Part 14

Tämä oli ensi kerta, kun Roomalaiset kulkivat Anti-Tauro vuoriston poikki ja tunkeutuivat siihen jylhään ylämaahan, josta Eufrat ja Tigris saavat alkunsa. Siellä he, samoin kuin aikoinaan Xenofon joukkoineen, saivat kärsiä paljon kurjuutta ilmaston ankaruuden vuoksi. Armeniasta käsin he ensi kerran kulkivat Tauron poikki eteläpuolella olevaan Mesopotamiaan, jossa myöhemmin niin kauan taistelivat Parthialaisia vastaan. Lucullus vallotti Tigraneen pääkaupungin, Tigranokertan, joka oli vasta perustettu. Kaupungin paikkaa ei varmuudella tiedetä, mutta luullaan sen olleen nykyisen Mardinin seuduilla, josta on löydetty vanhoja kaupungin pohjia. Arsanias joki, jonka rannoilla Lucullus voitti Mithridateen ja Tigraneen yhtyneet armeijat, oli epäilemättä nykyinen Murad, Eufrateen itäinen latvahaara, jonka poikki Xenofonkin oli kulkenut. Lucullus sen jälkeen vallotti Mesopotamiassa Nisibiin vahvan linnan, mutta sotajoukkonsa kapinoimisen vuoksi hänen sitten täytyi luopua johdosta ja Pompeijus ryhtyi sotaa jatkamaan.

Pompeijus Kolkhiissa.

Pompeijuksen sotaretken maantieteelliset tulokset olivat paljon tärkeämmät. Sen kautta saatiin ensimäiset varmat tiedot Mustan meren ja Kaspian meren välisistä seuduista. Pakotettuaan Mithridateen pakenemaan Vähästä Aasiasta ja Tigraneen antautumaan hän alkoi ajaa takaa Mithridatesta, joka oli paennut ensinnä Kolkhiihin ja sieltä edelleen vaikeita teitä pitkin Pantikapaioniin (Kertshiin), joka oli Kimmeriläisen Bosporon (Kertshin salmen) länsirannalla. Taurian niemimaalla hän sitten, epätoivoisena vastarinnan mahdollisuudesta, surmasi itsensä. Ajaessaan häntä takaa Pompeijus huomasi välttämättömäksi kukistaa ne kansat, jotka olivat Armenian pohjoispuolella ja jotka olivat Kreikkalaisille tunnetut Iberien nimellä. Iberit asuivat Kaukason eteläpuolella olevassa vuorimaassa, josta Kyros (Kur) joki saa alkunsa. Joen alajuoksulla taas, Kaspian meren puolessa, asui kansa, jota sanottiin Albaneiksi; sekin ryhtyi sotaan Roomalaisia vastaan. Pompeijus kulki Kyroksen poikki ja lähestyi Kaspian merta kolmen päivämatkan päähän, taistellen siten maassa, joka siihen saakka oli aivan tuntematonta. Plutarkhos kertoo, että häntä estivät Kaspian merelle saakka etenemästä käärmeet. Tämä epäilemättä oli liiottelua, mutta tosiasia on, että Moganin aro, jolta hän lienee takaisin kääntynyt, vielä tänä päivänä on pahassa maineessa myrkyllisten käärmeitten runsaudesta.

Tarkemman kertomuksen näistä seuduista antoi mytileneläinen Theofanes, Pompeijuksen läheinen ystävä, joka oli mukana sotaretkellä, kirjottaen sen historiankin. Theofanes huomauttaa Kaukason muistuttavan Pyreneitten vuorimaata varman suuntansa ja harjanteittensa yhtäjaksoisuuden kautta, mainitsee muutamia sen solista ja sen alempien liepeitten erinomaisen rehevästä kasvullisuudesta. Kaikki nämä piirteet ovatkin tälle vuoristolle ominaisia. Theofanes mainitsee myös vuoriston, joka kulkee Kaukasosta etelään, yhdistäen sen Kholkiin ja Armenian vuorimaihin ja muodostaen Mustaan ja Kaspian mereen laskevien jokien välillä vedenjakajan. Nykyisestä Kaukasiasta, ainakin sen eteläosasta, oli siten saatu oikeat maantieteelliset käsitykset.

Iberit olivat Theofaneen mukaan sivistynein tämän maan kansoista. Heillä oli kaupunkeja ja markkinapaikkoja, hyvin rakennetut talot ja tiilikatot. Väestö oli jaettu neljään kastiin; ylimpään kuuluivat kuninkaallisen suvun jäsenet, jotka johtivat kansaa sekä sodassa että rauhan aikana. Toiseen kuuluivat papit, jotka samalla olivat tuomareita, milloin nousi riitoja naapuriheimojen kesken, kolmanteen soturit ja maanviljelijät, neljänteen yhteinen kansa, joka teki alemmat työt ja oli kuninkaan orjia. Kotiolot olivat patriarkallisella kannalla, omaisuus oli perheen yhteistä ja perheen vanhin sitä hoiti.

Albanien olot olivat paljon alkuperäisemmät. He eivät käyttäneet rahaa kaupassa, vaan kävivät vaihtokauppaa, mitat ja painot olivat heille tuntemattomat. Ihmisuhri oli yleinen, ja uhrien ruumiista ennustettiin. Albanien pääelinkeino oli karjanhoito; maanviljelys ja maanviljelysneuvot olivat alkuperäisintä laatua. Mutta siitä huolimatta he maan hedelmällisyyden vuoksi saivat erinomaisen runsaita satoja. Vielä tänä päivänä tämä pitää paikkansa, varsinkin Shirvanin (Bakun) alueesta, joka on Kurin, Kaspian meren ja Kaukason itäpään välillä. Vaikka Albanit olivat luonnostaan rauhallista kansaa, niin saivat he kuitenkin Pompeijusta vastaan kokoon sotajoukon, jossa oli 60,000 miestä jalkaväkeä ja 12,000 miestä ratsuväkeä. Siinä maassa, joka oli Mustan meren rannalla Fasis joesta pohjoiseen päin, oli taas tavattoman paljon eri kansoja: Dioskuriaan (Sukhum Kalehin) kreikkalaisessa siirtokunnassa sanottiin seitsemänkymmenen eri heimon käyvän kauppaa. Niillä oli kaikilla oma kielensä. Se olikin luonnollinen seuraus tämän vuorimaan rakenteesta; se on täynnään ahtaita laaksoja, joitten asukkaat ovat lähimmistä naapureistaankin eristetyt. Heniokhien nimi on säilynyt nykyisessä Hainukhissa. Toiset näistä heimoista harjottivat Mustalla merellä merirosvoutta, taikka ryöstelivät rannikoita. Heidän aluksensa eivät kuitenkaan olleet sen suurempia, kuin että kantoivat noin kolmisenkymmentä miestä. Tacitus myöhemmin kertoo samoista kansoista, että he Vitelliuksen aikana tapahtuneessa kapinassa parveilivat merellä hätä pikaa kyhäämissään aluksissa, jotka olivat kapeita, laakapohjaisia ja kootut ilman vaski- tai rautasiteitä. Meren noustessa aaltoihin he jatkoivat laitoja varalaidoilla, niin että veneissä oli »seinät kuin huoneessa». Aluksia voitiin soutaa kumpi pää edellä tahansa. Kuvaus heti jokaisen mieleen johtaa Pohjois-Suomen jokiveneet, jotka niinikään ennen olivat rakennetut ilman nauloja, »katajalla ommellut», kuten Vienan Karjalan rannikolla yhä vieläkin.

Roomalaisten myöhemmillä sotatoimilla Afrikassa oli enemmän partioretkien luonne. Laaja kuiva erämaavyöhyke Välimeren rantain eteläpuolella rajotti ylipääsemättömyytensä kautta suuremmat sotaiset toimet, mutta yrityksiä kulkea sen poikki tapahtui kuitenkin useampiakin. Niihin ehkä kehotti maine Libyan erämaan eteläpuolella olevista riistaseuduista.

Uusia löytöjä Afrikassa.

Garamanttien maahan, nykyiseen Fezzaniin, josta jo Herodotos kertoi, tehtiin kuitenkin suurempikin sotaretki ja tuo laaja keidasalue joutui joksikin aikaa Rooman vallan alle.

V. 20 e.Kr. Cornelius Balbus, joka silloin oli rannikon roomalaisena maaherrana, tunkeutui erämaan poikki sotajoukkoineen ja voitti Garamantit. Tapaus herätti Roomassa niin suurta huomiota, että Balbukselle suotiin triumfi. Retkestä valitettavasti on säilynyt vain vähän tietoja. Garamanttien pääkaupunki Garama vallotettiin. Nimi on säilynyt nykyisessä Germassa, joka on noin 100 kilometrin päässä Murzukista, Fezzanin nykyisestä pääkaupungista. Germassa tavattavat muinaisjäännöksetkin vahvistavat sitä luuloa, että paikka juuri on sama, jossa kerran oli vanhan keidaskansan pääkaupunki.

Melkein samaan aikaan retkeili Petronius Etiopiaan, josta Candace niminen kuningatar oli hyökännyt Syenen kaupungin kimppuun. Petronius vallotti Syenen takaisin ja ajoi Candacea takaa Etiopiaan, voittaen hänen sotajoukkonsa. Petronius tunkeutui vallottaen Napataan saakka, joka oli Candacen pääkaupunki. Napatan pohjia, temppelin raunioita ja pyramiideja on löydetty läheltä nykyistä Merawia, Niilin neljänsien koskien alapuolelta.

Roomalaiset vähitellen laskivat valtansa alle koko Pohjois-Afrikan, josta tuli Rooman valtakunnan kukoistavimpia maakuntia. He rakensivat kaupunkeja ja upeita julkisia rakennuksia kauas erämaahan saakka, jossa niiden rauniot hämmästyttävät keskellä autioimpia hiekka-aavikoita. Ei ole varmaa, onko Saharan pohjoisreunan ilmasto sen jälkeen kuivunut, vai olivatko Roomalaisten vesijohdot nykyisiä niin paljon etevämmät, mutta epäilemättä tämän maan viljelys siitä pitäen on laadulleenkin, ei vain laajuudelleen rappeutunut entisestään. Länteen päin Roomalaiset ulottivat valtaansa aina Marokkoon saakka, jossa säilyneet siltarakennukset ja muut muinaismuistot kertovat, kuinka tarmokkaasti he pitivät huolta alistamainsa maitten hallinnosta ja liikeneuvoista. Pohjois-Afrikassa olivat maakunnat Mauretania Tingitana (Marokko), Mauretania Caesarensis ja Numidia (Algeria) ynnä Afrika proconsularis, joka vastaa nykyistä Tunesiaa. Lisäksi kuuluivat heille rannat itäänpäin aina Egyptiä myöten.

Paitsi Petroniuksen retkeä ja sotaretkeä Garamantteja vastaan tapahtui muitakin yrityksiä tunkeutua kauemmaksi etelää kohti. Ne jäivät vaille valtiollisia seurauksia, mutta ovat tutkimusretkinä merkillisiä, vaikka tietomme niistä ovatkin vaillinaiset.

Keisari Nero halusi kerrankin saada selvää Niilin lähteistä, joista oli niin kauan väitelty. Tyranni, jolla niin monen huonon ominaisuuden rinnalla oli hyviäkin, oli siis ensimäisiä, joka lähetti liikkeelle oikean maantieteellisen tutkimusretkikunnan. Siihen kuului sotilaita, mutta arvatenkaan ei ylempiä sotilaita haluttanut antautua seikkailuun, koska molemmat johtajat olivat vain centurioneja, sadanpäämiehiä. Retkikunta kulki ensinnä Egyptin kautta pitkin Niilin rantoja aina Napataan saakka, jonne roomalainen vaikutusvalta ulottui, ja Napatasta eteenpäin Etiopian kuninkaan suojeluksen ja suosituksen turvissa. Retken tuloksista ei kuitenkaan ole säilynyt muita tietoja kuin Neron opettajan ja hallitushoitajan Senecan lyhyt maininta. Seneca kertoo kuulustelleensa centurioneja, heidän palattuaan retkeltään, ja saaneensa heiltä seuraavat tiedot: »Saavuimme», niin kertoivat sadanpäämiehet, »vihdoin suunnattomiin soihin, joitten loppua maanasukkaat eivät tienneet, eikä yksikään kuolevainen saattanut aavistaa. Niin täynnään on vesi ruohoa, ettei ole mahdollista kulkea eteenpäin veneellä eikä jalkaisinkaan, sillä mutainen suo ei kannattanut kuin korkeintain yhden hengen kantavan pienen veneen. Siellä näimme kaksi kalliota, joista lähti joen suunnaton runsaus.»

Sadanpäämiesten kuvaus osottaa heidän tosiaan käyneen noin 700 kilometriä Khartumin eteläpuolella siinä seudussa, jossa oikealta puolelta Sobat laskee Niiliin ja vasemmalta puolelta Bahr-el-Ghazalin vetevät soiset syrjäjoet. Nämä seudut ovat tosiaan niin läpipääsemättömät, että ne vielä yhdeksännelläkintoista vuosisadalla ehkäisivät kaikki yritykset tunkeutua sen kautta Niilin lähteille. Mutta tositietojaan sadanpäämiehet jatkoivat vanhalla sadulla. He eivät luultavasti uskaltaneet palata itsevaltiaan eteen sillä tiedolla, etteivät päässeet perille saakka, vaan turvautuivat vanhaan, Herodotoksen mainitsemaan taruun, jonka mukaan Niili alkaa Krofin ja Mofin kallioitten välissä olevasta lähteestä. Kallioitten paikan he vain olivat siirtäneet niin kauas etelään, kuin heidän maantuntemuksensa nyt ulottui. Saapuakseen Niilin suurille lähdejärville centurionien olisi tullut vielä kulkea noin 500 kilometriä soitten poikki ja sitten kuivempia maita 600—700 kilometriä Ukerewe järvelle. Niin suureen yritykseen ei Rooman suojeluksessa matkustavilla sotilaillakaan ollut voimia.

Garamanttien maasta, jonka Balbus oli vallottanut, tunkeutui Septimius Flaccus kolme kuukautta kestäneen matkan jälkeen etelässä asuvain Etioppialaisten maahan. Tästä matkasta emme tiedä sen enempää. Mutta myöhemmin kulki samaa tietä Julius Maternus, roomalainen päällikkö hänkin. Liitossa Garamanttien kuninkaan kanssa hän, arvatenkin jommoinenkin armeija mukanaan, eteni neljä kuukautta etelään päin ja saapui Agisymba nimiseen maahan, jossa oli runsaasti sarvikuonoja. Ilmeisesti hän siis kulki koko Saharan poikki ja saapui Sudaniin. Tästäkään retkestä ei valitettavasti ole sen enempää tietoja. Roomalaisilla nähtävästi oli hyvä halu ulottaa valtaansa kauemmaksi etelää kohti, mutta huomasivat sen näillä retkillä luonnonesteiden vuoksi mahdottomaksi.

Vielä neljännestä merkillisestä yrityksestä on säilynyt lyhyt tieto. Suetonius Paullinus, etevä sotilas, joka myöhemmin vallotti suuren osan Britanniaa, yritti Mauretania Tingitanan propraetorina ollessaan kulkea Atlas vuoriston poikki. Vuoriston solat tosin olivat talvella lumen peitossa, mutta roomalainen armeija pääsi kuitenkin sen yli ja kulki edelleen vuoriston toisella puolella olevan polttavan erämaan poikki, kunnes saavuttiin Ger nimiselle virralle, jonka läheisyydessä oli runsaasti elefantteja ja muita villieläimiä. Toiset ovat luulleet joen tarkottaneen Nigeriä, mutta luultavasti Ger'oli vain joku Atlaksesta alkavista vuorijoista, jotka erämaassa pian katoovat hiekkaan, sillä sana »gir» berberin kielessä merkitsee yleensä juoksevaa vettä. Sitä käytetään vielä tänä päivänä sen seudun joista.

Roomalaiset eivät olleet varsinaista merikansaa, vaikka oppivatkin Välimerellä purjehtimaan. Mutta he hallitsivat kansoja, jotka vanhastaan olivat liikkunee; vesillä, ja saattoivat sen kautta pitää laajoja kauppayhteyksiä sekä länteen että itään. Rooman aikana tulivat muun muassa tunnetuiksi Canarian saaret, joilla jo Foinikit olivat käyneet, mutta joista tieto näyttää sen jälkeen unohtuneen. Madeirassa näytään niinikään käydyn.

Onnelan saaret.

Kreikkalaiset olivat näistä saarista kuulleet vain häälyviä huhuja. He kuvittelivat, että kaukana Atlantin meressä oli »Onnelan saaret», joilla ei myrskynnyt, ei satanut lunta. Jo Homeroksen runoissa kuvitellaan »Elyseitten kenttäin» olleen kaukana lännen ja auringonlaskun meressä.

Numidian kuninkaalta Jubalta, joka oli keisari Augustuksen ystävä ja Roomassa kasvatettu, saatiin näistä saarista varmapiirteisempiä tietoja. Hän kertoi »Onnelan saarien» olevan Saharan rannikon edustalla valtameressä. Niiden täytyi tarkottaa Canarian saaria. Juban käyttämät latinalaiset nimet olivatkin osaksi samat kuin nykyiset. Canaria vastaa nykyistä Gran Canaria-saarta. Nivaria (luminen) sitä vastoin lienee tarkottanut nykyistä Teneriffaa, jonka tulivuorikeila kohoo lumirajan yläpuolelle. Ombrios saarella hän kertoo olleen järven vuorien keskellä, ja se taas sopii nykyiseen Palma saareen, jossa on veden täyttämä suuri vulkaanikita, »Caldera». korkeiden vuorien keskellä.

Jo aikaisemmin oli roomalainen sotapäällikkö Sertorius, Sullan vaarallinen kilpailija, kuullut »Onnelan saarista» siksi varmoja maineita, että hän, sotaan ja vastoinkäymisiin väsyneenä, päätti muuttaa niihin asumaan. Sertorius oli kuullut kreikkalaisilta merimiehiltä, että »Onnelan saaria» oli kaksi. Niitten välillä oli muka kapea salmi; etäisyyden Afrikan rannasta oli ilmotettu olevan 10,000 stadionia, siis lähes 2000 kilometriä. Saarien ilmasto oli muka niin kosteata ja leutoa, että siellä itsestään kasvoi kaikenlaisia hedelmiä. Sertoriuksen aie meni kuitenkin myttyyn, koska hänen laivamiehensä, Kilikian pahamaineisia merirosvoja, eivät uskaltaneet retkelle lähteä. Matka niille saarille, joita tässä epäilemättä tarkotetaan, ei kuitenkaan ollut likimainkaan niin pitkä, kuin Sertoriukselle oli ilmotettu. Paikkain kuvauksesta ja ilmanalaa ja kasvullisuutta koskevista ilmotuksista voidaan jotenkin varmaan päättää, että nämä »Onnelan saaret» olivat Madeira ja sen lähellä oleva pieni saari. Moneksi vuosisadaksi jäivät nämä saaret sitten unohduksiin, kun Sertorius pian sen jälkeen murhattiin. Arabialaiset maantieteilijät vielä 13:lla vuosisadalla mainitsivat, että »Onnelan saaret» olivat aaltoihin vaipuneet ja kaikiksi ajoiksi kadonneet.

Vallotuksiensa kautta olivat Roomalaiset saaneet haltuunsa sen vanhan kauppatien lähtökohdat, joka vei Välimeren itäpäästä Intiaan. He koettivat sitä paremmin turvata vallottamalla Etelä-Arabian, mutta Aelius Galluksen v. 24 e.Kr. sinne tekemä sotaretki epäonnistui maanlaadun ja olojen tuntemattomuuden vuoksi. Eräs jälkimaailmalle säilynyt kertomus Erythrean meren (Intian meren) rannoista kuitenkin todistaa, että reitti oli edelleenkin tunnettu ja käytännössä.

Erythrean meren ympäripurjehdus.

»Periplus maris Erythraei», s.o. Erythrean meren ympäripurjehdus, on vanhan maantieteen merkillisimpiä asiakirjoja. Se lienee kirjotettu noin v. 80 j.Kr. ja olleen aiottu sekä merenkulkijain että kauppiaitten oppaaksi. Siinä tehdään selkoa sekä väylistä, että satamista ja kauppapaikoista, ja mainitaan myös tarkalleen tavarat, joita niihin tuotiin taikka niistä vietiin. Kertomuksen laatijasta ei ole mitään tietoa. Mutta sen kirjottaja oli tarkka luonnon havaitsija ja antaa kauttaaltaan oikeita ja seikkaperäisiä tietoja.

»Periplus» lähtee alkuun Myos Hormos nimisestä kaupungista nykyisen Punaisen meren rannalta. Se seuraa tämän meren Afrikan puoleista rantaa Bab-el-Mandebin salmeen saakka, mainiten ne paikat, joita oli Ptolemaioksien toimesta perustettu kauppaa ja elefanttien metsästämistä varten. Niiden joukossa oli Axumin satamakaupunki Adulis; Etiopian pääkaupunki Axum oli kauempana maan sisässä. Tarkkaan luetellaan niinikään poikkeuspaikat sillä rannikolla, joka ulottui Bab-el-Mandebista itään päin Aromata (Kap Guardafui) niemeen saakka ja sikäläisten maitten luonnontuotteet, norsunluu, kilpikonnankuori, kinnamoni ja monenlaiset kummit. Tämän jälkeen annetaan ensimäiset varmat tiedot rannikosta, joka jatkui mainitusta niemestä lounatta kohti. Sillä rannalla oli Opone niminen tärkeä kauppapaikka, jonne tuotiin Intiasta saakka tavaroita. Helppo on nykyisillä kartoilla vielä tuntea tämä nimi (Ras Hafun). Oponea etelämpänä kertoja ei näytä itse käyneen, mutta hän on saanut muilta luotettavia tietoja. Kauimpana etelässä oli tunnettu paikka eräs matala, Menuthias niminen saari, jossa kasvoi runsaasti puita. Matkoista päättäen tämä saari oli joko Sansibar taikka sitä pohjoisempi Pemba, jotka kautta aikain ovat olleet tärkeitä kauppapaikkoja.

Menuthiaan takana kertoja mainitsee tutkimattoman meren kääntyvän länteen päin ja lopulta yhtyvän siihen mereen, joka on Afrikan toisella puolella. Hänellä oli siis Afrikan ulottuvaisuudesta oikeampi käsitys kuin Strabonilla, joka luuli sen etelärannan kääntyvän Kap Guardafuista suoraan länteen, yhtyäkseen Guinean rannikkoon.

Palattuaan lähtökohtaansa kertoja Punaisen meren vasenta rantaa seuraten tekee selkoa Arabian ja Intian rannikoista. Bab-el-Mandebin takana hän mainitsee sataman, joka vastaa nykyistä Adenia. Vähän kauempana tätä paikkaa oli Syagros niemi, jota hän sanoo maailman mahtavimmaksi (nykyinen Kap Fartak). Siitä lähdettiin oikaisemaan meren poikki Intian rannoille. Samassa yhteydessä mainitaan vielä Sokotran saari, vanhain Dioskorides, koska se kuului Arabian ruhtinaitten vallan alle. Syagros niemen takana oli Mosba tärkein kauppapaikka; sen takana asui vuoristossa luolaihmisiä. Sekin tieto on oikea, sillä yhä vielä niiden seutujen asukkaat karjoineen asuvat vuoriluolissa.

Rannikon selittäminen jatkuu edelleen aina Indos virran suistamoon saakka; siitä eteenpäin selonteko käy vielä täydellisemmäksi, antaen samalla hyödyllisiä ohjeita purjehtijoille. Indon suistamon takana oli Eirinon niminen lahti, joka merivirtainsa ja särkkäinsä vuoksi oli erittäin vaarallinen; sen takana oli toinen syvälle maahan pistävä lahti Baraces nimeltään (nykyinen Cutch lahti). Tämän jälkeen seurasi Cambay lahti, jota noustiin Namnadios (Nerbudda) joen suistamoon. Joen rannalla oli muutaman kymmenen kilometrin päässä rannikosta Barygaza (Baroche) niminen kaupunki, joka oli Etu-lntian länsirannikon tärkein kauppakeskusta. Sieltä tuotiin hajusteita, kalliita kiviä, norsunluuta, musliinia ja silkkiä. Mieltäkiinnittävä on niin vanha vilkas kuvaus Nerbuddan suulla tavallisesta boore-ilmiöstä, samanlaisesta vuoksiaallosta, joka Indon suulla niin suuresti pelästytti Aleksanteri Suuren sotilaita.

»Koko Intiassa on paljon virtoja, ja vuorovesi vaihtelee huomattavalla tavalla, lisääntyen kolmena päivänä sekä uuden kuun että täysikuun lähestyessä, mutta alentuen väliajoilla. Näin tapahtuu varsinkin Barygazan seuduilla, jossa silloin meren syvyydet äkkiä paljastuvat; ja siten toisin ajoin vesi peittää manterenkin osia, toisin ajoin taas on pohja kuivilla semmoisissakin paikoissa, joilla vähän ennen laivat purjehtivat. Vuoksen hyökkäyksen kautta läheinen meri pusertuu ahtaaseen ja joet alkavat siitä virrata taakse päin monta stadionia, luonnollista juoksuaan vastaan. Sen vuoksi purjehtijat, jotka ovat tottumattomia näihin vesiin ja käyvät Barygazassa ensimäistä kertaa, ovat suuressa vaarassa satamaa lähestyessään, taikka sieltä lähtiessään. Sillä koska vuoksiaalto ei hellitä voimaansa, niin ankkurit eivät pidä; ja siten laivat, joita tulvaveden hyökkäys tempaa mukaansa, joutuvat virran raivon kautta pois oikeasta suunnastaan, tarttuvat hiekkasärkkiin ja särkyvät hylyiksi ja pienemmät alukset kantavatkin. Toiset taas, jotka ovat vuoksiaaltoa välttääkseen menneet läheisiin salmiin, uppoavat tulvan ensi hyökkäyksessä, ellei niitä vedetä maalle, sillä niin äkkiä tulva ne yllättää. Niin rajulla voimalla vuoksiaalto tosiaan hyökkää mereltä uuden kuun aikana, varsinkin yöllä, että vähän ennen sen saapumista kuuluu niitten korviin, jotka ovat suistamossa, kuin etäisen sotajoukon huutoa ja pian sen jälkeen meri itse suurella pauhulla syöksyy matalille.»

Barygazan takana oli Nelcynda äärimäinen paikka, jossa Peripluksen kirjottaja oli käynyt. Nelcynda arvatenkin oli Malabarin rannikolla; se kävi laajaa pippurikauppaa. Etu-Intian muodosta hänellä näyttää olleen oikeampi käsitys kuin edellisillä maantieteen tutkijoilla, sillä hän huomauttaa, että rannikko jatkuu etelää kohti, ja nimittää maata siitä eteenpäin Dakhinabadeeksi, joka vastaa nykyistä Dekkania. Hänen mainitsemansa nimi merkitsee nykyisellä maan kielellä »etelän tietä». Periplus tällä kohdalla mainitsee, että muka Hippalos niminen kreikkalainen oli ensimäisenä kulkenut meren poikki Arabian rannalta suoraan Intiaan, määräaikaista monsuunituulta hyväkseen käyttäen. Hippaloksen retki näyttää tapahtuneen myöhemmin kuin Strabon kirjotti maantieteensä. Lounaismonsuunia nimitettiin sen jälkeen Hippaloksen tuuleksi, kuten Pliniuskin tietää. Sen jälkeen aljettiin muka yleisesti purjehtia suoraan meren poikki. Plinius kertoo, että purjehtijoilla kuitenkin täytyi olla joukko jousimiehiä mukanaan, koska noilla merillä liikkui paljon merirosvoja. Takaisin palattiin talvella, jolloin monsuuni kääntyi maatuuleksi.

Nelcyndan takana olevista maista Periplus ei tiedä muuta kuin maanasukkaitten häälyviä maineita. Hän mainitsee Komari nimisen paikan, joka luultavasti on sama kuin nykyinen Kap Komorin, Etu-Intian eteläkärki. Vastapäätä Taprobane-saarta (Ceylonia) hän sanoo rannikon kääntyvän itää kohti, jonka jälkeen se kulkee jonkun matkaa pohjoiseen ja sitten uudelleen kääntyy itään päin Gangeen suistamoon. Hämäränä huhuna mainitaan maa, joka ehkä oli sama kuin Ptolemaioksen »Kultainen Khersonnesos», s.o. Malakan niemi, ynnä siitä pohjoiseen oleva This maa, joka arvatenkin tarkotti Kiinaa.

Taprobane.

Plinius saattoi jo ennen Periplusta julkaista tietoja Taprobanesta, josta oli saapunut Roomaan lähetystö. Tämän lähetystön alkuvaiheet olivat olleet omituisen seikkailurikkaat: