Part 30

Hunnien jälkeen saapui Keski-Aasian aroseuduilta etenkin turkkilaisia vallottaja-kansoja. Ne olivat osaksi paimentolaisia, osaksi myös viljelivät maata ja harjottivat teollisuutta. Altai-vuoriston Uigurit louhivat malmeja ja harjottivat metalliteollisuutta, vieläpä he olivat vanhasta Syyrian kirjotuksesta kehittäneet itsenäisen kirjotuksenkin — saman, jonka tunnemme Orkhon joelta kootuista, hiljakkoin selitetyistä kivikirjotuksista. Uigurilaista juuria olivat varsinaiset turkkilaiset kansat, Seldshukit, Osmanit y.m. Niillä oli siis muuttaessaan turkmenilaisille aroille Kreikkalaisten Sogdianaan jo jonkin verran kultuurin alkeita. Hindukushin pohjoispuolella olevia keitaita halliten he samalla hallitsivat Tarimin laakson kautta kulkevaa karavanitietä, niinkuin jo olemme Zemarkhos nimisen byzantilaisen lähettilään matkan yhteydessä kertoneet. Khatsarit, jotka seitsemännellä vuosisadalla perustivat verraten pitkäikäisen valtakunnan Etelä-Venäjälle, luultavasti olivat turkkilaista kansaa. Turkkilaisia olivat niinikään Petshenegit ja Kumanit, jotka jo aikaisemmin olivat valtakuntia perustaneet samoilla seuduilla, ja toiset lukevat turkkilaisiin Volgan Bulgaritkin, toiset taas pitävät heitä suomensukuisena kansana. Turkkilaisten itäinen haara, johon Seldshukit kuuluivat, sai valtaansa Bagdadin kalifikunnan ja perusti useita valtakuntia Etu-Aasiaan. Turkkilaiset vallottajat eivät tosin saapuneet semmoisena kaikkea hävittävänä tulvana kuin varsinaiset mongolit, mutta paljon pysyvämmin ovat he siitä huolimatta vaikuttaneet Europan ja Etu-Aasian kohtaloihin. Heidän jälkeen tulivat varsinaiset Mongolit, joita Keskiajan historiassa myös sanotaan Tataareiksi, vaikkeivät he kuuluneetkaan turkkilais-tataarilaiseen, vaan mongolilais-mandshulaiseen rotuhaaraan.

Suur-Tataria.

Ne mongolilaiset kansat, jotka toisen vuosituhannen ensimäisinä vuosisatoina kulovalkean nopeudella etenivät pitkin rannattomia aroja länttä kohti ja lannistivat tai hävittivät kaikki tiellään olevat kansat, lienevät alkuaan asuneet Baikal järven eteläpuolella, samoilla seuduilla, joilta ennen niitä Hunnit olivat lähteneet. Siellä alkoi kahdennentoista vuosisadan viimeisellä neljänneksellä nuori, vasta kahdentoista vuotias Temudjin eli Djingis kaan koota ympärilleen valtakuntaa, voittaen sodissa heimon toisensa jälkeen. Hän perusti sen valtakunnan, jonka oloihin seuraavissa matkakertomuksissa tutustumme.

Pian oli Djingis kaan vahvistanut valtaansa siihen määrään, että hän saattoi vallottaa Pohjois-Kiinankin ja siten saada arvokkaan apumaan vastaisten tuumainsa toteuttamiseksi. Tataarit muunmuassa oppivat siellä linnojen piiritystä ja tykkien käyttöä, joka oli Kiinassa edistynyt jotenkin pitkälle. Sitten käännyttiin länttä kohti ja vallattiin koko turkmenilainen aro, lannistettiin sikäläiset turkkilaiset kansat, samottiin Persiaan, vallotettiin tämä maa ja retkeiltiin ryöstäen aina Luoteis-Intiaan saakka. Ainoastaan eräs ennusmerkki ja ehkä sotajoukon väsymyskin sai Djingis kaanin luopumaan sotaretken jatkamisesta ja palaamaan Baikalin eteläpuolelle pääkaupunkiinsa Karakorumiin, jossa hän kuoli v. 1227, ennenkuin vielä koko Kiinaa oli ehditty vallottaa. Djingis kaan oli julma ja väkivaltainen hirmuhallitsija. Hänen luonteessaan oli kuitenkin parempiakin puolia. Vaikka hän sotaretkillään jätti jälkeensä suitsuavat rauniot ja sukupuuttoon surmatut väestöt, niin käsitti hän kuitenkin kultuurin edut. Hän kutsui hoviinsa erään Ilitshutsai nimisen tungusin, joka oli perehtynyt Kiinan oloihin, ja tämä järjesti suunnattoman mongolilaisvaltakunnan sisällisen hallinnon kiinalaisen mallin mukaan. Siinä hän onnistui niin hyvin, että sai tärkeätä virkaansa hoitaa sekä Djingis kaanin että vielä hänen seuraajainsakin aikana kuolemaansa saakka. Tämä tungusi, vaikka oikeastaan kuului viholliskansaan, osasi kokonaan voittaa hirmuhallitsijan luottamuksen. Hän se oli Djingis kaanin hovissa korkeimman sivistyksen lämmin puolustaja, joka rohkeasti uskalsi vastustaa itsevaltijaankin julmia päätöksiä, ottaa vainottuja suojaansa ja suojella taiteellisia rakennuksia hävitykseltä niissä vanhoissa maissa, joita Tataarit vallottivat. Hän käytti näihin harrastuksiin koko omaisuutensa, kooten muun muassa asiakirjoja ja muistokirjotuksia.

Mongolilaisen valtakunnan laajuutta Djingis kaanin kuollessa ei ole helppo tarkalleen määrätä. Varsinaisen Mongolian ja Lounais-Siperian arot olivat sen kantamaat. Lisäksi siihen kuului toisia maita, kuten Uigurien maa, joitten kotimaiset ruhtinaat olivat suurkaanin ehdottomassa vallanalaisuudessa. Turkestan lienee kokonaan vallotettu, mutta Persiassa Mongolien valta vielä oli heikoilla jaloilla ja Luoteis-Intia oli paremmin hävitetty kuin alamaisuuteen saatettu. Kiinasta oli pohjoinen osa vallattu, mutta suurin osa Kiinaa vielä piti puoliaan. Tarimin keidasvaltiot luultavasti olivat vapaaehtoisesti alistuneet, Tibetiin ei ollut tiettävästi vielä tehty sotaretkeä.

Djingis kaanin kuoltua hänen poikansa Ogdai valittiin suurkaaniksi. Hänen aikanaan Ilitshutsai sai vielä vapaammin hoitaa laajan valtakunnan sisällisiä oloja. Hän järjesti veronkannon, laati asevelvollisuusluettelot, saattoi koko hallinnon terveelle pohjalle. Sen kautta mongolilaiset hallitsijat kykenivät hyödykseen verottamaan vallottamiaan kultuurimaita, niitä kokonaan hävittämättä. Ilitshutsain ansio oli etupäässä valtakunnan suurenmoinen sisällinen järjestys, jota myöhemmin Marco Polo ihaili.

Ogdain aikana vallotuksia jatkettiin väellä ja voimalla. Persia uudelleen vallattiin. Kiinassa jatkettiin sotaa Ogdain ja hänen nuoremman veljensä Tulin johdolla. Kaifengu nimistä pääkaupunkia Kiinalaiset tosin menestyksellä puolustivat ampuma-aseilla, mutta Etelä-Kiinan valtakunnan avulla Mongolit saivat senkin haltuunsa ja vallitsivat sen jälkeen Kiinaa aina Hoanghon toiselle puolelle.

Tämän jälkeen voitiin kääntää kaikki voimat länteen päin. V. 1235 alkoivat Tataarien lukemattomat ratsumieslaumat tulvia arojen poikki Europpaa kohti Batu nimisen ruhtinaan johdolla. V. 1237 vallattiin Rjäsan, seuraavana vuonna Vladimir, v. 1240 hävitettiin Kiev. Puola ryöstettiin ja hävitettiin, Silesiassa voitettiin suuri kristitty armeija Liegnitzin luona, mutta sitä edemmä eivät Tataarit kuitenkaan yrittäneet, koska huomasivat arojen sille suunnalle loppuvan. He kääntyivät sen sijaan Unkariin, johon Batu itse oli hyökännyt toiselta taholta. Madjaarit saivat nyt kokea saman hirmukohtalon, jonka alaiseksi he aikanaan olivat saattaneet saman maan. Tataarien aikomus näyttää olleen kokonaan vallata Unkarin hyvät laidunmaat ja surmata kansa sukupuuttoon, mutta sanoman saatuaan Ogdain kuolemasta he luopuivat yrityksestä ja palasivat Venäjälle.

Sillä aikaa kun Europpa kauhistuneena näki hävityksen vyöryvän ylitseen, suuntautui toinen hirmuaalto Vähää Aasiaa kohti. Tataarit vallottivat Armenian ja ahdistivat sieltä käsin Bagdadia. Samalla alkoi äärimäisessä idässä sota Etelä-Kiinan valtakuntaa vastaan, joka omaksi turmiokseen oli ollut apuna Pohjois-Kiinan lannistamisessa. Mutta silläkin taholla sota Ogdain kuoleman johdosta toistaiseksi keskeytyi.

Perintöriitain vuoksi oli Mongolien vallotustoimi sitten jonkun aikaa lamassa. Kujuk suurkaaniksi valittuna ryhtyi sitä jatkamaan ja vallotti Korean. Hän kuitenkin kuoli jo v. 1248, jonka jälkeen Djingis kaanin pojanpoika Mangu valittiin suurkaaniksi. Valtakunnan suunnattoman laajuuden vuoksi hän asetti veljensä Kublain Kiinaa hallitsemaan. Tibet valtavista vuoristoistaan huolimatta vallotettiin ja hävitettiin perinpohjin. Hulagu lähetettiin anastamaan Kaksoisvirtain maata ja Syyriaa. Islamin uskonnollinen pääkaupunki Bagdad vallattiin heikon puolustuksen jälkeen ja kamalassa verilöylyssä sen asukkaat surmattiin melkein sukupuuttoon, sillä mongoliruhtinaat olivat siihen aikaan vielä paljon vihamielisemmät rnuhamedilaisuutta kuin kristinuskoa vastaan. Kun suuri osa Syyriaa ja Vähää Aasiaa oli hävitetty, niin käännettiin aseet uudelleen Etelä-Kiinaa vastaan, joka Kublain johdolla suurimmaksi osaksi vallotettiin. Mongolien armeijat samoilivat aina Tonkiniin ja Kotshin-Kiinaan saakka, Etelä-Kiina kokonaan piiritettiin ja jonkun aikaa kestäneen seisauksen jälkeen vallotettiin.

Tähän voimme päättää katsauksemme suuren mongolilaisvaltakunnan vaiheisiin. Olemme saaneet pohjaa niitten matkojen käsittämiseen, joita tapahtui Djingis kaanin jälkiaikoina Länsimailta Karakorumiin ja Kiinaan saakka. Historiasta tiedämme, ettei valtakunta kauaa pysynyt koossa niin laajana, vaan hankalain yhteyksiensä vuoksi hajaantui moneksi itsenäiseksi valtakunnaksi sen mukaan kuin maantieteelliset olot edellyttivät.

Kristikunnan lähetystöt suurkaanien hoviin.

Tataarit olivat niihin aikoihin, kun he laajan valtakuntansa perustivat, vielä pakanoita; heidän uskonsa oli yksinkertaista noituutta ja taikauskoa. Samalla he kuitenkin olivat uskon asioissa verraten suvaitsevaisia, eivätkä varsinkaan sitten, kun olivat vallotuksensa vakauttaneet, puuttuneet alamaistensa uskontoon. Mutta tullessaan yhteyteen kehittyneempien kansojen kanssa he alkoivat huomata, että jonkun korkeamman uskonnon omaksuminen heille itselleen oli suotavaa; lopullinen valinta riippui tarjona olevien uskontojen eduista ja soveliaisuudesta heidän oloihinsa.

Alkuaikoina Tataarit pikemmin olivat vihamielisempiä muhamedilaisuutta kuin kristinuskoa kohtaan. Tästä oli Länsimaihin levinnyt tieto ja huhuja siitäkin, että jotkut tataariruhtinaat muka jo olivat kääntyneet kristinuskoon nestoriolaisten lähetyssaarnaajain vaikutuksesta. Kun siis Länsimailla mongolilaisvaara oli suurimmillaan ja toiselta puolen muhamedilaiset vallottivat takaisin Pyhää maata, joka niin suurilla ponnistuksilla oli heiltä riistetty, niin heräsi kristikunnassa se ajatus, että Mongolit, joita ei voitu asevoimalla kukistaa, ehkä voitaisiin kesyttää kristinuskolla ja samalla saada heistä tervetulleita liittolaisia taistelussa yhteisiä vihollisia muhamedilaisia vastaan.

Jos Tatarian oloja ja sen ruhtinaitten käsityskantaa olisi paremmin tunnettu, niin nämä yritykset ehkä olisivat jääneet sikseen. Mutta esitetty ajatus lankesi hyvään maahan ja herätti suuria toiveita. Parikin lähetystöä lähetettiin kauas Mongolian aroille, Karakorumiin saakka, asiata esittämään. Nämä kirkonmiesten suorittamat rohkeat matkat antoivat Länsimaille ensimäisen luotettavan käsityksen Keski-Aasian aroalueista, niitten sijotuksesta muihin maihin verraten, niitten kansoista ja oloista.

Johannes de Piano Carpini.

Liegnitzin onneton tappelu oli säikähyttänyt koko kristikuntaa, niin että hohenstaufilainen keisari Fredrik II ehdotti yhteistä ristiretkeä Tataareja vastaan. Mutta näinäkin vaaran aikoina oli länsimaisten mahtien keskinäinen riita siksi suuri, että tämä ehdotus raukesi tyhjiin, koska se sai vain laimeata kannatusta osakseen paavilta, Innocentius IV:ltä, joka oli Saksan keisarin katkera vihollinen. Paavi sitä vastoin päätti koettaa toista keinoa, hengen aseita. Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1245 päätettiin lähettää kahta eri tietä lähetystöjä Mongolien suurkaanin luo. Toisen lähetystön piti matkustaa Puolan ja Venäjän kautta, toisen Vähän Aasian ja Armenian teitä. Edellisen lähetystön johto uskottiin Johannes Carpini nimiselle franciskanimunkille. Jo keväällä v. 1245 Carpini lähti matkaan, vei paavin kirjeet Kujukille Karakorumiin ja palasi syksyllä v. 1247 takaisin Lyoniin, tuoden paaville Kujakin vastauksen. Matkastaan ja varsinkin sen kuluessa tekemistään huomioista Carpini kirjotti erittäin arvokkaan matkakertomuksen, joka oli ensimäinen luotettava lähde Keski-Aasian aroseutujen tuntemiseen. Pääosa hänen teoksestaan on yleisesitys retkellä tehdyistä huomioista, ainoastaan loppuosa on omistettu varsinaiselle matkakertomukselle. Carpinin tarkotus oli nimittäin ensi sijassa antaa kristikunnalle selvä käsitys siitä kamalasta vaarasta, joka sitä uhkasi.

Tataarit ja heidän maansa.

Tataarien maan, Mongolian suppeammassa merkityksessä, sanoi Carpini olevan siinä osassa maailmaa, missä itä ikäänkuin yhtyy pohjoiseen. Sen itäpuolella oli Kitaia eli Cathaia, Mandshuria ja Korea ynnä Amur virran kansat. Eteläpuolella oli Sarasenien maa ja lounaassa Uigurien maa, lännessä Naimanit ja pohjoisessa koko maata kiertävä valtameri. Tataarien maa oli toisin paikoin hiekkaista savitasankoa, toisin paikoin korkeita vuoristoja. Siellä täällä oli metsämaita, mutta paljon enemmän oli laajoja aukeita aloja, joilla ei nähnyt ainoatakaan puuta. Ei sadas osakaan ollut todella hedelmällistä. Keitaita oli asuttu siten, että jokien vettä käytettiin niitten kastelemiseksi, mutta jokivettä riitti siihen tarkotukseen verraten niukalta. Kaupungeitakaan ei sen vuoksi ollut juuri ensinkään. Karakorumia tosin sanottiin laajaksi, mutta sitä Carpini ei nähnyt, koska Kujukin leiri oli siitä puolen päivämatkan päässä. Tataria ei kaiken kaikkiaan ollut soveliasta muuta kuin laidunmaaksi.

Ilmanalan tällä alueella hän oli huomannut epävakaiseksi. Lumimyrskyjä, raemyrskyjä, ukkosmyrskyjä sattui tiheään ja tuulet olivat kamalan kovat, ajaen edellään suunnattomat määrät pölyä, joka sokaisi silmät. Kesä oli sadeaika, mutta sade oli niin niukkaa, että se tuskin jaksoi ruohoa virkistää. Lämmön vaihtelut olivat tavattoman äkilliset ja rasittavat. Kun ilmanala oli semmoista, niin ei ollut kumma, että Tataria oli köyhempi ja kurjempi, kuin oli mahdollista sanoin kuvata.

Ulkomuodoltaan Tataarit olivat toisenlaisia kuin kaikki muut ihmiset, kasvoi leveät, poskipäät ulkonevat, nenä latuska ja pieni, silmät pikkuiset, kulmakarvat korkealla. Melkein kaikki olivat hinterävartaloisia, enimmäkseen lyhytläntiä, jalat pienet. Parrankasvu oli hatara, päälaki paljaaksi ajettu. Mutta niskan puolella tukka sai kasvaa pitkäksi kuin naisilla.

Vaimoja he pitivät niin monta kuin kutakin halutti ja avioliitto oli luvallinen kaikkien paitsi lähimpien sukulaisten välillä. Kummallakin sukupuolella oli samanlaiset puvut, puuvillakankaasta, silkistä taikka sametista valmistettu viitta, joka oli edestä auki leikattu, mutta käärittiin rinnan päällitse kaksinkerroin.

Asumukset olivat pyöreitä, saloille pingotettuja telttoja, joitten katossa olevasta reiästä valo pääsi sisään ja savu ulos. Majan keskellä paloi ainainen tuli, jonka koko vaihteli omistajan arvon mukaan. Näitä majoja voitiin mukavasti muuttaa paikasta toiseen — sodassakin. — toisinaan purkaa kappaleiksi ja kääriä kokoon, toisinaan kuljettaa sinään härkävaunuilla, mutta niitä ei koskaan jätetty jäljelle. Tataarien suurin varallisuus olivat karjat — kamelit, nautakarja, lampaat, vuohet ja hevoset, ja varsinkin viimeksi mainittuja heillä oli paljon, Carpinin mielestä enemmän kuin kaikilla muilla kansoilla yhteensä. He uskoivat yhteen Jumalaan, mutta heillä ei ollut minkäänlaisia uskonnollisia menoja. Huovasta ja silkistä valmistettuja epäjumalankuvia pidettiin karjan vartijoina. Taivaan eteläkulmaa palveltiin jalompana kuin muita ilmansuuntia.

Muukalaiset, jotka tulivat Tataarien luo, puhdistettiin kahden tulen välillä, olivatpa he vaikka miten ylhäisiä. Tulien vieressä oli kaksi keihästä ja näitten välillä köysi, jonka alatse puhdistettava kulki, naisten pirskottaessa vettä ja lukiessa loitsuja. Kun joku tataari oli saanut surmansa salamasta, niin tuli jokaisen käydä samanlaisen tulipuhdistuksen kautta.

Tataarit niinikään palvelivat suuria luonnonvoimia, aurinkoa, kuuta, vettä, maata ja tulta. Mutta Carpinista näytti, että heidän aikomuksensa oli pian muuttaa uskoa.

Mongolit olivat kovin kateellisia hevostensa puolesta, ne kun olivat heidän sotaisen mahtinsa varsinainen pohja ja perustus. Tshernigowin ruhtinasta Andreasta, Carpinin siinä maassa ollessa, syytettiin siitä, että hän muka oli maasta vienyt ja myynyt tataarilaisia hevosia, ja hänet mestattiin, vaikk'ei syytöstä voitukaan toteen näyttää. Hänen nuorempi veljensä tuli murhatun lesken keralla Batun leiriin anomaan, että hän saisi vainajan hallitseman maan. Batu suostuikin, mutta pakotti hänet menemään vasten tahtoaan lesken kanssa avioliittoon, jota Carpini hyvänä katolilaisena piti liian läheisen sukulaisuuden vuoksi kovin törkeänä.

Vaikk’ei Tataareilla ollutkaan varsinaisia lakeja, niin oli heillä kuitenkin ennakkoluuloja, jotka kävivät laista. Tulta ei saanut veitsellä koskea, eikä veitsen kera edes lähestyä. Luuta ei saanut toisella luulla murtaa, ei hevosta suitsilla lyödä, eikä linnunpoikasia tappaa. Mutta ei mikään ennakkoluulo kieltänyt rosvoamasta, kiduttamasta, armotta surmaamasta heidän kynsiinsä joutuneita onnettomia, eikä haureudestakaan. Heillä ei ollut minkäänlaisia käsityksiä palkasta ja rangaistuksesta tulevassa elämässä, vaan he luulivat elämän kuoleman jälkeen jatkuvan aivan samalla tavalla kuin täällä maankin päällä. Ennustusta ja loitsua suuresti suosittiin, kaikki uudet yritykset aljettiin joko uudenkuun tai täysikuun aikana. Tulen luultiin puhdistavan kaikki esineet, ja sen vuoksi sitä varsinkin kunnioitettiin. Carpini sitten laajemmalta kuvaa Tataarien hautaustapoja, jotka olivat jotenkin samanlaisia kuin Herodotoksen kuvaamien Skyyttien. Tataareilla oli kuitenkin Carpinin mielestä raakuutensa, julmuutensa, ylpeytensä, ahneutensa ja likaisuutensa ohella hyviäkin ominaisuuksia. He olivat ihmeen kuuliaisia esimiehiänsä kohtaan. Ja vaikka he olivat koko maailman rosvoja, niin olivat he kuitenkin keskenään tunnollisen rehellisiä. Muukalaisia kohtaan he käyttäytyivät kopeasti ja röyhkeästi, mutta olivat sitä vastoin toisiaan kohtaan tuttavallisia, ystävällisiä ja huomaavaisia. Heidän kärsivällisyytensä, kestävyytensä ja iloisuutensa oli kaikissa yrityksissä kerrassaan ihmeteltävä. Tataarien vaimot olivat siveät, vaikka puhuivatkin tavattoman törkeästi.

Mutta Tataarien kopeus oli aivan sietämätön. Carpini itse sai sitä kokea ja monessa tilaisuudessa nähdä, kuinka loukkaavasti he kohtelivat Vladimirin ruhtinasta Jaroslavia, Georgian kuningasta ja kuningatarta, Korean ja Mandshurian ruhtinaita ja useaa islamin sulttaania. Kerrassaan sanoin kuvaamaton oli heidän kavaluutensa muita kansoja kohtaan. Alussa he olivat liehakoita, koettivat sitten viekkaudella uhrinsa voittaa, ja ellei se onnistunut, purivat kuin skorppionit. Tavoissaan he olivat merkillisen likaisia ja törkeitä, ahneita ja kerjäsivät häpeämättä, väsymättä, kun olivat joukkoonsa saaneet rikkaan muukalaisen. Samalla he olivat kesti-isäntinä halpamaisia ja saitoja. Toisinaan nälän ahdistaessa syötiin vaikka ihmisen lihaa, mutta tavallisesti he tulivat toimeen uskomattoman vähällä, eikä ollut mitään niin saastaista, ettei se olisi kelvannut heille ravinnoksi. Niin ahnaita he olivat, etteivät raahtineet heittää koiralleen luupalastakaan, elleivät sitä ensinnä murtaneet ja itse imeneet ydintä. Lempijuoma oli tamman maito, kumissi, ja kototekoinen olut. Vedestä ja jauhosta valmistettiin velliä, ja nautittuaan sitä kupin taikka kaksi he tulivat sillä toimeen loput päivästä.

Aviorikoksesta, varkaudesta ja murhasta oli Tataarien itsensä kesken kuolemanrangaistus. Pettureita ruoskittiin, vaikkapa olisivat olleet kuinkakin ylhäisiä ja petetty kuinka alhainen, sillä Tataarien kesken ei ollut suurta arvon erotusta. He todella elivät mitä täydellisimmän kansanvaltaisuuden pohjalla, vaikka järjestys olikin sotilaallinen. Joka mies oli oivallinen jousella ampumaan ja ratsastamaan, johon he jo pienestä oppivat. Naisetkin osasivat sekä ampua että ratsastaa, käyttäen lyhyitä jalustimia, samoin kuin miehetkin. Mutta naisten aika enimmäkseen kului kankaitten kutomiseen, huonekalujen ja miesten nahkaesineitten valmistamiseen. Miehet rauhan aikana eivät muuta tehneet kuin hoitivat karjoja. He kasvattivat muun muassa kameleja, joitten nopeus oli niin suuri, että se munkkia hämmästytti.

Niitä tataareja, jotka taistelusta pakenivat, taikka kieltäytyivät johtajiaan seuraamasta, rangaistiin kuolemalla, paitsi jos koko joukko pakeni. Jokaisessa kymmenmiehisessä joukkokunnassa oli kukin velvollinen pitämään huolta toverin pelastamisesta, jos joku vangiksi joutui. Aseina käytettiin jousta ja nuolia, keihästä, tapparaa, suojana nahkaista ja rautaista kilpeä, rintapanssaria ja säärystimiä. Hevostenkin ruumista suojeltiin kilvillä. Sodassa käytettiin lukemattomia kepposia. Tiedustelu oli erinomaisen tehokas. Jokien ylitse kuljettiin äkkipikaa kyhätyillä lautoilla, jotka olivat niin taidokkaasti kootut, ettei sitä olisi odottanut niin raakamaiselta kansalta. Milloin he olivat peräytyvinään, vaikkeivät peräytyneetkään, milloin asettivat hevosen ja miehen kuvia vihollista pettämään, milloin paetessaan ampuivat nuoleillaan taapäin; vihollisen lähestyminen, väjytykseen vietteleminen, piirittäminen ja takaa-ajo, kaikki oli ihmeteltävän taidokkaasti kehitetty. Yhtä huomattava oli heidän piiritystaitonsa, kuten kaivantojen kaivaminen, jokien patoaminen, muurinmurtajain käyttäminen, kreikkalainen tuli ja muut semmoiset keinot. Niitten pettäessä he saartivat kaupungin joka puolelta ja näännyttävät sen nälällä. Ei missään heidän petollisuutensa niin ilmennyt, kuin jonkun kaupungin ehdoilla antautuessa, sillä he eivät mitään ehtoja pitäneet. Lannistetut kansat pakotettiin armotta maksamaan veroa ja taistelemaan heidän puolellaan.

Eivätkä Tataarien vasalliruhtinaatkaan, joitten täytyi lähteä tuolle kamalan pitkälle matkalle suurkaanin hoviin, olleet häväistykseltä turvassa. Toisinaan heitä myrkytettiin, toisinaan telotettiin väärien syytöksien perustuksella, heidän poikiaan ja tyttäriään pidettiin panttivankina. Mongolilaiset maaherrat armotta nylkivät niitä maita, joita oli heidän haltuunsa uskottu. Eräs kaupunki Venäjällä oli vähäistä ennen Carpinin matkaa kokonaan hävitetty, kun se oli kieltäytynyt mongolimaaherraansa tottelemasta. Vasalliruhtinaitten kaikki riidat ratkaisi suurkaani itse.

Carpini luettelee neljäkymmentä kansaa, jotka olivat alistuneet Mongolien vallan alle, ja toisia, jotka vielä silloin urheasti heitä vastustivat. Mutta matkalla Carpinille selvisi, että tämä »taivaan vitsaus» epäilemättä aikoi vallottaa koko maailman ja saattaa täytäntöön kirjotuksen, joka oli Kujukin sinetissä: »Kujuk, Jumalan voima: Jumala taivaassa, Kujuk maan päällä; kaikkien, ihmisten herran sinetti.» Kristikunta saattoi siis olla varma siitä, että senkin aika tulisi. Ken voisi enää epäillä, mikä olisi seuraus Tataarien vallotuksesta: sanomaton kurjuus, nälkä, häpeä, josta nämä lähettiläät itse, suurkaanien hovissa käydessään, saivat vähän esimakua. Carpini näkemänsä perustuksella ennusti, että Liivinmaa ja Preussi ensinnä saisivat kestää Tataarien hyökkäyksen, ja kehotti kaikkia kristittyjä kansoja nousemaan yhteisesti »näitä perkeleitä» vastaan. Sitä varten hän teki niin tarkkaan selkoa heidän sotatavoistaan.

Carpinin matka.

Lyonista Carpini ensinnä matkusti Böhmiin, jonka kuningas Venzeslaus antoi hänelle matkalle apua. Puolan hovissa hän tapasi venäläisen ruhtinaan, joka varotti lähettilästä odottamasta hyvää kohtelua, sillä mongoliruhtinaat vaativat rikkaita lahjoja. Tataarien tapana oli loppumattomalla kerjuulla ahdistaa kaikkia, jotka heidän luokseen saapuivat. Ilman lahjoja ei heidän maassaan ollut mahdollista mitään aikaan saada. Krakovassa lähetystö hänen kehotuksestaan osti majavan nahkoja ja muita turkiksia, jotka matkan varressa olevissa maissa kävivät rahasta. Erään böhmiläisen ja toisen puolalaisen munkin seurassa matkaa sitten jatkettiin.