Part 27

Valtansa mahtavuuden ajalla, kahdeksannesta kolmanteentoista vuosisataan saakka, Arabit kaikella voimallaan jatkoivat vallotuksia, maitten tutkimista ja kauppaa. Maalla varsinkin moslemilaiset matkustajat ja kauppiaat laajensivat yhteyksiä ja maantuntemusta. Varhaisemmat kalifit uusia maita vallottaessaan samalla hankkivat niistä tietoja. Kun Tarik ja Musa olivat anastaneet Espanjan, niin Damaskon kalifi Valid käski heitä keräämään tietoja maasta ja sen varoista. Kalifien valta laajimmillaan ollessaan ulottui Intian rajoilta Pyreneihin saakka, ja niin saattoivat arabialaiset matkustajat esteettä kulkea idästä länteen melkein halki koko siihen saakka tunnetun maailman. Gangeen ja Jaxarteenkin tuonpuoliset, Bolortagin takaiset maat, joissa ei siihen saakka ollut kukaan käynyt, tulivat nyt Arabeille tunnetuiksi. Keski-Aasian ja Etelä-Venäjän aroilla he ensimäiseksi liikkuivat laajemmalta kauppiaina. Etelään päin tunkeuduttiin Saharan poikki Sudaniin ja saatettiin tämä tuntematon maa arabialaisen vaikutuksen alaiseksi.

Arabien karavaanireitit.

Kalifikunnan tärkeimmät kauppatiet kulkivat tietenkin Mesopotamian molempien virtain laaksoja, haaroen niistä eri suunnille. Valtakunnan kauppa samoin kuin valtiollinen mahtikin keskittyi Bagdadiin ja Bassraan.

Kaupan mukana muhamedin usko sai jalansijan monessakin paikoin Etu-Intian rannikolla, mutta lisäksi koettivat Arabit asevoimalla lannistaa ja käännyttää koko Intian, vieläpä Kiinankin. Kahdeksannen vuosisadan alussa kalifi lähetti kaksi sotapäällikköä, joitten piti eri teitä pyrkiä Kiinaa vallottamaan ja kilpailla, kumpi ennen ennättäisi perille. Voittajan piti saada silkkimaa hallitakseen. Pohjoinen armeija valtasi Bokharan ja Samarkandin ja samosi Jaxarteen yli Ferghanan kautta Kashgariin. Eteläinen armeija oli jo saapunut Intian Multaniin, kun kalifi äkkiä kuoli, ja molemmat yritykset jäivät kesken. »Taivaan poika» oli jo koettanut lahjoilla ja kauniilla lupauksilla torjua lännestä uhkaavaa myrskyä. Sen jälkeen ei yrityksiä uudistettu, muhamedilaisten vallotushimo lauhtui, ja eteneminen seuraavina aikoina tapahtui etupäässä rauhallisen kaupan kautta. Hindustanin sisäosat sen vuoksi pysyivät Arabeillekin jotenkin tuntemattomina. Pohjoisia teitä kuljettiin Tarimin syvänteen ja Mongolian kautta karavaneilla Kiinaan, mutta Arabien vallotukset eivät olleet niin pysyväisiä, että he niillä kulmilla olisivat kyenneet tätä maanpäällistä reittiä hallitsemaan. Turkkilaiset paimentolaisheimot tuon tuostakin sulkivat tien ja ryöstivät karavanit. Intiaan kuljettiin maisin kahtakin tietä, joko etelämpää Baludshistanin kautta Indos joen suuhun, tai pohjoisempaa Kabuliin ja sieltä Punjabiin. Mutta useimpia niistä tavaroista, joita idästä saatiin, tuottivat kalifikunnan maat itsekin. Mervissä ja Bokharassa oli silkinviljelys päässyt hyvään voimaan, helmiä ja kalliita kiviä saatiin Arabian rannoilta ja Persian vuorista, pumpulia, sokeriruokoa, myrrhaa ja savusteita, kudottuja ja kirjailtuja kankaita, kalliita ja hyvänhajuisia puita, norsunluuta ja kaikenlaisia metalleja varten ei myöskään tarvinnut lähteä valtakunnan rajan poikki, ei edes Harun-al-Rashidinkaan aikana, vaikka valtakunnan rajat silloin jo olivat suvenneet.

Pohjoista kohti kulki kalifikunnan rajoilta kauppa, jonka suuruus ajan oloihin nähden oli kerrassaan hämmästyttävä. Samarkandista ja Bokharasta kulki karavanireitti Asovin järven sivu, jonka Arabit ensiksi karttoihin piirsivät, Kaspian merelle ja Derbendin kautta Volgan laaksoon. Etelä-Venäjällä vallitsivat siihen aikaan Khazarit, jotka suvaitsivat muhamedilaisia, kristittyjä, juutalaisia ja pakanoita, kaikkia samalla tavalla. Tätä tietä saapuivat Pohjoismaihin ne arabialaiset rahat, joita täällä on niin paljon löydetty aina Vienan rannoilta saakka. Saksassa oli eräässä Mainzista löydetyssä aarteessa kokonaista 15,000 arabialaista rahaa. Näitä kauppateitä matkusti muun muassa kalifi Moktaderin lähettiläs Ibn Fozzlan Bulgarien pääkaupunkiin Volgan rannalle, ja hän on ensimäinen, joka antaa laajemman kuvauksen Venäjästä Keskiajan keskivaiheilla. Massudi maantietoteoksessaan kertoo näitten seutujen maantieteestä ja kansatieteellisistä oloista vielä tarkemmin. Kuvaavaa on, että Arabialaisten tiedot Keski-Europan maista olivat paljon vaillinaisemmat, niin että esim. Tonavan luultiin alkavan suuresta järvestä.

Arabien maantiede.

Arabeilla oli siis koolla aineksia maantiedon kirjottamiseksi runsaammin kuin ainoallakaan kansalla ennen heitä. Ja heillä oli työlleen kunnollinen perustakin, sillä Ptolemaioksen ja Strabonin maantiedeteokset olivat heille tunnetut vuosisatoja ennen kuin Länsimailla, he käsittivät niiden arvon ja koettivat rakentaa edelleen samalle pohjalle. Arabeissa vaan ei ollut Kreikkalaisten laajanäköistä nerokasta henkeä, ja siinä syy, miksi he eivät voineet runsaita aineksiaan paremmin eduksi käyttää.

Arabit olivat kuitenkin etevä sivistyskansa, vaikkei heidän perustamansa uskonto olekaan sivistykselle suosiollinen. He eivät saattaneet hallitsemiansa kehittyneitä maita rappiolle, niinkuin myöhemmin Turkkilaiset, vaan päin vastoin kohottivat ne uuteen kukoistukseen. Kalifit ensimäisen vallotuskiihkon asetuttua suosivat tieteitä ja taiteita ja varsinkin maantiedettä. Kalifi Almamun (813—833) varsinkin harrasti tätä tiedettä. Hän kutsui hoviinsa islamin etevimmät »matematikot» eli filosofit ja rakennutti kaksi tähtihavaintoasemaa, toisen Bagdadiin, toisen Damaskoon. Laadittiin kartta, johon piirrettiin Ptolemaioksen pituus- ja leveyspiirit ja kaikkien siihen aikaan tunnettujen paikkain maantieteellinen pituus ja leveys koetettiin määrätä. Ptolemaioksen maantiedettä lisättiin sanskritilaisilla tiedoilla ja käytettiin Intian trigonometrisiä menetelmiä. Alfergany niminen oppinut kirjotti ensimäisen arabialaisen teoksen astrolabista, koneesta, jonka avulla paikkain tähtitieteellinen asema määrättiin. Almamunin toimesta vielä suoritettiin uusi astemittaus, jotta saatiin tarkempi arvo asteen pituudelle. Hänen seuraajainsa aikana kirjotettiin useita teoksia, joissa Arabien maantuntemus, heidän laajat yhteytensä Itämaitten kanssa muistoon säilytettiin. Kymmenennen vuosisadan keskivaiheilla eli Massudi, joka oli matkustanut tavattoman laajalti ja samalla oli etevin varhaisemmista maantieteilijöistä.

Edrisi.

Mutta etevin arabialaisen maantieteen tutkijoista oli Edrisi, joka eli Sisilian normandilaisen kuninkaan Rogerin hovissa (1099—1154). Hän oli kotoisin Ceutasta, Marokon rannalta, oli matkustanut laajalti sekä Länsi-Europassa, että Pohjois-Afrikassa, ennenkun asettui Palermoon, jossa hän joutui niin suureen kunniaan, että tieteellisten ansioittensa vuoksi korotettiin paroniksi. Kuningas Roger lähetti miehiä kaikkiin maan ääriin kokoamaan aineksia hänen teostaan varten. Normandilaisessa hovissa oleskelevilta pohjoismaalaisilta hän sai tietoja Skandinaviasta, Suomesta ja Vienasta, ynnä pohjanmiesten retkistä Pohjois-Atlantilla. Maantiedeteoksensa hän omisti kuninkaalle, korotettiin kreivin arvoon ja valmisti sitten hopeisen taivaanpallonsa ja maakiekkonsa, johon oli piirretty »koko tunnetun maan piiri ja kaikki sen joet».

Arabialaisissa maissa ei Edrisin aikana ketään sanottu oppineeksi, joka ei ollut matkustanut ainakin kaikkien islamilaisten maitten kautta pitkin ja poikki. Arabialainen tiede herätti kaikkialla Länsimailla niin suurta huomiota, että aljettiin oppia arabian kieltä ja tutkia sen kirjallisuutta ja sitä tietä uudelleen tutustuttiin kreikkalaiseenkin maantieteeseen.

Edrisi ei ollut ainoa arabialainen oppinut, joka uskonnolliset ennakkoluulot syrjäyttäen viihtyi kristittyjen seurassa, vieläpä aikana, jolloin parhaillaan käytiin kiihkeintä uskonsotaa Pyhän maan omistamisesta. Heratista kotoperäinen Al Heravy (k. 1215) oli Byzantionin keisarin Manuel Komnenoksen ystävä. Hänen oppiaan kunnioitettiin niin suuresti, että ristiretkeläiset v. 1192 soivat hänelle suojeluksensa, saatuaan hänet vangiksi. Mutta Al Heravykin oli puolestaan niin ylpeä arvostaan, ettei hän ottanut vastaan Rikard Leijonamieltä, kun tämä halusi häntä puhutella. Hän oli juuri palannut eräältä pitkältä tutkimusretkeltään ja kieltäytyi suuttuneena vastaan ottamasta ruhtinasta, jonka miehet olivat häirinneet hänen rauhaansa ja turmelleet hänen matkansa tulokset. Sanottiin hänen ennen kuolemaansa matkustaneen kautta maailman Pyreneistä Kiinaan ja Abessiniasta Tonavaan saakka. Hänen kertomuksensa »Idän valtakunnasta» oli ainoa teos, jota sekä kristityt että arabit ja turkkilaiset yhtä hartaasti tutkivat.

Ibn Batuta oli kuuluin kaikista arabialaisista matkustajoista, mutta hänestä kerromme myöhemmin. Varsinaisena maantieteilijänä saavutti mainetta oppinut ruhtinas Abulfeda (1273—1331), synnyltään Ejubin huoneen prinssejä. Taisteltuaan monta tuimaa kahakkaa ristiretkeläisiä vastaan hän sai Egyptin sulttaanilta läänikseen Hamahin pienen sulttaanikunnan pohjoiseen Damaskosta ja hallitsi siellä yli kaksikymmentä vuotta rauhassa ja loistossa, omistaen aikansa tieteille. Hän auttoi auliisti kaikkia oppineita, joita hänen hoviinsa kokoontui. Abulfeda kirjotti paitsi historiallisia teoksia laajan, tietosanakirjan muotoon laaditun maantiedeteoksen, joka kuitenkin etupäässä perustui Strabonin maantietoon.

Arabien maantieteen suurimpia ansioita on se, että he kokosivat runsaita tietoja eri kansoista, eikä näitä ansioita himmennä sekään seikka, että he niin mielellään kaikkeen yhdistivät ihmeitäkin; se oli koko Keski ajalle ominaista.

Arabien oppi maailman rakennuksesta.

Ollen hartaita tähtitieteen tutkijoita, Arabit luonnollisesti muodostivat mielipiteen maailman rakennuksestakin. He luulivat maailman olevan kootun yhdeksästä toisensa sisällä olevasta pallosta, jotka yhteensä muodostivat maailmanpallon. Heidän oppinsa oli siis jotenkin sama kuin Pythagoraan koulun, joka luuli »avaruuksien ihanan soiton» syntyvän siitä, kun nämä pallot kiertäessään hankasivat toisiaan vastaan. Sisimmän pallon sisällä on muka maa, tämän ulkopuolella se pallo, jossa kuu on, sen päällä Merkuriuksen pallo, sitten Venuksen, Auringon, Marsin, Jupiterin, Saturnuksen ja kiintotähtien pallot ja ylinnä kaikista on pallojen pallo, »sfeerien sfeeri». Kaikki nämä pallot liikkuvat, toiset, esim. kaikkein korkein, idästä länteen, toiset taas, kuten kiintotähtien ja planettien pallot, lännestä itään. Ja vielä toiset kiertävät näihin nähden suorakulmaisesti. Toiset palloista eivät kuitenkaan pyöri saman keskipisteen ympäri kuin toiset, vaan niitten keskipiste on syrjässä. Pyörimisnopeus oli toisilla suurempi, toisilla pienempi, mutta yleensä ne kaikki pyörivät sangen nopeaan. Korkeimmat pyörivät niin nopeaan, että ne muka sillä ajalla, jolla hevonen kohottaa etujalkansa ja sen jälleen maahan laskee, pyörivät eteenpäin 3,000 parasangia (noin 18,000 kilom.).

Massudi otaksui olevan seitsemän taivasta, jotka luotiin samalla kuin maakin, sunnuntaina ja maanantaina. Ensimäinen taivas oli viheriäisestä smaragdista, toinen hopeasta, kolmas punaisesta rubinista, neljäs helmiäisestä, viides puhtaasta kullasta, kuudes topasista, seitsemäs vihdoin tulesta. Seitsemännessä enkelit seisoivat, toinen jalka ilmassa, ja lauloivat Herran ylistystä. Kaswini luuli enkelien olevan eri kokoisia ja täyttävän koko taivaan avaruuden. Yhdessä Jumalan majestettisuuden kanssa ne painoivat niin paljon, että siitä taivaan liitokset natisivat. »Niin on sen Jumala säätänyt», arvelee Kaswini hurskaasti. Itse maan Kaswini luuli olevan kalan selkään kiinnitetyn. Vesi, jossa tämä kala ui, lepäsi kallioilla, nämä taas enkelin selässä, enkeli vuorostaan lepäsi alemmalla kalliolla ja tätä kannatti tuuli.

Mieltäkiinnittävämmät olivat Arabien mielipiteet maan ilmakehän ja vesien ilmiöistä. Kaswini luuli ilman ulottuvan kuuhun saakka ja jakautuvan kolmeen kehään. Lähinnä kuuta muka oli uloin kehä, tulinen ja äärettömän kuuma, keskimäinen kehä taas oli tavattoman kylmä ja se kehä, joka maata lähinnä ympäröi, lauhkea. Tämän ilmakehän lauhkeuden Arabit aivan oikein käsittivät johtuvan siitä, että maanpinta heijasti auringon säteitä. Sen korkeuden he arvostelivat 16,000 kyynäräksi, vähän suuremmaksi siis, kuin maan korkeimpien vuorien korkeus on. Sateen runsaus ja jakautuminen eri seuduille muhamedilaisen käsityksen mukaan riippui yksinomaan Allahin tahdosta. Allah kaikkiviisaudessaan antaa sadetta ainoastaan semmoisille seuduille, joissa ihmisiä asuu, mutta hedelmättömät erämaat hän jättää satamatta. Maan ja meren keskinäiset suhteet ovat niinikään Luojan säätämät. Oikeastaan vesipallon pitäisi olla semmoisen, että vesi peittää maata tasan kaikkialla, ja ettei maata siis näkyisi missään veden päällä. Mutta maalla oleskelevain eläväin hyväksi, joista ihminen on etevin, on Kaikkivaltias luonut ryhmyjä, jotka saarina kohoavat suuren vesipallon sisästä. Ja veden on Luoja jakanut kahtia, niin että osa on suolaista, osa suolatonta, jotta kullakin eläinlajilla olisi missä asua, sillä jollei meren vesi olisi suolaista, niin se voisi ruveta mätänemään ja levittämään pahoja löyhkiä, joista vihdoin kaikki luomakunta kuolisi. Tämän estämiseksi jumalallinen kaitselmus on tehnyt veden suolaiseksi sillä tavalla, että se on antanut maan suolaisten ainesten syttyä auringonvalon vaikutuksesta ja sekaantua veteen. »Kiitetty olkoon siis Herra, jonka olemus on korkea ja jonka selvät todistukset ovat ilmeisinä silmiemme edessä.»

Luonnonmaantiede.

Kerrassaan suuripiirteinen on Arabien käsitys merien synnystä. Maailmanoppinsa kannalta he pitävät sitä seikkaa, että maata yleensä on kuivilla merenpinnan yläpuolella, yhtenä Luojan suurimmista ihmeteoista. Maan paljastumisen veden peitosta luulee Kaswini johtuvan siitä, ettei maanpallokehällä ja aurinkokehällä ole aivan sama keskipiste. Tästä muka seuraa, että aurinko maata kiertäessään sivuaa toisia paikkoja lähempää kuin toisia. Vesi lämpiää enemmän niissä kohdissa, jotka ovat aurinkoa lähinnä, ja »veden luontoon kuuluu, että se lämmetessään pakenee niihin meren osiin, joissa se on varmassa turvassa, missä oi ole jäätymisestä pelkoa. Kun se sinne pakenee, niin paljastuu maa pallon vastakkaiselta puolelta, s.o. siinä suunnassa, joka on auringosta etäimpänä.» Mutta etelän puoli on lähempänä aurinkoa, pohjan puoli siitä etäimpänä. Sen vuoksi on etelän puoli tullut mereksi, pohjan puoli kuivaksi maaksi.

Samalla teologisella tavalla selitetään kaikki muutkin maantieteelliset ilmiöt, mikäli ne olivat Arabeille tunnettuja. Kaswini esim. aivan oikein selittää luoteen ja vuoksen vaihtelun johtuvan kuun vaikutuksesta, mutta sitä hän ei kuitenkaan älyä, että se on kuun vetovoima, joka on tuohon säännölliseen aaltoilemiseen syynä. Hän arveli kuuvalon tunkeutuvan meriveden läpi aina meren pohjaan saakka ja heijastuessaan takaisin pohjakallioista samalla lämmittävän päällä olevaa merivettä, niin että se kuumeni ja samalla oheni ja pyrki laajenemaan. Mutta laajeneminen tapahtuu ainoastaan pinnalla, merivesi siitä paisuu ja lainehtii rantoja vastaan ja osaksi peittää niitä tulvallaan, kunnes kuu on kulkenut taivaalla korkeimman kohtansa ohi, jonka jälkeen vesi jälleen jäähtyy ja palaa alkuperäiseen tilaansa. Profeetta oli Kaswinin mielestä lausunut julki tämän syvän luonnontotuuden seuraavilla runollisilla sanoilla: »Maata vartioiva enkeli pistää mereen jalkansa, ja siitä syntyy vuoksi, ja kun se nostaa sen merestä, niin siitä syntyy luode.»

Näitten mielikuvituksen luomien ihmekäsityksien keralla on arabien luonnonmaantieteessä kuitenkin monta oikeatakin havaintoa. Albiruni esim. sattuvasti nimittää maailman selkärangaksi sitä mahtavaa vuorijonoa, joka Pyreneittcn ja Alppien kautta kulkee Iraanin ylängön reunaa Turkestaniin ja Sisä-Aasiaan. Tämmöinen vertauskin jo osottaa laajempaa näköpiiriä, mutta lisäksi on huomio oikeakin. Niinikään hän kertoo merenpinnan toisin paikoin vaihtelevan, Lakkadivien ja Maledivien saarilla kun koralliriutat toisin ajoin olivat kuivilla, toisin ajoin meren peitossa. Jotenkin yleiseen käsitettiin n.s. denudatsion, eli paljastavien voimien vaikutus maan muotoiluun, kuten vuorien ja kukkulain kuluminen veden, tuulen ja ilman vaikutuksesta, siitä syntyväin lietteitten kasaantuminen taas maanpinnan syvennyksiin. Kaswini kirjottaa melkoisella ymmärryksellä näistä ilmiöistä, joitten kautta maantiede nykyään enimmäkseen selittää koko maanpinnan muotoilun. Massudi taas täydellä ymmärryksellä, vaikka samalla ihmetyksellä, lausuu julki sen tosiasian, että Eufrat ja Tigris vähitellen täyttävät Persian lahtea; liettyminen oli muka tapahtunut niin nopeaan, että Hira niminen satamapaikka, jossa kiinalaiset alukset usein kävivät ensimäisen vuosituhannen keskivaiheilla, vähitellen oli maattumisen kautta siirtynyt kauas maan sisään, ja tämä kaikki oli tapahtunut kolmensadan vuoden kuluessa. Albiruni taas arvelee, ehkä kreikkalaisten mestariensa vaikutuksesta, että Bengal oikeastaan on vanha merenlahti, joka on Gangeen ja sen syrjäjokien kuljettamasta lietteestä maattunut.

Kasvimaantieteen alalla Arabit ovat tehneet joukon arvokkaita havainnolta. He kiinnittivät huomiota varsinkin taatelipalmun levenemiseen, tämä puu kun on heidän kotimaansa varsinainen leipäkasvi. He ottivat tarkan selon sen kasvupaikoista Espanjasta ja Marokosta aina Kiinaan saakka. Mutta sitä paitsi he tarkalla silmällä tutustuivat kaikkiinkin kasvistoilmiöihin niissä maissa, jotka tulivat heidän vaikutusvaltansa ja kauppansa piiriin. Verraten harvoin he tulivat vääriin johtopäätöksiin. Tämmöisistä mainittakoon, että he luulivat jalokivien, kivennäisten ja vuorien runsaimmin kehittyneen päiväntasaajan seuduilla, ihmisten ja eläinten lauhkeilla keskileveyksillä, etäisen pohjoisen taas parhaiten soveltuvan kasvistoa, mutta ei sitä vastoin muita luonnonvaltakuntia varten. Tämä harhakäsitys, joka näkyy perustuvan tietoon pohjolan laajoista, harvaan asutuista metsäseuduista, periytyi Länsimaitten skolastikoille ja heiltä Columbukselle, joka sen vuoksi luuli kuuman ilmanalan maissa tavattavan runsaimmat aarteet jalokiviä ja kultaa. Siitä syystä hän Guanahanista pyrki yhä etelään päin, toivoen siellä tulevansa yhä rikkaampiin maihin.

Oikeammat ovat monet erikoishavainnot, joita Arabit tekivät kasvimaantieteen alalla. Iztahri oli huomannut, ettei palmuja kasva siellä, missä lumi pysyy maassa jonkin aikaa sulamatta. Abulfeda tiesi, että Englanti sateisine, kesällä viileine säineen on viininviljelyksen pohjoisrajan takana. Mutta varsinkin mausteista, inkivääristä, pippurista ja mausteneilikasta oli kaikillakin näillä arabialaisilla maantieteilijöillä tarkka tieto. Aina 17:teen vuosisataan mausteet ynnä muutamat ylellisyystuotteet ja jalot metallit olivatkin maailmankaupan tärkeimmät tavarat, vasta sen jälkeen alkoivat sokeri, kahvi, tee, indigo ja puuvilla voittaa maailmankaupassa yhä enemmän alaa. Mutta Arabit hallitsivatkin kaikkia Itämaitten kauppateitä Keskiajan lopulle saakka, ja luonnollista sen vuoksi oli, että heillä oli tarkat tiedot kauppatavarain syntyperästäkin. Heidän tietonsa kasvupaikoista ovat nykyajan tutkimukselle tärkeänä johtona Europan viljelyskasvien kotimaan ja levenemisen selville saamiseksi. Mainittakoon esimerkiksi sitrona, pomeranssi ja oranssi, jotka nykyään ovat Etelä-Europassa niin tärkeitä viljelyskasveja. Etelä-Europpa ei ole niiden kotimaa. Massudi niistä antaa »Kultaisissa niityissään» muutamia vaihetietoja, jotka ovatkin ainoat mitä on jälkimaailmalle säilynyt. Jo Aleksanteri Suuren Intian retkellä Kreikkalaiset olivat kuulleet, että Persiassa ja Meediassa kasvoi ihmepuu, jolla oli kauniit kultaiset hedelmät. Pian tuo »Meedian omenapuu», sitrona, sitten siirrettiin Kreikkaan, ynnä Vähään Aasiaan ja arvatenkin Etelä-Italiaankin, mutta sitä viljeltiin vain koristepuuna, koska sen hedelmiä ei voitu happamuutensa vuoksi syödä. Vasta 10:llä vuosisadalla Etelä-Europpa sai arvokkaimmat »etelähedelmänsä», sillä vasta silloin siirrettiin sinne, Massudin tietojen mukaan, limoni ja pomeranssi kotimaastaan Intiasta. Oranssi saapui Europpaan vasta 15:llä vuosisadalla, lähdettyään sekin alkuaan Intiasta länttä kohti vaeltamaan.

Kansatiede.

Arabien kansatieteellisistä havainnoista ovat tärkeimmät ne, joita he tekivät Kiinassa ja Länsi-Aasiassa ja varsinkin Itä-Venäjällä. He olivat oppineet tuntemaan useimmat idän maat ja kansat, ja näkemistään he tekivät tarkkoja muistiinpanoja. Kiinaankin he olivat sangen hyvin tutustuneet jo ennen mainittujen kaupparetkiensä kautta. Kiptshak-tataarien valtakunnasta, joka oli Kaspian pohjoisilla aroilla, kertovat useat arabialaiset maantieteilijät erinomaisen seikkaperäisesti, etupäässä Ibn Fozzlan, Massudi ja Ibn Batuta, jotka siellä laajalti matkustivat. Vieläpä he tietävät kertoa yhtä ja toista Itä-Venäjän pohjoisosissa asuvista suomalaisistakin kansoista, jopa Jäämeren rannikon Samojedeista.

Ihmiskunnan jakamisessa Arabit ovat likimain Vanhan testamentin kannalla. Eräs arabialainen maantieteilijä kertoo, että kun Noan jälkeläiset lisääntyivät, niin tämä pyysi Herraa jakamaan maan hänen poikainsa kesken. Herra suostui pyyntöön, jonka jälkeen enkeli astui alas taivaasta ja antoi Noalle kolme lehteä, käski panna ne uurnaan ja ottaa siitä kullekin pojalle yhden lehden. Kukin lehti merkitsi kolmatta osaa maasta. Niin sai Sem maan keskiosan, Jafet pohjan puolen siihen saakka, kussa Otava alkaa alati näkyä taivaanrannan yläpuolella, Ham sai maan siitä eteläänpäin. Sama kirjottaja sitten luettelee, mitä silloin tunnettuja kansoja kuului kuhunkin ryhmään, tehden kuitenkin suuria erehdyksiä. Jafetin jälkeläisiksi hän muun muassa lukee Turkkilaiset, Slaavit, Gogin ja Magogin, joilla hän lienee tarkottanut Kiinalaisia, Hamin jälkeläisiksi taas yhdistää Koptit, Berberit ja neekerit. Semin jälkeläisiä muka ovat Arabit, Persialaiset ja Kreikkalaiset, joitten kaikkien vanhat asuinsijat muka olivat olleet Etelä-Arabiassa. Kreikkalaiset olivat vähitellen unohtaneet vanhan kielensä ja muodostaneet uuden frankkien ja muitten länsimaitten kansain kielestä. Kreikkalaisten jälkeläisiä muka olivat Frankit ja Germanit, Ruumit eli Byzantilaiset, jotka ajelivat partansa, ja Armenialaiset, jotka eivät saaneet ajella partaansa rangaistukseksi siitä, että he kerran olivat pilkanneet apostoli Pietarin suurta partaa.

Arabien kuvaukset yksityisten kansain tavoista ja elämänlaaduista ovat tosin jotenkin pintapuoliset, mutta niillä on kuitenkin suuri historiallinen arvo. Monet heidän säilyttäneistään tiedoista ovat koituneet kansatieteelle hyödyksi, kuten kertomukset Turkkilaisten ennustustavoista. Paitsi jalkapohjista he nimittäin kertovat Turkkilaisten ennustaneen eläinten, etenkin vuohen ja lampaan olkaluista. Tämä sama ennustustapa on yleinen Itä-Aasiankin mongolilaisten kansain kesken, — sitä sanotaan »skapulamantikaksi». Sen esiintyminen Japanissa on ollut tärkeänä apuna Japanilaisten sukuperän määräämisessä, sillä se selvään viittaa siihen, että Japanilaiset ovat mannermaalta tulleet ja ovat tataarilaista sukuperää. Sama tapa oli ennen vanhaan yleinen Kiinalaistenkin kesken, jotka muistotietojensa mukaan ovatkin nykyiseen maahansa muuttaneet Keski-Aasian aroilta, kulkien samaa tietä, Kuenlun vuoriston pohjoispuolitse, jota aikoinaan Marco Polo matkusti Kiinan suurkaanin hoviin.

Arabialaisten kirjottajain käsityksiä ilmanalan vaikutuksesta asukkaitten ulkomuotoon ja lahjoihin kuvaavat seuraavat Kaswinin mietteet: »Tiedämmehän kaikki, kuinka aurinko päivällä rataansa kiertäessään vaikuttaa kasveihin, kuten nipukkaan, päivänkakkaraan ja risinikukkaan. Ne kaikki kasvavat ja voimistuvat, kun aurinko alkaa kohota taivaalle. Mutta kun se alkaa laskea, niin ne herpaantuvat ja ovat auringon laskiessa ikäänkuin lakastuneet. Samoin aurinko vaikuttaa luontokappaleihin. Me näemme, kuinka Kaikkivaltias kevään alkaessa ikäänkuin antaa uutta voimaa eläville olennoille, kuinka ne alkavat varttua, reipastua ja kuinka eläinten voimat yhä enemmän karttuvat siksi, kunnes aurinko on noussut korkeimmalle kohdalleen taivaan laelle, joka niitten ylitse kaartuu. Mutta kun se alkaa siitä laskea, niin näitten voimatkin vähenemistään vähenevät aina talvipäivän seisaukseen saakka.»

Arabien kartat.