Part 20

Brandanus seuralaisineen kävi sitten eräällä läheisellä metsäisellä saarella, joka vehmaine niittyineen ja kukkakenttineen oli »laululintujen paratiisi». Siellä oli suunnattoman paljon lintuja, jotka hartaasti yhtyivät munkkien ylistyslauluihin Jumalan kunniaksi. Tällä saarella purjehtijat viipyivät helluntaihin saakka, jonka jälkeen he lähtivät matkaansa jatkamaan. Kolme kuukautta purjehdittuaan he saapuivat saarelle, jolla asui kaksitoista pyhää miestä. Nämä ottivat vieraat mitä ystävällisimmin vastaan ja kertoivat eläneensä 80 vuotta saarelle rakentamassaan luostarissa. Luostarikirkon astiat olivat kristallia, kynttilöitä sytytti taivaasta lentävä vasama, eivätkä ne kuluneet, vaikka olisivat kuinka kauan palaneet. Täällä Brandanus vietti joulun, jonka jälkeen taas lähdettiin matkaan. Kaikkiaan oli silloin purjehdittu yksi vuosi.

Seuraavan kuuden vuoden kuluessa — oli ennakolta määrätty, että matka niin kauan kestäisi — hurskaat miehet kokivat monta pöyristyttävää seikkailua. Muun muassa laivan kimppuun hyökkäsi merihirviöitä, aarnilintuja ja ilkeämielisiä kykloppeja. Eräässä kohdassa meri oli ollut liikkumaton kuin hyytelö, niin että laiva oli pitkän aikaa ollut aivan alallaan. Keskiajan kertomuksissa tämä hyytynyt meri muutoin usein kummittelee. Ehkä se on jäännös Vanhalla ajalla vallinneista käsityksistä, jotka näyttävät sisältäneen aavistuksen Jäämeren jääsohjoista. Pitkällä kiertoretkellään Brandanus munkkineen oli oppinut tuntemaan suuren määrän saaria, joista toiset olivat aivan autiot ja paljaat, toisilla taas oli mitä ihanin kasvullisuus. Niinpä oli kerrankin saavuttu saarelle, jonka puut olivat olleet täynnään mitä ihanimpia viinirypäleitä. Toisella saarella oli ollut tulta syöksyvä korkea vuori, josta arveltiin menevän helvettiin tien. Kerran Brandanus tapasi keskellä merta pienellä luodolla kurjan ukon. Lakkaamatta huuhtoivat aallot kallion ja vanhan miehen yli, ja kun aalto oli mennyt, niin pieksi ukon eteen ripustettu liina hänen kasvojaan. Tämä kurja mies ilmotti olevansa »Jerusalemin vaeltava suutari», jolle tämä oleskelu yksinäisellä luodolla oli Paratiisin nautintoa.

Seitsemän vuotta harhailtuaan pyhät merenkulkijat vihdoin saapuivat »luvattuun maahan», jossa vallitsi ainainen auringonpaiste, he saapuivat kauan toivottuun matkan määrään. Vähän ennen oli laiva ollut tiheässä sumussa, jonka läpi se vain vaivoin pääsi. Maa huomattiin suureksi saareksi, jonka ääriä matkustajat eivät kuitenkaan tavanneet. Sen valoisilla kedoilla vallitsi ainainen päivä, ne olivat täynnään kimaltelevia jalokiviä ja puut olivat täynnään hedelmiä. Vihdoin vaeltajat saapuivat leveälle joelle, joka kulki saaren halki. Siellä heille ilmestyi enkeli, joka kielsi kauemmaksi kulkemasta, sekä käski Brandanusta miehineen palaamaan kotiin. Vasta kun maan kaikki kansat oli kristinuskoon käännetty, vasta silloin luvattu maa täydelleen avattaisiin ja valitut pääsisivät sinne. Matkustajat palasivat laivaansa, jonka he saivat kantaa täyteen tavaroita, jalokiviä ja hedelmiä. Sitten he vihdoin purjehtivat suorinta tietä takaisin Irlantiin.

Mahdotonta on sanoa, minkä verran tosipohjaa tällä kertomuksella on. Toiset ovat luulleet, että Brandanus harharetkillään kävi aina Amerikan rannoilla saakka, mutta se tuskin oli mahdollista. Luultavasti on legenda saanut aiheensa niistä matkoista, joita tapahtui pohjoiseen päin aina Islantiin saakka ja joita sitten lisäiltiin kaikenlaisilla ihmejutuilla. Mutta Keskiajan maantieteilijät ja kartanpiirtäjät tietysti pitivät pyhäin miesten matkaa tositapauksena ja koettivat matkakertomuksen mukaan määrätä valtamerellä niitten saarien paikat, joissa he kävivät matkallaan. Siten näemme aina Uuden ajan alkuun saakka Atlantin meressä joukoittain tarusaaria, joitten nimiä sitten annettiin todellisille saarille, kun Länsi-Intia löydettiin.

Samanlaisia retkiä olivat tarujen mukaan tehneet muutkin. Antiglia niminen saari, josta Antillit sitten saivat nimensä, oli legendan mukaan eräitten espanjalaisten piispain löytämä. V. 1492, samana vuonna, jona Columbus löysi Amerikan, tunnettu maantieteilijä Martin Behaim kirjotti Nürnbergin kaupunkia varten valmistamaansa pallokarttaan: »V. 734 j.Kr., kun Afrikasta tulleet vääräuskoiset tulvasivat Espanjan yli, kansotti tämän Antiglia saaren, jota myös sanotaan seitsemän kaupungin saareksi, Oporton arkkipiispa kuuden muun piispan kanssa. Heillä oli mukanaan miehiä ja naisia, jotka olivat Espanjasta paenneet tavaroineen, karjoineen. V. 1414 eräs espanjalainen laiva pääsi hyvin lähelle tätä saarta.»

Pohjoismaiden tunnetuksi tuleminen.

Pohjola oli epäilemättä laajemmaltakin tunnettu siellä asuville kansoille jo monia aikoja ennen, kuin tietoja siitä eksyi kirjallisuuteen. Klassillisen maantieteen tiedot pohjoismaista olivat erinomaisen niukat vielä Roomalaistenkin aikana, vaikka Roomalaiset kävivät sotaretkillään aina Pohjois-Saksassa saakka. Hämäryys niitä verhoo suurimman osan Keskiaikaakin, vaikka Skandinavian vanhoista saduista varmaan tiedämme, että Itämeren pohjois-osissa kuljettiin laivoilla ja että saaliinhaluiset pohjanmiehet ulottivat vallotusretkiään kauas itään päin, perustellen valtakuntia syrjäisten suomensukuisten ja slaavilaisten kansain keskuuteen. Kaikuja noista sotaisista taruajoista ovat ehkä Kalevalan kuvaukset Pohjolan ja Väinölän taisteluista.

Varhaisimmat tiedot Pohjoismaista.

Skandinavian maat tulivat sitten tunnetuiksi etupäässä niiden omien asukkaitten laajojen ryöstöretkien kautta Länsi-Europan nuoriin sivistysmaihin. Niin ei ollut meidän maamme laita. Suomi pysyi kauemmin kuin melkein mikään muu Europan osa tuntemattomana. Se oli siksi syrjässä kauppateistä ja historiallisten tapausten kulusta, että se vielä enimmän osan Keskiaikaakin oli ajan maantuntemuksen ulkopuolella.

Ensimäinen vanha kirjailija, joka täällä Pohjolassa mainitsee suomalaisia kansoja, oli roomalainen Tacitus siinä suuressa teoksessa, jonka hän kirjotti »Germaniasta». Saamiensa vaillinaisten tietojen mukaan hän puhuu Germanien naapurikansoistakin, mainiten muun muassa Svealaiset, joitten maa jo silloin oli »mahtava miehistä, aseista ja laivastoista». Tämän maan toisella puolella oli muka »toinen hidas ja melkein liikkumaton meri, jonka luullaan ympäröivän koko maan piiriä, koska siellä laskevan auringon hohto kestää nousuun saakka niin kirkkaana, että se tähdetkin hämmentää. Kansan usko sanoo, että siellä kuullaan ääniä ja että näkyy jumalia, joilla on sädekehä päänsä ympärillä.» Svealaisten (Suionien) maa oli muka äärimäisin pohjoisessa. Mutta heidän maataan jatkoi tarumainen Sitonien maa (sana on ehkä sama kuin suomalainen »Hiitola»), jossa muutoin asui samanlaista kansaa, mutta jota nainen hallitsi. Toiset luulevat Sitonien olleen Suomalaisia. Merkillinen on tässä lausuttu käsitys, joka paljon myöhemminkin pysyi voimassa, että muka tätä pohjoista kansaa hallitsi nainen. Tämän sadun Tacitus epäilemättä kuuli Germaneilta. Mutta se käy merkillisen hyvin yhteen niiden vanhain käsitysten kanssa, jotka kalevaisissa runoissa ovat säilyneet. Sitonien eli Hiitolan naishallitsija ei ehkä ollut muu kuin »Pohjan akka harvahammas», »Louhi, Pohjolan emäntä». Myöhemmin, kun oikeastaan jo olisi pitänyt olla oikeampia tietoja, tämä taru ehkä piti puoliaan sen kautta, että Pohjois-Skandinavian asukkaita, Kainulaisia, sanottiin Qveneiksi, joka sana oli niin lähellä ruotsin »qvinna» sanaa. Anglosaksilaisessa »Beowulf»-eepoksessakin tapaamme samanlaisen tarun pohjolan voimallisesta, julmasta eukosta, joka muistuttaa suomalaisen runon tietoja »Pohjan akasta». Eräät muutkin Beowulfin piirteet viittaavat siihen, että taru on sama.

Tacitus on ensimäinen, joka mainitsee Suomalaisten yleiseuroppalaisen nimen, »Fenni», vaikkei ole varmaa, tarkottiko hän nimellä Suomalaisia. Hänen kuvauksensa mukaan tämä kansa, joka asui Germanian itärajalla, pohjoiseen Veneteistä, oli erinomaisen alhaisella sivistyskannalla, eläen kurjimpain raakalaiskansain elämää. Kreikkalainen maantieteilijä Strabon mainitsee samoilla seuduilla »Zumien» kansan, ja tämä nimi kieltämättä muistuttaa »Suomea». Ptolemaios mainitsee keski-Veikselin varsilla »Finnoi» nimisen kansan.

Mutta jospa Vanhalla ajalla suomalaiset kansat tosiaan asuivatkin näin kaukana etelässä — vertaileva kielitutkimus on osottanut heidän olleen Goottien ja Liettualaisten naapureita, ennenkun tulivat slaavilaisten kansain naapureiksi, — niin vaikuttivat kansainvaellukset arvatenkin heidänkin asunta-aloihinsa suuria muutoksia. Slaavilaiset kansat tunkeutuivat länteen päin, vallaten koko Pohjois-Saksan, ja suomensukuiset kansat peräytyivät kauemmaksi pohjoista kohti.

Kreikkalainen kirjailija Prokopios, joka eli kuudennella vuosisadalla j Kr., mainitsee Thuulen (Skandinavian) pohjoisimpana kansana »Skrithifinnit». Nimi on nähtävästi skandinavien antama ja merkitsisi suomeksi »Hiihtolappalaisia», ja kuvaus, jonka kirjailija antaa tämän luonnonkansan oloista, sopii täydellisesti Lappalaisten elämänlaatuun. Jornandes, joka oli goottilainen sukuperältään, vaikka roomalaistunut, luettelee samoihin aikoihin Goottien historiaa esittäessään useita Skanziassa (Skandinaviassa) asuvia kansoja, joista ainakin muutamat ovat suomensukuisia, kuten »Refennit» (Porolappalaiset), ja »Finni mitissimi», jotka olivat sävyisimmät kaikista Skandinavian asukkaista, ynnä »Vinoviloth», jossa ehkä tapaamme Vienan nimen kaikua. [Norjalaiset luulevat nimen olevan saman kuin nykyinen »Vingulmark», seutu Kristiania-vuonon perukassa; hekin pitävät kansaa suomensukuisena.] Yleensä vanhat kirjailijat luulivat Skandinaviaa suureksi saareksi, taikka saaristoksi, ja Itämeren siis olevan yhteydessä Jäämeren kanssa, mutta Jornandeella näyttää kuitenkin olleen aavistus siitä, että maayhteys oli olemassa, vaikka hänkin sanoo Skandinaviaa saareksi. Langobardilaisen historiankirjottaja n Paul Warnefriedin teoksessa, joka on kahdeksannen vuosisadan lopulta, kuvataan Skritofinnien (Refinnien) hiihtäminen ja poronhoito niin selvästi ettei saata olla epäilystäkään siitä, että molemmilla nimillä tarkotetaan Lappalaisia. Mainittu kirjailija kertoo nähneensä poronnahkaisen peskinkin. Skrithfinnien nimi olikin germanien kesken kauan ja laajalti Lappalaisten varsinainen nimitys. Mahdollista on myös, että Jornandeen mainitsemat »säyseätkin Finnit» ovat juuri Lappalaisia, sillä Kainulaisista skandinaveilla tuskin oli syytä käyttää semmoista mainelausetta.

Oikeiden tietojen vakautumista ehkäisi se seikka, että Keskiajalla niin sokeasti uskottiin klassillisten maantieteilijäin tietoihin ja uudet hankitut koetettiin niiden mukaisiksi vääntää. Teoksessa, jonka Englannin kuningas Alfred kirjotti, esim. mainitaan Itämeren itäpuolella Sermenden kansa, joka oli sama kuin vanhain Sarmatit, ja tarunomaiset Riphaeilaiset vuoretkin, jotka muka olivat maan pohjoisin raja. Vaikka oppinut kuningas saikin lähettiläittänsä kautta aivan oikeita tietoja, niin yhdisti hän niihin kuitenkin klassillisten kirjailijain kertomia hämäriä maineita, ja tämä sekoitus esti kauan oikeitten käsitysten valtaan pääsemistä Pohjois- ja Itä-Europan maantieteellisistä ja kansallisista oloista.

Pohjanmiehet idän teillä.

Vaikka Svean ja Göötanmaan, Norjan ja Tanskan viikingit epäilemättä matkustivat Suomenlahden pohjaan ja edelleen Laatokalle rannikkomme saaristoreittiä, joka tarjosi sen ajan milloin soudettaville, milloin myötätuulta purjehtiville aluksille suojaiset väylät, niin ei kuitenkaan ole säilynyt maineita siitä, että Suomen niemelle olisi perustettu valtakuntia, taikka että täällä olisi ollut mainittavia kauppapaikkoja. Siihen ehkä on vain syynä tietojen puutteellisuus. Voimme kuitenkin otaksua, että pohjanmiehillä pitkin laivareittiään oli asemia, joissa oli samanrotuista väestöä, ja että Etelä-Suomen ruotsalainen asutus jo silloin sai alkunsa. Suomen rannikko oli heille kuitenkin ainoastaan valtatie, jota pitkin he kulkivat laajempaan ja rikkaampaan itään.

Tutkimus paraillaan koettaa luoda valoa Laatokan ympärystäin vaiheisiin näinä hämärinä aikoina. Se luulee voivansa jo varmana päättää, että Laatokan itäpuolella, nykyisen Aunuksen seuduilla, oli valtakunta, jolla oli viikinkiläisruhtinaat, ja järven eteläpuolella toinen. Edellinen, Alnborg, oli muka saanut nimensä siitä vanhasta Alueen järven nimestä, joka esiintyy tulen synnyn runossa ja jonka luullaan tarkottaneen juuri Laatokkaa. Laatokalta oltiin yhteydessä Vienan meren kanssa, jonne Syväriä ja Äänisen latvajokia pitkin kävi melkein yhtämittainen pienemmillä aluksilla kuljettava vesireitti.

Myöhemmin perustettiin kauemmaksi Laatokan eteläpuolelle, llmajärven rannalle, ehkäpä sielläkin suomalaisen asutuksen keskuuteen, Uusi linna eli Novgorod, joka Holmgårdin eli Östragårdin nimellä oli niin tunnettu pohjanmiehille. Velhojokea he saattoivat aluksillaan nousta Laatokasta sinne saakka. He saivat siellä niin lujan jalansijan, että Novgorod monet ajat oli Skandinavian merikuninkaitten paras liittolainen. Novgorodin liitoissa pohjanmiehet vallottivat suurimman osan Venäjää ja perustivat sinne valtakuntia, joista nykyisen Venäjän synty luetaan. Venäjän jokia pitkin he retkeilivät yhdessä venäläisten liittolaistensa keralla Mustalle merelle ja ahdistelivat Konstantinopoliakin, kiristäen siltä lunnaita, kunnes Byzantion palkkasi heidät liittolaisikseen muhamedilaisia vastaan taistelemaan. Sen kautta pakanalliset pohjanmiehet saivat kristikunnan kanssa samat yhteiset valtaedut ja vähitellen kallistuivat itsekin kristinuskoon. Heidän retkensä Venäjän jokia pitkin Mustalle merelle olivat usein tavattoman suuria yrityksiä, joihin otti osaa satoja laivoja ja kymmeniätuhansia miehiä, ja suottapa olisikaan ollut pienemmällä joukolla käydä ahdistamassa itse Miklagardia.

Novgorodista kehittyi mahtavin kauppakeskusta Itämeren koilliskulmilla. Sen kauppiaat alkoivat retkeillä yhä laajemmalta, Vienan merelle, Lapin rannoille ja Petshoran varsille, ehkäpä jo Uralin poikki Siperiaankin. Mutta Novgorodin valtiollinen vaikutusvalta ei silloin vielä ulottunut yhtä laajalle, suomensukuiset heimot, joitten kanssa se noilla kulmilla teki kauppaa, olivat silloin vielä itsenäiset. Mutta tämä kauppaliike valmisti alaa Moskovan valtiolliselle ylivallalle. Jo kymmenennen vuosisadan alulla olivat Novgorodin miehet tunkeutuneet Vienan latvoille. Kauppiasten jälkeen tulivat vallottajat, eivätkä ainoastaan tällä suunnalla, vaan idässäkin, jossa Keskiajan lopulla alkoi Siperian valtaus. Yhdennellä- ja kahdennellatoista vuosisadalla oli jo novgorodilaisia siirtokuntia Vienan, Syvärin, Mesenin ja sekä Vienan meren että Jäämeren rannoilla. Omin päin toimivat rosvojoukot ryöstelivät näitä hajanaisia pohjoisia suomalaisia heimoja, pakottaen ne Novgorodin vallanalaisuuteen. Näistä seikkailijoista, »ushkuinikeista», polveutuvat nykyiset venäläiset asukkaat Kuolan rannikolla. Kuola mainitaan jo v. 1264 venäläisissä aikakirjoissa. V. 1324 Novgorodin ruhtinas Juri Danilovitsh teki Ruotsin kuninkaan Maunon kanssa sopimuksen, jonka kautta mainittu kuningas tunnusti Varangin vuonosta itään päin olevan rannikon Novgorodin vaikutuspiiriin kuuluvaksi. Jo paljon sitä ennen oli Norjan kuningas Olavi Pyhä myöntänyt kaiken maan Lyykeän vuonon (Lyngenfjordin) itäpuolella kuuluvaksi Novgorodille, joten siis venäläinen vaikutusvalta näillä rannoilla jonkun verran peräytyi.

Skandinavian jälkeen sai kolmannellatoista vuosisadalla saksalainen Hansaliitto tärkeimmän sijan Novgorodin kaupassa, samoin Suomenkin rannikolla. Hansan määräävä sananvalta Novgorodin markkinoilla oli yhtenä syynä siihen, että Moskova sitten niin perinpohjin hävitti tämän puoleksi ulkomaalaisen kauppavaltion.

Itämeri.

Itämeren etelärannikko oli vielä Alfred Suuren aikana niin tuntematonta, että tämä tiedonhaluinen kuningas lähetti purjehtijan selkoa ottamaan sen maista ja kansoista. Kertomus tästä matkasta on hänen teoksessaan säilynyt.

Wulfstan niminen purjehtija, jonka kansallisuutta ei varmaan tunneta, lähti Haethumista, nykyisestä Slesvigistä, ja purjehti seitsemän päivää Vendien maan, s.o. nykyisen Preussin pohjoisrannikkoa pitkin, kunnes saapui Weikselin suulle, jossa »Eestit», arvatenkin Liettualaiset, asuivat. Tanskan saarista ja Etelä-Ruotsista, vieläpä Ölannista ja Gotlannistakin hän toi tietoja kuninkaalle. Pohjois-Saksa oli silloin vielä slaavilaisten kansain hallussa, jotka kansainvaelluksien jälkeen olivat siirtyneet germanien jättämille tyhjille tiloille. Väinäjoen pohjoispuolella ja osasta sen eteläpuolellakin asui suomalaisia kansoja, näitten ja slaavien välillä Liettualaisia, suomalaisia kuitenkin nykyistä paljon laajemmalla alalla. Itämeren itäiset rantamaat tulivat tarkemmin tunnetuiksi vasta silloin, kun Pohjois-Saksa oli uudelleen saksalaistunut, kristinusko vakaantunut, ja sitä ruvettu vielä idemmäksikin asevoimalla levittämään. Kalpaveljistön saksalainen ritarikunta ja Tanskalaiset vallottivat Itämeren rannikon aina Suomenlahtea myöten, pakottaen Liiviläiset ja Virolaiset kääntymään kristinuskoon ja luopumaan vapaudestaan. Venäjälle kristinusko ja sen mukana kultuurin alkeet tulivat etelästäpäin, ja sen vuoksi Venäläiset joutuivat kreikkalaisen kirkon yhteyteen.

Bremenin Adam.

Bremen oli piispa Adalbertin aikoina (k. 1072) kristillisen kirkon keskusta Pohjois-Saksassa ja koetti levittää kirkollista valtaansa yli kaikkien Pohjoismaidenkin. Adalbertin loistavaan hoviin keräytyi miehiä sekä pohjoisesta että lännestä ja idästä ja siellä sen vuoksi oli tavallista laajempi tieto sekä Skandinaviasta että idän puolen maista, jopa sinne saatiin viestejä Islannista, Grönlannista ja pohjanmiesten löytämästä Viinimaasta saakka. Näitä tietoja säilytti kaniikki Adam, piispa Adalbertin luottamusmies, historiateoksessaan. Lisiä hän sai oleskellessaan Tanskan kuninkaan Sven Estridinpojan hovissa. Adam Bremeniläisen teos on sen vuoksi tärkeä lähdeteos Pohjoismaiden olojen tuntemiseen toisen vuosituhannen alussa.

Adam Bremeniläinen mainitsee muun muassa, että kaksi rohkeata tanskalaista purjehtijaa oli käynyt tutkimassa, kuinka kauas Itämeri ulottui itään päin. Myrskyt ja merirosvot olivat tosin estäneet heitä saavuttamasta matkansa määrää, mutta Tanskalaiset tiesivät kuitenkin, että suotuisella tuulella voitiin kuukaudessa purjehtia Venäjällä olevaan Ostrogradiin saakka. Itämeren pohjoispuolella Adam luettelee skandinavialaisia, etelärannoilla taas slaavilaisia kansoja. Näitten päärotujen välillä hän mainitsee useitten pienien kansain nimiä, joitten alkumuoto kuitenkin on niin vääntynyt, ettei niistä voi varmaa selkoa saada. Viimeisenä Itämeren suvipuolella hän mainitsee »Vinulien» suuren maakunnan, jossa ehkä taas tapaamme väännöksen Vienan nimestä. Germanien ja slaavien välillä olevista kansoista mainitaan Vilzit, Mirrit (Merjalaiset), Lamit, Skuutit ja Turkkilaiset. Hänen käsityksensä Venäjän maantieteellisestä ulottuvaisuudesta epäilemättä olivat hyvin vaillinaiset. Muutoin Adam Bremeniläisen tiedot näistä seuduista vielä olivat täynnään kaikenlaisia tarunomaisia kummia. Itämeren saareksi hän luulee Kuurinmaata, joka muka oli kahdeksan päivänmatkaa pitkä, epäjumalanpalvelijain asuma ja kuulu tietäjistään, joita haettiin aina Espanjaan ja Kreikkaan saakka. Toinen melkein yhtä suuri saari oli muka Eestien maa, jonka asukkaat palvelivat siivekkäitä käärmeitä, uhraten heille eläviä ihmisiä, joita ostivat orjakauppiailta. Tämä saari muka oli lähinnä »naisten maata», eikä kaukana Birka nimisestä Ruotsin kaupungista. »Naisten eli amatsonien maa» niinikään oli Baltian meren rannalla. Nämä amatsonit Adamin vakuutuksen mukaan karttoivat yhteyttä miesten kanssa ja karkottivat rohkeasti kaikki, jotka yrittivät heidän maahansa tulla. Mutta kaikenlaisten maankulkurien kanssa he pitivät yhteyttä ja synnyttivät lapsia, tytöistä tuli mitä ihanimpia naisia, pojista taas »koirankuonolaisia», joilla oli pää keskellä rintaa ja jotka puhuivat haukkuen. Venäjällä heitä muka usein näki vankina. Tämä merkillinen maa aseman määrittelyn mukaan olisi ollut nykyinen Suomi, taikka ehkä paremminkin sen pohjoinen osa, Kainuunmaa. Nähtävästi antoi ennen mainittu vanha pohjoismainen taru aihetta siihen, että Kaukasian amatsonitaru kytkettiin suomalaiseen Pohjolaan, josta ei muuta tiedetty kuin hämäriä huhuja. Mutta tuossa Skandinavian itäisessä naapurimaassa, jonka rajat ulotettiin aina Riphaeilaisiin vuoriin saakka, oli paljon muitakin kummituksia, »yksijalkaisia», jotka hyppivät yhdellä jalalla, »kyklooppeja», joilla oli vain yksi silmä otsassaan, ihmissyöjiä ja muita, joita ei hurskas kirkon mies tahtonut ruveta luettelemaankaan.

Nestor.

Vanhimpia varmoja historiallisia tietoja, mitä Suomen ja sen naapurimaiden suomensukuisista asukkaista on säilynyt, sisältää Nestorin kronikka. Venäjä oli Vladimir Suuren aikana (v. 988) kääntynyt kristinuskoon ja maa joutui sen kautta entistä enemmän yhteyteen kirjallisen Itä-Rooman kanssa. »Uuteen linnaan» eli Novgorodiin perustettiin v. 992 piispanistuin, jonka ensimäinen piispa jo alkoi kirjottaa muistiin tietoja aikansa tapauksista. Mutta Venäjän ensimäinen historiankirjottaja oli Nestor niminen Kievin munkki (1056—1116). Hänen kertomuksessaan Pohjoismaista ei enää ole samanlaisia kummitusjuttuja kuin Adam Bremeniläisen teoksessa, vaikka Nestorinkin tiedot ovat kylläkin niukat. Itämerta hän sanoo Varjaagien mereksi. Sen rannalla muka asui, muitten kansain keralla, Tshuudeja, s.o. Suomalaisia, taikka oikeammin Virolaisia, joitten maahan Jaroslav (v. 1070) perusti Jurjevin (Tarton) kaupungin. Toisessa paikassa Nestor mainitsee seuraavat kansat, jotka maksoivat Venäläisille veroa: Tshuudit, Wessit, Merjalaiset, Muromit, Tsheremissit, Jäämit, Mordvalaiset, Permalaiset, y.m.

Jonkun verran valoa Koillis-Europan kansallisiin oloihin loivat arabialaisetkin maantieteilijät, sillä Arabialaiset kävivät Mustanmeren rannikolta sinne melkoista kauppaa. Kuuluin arabialainen maantieteilijä Idrisi, joka eli Sisilian normannilaisen kuninkaan hovissa, sai Pohjolan maista, sekä Skandinaviasta että Suomesta, Virosta ja Vienastakin tietoja normannilaisilta ritareilta, joitten esi-isät olivat Skandinaviasta ja jotka siis verraten hyvin tunsivat sikäläisiä oloja. Idrisi mainitsee monta tärkeää kaupunkia ja niitten väliset matkat, mutta melkein kaikki nimet ovat niin vääntyneessä muodossa, että niistä on mahdoton saada selkoa. Erästä maata, nähtävästi Etelä-Suomea, hän kuitenkin nimittää Tabastiksi, Hämeeksi.

Kristinuskon maahan tuomisen kautta Suomen eteläosat tulivat paremmin tunnetuiksi, mutta maantieto oli silloin vielä Ruotsissakin niin alhaisella kannalla, etteivät karttuneet tiedot moneen vuosisataan tulleet kirjallisuuden omiksi. Vielä Mercatorin julkaisemassa Ptolemaios-kartassa kuudennentoista vuosisadan alulta oli koko Skandinavia piirretty jotenkin samanlaiseksi, muutamaksi epämääräiseksi saareksi, jommoinen se oli kuulun kreikkalaisen maantieteilijän maailmankartassa.

Tanskalainen väyläopas.