Part 21

Mutta varmaan oli ainakin Suomen etelärannikko jo vanhastaan Skandinavian merenkulkijoille tunnettu. Siihen viittaa eräs tanskalainen purjehdusopas vuoden 1270 vaiheilta, joka on vanhin Suomen rannikkoa selittelevä kirjallinen muistomerkki ja siitä merkillinen, että se on säilyttänyt joukon eteläsaaristomme nimistä alkuperäisessä suomalaisessa muodossaan. Seurattuaan Ruotsin itärantaa Arnholmiin saakka tämä purjehdusopas jatkaa: »Arnholmista Alandin meren poikki Lynaebetheen (Lemböte Ahvenanmaalla) 6 meripenikulmaa, sieltä Thiyckekarliin (Kökariin) 8. Näitten paikkain välillä on kuitenkin monta saarta, joita sanotaan Fygelhedeksi (Föglö). Matkaa on edelleen 6 merip. Aspaesundiin, jossa on kolme saarta, yksi Aspö, toinen Relholm, kolmas Malmö; Ucrima (ehkä Uhrimaa, Jurmo) on niistä etelään etäimpänä meressä. Aspöstä Örsundiin 6, sieltä Hangetheen (Hangöuddiin) 3, ja huomattavaa on, että Arnholmista Lynaebetaeen kuljetaan koillista kohti, mutta jos on suotuisa länsituuli, niin voidaan purjehtia Arnholmista suoraan Hangetheen, ja Hangethesta, jota suomeksi sanotaan Cumiupeksi (Kumiopää), Lovicsundiin 2. Sieltä Karienkaskaehen (Karjankaskiin) 1, sieltä Juxaraehen 2, sieltä Horinsaareen, jonka tanskalainen nimi on Hestö, 2, sieltä Purkajiin (Porkkalaan) 3, ja tähän saareen matkataan Hangethesta itää kohti, tosin vähän pohjoiseen poikkeamalla. Porkkalasta selitetään matka Suomenlahden poikki Viron rannalle, jonka Tanskalaiset olivat ristiretkillään vallottaneet. Vielä tänä päivänä Viron alukset tästä kulkevat meren poikki, koska Suomen lahti on Porkkalan ja Narinsaaren välillä kapein.

Kun lukee tämän tanskalaisten merenkulkijain laatiman tarkan kertomuksen Suomen etelärannikon purjehdusväylistä, niin ei voi olla ihmettelemättä, että Ruotsalaisten kirjalliset tiedot näistä väylistä olivat niin vaillinaiset vielä kuudennellatoista vuosisadalla, jolloin ensimäiset yritykset Pohjoismaiden, Suomenkin kartottamiseen tehtiin. Vielä vaillinaisempi kuin rannikoista, oli tieto sisämaasta. Vanhin jonkinlaista kokonaiskuvausta tarkottava, vaikka harhatietoja täynnään oleva kertomus Pohjolan maista on Olaus Magnuksen historia Pohjolan kansoista. Mutta kun hänen teoksensa jo kuuluu Uuden ajan tuotteisiin, niin jätämme selonteon siitä tuonnemmaksi.

Pohjanmiesten retket Vienaan.

Skandinavian sotaiset merirosvot ja vallottajat eivät olleet kirjallista kansaa, siksi alkuperäisellä kannalla olivat sivistysolot vielä Pohjolassa, mutta he ovat säilyttäneet paljon tietoja entisistä teoistaan historiallisissa saduissaan, jotka onneksi myöhemmin, kristinuskon ja varsinaisen kirjotustaidon Pohjolaan levittyä, muistoon kirjotettiin. Vaikka heidän »saagansa» sisältävätkin paljon tarua, niin ovat ne kuitenkin Pohjolan muinaisuuden tuntemiselle arvokkain, usein ainoa lähde. Näissä saduissa on säilynyt tietoja muinaisesta Bjarmien eli Permalaistenkin maasta Vienan meren rannoilla, maasta, jota jotkut ovat arvelleet Sammon ja Väinön laulujen syntymäsijoiksi. Ne retket, joita Norjasta tehtiin Vienan merelle, ovat sen vuoksi varsinkin meille Suomalaisille erinomaisen mieltäkiinnittävät, vaikkapa tiedot ovatkin niin niukat. Ne ovat milt'ei ainoa sanamuotoinen historiallinen valo, joka lankeaa tuohon rikkaudestaan ja kaupastaan kuuluun suomalaiseen muinaismaahan. Tosin ei norjalaisissa saduissa tarkalleen osoteta, mitä juurta Bjarmien kansa oli, mutta muinaismuistoista ja muista johdoista päättäen se mahtoi olla samaa karjalaista kansaa, joka vielä asuu Vienan meren länsipuolella olevia maita, joka on ennen omistanut rannatkin, — Vienan meren länsirantaa vieläkin sanotaan »Karjalan rannaksi», — jonka alue luultavasti on kerran ulottunut itää kohti aina Vienaan saakka.

Ehkäpä tuohon maahan retkeiltiin jo aikaisemminkin, kuin on tietoja säilynyt. Mutta tietommekin ulottuvat ensimäisen vuosituhannen jälkipuoliskolle saakka. Muinaistutkijat arvelevat mahdolliseksi, että Viena kuului itägootilaisen Hermanarikin valtakuntaan ja että ehkä niiltä ajoilta olisivat säilyneet germanilaiset nimet, joita sadut kertovat sen kuninkailla olleen. Islantilaisen sadun mukaan käytiin jo Harald Hildetandin aikana, siis jo ennen vuotta 730, jolloin tämä kuningas kuoli, sotaretkellä Vienan suussa, jolloin sikäläinen jumalanpyhättö ryöstettiin. Jumalankuva oli silloin erikoisessa temppelissä, josta se myöhemmin siirrettiin avoimelle pihamaalle.

Ottar.

Mainittu retki ehkä tapahtui maan poikki. Ensimäinen meriretki, josta on säilynyt varma tieto, vieläpä seikkaperäinen kertomus, oli norjalaisen Ottarin tekemä. Englannin valistunut kuningas Alfred Suuri liitti Ottarin selonteon erääseen toimittamaansa historiallis-maantieteelliseen teokseen. Kun Alfred kuoli v. 900, hallittuaan puolen vuosisataa, niin tapahtui tämä retki yhdeksännen vuosisadan jälkipuoliskolla. Ottarin kertomuksesta päättäen se oli ensimäinen retki, joka meritse tehtiin Vienaan. Se oli siis oikea löytöretki, vaikka arvatenkin jo ennalta tunnetun päämäärän saavuttamiseksi.

Ottar asui pohjoisimmassa osassa siihen aikaan asuttua Norjaa, Haalogalannin maakunnassa (65—70 leveysasteen välillä), ja näyttää jonkun aikaa olleen Alfred kuninkaan palveluksessa. Viikingin kertomus merkillisestä matkastaan on (Ahlqvistin suomennoksen mukaan) seuraava:

»Ottar sanoi herrallensa kuningas Alfredille, että hän asui kaikista Norjalaisista pohjoisimpana. Hän kertoi asuvansa sen maan pohjoisosassa, Länsimeren rannalla. Kuitenkin hän sanoi tämän maan ulottuvan siitä vielä kauas pohjoiseen, mutta maan siellä olevan asumattoman, paitse mitä muutamissa paikoissa silloin tällöin oleskelee Finnejä (s.o. Lappalaisia), jotka talvella pyytävät metsää ja kalastavat heidän meressään.»

»Hän sanoi kerran halunneensa tulla tietämään, kuinka kauas tämä maa ulottuisi pohjoiseen, taikka asuisiko ketään ihmisiä tämän autiomaan pohjoispuolella. Hän läksi siis ja purjehti aluksellaan pitkin rantaa pohjoiseen päin, pitäen koko ajan aution maan oikealla kädellänsä ja aukean meren vasemmallansa. Kolmen päivän kuluttua tuli hän niin kauas pohjoiseen, kuin valaskalan pyytäjät tavallisesti kauemmaksi menevät. Sitten kulki hän vielä pohjoista kohti niin kauas, kuin toisten kolmen päivän kuluessa voi purjehtia. Sen jälkeen kääntyi maa itäänpäin, taikka meri antautui maahan päin, kumminko oikein, ei hän tietänyt, sen hän vaan tiesi, että hän siellä odotti länsituulta, tai vähän pohjaisempaa, ja laski sitten itää kohti, pitkin maata, niin pitkälle kuin neljässä päivässä voi purjehtia. Tällöin piti hänen taas odottaa tuulta, täyttä pohjaista, siitä syystä, että maa siellä kääntyi etelään, taikka meri antautui maahan päin, kumminko oikein, ei hän tietänyt. Sitten laski hän etelää kohti pitkin maata, niin kauas kuin viidessä päivässä voi purjehtia. Silloin tuli hänelle siellä lahdessa suuri joki vastaan. He kääntyivät joella takaperin, sillä he eivät uskaltaneet joella purjehtia ylemmäksi, peläten vihollisuutta, koska maa joen toisella puolella oli sangen asuttua. Ja hän ei ollut tavannut asuttua maata sitten kotoa lähdettyänsä, vaan oli hänellä kaikkialla asumaton maa oikealla kädellään, paitsi muutamia kalastajia ja linnunpyytäjiä ja metsästäjiä, jotka kaikki olivat Finnejä (s.o. Lappalaisia). Ja vasemmalla kädellänsä oli hänellä aava meri.»

»Bjarmalaiset olivat varsin hyvin viljelleet maansa, mutta he (Ottar väkineen) eivät uskaltaneet nousta maalle. Vaan Terfinnein (Turjan eli nykyisten Kuolan Lappalaisten) maa oli kaikkialla autiota, paitsi missä metsästäjiä oleskeli, tahi kalastajia taikka linnunpyytäjiä.»

»Paljonkin kertoivat Bjarmalaiset hänelle sekä omasta maastaan että niistä maista, jotka olivat heidän ympärillänsä. Mutta hän ei tietänyt, mikä kerrotusta oli totta, kun hän ei itse ollut sitä nähnyt. Hänestä tuntui, että Finnit (Lappalaiset) ja Bjarmalaiset puhuivat jokseenkin yhtäläistä kieltä. Hän matkusti sinne pääasiallisesti, paitsi halusta tullakseen tuntemaan maan luonteen, mursujen tähden, sillä näillä on sangen jaloa luuta hampaissaan, joita matkustajat toivat mukanaan muutamia kuninkaalle. Ja niiden nahka sopii hyvästi laivantouviksi...»

»Hän (Ottar) oli sangen varakas mies, hänellä oli semmoista omaisuutta, jota heillä pidettiin rikkautena, s.o. metsän eläimiä. Hänellä oli siihen aikaan, jolloin hän kävi kuninkaan luona, kesyjä ostamattomia eläimiä kuusisataa; he kutsuivat näitä eläimiä poroiksi... Hän oli sen maan ensimäisiä miehiä. Kuitenkaan ei hänellä ollut enemmän kuin kaksikymmentä lehmää, kaksikymmentä lammasta ja kaksikymmentä sikaa. Ja sen vähäisen, minkä hän kynti, kynti hän hevosilla. Mutta heidän varallisuutensa riippuu enimmästi siitä verosta, jonka Finnit (Lappalaiset) heille suorittavat. Tämä vero on enimmäkseen otusten nahkoja ja linnunhöyheniä, ja mursunluuta ja sellaista laivaköyttä, joka on tehty mursun ja hylkeen nahkasta. Kukin maksaa varojensa mukaan. Rikkaimman pitää suorittaa viisitoista näädän nahkaa, viisi porontaljaa, yksi karhuntalja, kymmenen vasua höyheniä, yksi karhun- tai saukonnahkainen peski ja kaksi laivanköyttä, kumpikin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, toinen mursun ja toinen hylkeennahkasta.»

»Hän sanoi, että Pohjanmiesten maa (Norja) on sangen pitkä ja kapea... Asumaton vuorenselänne on itäpuolella, ulottuen yhtä pitkältä kuin asuttu maa. Tällä selänteellä oleskelee Finnejä (Lappalaisia)...»

»Tämän maan (Norjan) eteläisen osan rinnalla, vuorten toisella puolella, on Sveoland (Ruotsi), ja saman maan pohjoisen puolen rinnalla on Kvenland (Kainuunmaa). Kvenit (Kainulaiset) käyvät toisinaan vuorien yli hävittämässä Norjalaisia; ja Norjalaiset toisinaan hävittämässä heitä. Siellä on vuorien välissä sangen suuria järviä, joissa on suolaton vesi; Kainulaiset kantavat maata myöden aluksensa näihin järviin ja ryöstävät sitten Norjalaisia: heidän aluksensa ovat hyvin pienet ja hyvin kevyet.»

»Ottar sanoi, että sen maan nimi, jossa hän asui, oli Haalogaland. Hän kertoi, ettei yksikään ihminen asunut häntä pohjoisempana.»

Useista muistakin retkistä on maineita säilynyt. V. 897 eräs Thorolf niminen viikinki yhdessä Kainuun kuninkaan Faravidin kanssa teki retken Kirialamaahan, joka luultavasti tarkotti Vienan meren länsipuolella olevaa Karjalan maata. V. 918—19 Eerikki Verikirves teki Vienan suuhun suuren ryöstöretken, voittaen Bjarmein miehet suuressa taistelussa. Harald Kaunotukan poika purjehti v:n 930 vaiheilla Norjan pohjoispuolitse Permaan. V. 970 vaiheilla siellä kävi kuningas Harald Harmaanahka, joka sai tavattoman rikkaan saaliin. Vuosisadan lopulta on maine matkoista, joita eräs Kristianian vuonosta kotoisin oleva Hallvard niminen kauppias sinne teki.

Mainehikkain oli kuitenkin se retki, jonka Karli ja Thorir Hund tekivät Vienaan. Kertomus siitä kuuluu:

Karli ja Thorir Hund.

Eräänä talvena, arvatenkin vuonna 1023 tai 1024, kuningas Olavi Pyhä lähetti pohjoiseen luotettavan miehen, Haalogalannin Karlin, kokoomaan verorahoja ja purjehtimaan sitten edelleen Vienan merelle ja Bjarmien maahan. Retki oli kaupparetki, ja laivasta ja sen kuormasta omisti kuningas toisen puolen. Karli toisen. Veljensä Gunsteinin kanssa Karli siis purjehti Haalogalantiin aikaisin keväällä ja kulki Thorir Hundin talon ohi. Thorir, jolla oli verivelka suoritettava Karlin kanssa, lähettikin hänelle ystävällisen sanoman, ilmottaen samalla haluavansa matkustaa samana kesänä Bjarmien maahan ja mielellään rupeavansa heidän osamiehekseen ja jakavansa kaikki tasan. Karli kehotti häntä tulemaan matkaan, ottamaan yhden laivan ja viisikolmatta miestä, niinkuin heilläkin oli. Mutta Thorir otti sangen suuren pyyntilaivan ja kahdeksankymmentä miestä omia huonemiehiään. Gunstein häntä epäili ja olisi mielellään palannut takaisin, mutta Karli vaati, että matkaa jatkettaisiin, vaikkei Thorir suostunutkaan vähentämään miehiään — niin vaarallisella retkellä ei muka saattanut olla liiaksi hyviä miehiä.

Kaiken matkaa purjehdittiin yhdessä, milloin oli toinen alus edellä, milloin toinen, pitkin Ruijan rantaa, Nordkapin ympäri ja edelleen pitkin Kuolan rantaa ja Vienan meren poikki Bjarmien maahan, jossa tehtiin hyvät kaupat. Thorir kauppapaikallaan osti turkiksia, majavannahkoja ja soopelin nahkoja ja Karli, jolla oli paljon rahoja, osti niinikään kaikenlaisia turkiksia. Kun kaupat oli tehty, niin pohjanmiehet laskivat takaisin Vienanjoen suuhun ja aikoivat lähteä paluumatkalle. Kauppapaikka ei nimittäin ollut virran suussa, vaan kappaleen matkaa maan sisässä, ehkä Holmogori nimisessä paikassa, joka myöhemmin oli niin kuulu, venäläisten saatua Vienan suistamossa jalansijaa. Sen ajan kun kauppaa tehtiin, vallitsi rauha, mutta kun asiat oli päätetty, niin oli väkivaltaan turvauduttava, jos mieli hankkia enemmän saalista. Kun siis oli tultu merelle, niin laivat laskivat rinnan ja Thorir kysyi, haluttiko ketään lähteä hänen kerallaan enemmän rikkautta hankkimaan. Sillä aarteita siellä oli, metsään kätkettyinä taikka kummuissa, niinkuin maan tapa oli. Thorir oli hyvin perehtynyt sen maan kalmistoihin ja tapoihin, arvatenkin hän oli siellä käynyt jo useankin kerran. Ja kaikki olivat valmiit lähtemään retkelle, jos oli saalista tiedossa. Thorir käski heitä olemaan valmiina yöllä. Ainoastaan muutamia miehiä jätettiin laivoihin, loput souti maihin ja lähti retkelle.

Ensin kuljettiin lakeata niittyä ja sitten taajan metsän läpi. Thorir astui edellä ja käski seuralaisiaan kulkemaan ääneti, veistäen itse matkalla puihin pilkat. Vihdoin tultiin suurelle metsässä olevalle aukiolle, jossa oli korkealla aidalla ympäröity aarrekumpu. Portti oli lujasti salvattu, mutta Thorir oli valinnut ajan viisaasti. Yhdet vartijat olivat juuri lähteneet, eivätkä toiset vielä tulleet. Norjalainen päällikkö iski kirveensä aidan yläreunaan ja kohotti itsensä sillä aidan päälle, jonka jälkeen hän sisäpuolelta avasi portin. Mutta hän varotti miehiään vain kaivamaan kultaa ja hopeaa ja jättämään rauhaan Bjarmien jumalankuvan, joka oli keskellä aukiota. Mutta kun kaikki olivat ottaneet kantamuksen saalista, niin Thorir juoksi jumalankuvan luo, otti hopeisen maljan, joka sen sylissä oli, kaatoi siitä kaikki hopearahat viittansa poimuun ja otti käsivarrelleen jousen, joka oli maljan päällä. Mutta Karli oli ulkopuolella huomannut, että Thorir olikin jäänyt jäljelle, kääntyi takaisin ja näki, että Thorir oli ottanut hopeamaljan. Karli silloin itsekin juoksi kuvan luo ja kirveellään iski sen niskaan katkaistakseen koristenauhan, joka kuvalla oli kaulassaan. Mutta isku olikin niin kova, että jumalan pää putosi maahan suurella ryskeellä. Ja paikalla kun tämä oli tapahtunut, tulivat uudet vartijat aukioon ja puhalsivat torviinsa. Ja samalla alkoi kuulua torventoitotusta joka puolelta. Pohjanmiehet pakenivat metsään, mutta kaiken aikaa he kuulivat takaa ajavien Bjarmien huutoja kintereillään. Rosvot olisivat olleet hukassa ilman Thoririn neuvokkuutta. Tämä suojeli joukon jälkipäätä erinomaisella taikataidollaan. Hänen edellään kulki kaksi miestä kantaen suurta laukkua, jossa näytti olevan tuhkaa. Siitä Thorir kylvi tielle ja joukonkin päälle, josta nämä kävivät näkymättömiksi. Näin riennettiin metsästä ulos niityille. Vaikka Bjarmeja oli takana ja sivuilla, niin eivät he voineet nähdä pohjanmiehiä. Karli miehineen ensin pääsi laivoihinsa ja lähti matkaan, sitten Thorir vuorostaan, ohjaten hänkin Vienan meren ulapalle.

Yöt olivat vielä valoisat ja pohjanmiehet purjehtivat vuorokaudet umpeensa, kunnes he eräänä iltana tulivat muutamille saarille. Siellä he kiinnittivät purjeet, laskivat ankkurit pohjaan ja odottivat luodevettä, koska edessä oli kova virtaus. Thorir silloin vaati Karlia antamaan hänelle jumalan kaulakoristeen, väittäen, että Karli oli saattanut kaikki vaaraan ja ettei siitä olisi ilman hänen avuttaan suoriuduttu. Mutta Karli vastasi, että koriste oli Olavi kuninkaan. Karli koetti päästä pakoon Thorirista, purjehtien niin nopeaan kuin mahdollista, mutta hän ei päässytkään, vaan molemmat tulivat samalla haavaa Geirsveriin, joka oli ensimäinen paikka pohjoisesta tullen, jossa oli rantasilta. Thorir laski satamaan ja Karli jäi ulkopuolelle. Vielä viimeisen kerran Thorir vaati, että saalis jaettaisiin, ja kun vastaus oli kieltävä, niin hän tappoi vastustajansa ja anasti kalliin kaulakoristeen. Hän olisi mielellään hukuttanut Gunsteininkin, mutta tämä pääsi miehineen pakoon, jätettyään laivansa tavaroineen Thoririn saaliiksi, ja tuli Olavi kuninkaan luo tapauksesta kertomaan. Ja siitä Thorirista tuli kuninkaan pahimpia vihamiehiä.

Myöhemmin Olavi kuningas lähetti miehiä käännyttämään Haalogalantia kristinuskoon ja silloin täytyi Thoririnkin luopua kaulakoristeesta ja maksaa sakkoa Karlin surmasta, mutta muut Vienasta saadut rikkaudet hän piti ja pakeni Tanskan kuninkaan luo, joka paraillaan juoni Olavi kuningasta vastaan, syöstäkseen hänet valtaistuimelta. Pian Thorir kuitenkin palasi takaisin entisille sijoilleen ja kokosi suunnattomat rikkaudet kaupallaan Lappalaisten kanssa. Kun myöhemmin Olavi sotajoukon kanssa tuli Thoriria vastaan, niin oli tämä niin voimakas, että hän muiden kapinallisten keralla Stiklestadin tappelussa voitti Olavin, etupäässä taikavoimallaan, kuten satu kertoo. Olavi kuningas kaatui tappelussa, ja Thorir oli sitten ensimäisiä vaatimaan, että hänet oli pyhäksi julistettava. Kun Olavin poika Maunu Hyvä tuli Norjan kuninkaaksi, niin lähti Thorir Hund pyhiinvaellusretkelle Pyhälle maalle, kuten satu mainitsee kerrotun, eikä hän liene siltä matkalta sen koommin palannut.

Jo yhdeksännen vuosisadan lopulla oli Novgorod levitellyt valtaansa Vienanjoen latvoille, ja pian se anasti kokomaan ja Holmogorista tuli rikas venäläinen kauppapaikka.

Pohjanmiehet lännen ja etelän vesillä.

Olemme tulleet niihin aikoihin, joina Skandinavian viikinkien eli »pohjanmiesten» ryöstöretket ja hävitykset pitivät Länsi-Europan rantamaita ainaisen turvattomuuden ja pelon alaisina. He saapuivat oivilla aluksillaan suurissa joukoissa, hävittivät kaupungit, tappoivat asukkaat, ryöstivät varsinkin kirkot ja luostarit, joista paras saalis oli saatavana, ja asettuivat vähitellen pysyväisestä semmoisiin seutuihin, joista heidän oli mukavin tätä hirmuvaltaa harjottaa. Lopulta he rupesivat vakinaisiksi asukkaiksi niihin maihin, joissa olivat jalansijaa saaneet, kääntyivät kristinuskoon ja sivistyivät, sulivat maanasukkaihin ja terästivät sen verta uudella tarmon ja yritteliäisyyden hengellä. He esiintyivät myös valtakuntien perustajina, sekä pohjoisessa, varsinkin Brittein saarilla, että etelässäkin Välimerellä, jossa he kristinuskoon käännyttyään saivat uutta alaa toimeliaisuudelleen taistelussa muhamedilaisia vastaan.

Seinen rannoille, nykyiseen Normandiaan, perustettiin pohjanmiesten yhteiskunta, joka tosin ranskalaistui, mutta kauan säilytti vanhana veriperintönään sotaista tarmoaan. Normandiasta käsin Gange Rolfin jälkeläiset sitten vallottivat Englannin valtaistuimen, josta pohjanmiehet jo häntä ennen olivat niin kauan taistelleet vaihtelevalla menestyksellä. Normandiasta käsin olivat sitä ennen lähteneet ne seikkailijat, jotka karkottivat Sarasenit sekä Etelä-Italiasta että Sisiliasta ja perustivat sinne normandilaisen valtakunnan, vieläpä joksikin aikaa saivat jalansijaa meren toisellakin puolella, Tunisiassa.

Britannian pohjoispuolella oleville saarille olivat viikingit jo varhaisemmin asettuneet ja perustaneet sinne itsenäisiä keskustoita, joista he hallitsivat alueita Skotlannissa ja Irlannissa. Näiltä teiltä he joutuivat Islantiin, asuttivat sen, purjehtivat edelleen Grönlantiin, perustivat sinne siirtokuntia ja löysivät vihdoin Pohjois-Amerikan puolta vuosituhatta ennen kuin Columbus, voimatta kuitenkaan saada jalansijaa tässä luonnonrikkaassa maassa, joka pohjoismaiselle siirtolaisuudelle olisi tarjonnut niin verrattoman toimialan.

Itäänpäin kuljettiin Itämeren poikki Suomen lahteen ja perustettiin Venäjän valtakunta, sekä Venäjän halki Mustalle merelle ja Konstantinopoliin saakka, jonne ensin saavuttiin rosvoina, sitten apusotureina. Ruijan pohjoispuolitse purjehdittiin Valkoiseen mereen, jossa tehtiin kauppaa ja taisteltiin Bjarmien kanssa.

Pohjanmiesten toimiala oli siis tavattoman laaja, mutta hämmästyttävän nopeaan he sen valtasivat. Kaarlo Suuren viime vuosina saapuivat viikingien alukset ensinnä Ranskan rannoille, v. 797 he tekivät ensimäiset retkensä Englantiin, 840 perustivat ensimäisen kuningaskunnan Irlantiin, 860 ryhtyivät Islantia asuttamaan. 862 Rurik perusti Venäjän valtakunnan, osaksi suomalaisien kansojen keskuuteen, 922 sai Gange Rolf Kaarlo Tuhmalta Normandian. Näitten retkien kautta laajeni Länsimaiden maantieto pohjoista kohti passivisella tavalla, Pohjoismaista ei hankittu tietoja, vaan pohjoismaiset sotilaat toivat ne itse miekkansa kärjessä. He olivat siihen saakka olleet niin tuntemattomia, että parhaiten tunnetuilla vanhoilla vesillä liikkuivat mielestään löytöretkeilijöinä, joilla oli oikeus antaa uusia nimiä vanhoille historiallisille maille ja merille. Espanjan Galiciaa he sanoivat »Jaakon maaksi» Compostellan pyhimyksen mukaan, Espanjaa »Spanlandiksi» ja kaikkia muhamedilaisia maita sen ulkopuolella yhteiseen »Serk- eli Sarasenlandiksi». Neekerien ja Maurilaisten maa oli »Sinimiesten maa», Pohjois- ja Länsi-Frankki »Vaalland», Pohjois-Saksa »Saxland», (josta Saksanmaan suomalainen nimi juurtuu), Venäjä »Gardariki», Konstantinopoli »Suurkaupunki» eli »Miklagarth», Novgorod »Holmgarth». Varsinaisina löytöretkeilijöinä pohjanmiehet toimivat vain pohjoisilla vesillä, joilla ei ennen heitä kukaan ollut käynyt. Kaakossa he eivät ulottaneet maantuntemusta sen edemmäksi kuin klassillinenkaan maantiede, mutta perustivat siellä kuitenkin oloja, joiden kautta laajat maat uudelleen tulivat Länsimaille tutuiksi ja Europan yhteiskunnan jäseniksi.

Pohjanmiesten näitten sotaretkien kautta saavuttamaa maantuntemusta kuvaa Eddan »Heimskringlassa» seuraava kappale »maitten paikoista»: »Noin sanotaan, että maan piiri, jossa ihmiset asuvat, on monessa kohden lahtien ja poukamien rikkoma ja että ulkomerestä maan sisään kulkee suuria meriä. Varmaan tiedetään, että Norvan salmesta (Gibraltarin salmesta, joka sai tämän nimensä siitä norjalaisesta, joka sen ensiksi keksi kymmenennellä vuosisadalla) on merta aina Jerusalemin maahan saakka; ja tästä merestä taas pistää pitkä lahti, jota sanotaan Mustaksi mereksi, koillista kohti, ja se erottaa maan molemmat osat toisistaan, Aasian, joka on itäpuolella, ja Europan, joka on tuon meren länsipuolella. Mustan meren pohjoispuolella on Suur-Ruotsi ja sitä pitävät toiset yhtä suurena alaltaan kuin suurta Sarasenimaata, vieläpä kuin Sinimiestenkin suurta maata. Ja tämän Suur-Ruotsin pohjoisosat ovat asumattomat pakkasen ja vilun vuoksi, aivan samoin kuin Sinimaan eteläosat ovat asumattomat siitä syystä, että aurinko siellä on niin polttava. Mahtavia ruhtinaskuntia on tuossa Ruotsissa ja monenlaisia ja monenkielisiä kansakuntia. Siellä on kääpiöitä, on jättiläisiä, niin, ja vieläpä sinimiehiäkin, ja monenlaista ja ihmeellistä kansaa ja villieläimiä ja hirmuisen suuria louhikäärmeitä. Pohjoisesta, niiltä vuorilta, jotka ovat kaukana asuttujen maitten ulkopuolella, tulee joki, jonka oikea nimi on Tanais (Don), ja se laskee Mustaan mereen, erottaen Aasian Europasta.»

Pohjanmiesten sotaretket lännen, etelän ja idän maissa eivät kuulu varsinaisesti aineeseemme, mutta ne ovat kuitenkin siksi kuvaavia meriliikkeen kehitykselle, että mainitsemme niistä pari niiltä myöhäisemmiltä ajoilta, jolloin he jo olivat osaksi kääntyneet kristinuskoon ja olivat uudeksi tehtäväkseen ottaneet kristikuntaa uhkaavan sarasenivaaran torjumisen.

Harald Haardraade.