Part 2
Mutta muutoin ovat tietomme siitä, kuinka laajalle Babylonian vaikutus ja maantuntemus ulottui, hyvin vaillinaiset. Elam, Anzan ja Suri, s.o. nykyisen Iraanin länsireuna, joka jyrkästi viettää Tigriin laaksoon, kävivät Babylonian kanssa ainaisia sotia ja olivat siis arvatenkin myös Babylonian sivistyksen vaikutuksen alaisina. Mainitut maat lienevät sen vuoksi olleet kaksoisvirtain laakson asukkaille hyvin tunnetut. Mutta paljoakaan kauemmaksi Babylonialaisten maantieto ei näytä ulottuneen. Nykyistä Armeniaa he sanoivat Gutien maaksi ja kaikkia Armenian itäpuolella olevia seutuja yhteisellä nimellä »Umman-Mandaksi». Tämä nimitys ei näy tarkottaneen mitään erikoista kansaa, vaan yleensä kaikkia raakalaiskansoja, jotka sillä puolella asuivat — samoin kuin Kreikkalaiset myöhemmin nimittivät yhteisellä nimellä Skyyteiksi kaikkia sillä puolella asuvia paimentolaiskansoja. Luoteessa tunsivat Babylonialaiset varmaan Vähän-Aasian Hethalaiset, ja Palestinan pohjoisosaa jo vanhastaan sanottiin »Lännen maaksi». Tokko vanhat Babylonialaiset harjottivat laivaliikettä Persian lahdella, sitä ei varmaan tiedetä. Helmenpyynnistään tunnetuilla Bahrein-saarilla on säilynyt muinaismuistoja, jotka osottavat Foinikkien asuneen siellä jo ehkä ikivanhain Sumerilaisten aikana. Siitä päättäen oli Persian lahden laivaliike varhaisimpina aikoina Foinikkien käsissä.
Ainakin näin laajalle ulottui siis Babylonian maantuntemus jo neljännellä vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua. Mutta sen jälkeen ei se kahden ja puolen vuosituhannen kuluessa näytä siitä paljoakaan laajenneen. Ehkä se päin vastoin ainakin muutamalle suunnalle supistui. Babylonian pääsy Persian lahdelle näyttää, omituista kyllä, moneksi ajaksi kokonaan katkenneen, sille puolelle kun syntyi uusi valtakunta, jota kiilakirjotuksissa sanotaan »Merimaaksi». Mutta Egyptin faaraoitten kanssa Babylonian hallitsijat olivat tällä ajalla kirjeenvaihdossa.
Assyria.
Samoin kuin Babylon tuli erotetuksi Persian lahdesta, samoin sen Assyria 11. vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua erotti Välimerestä. Kiilakirjotukset kertovat, että jo assyrialainen kuningas Tiglat Pileser retkeili Välimerelle saakka, jossa hän oli näkemässä suurien merieläinten pyyntiä. Jo pari vuosisataa ennen hänen hallitusaikaansa Assyria oli ruvennut lähettämään siirtolaisia Armeniaan, laajentaen sille puolelle kaksoisvirtain laakson vaikutusvaltaa ja maantuntemusta. Tätä siirtolaisuutta todistavat lukuisat kiilakirjotukset, joita on nykyaikoina löydetty Armeniasta ja Kappadokiasta.
Muilla tahoilla Assyrialaiset eivät sitä vastoin ulottaneet maantieteellisiä tietojaan edemmäksi kuin Babylon. Tosin assyrialaiset armeijat samoilivat kautta Arabian moneen kertaan, mutta saman olivat jo kaksituhatta vuotta aikaisemmin Sargonin ja muitten babylonilaisten hallitsijain sotajoukot tehneet. Assyrialaisten kuningas Asarhaddon aikoi saattaa valtansa alaiseksi koko Lounais-Arabian, voidakseen sieltä hallita Intian kauppaa, josta Babylon ja Assyria olivat tulleet osattomiksi edellisen valtakunnan menettäessä pääsyn Persian lahdelle. Jemenin kautta kulkeva Intian kauppa taas poikkesi Punaisen meren länsirannalle ja maataipaleen poikki Niilin taakse. Nämä sotatoimet puhuvat kylläkin selvää kieltä siitä vilkkaasta liikkeestä, joka jo niin vanhoina aikoina suuntautui Intiaan, vaikk'ei sen vanhimmista vaiheista olekaan säilynyt suoranaisia tietoja.
Elam.
Elämin valtakunta, joka rajotti Babyloniaa itäpuolella, ei ollut yhtä korkealle kehittynyt kuin tämä maa, vaikka se epäilemättä olikin saanut Babyloniasta koko joukon sivistysaiheita. Se pysyi puoliraakalaisena, sotaisena vuorimaana, jonka maantiedollinen merkitys oli pikemmin kielteistä laatua, sillä Elam näyttää kautta aikain estäneen Babyloniaa levittelemästä valtaansa itään päin ja pääsemästä maisin kauppayhteyteen Intian kanssa. Mahdollista on, että Elam on välittänyt maisin kulkevaa karavanikauppaa, samoin kuin niin monet myöhemmät puoliraakalaiskansat samoilla seuduilla. Mutta se piti kaupan niin tiukasti omissa käsissään, ettei kaksoisvirtain laakson väestö koskaan saanut sille puolelle aikaan laajempaa välitöntä kauppayhteyttä. Ainoastaan yhdeksännellä vuosisadalla e.Kr. näyttää Elam jonkun aikaa olleen heikkouden tilassa, sillä siihen aikaan sai Assyrian kuningas Salmanasar II Baktriasta ja Intiasta lahjoja, kaksikyttyräisiä kameleja ja Intian elefantteja. Pian näyttää yhteys kuitenkin uudelleen katkenneen, kunnes Persialaiset, perustettuaan Iraaniin suuren valtakunnan ja vallotettuaan kaksoisvirtainkin maan, tällä puolella saivat aikaan avoimen maayhteyden Intian kanssa.
Vanha Egypti.
Yhtä kauas muinaisuuteen kuin Eufratin ja Tigriin välisessä maassa ulottuu sivistys Niilin laaksossa, ja samoin kuin Babyloniasta ja Assyriasta, samoin olemme Egyptinkin muinaisuudesta saaneet luotettavia tietoja vasta viime vuosisadalla, jolloin vanhain Egyptiläisten kuvakirjotusta opittiin lukemaan. Hieroglyyfeistä tiedämme, kuinka monipuolisesti Egyptin sivistys oli kehittynyt jo vuosituhansia ennen kuin Herodotos matkusti Niilin laaksossa. Ne valaisevat, vaikka tosin niukasti, vanhan Egyptin maantieteellisiäkin suhteita. Kaikki niistä saatavat tiedot ovat sitä mieltäkiinnittävämpiä, kun ne seudut, jotka olivat Egyptin länsi- ja eteläpuolella, myöhemmin tulivat kokonaan erotetuiksi muun maailman yhteydestä, niin että ne vasta aivan nykyaikoina ovat tulleet osapuilleen tunnetuiksi.
Vanhimmassa Egyptissä, jonka lähempi rajapaalu on asetettu toisen vuosituhannen keskivaiheille e.Kr., Niilin laaksoa viljeli rauhallinen, alallaan pysyvä maanviljelysväestö, joka muun maailman kanssa ylläpiti kauppasuhteita ainoastaan sen verran, että sai hankituksi ruumiitten balsamoimiseen tarvittavia savusteita, eräitä hyvänhajuisia kummilajeja. Rajamaittensa asioihin ei Egypti muutoin paljoa puuttunut. Sitä estivät maantieteellisetkin syyt, sillä heti Niilin kapean laakson molemmin puolin alkoivat nuo autiot päivänarinat, joilla ei mikään viljelys menesty, ja jotka lisäksi estivät suurempia sotavoimia tunkeutumasta vedettömäin aavikoitten poikki harvassa oleviin keitaisiin. Eteläänpäin taas vaikeutti tunkeutumista yhä kuumeneva ilmasto ja Niilin keskijuoksulla kuohuvat lukuisat kosket. Alimmilta koskilta jättiläisjoki virtaa niin korkeitten rantain välissä, ettei tulvavesi voi niille nousta. Viljelyksen täytyi seisahtua Assuanin koskille: siitä ylöspäin erämaat kahden puolen pitkillä matkoilla lähestyivät aivan jokeen saakka. Koko Egypti onkin oikeastaan vain suuri keidas, joka luonnostaan on muusta maailmasta erotettu, kapeata meririntaa lukuunottamatta.
Elefantinen saarella, joka on Assuanin koskien kohdalla, tapahtui tavaranvaihto vanhan Egyptin ja siitä alkavan Nubian välillä. Tämän kaupan laatua todistavat mainitun saaren ja Syenen kaupungin nimet; ne merkitsevät »norsunluusaarta» ja »kauppaa». Näissä raja-alueissa elävät kansat luonnollisesti olivat Egyptiläisille jo vanhastaan tunnetut. Ne olivat tummanruskeata rotua, vaikka luultavasti samaa alkujuurta kuin Egyptiläiset itsekin. Mutta Egyptiläiset lukivat heidät, samoin kuin heidän eteläpuolellaan asuvat »Nehetkin», neekereihin.
Laajimmillaan ollessaan Egyptin valta etelässä ulottui aina kolmansille koskille, lähelle nykyistä Dongolaa, jossa Arkon saarella on jonkun Egyptin kuninkaan ikivanha kuvapatsas. Nykyisen Wadi Haitan luona on niinikään säilynyt vanhain egyptiläisten kuninkaitten kirjotuksia ja linnanpohjia. Kuningas Usertesen eräässä rajakirjotuksessa sääti: »Tämä on eteläraja. Älköön ainoakaan neekeri kulkeko tämän rajan poikki pohjoista kohti, ei jalan eikä vesitse, älköönkä myöskään heidän karjansa. Jos he tahtovat tulla Akentin maahan kauppaa tekemään, niin älköön kukaan heitä siitä estäkö, mutta Hehiä kauemmaksi ei pidä koskaan ainoankaan heidän laivansa yrittää.»
Mutta egyptiläinen sivistys levisi kuitenkin tähän maahan, joka näin oli tullut sen kanssa kosketuksiin. Sitä vielä tänä päivänä todistavat Nubiassa tavatut suurenmoiset rakennusjäännökset. Vanhoista kuvista näkyy, miten raakalaiskannalla elävä neekerikansa muutti vaatepartensakin ja hiusmuotinsa egyptiläisen mallin mukaiseksi. Viime aikoina on näissä maissa, jotka Englantilaisten toimesta on rauhotettu, ryhdytty muinaistutkimuksiin, jotka lupaavat suuria tuloksia.
Egyptiläisten tunkeutuminen etelää kohti ja sivistyksen kohoaminen sikäläisissä maissa vaikutti, että Nubiassa muodostui Napata niminen valtakunta, joka voimistui siksi, että se saattoi pari vuosisataa itse Egyptiäkin hallita. Mutta kun Napatan täytyi ylivallastaan luopua ja se vähitellen tuli kokonaan erotetuksi Egyptistä, niin se raaistumistaan raaistui ja vaipui ympärillä asuvain neekeriheimojen tasalle.
Punt.
Jo näinä vanhoina aikoina käytiin Niilin laaksosta kauppaa Punt nimiseen maahan, jonka arvellaan olleen Punaisen meren rannalla, ehkä Adenin seuduilla. Kauppatavarat nousivat ensin Niiliä ja kulkivat sitten maan poikki Punaiselle merelle, jonka rantoja pitkin niitä vietiin edelleen laivoilla etelään päin.
Toisen vuosituhannen keskivaiheilla eräs Egyptin kuningatar lähetti suuren retkikunnan Puntiin, jonka asukkaita, kyliä, kasveja ja eläimiä hän sitten kuvautti rakennuttamaansa suureen kuolintemppeliin. Nämä vanhat kuvat, joitten esineet, pyöreät, mehiläispesän muotoiset, osasta paaluille rakennetut majat ovat aivan samanlaisia kuin nykyisetkin neekerimajat, todistavat erinomaisen sattuvasti, kuinka samalla kannalla luonnonkansat, kultuurivaikutuksista erillään, voivat säilyä vuosituhansia. Tämä vanhoillisuus, joka on Afrikan alkuasukkaille ominainen piirre, ilmenee myös kuvattujen ihmisten vaateparressa, tukan somistuksessa ja koristeitten käyttämisessä. Ne ovat syrjäisemmissä seuduissa vielä tänä päivänä aivan samanlaiset kuin 3500 vuotta takaperin. Yksin afrikkalainen naisihannekin on pysynyt kolme ja puoli vuosituhatta ennallaan. Egyptiläiset taiteilijat kuvasivat neekerikaunottaren niin lihavaksi, pyöreäksi ja muodottomaksi, että miehen täytyi kuljettaa vaimoaan aasilla. Samanlaisia ovat vielä tänä päivänä neekeripäälliköitten suosikkivaimot, kuten monetkin matkustajat tietävät kertoa. Egyptin kuningattaren maalauttamista kuvista näkyy, että Egyptiläiset oman maansa tuotteita, kuten puukkoja, kirveitä ja muita valmisteita vastaan vaihtoivat Puntin asukkailta pihkoja, norsunluuta, myrrhapuuta, eebenholtsia, kultaa ja silmäkoristeita, pavianeja, merikissoja ja koiria, pantterin nahkoja ja orjia. Tämäkin kauppa pysyi kautta vuosituhansien melkein samana.
Paljon tärkeämpi oli egyptiläisen kultuurin vaikutus pohjoisessa», vaikka Egyptiläiset myöhänlaiseen ryhtyivätkin laajentamaan valtaansa sille puolelle. Merellä he eivät tosin itse liikkuneet laajalta, mutta jo hyvin vanhoina aikoina olivat Välimeren kansat oppineet purjehtimaan Niilin suistamoon kauppaa tekemään ja arvatenkin ryöstämäänkin. Vanhoissa hieroglyfeissä puhutaan »merimaiden kansoista», jotka usein tekivät rosvoretkiä Egyptin rannalle.
Palestinaan ja Syyriaan Egyptin hallitsijat sitä vastoin tekivät useinkin sotaretkiä. Palestinaa nimitetään kuvakirjotuksissa »Ylä-Retenuksi»; sen toista puolta sanottiin »Kenanaksi» (Kaanaaksi).. toista »Amariksi»(Amorittien maaksi). Syyrian alanko oli »Ala-Retenu». Kreeta oli »Keft» ja Foinikit »Fenekhejä«.
Hieroglyfit kertovat Egyptin hallitsijain käyneen sotia aina Eufratin ja Tigriin maahan saakka, »jossa vesi juoksee nurinpäin» (s.o. päinvastaiseen suuntaan kuin Niili), »jossa kuljetaan pohjoiseen, kun kuljetaan vastavirtaan». Egyptiläisistä näytti luonnottomalta, että mikään virta juoksi toiseen suuntaan kuin heidän pyhä Niilinsä. Vanhoista kirjotuksista käy selville, että Egyptin ja kaksoisvirtain maitten hallitsijat toisin ajoin olivat keskenään kirjeenvaihdossakin.
Syyrian maihin kävi Egyptistä vilkas kauppa, ja vaikka Egyptillä itsellään oli kehittynyt teollisuus, niin osti se vielä teollisemmasta Syyriasta kaikenlaisia valmisteita, laivoja, vaunuja, aseita, monenlaisia astioita ja soittokoneita, vieläpä uusia leipälajejakin, kaloja, karjaa ja varsinkin viiniä, jonka maustamisessa Syyrian asukkaat olivat kaikkia muita etevämmät. Syyrialaiset tavat, rakennusmalli, vieläpä jumalatkin levisivät toisella vuosituhannella e.Kr. Egyptiin. Silloin valtasi seemiläisyys ikivanhan Egyptin samalla tavalla, kuin myöhemmin Aleksanteri Suuren ja Ptolemaioksien ajalla kreikkalaisuus.
Välimerenmaitten esihistorialliset kansat.
Kun Niilin laakson ja kaksoisvirtain maitten ikivanhat valtiot ja yhteiskunnat alkoivat menettää elinvoimansa, niin haki edistys toimialoja uusissa maissa ja uusien kansain keskuudessa. Se siirtyi jokien ahtaista laaksoista meren rannalle, joka oli siksi maitten piirittämä, että se pikemmin vaikutti yhdistävästi kuin erottuvasti.
Egyptin, Babylonian ja Assyrian vanha historia on näitten maitten vanhan kirjallisuuden tutuksi tultua astunut niin lähelle, käynyt niin eläväksi ja monivaiheiseksi ja me huomaamme niitten sivistyksen niin kehittyneeksi, yhteiskunnat niin järjestyneiksi, että näitten tietojen valossa mielestämme tulemme kuin alkuasteilla olevaan uuteen maailmaan, kun noina ammoisina aikoina mielessämme siirrymme Välimeren rannoille. Nämä näyttävät olleen Babylonian ja Egyptin kansoille melkein yhtä tuntemattomia kuin Amerikan rannat Lännen kansoille Uuden ajan alussa.
Siitä syystä onkin jo oltu taipuvaisia arvaamaan liiankin suureksi Itämaitten vaikutusta kultuurin viriämiseen Välimeren reunoilla. Aivan viime vuosikymmenien muinaistutkimukset ovat nimittäin osottaneet, että ainakin tuon meren itäosissa on vallinnut itsenäinen korkealle kehittynyt sivistys, joka on yhtä vanha kuin Egyptin tai Babylonian.
Schliemann kaivoi Hissarlikin (Troijan) raunioista esiin ikivanhoja kaupunginpohjia ja esineitä, jotka todistavat edistyneitä oloja ja sisältävät aivan itsenäisesti kehittyneitä koristemuotoja. Hän jatkoi löytöjään Peloponnesossa, jossa Mykenan vanhat kalmistot luovuttivat tutkimukselle aavistamattoman rikkauden helleeniläisaikaa vanhemman ajan kultuuriesineitä ja rakennuksia. Mutta kaikkia näitä löytöjä rikkaammat ja tärkeämmät ovat ne, joita Evans on Kretan saarella tehnyt. Hän on kaivanut esiin Knossos kaupungin pohjat saaren pohjoisella rannalla ja huomannut Minoksen tarumaisen palatsin todellisuudeksi, paljastanut kehityksen ja kultuurin, joka ulottuu niin kauas taapäin, kuin yleensä voidaan edellyttää ihmisen muodostaneen suurempia ja korkeammissa muodoissa eläviä yhteiskuntia.
Mikäli näihin muinaisjäännöksiin jo on ennätetty syventyä, voidaan niistä tehdä se johtopäätös, että Kretassa aina myöhemmältä kivikaudelta saakka on elänyt samoilla paikoilla alati kehittyvä kansa, jonka loistoaika oli pronssikausi, mutta jonka rautakauden alussa voitti pohjoisesta tuleva raakalaiskansa — arvatenkin vanhat Helleenit — niin että se menetti koko kansallisen olemuksensa ja luultavasti suli vallottajain kanssa samaksi kansaksi. Vielä voidaan päättää, että tämä sivistys on ollut yhteinen koko Egean meren ympäristölle, josta syystä sitä sanotaankin egeiseksi, vaikka se näyttää kehittyneen korkeimmalle ja yhtäjaksoisimmin juuri Kretassa, jossa saariasema suojeli sitä häiriöiltä. Kaikesta päättäen harjotti tämä kivikauden ja pronssikauden kehittynyt kansa laajaa laivaliikettä sekä Egean meren saaristossa, että Syyrian rannikolle ja varsinkin Egyptiin, jonka kanssa Kretalla on ollut ikivanhat yhteydet. Egyptiläisissä hieroglyfeissä mainittu Keft tarkotti juuri Kretaa. Kirjotustaitokin oli tälle kansalle tunnettu — sillä oli kahdenlainen kirjotus, vanhempi kuvakirjotus, joka kuitenkin kokonaan poikkeaa egyptiläisestä, ja nuorempi viivakirjotus, joka vähän muistuttanee vanhempaa arabialaista; mutta ei kumpaakaan ole vielä osattu lukea, kun ei ole mitään johtoa siihen, mitä kieltä tuo esihistoriallinen sivistyskansa on puhunut. Mutta ehkä ihmeteltävin oli sen taide, joka todistaa samalla sekä erinomaisen kehittynyttä tekotapaa, että sen kansan ruumiillista kauneutta, joka tuon taiteen kehitti.
Mitä kansoja varhaisimpina aikoina asui Syyrian rannoilla, siitä ei ole mitään tietoa. Foinikit saapuivat sinne Persian lahden etelärannalta, jossa nykyisten Bahrein saarien seudut olivat heidän asuntoalueensa keskusta. Foinikit luultavasti alkuaikoina välittivät Babylonian sumerilaisten kaupunkien laivaliikettä. He siitä päättäen olivat jo tottuneet merillä purjehtimaan muuttaessaan Libanonin juurelle, Välimeren rannalle, ja rakentaessaan sinne kaupunkinsa ja laivastonsa. Jotkut tutkijat luulevat, että Foinikit ehkä olivat samaa kansaa, jota alkuaan myös asui Egyptin hieroglyfeissä mainitussa Punt maassa Punaisen meren suulla, ja joka siis olisi hallinnut molempien itäisten väyläin laivaliikettä jo hämärimmästä muinaisuudesta saakka.
Monet vaiheensa oli varmaan Välimeren länsiosankin mailla ja kansoilla ollut, ennenkuin historian ensimäinen sarastus niille lankeaa. Mutta niistä emme paljoa tiedä. On tosin säilynyt joku verta muinaisjäännöksiä, joitten nojalla ehkä tutkimus tulevaisuudessa voi tehdä sitovia johtopäätöksiä, mutta toistaiseksi saamme tyytyä vertailevan rotututkimuksen viittauksiin. Niitten mukaan on Välimeren rannoilla jo ikivanhoista ajoista tapahtunut kansainvaelluksia, jotka ovat monella tavoin muuttaneet niitten rotuoloja. Kieliä ja kansoja on kadonnut, toisia tullut sijaan, ja kadonneet ovat vain jättäneet ihonsa, hiusvärinsä tai muita rotumerkkejään kummittelemaan niitten kansain ruumiinrakennuksessa, joitten kieliin ne hautaantuivat.
Vertailevan pääkallotutkimuksen johdolla koettaa anthropologia päästä vanhimpien rotujen perille, joitten vaiheitten selvittämiseen kielitiede ei tarjoa johtoa, koska nuo kielet jo ovat kuolleet.
Uusimmat ihmistieteen tutkijat ovat etupäässä pääkallojen muodon johdolla tulleet siihen johtopäätökseen, että kaikki ne valkoiset kansat, joita vanhempina aikoina on asunut Europassa, Länsi-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa, ovat kehittyneet yhteisessä alkukodissa Pohjois-Afrikassa, Saharan vielä ollessa viljelyskelpoista, hyvin kasteltua maata, niinkuin vanhat esiaikaiset jokilaaksot todistavat. Tämä arvatenkin tapahtui samoihin aikoihin, jolloin Europpa vielä suureksi osaksi oli mannerjäätiköitten peitossa. Afrikasta sai siis Europpa asukkaansa, Afrikasta lähtivät seemiläiset kansat itää kohti, vallaten Länsi-Aasian, ja samaa alkujuurta ovat nekin kansat, jotka sinne jäivät ja jotka berberien nimellä ovat näihin saakka harvinaisen puhtaina säilyttäneet sekä kielensä että rotuominaisuutensa. Uusissa asuinpaikoissaan pohjois-afrikkalaiset siirtolaiskansat aikain kuluessa erilaistuivat. Mutta Välimeren rannoilla ne hyvin myöhään, aina historiallisen ajan alkuun saakka, pysyivät jotenkin samoina, kunnes aarialaiset tulivat ja laskivat Välimeren pohjoisrannoilla olevat liibyalaiskieliset kansat valtansa alle, pakottaen niitä omaksumaan aarialaisen kielensä, mutta sen sijaan itse omistaen paljon niitten rotuominaisuuksia. Tästä sekotuksesta ovat syntyneet ne kansat, jotka nykyään elävät Etelä-Europassa.
Siihen aikaan kun Foinikit alkoivat Välimerellä purjehtia, asui sen pohjoisrannoillakin siis etupäässä hamilaissukuisia kansoja, vaikka ne jo olivatkin melkoisesti eronneet varsinaisista libyalaisista. Kielentutkimuskin osaksi tukee tätä mielipidettä, sillä baskin kielen ja nykyisen berberin kielen välillä on huomattu selvää sukulaisuutta, joka kuitenkin on niin vanhaa, että kielet jo historiallisen ajan alussa varmaan olivat toisilleen aivan vieraat. Näitä libyalaisia kansoja olivat Italiassa Ligurit, joitten nimikin johdetaan samasta juuresta kuin Libya, Sardit, Sisilialaiset ja toisten luulon mukaan useimmat niemimaankin heimot, lukuunottamatta Etruskeja; näitten luullaan tulleen Egean mereltä ja tuoneen sieltä mukanaan ne sivistysainekset, joitten jäännöksiä heidän haudoistaan on löydetty. Hamilaissukuisten »Välimeren kansain» sekaan saapui sitten varhaisia aarialaisia kansoja, kuten lllyrikot, nykyisten Albasien esi-isät, Keltiläisiä ynnä vihdoin Latinalaiset, jotka lopulta vallottivat koko Italian ja antoivat sille kielensä.
Balkanin niemelle saapuivat illyrialais-thraakialaiset kansat ennen Helleenejä, mutta näistä tuli niemimaan johtava kansallisuus, vaikka varhaisemmat kansa-ainekset kauan, osasta tähän päivään saakka, heidän rinnallaan pitivät puoliaan. Samoja kansoja oli Vähän Aasian puolella, ja niihin ehkä kuuluivat Hethalaisetkin, joita luullaan nykyisten Armenialaisten esi-isiksi. Hethalaisilla kansoilla oli melkoinen sivistys ja oma kuvakirjotuksensa, joka jossain määrin muistuttaa Kretasta löydettyä. Niillä oli ajoittain melkoisia valtakuntia, jotka olivat yhteyksissä sekä Egyptin että kaksoisvirtain maitten kanssa, mutta myöhemmin joutuivat Assyrian ylivallan alaisiksi.
Se sivistys, joka oli elänyt Egean meren saarilla ja rannoilla samaan aikaan, jolloin Egypti ja Babylonia parhaimmillaan kukoistivat, hävisi HelleeniIäisten tullessa niin jäljettömiin, että sen olemassa olokin vasta äsken on käynyt ilmeiseksi. Helleenit näyttävät saapuessaan hävittäneen ja surmanneen vielä perinpohjaisemmin kuin germanilaiset kansat Rooman kukistaessaan, ja sen kautta tapahtui koko Egean meren piirissä niin yleinen taantumus, että nuo maat toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. jälleen olivat puoliraakalaiskannalla. Foinikeilta sen vuoksi Helleenit oppivat sekä ammattitaitonsa että taiteensa alkeet, jopa kirjotuksenkin. Foinikit esiintyivät tällä vanhalla pohjalla kuin löytöretkeilijät uusissa maissa. Egealaista kultuuria seurasi pitkällinen väliaika, jonka kuluessa itämaiset vaikutukset vähitellen levisivät kautta Arkipelagin ja Kreikan ja edemmäksi länteenkin päin, ja vasta tällä pohjalla kehittyi ja kasvoi.
Foinikit.
Foinikit asuivat Syyrian rannalla sillä kapealla kaistaleella., joka on Libanonin vuoriston ja meren välillä. Ei tosin ole säilynyt kirjallisia tietoja siitä, kuinka varhain tämä vilkas ja yritteliäs kansa alkoi Välimerta kyntää, mutta varmaan se tapahtuu piankin sen jälkeen, kun Foinikit olivat Persian lahdelta uuteen kotimaahansa muuttaneet, koska he jo v. 1500:n vaiheilla e.Kr. olivat yhteydessä Kyproksen, Rhodoksen, Vähän Aasian rannikon ja Egean meren saarien kanssa ja kaikkialle olivat perustaneet kauppapaikkojaan ja siirtokuntaan. Epätietoista on, tokko he jo silloin purjehtivat Välimeren länsiosiinkin. Mutta se on varmaan toteen näytetty, että Foinikit jo ainakin 12:lta vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua olivat saapuneet Gibraltarin salmeen »Melkartin patsaille» saakka, vieläpä käyneet sitäkin edempänä Atlantin merellä.
Nämä laajat merimatkat ehkä aiheutuivat siitä, että Foinikian täytyi etsiä edempää raaka-aineita vilkasta teollisuuttaan, purppuran, lasin ja metalliteoksien valmistusta varten. Ja luultavasti heidän täytyi etsiä uusia alueita kaupalleenkin, kun Kreikkalaiset jo toisen vuosituhannen lopulla alkoivat heidän kanssaan kilpailla kaupan, merirosvouksen ja siirtokuntien perustamisen alalla. Jo kahdennellatoista vuosisadalla e.Kr. Kreikkalaiset karkottivat Foinikit Egean meren saarilta ja Vähän Aasian rannikollakin kilpailu kävi yhä kiinteämmäksi.
Valitettavasti tietomme Foinikeista ovat vaillinaiset, sillä heiltä itseltään ei ole säilynyt jälkimaailmalle kirjallisia todistuksia, vaikka he tunsivatkin kirjotustaidon, vieläpä sitä kehittivät ja arvatenkin omistivat jommoisenkin kirjallisuuden. Tunnemme heidät ainoastaan Raamatun ynnä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain tietojen perustuksella.
Foinikkien merenkulku.