Part 22

Norjan kuningas Harald Haardraade on parhaita esimerkkejä norjalaisista merirosvoista, sotureista ja vallottajista. Hän taisteli melkein kaikissa kristityissä maissa ja niitten pakana naapureissa ja kaiken päälliseksi aikoi lopuksi purjehtia niihin uusiin maihin, joita oli »navan alta» löydetty. Hän taisteli villipetoja vastaan Konstantinopolin hippodromolla, ui Jordanissa ja puhdisti Syyrian teitä rosvoista. Hän vallotti lujia linnoja Afrikassa, oli yhtä pelätty Venäjällä kuin Englannissakin, etäiseen Islantiin hän sikäläisen nälänhädän aikana toimitti apua. Hän oleskeli kuninkaitten ja ruhtinaitten vieraana Norjassa, Novgorodissa, Sisiliassa ja Englannissa, nousi lopulta itsekin valtaistuimelle ja lauluissaan kehui, että hän oli purjehtinut Europan ympäri.

Harald Haardraade haavottui Stiklestadin tappelussa (v. 1030), jossa Olavi Pyhä kaatui, mutta ystävät pelastivat viidentoista vuotiaan nuorukaisen tanterelta ja salasivat hänet, kunnes hänen haavansa olivat parantuneet ja hänet voitiin lähettää Ruotsin kautta Gardarikiin. Novgorodissa hän oleskeli muutamia vuosia kuningas Jaroslavin vieraana ja retkeili laajalti Idän teillä, kunnes lähti lopulta onneaan etsimään itse Miklagarthiin, jossa niin moni hänen maamiehensä hyvillä palkoilla palveli. Ensiksi hän taisteli Byzantilaisen valtakunnan palveluksessa »Kreikan merellä» ja kukisti sarasenilaiset merirosvot, jotka siellä ryöstivät. Sitten hän suoritti urotöitä vielä etäisemmissä maissa, jonka jälkeen kaikki Konstantinopolin varangit annettiin hänen johdettavikseen — tähän sotajoukkoon kuului paitsi pohjanmiehiä paljon muitakin onnen etsijöitä, slaaveja, englantilaisia, saksalaisia ja latinalaisiakin, mutta Harald armeijoineen ei totellut kreikkalaisia sotapäälliköitä, vaan otti ohjeensa ainoastaan hallitsijalta.

Yhteinen toiminta sen vuoksi kävikin mahdottomaksi ja suurin osa byzantilaisesta sotaväestä palasi takaisin pääkaupunkiin. Mutta Harald miehineen lähti vallotusretkelle Pohjois-Afrikaan, jota pohjanmiehet luulivat maailman rikkaimmaksi maaksi. Siellä sodittiin ja ryöstettiin monta vuotta ja Harald kokosi »suunnattoman paljon kultaa ja kaikenlaisia kalleuksia». Mutta kaikki nämä aarteet hän lähetti Novgorodiin luotettavien miesten keralla, koska hän ei niitä sodassa tarvinnut. »Sitten hän lähti Sisiliaan — ennenkun Normandit vielä olivat sitä vallottaneet — ja anasti siellä monta linnaa neuvokkailla keinoilla. Ja tämän jälkeen hän palasi takaisin Konstantinopoliin joukkoineen ja varustautui lähtemään Jerusalemiin. Kaiken palkkakultansa hän jätti Konstantinopoliin kuninkaan talteen, ja samoin tekivät kaikki muutkin varangit, jotka lähtivät hänen kerallaan Pyhälle maalle. Sitten hän tuli Jerusalem-maahan, ja siellä kaikki kaupungit ja linnat, niin, ja koko maa, joutuivat polttamatta ja hävittämättä hänen käsiinsä. Ja hän kulki Jordanille ja ui siinä ja lahjotti paljon rikkautta Herran haudalle ja Pyhälle ristille ja Jerusalem-maan muille pyhille jäännöksille. Lisäksi hän turvasi tien Jordanille ja tappoi ihmiset, jotka siellä hävittivät ja ryöstivät.»

Mutta palattuaan takaisin Konstantinopoliin hän kuuli, että Magnus Olavinpojasta oli tullut Norjan ja Tanskan kuningas, jonka vuoksi hän erosi »Kreikkalaisten kuninkaan» palveluksesta. Mutta Zoe, joka hallitsi alaikäisen Konstantinoksen nimessä, syytti Haraldia siitä, että hän oli pitänyt osan keisarillekin kuuluvasta sotasaaliista, Harald vangittiin ja oli vähällä päänsä menettää. Mutta Pyhän Olavin avulla ja oman neuvokkaisuutensa kautta hän pääsi vankeudesta ja kosti julmasti, ennenkun pakeni. Miestensä keralla hän tunkeutui keisarin makuuhuoneeseen ja sokaisi hänet ja vei mukanaan prinsessa Marian, jota hän oli turhaan kosinut ja jonka vuoksi hän olikin riitaantunut Zoen kanssa. Kahdella aluksella hän sitten purjehti Bosporon kautta Mustaan mereen, kulkien taidolla kahleen poikki, jolla salmi oli suljettu, ja palasi Dnjeprin ja Kievin kautta Novgorodiin, josta hän otti aarteensa ja Jaroslavin tyttären puolisokseen. »Ja hänellä oli niin paljon aarteita, ettei koskaan ennen oltu nähty niin paljoa yhden miehen hallussa Pohjolassa.» Sillä lukuun ottamatta sitä, mitä hän oli taisteluissa voittanut, oli Haraldilla ollut siitä hyvä onni, että »hän oli kolmasti saanut palatsisaalista. Tapa oli nimittäin semmoinen, että aina kun Kreikan kuningas kuoli, niin hänen varankivartijastollaan oli oikeus käydä kautta koko kuninkaanpalatsin ja ottaa, mitä jaksoivat mukanaan viedä.» Ilmaiseksi he eivät siis palvelleet, mutta olivat omankäden oikeudestaan huolimatta luotettavinta sotaväkeä, mitä Byzantionin hovilla oli. Novgorodista Harald Haardraade kulki Laatokalle ja varusti sen rannalla laivaston, jolla hän purjehti Ruotsin kautta Norjaan, päästen monen vaiheen jälkeen sen kuninkaaksi. Surmansa hän sai v. 1066 sotaretkellä Englantiin, jonka kruunun hän aikoi anastaa, vähäistä ennen kun Wilhelm Vallottaja saapui Kanaalin poikki ja anasti Englannin valtaistuimen.

Sigurd Jorsalfare.

Puolta vuosisataa myöhempi oli Norjan kuninkaan Sigurd Jorsalfaren sotaretki Pyhälle maalle, johon tällä väliajalla ensimäinen ristiretki jo oli tapahtunut. Sigurd matkasi meritse Lännen tietä, samoja vanavesiä, joita edellisinä vuosisatoina pakanalliset viikingit olivat viillettäneet ryöstämään kristittyjä rantoja. Nyt he purjehtivat ristin tunnusmerkeillä ja taisteluhimoaan he saivat sammuttaa otteluissa Saraseneja vastaan. Kertomus tästä viimeisestä suuresta sotaretkestä, mitä Pohjolasta tehtiin meritse Välimeren maihin, on säilynyt »Sigurdin sadussa».

V. 1107 Sigurd, joka oli Irlannin norjalaisen kuninkaan Maunon poika, lähti matkaan. Hän purjehti ensinnä kuudellakymmenellä laivalla Englantiin, viettäen siellä talvea normandilaisen Henrik kuninkaan hovissa. Seuraavana kevännä purjehdittiin pitkin Ranskan länsirannikkoa ja saavuttiin elonleikkuun aikaan Espanjan Galitsiaan, »Jaakopin maahan», jossa pohjanmiehet olivat ennen usein ryöstäneet. Siellä käytiin pyhiinvaelluksella Compostellan Pyhän Jaakon kirkolla, joka jo silloin oli suuressa maineessa. Pohjanmiehet viettivät Galitsiassa seuraavan talven, mutta vanhaan viikinkitapaan he pian riitaantuivat maakunnan hallitsijan eli »jaarlin» kanssa, joka muka ei antanut heille riittävää elatusta, »sillä se oli köyhä ja hedelmätön maa». Norjalaisten ristiretkeläisten ja pyhiinvaeltajain vierailu näytti siis olleen kylläkin pakkovierailua, vaikka he epäilemättä olivat maakunnan haltijalle hyvänä apuna Maureja vastaan. Täyttääkseen varastojaan he ryöstivät erään jaarlin linnoista ja lähtivät sitten Iberian niemimaan länsirantaa pitkin edelleen purjehtimaan, hakemaan parempia majapaikkoja. Lähellä Tajon suuta, nykyisen Lissabonin seuduilla, Sigurd kohtasi laivaston »pakanallisia viikinkejä» — luultavasti Maureja — ja anasti heiltä kahdeksan alusta. Pohjanmiehet olivatkin nyt tulleet sille rintamalle, jolla kristikunnan ja Maurien välillä siihen aikaan taisteltiin, ja rannoille, joilla tuon tuostakin kävi maurilaisia merirosvoja. Pohjois-Portugal oli vasta aivan hiljattain heidän ylivallastaan vapautettu. Henrik Burgundilainen, josta sittemmin tuli Portugalin hallitsijasuvun kantaisä, hallitsi Oportossa Castilian kuninkaan vasallina. Jotkut linnat ja maan eteläosa vielä olivat Maurien hallussa, varsinkin suuri Lissabon ja vahva Cintra, Portugalin kuninkaitten kuulu ulkolinna. Sigurd tarjosi apuaan Henrikille, vallotti Maureilta tämän lujan linnan kaikkine aarteineen ja hakkasi maahan kaikki sen puolustajat. Sitten hän hyökkäsi Lissabonin kimppuun, jossa silloin jo oli parisataatuhatta asukasta, puolet kristittyjä, puolet pakanoita, kuten norjalainen satu sanoo. Mutta vaikka Sigurd koko voimallaan sitä mereltä ahdisti ja »Portugal» maan puolelta, niin oli Lissabonia mahdoton vallottaa; neljäkymmentä vuotta vielä kului, ennenkun sen Portugal sai haltuunsa, tosin pohjanmiesten avulla silloinkin. Paremmalla menestyksellä taisteltiin etelämpänä Alcacer do Salin luona, joka vallotettiin.

Täältä kuningas Sigurd purjehti suoraan Norvan salmeen ja Välimereen, vaikka suuri maurilainen laivasto yritti häneltä tien sulkea. Sadussa vihollisia tosin sanotaan vain »pakanallisiksi viikingeiksi», mutta varmana voitanee pitää, että he olivat maurilaisia merirosvoja, taikka ehkä Andalusian maurilaisen hallitsijan säännöllistä sotaväkeä. Pohjanmiehet lähtivät nyt omin päin taistelemaan, alkaen tavanmukaisen viikinkirosvoilun, vaikka nyt ristin suojassa ja autuuttavana tekona uskottomain maassa. Pakanallinen usko oli heille ennen opettanut, että »soma oli sotahan kuolla», nyt sitä opetti kristinusko ainoastaan rajottaen toiminta-alueita. Hyökättiin Balearien saarille, jotka olivat Maurien eli Sinimiesten rosvolaivastojen pakopaikkoja. Pohjanmiehet vallottivat Minorcan. Ivican ja Forminterran, ajoivat asukkaat vuoriston luoliin, ryöstivät, polttivat, surmasivat, mitä eteen sattui. Forminterrassa oli suuri joukko vääräuskoisia paennut luolaan, jonka suun he olivat varustaneet kahdella kivimuurilla, ulommalla ja sisemmällä, niin että sitä oli tavattoman vaikea vallottaa taikka edes lähestyä. Sillä tämä luola oli, kuten satu sanoo, »sangen korkean ja jyrkän kallion syrjässä, mutta kallio luolan yläpuolella kallistui kuin räystääksi sen yli». Pakanat vartioivat sitä visusti eivätkä pelänneet pohjanmiehiä, vaan härnäsivät heitä ja sanoivat heitä pelkureiksi. Sigurd silloin kannatti maihin pari laivavenettä ja vei ne kalliolle, luolan suun yläpuolelle, ja kiinnitti vankat köydet kummankin veneen kokan, keskustan ja perän ympärille. Veneisiin sitten astui niin monta miestä, kuin suinkin mahtui, jonka jälkeen ne laskettiin köysillä alas luolan suulle. »Ja sitten pakanat lingoilla ja nuolilla karkotettiin muurilta. Sigurd miehineen kiipesi luolalle ja tunkeutui sen sisään, mutta vääräuskoiset pakenivat sisimmän varustuksensa taa. Ja tämän jälkeen kuningas kannatti suuria puita ja rakensi luolan suulle rovion, joka sytytettiin palamaan. Ja sitten hän joko surmasi taikka poltti kaikki, jotka luolassa olivat.» Maurilaisia kohdeltiin yhtä säälimättä, kuin hekin olivat kristittyjä kohdelleet ryöstäessään Välimeren pohjoisrantoja ja raastaessaan niitten asukkaita orjuuteen.

Seuraavana kevännä norjalainen laivasto saapui Sisiliaan, jossa oltiin enemmänkin aikaa vieraissa normandilaisen herttuan Roger II:n hovissa. Sadun mukaan Sigurd siellä suuressa juhlassa nimitti Rogerin kuninkaaksi. Historian mukaan kuitenkin vasta paavi parikymmentä vuotta myöhemmin antoi Sisilian normandilaiselle ruhtinaalle kuninkaan nimen. Roger oli Sigurdin käydessä vasta kolmentoista vuotias poika.

Kesällä pohjanmiehet jatkoivat matkaansa »Kreikan meren» poikki Palestinaan ja nousivat maihin joko Akressa tai Beirutissa, sekä jatkoivat sieltä matkaa Jerusalemiin, joka ensimäisen ristiretken jälkeen oli kristittyjen hallussa. Balduin kuningas otti heidät hyvin vastaan. Pohjanmiehistä oli hyvä apu taistelussa Saraseneja vastaan ja Balduin itse saatteli vierastaan muun muassa Jordan-virralle ja takaisin, pani hänen kunniakseen toimeen suuret pidot ja antoi hänelle monta pyhäinjäännöstä, vieläpä kappaleen oikeasta rististä. Mutta Sigurd ei ollut aivan unohtanut kansansa pakanallisiakaan peruja. Tultuaan pyhän virran rannalle hän ui sen poikki ja toisella rannalla köytti solmun ja puhui sen yli loitsun ja sanoi, ettei onni häntä hylkäisi, ennenkun se solmu avattaisiin. Samalla hän kuitenkin lupasi levittää kristinuskoa Norjaan, mikäli mahtoi, maksaa kymmenykset ja perustaa arkkihippakunnan, jos se olisi mahdollista. Ja pyhään sotaan hän miehineen otti urheasti osaa, ollen laivastoineen muun muassa avullisena Sidonin vallottamisessa (joulukuussa 1110). Koko syksyn ja talven viikingit yhdessä Frankkien kanssa taistelivat Saraseneja vastaan. Mutta seuraavan vuoden alussa, v. 1111, Sigurd lähti Palestinasta ja purjehti Kyproksen kautta Konstantinopoliin. Dardanelleissa odotettiin pari viikkoa suotuisaa tuulta. Kun se vihdoin saatiin, niin purjehdittiin juhlallisesti Kultaisen sarven satamaan. Pohjanmiehetkin, jotka olivat niin paljon nähneet, ihmettelivät Marmarameren rantojen taajaa asutusta ja rikkautta ja pääkaupungin suuruutta ja komeutta. »Kautta maan siellä oli kaupunkeja ja linnoja ja kyliä, ne seurasivat välittömästi toisiaan.» Ristiretkeläisten täydet purjeet olivat niin taajassa rintamassa, että näytti siltä, kuin ne olisivat olleet yksi seinä, taikka yksi alus. Ja kaikki seudun ihmiset tulivat katselemaan, kun Sigurd kuningas purjehti ohi. Alexios Komnenos vieraansa kunniaksi avasi »Kultaisen portin», jonka kautta hän itse kulki ainoastaan kauan poissa oltuaan, taikka voiton saatuaan. Kaupungin kaduille oli levitetty silkkikankaita »Kultaisesta portista» keisarin hienoimpaan palatsiin saakka ja hippodromolla pantiin toimeen juhlaleikkejä pohjanmiesten kunniaksi. Nämä olivatkin innokkaita urheilijoita, eikä heitä olisi voinut paremmin juhlia, kuin moisten juhlanäytännöitten kautta taiteilijain mestariteoksia, joista suurin osa kolmannellatoista ja viidennellätoista vuosisadalla kaupungin hävityksessä joutui tuhon omaksi. Pohjanmiehet niitä katselivat omalta kannaltaan, nimitellen vanhaan kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvia kuvia oman pakanallisen jumaluustarustonsa nimillä. Heidän käsityksensä mukaan vanhat jumalat ja uroot ja Troijan sankarit olivat vain aasoja, giukingeja ja volsungeja. Mutta niiden taiteellisuus teki heihin syvän vaikutuksen; pronssista ja muista metalleista valetut kuvapatsaat »näyttivät kerrassaan elävän ja olevan juhlaleikeissä läsnä». Itse leikit olivat niin taidokkaasti järjestetyt, että miehet näyttivät kuin ilmassa ratsastavan. Saatiin nähdä »ampuvia tulia» — arvatenkin ilotulitusta — kuulla harpun soittoa, kaikenlaisia muita soittokoneita ja lauluja.

Kun nämä juhlat olivat päättyneet, niin pohjanmiehet kuninkaineen lähtivät paluumatkalle. Laivansa Sigurd lahjotti keisarille, ja tämä vastalahjaksi antoi hänelle hevosia, joilla ristiretkeläiset pääsivät maisin matkaa jatkamaan, ynnä oppaita Byzantionin maitten läpi. Mutta pohjanmiehet olivat niin ihastuneet Konstantinopoliin ja sen hallitsijaan ja kansaan, että moni erosi Sigurdin joukosta ja jäi sinne keisarin palvelukseen. Loput kuninkaan keralla marssi kotia Bulgarian, Unkarin, Itävallan ja Baijerin kautta Schwabiin, jossa »Rooman keisari Lothar» tuli palaavaa ristiretkeläistä vastaanottamaan ja tervehtimään. Juhannuksen aikaan saavuttiin Slesvigiin ja sieltä Tanskan kautta Norjaan. »Ja semmoinen puhe kävi miesten kesken, ettei koskaan ollut Norjasta tapahtunut komeampaa matkaa, kuin Sigurd kuninkaan matka oli.» Sigurd Jorsalfare (Jerusalemin kävijä) hallitsi sitten Norjassa kuninkaana aina vuoteen 1130.

Amerikan ensimäiset löytäjät.

Pohjanmiesten retket Lännen merellä alkoivat sen jälkeen, kun Harald Kaunotukka Norjassa ja Gorm Vanha Tanskassa olivat kukistaneet entisten seutupäälliköitten itsenäisyyden. Omavaltaiset, vapaan vaino-oikeutensa puolesta kateet viikingit lähtivät laivoineen, tavaroineen, asemiehineen merelle vallottamaan uusia maita pysyviksi asuinsijoiksi ja tulopaikoiksi ryöstöretkilleen. Färsaaret, Shetlannin saaret, Orkney-saaret, Hebridit ja Islanti saivat silloin norjalaisen asutuksen ja ainakin hallitsevan luokan. Talven nämä viikingit viettivät kotonaan, kesän vallottivat ja ryöstivät. Kävivätpä he Norjankin rannoilla ryöstämässä. Harald muutaman vuoden kuluttua vihastui näistä retkistä niin, että lähti heitä heidän uusissakin asuinpaikoissaan masentamaan. Hän karkotti heidät ajaksi Shetlannin saarilta, Orkney-saarilta ja Hebrideiltä, hävitti Skottlannin rantoja, sekä asetti näitä maita hallitsemaan jaarlin. Siten perustettiin v:n 920 vaiheilla Orkneyn norjalainen ruhtinaskunta, joka aina viidennelletoista vuosisadalle saakka pysyi voimassa, vaikka ainaisten taisteluitten ja vainojen temmellyskenttänä.

Islannin asutus.

Islannin löysi Nadodd niminen norjalainen viikinki, jonka myrsky oli ajanut merelle Fär-saarien seuduilta. Tuulen ajelemana hän vihdoin tuli suureen tuntemattomaan maahan ja nousi korkealle vuorelle katsomaan, näkyisikö miltään suunnalta savua, toisin sanoen, olisiko maa asuttu. Mutta ei mitään näkynyt. Ainoastaan pieneltä saarelta tämän suuren maan edustalta löydettiin kelloja, papinsauvoja ja muita merkkejä, joista saattoi päättää, että siellä ennen oli käynyt kristittyjä pappeja — irlantilaisia munkkeja — ja siitä saari nimitettiin Pappien saareksi, joka nimi sillä on vielä tänä päivänä. Se on Islannin lounaisrannikolla. Syksyllä Nadodd miehineen purjehti takaisin. Kun oli ulonnuttu kauemmaksi merelle, niin näkyi vuorilla paljon lunta, ja siitä kutsuttiin maa »Lumimaaksi».

Seuraava Islannin kävijä oli Gardar, ruotsalainen viikinki. Hän purjehti maan ympäri ja huomasi, että se oli suuri saari. Talven hän oleskeli eräässä vuonossa, johon rakensi majan, ja paikkaa yhä vielä sanotaan Husavikiksi (Majalahdeksi). Silloin oli tunturien ja rannan välillä vielä metsääkin.

Lounais-Norjassa eli Floke Vilgerdinpoika niminen suuri viikinki. Hän päätti lähteä tuohon nähtyyn lumimaahan. Sitä varten hän ensin toimitti suuren veriuhrin kolmelle korpille, jotka otettiin laivaan oppaiksi. Fär-saarien kautta purjehdittiin, ja kun nämä saaret olivat taakse jääneet, niin yksi korpeista päästettiin lentämään. Se kohosi ilmaan, mutta palasi takaisin Fär-saarille. Kun oli kotvanen purjehdittu, päästettiin toinen korppi lentämään, mutta se palasi takaisin laivaan. Vihdoin laskettiin kolmas korppi valloilleen ja se ilmaan kohottuaan lensi suoraan eteenpäin eikä enää palannut, ja sen perästä viilletti Floke. Lintu oli korkeammalla ilmassa nähnyt maan ja lensi suoraa päätä sinne. Floke saapui pian Islannin kaakkoisrannalle ja purjehti etelärantaa pitkin saaren läntiseen nokkaan, jonka jälkeen kuljettiin sen ympäri ja tultiin siihen lahteen, jossa nykyinen Reykjavik on. Faxavuono sai nimensä eräästä Floken miehestä. Sitten laskettiin edelleen pohjoista kohti ja tultiin Breidivuonoon, jossa oli paljon hylkeitä ja kaloja. Mutta pyydystyksessä kului sitten aika niin tarkoin, ettei muistettukaan heiniä korjata, jonka vuoksi Floken tuoma karja talvella nääntyi. Kun talvi oli kylmä ja vuonot olivat täynnään jykeätä ajojäätä, niin Floke kutsui saaren Islanniksi, jonka nimen se on saanut pitää. Sitten hän palasi Norjaan ja moitti kovasti löytämäänsä maata, mutta toiset mukana olleet sitä kiittivät, ja sen vuoksi saari pian sai runsaasti asukkaita, kun kuningasvalta sorti vanhaa viikinkivapautta.

Islannin asutuksesta on säilynyt seikkaperäinen kertomus islantilaisessa »Landnamabokissa» (maanottokirjassa), joka toisen vuosituhannen alkupuolella kirjotettiin muistoon säilyneitten perintätietojen mukaan. Siinä on seikkaperäisesti kerrottu, kuinka vähitellen kaikki Islannin vuonot ja rantamaat saivat asukkaansa — sisämaa on korkeutensa ja kylmyytensä vuoksi aivan asumatonta vielä tänä päivänä — ja maa siirtolaisten kesken jaettiin ja olot järjestettiin vanhalle viikinkiläispohjalle. Ne olivat rohkeita, vaaroihin tottuneita miehiä, jotka Islantiin tulivat, ja varakkaitakin, sillä useimmalla heistä oli aitat täynnä sotaretkillä ryöstettyä tavaraa. He olivat nähneet paljon maailmaa, omistivat suuria aluksia, joilla tuotiin kotoa Norjasta kaikki tavarat, karjat, jopa talotkin, koska Islannissa ei silloinkaan liene ollut kookasta metsää, vaikka saari olikin nykyistä metsäisempi. Tulella kiersivät ensiksi tulleet itselleen uudessa maassa laajan läänin, josta sitten jakelivat myöhemmin tulleille, saaden heistä aluekunnat, joita he itse päällikköinä hallitsivat. Hyvässä turvassa ulkonaisilta vaaroilta vaurastui tämä aito viikinkiläisyhteiskunta. Tosin riehui saarella ainaisia verikoston aiheuttamia sukutaisteluila, mutta tavallaan ylläpidettiin kuitenkin samalla jonkinlaista järjestystäkin ja kokoonnuttiin käräjiin ratkaisemaan riitoja ja määräämään verisakkoja. Mutta ellei tuomio ollut mieleen, niin otti omaa oikeutta, ken uskalsi. Kauan sen jälkeen, kun Norjassa kuningasvalta oli vakaantunut, elettiin Islannissa vielä vanhaan tapaan ja maan valionuorukaiset seuralaisineen kuljeskelivat Pohjoismainen ja Brittein saarien skandinavilaisten kuninkaitten ja jaarlien hoveissa, kuuluen heidän pöytäkuntiinsa asemiehinä ja runolaulajina. Toiset retkeilivät aina Konstantinopoliin saakka, jossa he aina olivat tervetulleita varangien joukkoon. Vihdoin kuitenkin muuttuivat olot Islannissakin, kristinusko kaikista vastusteluista huolimatta sai saarella jalansijan ja pian kuningasvaltakin. Islannista tuli Norjan alusmaa. Mutta yksi hyöty oli ollut siitä, että saarella niin kauan, ohi muun Pohjolan, oli säilynyt pakanallinen uskonto ja perimätieto. Kirjotustaito ja kirjalliset harrastukset ennättivät siellä kohdata vanhan muistotiedon ja pelastaa se unhotuksesta. Islantilaiset päälliköt, joista tuli pappeja ja piispoja, koska uhrintoimittajan virka ikivanhastaan kuului päälliköille, kirjottivat Eddan ja nuo monet merkilliset historialliset »sadut», joissa on säilynyt tietoja Pohjolan vanhoista toimista ja tavoista.

Islantiin saakka tultuaan pohjanmiehet halusivat nähdä, eikö olisi maita vielä kauempana samassa suunnassa. Melkoisilla aluksillaan, jotka olivat nopeakulkuiset ja merikuntoiset, vaikka enimmäkseen kannettomat, he myrskyisen, sumuisen Perä-Pohjan meren poikki purjehtivat Grönlantiin ja yhä edemmä haluten Amerikkaan.

Kalevalassa sanotaan Pohjan purtta satakaareksi ja satalaudaksi, jossa oli »sata miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa», ja semmoinen olikin viikinkilaiva. Se oli noin 25 metriä pitkä, 5 metriä leveä ja kulki 1,5 metriä syvässä. Keulassa seisoivat taistelussa parhaat uroot lyhyellä keulakannella, perässä oli päällikköä varten kajuutta. Masto, jossa oli suuri nelikulmainen raakapurje, oli keskellä venettä, melkein kuin Oulujoen tervaveneissä, vaikka suhteellisesti suurempi. Senlaisia olivat ne alukset, joilla he purjehtivat sekä Lännen meret hamaan Amerikkaan, että Etelän meret Palestinaan saakka. Väinämöisen vene ei tosin kyennyt moisen kanssa kilpaa kulkemaan, mutta kun se kulki matalammassa, niin se saattoi eksyttää Pohjan purren perässään karille, jonka yli se itse luisti.

Grönlannin löytö ja asutus.

Pari miesikää Islannin löydön jälkeen eli Lounais-islannissa Eerikki Punainen niminen ylhäissukuinen norjanmies, joka oli useitten muitten maanmiestensä keralla sinne paennut, tyytymättömänä kotimaan oloihin. Eerikki oli tarmokas, mutta huonossa maineessa väkivaltaisuudestaan. Kun hän murhain vuoksi oli ajettu Islannista maanpakoon kolmeksi vuodeksi, niin hän päätti etsiä etäämpää lännestä saaret, joihin oli kerrottu erään Gunnbjörn nimisen islantilaisen kerran ajautuneen; saarien takaa oli näkynyt vielä korkeampaa maata, jolla Gunnbjörn ei kuitenkaan käynyt.

V. 982 Eerikki lähti merelle ja laski aluksi suoraan länteen. Pian hän näkikin uutta maata, mutta sen rannoilla oli paljon ajojäitä. Grönlannin itärantaa kulkee eteläänpäin Jäämereltä tuleva virtaus, joka kuljettaa mukanaan niin paljon ajojäitä, että rantaa on aluksella melkein mahdoton lähestyä. Eerikki sen vuoksi purjehti etelää kohti ja saapui Grönlannin eteläkärkeen, jonka ohi kuljettuaan hän länsirantaa pitkin jatkoi matkaa pohjoiseen päin. Ensimäisen talven hän vietti Eerikin saarella ja teki sieltä useita rohkeita partioretkiä yhä kauemmaksi pohjoista kohti. Kolme vuotta tutkittuaan Grönlannin länsirantaa Eerikki palasi takaisin Islantiin, kertoen siellä merkillisestä löydöstään. Maan hän kutsui Grönlanniksi, »sillä ei mikään houkuttele siirtolaisia niin kuin hyvä nimi».

Jo v. 986 Eerikki lähtikin takaisin, kerallaan 25 laivaa. Näistä kuitenkin sanotaan ainoastaan 14 perille päässeen. Toiset vei Islännin ja Grönlannin välinen kova merivirta valtamerelle, taikka kärsivät ne ajojäissä haaksirikon.