Part 28
Vaikka Ptolemaioksen kartta tähtitieteellisine perusteineen olikin Arabialaisille hyvin tunnettu monta vuosisataa, niin eivät he kuitenkaan oppimestariaan täysin ymmärtäneet, eivätkä kyenneet karttaa edelleen kehittämään hänen hengessään. Edrisin kuulussa kartassa, joka oli syntynyt osaksi länsimaisten vaikutusten johdolla, ovat maanosat muuttuneet aivan muodottomiksi, saarien sijotus mielivaltaiseksi, entisen tieteellisen käsityksen sijaan näyttää kartan laatijaa hallinneen sama kaavaileva mielivaltaisuus, jonka huomasimme Länsimaittenkin kartanlaatijoissa Keskiajalla.
Mutta samat puutteet haittaavat semmoisiakin arabialaisia karttoja, jotka ovat syntyneet aivan vapaasti, länsimaalaisten vaikutusten ulkopuolella. Maa piirrettiin ympyriäiseksi, samoin kuin länsimaalaisissa pyöräkartoissa, ja samoin kuin kristityt olivat piirtäneet Jerusalemin kartan keskipisteeksi, samoin Arabit sijottivat siihen Mekan. Arabialaisissakin kartoissa kiertää valtameri koko maata.
Luopumalla näin Ptolemaioksen luomasta pohjasta Arabit samalla luopuivat mahdollisuudesta kehittää karttaa täydellisemmäksi laajan maantuntemuksensa avulla. Vaikka he kykenivät korjaamaan Ptolemaioksen pituus- ja leveysastemääräyksiä, niin ei heillä kuitenkaan ollut älyä piirtää karttaansa asteverkkoa, eikä näistä oikaisuista siis ollut kartalle hyötyä. Maantuntemuksen laajuus pikemmin oli omiaan vielä entistä enemmän seisottamaan karttaa, he kun piirsivät sen niin täyteen uusia paikkoja ja nimiä, että niitä oli sijotettava, missä vain tilaa oli, koska eivät olisi muutoin mahtuneet. Helppo on käsittää, kuinka nurjaksi kaikkien rantain ja jokien juoksu sen kautta kävi.
Arabien suosiollisuus yksinkertaisia geometrisiä kuvioita kohtaan oli niinikään suuressa määrin omiaan muuttamaan heidän karttaansa. Rakennuksissaan he osasivat käyristä ja suorista viivoista luoda kerrassaan ihmeteltäviä uusia koristemuotoja, mutta kartoilla ei tulos ollut yhtä hyvä. He piirsivät kaikki viivottimella, harpilla ja käyräviivaimella, olipa Välimeri, Musia meri, taikka Niili kuvattavana. Luonnollisesti semmoisen kartanpiirtämisen täytyi johtaa aivan nurjiin tuloksiin, sillä kartassa ei mittausopillisilla säännöllisillä viivoilla ole paikkaa muuta kuin apuviivoina, s.o. asteverkkona.
Edrisin kartta, joka oli länsimaisten vaikutusten alaisena syntynyt, oli sittenkin tavallisiin arabialaisiin karttoihin verraten suuri edistys, ja suurista puutteista huolimatta sillä on ollut melkoinen vaikutus seuraaviin tutkimusretkiin.
RISTIRETKIEN AIKA.
Olemme edellisessä nähneet, kuinka suuri se vaara oli, joka Afrikasta ja Vähästä Aasiasta uhkasi Europpaa, ja kuinka jo todella Sarasenit saivat jalansijaa sekä Sisiliassa ja Etelä-Italiassa että varsinkin Espanjassa. Itsesäilytyksen pakko käski Europan kansoja valmistautumaan taisteluun yhteistä vihollista vastaan ja hetkeksi unhottamaan ainaiset keskinäiset riitansa. Jo yhdeksännellä vuosisadalla Rooman paavi julisti, että kaikki, jotka kaatuivat taistelussa vääräuskoisia ja pakanoita vastaan, pääsisivät taivaaseen. Kristikunta sen kautta omaksui saman sotaisen hengen, joka oli saanut muhamedilaisuuden lähtemään vallotuksille. Pohjanmiesten rohkeat retket Välimerelle, heidän kristinuskoon kääntymisensä ja aseittensa kääntäminen Saraseneja vastaan valoivat uutta toimeliaisuuden ja rohkeuden henkeä kristittyihin maihin. Sisilian ja Etelä-Italian vallotuksen kautta he olivat torjuneet sen vaaran, joka uhkasi Italiaa Sarasenien puolelta, retkillään Pyhään maahan ja Airikaan he olivat paljon karsineet sitä voittamattomuuden mainetta, jonka Sarasenit olivat saamaisillaan. Pohjanmiesten esimerkki kypsytti vähitellen sitä ajatusta, että kristityt kansat ehkä uskaltaisivat siirtää taistelun omilta rannoiltaan vihollisen maahan ja ennen kaikkea vallottaa takaisini Pyhän maan ja Vapahtajan haudan, jonka menetys Keskiajan hurskaille ihmisille oli polttava häpeä ja ainaisen surun syy.
Sitä paitsi olivat kauppaolot muhamedilaisten harjottaman kauppasorron vuoksi käyneet niin sietämättömiksi, että käytännöllisetkin syyt kehottivat lännen kansoja taisteluun.
Sitä myöten kun kristittyjen ja Sarasenien vihat olivat kehittyneet, oli kristittyjen kohtelu Jerusalemissa ja Palestinan pyhillä paikoilla käynyt yhä huonommaksi, pyhiinvaellusmatkat vaarallisemmiksi. Kerrotaan Anjoun pelätystä »Mustasta kreivistä», Fulk Nerrasta, joka kävi Palestinassa kolme kertaa, että hänen toisella matkallaan täytyi maksaa suuret lunnaat, ennenkun pääsi Jerusalemiin, ja Pyhälle haudalle hänet päästettiin vain sillä ehdolla, että suostui sitä pilkkaamaan. Pilkkaamisen hän suoritti sillä tavalla, että oli Vapahtajan ristiä sylkevinään, mutta samalla hän rautaisilla hampaillaan purikin siitä pois kappaleen. Tuota kappaletta palveltiin sitten Ranskassa kalleimpana ihmeitä tekevänä pyhäinjäännöksenä.
Tämmöinen kohtelu sytytti katkeruutta ja vihaa sekä ylhäisten että alhaisten povessa, ja vielä enemmän kristikunta tunsi tuskaa, kun Palestinan väliaikainen hallitsija, kalifi Hakim, v. 1010 uskonvimmassaan hävitti Pyhän haudan rakennukset. Ne tosin vuosikymmenen kuluttua rakennettiin uudelleen, mutta hurja koston tunne syttyi kristikunnassa ja tapaus yhä valmisti maata sille liikkeelle, joka vihdoin vuosisadan lopulla sai Länsimaat yhteisin voimin hyökkäämään Itämaitten kimppuun. Mutta ennenkun ristiretkistä tuli täyttä totta, tarvittiin kuitenkin paljon enemmän kärsimyksiä pyhiinvaelluksien teillä. V. 1064 neljä saksalaista kirkkoruhtinasta lähti pyhiinvaellukselle Syyriaan 7,000 pyhiinvaeltajan keralla. Lähellä Jaffaa sarasenilaiset rosvot hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja piirittivät heidät erääseen linnaan, jossa heitä pahoin pideltiin. Mutta vaikka pyhiinvaeltajat sitten kunnialla pelastuivatkin tästä pälkäästä, niin pääsi kuitenkin ainoastaan kaksituhatta seitsemästä tuhannesta palaamaan takaisin omalle maalleen. Tämmöisten tapausten kautta lopulta sai voimia kristikunnassa virinnyt liike, jonka päämäärä oli muhamedilaisuuden ja pakanuuden kutomain siteitten murtaminen.
Itämaille oli ilmestynyt uusi vihollinenkin, joka yhteistointa joudutti uuden yhteisen vaaran kautta. Turkkilaiset kansat, jotka siihen saakka olivat olleet loitolla Keski-Aasian aroilla, alkoivat kymmenennellä vuosisadalla saada yhä enemmän valtaa Etu-Aasiassa. Bagdadin kalifikunta rappeutuessaan alkoi vihdoin käyttää palvelukseensa muhamedin uskoon kääntyneitä sotaisia Turkkilaisia, ja vähitellen kalifi oli kokonaan näitten apuriensa käsissä. V. 1055 Seldshukit pakottivat abbassidilaisen kalifin kokonaan luovuttamaan itselleen vallan. Tämän uuden vihollisen kautta Byzantionilainen keisarikunta, joka muutaman vuosisadan heikkoudentilan jälkeen jälleen oli alkanut vallata takaisin entisiä maitaan ja vaikutusvaltaansa Vähässä Aasiassa, kaikiksi ajoiksi menetti tulevaisuutensa. Seldshukit vallottivat Armenian ja Georgian ja pian sen jälkeen koko Vähän Aasian, kapeata rannikkokaistaletta lukuun ottamatta. Konstantinopolikin oli joutunut vaaraan. Milloin hyvänsä saattoivat Seldshukit tulla Europpaan, toisin sanoen, jo yhdennellätoista vuosisadalla uhkasi se vaara, joka vihdoin neljännellä- ja viidennellätoista toteutui.
Seldshukit saivat Palestinankin käsiinsä. Turkmenilainen vartijasto vartioi nyt Pyhää hautaa ja pyhiinvaeltajia kohdeltiin yhä tylymmin ja halventavammin. Pyhiinvaeltajia palasi alinomaan Pyhältä maalta kertomaan siitä julmuudesta ja sorrosta, jonka alaisina olivat matkalla olleet.
Maaperä oli siis kaikin puolin valmistettu, kun Amiensin Pietari alkoi hehkuvilla puheillaan vaatia Länsimaitten ritaristoa valiottamaan takaisin Pyhän maan. Iberian niemimaalla oli taistelu jo sitä ennen alkanut muhamedilaisten valtakuntain rappeuduttua. Kaikkialta Europasta saapuneitten vapaaehtoisten ritarien avulla Pyreneitten suojissa säilyneet pienet kristityt kuningaskunnat vähitellen alkoivat niemimaata takaisin vallottaa. Luultavasti olisivat Kastilia, Aragonia ja Portugali jo silloin voineet lopullisesti karkottaa maurit koko niemimaalta, elleivät nämä olisi saaneet apua Marokosta. Paavi lienee sen vuoksi aikonut suunnata ensimäisen ristiretken Espanjaan, tämän taistelun loppuun saattamiseksi, mutta Byzantionin vaaranalainen asema ja pyhiinvaeltajain kärsimykset pakottivat kääntymään itää kohti. Pyreneitten niemimaan eteläosa pysyi sen vuoksi aina Uuden ajan alkuun saakka muhamedilaisena.
Ensimäisen kerran uusi nuori Europpa esiintyi suuressa yhteisessä yrityksessä, lähtiessään ensimäiselle ristiretkelle. Mitkä lienevätkin olleet monen yksityisen syyt, mitä syrjävaikuttimia lieneekin ollut kansain ja hallitsijain päätöksiin vaikuttamassa, empimättä on myönnettävä, että se henkinen liike, joka sai nämä sodat aikaan, oli kantava ja vilpitön ja vaikutti arvaamattoman lujittavasti Europan oloihin vuosisadoiksi.
Läänityslaitos oli silloin kehittynyt kukkaansa, länsimainen ritarista tunsi voimansa ja oli nyt saanut korkean ihanteellisen päämäärän. Uskoninnostus oli suuri ja riemastuksella ritaristo riensi tarjoomaan harjaantuneen kätensä ja miekkansa sen asian palvelukseen, joka yhä uudelleen kohoo kansain ja aikain korkeimmaksi, mihin muotoihin se kulloinkin pukeutuneekin. Koko nuoressa loistossaan, kiiltävissä haarniskoissa, raudalla suojeltujen upeitten ratsujen selässä, knaapit ja asemiehet saattajinaan, ratsastivat urhoollisimmat miehet jokaisesta kristitystä maasta, kokoontuen matkalla suuremmiksi joukoiksi, niinkuin purot joiksi, paisuen vähitellen armeijoiksi, joitten raskaitten varustuksien alla kentät vapisivat, kun ne eri tahoilta suuntasivat kulkuaan kohti yhteistä päämäärää. Kuinka moni sille matkalle jäi! Mutta vaikka jääneillä oli surijansa, vaikka lukemattomat lesket ja orvot itkivät heidän puolestaan kyynelensä, niin ei heidän kuolemaansa kuitenkaan säälitty, sillä he olivat perineet taivaan. Semmoisen suuren ja yhteisen ajanliikkeen edessä vaikenivat kaikki valtiolliset syyt, sillä tunnesisällyksensä ja siveellisen arvonsa vuoksi se oli kaikkien valtiollisten syitten yläpuolella. Tältä kannalta on ristiretkiä ensi sijassa arvosteltava ja vasta toisessa sijassa huomioon otettava monenlaiset syrjävaikuttimet ja jälkiseuraukset, jotka saavat selityksensä siitä, että ihminen parhaissakin aikeissaan samalla, ehkä usein itsetiedotta, ajaa omia itsekkäitä etujaan.
Ristiretken vaiheet ovat lukijoille siksi tunnetut, ettei meidän tarvitse niihin tässä puuttua. Johdamme muistoon vain muutamia päätapauksia.
Ensin lähti matkaan alhaista kansaa Amiensin Pietarin johdolla, mutta jo Vähässä Aasiassa nämä huonosti varustetut ja hajanaiset joukot saivat surkean lopun. V. 1096 lähti sotaan harjaantunut ritaristo liikkeelle. Eri teitä kokoonnuttiin Konstantinopoliin, josta Aleksios Komnenos saattoi joukot salmen poikki Vähään Aasiaan. Kun oli suunnattomia vaikeuksia voittaen marssittu Vähän Aasian poikki, niin vallotettiin Edessä Eufratin rannalla ja Antiokia, jonka Seldshukit vasta vuosikymmentä aikaisemmin olivat Byzantionilta anastaneet. Ei kymmenettä osaa päässyt Jerusalemin edustalle siitä armeijasta, joka oli viety Konstantinopolista salmen poikki, mutta niin palava oli ristiretkeläisten innostus, että he ylönluonnollisilla ponnistuksilla ja ihmenäkyjen kiihottamina vallottivat Pyhän kaupungin. Siellä nyt verilöylyllä kostettiin pyhiinvaeltajien kärsimykset ja riennettiin heti verissä käsin pyhiin paikkoihin rukoilemaan. Semmoinen oli noitten melskeisten aikain henki. Jerusalemista tuli uusi kuningaskunta ja Bouillonin Gottfriedistä sen ensimäinen hallitsija. Edessä, Antiokia ja Tripolis kuuluivat siihen läänityskuntina. Johanniittain ja Temppeliherrain ritarikunnat perustettiin Pyhän haudan pysyväksi suojelijakunnaksi ja muita myöhemmin.
Toinen ristiretki (1147—1149) tapahtui sen johdosta, että muhamedilaiset olivat vallottaneet takaisin Edessan. Mutta tämä ristiretki jäi melkein tuloksettomaksi.
Kolmannella ristiretkellä (1189—1192) oli tarkotus Jerusalemin takaisin vallottaminen, sillä v. 1187 oli Egyptin sulttaani Saladdin anastanut sen kristityiltä ja uhkasi ajaa heidät pois sekä Palestinasta että Syyriasta. Tällä retkellä olivat johtajina Saksan keisari Fredrik Barbarossa, joka hukkui erääseen jokeen Kilikian rannalla, Ranskan kuningas Filip August ja Englannin kuningas Rikard Leijonamieli. Saksalaiset olivat kulkeneet maisin, Englantilaiset ja Ranskalaiset meritse, ja viimeksi mainitut vallottivat yhdessä Akkon. Viimeiseksi jäi Palestinaan englantilainen joukko, jonka johtaja Rikard Leijonamieli urhotöillään herätti vastustajainsakin ihailua. Hänen ansionsa oli, että osa Palestinasta pelastettiin ja kristityille edes tunnustettiin vapaa oikeus käydä Jerusalemissa pyhiinvaelluksilla.
Neljännellä ristiretkellä, jonka toimeenpanemisessa Italian merikaupungit olivat tehokkaimpia auttajoita, jäätiin tielle ja harhauduttiin maallisempiin toimiin. Vallotettiin kristitty Konstantinopoli ja Byzantilaisen keisarikunnan raunioille perustettiin n.s. Latinalainen keisarikunta. Suurin osa Byzantionin maista jaettiin lääneiksi länsimaalaisille ritareille ja Italian kaupungeille, ainoastaan Vähän Aasian puolella säilyi pieni alue Byzantionin hallitsijasuvulle, Nikaia pääkaupunkina. Mutta Latinalainen keisarikunta oli lyhytikäinen ja sen kukistuttua Konstantinopoli vielä pari vuosisataa oli kreikkalaisen valtakunnan pääkaupunki.
Viimeinen itäinen ristiretki oli se, jonka hohenstaufilainen keisari Fredrik II teki Pyhälle maalle. Enemmän valtiotaitonsa kautta kuin asevoimalla hän sai Jerusalemin vielä kerran kristittyjen valtaan (1229), mutta viidentoista vuoden perästä muhamedilaiset sen jälleen vallottivat, eivätkä kristityt sen koommin ole sitä takaisin saaneet. Egyptin Mamelukit, voitettuaan Ranskan kuninkaan Ludvig IX:nen Afrikassa, vallottivat v. 1290 Akkon, joka oli kristittyjen viimeinen jalansija Palestinan maassa.
Kauemmin pysyivät pystyssä ne pienet valtakunnat, joita ristiretkeläiset perustivat Egean meren saarille. Rhodosta puolustivat Johanniitat aina vuoteen 1522, Kypros joutui lopullisesti Turkkilaisten haltuun vasta kuudennentoista vuosisadan lopulla, Kreta vuosisataa sitäkin myöhemmin. Mutta näitä saaria ei vallotettu muhamedilaisilta, vaan otettiin ne Byzantionilta. Taistelu, jota niistä vielä kauan varsinaisien ristiretkien päätyttyäkin käytiin Turkkilaisia vastaan, jätti paljon romantisia vaikutuksia Länsimaitten kirjallisuuteen, — niihin muistoihin perustuu m.m. Topeliuksen draama »Kypron prinsessa».
Ristiretkillä oli erinomaisen suuri vaikutus Europan elämän kaikkiin ilmiöihin. Itämailla tutustuttiin vanhoihin sivistysoloihin, jotka monessa suhteessa olivat paljon kehittyneemmät ja hienostuneemmat kuin Länsimaitten, tutustuttiin uusiin elämänvaatimuksiin ja nautintoaineihin, uusiin teollisiin menetelmiin ja tieteeseen, joka oli paljon korkeammalla länsimaista tiedettä. Vasta ristiretkien kautta pääsi maantiedekin Länsimailla laajemmalle pohjalle. Eivätkä ne ainoastaan laajentaneet, vaan syvensivätkin maantuntemusta. Se mikä siihen saakka oli tätä tiedettä harjotettu, oli pysynyt hyvin harvalukuisen oppineen piirin tietona, muitten, ylhäisöönkin kuuluvien henkilöitten käsitykset Itämaista ja sen luonnonoloista olivat aivan vaillinaiset ja väärät. Sitä osottaa tuo ensimäinen surkea yritys, joka tapahtui ennen varsinaista ristiretkeä, ja samaa tietämättömyyttä osotti vielä ensimäinen ristiretkikin, jolla suurin osa komeasta rautapukuisesta armeijasta menehtyi suorastaan maantieteellisten tietojen vaillinaisuuden vuoksi. Nämä pitkälliset taistelut ja niitä seuraavat maananastukset, länsimaisten ritarikeskustain ylläpitäminen Palestinassa ja Välimeren saarilla syvensivät valtavasti tietoa näistä maista, niitten asukkaista ja oloista laajimmissakin kansan kerroksissa. Sillä ajalla, jonka Jerusalemi oli kristittyjen käsissä, tulvasi sinne suunnattomat määrät pyhiinvaeltajia. Voimmepa sanoa, että maantuntemus luultavasti oli paljon yleisempikin ja parempi, kuin sen ajan kirjallisuudesta saattaisi päättää, sillä kirjallisuus oli vielä siksi kehittymätön, ettei se suinkaan kyennyt vastaavassa määrässä käyttämään hyväkseen tilaisuutta.
Abessinia.
Ristiretkien yhteydessä voimme muistella erästä etäistä kristittyä maata, jonka maantieteellinen asema oli semmoinen, että se ainakin Palestinassa olisi voinut ratkaista kristikunnan taistelun muhamedilaisuutta vastaan kristikunnalle eduksi, jos tuon maan silloiset olot olisivat olleet semmoiset, että se olisi voinut asemataan hyväkseen käyttää.
Tämä maa oli Abessinia, vanha Axum, jonka vaiheista jo olemme kertoneet, miten se Keskiajan alkupuolella oli yhteydessä Itä-Rooman keisarikunnan kanssa ja keisari Justinianuksen kehotuksesta joksikin aikaa vallotti osan Arabiaakin. Kun muhamedilaisuus levisi Arabiasta ja valtasi Egyptin, niin tuli tuo maa kokonaan eristetyksi kristikunnasta. Sen olemassa olostakaan ei ollut muuta tietoa kuin hämärä huhu. Kerrottiin jossain idässä olevan »Pappi Johanneksen» hallitseman valtakunnan, jonka kanssa ristiretkeläisten muka olisi ollut edullista päästä yhteyteen. Tämän yhteyden toteuttaminen oli kuitenkin mahdotonta, eikä Abessinia sen vuoksi voinut millään tavalla vaikuttaa Länsimaitten taisteluun.
Abessinian sivistyksen kehto oli Tigreessä, jossa oli maan vanha pääkaupunki Axum. Se oli ikivanha paikka, joka jo Egyptin vanhojen hallitsijasukujen aikana oli yhteydessä Niilin laakson kanssa; Egyptin ammoista vaikutusta todistavat näihin saakka säilyneet obeliskit ja patsaat. Ikivanhat olivat niinikään suhteet Heprealaisiin. Abessinialaisten perimätietojen mukaan Axumin varsinainen perustaja oli Hamin poika Kush. Kushin pojasta Aitiopsista muka ruvettiin maata sanomaan Etiopiaksi, joka nimitys muutoin käsitti paljon laajemmaltakin maata. Erään toisen raamatullisen tarinan mukaan oli 11:llä vuosisadalla e.Kr. Sheban (Saban) kuningatar Maketa Abessinian hallitsija. Käydessään Juutalaisten kuninkaan Salomonin vieraana, hän oli mennyt tämän kanssa naimisiin ja avioliitosta synnyttänyt pojan, joka David I:n nimellä oli astunut Etiopian valtaistuimelle. Hänestä johtavat Abessinian hallitsijat vielä tänä päivänä sukujuurensa. Mutta vasta Kreikkalaisten kautta näyttää kultuuri saaneen Abessiniassa lujemman jalansijan. Kreikan kieli oli hovikieli ja uskontoon sekaantui paljon kreikkalaisia käsitteitä. Korkeimmillaan oli Abessinian sivistys ensimäisinä vuosisatoina ajanlaskumme jälkeen, jolloin sinne kristinuskokin tuotiin. V. 333 kuningas Uizanas oli ulottanut valtansa Etelä-Arabiaan saakka, halliten siis kaikkia maita Bab-el-Mandebin salmen kahden puolen. Muistokirjotuksessa hän vielä nimittää itseään kreikkalaisen sotajumalan Areksen pojaksi, mutta mahdollista on, että se oli juuri hän, joka kääntyi kristinuskoon. V. 523 pyysi keisari Justinianus Axumin hallitsijaa Kalebia pakottamaan Arabiassa mellastavat juutalaiset lakkauttamaan kristittyjen vainot ja Kaleb täyttikin tämän pyynnön, levittäen siten jälleen valtaansa, joka oli alkanut rappeutua. Pian kuitenkin Etelä-Arabia uudelleen menetettiin ja muhamedilaisuuden ensimäiset aallot pian vyöryivät sen ylitse.
Abessinia sitten kävi mitä omituisimpain vaiheitten kautta. Vanhan salomonilaisen hallitsijahuoneen syöksi ensimäisen vuosituhannen loppupuolella valtaistuimelta Judith niminen juutalainen nainen, joka surmautti sen jäsenet melkein sukupuuttoon. Juutalaisia oli muuttanut Abessiniaan niin runsaasti, että kruunu maan pohjoisosissa pysyi enemmän kuin 350 vuotta juutalaisten hallussa. Kolmannellatoista vuosisadalla kristinusko uudelleen kohosi sorretusta asemastaan, juutalainen hallitsijahuone kukistui ja vanha salomonilainen nousi uudelleen valtaistuimelle. Samaan aikaan alkoivat kuitenkin muhamedin uskon levittäjät ahdistaa maata niin ankarasti, että Abessinian hallitsijat hädissään pyysivät Länsimaitten kristikunnalta apua. Mamelukeilla oli siis hyvä syy koettaa estää ristiretkeläisiä pääsemästä Egyptin kautta Abessinian kanssa yhteyteen. Heidän maansulkemuksensa oli niin tehokas, että Länsimailla oli vain häälyviä ja suuresti liioteltuja huhuja koko valtakunnan olemassa olostakaan. Vasta viidennellätoista vuosisadalla alkoi saapua luotettavia tietoja ja avunpyyntöjä, jotka aluksi kohdistuivat paaviin. Aseellista apua eivät Abessinialaiset kuitenkaan saaneet, ennenkun Portugalilaiset olivat ilmestyneet Intian merelle. Heidän avullaan Abessinialaiset karkottivat muhamettilaiset, jotka sillä välin olivat maan vallottaneet, ja Abessinia on siitä pitäen säilyttänyt itsenäisyytensä ja vanhettuneen kristinuskonsakin, vaikka se ainaisten sisällisten riitojen vuoksi onkin pysynyt heikkona ja kaikista vanhoista kristityistä maista enimmän takapajulla.
Italian kauppakaupungit.
Ristiretket tuskin olisivat olleet mahdollisia, eivät ainakaan siinä laajuudessa, kuin ne tapahtuivat, ilman Italian kaupunkien ja niitten laivastojen apua. Nämä olivat sen jälkeen, kun Sarasenit torjuttiin Italiasta ja Byzantion oli alkanut toipua masennustilastaan, Välimeren itäosissa kehittäneet erittäin vilkkaan kaupan. Näillä laivastoilla myöhempien ristiretkien armeijat kulkivat meren poikki ja niitten apua oli suuressa määrin kiittäminen siitä, että Syyrian rannikkokaupungit voitiin vallottaa ja yhteyttä Länsimaitten kanssa ylläpitää. Varsinkin neljännellä ristiretkellä niitten apu oli tehokas, ja siitä syystä Italian kaupungit saivat suuren osan Byzantilaisen valtakunnan merimaista, kun tämä ristiretki päättyikin kreikkalaisen keisarikunnan jakamiseen. Ristiretkien lopussa Italian kaupungeilla sen vuoksi oli kerrassaan vallitseva asema Välimeren kaupassa.
Amalfi, joka Sarasenien Italiaa uhatessa oli omain etujensa hyväksi ruvennut heidän palvelukseensa, käänsi aseensa yhteistä vihollista vastaan, kun Normannit olivat Sarasenit meren taa karkottaneet. Mutta se oli osannut hyvin käyttää välittävää asemaansa. Jo kymmenennen vuosisadan alussa Amalfilla oli kauppa-asemia kaikkialla Etelä-Italiassa ja Sisiliassa, Adrian meren itärannalla ja Konstantinopolissa. Sarasenilaisissakin kaupungeissa amalfilaiset olivat osanneet hankkia itselleen kauppaetuja. Mutta jo ristiretkien aikana tämän kaupungin merimahti heikontui, ja neljännen ristiretken saaliinjaossa se sai tyytyä hyvin vähäpätöiseen osaan. Amalfi vallitsi mahtinsa aikoina varsinkin silkin kauppaa. Se oli Italian länsirannikon muitten kaupunkien varsinainen purjehdusopettaja. Sanottiin, että kompassikin oli amalfilaisen Flavio Giojan keksintö: mutta epäilemättä kompassi tuotiin Itämailta ja oli Italiassa yleiseen tunnettu jo ennen Giojaa.