Part 23

Useimmat uutisasukkaat asettuivat länsirannan eteläisimpään osaan, n.s. österbygdiin (nykyisen Julianehaabin seuduille), toiset vähän pohjoisemmaksi Vesterbygdiin, nykyisen Godhaabin luo. Itse oli Eerikki jo ennen valinnut asuinpaikalleen Brattalidin Eerikin vuonon varrella, jossa luonto olikin vehmaampaa kuin muualla Grönlannin rannikolla, eikä ole vieläkään laitumiaan eikä karjojaan menettänyt.

Uusien siirtokuntien oli taisteltava kaikenlaisia vaikeuksia vastaan. Islannin vanhoissa saduissa valitetaan, etteivät asukkaat edes tienneet, oliko maa suuri, vaiko pieni, koska kaikki vuoret ja laaksot olivat jäätä täynnä. Grönlannin ilmasto ei siis liene silloin ollut paljoakaan suotuisempi nykyistään, vaikka sitä on luultu. Mutta Eerikin seuralaiset arvatenkin olivat Islannin levottomimpia aineksia, joitten minkä mistäkin syystä täytyi pysytellä seikkailuteillä. Grönlannin vanhan norjalaisasutuksen ollessa mahtavimmillaan lienee siirtokunnissa ollut noin 300 taloa ja ehkä enemmän kuin kymmenen sen vertaa asukkaita. Maine tästä pohjoisesta maasta levisi Europassa laajalti, varsinkin ihmeteltiin sen valkoisia karhuja, joita silloin tällöin lähetettiin ruhtinaille arvokkaina lahjoina. Kun kristinusko oli sielläkin saanut jalansijaa, niin maksettiin pietarinraha Rooman paaville mursunhampailla, jotka olivat vielä kalliimmassa hinnassa kuin norsunluu.

Norjalaiset viikingit eivät Grönlantiin tullessaan tavanneet siellä asukkaita, mutta he tapasivat asumuksien pohjia, kiviaseita ja nahkaveneitten jäännöksiä, jotka osottivat siellä asuneen heille tuntematonta kansaa. Nämä asukkaat luultavasti olivat peräytyneet pohjoista kohti.

Pian he huomasivat välttämättömäksi päästä yhteyteen emämaan Norjan kanssa, jos mieli siirtokunnan menestyä. Eerikin poika Leif suoritti onnellisesti rohkean matkan valtameren poikki ja saapui Norjaan v. 999, ruveten kuningas Olavi Tryggvenpojan asemieheksi. Käännyttyään kristinuskoon hän v. 1000 lähetettiin palaamaan uuteen kotimaahansa, saatuaan kuninkaalta toimekseen käännyttää sekin kristinuskoon. Kun Eerikki Punainen vihdoin siihen suostui, niin se tapahtuikin. Islantilaisten ja Norjalaisten tiedot Grönlannin vanhain siirtokuntain vaiheista ovat kuitenkin hyvin vaillinaiset ja ristiriitaiset ja pelkkää taruakin on seassa paljon; mutta niiden tosipohja ei ole epäiltävissä. On säilynyt sekä raunioita että riimukirjotuksia. V. 1824 löydettiin Upernivikin kohdalta pieneltä saarelta riimukivi, joka osottaa heidän ulottaneen pyyntiretkiään siirtokunnistaan vielä kauemmaksikin pohjoiseen päin: »Erling Sigvathson ja Bjarni Thordarson ja Endride Oddson pystyttivät tämän merkin ja lähtivät pois lauantaina ennen pääsiäisviikkoa.» Monta sataa vuotta kului, ennenkun europpalainen sen jälkeen kävi samoilla paikoilla.

Kertomukset Viinimaamatkoista ovat niinikään ristiriitaiset ja myöhempien lisäysten kautta osasta vieraantuneetkin oikeasta pohjastaan, mutta niitten yhtäpitäväisyys suurien luonnonseikkain kanssa on kuitenkin niin ilmeinen ja sattuva, ettei voi olla vähintäkään epäilystä siitä, etteivätkö norjalaiset viikingit olisi Grönlannista käsin löytäneet Pohjois-Amerikkaa ja tehneet sinne useita retkiä.

Kertomukset Grönlannin eteläpuolella olevien maitten löytämisestä ovat säilyneet kahdessa islantilaisessa sadussa. Toinen näistä, »Eerikki Punaisen satu», on vanhempi ja yleisen luulon mukaan luotettavampikin. Se lienee muistoon kirjotettu vuosien 1270 ja 1380 välillä. Toinen on Islannin pohjoisrannalla syntynyt »Flateyarbok», joka lienee kirjotettu v:n 1387 vaiheilla. Nämä sadut eroavat koko joukon toisistaan. Edellisessä kerrotaan vaan kahdesta Viinimaan matkasta, jälkimäisessä taas viidestä. Edellisen mukaan oli Leif Amerikan ensimäinen löytäjä, jälkimäisen mukaan Bjarni. Vaikka Flateyarbok sisältääkin paljon tarupiirteitä ja on sekavampi, niin ei sitä kuitenkaan voi pitää arvottomana, vaan täytyy meidän koettaa molempien satujen mukaan muodostaa kuva näistä merkillisistä merimatkoista.

»Flateyarbokin» mukaan tapahtui Amerikan löytö seuraavalla tavalla:

Amerikan löytö.

V. 989 eräs Bjarni Herjulfson, seuratessaan isäänsä Islannista Eerikin vuonoon Grönlantiin, joutui myrskyn ajelemana kauas länteen ensin lakealle metsäiselle rannalle ja sitten saareen, joka oli täynnään jäätiköitä. Mutta sitten hän sai hyvän tuulen paremmalta puolelta ja tuli sillä neljässä päivässä kotia Eerikin vuonoon.

Bjarnin löytö herätti suurta huomiota noina Pohjolan varhaisina siirtolaisaikoina, varsinkin kun kuultiin tuossa maassa olevan puita. Norjassa, jonne Bjarni sitten matkusti, häntä moitittiin leväperäisyydestä, kun hän oli jättänyt tutkimatta löytämänsä maan. Kun hän palasi takaisin Grönlantiin, niin »puhuttiin siellä paljon siitä, että piti lähdettämän etsimään tuota uutta maata». V. 1000 Eerik Punaisen poika Leif lähti nimenomaiselle löytöretkelle. Hän osti Bjarnin laivan, otti siihen viisikolmatta miestä ja lähti matkaan. Ensin tultiin siihen maahan, jonka Bjarni oli viimeiseksi nähnyt ja mentiin maihin. Siellä ei ollut ensinkään ruohoa, vaan suuria lumen peittämiä vuorenselänteitä maan sisässä, »ja koko matka rannalta näille vuorille oli yhtä samaa kivikenttää, ja heistä näytti, että se oli vallan hyödytön maa». Ja sen vuoksi he lähtivät pois ja nimittivät seudun Hellulandiksi, s.o. Kivimaaksi, — se luultavasti oli joku kohta Labradorin rannikkoa.

He lähtivät sitten uudelleen merelle ja löysivät toisen maan, joka oli lakea ja metsäinen, edessään valkoinen mereen kallistuva hiekkaranta. »Tämän maan me luontonsa mukaan nimitämme Markmaaksi, s o. Metsämaaksi», sanoi Leif. Purjehtien sieltä kaksi päivää koillistuulella he saapuivat saareen, johon astuivat maihin odottamaan hyvää tuulta. He maistoivat ruohon kastetta, eivätkä mielestään olleet koskaan maistaneet mitään niin makeata. Sitten he purjehtivat edelleen salmeen, joka oli tämän saaren ja erään niemen välissä ja saapuivat paikkaan, jossa järvestä laski mereen virta. He vetivät purtensa järveen ja laskivat ankkurin, kantaen vuoteensa maihin, rakensivat majan ja pystyttivät telttansa sen ympärille, sekä valmistautuivat olemaan siinä talvea.

Kalaruoasta ei ollut puutetta, sillä järvessä oli »suurimpia lohia, mitä he olivat milloinkaan nähneet», ja maa heistä näytti niin hyvältä, ettei siinä tarvinnut talvella ruokkia karjoja. Pakkasta ei ollut ensinkään. Ruoho näytti pysyvän tuoreena vuoden umpeensa ja yö ja päivä olivat taas pitemmät kuin Islannissa ja Grönlannissa. Väki jaettiin kahteen osastoon, toinen puoli rakensi majoja ja toinen tutki maata, palaten joka yö leiriin. Metsäviiniköynnöksestä, jota rehun etsijät löysivät, koko seutu nimitettiin Viinimaaksi, ja niistä otettiin näytteitä niin paljon kuin peräveneeseen mahtui, ja puuta niinikään, ja »itse kylväytynyttä vehnää», jota kasvoi nurmikoilla, koottiin niinikään vietäväksi kotia Eerikin vuonoon. Leif sai nimen »Onnellinen» ja paljon mainetta ja rikkautta, mutta hänen veljensä Thorvald Eerikinpoika arveli, ettei hän ollut riittävästi etsinyt, ja »päätti, että hänestä puhuttaisiin vielä enemmän kuin Viinimaan ensimäisestä asukkaasta».

Thorvald lähti matkaan, mukanaan kolmekymmentä miestä, ja purjehti suoraa tietä Leifin majoille Viinimaahan, viipyen siellä talven. Heti kun kevät alkoi tehdä tuloaan, hän käski varustaa purtensa ja lähetti ison veneensä edeltä rantaa tutkimaan.

Kaikki olivat yksimieliset siitä, että maa oli kaunis ja metsät hyvät. He huomasivat, ettei metsästä ollut mereen pitkä matka, että ranta kaikkialla oli valkoista hiekkaa ja että sen edessä oli monta saarta ja hyvin matalaa vettä; mutta ihmisistä tai karjasta he eivät nähneet merkkiäkään, paitsi kaukana lännessä eräällä niemellä puisen vilja-ämpärin. Kun he olivat kaiken kesää kulkeneet rantaa pitkin, niin he syksyllä palasivat Leifin majoille.

Seuraavana kevännä Thorvald laski itäänpäin. »Pohjoista kohti maan reunassa he ajoivat erääseen niemeen ja laivan emäpuu murtui ja he viipyivät siinä kauan sitä korjatessaan ja nimittivät siitä paikan Emäpuuniemeksi (Kjalarnes).» Sitten he purjehtivat itään päin pitkin maan rantaa, jossa oli kaikkialla taajaa metsää, kunnes eräässä kohden Thorvald vei purtensa maan rantaan ja asetti rantaan lankut ja sanoi: »Tähän mielelläni rakentaisin taloni.»

Mutta nyt he tapasivat ensimäiset merkit muista ihmisistä. Kaukana valkoisella hiekkaisella rannalla huomattiin kolme pilkkua, kolme nahkavenettä, kunkin alla kolme »skrälinkiä» piilossa. Thorvaldin miehet saivat heistä kahdeksan kiinni ja surmasivat heidät, mutta yksi pääsi pakenemaan »vuonon pohjaan, jossa oli useita asumuksia, niinkuin pieniä kekoja maalla». Satu sitten sanoo, että pohjanmiehet valtasi raskas uneliaisuus, kunnes äkkiä »kuului huuto ja vuonosta tuli lukematon joukko nahkaveneillään, asetuen heidän laivansa ympärille».

Retkeilijät asettivat laivan reunoille kilpikehänsä suojakseen ja niihin kilpistyivät skrälinkien nuolet; kun he olivat kaikki ampuneet, niin he »pakenivat niin nopeaan kuin taisivat». Mutta Thorvald oli saanut tappelussa kuolettavan haavan kainaloonsa. Hän ennätti vain sanoa miehilleen, että he kantaisivat hänet siihen niemeen, johon hän oli halunnut talonsa rakentaa, sillä totta oli, että hän oli tahtonut jäädä siihen joksikin aikaa; mutta risti oli pantava sekä päänpuoleen että jalkopäähän. »Ja sitten hän kuoli ja haudattiin,, niinkuin hän oli sanonut.» Paikka nimitettiin vainajan päällikön muistoksi Ristiniemeksi. Retkeilijät jäivät siihen koko talveksi, ja kuormasivat laivaansa viiniä ja rypäleitä ja keväällä he palasivat Eerikin luo Grönlantiin.

Tämän ensimäisen vastoinkäymisen jälkeen ryhdyttiin uutta maata suuremmalla voimalla tutkimaan ja asuttamaan.

Kahdelle puolelle tapahtuneita matkoja huomioon ottaen olisivat Leifin majat olleet Laurentin lahdessa Prinssi Edwardin saaren pohjoisrannalla. Kjalarnes vastaisi nykyisen Breton-saaren, Uuden Skotlannin pohjoisosan pohjoiskärkeä.

»Eerikki Punaisen sadussa» mainitaan Leif Amerikan löytäjänä; hänen retkestään kerrotaan lyhyesti, mutta sitä laajemmin Thorfinn Karlsefnin retkestä, jonka taas »Flateyarbok» kertoo aivan niukasti. Seuraava kertomus siitä on »Eerikki Punaisen sadun» mukaan.

Thorfinn Karlsefnin retki.

Ensinnä Eerikki Punaisen kolmas poika Thorstein päätti lähteä Viinimaahan noutamaan veljensä Thorvaldin ruumista. Hän ohjasi ulapoille, mutta menetti näkyvistään kaiken maan ja ajelehti koko kesän merellä, palaten vasta talven alussa takaisin Grönlantiin (v. 1005). Tämän jälkeen teki Thorfinn Karlsefni, kuuluin kaikista Viinimaan kulkijoista, suurisuuntaisemman yrityksen.

Thorfinn Karlsefni oli rikas kauppias ja ylhäistä sukua, polveutuen äidinpuolelta Irlannin norjalaisista kuninkaista. Hän oli tuonut Norjasta Grönlantiin neljäkymmentä miestä ja kolme valioystävää, jotka sitten lähtivät mukaan Viinimaa-retkellekin. Eerikki Punaisen talossa otettiin ylhäinen rikas vieras ystävällisesti vastaan, hän meni tuota pikaa naimisiin Eerikin pojan Thorsteinin lesken Gudridin kanssa, joka oli jalo ja etevä nainen ja elämänsä loppupuolella eli Roomassa nunnana. Mutta Thorfinn päätti hakea paremmat asuinpaikat kuin Grönlannissa oli. Snorre ystävänsä keralla hän varusti oman laivansa Viinimaan matkaa varten, molemmat toiset ystävät, Bjarni ja Thorhall varustivat toisen laivan. Kolmannella laivalla lähti samaan matkaan Eerikin tytär eräästä jalkavaimosta, Freydis nimeltään, ja hänen miehensä. Freydis oli perinyt isänsä rajun luonnon, ja hänen syynsä osaksi oli, että matka sitten huonosti päättyi. Freydiin laivassa oli myös Thorhall niminen köyhä mies, joka »tunsi hyvin erämaat». Hän oli mustaverinen, kookas kuin jättiläinen, mutta riitainen ja juonikas, aina valmiina pahaa sopua virittämään. Hän julkisesti kerskui, että hänen jumalansa Thor oli paljon voimallisempi kuin Kristus, koetti tehdä tyhjäksi kaikki Karlsefnin toimet ja teki pilkkalauluja yrityksen huonosta menestyksestä ja Viinimaasta, jossa ei viiniä kasvanutkaan. Retkikunnassa oli kaiken kaikkiaan satakuusikymmentä henkeä, joista viisi, kuusi oli naista.

Eerikin vuonosta purjehdittiin ensin pohjoista kohti Lännen lahteen ja edelleen Bjarne-saareen. Vasta sieltä lähdettiin meren poikki. Kun oli purjehdittu kaksi vuorokautta etelää kohti, niin saavuttiin Hellulandiin, jossa oli paljon napakettuja ja suuria kivilaakoja, toiset kaksikintoista kyynärää pitkiä. Purjehdittuaan edelleen kaksi vuorokautta etelää kohti retkikunta saapui Marklandiin, jossa oli paljon metsää ja eläimiä. Sitten kuljettiin pitkät matkat edelleen, maa oikealla kädellä, ja tultiin vihdoin niemeen, jossa oli laivan emäpuu, ja joka siitä nimitettiin Kjalarnesiksi. Siellä oli laajat rantavedet ja leveät hiekkarannat, jotka he nimittivät Ihmerannoiksi (Furdustrandir), koska niitä kesti niin kauan purjehtia. Sen jälkeen rannikossa oli paljon vuonoja ja he laskivat maihin kaksi nopeintansa maata tutkimaan. Nämä olivat Haki ja Hekia, kaksi Skottlannin gaelia, jotka Olavi Tryggvenpoika oli aikanaan lahjottanut Leifille. Kolmen päivän kuluttua gaelit palasivat etelästä, tuoden mukanaan rypäleitä ja vehnän tähkiä. Retkikunta siis purjehti edelleen, kunnes tultiin toisien vuonojen suulle, ja erääseen maahan menevään vuonoon ohjattiin. Sen suulla oli saari, joka oli täynnä haahkoja, ja saaren ympärillä ja syvällä vuonossa oli voimallisia virtoja. Näistä virroista saari nimitettiin Rauman saareksi (Straumeye) ja vuono Rauman vuonoksi. Karlsefni asettui siihen talveksi, sillä »kaunis mäkimaa sen ympärillä häntä miellytti». Keväällä hän jakoi väkensä. Pohjoista kohti lähetettiin Thorhall ja kahdeksan miestä etsimään Leifin Viinimaata ja hänen majojaan Ihmerantain takaa, mutta itse Karlsefni, mukanaan sataviisikymmentä henkeä, laski yhä kauemmaksi etelää kohti. Thorhallin joukko kulki sekä Furdustrandin että Kjalarnesin ohi, aikoen purjehtia niemen ympäri länteen päin, mutta kovat länsituulet ajoivat heidät pois rannasta ulos merelle. Ja viho viimein he ajautuivat Irlannin rannalle, jossa pohjanmiehiä vihaavat asukkaat ottivat heidät orjikseen, Thorhallin kaaduttua tappelussa. Mutta mahdollista on, että Thorhall lähti kotomatkalle ehdollaan, sillä hän oli uuteen maahan tyytymätön ja teki ennen lähtöä seuraavan runon:

»Läkkäämm' pois kotihin, Näkkäämm’ maamiehemme, Laivoin laskekaamme Meren aavan teitä, Toivorikkahien Päällikköin (ket maata Kiitti) Furdurannoill' Keittäissä valaanlihaa».

Ivapuhe valaanlihan keittämisestä johtui siitä, että Karlsefnin retkikunta oli talven kuluessa nähnyt nälkää, jonka vuoksi sen täytyi syödä maalle ajautuneen valaan lihaa. Siihen Grönlannin norjalaiset uutisasukkaat useinkin saivat hätätilassa turvautua.

Thorfinn Karlsefni laivoineen purjehti sitten kauan etelää kohti, kunnes tultiin joelle, joka ylämaasta juoksi järveen ja sitten mereen. Tämän joen suussa oli suuria särkkiä ja siihen saattoi laskea laivalla ainoastaan vuoksivedellä. He sanoivat paikan »Hopiksi», joka merkitsi pientä särkän erottamaa soikiota, ja alamaalta sen ympäriltä he löysivät itse kylväytynyttä vehnää ja korkeammilta mailta viiniköynnöstä. Joka puro oli täynnään kaloja ja siirtolaiset pyysivät kampeloita rannalla olevista allikoista. Metsissä oli paljon monenlaisia metsäneläimiä. He viipyivät siellä neljätoista päivää ja karja viihtyi erinomaisesti. Mutta kun he eivät nähneet ihmisiä, niin he eivät tienneet olla varuillaan. Niinpä tuli siihen eräänä aamuna aikaisin koko liuta nahkaveneitä, joissa oli paljon keltanahkaisia, suurisilmäisiä, leveäposkisia ja rumatukkaisia ihmisiä. Nämä katselivat muukalaisia jonkun aikaa ja meloivat sitten edelleen etelää kohti ja katosivat niemen taa.

Thorfinn Karlsefni päätti olla talvea Hopissa ja rakensi lahden lähettyville majoja väelleen. Ilmat olivat leudot, eikä kertaakaan satanut lunta, ja karja saattoi koko talven käydä laitumella.

Keväällä nahkaveneet palasivat niin suurella joukolla, että koko Hopin edusta oli niitä täynnään, niinkuin olisi veden pinnalle viskattu kekäleitä, ja ne tulivat aivan lähelle siirtolaisten majoja. Ensin he möivät kalliita nahkoja, joista annettiin maitoa, »niin että skrälingit veivät tavaransa hinnan vatsassaan», kuten satu huomauttaa. Mutta punaista kangastakin heille annettiin. Sitten he alkoivat tahtoa nahkoistaan aseita, varsinkin keihäitä ja miekkoja, mutta Thorfinn ja Snorre estivät sen kaupan. Kuta enemmän kauppaa jatkettiin, sitä enemmän nahkoja maanasukkaat antoivat samasta määrästä punaista kangasta, jonka he kietoivat päänsä ympärille. Mutta äkkiä hyökkäsi metsästä pohjanmiesten sonni, joka mylvinällään pelotti Skrälingit, niin että he pakenivat ja meloivat takaisin rantaa pitkin etelään päin. Kolmeen viikkoon heitä ei sitten näkynyt, mutta tämän ajan kuluttua he palasivat takaisin niin suurella joukolla, että se oli kuin yhtä virtaa, ja uhkailivat sauvoilla ja kiljuivat. Thorfinn Karlsefni, joka piti kaikkia näitä elkeitä vihamielisyyden merkkinä, nosti puolestaan punaisen kilven — ennen oli näytetty valkoista — ja varustautui tappeluun. Skrälingit juoksivat veneistään ja heittelivät kiviä hänen miestensä päälle. Mutta tämän jälkeen tapahtui ihmeitä. Maanasukkaat kohottivat tangon nenään jonkun mustan esineen ja heittivät sen pohjanmiesten eteen. Se putosi kamalalla ryskeellä ja pelotti siirtolaiset niin, että he juoksivat pitkin joen rantoja korkeille kallioille, ryhtyen vasta siellä taistelemaan. Turhaan Eerikki Punaisen tytär Freydis koetti heitä koota ja rohkaista, kaikki pakenivat metsään. Mutta Skrälingit vuorostaan säikähtivät Freydistä, joka heidän mielestään oli kuin ylenluonnollinen olento. Thorbrand Snorrenpoika makasi kuolleena maassa, kallo litteän kiven ruhjomana, mutta Freydis tempasi käteensä hänen miekkansa ja löi sillä paljaaseen rintaansa, ja maanasukkaat siitä niin kauhistuivat, että he syöksyivät takaisin veneihinsä ja soutivat pois.

Taistelun perästä Karlsefnin väki palasi majoihinsa ja he alkoivat »tarkkaan punnita, mitä väkeä se väki mahtoi olla, joka oli näyttänyt hyökkäävän heidän kimppuunsa maan puolelta». He tulivat siihen kummaan päätökseen, että maan puolelta hyökänneet mahtoivat olla vain heidän omia mielikuvitelmiansa, noituutta tietysti, ja että oikea hyökkäys oli tullut nahkaveneistä. Nähtävästi oli tuo maanpuolinen hyökkäys samanlainen sotajuoni, joita intiaanisodista niin paljon tunnetaan. »Skrälingit löysivät myös kuolleen miehen, ja hänen vieressään oli kirves. Yksi heistä otti kirveen ja löi sen puuhun, ja sitten kaikki muutkin, toinen toisensa perästä. Ja se näytti heistä erinomaiselta kapineelta, koska se oli niin terävä. Sitten otti sen muuan ja iski sen kiveen; mutta kirves meni lommoihin ja kun se ei kiveä vastaan kestänyt, niin ei se hänestä ollut minkään arvoinen, ja hän heitti sen pois.»

Siirtolaiset olivat niin masennuksissaan tämän hyökkäyksen johdosta, että he päättivät hylätä Hopin. He purjehtivat rantaa seuraillen takaisin pohjoiseen päin ja tappoivat viisi skrälinkiä, jotka nukkuivat nahkavaatteet yllään. He olivat muka pannahisten näköisiä, eväinään astioissa veren sekaista ydintä. Thorfinn miehineen tuli sitten niemelle, joka näytti lautakasalta, koska siinä yöllä makasi niin paljon eläimiä. Rauma-vuonossa he taas löysivät runsaasti kaikkea, mitä tarvitsivat. Sinne olivat toisten kertomuksen mukaan Bjarni ja Gudrid jääneet, mukanaan sata miestä, Thorfinn ja Snorre vain neljänkymmenen miehen kanssa purjehtineet Hopiin eivätkä siellä viipyneet kuin pari kuukautta, jonka jälkeen he olivat vielä samana kesänä palanneet.

Thorfinn Karlsefni lähti sitten hakemaan Thorhallia. Hän purjehti ohi ensin pohjoiseen ja sitten länteen, mutta ei löytänyt ketään. Koko ajan oli maa vasemmalla kädellä, sankkain metsäin peittämä vuorinen maa, ja nämä vuoret näyttivät kaikki olevan samaa jonoa kuin Hopinkin korkea maa. Rauma-vuono näytti olevan molempien paikkain välissä puolitiessä.

Karlsefni miehineen purjehti tätä rannikkoa pitkin, kunnes tultiin joelle, joka virtasi idästä länteen. Sen suuhun he laskivat ja nousivat maihin etelärannalle. Mutta siellä sattui ihmeellinen tapaus. Eräs »yksijalkainen» tuli aivan laivain luo ja tappoi Thorvald Eerikinpojan, ampuen nuolen hänen sisälmyksiinsä, juuri kun hän asetti kypäriä päähänsä. Thorvald veti nuolen ulos, ennenkun kuoli, ja virkkoi: »Rasvaa on vatsani päällä! Olemme tulleet hyvään maahan, mutta emme näy siitä hyötyvän.»

Retkeilijät sitten purjehtivat pois yksijalkaisten hirviöitten maasta ja viettivät vielä kolmannen talven Rauma-vuonossa. Mutta siellä syntyi siirtolaisten kesken riita naisista ja keväällä he palasivat Grönlantiin. Etelätuulella tultiin ensin Marklandiin ja löydettiin siellä viisi skrälinkiä, joista otettiin kaksi poikaa mukaan ja opetettiin nämä »puhumaan». Heiltä saatiin enemmänkin tietoja skrälingeistä — esim. että poikain isän nimi oli Vaegi ja äidin Vaetilldi, skrälinkien kuninkaitten nimet taas Avaldamon ja Valdidada, ettei skrälingeillä ollut taloja, vaan että he elivät rotkoissa ja kuopissa ja että he tiesivät »toisella puolella» maansa kohdalla olevan maan, jossa asui valkopukuisia ihmisiä. Nämä muka kiljuivat kovasti ja kantoivat usein edessään sauvoja, joista riippui riepuja. Pohjanmiehet luulivat, että se maa mahtoi olla »Valkoisten ihmisten maa», »Hvitramannaland» eli »Suur-Irlanti». Matkalla oli Thorfinnille syntynyt Snorre niminen poika, joka oli ensimäinen Amerikassa syntynyt europpalainen. Palattaissa hän oli kolmen vuoden vanha.

Niin päättyy kertomus tästä rohkeasti suunnitellusta ja tarmolla johdetusta yrityksestä asuttaa Viinimaata. Jos se olisi onnistunut, siirtokunta kasvanut ja voimistunut — mikä olisikaan ollut seurauksena? Kokonaisen maanosan kohtalot olisivat muuttuneet toisiksi. Mutta tuo suurin voitto ei ollut Pohjolalle suotu. Viikinkejä viehättivät enemmän rikkaat sivistysmaat kuin uudismaa, joka oli niin vaikeitten matkain takana. Luonnonvastuksetkin olivat niin suuret, miehiä oli niin vähän Grönlannin kaukaisissa siirtokunnissa, että heikkokin vihollinen saattoi pelottaa yrityksiä jatkamasta, vaikkeivät Amerikan alkuasukkaat olekaan missään osassa laajaa mannermaataan pysyvämmin voineet vastustaa europpalaisten etenemistä. Viinimaan etäisyys kantasiirtokunnista, toimeentulon ensi hankaluudet uudessa maassa olivat siksi suuret, etteivät vielä vuosisatoja myöhemminkään asutusyritykset tahtoneet menestyä, vaikka samat miehet, jotka niitä silloin tekivät, paljon vähemmällä vaivalla vallottivat ja hallitsivat valtakuntia Intian meressä. Jos Norjan kuningas Harald Haardraade olisi ennättänyt toteuttaa aikomuksensa ja matkustaa Viinimaahan, josta hän oli kuullut, niin olisivat asutusyritykset ehkä päässeet pysyvälle pohjalle.

Vaikka siis Thorfinn Karlsefnin palattua taas »aljettiin puhua siitä, että palattaisiin Viinimaahan, koska nuo matkat olivat sekä kannattavia että kunniakkaita», niin ei sinne syntynyt vakinaista siirtokuntaa. Tarumainen on kertomus retkestä, jolle muka Freydis houkutteli miehiä ja varsinkin kahta Helge ja Finnboge nimistä veljeä, »siihen maahan, jossa koko Eerikin huone oli turhaan yrittänyt». Se on toisesta sadusta ja kuuluu ehkä oikeastaan edelliseen retkeen. Sadun mukaan lähti Freydiin kera kuusikymmentä täyspätöistä miestä matkaan, naisia mainitsematta. V. 1011 saavuttiin siirtokuntaan, joka nyt kolmannen kerran sai asukkaita, ja vietettiin siellä talvi. Mutta kateus ja riita rikkoi sovun, Helge ja Finnboge kaikkine miehineen murhattiin ja loput palasi Grönlantiin v. 1013, »jossa Thorfinn Karlsefni oli valmiina purjehtimaan takaisin Norjaan, ja se oli yleinen puhe, ettei koskaan lähtenyt Eerikin vuonosta rikkaampaa laivaa kuin se, jota hän ohjasi.»