Part 13
Mutta ei ainoastaan väkivallan kautta Rooma lähentänyt kansoja toisiinsa; saavutettuaan sisällisen järjestyksen se vielä paljon enemmän kehitti liikettä ja edistystä rauhallisilla keinoilla. Tosin roomalaiset viranomaiset sortivat maakuntia ja kiskoivat niistä säälimättä veroja luvallisilla ja luvattomilla keinoilla, mutta maakunnat sittenkin tulivat osallisiksi paljon suuremmasta lain turvasta, kuin ne olivat koskaan ennen nauttineet, Kreikkaa lukuun ottamatta. Ne sisälliset selkkaukset, jotka »Pax Romanaa», roomalaista maailmanrauhaakin usein häiritsivät, eivät olleet likimainkaan verrattavat entisiin ainaisiin sotiin ja melskeihin. Elinkeinot nauttivat entistä suurempaa turvallisuutta ja saivat edistyneestä Italiasta monenlaisia virikkeitä. Niiden kehittymistä sekä pohjoisessa että etelässä edistivät Rooman suunnattomat tarpeet ja niistä johtuva tavaranvaihto. Rooma oli kehittynyt niin väkirikkaaksi, ettei sen ympäristö enää voinut likimainkaan tyydyttää maailmankaupungin kulutusta, vaan tavaroita tuotiin etäisistäkin maista, sekä maisin että varsinkin vesitse. Tiber joen suussa oli niin vilkas liike, että satamassa keisarivallan ajalla täytyi olla 7000 miestä öisin tavaroita vartioimassa. Viljaa tuotiin Egyptistä ja Afrikasta, sillä Rooma oli ruokatavaroihin nähden jotenkin samassa asemassa kuin meidän aikoinamme suurimmat teollisuusmaat, jotka eivät sinnepäinkään tule toimeen oman maan tuotteilla. Lihan tuonti oli niin suuri, että Rooman teurastajat ostivat kaikista Välimeren maista kokonaisia karjoja, jotka laivoilla tuotiin Tiberin suuhun. Sinne saapui kalaa varsinkin pohjoisesta ja Mustaltamereltä, hunajaa, vahaa, hedelmiä Aasiasta ja Afrikasta, oliviöljyä, suolaa, Kreikan ja Vähän-Aasian viinejä, rakennusaineita, sekä puutavaraa että marmoria, villoja, Foinikian purppuraa, vuotia Mustanmeren rannoilta, hienoa savea, kultaa, hopeaa ja rautaa, sekä kuparia ja tinaa Espanjasta. Jalokiviä tuotiin Itämailta, norsunluuta Intiasta ja Afrikasta, Espanjasta aseita, miekkoja, tikareita ja haarniskoita, jotka olivat maankuulut. Sinne tuotiin orjia monesta maasta ja Välimeren takaa petoeläimiä eläintaisteluja varten, Intiasta papukaioja. Löysi sinne vihdoin Kiinan silkkikin, joka oli vielä purppuraakin kalliimpaa.
Kauppakaupunkina vei Aleksandria vielä Roomastakin voiton. Se oli valtakunnan suurin kauppa- ja teollisuuskaupunki. Aleksandriasta sanottiin saatavan kaikkea muuta paitsi ei lunta. Siellä kohtasivat toisensa Egyptiläiset, Juutalaiset, Kreikkalaiset, Italialaiset. Araabit ja Foinikit, sinne saapuivat sekä Afrikan sisäosain että Intian tuotteet. Tämä »tunnetun maailman suurin tavarakeskusta», joksi sitä Strabon sanoi, valmisti kankaita ja muita teollisuustuotteita sekä Britanniaa että Arabiaa ja Intiaa varten, Aleksandrian lasi- ja papyroteollisuus ja rohtovalmisteet vallitsivat maailmanmarkkinoita Intian merestä Atlantinmereen saakka. Intian kanssa kehittyi kauppa niin vilkkaaksi, että Pliniuksen todistuksen mukaan itämaisista ylellisyystavaroista (silkistä, jalokivistä ja savusteista y m) vuosittain maksettiin ulkomaille päälle 100 miljoonaa sestertsiä.
Rooman valtakunnan valtavan sivistävän merkityksen oivalsivat nekin kansat, jotka sen kautta olivat itsenäisyytensä menettäneet, ja tuskinpa sitä voi kaunopuheliaammin lausua kuin smyrnalainen Aristides ylistyspuheessa, jonka hän piti Marcus Aureliukselle ja hänen hallitukselleen:
»Voitetut eivät enää kadehdi eivätkä vihaa voittajaa Roomaa. Ne ovat unohtaneet olleensa kerran vapaat, koska ne saavat nauttia kaikkia rauhan siunauksia. Valtakunnan kaupungit loistavat ihanuudessa ja kauneudessa. Eivätkö kaikki voi häiritsemättä mennä, kunne heitä milloinkin haluttaa? Eivätkö kaikki satamat ole täynnä toimeliaisuutta? Eikö vaeltaja voi yhtä huoletta kulkea vuorilla kuin kaupunkilaiset kaduillaan? Missä on jokia, joitten poikki ei päästäisi, missä merensalmia, jotka olisivat kiinni? Kaikki maa on luopunut vanhasta puvustaan, raudasta, ja esiintyy nyt juhlavaatteissa. On kylliksi olla roomalainen ollakseen turvassa. Te olette toteuttaneet Homeroksen sanan: '»maa on kaikille yhteinen'». Te olette mitanneet maan, rakentaneet jokiin sillat, louhineet vuoriin teitä, saattaneet erämaat asuttaviksi ja jalostaneet kaikki järjestyksen ja kurin kautta. Liittämällä kansat toisiinsa te olette saattaneet maailman kuin yhdeksi perheeksi.»
Ja ankara kirkkoisä Tertullianuskin, joka oli kotoisin Uudesta Karthagosta, antoi Roomalaisille empimättä tunnustuksensa toisen vuosisadan lopulla:
»Kaikki on tunnetuksi tullut, kaikkialle päästään, kaikki paikat ovat liikettä täynnään. Kamalain erämaitten sijaan on tullut hymyileviä viljelyksiä, viljavainiot ovat tunkeneet tieltään metsät, karjat ovat petojen asuinsijoilla. Hiekkaerämaihin istutetaan, kallioita murretaan, soita kuivataan. Kaupungeita on jo enemmän kuin ennen oli majoja. Saaret eivät enää pelota autioina, kalliot eivät säikytä. Kaikkialla on viljelystä, asutusta, valtiojärjestystä, elämää.»
Maantiede sodissa, retkillä ja kauppateillä.
Roomalaiset Espanjassa.
Espanja oli jo Foinikeille hyvin tunnettu maa ja osaksi he olivat sen valtansakin alle saattaneet. Puunilaissotien kautta länsi- ja etelärannikko joutui Roomalaisille, ja vähitellen he vallottivat maan kokonaan. Kauimmin säilyttivät pohjoisosissa asuvat vuoristokansat vapautensa.
Iberian niemimaalla asui siihen aikaan kauttaaltaan vanhoja iberiläisiä kansoja, joista nykyiset Baskit polveutuvat. He kuuluivat esihistorialliseen valkoiseen rotuun, joka mainittua pientä tähdettä lukuun ottamatta on kokonaan sammunut. He menettivät kielensä, mutta monet heidän kansallisista piirteistään ovat epäilemättä säilyneet nykyisissä Espanjalaisissa.
Kreikkalaiset kirjailijat, jotka matkustivat maassa sen jouduttua Roomalaisten haltuun, kuvaavat silloisten Iberien tapoja ja oloja. Posidonios kertoo varsinkin pohjoisissa vuoristossa asuvista heimoista, heidän elintavoistaan, vilkkaista tansseistaan, miesten mustista viitoista ja naisten kirjavista puvuista ja omituisista pääkoristeista. He tekivät vaihtokauppaa rahakaupan asemesta ja naisilla oli perintöoikeus. Nämä tiedot ovat suuriarvoiset historialliselle kansatieteelle, sen koettaessa luoda kokonaiskuvaa niistä kansoista, jotka luulon mukaan hallitsivat Europpaa ennen aarialaisia. Iberejä asui Etelä-Galliassakin, Garonnen laaksossa, mutta toiselta puolen oli Galliasta käsin tullut Iberien keskuuteen paljon keltiläistä ainesta. Pyreneet eivät olleet erottavana, vaan pikemmin yhdistävänä aineksena kansallisuuteen nähden. Gallialaisten Posidonios kertoo olleen yksinkertaisia, avomielisiä, teräviä oppimaan, loisteliaita ja rajuuteen saakka urhoollisia. He käyttivät leveitä housuja ja liiallisia viittoja. Monta näistä ominaisuuksista tapaamme nykyisissä Ranskalaisissa, mutta vanhat Gallialaiset olivat kookasta kansaa, jota vastoin Ranskalaiset yleensä ovat vähäläntiä.
Myöhemmin kuin Posidonios matkusteli historioitsija Polybios Espanjassa tutustuen tarkkaan sen maantieteeseen. Hän muun muassa jo mainitsee Atlantin mereen laskevat joet ja koettaa määritellä niitten pituudenkin. Voimme siis sanoa, että Pyreneitten niemimaa puunilaissotien jälkeen oli kauttaaltaan tunnettu.
Caesar Galliassa.
Roomalaiset olivat jo ennen Caesaria saaneet jalansijan Gallian etelä- ja itäosissa ja olivat arvatenkin saaneet käsityksen maan pääpiirteistä ja kansoista. Caesar vallotti Gallian kokonaan ja tutustui näillä sotaretkillään perinpohjin maahan ja sen asukkaihin. Onneksi Caesar, toisin kuin roomalaiset sotapäälliköt yleensä, oli etevä kirjailijakin, ja hänen kynästään on sen vuoksi säilynyt harvinaisen monipuolinen ja luotettava kuvaus silloisten keltiläisten päämaasta.
Gallian eteläosassa asuivat Akvitanit, keskellä maata varsinaiset Gallialaiset, pohjoisessa Belgit. Näitten kansain rajoina olivat Garumna (Garonne), Sequana (Seine) ja Matrona (Marne) joet. Caesar mainitsee maan tärkeimmät vuoristot. Hän tekee selkoa sen monista eri heimoista, joiden keskenäinen riitaisuus — se oli kelttien yleinen kansallisheikkous — helpotti roomalaista vallotusta. Suurin osa Caesarin mainitsemista heimoista on tasaantunut olemattomiin, mutta moni paikka on säilyttänyt niistä perintönä nykyisen nimensä.
Mieltä kiinnittävimpiä on Caesarin kuvaus Armorican (Bretagnen) niemimaalla asuvista Veneteistä. Tämä kansa oli vanhastaan harjottanut vilkasta merenkulkua, sillä sen välityksellä tapahtui tinan kauppa Britanniasta mannermaalle. Veneteillä oli melkein laakapohjaiset, korkeakeulaiset alukset, joissa oli nahkapurjeet. Caesar ei voinut heitä voittaa muulla tavalla, kuin että itsekin rakennutti laivaston. Venettien laivoissa ei ollut airoja, kuten Roomalaisten, ja sen vuoksi he merisodassa joutuivat tappiolle. Roomalaiset repivät pitkillä kekseillä rikki Venettien purjeet, niin etteivät heidän laivansa voineet vapaasti liikkua, vaan ne voitiin helpommin vallata. Urhoollisesti puoliaan pidettyään tämän reippaan kansan täytyi alistua, ja aito roomalaisella julmuudella Caesar säälimättä sen hävitti, surmauttaen osan, myyden loput orjiksi. Näin tuhottiin kansa, joka esihistoriallisena aikana oli ollut tärkeä kaupanvälittäjä, jolta Foinikit luultavasti kävivät noutamassa pohjoismaisten harvoja haluttuja tuotteita.
Galliasta käsin Caesar teki kaksi sotaretkeä Kanaalin poikki Britanniaan mutta ei tunkeutunut pitkällekään maan sisäosiin. Hän tutustui ainoastaan etelärannikkoon ja sen asukkaihin, jotka olivat Belgiasta muuttaneita kelttejä ja sivistyneempiä kuin sisämaan raa’at paimentolaiskansat.
Caesar oli niinikään ensimäinen roomalainen sotapäällikkö, joka yritti tunkeutua Germaniaan. Hän oli sotavangeilta hankkinut tietoja Germanian asukkaista ja tärkeimmistä luonnonpiirteistä sen lisäksi, mitä hän oli Kreikkalaisten maantieteellisistä teoksista lukenut. Caesar kertoo, että näiden mainitsema Hercynian metsä oli yhdeksää päivämatkaa leveä ja ulottui Tonavan pohjoisrantaa pitkin aina Dakiaan saakka idässä. Tämä metsä vastaa pääasiallisesti nykyistä Keski-Saksan vuoristokynnystä ja Karpatteja, jotka siihen aikaan vielä olivat kauttaaltaan suunnatonta asumatonta saloa. Mutta Pohjois-Saksan joista ei vielä Caesarin aikana kulkenut Roomalaisille maineita.
Gallian kukistettuaan Roomalaiset hämmästyttävän nopeaan roomalaistuttivat sen. He rakensivat teitä ja kaupunkeja, julkisia rakennuksia, temppeleitä, kylpylaitoksia ja kasarmeja, joitten raunioita on kautta maan runsaasti säilynyt näihin aikoihin saakka. Toiset Gallian kaupungeista vetivät vertoja Italian kauneimmille. Roomalaisten aikomus oli, asemaansa vahvistettuaan, kukistaa Galliasta käsin sotaiset Germanitkin. Jos he olisivat aikeessaan onnistuneet, niin Keskiajan historia luultavasti olisi muodostunut aivan toisenlaiseksi. Mutta Germanien sotakunto ja heidän maansa etäisyys pysäyttivät Rooman vallan leviämisen pohjoista kohti.
Roomalaisten sotaretket Germaniaan.
Caesarin jälkeen tapahtui kuitenkin muutamia yrityksiä ja saatiinkin Rheinin rannalla luja jalansija. Keisari Augustuksen poikapuoli Drusus teki Germaniaan kolme sotaretkeä. Hän vallotti ensiksi Batavien maan, joka oli Rheinin ja Maasin suistamoitten välillä (v. 12 e.Kr.). Seuraavana vuonna hän eteni Visurgis (Weser) joelle ja rakensi linnotetun sotilasaseman Hattien maahan, Weserin lähteille. Kolmannella retkellään hän sieltä tunkeutui Kheruskien maan kautta aina Albis (Elbe) joelle.
Suurimman maineen Drusus Roomalaisten kesken saavutti varsinkin sen kautta, että rakennutti laivaston ja purjehti sillä Pohjanmerelle, jota ei sitä ennen yksikään roomalainen alus ollut kyntänyt. Retki oli merkillinen siitäkin syystä, että se tapahtui näitten seutujen maantieteellisten olojen vielä ollessa melkoisesti toiset kuin nykyään. Se osa Pohjois-Hollannista, jonka nykyään Zuydersee täyttää, oli Drusuksen aikana vielä suureksi osaksi maata. Nykyinen merenlahti oli sisäjärvi, jota Roomalaiset nimittivät Lacus Flevukseksi. Keskiajalla suuret tulvavuokset ja myrskyt hävittivät maakannaksen, joka erotti järven merestä, vieläpä repivät ja hautasivat aaltoihin leveältä Friisien rannikkoa aina Jyllantia myöten. Drusus rakennutti laivastonsa Rheinillä ja kaivatti sitten kanavan Rheinistä Flevus järveen, josta oli salmi mereen. Pohjanmeren etelärantaa hän sitten purjehti aina Amisian (Emsin) suulle, pakottaen tällä rannikolla asuvat Friisit tunnustamaan Rooman ylivallan. Emsin oikealla rannalla asuvat Haukit sitä vastoin torjuivat Roomalaisten hyökkäyksen.
Drusuksen jälkeen jatkoi sotaa Germaneja vastaan Tiberius, josta myöhemmin tuli Rooman keisari. Tiberius lähetti laivastonsa Albis joen (Elben) suulle saakka, josta se nousi kappaleen ylämaahankin, kunnes kohtasi joen oikealle rannalle saapuneen maa-armeijan, jota Tiberius itse johti. Tiberius pakotti Haukit alistumaan ja voitti Langobardit, jotka asuivat kauempana maan sisässä, Weserin ja Elben välillä. Mutta kun kheruskilainen Armin myöhemmin tuhosi Varuksen johtamat roomalaiset legionat Teutoburgin metsässä, niin nämä etäiset vallotukset menetettiin. Keisari Augustus ja hänen jälkeensä Tiberius piti edullisempana tyytyä rajaan, joka kulki Rheinin laakson itäsivua ja Tonavan laakson pohjoissivua. Tosin vielä Drusuksen poika Germanicuskin menestyksellä taisteli koillisrajalla, mutta hänen voittonsa eivät johtaneet uusiin anastuksiin.
Vanha Germania.
Roomalaiset olivat näitten sotien kautta saaneet entistä paremman käsityksen Germanian maan tieteellisistä ja kansallisista oloista. Ne eivät juuri houkutelleetkaan heitä jatkamaan vellotusta. Maan ilmasto, joka siihen aikaan epäilemättä oli nykyistään kolkompi, oli Roomalaisten mielestä ylen ankara. Germania oli täynnään soita ja sankkoja metsiä, sen taivas oli synkkä, sateet ainaiset, sumut eksyttävät. Kesää, joka Roomalaisten mielestä oli lyhyt, seurasi kova talvi rajuine myrskyineen, lumituiskuineen ja pakkasineen, jotka jäädyttivät joet pitkiksi ajoiksi. Koko Saksaa peittivät siihen aikaan valtavat pyökki- ja tammimetsät ja maan pohjoisosissa myös havumetsät. Vanhempi Plinius ihaili näitten metsien valtavia tammia, joihin hän tutustui Haukkien maassa, nykyisessä Westfalissa oleskellessaan. Hedelmäpuita, joita nykyään kasvaa kauttaaltaan koko maassa, ei Tacituksen tietojen mukaan ollut ensinkään, ei ainakaan jalompia. Viljoja tunnettiin ohra, kaura ja hirssi, vehnän toivat vasta Roomalaiset maahan. Germaneilla oli suuret karjat, mutta karja oli pienikasvuista, vaikka karkaistua. Hevoset olivat vähäisiä eivätkä nopeita, mutta kestäviä ja vähään tyytyväiset. Metsät olivat täynnään riistaeläimiä ja metsästys olikin Germanien pääelinkeinoja. Roomalaisten kummastusta herättivät varsinkin hirvi ja bisonihärkä: näitä paitsi oli viljalta karhuja, susia, ilveksiä, villikissoja, metsäsikoja, kauriita y.m. Joet olivat erittäin kalaiset. Kivennäisiä saatiin vähän hopeaa ja rautaa, runsaammin sitä vastoin arvokasta meripihkaa ja suolaa.
Germanien silloisesta elämänlaadusta ja tavoista antaa varsinkin kuulu historiankirjottaja Tacitus tietoja teoksessaan »Germania». Tacituksen kertomukset heidän sukujuurestaan ja heimojaostaan perustuivat kuitenkin enemmän vanhoihin taruihin kuin tosioloihin. Vähitellen opittiin erottamaan yhä enemmän heimoja, jotka olivat toisiinsa nähden itsenäiset, ilman lujempaa yhdyssidettä. Caesar tunsi noin 20 germanilaista kansaa, Strabon ja Plinius niitä luetteleval kolmisenkymmentä, Tacitus yli 60, Ptolemaios toista sataa. Kansainvaelluksien aikana monet niistä tulivat liiankin tunnetuiksi Rooman valtakunnan etäisimmissäkin osissa.
Tacitus »Germaniassaan», joka kirjotettiin v. 98 j.Kr., ylistää Germanien kookasta, voimakasta ruumiinrakennusta, valkoista ihoa, vaaleata tukkaa ja loistavia sinisiä silmiä. Hän ihailee heidän tapainsa puhtautta ja varsinkin heidän uskollisuuttaan, ja nämä avut tosiaan olivatkin jyrkässä ristiriidassa Roomassa vallitsevalle turmelukselle. Naiset olivat muutoin alhaisessa asemassa, saivat toimittaa raskaimmat työt, mutta heille kuului jumalten tahdon ennustaminen ja siitä he saivat melkoisen vaikutuksen kansan kohtaloihin. Maanviljelystä harjotettiin kaikkialla ja aura oli vanhastaan tunnettu. Kaupunkeja oli vähän. Ammattitaitoa ei ollut sen enempää, kuin että se tyydytti vain vaatimattomammat kotoiset tarpeet.
Germanien luku ei maan harvaan asutukseen nähden voinut yhteensäkään olla suuri. Sitä ihmeellisempää on, että nämä harvalukuiset ja keskenään riitaiset heimot kansainvaelluksien aikana saattoivat kukistaa Rooman valtakunnan ja mielinmäärin sitä palotella ja vallita. Tosin heidän alueensa Vanhan ajan lopulla olivat laajenneet etelää kohti Alppeihin saakka, kun Tonavan eteläpuolella asuvat keltit muuttivat pois vanhoilta asuinsijoiltaan, mutta sittenkin olivat germanilaiset kansat verraten vähälukuiset, ja heistäkin jäi suuri osa paikoilleen, ottamatta osaa sotaretkiin Rooman rintamaihin. Kansainvaellusten alkaessa Germanit kuitenkin olivat koko joukon edistyneet siitä, mitä he olivat Roomalaisiin ensiksi tutustuessaan. Palveltuaan palkkasotureina Rooman armeijassa he olivat oppineet edistyneempää sotataitoa ja arvatenkin parempien aseitten ja ruumiinsuojusten valmistamisen.
Alppimaitten vallotus.
Drusus ja Tiberius vallottivat niinikään ne maat, jotka olivat Italiasta koilliseen. Ne olivat tärkeät siitä syystä, että niitten kautta kulki solateitä vuorien poikki Tonavan rannoille. Tälle puolelle syntyivät roomalaiset maakunnat Rhaetia, Vindelicia, Noricum ja Pannonia, jotka pääasiallisesti vastaavat nykyistä Tirolia, Baijerin eteläosaa, molempia Itävaltoja ja osaa Unkarista. Drusus tunkeutui Tiroliin etelästä pitkin Adigen laaksoa, Tiberius taas pohjoisesta Rheinin laakson kautta. Tiberius muun muassa rakensi laivaston Boden järvelle. Tämän järven rannoilta hän eteni Innin laaksoon. Roomalaisten vallotusten turvaksi rakennettiin Augusta Vindelicorum, nykyinen Augsburg. 'Tonavan laaksossa ja Alppimaissa sen yläpuolella asui vallotuksen aikana keltiläisiä kansoja, joilla oli melkoinen määrä sivistystä, koska ne vanhastaan olivat välittäneet kauppaa pohjanpuoleisten seutujen ja Italian välillä. Roomalaisten vallanalaisuudessa he yhä kehittyivät, maahan syntyi paljon kaupunkeja, samoin kuin Rheininkin laaksoon, jonka asukkaat kuitenkin olivat Germaneja. Kansainvaelluksien aikoina Germanit sitten anastivat koko Etelä-Saksan ja suuren osan Alppimaistakin, ja Germanien hallussa ne ovat pysyneet siitä pitäen.
Pannonialaiset vastustivat tuimemmin Roomalaisten vallotusta. Heidänkin maansa kautta kävi vanha tärkeä kauppatie Itämerelle, josta meripihka tuotiin. Useitten sotaretkien kautta vallotettiin nämä maat ja Tonavasta tuli Mustaanmereen saakka Rooman valtakunnan raja.
Balkanin niemimaa.
Balkanin niemimaan maantieteellisistä oloista on Vanhan ajan kirjallisuudessa verraten niukasti tietoja. Suurena syynä siihen epäilemättä oli, että nuo maat enimmäkseen ovat niin vuorisia ja pääsemättömiä. Vasta Roomalaiset yhdistivät koko niemimaan samaksi valtakunnaksi. He vallottivat Epeiron ja nykyisen Albanian ja tiesivät sen maan oloista luultavasti enemmän kuin nykyään tiedetään. Jylhäin vuoristoitten poikki rakennettiin eräs Rooman tärkeimmistä sotateistä, Via Egnatia, joka Dyrrakhionista, Adrian meren rannalta, kulki suoraan Thessalonikaan Egean meren rannalle. Sekä Bulgariassa että Serbiassa todistavat vielä tänä päivänä monet vanhat rauniot, teiden ja siltain jäännökset Roomalaisten tarmokasta toimintaa. Mutta tietomme näitten maitten mieltäkiinnittävistä kansoista eivät heidän kauttaan suurestikaan laajentuneet. Vähän tiedämme vanhoista Daakeistakaan, jotka keisari Trajanus kukisti. He asuivat nykyisessä Rumaniassa ja Siebenbyrgissä. Näitten maitten nykyiset asukkaat puhuvat tosin romanilaista kieltä, mutta alkuaan he eivät olleet romanilaisia, vaan nimistään ja muista tunnetuista seikoista päättäen samoja thraakilaisia kansoja, joita asui etelämpänäkin sekä Balkanin niemellä että Vähässä-Aasiassa. Daakit olivat, samoin kuin muutkin thraakilaiset ja varsinkin samaan kansanhaaraan kuuluvat illyriläiset, erittäin sotaista kansaa. Kauempana Välimerestä asuen he eivät voineet kohota yhtä korkeaan sivistykseen kuin Kreikkalaiset ja Roomalaiset, mutta oli heillä kuitenkin kehittyneet olot ja melkoisia kaupunkeja. Pääkaupunki oli Sarmisegetusa nykyisessä Siebenbyrgissä.
Alussa Daakit hyvällä menestyksellä pitivät puoliaan Roomalaisia vastaan, kunnes keisari Trajanus rakennutti Tonavan poikki, nykyisen Rautaportin seuduille, kivisillan ja sitä pitkin vei legionansa heidän maahansa. Sillasta on osia säilynyt näihin saakka. Trajanus vallotti Daakien maan ja pääkaupungin ja teki siitä Rooman maakunnan. Sodassa väestö hävisi niin vähiin, että sijaan tuotiin suuret määrät roomalaisia siirtolaisia, ja siitä maan kielikin roomalaistui ja on sinä pysynyt.
Näin omistivat Balkanin niemimaalla, samoin kuin Italiassakin, vanhat esihistorialliset kansat vallitsevan kansallisuuden kielen. Balkanin niemimaalla useimmat kansat kuitenkin kreikkalaistuivat, sillä Rooman ylivallasta huolimatta piti kreikkalaisuus korkeamman sivistyksen ja liike-elämän kielenä niin hyvin puoliaan, että Rooman valtakunnan jaon jälkeen koko itäpuoli tuota pikaa tunnusti kreikan kielen pääkielekseen. Ainoastaan Illyrian vuorissa on näihin aikoihin saakka säilynyt Balkanin niemimaan vanhaa alkuväestöä. Albaanit luultavasti yhä puhuvat vanhaa kieltään ja ovat rotunsa muutkin ominaisuudet säilyttäneet.
Roomalaisten vallotukset Tonavan pohjoispuolella eivät olleet pitkäikäiset. Sekä Unkari että Rumania ovat jatkoa Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian aroille, ja kun näitten arojen sotaiset paimentolaiskansat alkoivat suuret ja tuhoiset vallotusretkensä, niin eivät mitkään muut kansat voineet säilyä semmoisilla seuduilla, jotka soveltuivat laitumiksi, taikka olivat niistä sotaretken kantomatkan päässä. Aluksi Daakia keisari Aurelianuksen käskystä luovutettiin Gooteille, ja myöhemmin se enemmän kuin mikään muu Europan maa oli ainaisten kansanliikkeitten ja lyhytaikaisten valtakuntamuodostusten jaloissa. Mutta niin pysyvän vaikutuksen jättivät kuitenkin Roomalaisten ja varsinkin keisari Trajanuksen toimet Tonavan pohjoispuolella, että vielä tänä päivänä rumanilaiset kansantarinat mainitsevat Trajanusta puolijumalana ja nimittävät hänen mukaansa sekä luonnonihmeitä että taivaan ilmiöitä.
Roomalaisten monista sodista Itämailla hyödyttivät maantietoa enimmän Pontoksen kuningasta Mithridatesta vastaan käydyt. Niitten kautta tulivat varsinkin Armenia ja Kaukasia, vanhain Kolkhis, entistä paremmin tunnetuiksi.
Mithridates, joka viimeiseen saakka oli Rooman vihollinen, oli koonnut suunnattomia rikkauksia ja suuren, hyvin harjotetun armeijan, sekä laskenut valtansa alle melkoisen osan Vähästä Aasiasta. Hän oli asemaansa vahvistanut antamalla tyttärensä Armenian kuninkaan Tigraneen puolisoksi. Aikoessaan anastaa Bithyniankin, jonka kuningas oli testamentissa jättänyt maansa Roomalaisille, Mithridates joutui näitten kanssa sotaan. Maantieto hyötyi enimmän kolmannessa sodassa, jossa Roomalaisia ensiksi johti Lucullus. Voitettuaan Mithridateen Kabeiran luona (v. 72 e.Kr.) Lucullus tunkeutui Armeniaan, pakottaakseen Tigraneen luovuttamaan sinne paenneen Mithridateen. Siten tämä maa, joka aina Xenofonin retkestä saakka oli pysynyt syrjässä tapauksista, joutui sodan jalkoihin ja siitä saatiin entistä täydellisempiä tietoja.