Part 29
Sitä myöten kuin Amalfin mahti rappeutui, sitä myöten Venezian paisui. Tämä kaupunki laguniensa keskellä oli noina levottomina aikoina tyyssija, johon kaikki vainotut mannermaalta pakenivat, ja se nopeaan kasvoi ja varttui. Se noudatti kauppapolitiikassaan varmoja periaatteita ja laajensi toimialojaan järjestelmällisesti. Venezian mahti sen vuoksi paisuikin tasaisesti ja varmasti. Venezian johtavia kauppa-aatteita oli, että kaupan etujen tuli kulkea ennen kaikkia muita, tasavallan itsenäisyyttä lukuun ottamatta. Yleensä se aina asettui vahvimman puolelle ja taisteli yhtä ennakkoluulottomasti Byzantionin kuin Länsimaittenkin liitossa, mutta saattoi kuitenkin, miten etu vaati, esiintyä aivan omin päinkin karttuneen valtansa koko painolla. Venezia kukisti Dalmatian merirosvot ja anasti sikäläiset takamaat, joista sitten saatiin mitä oivallisimpia rakennuspuita paalukaupunkia varten. Sarasenit voitettiin suuressa meritappelussa, heidän jälleen uhatessa Etelä-Italiaa, ja pidettiin siten Adrian merta avoinna. Kiitollisena tästä voitosta Byzantion soi Venezialle vapaan kaupan Mustalla merellä. Venezialaisia palveli Byzantionin armeijassa. Konstantinopolin satama oli täynnään heidän laivojaan, sen arvokkaimmat tuotteet kulkivat heidän välityksellään ulkomaille. Venezialaiset välittivät postinkin kuljetusta Konstantinopolista Länsimaille, kunnes kymmenennellä vuosisadalla idän ja lännen mahtimiesten välillä tapahtui niin vihamielinen kirjeenvaihto, että Venezian dogi äkkiä lakkautti postinkuljetuksen, voidakseen ylläpitää kummallekin taholle hyviä suhteita. Kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla Venezia kuitenkin riitaantui Byzantionin kanssa, mutta sen, mitä se silloin menetti, korvasivat runsaasti ne edut, joita ristiretket sille hankkivat.
Venezian kanssa kilpailivat Amalfin jälkeen Pisa ja Genova. Mutta kauan kului, ennenkuin ne saattoivat »Adrian meren morsiolle» puoliaan pitää. Enimmäkseen Italian kaupungit jakoivat keskenään »vaikutusalueet» siten, että mahtavin piti niin paljon kuin se hyvin saattoi hallita ja jätti loput kilpailijoilleen. Mutta Venezian riitauduttua Byzantionin kanssa alkoi Genovan aika. Genova sai silloin kauppaoikeuden kaikissa keisarikunnan satamissa, muutamia Mustan meren satamia lukuun ottamatta, ja muillekin Italian kaupungeille suotiin sama oikeus, kunnes Byzantionin vallotus ja valtakunnan jako v. 1204 antoi Venezialle monin verroin takaisin, mitä se oli menettänyt. Silloin Venezia muun muassa sai suuren osan Peloponnesosta, joka oli tärkeä silkkiteollisuutensa vuoksi, osan Euboiasta sekä Joonian saaret, joilla venezialaiset linnanrauniot ja talojen rakennustapa yhä vielä todistavat Adrian kauppavallan aikoja. Venezia sai muun muassa käsiinsä pohjolasta tulevan turkiskaupan. Mustaa merta hallitessaan se hallitsi Välimeren maitten viljantuontia. Mustalta mereltä solmittiin kauppaliittoja Armenian ja uuden mongolivaltakunnan kanssa ja perustettiin Donin suulle Tana niminen siirtokunta. Välimeren itäpäässä taas Venezia avasi vanhan kauppatien Intiasta Egyptiin ja Aleksandriasta edelleen Välimerelle. Tämä tie oli paljon varmempi kuin maanpäällinen tie Turkkilaisten alusmaitten kautta. Mutta Intian kauppa oli tietysti kokonaan riippuvainen Egyptin hallitsijan armosta.
Venezia ei ainoastaan toiminut kaupan välittäjänä, se kehitti myös suuren ja arvokkaan teollisuuden. Neljännellätoista vuosisadalla hienoimmat liinatavarat valmistettiin Veneziassa, silkkikankaita ja puuvillakankaita kudottiin niinikään. Venezian värjäyslaitokset olivat ensimäiset koko Europassa. Kemiallinen teollisuus oli kehittynyt lagunikaupungissa etevämmäksi kuin missään muualla maailmassa ja väriaineitten valmistuksessa se hallitsi koko kaupan. Nahkaa ei muualla osattu niin etevästi kullata, ei yhtä hienoja nyörejä valmistaa, ja Venezian lasiteollisuus kehittyi taiteellisuuteen, joka sille kautta aikain takasi maailmanmaineen. Metallitavaroita valmistettiin, kuten pronssiteoksia ja rautatakeita ja varsinkin ampuma-aseita. Sokeritehtaitakin oli Veneziassa. Mutta samalla edelleenkin valmistettiin suolaa ja myytiin kaloja, jolla kaupalla Venezia oli mahtinsa alkuunkin päässyt.
Kun Venezian kauppa oli laajimmillaan, niin tuo kaupunki joko suoranaisesti tai välikäsien kautta teki kauppaa Kiinaan ja Intiaan ja syrjäiseen Pohjois-Europpaan saakka. Viidennentoista vuosisadan lopulla Venezialla oli kolmetuhatta kauppalaivaa ja näitten suojaksi ainakin kolmesataa sotalaivaa. Arvion mukaan oli Veneziassa ainakin tuhatkunta kauppaylimystä, joitten vuositulot nykyaikaisen laskun mukaan nousivat satoihintuhansiin.
Venezian kauppalaivat lähtivät aina matkaan suurissa joukoin, oikeina laivastoina, joitten mukana seurasi joku sotalaiva-osasto suojaksi rosvoja vastaan. Tasavallan hallitus määräsi reitin, jota laivaston tuli purjehtia, kuinka kauan matkan piti kestää, milloin oli satamiin saavuttava, milloin niistä lähdettävä, miesluvun, asestuksen, kunkin laivan myytävän ja ostettavan tavaran laadun; ja kun määräpaikkaan saavuttiin, niin hallituksen edustajat määräsivät kauppatavarain hinnat ja valvoivat koko kaupantekoa. Mutta hallitus ei suinkaan menetellyt näin umpimähkään, vaan tarkkaan harkitun suunnitelman mukaisesti ja hankittuaan markkinoista kaikki saatavina olevat tiedot. Tärkeimmät reitit ja laivastot olivat: Ensinnäkin Flanderin laivasto, joka teki kauppaa Sisilian rannikolla, Pohjois-Afrikassa, Espanjassa, Portugalissa, Länsi-Ranskassa, Englannissa ja Flanderissa, poiketen matkalla määrättyihin satamiin. Toinen oli Egyptin laivasto, joka samalla tavalla purjehti Aleksandriaan ja Kairoon, kohdaten siellä maan poikki Punaiselta mereltä tulevat karavanit ja Niiliä pitkin tulevan jokiliikkeen. Mustan meren laivasto purjehti Kaffaan ja 'Kanaan ja Mustan meren itärannikkoa Trapezuntiin, poiketen paluumatkallaan lukuisiin satamiin. Venezian hallitus harjotti kauppaa omaankin laskuunsa, ja suola varsinkin oli hallituksen yksinoikeus. Moinen hallituksen holhous oli niihin aikoihin tarpeellinen, koska kauppa oli ainaisien vaarain alainen merirosvouden, sotien ja muitten syitten puolesta. Kauppiaat sen kautta saivat kaikkialla mitä parasta tietoa ja neuvoa, sillä hallitus aina valitsi kokeneimmat ja taitavimmat asiantuntijat näitä retkiä johtamaan. Kaikissa tärkeimmissä satamissa oli tasavallalla omat konsulit, jotka säännöllisesti lähettivät tietoja paikkakuntansa kaupasta, tuotteista ja tarpeista.
Amalfin, Venezian, Pisan ja Genovan jälkeen alkoi Firenzekin käydä laajaa kauppaa ja Medicien aikana saada paljon vaikutusvaltaa Välimeren itäosissa. Niin vallitsevia olivat kauppaedut, että Firenze toisinaan teki liittoja Turkkilaistenkin kanssa kilpailijaansa Veneziaa vastaan. Firenze oli pankkiliikkeen alalla aikansa ensimäinen kaupunki. Ja siellä näitten monipuolisten itämaisten suhteitten vaikuttama herätys ensinnä kantoi hedelmiä, synnyttäen n.s. renessansiajan, joka tieteen, taiteen ja valistuksen aloilla oli Uuden ajan aamunkoitto.
Kauppatavarat.
Paitsi edellä mainittuja tuotteita olivat varsinkin maustimet tärkeitä kauppatavaroita. Varsinkin pippuria tarvittiin Keskiajalla liharuokien maustamiseksi ja ruuansulatuksen edistämiseksi, sillä silloin syötiin vankasti liharuokia. Pippurin hinta määräsi usein »markkinat». Osa pippurista tuli Etu-Intiasta Malabarin rannikolta, Sumatrasta ja Jaavasta. Paitsi pippuria tarvittiin inkivääriä ja kanelia, joita niinikään saatiin Intiasta, ynnä muskattia ja neilikoita. Itämaan kaupan muita tärkeitä kasvistuotteita olivat lääkeaineet, kuten kamfertti, rabarberi, aaloe ja palsami ynnä väriaineet ja savusteet. Vielä tuotiin eräitä turkiksia ynnä jalokiviä ja helmiä.
Savusteitten kauppa oli Itämaiden vanhimpia. Jo Egyptin muinaisaikoina haettiin niitä Puntista, s.o. Etelä-Arabiasta ja Somalimaasta. Kun Koraani kielsi viiniä juomasta, niin muhamedilaiset sen sijaan koettivat hyvänhajuisilla savuilla saada aikaan hermokiihotuksia. Kun kalifit, oppineet ja runoilijat illoin kokoontuivat, niin täytettiin salit mitä hyvänhajuisimmilla tuoksuilla, jotka vaivuttivat läsnäolijat suloiseen huumaukseen ja kiihottivat heidän neroaan. Ristiretkeläiset toivat tämän ylellisyyden Länsimaillekin, mutta jo aikaisemmin oli kirkko alkanut savusteita käyttää, huumatakseen niillä sanankuulijain mielet. Uskonnollisissa menoissa käytetyt savusteet tuotiin etupäässä Arabian etelärannikolta, nykyisestä Hadramautista. Muita savusteaineita olivat myrrha, eräänlainen harvinainen pihka, ynnä myski ja ambra, joita saatiin eläinkunnasta. Myskiä saatiin Tibetistä, myskihärän rauhasista, ambraa eräästä Intian meren valaasta. Ambra oli niin kallista, että se usein maksoi painonsa kultaa.
Länsimailla oli ennen ristiretkiä verraten vähän semmoista kaupassa käyvää tavaraa, jota ne saattoivat näihin hartaasti haluamiinsa ylellisyysaineihin vaihtaa. Ne möivät Itämaille puutavaroita, hamppua ja tervaa, joista siellä oli puute, varsinkin Egyptissä. Kupari, sinkki, lyijy, elohopea ja rauta olivat niinikään Itämailla haluttua tavaraa. Kun silkinviljelys ensimäisen vuosituhannen lopulla oli päässyt Etelä-Europassa hyvään alkuun, niin myytiin silkkikankaitakin, lisäksi varsinkin Pohjois-Italian taideteollisuustuotteita, Venezian lasitavaroita, villaverhoja ja koralliesineitä, maanviljelyksen tuotteita taas oliviöljyä, manteleita, hunajaa, sahramia, jopa toisina vuosina viljaakin, kun Egyptissä sattui tulemaan huono vuosi. Tosin oli kirkko kieltänyt orjakaupan, mutta siitä huolimatta sitä harjottivat kristitytkin. Egyptiin tarvittiin varsinkin kristittyjä poikalapsia, sillä niistä koottiin mamelukkien sotaväki, samoin kuin myöhemmin Konstantinopolissa janitsharien henkivartiojoukko. Näitä lapsia tuotiin varsinkin Etelä-Venäjältä ja Kaukasiasta, ja tätä kauppaa, josta oli hyvä voitto, harjottivat varsinkin genovalaiset kristikunnan häpeäksi kaikista kielloista huolimatta.
Mutta kuitenkin oli Länsimaitten kauppatuotteitten arvo paljon vähäisempi kuin Itämaitten, ja ero oli korvattava jaloilla metalleilla, kullalla ja hopealla. Aasiasta on yleensä saatu verraten vähän näitä metalleja, koska monet parhaat suonialueet olivat pääsemättömien matkain päässä. Seuraus siitä oli, että Länsimailta kulki ainainen kalliitten metallien virtaus itää kohti, etupäässä Intiaan. Jo roomalaisajalla oli sen kautta Länsimaitten metallivarasto vähentynyt niin tuntuvasti, että valitettiin yleistä rahan puutetta. Virtausta Keskiajalla yhä jatkui. Mutta koska kullan ja hopean tuotanto ei silloinkaan ollut likimainkaan niin suuri kuin tarve, niin kävi jalojen metallien puutos jälleen hyvin tuntuvaksi ja niitten arvo melkoisesti kohosi. Liikkeeseen laskettiin paljon ala-arvoista rahaa. Siihen sammumattomaan kullan nälkään, joka suurien löytöretkien ajalla kannusti sekä valtioita että yksityisiä, oli siis, paitsi inhimillistä saaliinhimoa, myös syynä yleinen kipeä tarve. Europan vuorikaivokset tosin Keskiajalla vielä olivat nykyistä koko joukon rikkaammat ja kullan ja hopean saalis alkuperäisistä työtavoista huolimatta sen vuoksi runsaampi; mutta se ei kuitenkaan voinut yksinään tyydyttää yhä kasvavaa tarvetta.
Purjehdus ja sen apuneuvot.
Purjehdus ei kehittynyt Keskiajalla paljoakaan korkeammalle, kuin se oli jo Vanhalla ajalla ollut, päin vastoin on epäiltävää, tokko Venezia ja Genova osasivat alkuaikoina rakentaa niinkään kookkaita ja merikuntoisia aluksia kuin Foinikit ja Kreikkalaiset. Laivamuoto oli soudettava, puolikannella ja myöhemmin kokokannellakin varustettu »kaleri». Purjeena käytettiin alussa raakapurjetta, myöhemmin useita mastoja ja kolmikulmaisia purjeita. Vasta Keskiajan lopulla muodostuivat monimutkaisemmilla purjelaitoksilla varustetut korkeat »kravelit», joissa ei airoja ensinkään käytetty ja jotka oli muutoinkin varustettu suurempia merimatkoja varten, vaikka olivatkin meidän aikuisiin laivoihin verraten hämmästyttävän pieniä.
Mutta vaikka laiva ei sanottavasti parantunut siitä, mitä se oli jo vuosituhansia ollut, niin kehittyivät sen sijaan eräät muut apuneuvot, jotka ovat merenkulkijoille tarpeelliset.
Vanhalla ajalla oli, milloin aavaa merta purjehdittiin, etupäässä täytynyt seurata tähtien johtoa.
Kompassi on epäilemättä Itämailta, aina Kiinasta saakka tullut keksintö, vaikka se Kiinassa vielä olikin puutteellinen rakenteeltaan. Milloin se tuli Länsimailla tunnetuksi, sitä ei varmaan tiedetä, mutta vanhin maine, mitä tästä on säilynyt, on seuraava lause englantilaisen munkin Alexander Neckamin kiihotuksessa »De Utensilibus» (hyödyllisistä esineistä), joka on kahdennellatoista vuosisadalla kirjotettu. »Kun pilvet päivällä peittävät auringon taikka yöllä tähdet», hän lausuu, »eivätkä merimiehet näe, mihin ilmansuuntaan ohjaavat, niin he koskettavat neulaa magnetilla, ja silloin neula alkaa pyöriä, ja siinä suunnassa, mihin se asettuu lakattuaan liikkumasta, on pohjoinen». Varmaan kompassi alkuaikoina oli Välimerelläkin hyvin harvinainen. Viidennentoista vuosisadan alussa se kuitenkin oli jo parannettu ja laatikkoon sijotettu. Ehkä oli amalfilainen Flavio Gioja juuri sen parantaja, josta syystä häntä ruvettiin sen keksijäksi sanomaan.
Mutta vaikka kompassi olikin tärkeä laivan ohjaamiseen, niin ei se kuitenkaan ollut ainoa apuneuvo, jota merimies merellä tarvitsi paikkansa määräämiseksi. Varsinainen paikanmääräys tapahtui koneella, jota sanottiin astrolabiksi. Astrolabi lienee ollut tunnettu jo Hipparkhokselle ja Ptolemaiokselle, he luultavasti saivat sen Kaldeasta. Arabit sitä yhä kehittivät ja alkoivat yleiseen käyttää, ja heiltä se kulki Välimerelle ja Espanjaan ja joutui italialaisten merenkulkijain käsiin. Se tavallisesti valmistettiin raudasta taikka kuparista, mutta käytettiin muitakin metalleja, kuten tinaa ja pronssia. Se oli muodoltaan pyöreä rengas ja niin raskas, että pysyi vakavana, kun havainnontekijä sen kohotti peukalonsa nenään. Renkaan kehä oli jaettu asteihin ja keskusnavan ympäri kiersi viisari, jossa oli tähystimet. Kun konetta käytettiin, niin astrolabi nostettiin paraiksi ylös, että havainnontekijä molempia tähtäimiä myöten saattoi nähdä katsottavan tähden tai auringon. Viisarin asemasta saatettiin silloin lukea, kuinka korkealla se oli taivaanrannasta. Paitsi metallisia oli puisiakin astrolabeja, ja ne olivat paljon suuremmat kooltaan. Semmoisia käyttivät Portugalilaiset löytöretkillään. Astrolabilla saattoi auringon korkeudesta osapuilleen määrätä, millä leveyspiirillä eli parallelilla laiva kulki. Uuden ajan alussa astrolabia koko joukon parannettiin, mutta paljon kummempi ei se ollut vielä silloinkaan, kun Columbus lähti retkelleen.
»Ristisauva» oli toinen vanha purjehdus-apuneuvo. Se rakennettiin kahdesta keveästä puusauvasta, joista pitempään oli merkitty asteita vastaavat pykälät. Poikkipuu sujui reiässä pitkin sauvaa ja sitä työnnettiin eteenpäin tai taapäin, sen mukaan oliko havaittava taivaankappale korkeammalla tai matalammalla. Katsoja tähtäsi sauvan päästä ja koetti asettaa sen niin, että vaakasuora sauva osotti taivaanrantaa, mutta pystysauvan ylänenätse taas näkyi taivaankappale. Asteikosta sitten näki, kuinka korkealla taivaankappale oli. Poikkisauvain lukua myöhemmin lisättiin, niin että koneella voitiin mitata pieniäkin kulmia.
Muista merellä käytetyistä purjehduskoneista olivat tuntilasi, minuttilasi, aurinkokello ja logi huomattavimmat. Logi oli kolmikulmainen laudankappale, jonka alasyrjään oli kiinnitetty paino, niin että se kellui vedessä poikkipäin, kärki ylöspäin. Se oli siis vastahakoinen kulkemaan eteenpäin ja lappoi sitä myöten laivasta solmunuoraa, kuin laiva kulki eteenpäin. Solmut oli sidottu määrättyjen välimatkain päähän toisistaan, ja siitä kuinka monta solmua määrätyssä ajassa lappoi mereen, saattoi laivan ohjaaja nähdä, kuinka kovaa laiva kulki. Ei ole varmaa, milloin logi tuli käytäntöön, kuka sen keksi, mutta kun se jo Uuden ajan alussa oli yleinen purjehdus-apuneuvo, niin arvatenkin keksintö oli vanhempi.
Karttoja ei merenkulkijoilla sitä vastoin Keskiajan alkupuolella ollut ensinkään. Mutta ne vähitellen kehittyivät käytännöllisen purjehduksen kautta, ja olivat Välimeri ja Länsi-Europan rannat Keskiajan lopulla huomattavan tarkkaan kartatut. Näihin karttoihin, »portolaneihin», vielä palaamme.
Eräs 12:nnen vuosisadan juutalainen matkustaja.
Kahdennentoista vuosisadan merkillisin matkustaja oli eräs juutalainen rabbiini, jonka matkakertomus on tärkeä lähde Israelin kansan historian tuntemiselle Keskiajalla.
Tudelan Benjamin.
Rabbiini Benjamin oli kotoisin Tudela nimisestä pienestä kaupungista Espanjan Navarrasta. Hän teki laajat matkansa kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla (1159—1173); niiden tarkotus oli löytää ja laskea maailman eri osiin hajaantuneet mooseksen uskolaiset. Samalla hän toimi juutalaisten rahamiesten salaisena valtiollisena asiamiehenä, paremman yhteistunnon aikaan saamiseksi juutalaisten seurakuntain välillä. Keskiajan alussa oli mooseksen usko levinnyt varsin laajalle vieraittenkin kansain keskuuteen. Osa Arabialaisia oli siihen kääntynyt ja olivatpa alisen Volgan Khazaritkin jonkun aikaa mooseksen uskolaisia. Juutalaisten kauppa-asema oli silloin jo hyvin tärkeä, heitä oli kaikissa hoveissa ja tärkeimmillä kauppapaikoilla. Tiedemiehinäkin he olivat tunnetut, varsinkin lääkäreinä.
Benjamin matkusti Espanjasta Italian rantakaupunkien ja Rooman kautta Kreikkaan, jossa siihen aikaan oli paljon juutalaisia, vanhassa Thebassa muun muassa 2,000 juutalaista käsityöläistä, joitten ammattitaitavuutta matkustaja kiittää — he valmistivat varsinkin silkkiä ja purppuraa. Erinomaisen kuvauksen hän antaa silloisesta Konstantinopolista ja sen rikkaudesta, mutta valittaa huonoa kohtelua, joka siellä tuli juutalaisten osaksi. Arkipelagin saariston kautta matka sitten piti Kyproon ja Pyhälle maalle, jossa Benjamin kävi pyhissä paikoissa, nähden muun muassa suolapatsaan, joksi Lotin vaimo oli muuttunut, ja ihastui varsinkin Damaskoon niinkuin kaikkikin matkustajat. Tämän jälkeen hän matkusti Mesopotamiaan ja saapui Bagdadiin, jossa juutalais-ystävällinen kalifi otti hänet mitä ystävällisimmin vastaan. Käytyään Babylonin raunioilla hän matkusti edelleen Persiaan, käyden sielläkin tärkeimmissä paikoissa. Sieltä piti matka meritse Etu-Intiaan Malabar-rannikolle ja Ceyloniin. Matkan vaarat estivät häntä Kiinaan saakka lähtemästä. Hän kertoo vain, miten haaksirikkoutuneita oli tapa pelastaa. Matkustaja kääriytyi häränvuotaan, joita sitä varten aina oli laivassa mukana, ja vuota huolellisesti neulottiin kiinni, niin ettei vesi voinut tunkeutua sisään. Sitten saattoi kääritty huoletta hypätä mereen, pian saapui aarnikotka, joita niillä seuduin oli paljon, iski vuotaan kyntensä ja kantoi käärön pesäänsä, jossa matkustaja veitsellään pisti kotkan kuoliaaksi. Sillä tavalla oli jo moni pelastunut, mainitsee Benjamin, joka luultavasti uskoi tätä itämaalaista merimiesjuttua; mutta itse hän kuitenkin piti pelastuskeinoa siksi vaarallisena, että luopui Kiinan matkasta. Muita paikkoja, joissa Benjamin kävi, mainittakoon Aden, Abessinia, Assuan sekä Kairo ja Aleksandria. Paluumatkalla hän vielä kävi Siinain luostareissa ja saapui tämän jälkeen takaisin Europpaan.
MONGOLIT.
Keskiajan maantuntemuksen huomattavin laajennus tapahtui itään päin. Pitkin Mustan meren ja Keski-Aasian aroja kuljettivat Keskiajan suurimmat matkustajat maantiedon rajapaaluja kauemmaksi itään, kuin Vanhan ajan tieto laajimmallaankaan ollessaan ulottui. Tämä tiedon eteneminen tapahtui olojen pakosta.
Jo vanhastaan oli näitä aroja pitkin saapunut paimentolaiskansoja, jotka vuoron jälkeen olivat vallanneet aavikot niin pitkältä, kuin niitä Europan puolelle ulottui, ja perustaneet niille enimmäkseen lyhytikäisiä valtakuntia, jotka sotaisuutensa ja asevoimansa kautta olivat läheisille sivistysmaille ainaisena vaarana.
Nykyisin asuu näillä laajoilla aroilla yksinomaan kansoja, jotka kuuluvat suureen mongolilaiseen rotuun, enimmäkseen sen turkkilais-tataarilaiseen haaraan. Mutta ne eivät ole olleet arojen ainaiset, eivätkä ehkä alkuperäisetkään asukkaat. Samain arojen luullaan olleen koko sen laajan indo-europpalaisenkin eli aarialaisen kansaryhmän alkuperäinen koti, joka nykyisin asuu Europassa ja on täällä kehittynyt edistyksen tienraivaajaksi. Vielä historiallisellakin ajalla eli aroilla näitä aarialaisia kansoja, mutta siirtyen yhä tasaisesti länteen päin, ehkä mongolilaisten paimentolaiskansojen pakotuksesta. Ne Skyytit, joihin Herodotos tutustui Mustan meren aroilla, olivat indo-europpalaista kansaa, vaikkei niitten kansallisuutta olekaan voitu tarkemmin määritellä. Monet vanhat germanilaiset heimot olivat paimentolaisia, jotka samoilla laidunmailla perustivat valtakuntia. Kaspian meren aroilta luultavasti saivat Iraan ja Intiakin aarialaiset asukkaansa esihistoriallisella ajalla. Sakit, Sarmatit, Massagetit ja Skolotit todennäköisesti olivat aarialaisia juurta. Aarialaisia kansoja ehkä levisi kauas pohjoiseenkin, sekaantuen siellä turkkilaisiin ja suomensukuisiin kansoihin, ja siten ehkä muodostuivat ne vaaleaveriset paimentolaiskansat, joita siellä vielä tänä päivänä tavataan. Niiden jäännöksiä ehkä ovat Sahalinin ja Japanin Ainut. Näiltä aarialaisilta paimentolaisilta arvellaan mongolien oppineen karjanhoidon, jota kansatiede pitää maanviljelystä nuorempana elinkeinona, koska muka ensimäisten kotieläinten kesytyksen on täytynyt tapahtua maanviljelyksen turvissa.
Esihistoriallisella ajalla tapahtui varmaan Keski-Aasian mongolilaisten kansain keskellä paljon kansansekotuksia, ja siten syntyivät ne kansat, jotka ovat tulleet historiassa tunnetuiksi. Ensimäiset arojen mongolilaisista paimentolaisista, jotka muodostivat valtakuntia ja esiintyivät historian näyttämöllä, olivat Hunnit, Kiinalaisten Hiung-nut. [Ei kuitenkaan ole varmaa, olivatko kaikki ne paimentolaiset vallottajat, jotka eri aikoina Hunnien nimellä esiintyivät, samaa kansaa. Epäiltävää on sekin, olivatko ne kaikki mongoleja. On luultavaa, että Madjaarit ja Attilan Hunnit olivat läheisiä sukulaisia, ja sen mukaan olisivat varsinaiset Hunnit olleet suomalais-ugrilaista juurta, vaikka heihin varmaan oli sekaantunut paljon turkkilais-tataarilaisia aineksia. Todistamaton on sekin oletus, että Hiungnut ja Hunnit olivat samaa kansaa; oletus perustuu etupäässä nimien yhtäläisyyteen.] Hunnien valtakunta syntyi varsinaisessa Mongoliassa, Baikal järven eteläpuolella, noin v. 1200 e.Kr. kiinalaisista aikakirjoista saadun tiedon mukaan. Ehkä valtakunnan muodostuminen tapahtui kiinalaisten pakolaisten vaikutuksesta. Hunnit hävittelivät moneen erään vuosisatojen kuluessa Kiinaa, kunnes Taivaan valtakunta kokoontui ja voimistui ja saattoi itseään menestyksellä suojella, muun muassa valtavan »Kiinan muurin» kautta. Ensimäisinä vuosisatoina ennen ajanlaskumme alkua Hunnit Tarimin keidasalueen kautta kulkivat länteen ja ilmestyivät niille aroille, jotka ovat Kaspian meren ja Aral-järven itäpuolella. Iraanilaisten paimentolaisten, jotka ennen olivat näitä aroja hallinneet, täytyi heidän edestään väistyä. Hunnien eteneminen luultavasti antoi sysäyksen niihin hyökkäyksiin, joita indo-europpalaiset paimentolaiskansat Vanhalla ajalla tekivät Etelä-Europpaan ja Vähään-Aasiaan. Hunnit vähitellen tulivat perässä ja viidennellä vuosisadalla olivat he jo tunkeutuneet Ranskaan saakka lännessä, kunnes verinen päivä Katalaunisilla kentillä teki lopun Attilan voittoretkestä. Kuudennella vuosisadalla j.Kr. Hunnien valtakunta hajaantui useampaan pienempään ja vähitellen tämä mahti sitten menetti pelätyksensä.