Part 18
Valtiolliset tapaukset sitten sulkivat pyhiinvaeltajilta tiet, tai ainakin tekivät heidän matkansa entistä paljon vaarallisemmiksi ja vaikeammiksi. V. 615 j.Kr. Persian hallitsija Khosroes vallotti Jerusalemin ja persialaiset tulenpalvelijat silloin hävittivät suurimman osan niistä kauneista rakennuksista, joita Itä-Rooman kristityt keisarit olivat Pyhään kaupunkiin rakentaneet. Oikea risti vietiin kauas Tigriin taa. V. 627 keisari Heraclius vallotti Jerusalemin takaisin, mutta ainoastaan kymmenen vuotta sen enää oli suotu olla kristityn Itä-Rooman vallassa. V. 637 patriarkka Sofronius avasi Jerusalemin portit kalifi Omarille, ja muhamedilaisten hallussa Jerusalem sitten pysyi aina ristiretkiin saakka.
Seitsemännen vuosisadan lopulla, pahimpain sota-aikain päätyttyä, alkoi Jerusalemiin saapua pyhiinvaeltajia niitten germanilaistenkin kansojen keskuudesta, jotka olivat Länsi-Rooman provinsseihin asettuneet ja vähitellen ennättäneet sivistyä ja vakaantua kristillisyydessä. Tunnetuimmat näistä pyhiinvaeltajista olivat Englannista ja Ranskasta. Ensimäinen, josta on tietoja, oli Arculf.
Arculf.
Arculfin saapuessa Pyhään maahan v:n 680 vaiheilla olivat olot siellä perin pohjin muuttuneet. Muhamedin uskolaiset olivat anastaneet kaikki raamatulliset maat, pyhiinvaeltajat eivät enää kulkeneet viranomaisten suojeluksessa, vaan vieraan vihamielisen uskon tunnustajat hallitsivat niissä maissa, joissa kristinuskon kaikki juuret olivat. Koko Pohjois-Afrika oli joutunut sen valtoihin, Itä-Rooman rajat olivat taantuneet Vähään Aasiaan Tauro vuoriston rinteille, ja milloin tahansa oli pelättävä, että muhamedilaiset vallottajat ne murtaisivat ja etenisivät aina Bosporon rannoille. Italiaan heidän pelättiin hyökkäävän meren poikki Tunisiasta, Espanjaan Gibraltarin salmen poikki Mauretaniasta. Espanjan he saivatkin moneksi vuosisadaksi valtaansa ja siitä tuli yksi maurilaisen sivistyksen päämaita. Länsi-Europan valloista ainoastaan Frankkien perustama valtakunta osotti siksi suurta sisällistä vahvuutta, että se kykeni antamaan tukea laajemmaltakin.
Niin olivat olot muuttuneet, kun ranskalainen piispa Arculf teki pyhiinvaellusmatkansa Pyhälle maalle. Hänen kertomuksensa olisi ehkä jäänyt unohduksiin, ellei myrsky olisi paluumatkalla ajanut laivaa mukanaan aina Britannian pohjoisille rannoille, jossa Hebridien saarilla oli Iona niminen kuulu luostari. Tämän luostarin johtaja kirjotti muistoon Arculfin matkakertomuksen ja lyhennetty ote siitä säilyi Bedan kirjottamassa Englannin kirkkohistoriassa.
Arculfin tullessa Jerusalemiin seisoi Salomon temppelin tilalla jo Sarasenien rakentama moskea. Pyhiinvaeltajia siellä kävi edelleenkin, mutta ne olivat nyt muhamedilaisia, koska varhaisemmat kalifit kehottivat moslemilaisia käymään Jerusalemissa pyhiinvaelluksella. Syyskuun puolivälissä vietettiin suuret markkinat, joihin saapui suunnattomasti kansaa kamelineen, hevosineen ja aasineen. Markkinoita aina seurasivat rankat sateet, jotka sitten puhdistivat kadut, ja Arculf piti sitä Jumalan ihmeenä. Arculf kiittää Jerusalemia hyvin rakennetuksi ja tekee tarkkaan selkoa sen pyhistä paikoista. Hän piirusti niitten pohjakaavat vahatauluille, ja näitten pohjakaavain vuoksi matkakertomus on arvokkaimpia lähteitä Jerusalemin vanhain kristillisten rakennusten tuntemiseen. Arculf niinikään ensimäisenä mainitsee keskellä Jerusalemia olleen pylvään, joka muka samalla oli koko maailmankin keskusta, koska psalmissa sanotaan: »Mutta Jumala on vanhastaan meidän kuninkaamme, joka meidät vapahtaa maan keskellä». Kautta Keskiajan Jerusalem sen vuoksi piirrettiin kaikkien maailmankarttojen keskustaksi.
Jerusalemista Arculf matkusti Jordanille ja Galileaan, käyden muun muassa Genezaretin järven rannoilla, joilla kasvoi metsiä — nykyisin ne ovat aivan puutonta erämaanluontoista seutua. Taborin vuorella hän näki suuren luostarin ja kolme kirkkoa. Damaskon kautta kiertäen Arculf matkusti edelleen Tyyrokseen meren rannalle ja sieltä laivalla Egyptiin. Aleksandrian kauppa kukoisti silloin yhä vielä mitä vilkkaimmillaan ja majakassa sytytettiin joka ilta tuli merenkulkijoita opastamaan. Muhamedilainen valta ei siis vielä ollut saattanut Aleksandriaa rappiolle, eikä se ollut kristityille matkustajoillekaan niin vihamielinen kuin myöhemmin, koska Arculf näyttää saaneen jotenkin vapaasti liikkua kaikkialla, jota vastoin myöhemmät pyhiinvaeltajat joutuivat ainaisten rettelöitten alaisiksi. Niilin suistamossa oli hänen käydessään vielä vilisemällä krokotileja, joitten raatelevaisuus häntä kammotti.
Mutta kaikkia Itämaitten ja Länsimaittenkin kaupunkeja komeampi oli Konstantinopoli, johon Arculf sitten ohjasi matkansa. Hän palasi kotia Rooman kautta, kulkien Liparin saarien ohi, joista Volkano purki päivällä savua ja yöllä tulta niin suurella jyryllä, että vastapäätä oleva Sisilian ranta tärisi.
Willibald.
Seuraava pyhiinvaeltaja, jonka käynnistä on säilynyt kertomus, oli ylhäissukuinen englantilainen munkki Willibald, jonka isä lienee ollut joku maan silloisista pikkukuninkaista. Hänen matkansa päämäärä oli aluksi vain Rooma, mutta tie sinnekin oli vaarallinen. Maailman asiat olivat vielä huonommalla kannalla kuin Arculfin aikoina. Kristikunta oli heikompi, islam voimakkaampi. Sarasenit olivat toiselta puolen edenneet Bosporolle, toiselta puolen Espanjan kautta Garonne virralle Etelä-Ranskaan. Koko Välimeri oli täynnään muhamedilaisia merirosvoja. Kristikunnan asema näytti tosiaan vaaran alaiselta, kun samaan aikaan pakanalliset paimentolaisheimot pitkin aroja etenivät aina Tonavan ja Rheinin laaksoon saakka. Itä-Rooman pelastivat Isaurilaiset keisarit, jotka hallitsivat sitä voimallisesti ja torjuivat pahimman vaaran. Länsimaat alkoivat saada jonkun verran suojaa vahvistuvalta frankkilaiselta valtakunnalta, jota Kaarlo Martel jälkeläisineen järjesteli voimallisella kädellä.
Onnellisesti nuori englantilainen munkki isänsä ja veljensä kanssa pääsi Alppien poikki, joitten solat rosvojen vuoksi olivat vaaralliset. Niitä pitivät pyydyspaikkoinaan varsinkin Lombardian langobardilaiset ruhtinaat. Matkalla kuoli Willibaldin isä, mutta siitä huolimatta poika jatkoi matkaansa. Rooman piispa oli vielä Ravennan eksarkin ylivallan alainen, mutta Itä-Rooman vastustuksesta huolimatta hän alkoi vähitellen saada yhä enemmän valtaa ja muuttua siksi mahdiksi, jonka käskyjä Italiassa etupäässä toteltiin — milloin siellä ketään toteltiin.
Roomassa Willibald päätti ulottaa matkansa Pyhälle maalle saakka. V. 722 lähdettiin laivalla matkaan Syyriaan ja purjehdittiin ensinnä Moreaan, jota silloin sanottiin Slaviniaksi, koska sen olivat anastaneet Bulgaarit, autettuaan ensin Leo Isaurilaisen Konstantinopolin valtaistuimelle. Sieltä matka piti Khiokseen, Samokseen ja Efesokseen, jossa käytiin katsomassa varsinkin »seitsemän unikeon luolaa». Puutetta ja vilua kärsien jatkoivat pyhiinvaeltajat sieltä matkaa pitkin rannikkoa Lykiaan ja purjehtivat Kypron kautta Syyriaan. Täällä heidät vangittiin muka vakoojina, mutta erään espanjalaisen uskonluopion toimesta kalifi laski heidät vapaaksi, kuultuaan heidän tulleen »siitä maasta, joka on etäimpänä lännessä, jonka takana ei ole muuta kuin valtameri». Kalifin luvalla he sitten saivat matkustaa Pyhässä maassa niihin paikkoihin, jotka vielä olivat kristityille avoinna. Jerusalemissa oli Arculfin käynnin jälkeen keksitty useita uusia paikkoja, jotka liittyivät Vapahtajan ja pyhien miesten elämään. Mutta Taborin vuorella oli enää vain yksi kirkko, kaksi olivat arvatenkin Sarasenit hävittäneet. Pyhä maa ja sen lähimaat vaellettiin moneen kertaan ristiin rastiin ja vasta v. 726 Willibald näyttää lähteneen paluumatkalle. Paluumatkalla oli hänelle käydä huonosti. Hän oli ostanut Jerusalemissa kallisarvoista balsamia viedäkseen sitä salaa maasta pois. Sitä varten hän otti ruo’on, joka oli ontto ja pohjalla varustettu, täytti sen petrolilla, pisti sen kalebassipulloon, jossa balsami oli, ja leikkasi kalebassin suun ja ruovon poikki aivan tasan, niin että sitä mitä ruo'ossa oli, näytti koko kalebassikin sisältävän. Acren tullipaikassa ei petosta huomattukaan, mutta Tyyroksessa kansa otti pyhiinvaeltajat kiinni ja sitoi heidät ja alkoi etsiä, eivätkö he vieneet maasta kiellettyä tavaraa. Jos olisi jotain löydetty, »niin meistä olisi tehty marttyyrejä». Mutta kun etsijät avasivat kalebassin, niin pullon sisusta haisi vain petrolille, eivätkä he balsamia löytäneetkään. Sen vuoksi he antoivat heidän mennä. Tyyroksesta matkustettiin Konstantinopoliin, jossa viivyttiin kaksi vuotta. Paluumatkalla poikettiin Sisiliaan ja nähtiin Liparin saarien suitsuva tulivuori. Siihen oli Arculfin jälkeen liittynyt tarukin, sillä itse paavi Gregorius Suuri oli sanonut Itä-Goottien kuninkaan Theoderikin siellä kituvan tulisessa pätsissä, jonka vuoksi Volkanoa oli ruvettu yleiseen sanomaan »Theoderikin helvetiksi».
Willibaldin matkakertomus säilyi erään nunnan muistoon kirjottamana. Pyhiinvaeltaja itse matkalta palattuaan kutsua noudattaen lähti pakanallisten Germanien maahan auttamaan setäänsä Bonifaciusta käännytystyössä. Hän kuoli siellä Eichstättin piispana.
Pian sen jälkeen kun Willibald oli palannut matkaltaan, tapahtui Länsimaitten elämässä käänne, joka pysyvästi vaikutti seuraavien vuosisatain oloihin. Kaarlo Martel voitti v. 732 Sarasenit Länsi-Ranskassa Toursin tappelussa ja seisautti siten Espanjasta käsin uhkaavan muhamedilaisvaaran. Ennenkun muhamedin uskon levittäjät ennättivät hyökkäyksensä uudistaa, oli Pyreneitten pohjoispuolelle syntynyt valtakunta, joka kaikiksi ajoiksi pysäytti heidän etenemisensä ja pian uhkasi riistää heiltä Espanjankin. Frankkien kuningas Pipin oli vallottanut Lombardian ja Kaarlo Suuri vahvisti valtaansa Italiassa siihen määrään, että hän v. 800 saattoi Tiberin rannalla kruunauttaa itsensä Rooman keisariksi. Länsimaat olivat sen kautta saaneet uuden keskusmahdin, jolla oli Rooman yhä vielä mieliä hallitsevan valtioaatteen yhdistävä laillistus. Sarasenit ajettiin Pyreneitten niemimaalla Ebron taa, idästä tavan takaa hyökkäävät paimentolaiskansat voitettiin monessa verisessä taistelussa ja Tonavan laakso aina Unkaria myöten pakotettiin tottelemaan uuden Rooman keisarin käskyjä. Pohjoisessa pakanallisten Saksilaistenkin täytyi vihdoin kaataa pyhät puunsa ja tunnustaa Kaarlo Suuren ylivalta. Byzantilainen keisarikunta oli tähän uuteen valtakuntaan verraten heikko. Sen valta Balkanin niemellä ja Vähässä Aasiassa oli supistumistaan supistunut, Välimerellä se oli kokonaan mennyttä.
Karolingien ajalla tapahtuneista pyhiinvaelluksista on säilynyt tietoja ainakin kolmesta. Muuan Fidelis niminen munkki kävi kahdeksannen vuosisadan keskivaiheilla Palestinassa, poiketen matkalla Egyptiin, jossa pyramideja hänelle näytettiin »Joosepin vilja-aittoina». Hän kulki laivalla Hadrianuksen korjauttaman kanavaa Niilistä Punaiseen mereen. Amru nimisen kalifin sanotaan avauttaneen kanava uudelleen, voidakseen paremmin hallita Egyptiä. Mutta vuosikymmen myöhemmin se jälleen tukittiin, kun aljettiin pelätä, että päin vastoin kapinan tehneet Arabialaiset voisivat sitä myöten hyökätä Egyptin kimppuun.
Bernard.
Enemmän kuin sata vuotta myöhemmin, v. 868, lähti eräs Bernard niminen bretagnelainen, kaikesta päättäen ylhäinen mies ja ehkä Frankkien kuninkaan salainen asiamieskin, Pyhälle maalle. Hänen matkastaan on mieltäkiinnittävin osa menomatka, koska se osottaa Sarasenien silloista valtaa. Lähtö nimittäin tapahtui sarasenilaiselta alueelta, sillä muhamedilaiset olivat jo vallottaneet suuren osan. Etelä-Italiasta, Sisilian, Sardinian ja Korsihan ja Etelä-Ranskassakin saaneet jalansijaa. Näihin menestyksiin oli syynä Kaarlo Suuren valtakunnan jakaminen ja heikontuminen hänen kuoltuaan. Sarasenit olivat jo kaksi kertaa laskeneet itse Tiberinkin suuhun ja uhanneet Roomaa, jonka paavi sen jälkeen oli linnottanut. Laivaan Bernard astui Tarentossa, saatuaan sarasenilaiselta maaherralta passin. Tarenton satamasta lähti juuri yhdeksän laivaa, jotka veivät Aleksandriaan 9000 kristittyä orjaa. Niin surkeiksi olivat olot Länsimailla muodostuneet. Mutta ennenkun hän pääsi Aleksandriassa maihin, hänen täytyi maksaa suuret juomarahat, satoja markkoja, ja samoin edelleenkin, missä hän vain Egyptissä matkusti. Muuta vahinkoa ei hänelle kuitenkaan tapahtunut. Hänkin kävi katsomassa »Joosepin viljamakasineja» — pyramideja — ja kulki sitten Ala-Egyptistä erämaan kautta Palestinaan, tavaten pitkin matkaa, ja varsinkin Egyptissä, kristittyjä, jotka suurimmalla vierasvaraisuudella häntä kohtelivat.
Jerusalemissa Bernard sai asunnon majatalossa, joka Kaarlo Suuren toimesta oli sinne rakennettu. Tämä voimallinen ja ylevä hallitsija oli nimittäin saanut yhtä valistuneen kalifin Harun-al-Rashidin kanssa aikaan sopimuksen, joka takasi pyhiinvaeltajille paremman kohtelun Pyhässä maassa. Kalifi oli muun muassa lähettänyt Kaarlo Suurelle Pyhän haudan ja Jerusalemin avaimet ja Kaarlo Suuri oli tämän johdosta voinut rakennuttaa Jerusalemiin majatalon kaikkia latinalaisia pyhiinvaeltajia varten ja varustaa majatalonsa kirjastolla. Meritse palasi Bernard sitten Italiaan, josta hän valitellen mainitsee, että turvallisuus siellä oli paljon huonompi kuin voimakkaasti hallituissa Itämaissa. Roomaa tuskin saattoi rosvojen vuoksi lähestyä muuta kuin suuressa asestetussa seurassa. Sarasenien pelosta oli »ikuisen kaupungin» avaimet joka ilta tuotava paaville itselleen, niinkuin huolellisessa talossa perheenisälle. Mutta paavien valta vähitellen vahvistui, ja tarmokkaasti he ylläpitivät järjestystä, niin pitkältä kuin heidän sananvaltansa ulottui.
Samaan aikaan kun Bernard, kävi Pyhällä maalla pyhiinvaeltajana myös Frotmund niminen bretagnelainen, joka oli tehnyt veririkoksen ja sen vuoksi tuomittu erinomaiseen katumukseen. Avojaloin, tuhkaa päälaellaan, katumuksentekijän karkeaan pukuun puettuna, käsissään ja jaloissaan raskaat kahleet, hän v. 870 lähti pyhiinvaellukselle, josta ei ollut tulla koskaan loppua. Hänen tuli kulkea toisesta pyhästä paikasta toiseen, kunnes Jumala antaisi hänen syntinsä anteeksi ja hän sen kautta saisi heittää pois kahleensa ja katujan vaatteet. Frotmund kulki ensin Syyriaan ja oleskeli sitten jonkun aikaa Jerusalemissa. Egyptissä hän eli Theben munkkien parissa, sen jälkeen hänet tavattiin rukoilemassa Cyprianuksen haudalla Karthagossa. Sieltä hän palasi Roomaan ja koetti saada paavi Benedictus III:lta anteeksi annon, mutta tämä tuomitsi hänet jatkamaan katumuksen tekoa. Frotmund lähti uudelleen vaeltamaan, kävi Jerusalemissa, Galilean Kaanaassa, Punaisella merellä, Sinain vuorella, vieläpä Armeniassakin sillä paikalla, johon Noan arkki oli pysähtynyt, kärsien matkalla sanomattomia tuskia, milloin nääntymäisillään puutteesta, milloin uskottomien ruoskimana, milloin itse kiduttaen itseään melkein hengettömäksi. Vaelluksensa neljäntenä vuotena hän vihdoin Pyhän Marcellinuksen haudalla Redonin luostarissa Länsi-Ranskassa pääsi synneistään ja kahleistaan.
Kauppa Keskiajan alkupuoliskolla.
Itämaitten kauppatiet olivat »pimeinä aikoina» jotenkin samat kuin Vanhan ajan lopulla. Joitakuita uusiakin tuli kuitenkin lisäksi. Vaikeissa oloissa käytiin kauppaa. Erämaassa rosvoheimot hyökkäsivät karavanien kimppuun, jokiloilla kauppiaitten veneitä upposi, vuorisolissa heitä paleltui, kaupunkien likaisissa markkinasuojissa he saattoivat sairastua ja kuolla tauteihin. Kauppa tuskin nautti mitään järjestettyä suojaa, ennenkun Italian kauppatasavallat pääsivät vahvistumaan ja itse saattoivat kauppansa turvata.
Rooman vallan aikana useimmat kauppatiet kulkivat idästä länteen, Intiasta Espanjaan saakka. Verraten vähäarvoisia olivat reitit pohjoisesta etelään, kuten meripihkakauppa Itämereltä ja kullan, norsunluun ja orjain kauppa Sansibarin rannikolta. Eräs maanpäällinen kauppatie kulki Konstantinopolista Trapetsuntiin, sieltä maan poikki Kaspian merelle ja edelleen Oxus joen laaksoa Bokharaan ja Samarkandiin, jossa se jakautui kahtia, toinen haara kulkien Kiinaan, toinen poiketen etelää kohti Intiaan. Syyriasta kuljettiin maan poikki Eufratin rannalle ja laskeuduttiin tätä jokea pitkin Persian lahdelle, josta kauppiaat rantoja seuraillen purjehtivat Intiaan. Yksi valtareitti kulki Eufratilta Persiaan ja edelleen Oxus joelle. Tonavan suulta kulki eräs kauppatie Mustanmeren pohjoispuolitse Krimin siirtokuntiin, ja siihen yhtyivät pohjoisesta Venäjän jokia pitkin tulevat turkisreitit.
Kuudennella vuosisadalla tehtiin Konstantinopolissa yritys saada aikaan uusi kauppareitti silkin kotimaahan, Kiinaan, koska Persialaiset koettivat ylenmäärin hyötyä siitä, että silkinkaupan täytyi kulkea heidän maansa kautta. Samoin koetettiin turvata liike Arabian kautta Intiaan liiton kautta kristityn Abessinian kanssa.
Zemarkhos.
Yrityksestä kiertää pohjoisen kautta Persia tiedetään seuraavaa: V. 568 saapui Justinianuksen seuraajan hoviin turkkilainen lähetystö, »viljelemään Roomalaisten ystävyyttä ja siirtämään heille silkin kaupan». Ehdotukseen mielihyvällä suostuttiin ja jo samana vuonna lähetettiin Zemarkhos niminen ylhäinen hallintovirkamies Kertshin ja Astrakhanin kautta Samarkandiin, Dizabul nimisen turkkilaisen ruhtinaan hoviin. Sogdianan rajalla pakanallisten turkkilaisten oppaat juhlallisilla menoilla puhdistivat lähetystön kristillisyyden saastasta. Zemarkhoksen täytyi kävellä tulen läpi ja tavaratkin olivat puhdistettavat siten, että niitten päällä soitettiin kelloja ja päristettiin rumpuja, toisten juostessa niitten ympäri, käsissään palavia räiskyviä savustelehtiä, raivoten kuin hullut ja huitoen käsillään, ikäänkuin he olisivat mananneet pois pahoja henkiä. Dizabulin lähetystö löysi Issyk Kulin läheisyydestä, jossa hänen leirinsä oli. Hän istui teltassaan kultaisella valtaistuimella, kalliitten silkkiverhojen keskellä. Toista hänen valtaistuimistaan kannatti neljä kultaista riikinkukkoa — tuo valtaistuin siis oli alkumuoto sille kuululle riikinkukko-valtaistuimelle, joka Intiaa hallitsevilla Moguleilla myöhemmin oli. Turkkilaisen hallitsijan kulta- ja hopea-astiat, kukalliset silkkivaatteet, hänen ja hänen hovinsa ylenmääräinen juoppous ihmetyttivät kovasti lähettiläitä. Paluumatka tapahtui vielä pohjoisempaa tietä, Aral järven ohi, Uralin poikki, pitkin Volgan laaksoa Kaspian merelle ja Kaukason poikki. Toistakymmentä vuotta, niinkauan kun liittoa Turkkilaisten kanssa kesti, tätä tietä sitten karavanit kulkivat, mutta jo seitsemännellä vuosisadalla tuli vanha kauppatie Persian kautta jälleen yleiseksi.
Justinianuksen ajalla tuotiin Europpaan ensimäiset silkkimadot, ja siitä pitäen aljettiin Välimeren rantamaissa itsessäänkin valmistaa tätä haluttua tavaraa. Muutamat Intiasta tulleet persialaiset munkit, kuultuaan keisarin olevan silkin vuoksi huolissaan, tulivat hänelle kertomaan, ettei silkki kasvanut puussa, niinkuin vanhat kirjailijat olivat luulleet, vaan että sitä kehräsi erään perhosen toukka, ja että tämän perhosen munia voitaisiin tuoda länsimaillekin. Justinianuksen kehotuksesta he sitten matkustivat takaisin Khotaniin, taikka ehkäpä aina Kiinaan saakka, ja toivat ontoissa sauvoissaan silkkiäismadon toukkia, jotka matkalla olivat munista kehittyneet ja joita he olivat ruokkineet silkkiäispuun lehdillä. Uuden teollisuuden kehitystä kuitenkin alussa vaikeutti se seikka, että silkinviljelystä pidettiin hallituksen yksinoikeutena.
Näiden aikain huomattavin matkustaja oli Kosmas niminen kreikkalainen, joka sitten esiintyi, tieteellisenäkin maantieteilijänä, munkiksi ruvettuaan. Kosmas kirjotti seikkaperäisen kuvauksen aikansa kaupasta Intiaan ja Itä-Afrikaan.
Sopater.
Ennenkun kerromme Kosimasta, on meidän mainittava Sopater niminen roomalais-kreikkalainen kauppias, jonka matkoista Kosmas on säilyttänyt tietoja. Sopater teki säännöllisiä kauppamatkoja Punaiselta mereltä Ceyloniin, jota Kreikkalaiset sanoivat Taprobaneksi, maanasukkaat taas Sieledivaksi. Tätä kauppaa näytään käydyn ainakin siitä pitäen, kun Roomalaiset tekivät tuttavuutta Ceylonin kanssa ja saaresta lähetettiin Roomaan lähetystökin. Ceylon oli tärkeä kauppapaikka, sillä siellä kohtasivat toisensa lännen merenkulkijat ja idän kauppiaat, joita tuli aina Kiinasta saakka. Sopaterin kerran ollessa maan kuninkaan puheilla oli muuan persialainen kauppias tahtonut saattaa hänet häpeään väittämällä, että Persian kuningas oli mahtavampi kuin Rooman hallitsija. »Näytä kuninkaas», oli Sopater jonkun aikaa vaiettuaan sanonut. »Teillä on kädessänne molempien hallitsijain kuvat», hän lausui ceylonilaiselle ruhtinaalle, »verratkaa niitä.» Itäroomalainen kultabysantti pantiin persialaisen hopeadirhamin rinnalle ja edellinen luonnollisesti helposti voitti. Sopater oli Ceyloniin tullut abessinialaisessa laivassa.
Kosmas Indikopleustes.
Kosmas itse oli epäilemättä laajalti matkustanut sekä Intiassa että Afrikan puolella; siitä hän sai mainenimensä »Indikopleustes», Intian purjehtija.
Hän antaa tietoja kristityistä seurakunnista, joita jo oli Ceylonissa ja Malabarin rannalla saakka Etu-Intiassa. Mutta Taka-Intiankin maantieteellisestä asemasta hänellä oli oikeampi käsitys kuin Ptolemaioksella. Ceylonista hän kertoi, että sillä oli keskellinen asema Intian, Persian, Etioppian ja Tsinistan (ehkä Etelä-Kiinan) välillä, niin että sinne saapui laivoja kaikista näistä maista. Mutta samalla hänelle oli selvää, että maatie oli Kiinaan paljon oikoisempi ja sen ajan laivaliikkeeseen nähden varmempikin. Ceylonin ja Tsinistan välisestä maasta Kosmas ei sano mitään muuta tietävänsä, kuin että siitä saatiin mausteneilikoita, eikä hän näy sillä taholla käyneen Ceylonia kauempana. Afrikan itärannalta hän sanoo tuodun savusteita ja tämäkin kauppa tapahtui meritse. Tuotteita vietiin sekä Abessinian satamakaupunkiin Aduleen, joka oli lähellä nykyistä Mashonaa, ja Etelä-Arabiaan, että Persiaan ja Intiaan. Mutta sitä paitsi saatiin Afrikan itärannalta paljon kultaa, jota hakemaan Axumin kuningas — Axum oli Abessinian pääkaupungin nimi — joka vuosi lähetti kauppiaita.
Nämä taas tekivät kauppansa tavalla, joka suuresti muistuttaa sitä »mykkää kauppaa», jota Herodotos kertoi käydyn Marokon rannikolla ja joka oli yleinen Länsi-Saharassa ja Sudanissa vielä tuhannen vuotta myöhemminkin. Kultakaravaniin Kosmas sanoo tavallisesti kuuluneen noin viisisataa kauppiasta. He veivät mukanaan suuren joukon karjaa, suolaa ja rautaa. Tultuaan kultamaan rajalle he leiriytyivät ja rakensivat okaisen aidan. Sitten karja teurastettiin ja leikeltiin kappaleiksi, kappaleet kiinnitettiin oka-aitaan riippumaan ja suola ja rauta asetettiin sen juurelle. Kun tämä oli tapahtunut, niin peräydyttiin jonkun matkan päähän. Sitten saapuivat maanasukkaat, tuoden kultanokareita. Jokainen asetti mielestään kohtuullisen hinnan sen lihan, suolan ja raudan ääreen, jonka hän halusi ostaa, jonka jälkeen he poistuivat. Sitten palasivat kauppiaat ja tarkastivat, oliko tarjottu hinta riittävä. Jos he tyytyivät, niin he jättivät lihan, suolan ja raudan, mutta ottivat kullan pois. Ellei taas hinta ollut riittävä, niin he jättivät sekä kullan että tavaran paikoilleen ja peräytyivät uudelleen. Mustat silloin saapuivat toisen kerran katsomaan. Joko he sitten lisäsivät enemmän kultaa, taikka ottivat ennenkin panemansa pois, jos heistä kauppa ei näyttänyt edulliselta, ja lähtivät sitten matkoihinsa. »Ja siten he kokonaan välttivät kielien ja tulkkien hankaluuden», huudahtaa Kosmas tämän kerrottuaan. Karavanit tavallisesti jäivät seutuun viideksi päiväksi. Suurimmat vaarat uhkasivat paluumatkalla, jolloin rosvot kävivät niiden kimppuun. Sen vuoksi oli joka mies asestettu. Koko matkaan kului kuusi kuukautta, koska karja liikkui hitaasti; paluumatkalla taas oli nopeus ainoa turva. Ja se maa oli niin etäällä, kertoo Kosmas, että Niilin lähteet olivat sen läheisyydessä. Ja talvella kauppiaita usein pysäyttivät tulvat. »Mutta se, mikä on talvi tuolla rannalla, se on meillä kesä.»
Luullaan tämän maan tarkottavan jotain seutua Somali-niemimaalla, mutta viimeisestä lauseesta päättäen kultamaan täytyi olla niin kaukana päiväntasaajan eteläpuolella, että eteläisen pallonpuoliskon vuodenajat jo olivat ilmeiset.