja kooten tietoja pitkin matkaansa. Mongolilainen ylimys, joka oli heidän kerallaan, matkalla sairastui eikä seurannut perille saakka.

Vähän Armenian kautta molemmat venezialaiset saapuivat Akkoon, joka silloin vielä oli Johanniittain hallussa ja kristittyjen pääsatama Palestinan rannikolla (se sai ristiretkeläisiltä nimeksi Ste Juhanne d’Acre). Siellä heitä kohtasi ikävä sanoma, että paavi Clemens IV juuri oli kuollut. He ajoivat asiansa paavin lähettiläälle ja lähtivät sitten Veneziaan odottamaan uuden paavin vaalia. Veneziassa he kuulivat, että Nicolon vaimo jo v. 1254, heti miehensä lähdettyä, oli kuollut, synnytettyään Marco nimisen pojan. Pari vuotta turhaan odotettuaan uuden paavin vaalia Polot eivät mielestään voineet kauempaa viivytellä paluutansa, vaan lähtivät jälleen matkaan, ottaen mukaan nuoren Marcon, joka silloin oli seitsemäntoista vuoden ikäinen. He palasivat siis Akkoon ja tapasivat siellä saman paavin lähettilään, joka salli heidän käydä Jerusalemissa ottamassa Kublain pyytämää pyhää öljyä; hän myös kirjotti suurkaanille kirjeen, jossa hän vakuutti Polojen oikein ajaneen asiansa, mutta paavin kuoleman vuoksi ei voineen saada aikaan kaikkea, mitä heille oli asiaksi annettu. Jo Akosta lähdettyään Polot kuitenkin kuulivat, että juuri sama lähettiläs olikin valittu paaviksi ja että hän oli ottanut nimekseen Gregorius X. He sen vuoksi palasivat kiiruumman kautta ja tapasivat Gregoriuksen vielä Akossa. Uusi paavi lähetti nyt heidän mukaansa kaksi oppinutta munkkia, varustaen suurkaanille lahjaksi kalliita kristallimaljoja ja antaen näille munkeille saman oikeuden synninpäästön jakamiseen, kuin paavilla itsellään oli. Matkalla kuitenkin kuultiin, että Babylonian sulttaani oli vallottanut Vähän Armenian, joten tie oli suljettu, ja siitä munkit ja heidän seurassaan olevat temppeliritarit niin pelästyivät, että palasivat takaisin ja jättivät Polot yksin matkaa jatkamaan.

Marco Polon matka Kiinaan.

Kolmen Polon matkasuunnan tarkka selville saaminen nykyisistä kartoista on vaikeata, koska Marcon matkakertomuksessa esiintyvät paikannimet enimmäkseen ovat niin vääntyneet, että niitä on vaikea nykyisistä nimistä tuntea. Layas nimisestä Kilikian satamasta matka kävi Vähän Aasian kautta Suureen Armeniaan, joka oli tunnettu kylmästä ilmanalastaan ja oivallisista laidunmaistaan. Siellä Polot muun muassa saivat tietoja Georgialaisten maassa, s.o. Kaukasiassa olevista petrolilähteistä, joista sanottiin vuotavan niin runsaasti öljyä, että sata laivaa saattoi niistä kerrallaan ottaa kuorman. Asukkaat olivat kristittyjä ja kauneudestaan kuulut. Genovalaiset kauppiaat olivat vähän ennen alkaneet purjehtia Kaspian merellä eli Ghilanin merellä, joksi sitä siihen aikaan nimitettiin, ja Polot tiesivät sen erinomaisen kalaiseksi. Meren etelärannalla, Ghilanissa, Marco kertoo viljellyn silkkiä; maakunnan pukspuumetsät ja jalohaukat olivat vanhastaan kuulut.