Part 19
Abessinian Adulessa Kosmas kertoo nähneensä marmorisen valtaistuimen, johon oli kaiverrettu kirjotuksia Ptolemaios Euergeteen ja erään axumilaisen kuninkaan urhotöistä. Elämänsä lopulla tämä laajalti maailmaa kulkenut kauppias rupesi munkiksi ja kirjotti Siinain luostarissa teoksen, jossa hän koetti kumota kreikkalaisten oppineitten maantieteen ja saattaa maantieteen Raamatun opin kanssa sopusointuun.
Länsi-Europan kauppa kärsi kansainvaelluksien kautta vielä paljon suurempia vaurioita kuin Itämaitten. Useimmissa maissa oli kauppa melkein kokonaan tyrehtynyt. Ja paljon enemmän tuli kauppiaita ja kauppatavaroita idästä länteen, kuin päinvastaiseen suuntaan kulki. Ranskan satamakaupungeissa oli syyrialaisia kauppiassiirtokuntia, Gazan viinit, Egyptin papyro löysivät vielä kuudennella vuosisadalla Marseilleen. Tämä kaupunki, Kreikkalaisten vanha Massilla, oli Länsimailla tärkein kauppasatama. Venezian laguneissa elävät merenkulkijat alkoivat kuitenkin jo saada mainetta, mutta heidän varhaisimmista matkoistaan emme mitään varmaa tiedä. Länsimailla ei ollut muuta antaa Itämaitten tavarain hinnaksi kuin rahaa ja turkiksia. Kauppa vilkastui vasta sitten, kun Itämaiden olot Arabien vallotuksien jälkeen olivat uudelleen asettuneet ja Italian kaupungit alkaneet voimistua ja saada käsiinsä Alppien pohjoispuolelle menevän kaupan. Byzantilainen valtakunta, kumma kyllä, osotti kauttaaltaan huonoa huolta kaupasta, rajottaen sitä kaikenlaisilla rasituksilla ja kielloilla. Se epäilemättä olikin yksi tärkeä syy siihen, että italialaiset kaupungit pääsivät vaurastumaan.
Tämä tapahtui seitsemännellä ja sitä seuraavilla vuosisadoilla. Se olisi tapahtunut nopeamminkin, elleivät Sarasenit olisi häirinneet merenkulkua ja alkaneet saada jalansijaa itse Italian niemimaallakin. Tätä vaaraa peläten Etelä-Italian vaurastuvat kaupungit, koko kristikunnalle häpeäksi, liittyivät Saraseneihin, kuten Salerno, Amalfi, Napoli ja Gaieta. Ne toivoivat voivansa siten paremmassa turvassa liikkua merillä ja välttää hävityksen, jos niemimaa valitettaisiin. Niitä syytettiin siitäkin, ja luultavasti hyvällä syyllä, että ne avustivat afrikalaisten orjarosvojen ryöstöretkiä, saaden osan heidän voitoistaan. Itä-Frankkien kuningas Ludvig Saksalainen v. 870 huudahti, että Napolista oli tullut toinen Palermo, islamin etuvartioita, sen rosvosaaliin varastopaikkoja. Paavi v. 875 uudisti tämän syytöksen kaikkia näitä kaupunkeja vastaan, koska ne mainittuna vuonna olivat liittyneet Saraseneihin tuodakseen tulen ja miekan Keski-Italiaan. Mutta suotta olivat hänen kehotuksensa ja varotuksensa; vasta kymmenennellä vuosisadalla Etelä-Italian kaupungit pakotettiin luopumaan häpeällisestä liitostaan.
Venezia sitä vastoin vaurastui hyvän kristillisen mielen turvissa. Kaarlo Suuren suosiota sen oli kiittäminen siitä, että sen kauppa aikaisin sai niin lujan jalansijan Alppien pohjoispuolella. Hän myönsi Venezialle täydet kauppaoikeudet kaikissa laajan valtakuntansa maissa. Sarasenit eivät kyenneet ehkäisemään lagunikaupungin merenkulkua ja kauppaa yhä laajenemasta.
Kristillinen lähetystoimi Afrikassa, Etu-Aasiassa, Intiassa ja Kiinassa.
Jo kristinuskon varhaisimpina aikoina kerrotaan sen levittäjäin tehneen laajoja matkoja lähetyssaarnaajina. Vanha muistotieto mainitsee apostolien Tuomaan ja Bartholomeuksen saarnanneen Intiassa. Varmempaa on, että Aleksandrian presbyteri Pantainos toisella vuosisadalla (v. 189) kävi Intiassa ja että evankeliumia saarnattiin laajalti sekä Arabiassa että Afrikassa ennen Rooman valtakunnan kukistumista. Gregorius Illuminator matkusti Valerianus keisarin aikana Armeniassa (v. 257). Jerusalemin piispa Hermon lähetti v. 311 tienoilla Efraimin saarnaamaan kristinuskoa Skyyteille ja Basilioksen Krimiin. Nämä ovat ainoastaan esimerkkejä kristillisen kirkon innokkaasta lähetystoimesta ensi aikoina. Mutta vasta kun Constantinus Suuri oli kohottanut kristinuskon valtionuskonnoksi, sai se merkillisimmät voittonsa etelässä ja idässä.
Abessinian kirkko.
Abessinian kirkko perustettiin neljännellä vuosisadalla egyptiläisten lähetyssaarnaajain toimesta.
Perustaja oli Frumentinus, joka oli matkalla Intiaan, mutta Punaisella merellä joutui rosvojen käsiin ja sitten kristittyjen kauppiaitten seurassa matkusti Abessiniaan. Siellä hän perusti seurakunnan, jonka piispaksi kirkkoisä Athanasios hänet vahvisti.
Mutta vähän myöhemmin koettivat areiolaiset keisari Constantiuksen käskystä käännyttää Abessinian areiolaiseen harhaoppiin ja saada Frumentius kukistetuksi. Theofilos niminen pappi, joka ehkä oli kotoisin Sokotran saarelta, lähetettiin Axumiin, Abessinialaisten pyhään kaupunkiin, viemään ruhtinaalle keisarin kirjettä ja ehdottamaan hänelle liittoa areiolaisuuden hyväksi. Tämä oli osa paljon laajemmista suunnitelmista areiolaisuuden levittämiseksi, mutta yritys raukesi tyhjiin. Paremmalla menestyksellä Theofilos toimi Etelä-Arabiassa, »vanhain Saabalaisten, silloisten Homerittien kesken». Hänen sanotaan rakentaneen kirkkoja Adeniin, Saabalaisten pääkaupunkiin Sanaan ja Persian lahden suulle. Abessinian ja Egyptin kristityt sitten erosivat kokonaan omaksi kirkoksi Khalkedonin kirkonkokouksen jälkeen, koska he jyrkästi pitivät kiinni siitä, että Jeesukse Kristuksenn luontoja oli yksi, eikä kaksi, niinkuin Khalkedonin kokous oli päättänyt.
Kuudennen vuosisadan alussa Abessinian kristitty kuningas lähti Bab-el-Mandebin salmen poikki sotaretkelle Homerittien maahan vainon vuoksi, jonka eräs sikäläinen mooseksen uskoinen tiranni oli alkanut kristittyjä vastaan. 120,000 miehen armeijalla hän vallotti Jemenin, joka sitten oli puolen vuosisataa abessinialainen maakunta. Abessinian kuninkaan pyynnöstä lähetettiin Konstantinopelistä kirkonmiehiä järjestämään kristinuskon oloja vasta vallotetussa maassa.
Keisari Justinianuksen lähettiläs Nonnosus on säilyttänyt hauskoja huomioita tästä kristinuskon silloisesta esitaistelijasta. Nonnosus matkusti Axumiin Adulen satamasta ja muun muassa näki matkalla karjan, jossa oli tuhannen elefanttia. Axumissa hallitsija eli negus otti lähettilään vastaan taivas'alla. Negus istui korkeissa nelipyöräisissä vaunuissa, jotka olivat kuitulevyillä päällystetyt ja joita veti neljä elefanttia. Hän oli puettu helmillä ja jalokivillä koristettuun tunikaan, alusvaatteet olivat palttinasta, kultalangalla kirjaillut. Diademi oli palttinainen, kullalla koristettu, ja siitä riippui neljät kultavitjat. Käsivarsissaan hänellä oli kultaisia renkaita ja vitjoja, käsissään kaksi keihästä ja kullattu kilpi. Samaan tapaan olivat hänen ylimyksensä puetut, vaikka eivät niin ylellisesti. Soittokunta soitteli neguksen käskystä vieraitten kunniaksi. Roomalaiset kirjeet otettiin vastaan suurimmilla kunnianosotuksilla ja Justinianuksen ehdotuksiin paikalla suostuttiin. Negus heilutti aseitaan ja vannoi sammumattoman vihan Persian epäjumalanpalvelijoita vastaan. — Abessiniasta ja Egyptistä käsin käännytettiin puoliväkisin Niilin laaksossa Khartumin seuduilla olevia haamilaisia kansoja, ja vielä kahdeksannella vuosisadalla, sen jälkeen kun islam jo oli kauan pitänyt hallussaan Egyptiä, olivat nämä syrjäiset seudut kristittyjä.
Nestoriolainen lähetystoimi.
Keski-Aasiassa oli ruvettu saarnaamaan kristinuskoa jo satakunta vuotta ennen Nestoriosta, samaan aikaan jolloin Länsimailta aljettiin pyhiinvaellukset Pyhälle maalle. Nikaian kirkonkokouksessa v. 325 oli läsnä eräs Johannes niminen kirkonmies, joka oli »Persian ja Suuren Intian piispa». V. 334 eräs Barsabas niminen kirkonmies matkusteli Khorassanissa Merwin piispan nimellä. Kristinusko oli silloin jo levinnyt Persiassa niin laajalti, että se joutui kuningas Saporin ja hänen maagiensa ankaran vainon alaiseksi. Ainakin vuosisadan näyttävät nämä oikeauskoiset seurakunnat pysyneen voimassa, kunnes ne kukisti Nestorioksen harhaoppi, joka voitti Persiassa vielä paljon enemmän alaa ja ulotti lähetystointaan itäänpäin, niin kauas kuin maata oli. Nestorios, joka oli Konstantinopolin patriarkka, tuomittiin harhaopista kirkon kiroukseen, koska hän erotti Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon toisistaan, niin että niistä, kuten Kyrillos lausui, tuli kaksi aivan eri persoonaa. Nestorios kuoli sitten maanpaossa suuressa kurjuudessa, mutta hänen oppinsa levisi laajalle, varsinkin itäänpäin. Nestoriolaisuutta suvaittiin Persiassa paremmin kuin kreikkalaista kirkkoa, koska se oli kokonaan eronnut tämän yhteydestä, eikä nestoriolaisia siis tarvinnut epäillä Konstantinopolin kätyreiksi ja vakoojiksi. Kahdeksannella vuosisadalla tuon uskonlahkon keskusta muutettiin Persiasta Bagdadiin. Tosin nestoriolaisia vieläkin ajoittain vainottiin, mutta se tunne, että nuoren eronneen kirkon oli luottaminen omiin voimiinsa, sai sen erinomaisella innolla toimimaan, varsinkin lähetystoimen kautta. Kuudennella vuosisadalla oli sekä Heratissa että Samarkandissa nestoriolaisia hiippakuntia. V. 635 tehtiin ensimäinen yritys Kiinan käännyttämiseksi. V. 650 patriarkka Jesu Jabus kirjotti katkeran valituskirjeen Farsiin piispalle siitä, että tämä laiminlöi tehtävänsä; tämän leväperäisyyden seuraus muka oli, että Khorassanin kristityt olivat luopuneet uskostaan, ja ettei Intialla, Persian rannikolta aina Travancoreen saakka (Etelä-Intiassa), ollut riittävästi pappeja. Samoin hän kirjotti kirjeitä Sokotran ja Balkhin piispoille (Balkh oli Pohjois-Afghanistanissa), luvaten lähettää piispoja Oxuksen laaksossa oleville kristityille.
Nestoriolaisuus Intiassa ja Keski-Aasiassa.
Kahdeksannella vuosisadalla sai Malabarin rannikon vanha kristitty kirkko paljon vereksiä voimia. V. 745 saapui sinne Intiassa säilyneen muistotiedon mukaan Bagdadista, Ninivestä ja Jerusalemista EEdessan arkkipiispan toimesta kristittyjä, Tuomas niminen kauppias seurassaan. Ja v. 774 Malabarin rannikon hindulainen hallitsija antoi ristin palvelijoille kuparille piirretyn lupakirjan vapaaseen uskonharjotukseen hänen alueissaan. V. 824 saapui Persiasta kaksi lähetyssaarnaajaa, Mar Sapor ja Mar Peroz, ja kristityt saivat silloin uuden lupakirjan.
Balkash-järven etelä puolelta on löydetty hautakirjotuksia, joista aikaisimmat ovat kuudennelta vuosisadalta. Niistä näkyy, että Keski-Aasian arojenkin äärillä oli silloin jo kristittyjä seurakuntia. Eräässä kirjotuksessa puhutaan papista, joka oli lähetetty seurakuntia tarkastamaan, toisessa mainitaan eräs kuulu raamatun selittäjä ja saarnamies, joka »valaisi kaikki luostarit valollaan», kolmas oli apupiispan vaimo, j.n.e.
Nestoriolaisten lähetystoimi Kiinassa.
Mutta merkillisimmät ovat nestoriolaisen lähetystoimen saavutukset Kiinassa. V. 1625 löydettiin Singanfussa, Kiinan vanhassa pääkaupungissa, muistopatsas, jonka nestoriolaiset olivat aikanaan pystyttäneet ja jossa tehdään selkoa kristityn kirkon alkuvaiheista Keskustan valtakunnassa. Muistopatsas on tummaa marmoria, 2 metriä korkea, vähän päälle metriä leveä ja sisältää noin 1780 kiinalaista kirjainta. Alla on syyrialaisilla kirjaimilla ilmaistu patriarkan, ynnä niitten pappien ja diakonien nimet, jotka olivat osallisina muistopatsaan pystyttämisessä. Rooman jesuittatalolla on jo kauan ollut siitä piirustuksia; tähän otettu kuva on paperipainalmuksesta, jonka tunnettu saksalainen matkustaja ja maantieteilijä v. Richthofen viime vuosisadan keskivaiheilla otti kivestä.
Kirjotus ensinnä alkaa selonteolla kristinopista, täydelleen nestoriolaiseen henkeen, mainitsematta Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, vaikka hänen syntymisensä ja taivaaseen astumisensa kyllä kerrotaan. Kirjotuksessa sitten tehdään selkoa siitä, kuinka »valoisaa oppia» (evankeliumia) levitettiin Keskustan valtakunnassa. Siinä kerrotaan, kuinka keisari Taitsungin yhdeksännellä hallitusvuodella (635—6) oli ollut ylevän hyveen elähyttämä mies, Olopan nimeltään, joka tuli Suur-Kiinasta (Roomasta) »seuraten sinipilvien opastusta, havaiten tuulien merkit ja kulkien vaarallisten maitten läpi». Olopan saapui, niin kerrotaan muistokivessä, hyvässä turvassa Singanfuhun, joka silloin oli valtakunnan pääkaupunki. Hänet otettiin vastaan suosiolla, hänen oppinsa tutkittiin ja hyväksyttiin, hänen kirjotuksensa käännettiin kiinan kielelle keisarillista kirjastoa varten ja kolmen vuoden kuluttua kristinusko »Taivaan pojan» päätöksen kautta julistettiin suvaituksi uskonnoksi. V. 638 annetussa Taitsungin asetuksessa sanotaan, että hallitsija mielihyvällä suvaitsi jokaista uskontoa, jonka henki oli »hyveellinen, salaperäinen ja rauhallinen». Hänen mielestään »uuden uskonnon ydinopit olivat omiaan edistämään ihmisen täydellistymistä ja vahvistamaan hänen tahtoaan. Se ei ollut tyhjän puhuja ja otti huomioon ainoastaan hyviä tuloksia». Sen vuoksi se oli »ihmiselle hyödyllinen ja oli julkaistava kaikkialla taivaan alla». »Ja minä käsken viranomaisia», lausuu keisari lopuksi, »rakentamaan tätä uskontoa varten temppelin oikeuden ja armon kortteeriin Keisarilliseen kaupunkiin, ja siihen on asetettava yksikolmatta hengellistä miestä.»
Kirjotuksessa edelleen selitetään, kuinka kristinusko Kiinassa levisi seuraavan puolivuosisadan kuluessa ja kuinka sitten buddhalaisuus oli sitä jonkun aikaa sortanut. Mutta jälleen oli vuodesta 740 aina muistopatsaan aikaan saakka (781) tullut uusi virkeyden aika, kun uusi Kiho niminen lähetyssaarnaaja oli saapunut Lännestä.
Taitsungin seuraaja oli ollut, niin lausutaan kivessä, vielä ystävällisempi kristittyjä kohtaan, »hän hedelmöitsi totuuden ja rakennutti valoisia temppeleitä (kirkkoja) kaikkiin maakuntiin», kunnes ne täyttivät »satoja kaupunkeja». »Uskon taloudet rikastutettiin ihmeteltävällä ilolla», Olopanista itsestään tuli »valtakunnan vartija ja Suuren lain herra». Mutta sitten alkoi vuodesta 683 epäsuosion ja sorron aika. Ne molemmat hallitsijat, jotka olivat tehneet niin paljon kristinuskon hyväksi, olivat samoin kuin myöhemmin Kublai kaan tai Intian Akbar, sydämessään uskottomia. Järki oli yksi, uskoja oli monta, kutakin rotua, ilmanalaa ja aikaa varten omansa. Jokaisessa niistä oli osa totuutta, mutta ei ainoakaan sisältänyt koko totuutta. Taitsung luultavasti pysyi hyvänä buddhalaisena, samalla kun hän rakennutti valoisia temppeleitä, ja hänen seuraajansa kunnioitti vielä enemmän Olopanin jälkeläistä, kuin Olopania oli kunnioitettukaan. Mutta hänen kuoltuaan kiinalainen vanhoillisuus nousi uutta uskoa vastaan. »Chen lapset (buddhalaiset) turvautuivat väkivaltaan ja levittelivät panetteluitaan, halpamieliset kirjottajat alkoivat syytää pilkkaansa ristiä vastaan.» Jonkun ajan kuluttua nestoriolainen kirkko Kiinassa samoin kuin Intiassakin kuitenkin virkistyi uudelleen ja sai luultavasti uusia tunnustajiakin. Heti kun Kiho oli saapunut, niin »yhtyi kuuluisia miehiä pystyttämään uudelleen kumotun lain.» V- 747 keisari Hiuentseng toi takaisin 'Onnen temppelin' kunnioitettavat kuvat ja rakensi vahvoiksi niitten alttarit». Omalla kädellään hän kirjotti taulun, arvatenkin pääkaupungin suurta kirkkoa varten, Ja aina muistokiven pystytykseen saakka olivat seuraavatkin hallitsijat »kunnioittaneet Valoisaa joukkoa». Eräs keisari pyhitti kristityn joulun uhreilla, toinen saatti voimaan yhdeksän sääntöä kristinopin levittämistä varten, monet korkeat virkamiehet heidän hoveissaan, eräs sotaneuvoston jäsen ja monet maakuntien maaherrat kävivät »säännöllisesti palvelemassa Valoisaa porttia».
Muistokirjotus päättyy kiitokset ja ylistyksen sanoilla: Ei koskaan ennen ollut lähetystyö ollut onnellisempi kuin kreikkalaisten v. 1092 (v. 781 j.Kr.), jolloin isien isän, nestoriolaisen patriarkan Anan-Jeshoahin aikana tämä taulu pystytettiin ja siinä selkoa tehtiin »isiemme saarnaamisesta Kiinalaisten kuninkaitten edessä».
»Eräs Balkhin papin poika», Singanfun piispa ja eräs »palatsin neuvosmies» olivat muun muassa osallisina kirjotuksen laatimisessa ja kiven pystyttämisessä. Se on ehkä merkillisin muistomerkki kristinuskon levittämisestä Keskiajan alkupuolella ja ammoin unhotetusta yhteydestä Kiinan ja Lännen maailman välillä.
Varsinaisissa kiinalaisissa aikakirjoissakin puhutaan tästä varhaisesta kristillisestä seurakunnasta, jonka temppeleitä sanotaan »Rooman temppeleiksi», ja nestoriolaisen patriarkkaviraston aikakirjoista näkyy, että patriarkat moneen kertaan lähettivät lähetyssaarnaajia, pappeja ja korkeampia kirkonmiehiä Kaspianmeren rantamaihin, Tataarien maahan ja Kiinaan. Arabialaiset matkustajat kertovat, että vielä yhdeksännellä vuosisadalla oli varsinkin Khanfun maakunnassa runsaasti »natsarealaisia», ja toiselle arabialaiselle matkustajalle oli eräs Kiinan keisari näyttänyt kuvaa, jossa olivat »Jeesus, Maarian poika, ja hänen apostolinsa». Arabialainen oli keskustellut Kiinan keisarin kanssa kaikista profeetoista Noasta aina Muhammediin saakka ja keisari näytti hyvin tietävän, että. Kristuksen opetusaika oli ollut lyhyt. »Kaiken mitä hän teki, hän teki kolmessakymmenessä kuukaudessa.»
Yhdeksännellä vuosisadalla nestoriolaisuus ehkä oli parhaissa voimissaan. Sitten alkoi islam kaikkialla tunkea sitä tieltään, varsinkin kun arojen ruhtinaat omaksuivat muhammedin opin. Bagdadin abbassidilaiset kalifit nestoriolaisia suosivat, koska he opettivat arabeille kreikkalaisen klassillisen kirjallisuuden tuntemista ja käänsivät vanhain teoksia. Tosin heitä oli kielletty kääntämästä uskoonsa muhamedilaisia, mutta vallotetun Persian tulenpalvelijoita he saivat käännyttää ja yleensä pakanoita. Kiinassa, Intiassa, Mervissä ja Arabiassa oli vielä v. 850 nestoriolaiset metropolitat, joitten ei kuitenkaan tarvinnut käydä kirkonkokouksissa Mesopotamiassa, koska matkat olivat pitkät ja vaikeat.
Seuraavan vuosisadan kuluessa alkoi Kiinassa vihamielisyys kaikkea muukalaista kohtaan päästä valtaan, ja kristityt seurakunnatkin hävisivät melkein sukupuuttoon. Ensimäiseksi kiellettiin munkkilaisuus, sekä kristitty että buddhalainen, — vaikka kielto sitten peruutettiinkin ainakin buddhalaisiin nähden, — »koska se oli elämänjärjestyksen nurin kääntämistä». Eräs kuulu arabialainen oppinut, tunnettu liikanimellä Abulfaragius, kertoo v. 987 tavanneensa Najranista, Bagdadin pääkirkon takaa, kotoisin olevan kristityn munkin, joka oli seitsemän vuotta aikaisemmin lähetetty Taivaan valtakuntaan, mutta oli palannut takaisin epätoivoissaan, kun siinä maassa ei enää ollut muuta kuin yksi ihminen, jolla oli sama usko kuin hänellä.
Eufratin ja Gobin erämaan välisellä laajalla alueella oli kuitenkin vielä yhdennelläkintoista vuosisadalla nestoriolaisia seurakuntia ja tuon kirkon palvelijat varmaan edelleenkin matkustelivat uskon asioissa. Suvaitsevien mongolilaisten hallitsijain aikana näytti nestoriolaisuudelle jälleen koittavan parempi aika, kuten saamme myöhemmin nähdä sen ajan matkakertomuksista, mutta tuo elpyminen oli vain lyhytaikaista. Mahtavuutensa aikana kahdeksannen ja yhdeksännen vuosisadan vaihteessa nestoriolaisella kirkolla oli neljä metropolittaa Kiinassa ja Mongoliassa, joista yksi asui Pekingissä ja yksi Singanfussa, Malabarissa yksi, Keski-Aasiassa, Oxus virran ja Gobin erämaan välillä neljä, viisi tai kuusi lähemmissä Itämaissa, s.o. Zagros vuoriston ja Tigris virran länsipuolella, yksitoista tai kaksitoista Persiassa ja ainakin yksi Afrikan itärannikolla, Sokotrassa. Varmaan nestoriolaisten luku Kaarlo Suuren aikana nousi miljoneihin, se ehkä oli siihen aikaan lukuisin kaikista kristillisistä kirkoista. Ainakin oli se ulottanut toimintansa laajemmalle kuin sekä Rooman että Konstantinopolin kirkot.
Jos nestoriolaiset lähetyssaarnaajat olisivat keränneet tietoja niistä maista, joissa he vaikuttivat, ja ne kirjallisuuden kautta säilyttäneet, niin siitä olisi koitunut maantieteelle erinomainen voitto.
Lännessäkin kristillinen lähetystöinä avasi paljon uusia maita sivistykselle. Ulfilaan raamatunkäännöksen kautta tulivat eräät germanilaiset heimot, etupäässä Gootit, jo varhain kristinuskon tuntemaan, ja sitä on epäilemättä suureksi osaksi kiittäminen siitä, etteivät ne sitten, vallottaessaan roomalaisen sivistyksen rintamaat, esiintyneet niin armottomina hävittäjöinä, kuin ehkä olisi muutoin tapahtunut. Pyhän Patrikin toimesta käännettiin kristinuskoon Irlanti, joka ei ollut koskaan kuulunut Rooman valtakunnan alueisiin, ja kristinusko juurtui siellä niin nopeaan, että iiriläisistä munkeista tuli sen innokkaimpia levittäjöitä niiden germanilaisten heimojen kesken, jotka vielä olivat pakanoita. Irlannista käsin vasta käännettiin sekä Englanti että Skotlanti kristinuskoon. Uskaliaat munkit purjehtivat Orkney saarille, Färsaarille ja aina Islantiin saakka. He perustivat luostareitaan Italiaan, Burgundiin, Sveitsiin ja Baieriin saakka, sanalla sanoen, jokaisessa kristityssäkin ja puolikristityssä maassa he vaikuttivat, samalla kun pakanain kesken vallottivat kirkolle uusia alueita.
Pyhän Brandanuksen retket.
Hämärää kaikua, monenlaisilla ihmejutuilla sekotettua, on legenda Pyhän Brandanuksen laivaretkestä valtamerellä munkkiensa kanssa. Yhdennellätoista vuosisadalla keksitty pyhäintaru kertoo tämän matkan tapahtuneen sen johdosta; että Brandanus oli ollut epäuskoinen, eikä uskonut todeksi eräässä kirjassa kerrottuja monenlaisia ihmeitä, vieläpä oli kirjan hävittänyt. Hän sen vuoksi tuomittiin vaeltamaan, kunnes oli omin silmin nähnyt kaikki kirjassa kerrotut kummat, ja hyväksi lopuksi hän velvotettiin itse kirjottamaan kirja siitä, mitä oli matkallaan nähnyt. Juttu on kuvaava sille kunnioitukselle, joka kirjallisuutta kohtaan vallitsi luostareissa, vaikkapa Brandanuksen hävittämä kirja ehkä olikin vain kertomus arabialaisen Sinbadin merkillisistä harharetkistä, joista hänen legendassaan on säilynyt useita piirteitä.
Kuudennella vuosisadalla asui Irlannissa Brandanus niminen luostarin apotti, joka erään munkin kertomuksesta innostuneena päätti lähteä etsimään valtameren keskellä olevaa luvattua maata. Mukanaan seitsemäntoista munkkia hän astui laivaan, joka oli pajuista punottu, nahkoilla päällystetty ja piellä silattu. Samanlaisia laivoja tiedetään vanhain keltiläisten yleiseen käyttäneen. Matka suunnattiin alussa etelään, käännepiiriä kohti. Pian joutui laiva kuitenkin tyventöön, josta se ei mihinkään päässyt. Munkit alkoivat jo menettää rohkeutensa, mutta retkikunnan pyhä johtaja silloin antoi kohottaa peräsimen pois sijoiltaan ja jätti laivan Jumalan johtoon. Ajelehdittuaan merellä 40 päivää, kaikkien ruokatavarani jo loputtua, purjehtijat näkivät korkean saaren, jonka jyrkiltä rannoilta mereen virtasi paljon raikkaita puroja. Kun oli kolme päivää purjehdittu saaren ympäri, niin löydettiin vihdoin mukava maallenousupaikka, ja rannassa oli vastassa ystävällinen koira, joka näytti munkeille tietä saaren sisäosiin. He löysivät sieltä aution linnan, jossa oli kukkuroilleen katettu pöytä kalaruokineen ja vehnäleipineen, niin että nälkiintyneet merenkulkijat saattoivat tyydyttää nälkänsä. Kolme päivää oleskeltuaan saarella munkit lähtivät jatkamaan matkaansa; tuntematon nuorukainen varusti heille mukaan eväitä ja vettä. Tuuli kuljetti pyhäin miesten laivaa pitkin valtamerta toiseen saareen, joka oli aivan lakea ja täynnään kalaisia puroja. Laitumilla oli lukemattomat laumat valkoisia lampaita, jotka olivat tavallisten raavaitten kokoisia, ja saaren ainoa asukas osotti munkeille mitä suurinta vieraanvaraisuutta, antaen heille muun muassa pääsiäislampaankin.
Pääsiäistä lähdettiin viettämään lähellä olevalle puuttomalle saarelle. Mutta kun laiva oli saareen kiinnitetty ja munkit olivat sille nousseet messua lukemaan sekä valkean tehneet, niin saari alkoi liikkua ja maa heidän jalkainsa alla elää. Pelästyen munkit pakenivat laivaan, johon Brandanus itse oli jäänyt, ja kertoivat hänelle ihmeen, ja Brandanus silloin ilmotti ilmestyksessä nähneensä, ettei saari ollutkaan saari, vaan Jasconius kala, joka ainiaan yrittää kidallaan tavottaa pyrstöään, mutta suunnattoman kokonsa vuoksi ei sitä voi.