Part 3

Ennen oli yleisenä käsityksenä, että Foinikit olivat koko merenkulun varsinaiset »keksijät», mutta se on huomattu liian rajotetuksi. Jo paljon ennen Foinikkeja on varmaan Välimerta ja paljon suurempiakin meriä aluksilla kuljettu. Monet seikat viittaavat siihen, että merenkulku on milt'ei yhtä vanha kuin ihmiskuntakin. Mutta Vanhan ajan etevin merikansa Foinikit epäilemättä olivat. He ehkä ensimäiseksi rakensivat niin tilavia ja merikuntoisia aluksia, että voitiin kuljettaa suurempiakin tavaramääriä merien poikki. Tiedämme heidän keksineen montakin laivamallia eri tarpeita varten. Heillä oli nopeat solakat sotalaivat, jotka olivat varustetut monenlaisilla hävitysaseilla, varsinkin semmoisilla koneilla, jotka heittivät suuria kiviä ja nuolia vihollislaivan päälle. Toisia laivoja rakennettiin yksinomaan kuormia viemään; ne olivat kömpelöitä, mutta vetäviä. Ne laivat taas, joilla kuljettiin aina Tarsikseen, nykyiseen Espanjaan saakka, olivat yhdistettyjä sota- ja kauppalaivoja. Ne olivat nopeakulkuiset ja asestetut, mutta olivat samalla niin tilavia, että kantoivat melkoisia kuormia. Liikevoimana käytettiin purjeita ja airoja yhdessä, joten ohjauskyky ahtaissakin vesissä oli hyvä. Aluksi arvatenkin kuljettiin rantoja seuraillen, mutta sitä myöten kun laivat paranivat ja maitten asemain tunteminen lisääntyi, laskettiin yhä rohkeammin merien halki tähtien johdolla, jotka Välimerellä, paitsi talvisateitten aikana, palavatkin harva se yö. Tarsis-laivoihin mahtui helposti puolentuhatta miestä, ne olivat siis melkoisia aluksia. Jo Foinikeilla oli se tapa, että laivan keula kaunistettiin »kaljunakuvalla», jota ilman ei meidänkään aikanamme purjelaiva ole täydellinen; milloin oli kuva hevonpää, milloin pieni miehenkuva.

Kaupankäynti.

Foinikit olivat ensi sijassa kauppakansaa: vallotuksiin he eivät ryhtyneet muuta kuin sen verran, että saivat kaupalleen tukikohtia. Mutta rosvoutta he epäilemättä harjottivat, milloin vain sopi. Sen kautta hankittiin varsinkin orjia, jotka olivatkin Vanhalla ajalla — ja vielä paljon myöhemminkin — arvokkain kauppatavara. Ensin tehtiin kaupat ja sitten hyökkäys, milloin tilaisuus oli suotuisa. Toisilla rannoilla olivat asukkaat kuitenkin niin arkoja, että heidän kanssaan täytyi tyytyä »mykkään» kauppaan. Herodotoksen kuvauksen mukaan tämä tapahtui siten, että foinikialaisesta laivasta kannettiin rannalle tavaroita, joita alkuasukkaat laivamiesten poistuttua etäämmälle saapuivat katselemaan. Jos ne miellyttivät, niin he toivat maansa tuotteita sen verran, kuin arvelivat kannattavan tavaroista maksaa, ja poistuivat sitten vuorostaan, jotta laivaväki sai verrata, oliko hinta riittävä. Näin vuoron perää käytiin tavaroita katselemassa ja hintaa lisäämässä, kunnes kumpikin puoli oli kauppaan tyytyväinen. Samanlainen kaupankäynti on yhä vielä eräitten raakalaiskansain kesken vallalla.

Foinikialaiset eivät suotta olleet seemiläisiä — he osasivat hyötyä suunnattomasti kaupoissaan vähemmän kehittyneitten kansain kanssa. He antoivat niille halpaa korutavaraa ja teollisuus-rihkamaa ja ottivat hinnaksi sadoin kerroin semmoisia maan tuotteita, joilla oli Itämailla suuri arvo ja joitten arvo heidän työpajoissaan vielä kasvoi monin verroin. — Samalla tavalla yhä vielä alkuasukkaitten kanssa kauppaa tehdään.

Foinikian kauppa Raamatun todistuksen mukaan.

Foinikia olikin siihen aikaan kaupan luonnollinen välittäjä. Toisella puolen olivat sen ajan kehitttyneimmät sivistysmaat, Babylonia, Assyria ja Egypti, toisella puolen Välimeren rannoilla asuvat vähemmän kehittyneet kansat. Foinikian markkinoilla kohtasivat toisensa toiselta puolen kaikenlaiset ainejalostuksen kautta syntyneet valmisteet, toiselta puolen raaka-aineet. Hehkuvin sanoin profeetta Hesekiel kuvaakin saarelle rakennetun Tyroksen mahtia — ennustaen kuitenkin samalla sen läheistä kukistumista (prof. Hesekiel, 27 luku):

»Sinun rajasi ovat keskellä merta; ja sinun rakentajasi ovat valmistaneet sinut kaikkein kauniimmaksi.

Kaikki sinun lautasi ovat Senirin hongasta, ja olet antanut tuoda seetripuita Libanonista, tehdäkses sinulle haahden pielen.

Sinun airosi olivat tehdyt Basanin tammesta, sinun piittas elefantin luista, Kittimin (Kyproksen) luodoista.

Sinun purjeesi oli Egyptin kalliista liinasta neulottu, sinulle merkiksi; sinun peitteesi oli siniviitoista ja Elisain luotoin purppurasta.

Sidonista ja Arvidista olivat sinun haaksimiehes, ja sinulla olivat toimelliset miehet Tyyristä, haahden haltiat.

Vanhimmat ja taitavat Gebalista paransivat sinun laivas. Kaikki laivat meressä ja haaksimiehet löyttiin sinun tykönäs; he tekivät kauppaa sinussa.

Persiasta, Lydiasta ja Libyasta olivat urhoolliset miehet sinun sotajoukossas; jotka heidän kilpensä ja otansa sinussa ripustivat, ne sinun kaunistivat.

Arvadin lapset olivat sinun sotajoukossas, kaikki ympäri sinun muurias, ja vartiat sinun tornissas. He ripustivat kilpensä sinun muuris päälle kaikki ympäri: ne tekivät sinun niin ihanaksi.

Tarsis teki kauppaa sinun kanssas kaikkinaisen kalun paljoudella: hopialla, raudalla, tinalla ja plyijyllä, joita he toivat sinun markkinoilles.

Javan (Hellas), Tubal ja Mesekh teki kauppaa sinun kanssas, ja toivat ihmisiä ja vaskiastioita sinun kaupalles.

Thogarmasta (Armeniasta) toivat he hevoisia ja vaunuja ja muuleja sinun markkinoilles.

Dedanin lapset olivat sinun kauppamiehes ja sinä teit kauppaa joka paikassa luotokunnissa; he antoivat sinulle elefantinluita ja hebenpuita hinnaksi.

Syyrialaiset noutivat sinun töitäsi, joitas teit, toivat rubineja, purppurata, tapeteja, silkkiä ja samettia ja kristalleja sinun markkinoilles.

Juda ja Israelin maa teki myös kauppaa sinun kanssas, ja toivat sinun markkinoilles nisuja Minnitilistä, ja balsamia ja hunajata ja öljyä ja mastiksia.

Nouti myös Damasko sinun töitäs sinusta paljoudessas, ja paljon kaikkinaisia kaluja, väkevän viinan ja kalliin villan edestä.

Dan ja Javan Mehosal toivat myös sinun markkinoilles rautakalua, kasia ja kalmusyrttejä, sinun kauppaa tehdäkses.

Dedan osti sinulta kalliita vaatteita, joitten päällä ajossa istutaan.

Arabia ja kaikki Kedarin ruhtinaat kaupitsivat sinulle lampaita, oinaita ja kauriita; niillä he tekivät sinun kanssas kauppaa.

Saban ja Raeman kauppamiehet tekivät sinun kanssas kauppaa ja toivat sinun markkinoilles kaikkinaisia kalliita yrttejä, kalleita kiviä ja kultaa.

Haran ja Kanne, ja Eden ynnä Seban kauppamiesten kanssa Assur ja Kilmad olivat myös sinun kauppamiehes.

Kaikki nämät kaupitsivat sinulle kalleita vaatteita, silkkiä ja neulotulta hameita, jotka he kalleissa seetriarkuissa hyvin tallelle pantuina toivat sinun markkinoilles.

Mutta Tarsiksen laivat olivat ylinnä sinun kaupassas; niin sinä olet peräti rikkaaksi ja jaloksi tullut keskellä merta.

Ja sinun haaksimiehes toivat sinun suurilla vesillä; mutta itätuulen pitää sinun musertaman rikki keskellä merta.»

»Koska sinä kauppaa teit merellä, ravitsit sinä monta kansaa; ja sinun monella tavarallas ja kaupallas teit sinä maan kuninkaat äverjäiksi.

Mutta nyt sinä olet mereltä sysätty, juuri syvään veteen, niin että sinun kauppas ja kaikki sinun kanssas sinussa on hukkunut.

Kaikki jotka luodoissa ovat, hämmästyvät sinua, ja heidän kuninkaansa tyhmistyvät ja katsovat murheellisesti.

Kansain kauppamiehet viheltävät sinua, että sinä niin äkisti hävinnyt olet, ja et silleen taida tulla ylös ijankaikkisesti.»

Profeetta Hesekielin sanat ovat kaunopuhelias todistus Foinikian mahtavimman kaupungin laajoista kauppasuhteista kuudennen ja seitsemännen vuosisadan vaiheessa e.Kr. ja yleensäkin Itämaitten silloisesta vilkkaasta teollisuudesta ja tavaranvaihdosta.

Purppuran valmistaminen ja vuoriteollisuus.

Foinikian teollisuuksista oli purppuran värjäys kuuluimpia ja tuottavimpia. Foinikit itse pitivät tätä taitoa niin korkeassa arvossa, että luulivat sitä itse Melkart-jumalansa keksinnöksi. He perustivat kauppapaikkoja ja siirtokuntia etäisiin maihin yksinomaan purppuran vuoksi.

Vanhain kirjailijain tietojen mukaan Foinikit tämän kalliin väriaineen valmistamiseen käyttivät erästä simpukkaa, joka on Välimeressä yleinen; aallot vielä tänä päivänä vierittävät sen kuoria joukottain rannoille. Simpukat otettiin kuorestaan ja keitettiin lyijyisissä astioissa ja siitä saatuun liemeen kastettiin kankaat. Kasteltu vaate levitettiin päivänpaisteeseen, jossa se valon vaikutuksesta tummeni ja sai purppuran värin. Moinen auringon itsensä synnyttämä väri ei ajan mukana virttynyt, ja siitäkin syystä purppuraa pidettiin Vanhalla ajalla arvokkaimpana kaikista väreistä. Paras purppura oli mustansinistä, mutta hohti kaikenlaisin vivahduksin, sen mukaan miten valo lankesi; varsinkin siinä näkyi veripunaisia vivahduksia, mutta kankaan varsinainen väri ei ollut punainen.

Vielä Roomalaisten aikana oli Tyroksen purppura niin suuressa arvossa, että keisari Augustuksen sanotaan kerran, tavallista kauniimpaa purppuraa saatuaan, luvanneen lähteä näyttämään itseään kansalle, kuinka kauniit vaatteet hänellä oli.

Purppuraväriä varten oli koottava suunnattomat määrät kuoria, siinä yksi syy sen kalleuteen. Vielä tänäpäivänä on Tyroksen ja Sidonin läheisyydessä kivikoviksi muuttuneita riuttoja, joitten on huomattu kauttaaltaan olevan värjäykseen käytettyjen purppurasimpukkain kuoria. Toisia syitä purppurakankaitten kalleuteen olivat valmistuksen hienoudet ja salaisuudet. Väriainetta eri tavoin käsittelemällä saatiin kankaille hyvin vaihtelevia värivivahduksia. Niin suuressa voimassa oli tämä teollisuus Tyroksessa, että muukalaiset valittivat koko kaupungin siitä haisevan kynsilaukalle. Purppurakankaihin käytettiin enimmäkseen kaikkein hienointa villaa. Hienoin villa taas saatiin Vanhalla ajalla Espanjasta, ja siinäkin yksi syy, joka kiinnitti Foinikkeja tähän maahan. Mutta hienointa liinavaatettakin ja myöhemmin silkkiä värjättiin purppuralla. Näitä kallisarvoisia kankaita käytettiin temppelien esiripuiksi ja ylhäisten vaatteiksi. Babylonian, Assyrian ja Persian hallitsijat kokosivat aarrehuoneihinsa suunnattomat pinot purppurakankaita.

Yhtä tärkeä kuin purppuran valmistus oli vuoriteollisuus. Sitä harjotettiin Foinikian rajavuorissa ja niitten tyhjennyttyä laajalti muissakin maissa. Varsinkin Tarsiksesta Foinikit löysivät suunnattoman rikkaita metallisuonia, joita he vuosisatoja käyttivät hyväkseen, hyötyen niistä valtavasti. Metalleista taottiin kotimaassa kaikenlaisia aseita, jaloimmista valmistettiin astioita ja koristeita.

Foinikian vuoriteollisuus näyttääkin olleen jo korkealle kehittynyt. Siihen viittaa eräs kuvaus, joka on säilynyt Jobin kirjassa, ja joka hämäryydestään huolimatta käy aivan selväksi, kun ajattelemme sen tarkottavan sen aikuista vuorikaivosta. Se käy merkillisellä tavalla yhteen joku vuosisata myöhempäin kreikkalaisten kuvausten kanssa, joitten selvyys ei jätä sijaa epäilykselle. Koska tämä kohta suomalaisessa Raamatussa on hämärästi käännetty, niin julkaisemme sen englantilaisen raamatunkäännöksen johdolla korjatussa muodossa (Jobin kirja, 28 luku, 1—11):

»Hopialla on kaivantonsa, ja kullalla sija, jossa se puhdistetaan.

Rauta otetaan maasta, ja kivistä vaski valetaan.

Pimeydelle asettaa ihminen lopun, ja etsii viimeisiin rajoihin saakka kalliot, jotka ovat vahvassa pimeydessä ja kuoleman varjossa.

Hän avaa kaivoksen kaukana sieltä missä ihmiset asuvat; niitä ei tiedä jalka, joka ylitse kulkee. Ne riippuvat kaukana ihmisistä ja heiluvat puoleen ja toiseen.

Vilja kasvaa maan päällä, mutta samalla maa mylleröidään, ikäänkuin tulella.

Siellä on kallioissa sopivin paikka, ja kulta on mullan seassa.

Sitä polkua ei ole yksikään petolintu tuntenut, eikä haukan silmä nähnyt.

Ylpeät pedot eivät ole sitä tallanneet, eikä raju jalopeura käynyt.

Kädellään hän rupeaa kovaan kallioon ja kukistaa vuoret juurineen.

Hän leikkaa ojia kallioon ja hänen silmänsä näkee kaikki kalleudet.

Hän sitoo joet, etteivät ne juokse; ja salatut hän saattaa päivän valkeuteen.»

Nämä merkilliset värssyt sattuvasti muistuttavat nykyaikaistakin vuorimiestä, joka louhii tiensä kallioitten uumeniin ja tukkii tai johtaa pois vastaan sattuvia vesisuonia. Varmaan oli siis malmien louhimisen taito jo hyvin pitkälle kehittynyt Vanhalla ajalla, vaikkei sen käytettävänä ollutkaan nykyisiä voimakkaita räjähdysaineita.

Foinikialaiset siirtokunnat.

Metallien ehtyminen Välimeren itärannikon vuorikaivoksista ja purppurasimpukan väheneminen sikäläisillä rannoilla lieneekin alkuaan saanut Foinikit ulottamaan retkiään yhä laajemmalle Kreikan etelärannatse, Jooniansaarien sivu, he purjehtivat Etelä-Italiaan ja Sisiliaan ja ehkä sieltä edelleen Sardiniaan, jonka rikkaita metallisuonia on ikivanhoista ajoista louhittu. Sisilian rannoille he niemille ja rantasaarille rakensivat kehän asemia, joista tehtiin kauppaa saaren asukkaitten kanssa. Sisiliasta oli lyhyt purjehdus meren poikki Afrikan puolelle, jonne jo hyvin varhaisina aikoina perustettiin Utika niminen siirtokunta ja myöhemmin lähelle tätä Karthago. Karthagosta paisui kauppavalta, joka vallitsi Välimeren länsipuolta, kunnes Roomalaiset sen vallottivat ja maan tasalle hävittivät. Purjehduksen turvaamiseksi Foinikit muun muassa valtasivat ja linnottivat Maltan, joka oivallisine satamineen nykyään on Englannin vallan tärkein tukipaikka Välimerellä. Sardiniasta taas, jonka muinaismuistot vielä tänäpäivänä viittaavat Foinikkien taajoihin retkiin, oli lyhyt taival Balearien saarille ja sieltä edelleen Tarsikseen, josta tuli Foinikkien kaupan päämaita.

Tarsis nimellä tarkotettiin laajemmassa merkityksessä koko Etelä-Espanjaa, suppeammassa merkityksessä taas Andalusiaa, Tartessos-joen eli nykyisen Guadalquivirin laaksoa. Jokea noustiin pitkät matkat sisämaahan seutuihin, »joissa joen juuret olivat puhtaassa hopeassa». Siellä näyttävät siis Tarsiksen rikkaimmat hopeakaivokset olleen. Tarun mukaan sikäläisten vuorien hopeapitoisuus oli tullut ilmi suuren metsävalkean kautta, jonka sammuttua maan pinnalla huomattiin sulaneesta hopeasta syntyneitä juomuja. Iberiläiset alkuasukkaat, jotka eivät tunteneet hopean arvoa, möivät sitä viekkaille Foinikeille pilahinnasta, ja pian Foinikkeja alkoi saapua niin runsaasti, että he saattoivat vallata itse suonialueet ja perustaa sinne erinomaisen tuottavia hopeakaivoksia. Etelä-Espanjan rannikolle rakennettiin pieniä kauppa-asemia ja lähelle Tartessos-joen suuta Gades (Cadiz), josta kasvoi suuri ja mahtava, kauas Atlantin merellekin toimiaan ulottava kaupunki. Näin saatettiin kaikella tarmolla etsiä hopeata, joka löytöpaikkojen harvinaisuuden vuoksi oli Vanhalla ajalla melkein yhtä suuressa arvossa kuin kulta. Laivanlastittain kuljetettiin jaloa saalista kotimaahan Foinikiaan, josta se edelleen valui kaupan mukana itäänpäin. Siitä valmistettiin kaikenlaisia koristeita ja talousastioita. Paitsi Tarsiksesta sitä ei saatu mainittavampia määriä muuta kuin Baktriasta ja Mustanmeren kaakkoiskulmalla olevista vuorista.

Gibraltarin salmen etelärannalle perustivat Foinikit Tingis nimisen kaupungin, jonka paikalla nykyinen Tanger on. Tässä kaupungissa oli tarun mukaan ikivanha, Melkartin kunniaksi rakennettu temppeli. Melkart jumala (kreikkalaisten Herakles) oli muka sotaretkellä auringonlaskun maahan murtanut tässä kannaksen, joka erotti Välimeren valtamerestä. Salmen etelärannalla, nykyisen Ceutan luona olevaa vuorenmöykkyä ja sen pohjoisrannalla olevaa Gibraltarin kalliota sanottiin siitä »Melkartin patsaiksi», koska ne, kauas mereen pistäen ja etäälle näkyen, vartioivat Välimerta ja valtamerta yhdistävää salmea. Kreikkalaiset muuttivat nimen »Herakleen patsaiksi» oman sankarinsa mukaan, jolla muutoinkin on niin paljon yhteisiä piirteitä tyrolaisten jumalan kanssa, että Kreikkalaiset luultavasti ovat itse jumal'sankarinkin Foinikeilta lainanneet. Herkuleen patsaitten nimen nämä kalliot sitten ovat saaneet pitää kautta aikain, nimen Roomalaisilta perityssä muodossa.

Gades ei kuitenkaan kauaksikaan jäänyt Foinikkien meriretkien etäisimmäksi päätteeksi. He jatkoivat matkojaan sekä etelää kohti, pitkin Marokon rantoja, että luultavasti pohjoiseenkin päin, ensinnä ympäri Iberian niemimaan ja pitkin Ranskan rantoja Bretagneen saakka, jonka edustalla oleva Ouessantin saari oli tärkeä kauppapaikka. Siihen nimittäin saapui Kanaalin poikki tina. Vanhimpina aikoina näyttävät näitten rantain asukkaat, jotka olivat rohkeita merenkulkijoita, itse välittäneen tinan kuljetusta. Tosin mainitaan Foinikkien tällä suunnalla purjehtineen sekä Englantiin, että vielä kauemmaksikin, Pohjanmerelle ja Itämerelle saakka, joka oli vanhastaan kuulu meripihkan saantipaikkana, mutta siihen viittaavat tiedot ovat epävarmat. Ei ole Iberian niemimaan länsirannalta, sen enempää kuin pohjoisempaakaan löydetty foinikialaisten siirtokuntain merkkejä. Yhdestä asutusyrityksestä on kuitenkin säilynyt tieto. Sen teki karthagolainen Himilko samaan aikaan, kun Hanno purjehti pitkin Marokon rannikkoa eteläänpäin. Gibraltarin eteläpuolella näyttävät Foinikit jo aikaisin saaneen varmemman jalansijan. Nykyisessä Marokossa oli varmaan heidän kauppa-asemiaan. Siitä eteenpäin ei kuitenkaan moneen aikaan purjehdittu, koska rannikko on enimmäkseen autiota ja lisäksi matalaa, vedetöntä hiekkaerämaata. Vasta Karthago yritti tunkeutua vielä etemmäksi. Tämä siirtokunta aikain kuluessa erosi kokonaan emäkaupungistaan Tyroksesta ja voimistui itsenäiseksi suurvallaksi, säilytti tosin foinikialaisen kielensä, mutta sekaantui vähitellen ympärillä asuvain kansain kanssa, niin etteivät Karthagon Puunilaiset enää olleet puhtaita Foinikkeja.

Foinikkien löytöretket.

Tarmokkaasti Karthago jatkoi Foinikkien vanhaa merenkulkua ja kauppaa ja esiintyi suurilla voimilla, minne se yrityksensä suuntasikin. Merkillisimpiä Karthagon yrityksistä on eräs retki, joka tapahtui Afrikan luoteisrannikolle ja jonka tarkotus oli voittaa Saharan vaikea rantakaistale ja tunkeutua etelää kohti tuntemattomiin maihin. Retkeä johti Hanno niminen karthagolainen päällikkö. Palattuaan hän ripusti siitä kertomuksen johonkin Karthagon temppeliin, niin tärkeänä sitä pidettiin, ja sen kautta retki tuli kreikkalaisille kirjailijoille tunnetuksi. Roomalaisen Pliniuksen teoksissa tieto säilyi jälkimaailmalle. Hannon retki on ensimäisiä suurisuuntaisia siirtolais- ja löytöretkiä, josta on säilynyt varma tieto, kertomus siitä löytöretkien historian merkillisimpiä asiakirjoja.

Karthagolaisen Hannon retki.

Siihen aikaan kun Karthagon mahti oli ylimmillään (5:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr.), kertoo Plinius, antoivat Karthagon vallanpitäjät Hannon johdettavaksi meriretkikunnan, johon kuului 60 viiskymmensoutuista alusta ja 30,000 siirtolaista, sekä miehiä että naisia. Hän sai toimekseen perustaa niistä siirtokuntia Herkuleen patsaitten ulkopuolelle Afrikan luoteisrannalle. Kun laivue oli kulkenut salmen kautta, niin se purjehti rannikkoa (nykyisen Marokon rantaa) seuraten lounaita kohti ja perusti kahden päivämatkan päähän Thymiaterion nimisen siirtokunnan. Sitten laivat jatkoivat matkaa länttä kohti Soloeiksen metsäiseen niemeen (nykyiseen Kap Kantiniin saakka), johon rakennettiin merenjumalan temppeli. Tästä niemestä, jota vanhaan aikaan yleensä pidettiin Pohjois-Afrikan eli Libyan läntisimpänä niemenä, retkikunta laski edelleen itää kohti. Puolen päivämatkan jälkeen kuljettiin meren ääressä olevan järven ohi, jonka rannoilla kasvoi taajaa korkeata kaislikkoa ja oli paljon elefantteja ja muita eläimiä. Kun oli vielä purjehdittu päivä, niin perustettiin viisi uudisasutusta rannikolle. Sen tapahduttua jatkettiin matkaa ja saavuttiin Liksos nimiselle, Libyasta tulevalle suurelle joelle. Tämän virran suistamossa asui karjanhoidolla elävää kansaa, jonka kanssa Hanno ryhtyi ystävälliseen seurusteluun. Joen lähteitten sanottiin olevan vuorimaassa, joka oli täynnään petoja ja riistaa. Siellä myös oli ihmeellisiä ihmisiä, jotka asuivat luolissa ja juoksivat vielä hevostakin nopeammin.

Saatuaan Liksolaisilta tulkkeja Hanno purjehti edelleen kaksitoista päivää pitkin autiota rannikkoa, joka kulki etelää kohti, sitten päivämatkan itää kohti syvälle maan sisään pistävään lahteen, jossa oli Kerne niminen saari, ja tähän saareen jätettiin asukkaat. Suurin osa mukana olevista siirtolaisista oli jo ennen viety. Hanno päätteli, että tämä paikka oli yhtä kaukana Herkuleen patsaista kuin ne olivat Karthagosta. Matkaa jatkettiin sitten edelleen ja tultiin virralle ja sen jälkeen järvelle, jossa oli kolme saarta. Järvi, josta laski mereen suuri joki, oli niin laaja, että kului kokonainen päivä sen toiseen päähän soudettaessa, ja toisessa päässä oli korkeita vuoria. Vuorilla asui villejä, eläimennahkoihin puettuja ihmisiä, jotka kiviä heitellen estivät laivaväkeä nousemasta maihin. Karthagolaisten laivain täytyi sen vuoksi lähteä tästä vihamielisestä seudusta, jonka jälkeen ne saapuivat toiselle suurelle joelle, jossa oli runsaasti virtahepoja ja krokodileja. Tuntemattomasta syystä retkikunta kuitenkin tässä keskeytti matkansa ja palasi Kernen saarelle. Mutta pian lähdettiin uudelleen etelää kohti. Purjehdittiin kaksitoista päivää pitkin rannikkoa, jolla asui etioppialaisia. Nämä olivat kuitenkin niin arkoja, että heti pakenivat, kun muukalaiset astuivat maihin. Kahdentenatoista päivänä nähtiin korkea vuori, niemi, jolla kasvoi suuria metsiä, ja näissä metsissä oli hyvänhajuisia puita. Kului kaksi päivää, ennenkuin oli päästy tämän niemen ympäri. Sitten tultiin paikkaan, jossa oli rannassa aukko. Aukon ympärillä oli lakeus, jolla yöllä paloi paljon tulia, sekä isoja että pieniä. Kun oli tästä saatu raitista vettä, niin purjehdittiin eteenpäin viisi päivää ja saavuttiin suureen merenlahteen, jota liksolaiset tulkit sanoivat Lännen sarveksi. Tässä lahdessa oli suurenlainen saari ja sen keskellä järvi, jossa jälleen oli saari. He astuivat maihin, mutta eivät nähneet ihmisiä; päivänvalossa he näkivät ainoastaan valtavaa metsää, jossa vallitsi synkkä hiljaisuus. Mutta heti kun oli tullut pimeä, niin näkyi lukemattomia liekkejä ja Hannon väki kuuli suuren metelin, ikäänkuin suuren väkijoukon elämöidessä ja pauhatessa huiluilla, rummuilla ja symbaleilla. Karthagolaiset siitä ylenmäärin kauhistuivat, poistuivat kiiruumman kautta kamalalta saarelta ja purjehtivat edelleen rannikkoa pitkin, joka kaikkialla näytti palavan tulessa. Maan korkealla olevista paikoista valui leveitä tulivirtoja alas mereen. Kauhistuneina he riensivät edelleen ja saapuivat neljäntenä vuorokautena yön aikaan maahan, joka myös oli tulessa. Keskellä oli valkea, joka oli kaikkia muita suurempi ja näytti ulottuvan tähtiin saakka. Päivällä se huomattiin ylen korkeaksi vuoreksi, joka nimitettiin »Jumalten vaunuksi». Kun oli purjehdittu vielä kolme päivää palavaa rannikkoa pitkin, niin saavuttiin merenlahteen, jota nimitettiin »Etelän sarveksi». Tässäkin lahdessa oli saari, saaressa oli järvi ja järvessä taas pienempi saari. Saarella asui villi-ihmisiä, joilla oli ylt'yleensä karvainen ruumis, ja varsinkin oli vaimonpuolisia paljon enemmän kuin miehiä. Tulkit sanoivat Karthagolaisille, että niitä nimitettiin »gorilloiksi» (eli gorgadeiksi). Koetettiin saada kiinni muutamia miehistä, mutta siitä ei tullut mitään, koska ne juoksivat nopeaan ja puolustivat itseään urhoollisesti, kiviä nakellen. Vaimoista saatiin kuitenkin kolme kiinni, mutta koska ne raivoissaan purivat ja kynsivät, niin ne täytyi tappaa. Nahkat vietiin Karthagoon ja ripustettiin jumalatar Astarten temppeliin. Tästä saaresta käännyttiin paluumatkalle, koska ruokavarat alkoivat olla lopussa.