Part 12

Mieltäkiinnittävä, samalla kun järisyttäväkin, on sen vuoksi tässä yhteydessä Agatharkhideen kuvaus Punaisen meren rannalla olevista kultakaivoksista, joissa orjia, sotavankeja tai panettelun kautta vallanpitäjien vihoihin joutuneita ihmisiä ja heidän perheitään pakotettiin louhimaan kultasuonia ja sangen kehittynyttä menetelmää käyttäen saatua metallia puhdistamaan.

»Niitä, jotka on siten tuomittu pakkotyöhön», kertoo Agatharkhides, »on sangen paljon, ja kaikki he ovat kahleissa ja heidän täytyy tehdä työtä yhtä mittaa yöt ja päivät ilman vähintäkään lepoa, ja heitä ankarasti vartioidaan, etteivät he pääse karkaamaan. Sillä heitä vartioi suuret joukot raakalaissotaväkeä, joka ei ymmärrä heidän kieltään, ja tämä on siitä syystä niin järjestetty, etteivät pakkotyöläiset voisi voittaa sotamiesten hyväntahtoisuutta, eivätkä vedota heidän inhimillisyyteensä... Heidän täytyy olla sukimatta, siivoamatta, ilman vaatteita, ilman riepua häpynsäkään peittämiseksi, jonka vuoksi näitten kurjain kärsimykset ovatkin omiaan liikuttamaan kovimmankin sydäntä. Mutta ei kukaan heistä, eivät edes sairaat, raajarikkoiset, eivätkä vanhat, saa osakseen vähintäkään sääliä eikä armoa, eivät edes heikot vaimot. Kaikkia pakotetaan ruoskien tekemään uupumatonta työtä, kunnes he tämän julman kohtelun johdosta heittävät henkensä. Niin kova oli heidän kohtalonsa, että he ainiaan pelkäsivät vielä pahempaa tulevan ja tervehtivät kuolemaa siunattuna vapautuksena.»

Työ oli jaettu seuraavalla tavalla: »Kovimpia kultaa sisältäviä kerroksia kuumennetaan ankaralla tulella, siten irrotetaan niitten liitoksia, ennenkuin ryhdytään louhimaan aseilla; tässä työssä oli näitä onnettomia kymmeniätuhansia. Kaivosten päällysmies tutkii kiven ja johtaa työtä. Ja voimallisimmat niistä, jotka ovat tuomitut tähän kovaan työhön, murtavat kimaltelevaa marmoria rautavasaroilla — ja he tekevät sen koko voimallaan, taidon puuttuessa — ja louhivat maanalaisia käytäviä — eivät suoriin suuntiin, vaan seuraten kiiltävän kallion halkeamia. Koska työmiehet oleskelevat pimeässä käytäväin mutkailemisen vuoksi, niin heillä on otsassaan lamput. Ja samalla kun he eri tavoin milloin mihinkin suuntaan seuraavat kallion mutkia, he pudottavat maahan kalliosta irrottamansa lohkareet. Tässä työssä he herkeämättä puuhaavat, tylyn työnjohtajan hoputtaessa heitä ruoskalla. Sitten ajetaan alaikäisiä lapsia näitä käytäviä pitkin kallioihin louhittuihin luoliin, ja suurella vaivalla nakattuaan ylös pudonneet palaset, kuljettavat he ne ulos taivas’alle ja asettavat ne kaivoksen suun viereen sitä varten määrätylle paikalle. Siellä ne vangit, jotka ovat kolmeakymmentä vuotta vanhemmat, vuorostaan saavat louhitusta kivestä määrätyn osansa ja murtavat sen rautasurvimilla kivisissä huhmarissa, kunnes palaset ovat papujen kokoisia. Nämä palaset annetaan vaimoille ja vanhoille miehille, jotka heittävät ne riviin asetettuihin käsimyllyihin ja, kaksin kolmin kunkin jauhinkiven kammissa, jauhavat niitä. Siten heille annetut palat pienennetään niin hienoiksi kuin jauho. Lopuksi näin hienonnettu kivi annetaan taitavien työmiesten käsiin, jotka suorittavat työn loppuun. Tämä tapahtuu sillä tavalla, että jauhoa hämmennetään leveällä, hieman kaltevalla pöydällä, jonka päälle samalla kaadetaan vettä. Vesi huuhtoo pois ne osat, jotka ovat maata, kallellaan olevalta pöydältä, jota vastoin semmoiset osat, joissa on kultaa, painonsa vuoksi jäävät paikoilleen. Näin tehdään moneen kertaan. Ensinnä he käsillään keveästi hierovat ja sen jälkeen hienoilla sienillä poistavat ohuen maakerroksen, hieroen nokareita niillä keveästi, kunnes kultahiekka on aivan puhdasta. Kun se on tapahtunut, niin toiset työmiehet taas panevat hiekan saviruukkuihin, määrätyn mitan ja painon kuhunkin, lisäten niihin määrän mukaan suola- ja lyijypalasia, vähän tinaa ja ohran leseitä. Kun sitten astia on peitetty tiiviisti sopivalla kannella ja ylt'yleensä huolellisesti savella silattu, niin tavara saa paistua uunissa viisi päivää yhteen mittaan. Tämän ajan kuluttua, kun astiat otetaan pois uunista, he eivät niistä löydä jälkeäkään muista aineista, vaan saavat kullan puhtaana ja vähän vain vähentyneenä hukkaan menemisen kautta.»

Vanhan ajan huomattavimpia matkustajoita ja maantieteen tutkijoita oli Posidonios (135—50 e.Kr.), joka rikastutti maantiedettä tiedoilla ja havainnoilla monelta eri taholta. Gadeksessa hän kolmekymmentä päivää tutki vuorovesiä ja kävi sitten Espanjan kuuluissa vuorikaivoksissa, joista hän antaa tarkkoja kuvauksia. Pytheas oli jo saanut selville, että vuorovedet olivat kuun aiheuttamat; Posidonios lisäksi huomasi auringonkin vaikutuksen niihin — auringon nostama vuoksiaalto on, niinkuin tiedämme, noin puolet kuun aiheuttamasta. Hän huomasi, että uudenkuun aikana, jolloin molemmat taivaankappaleet olivat samalla puolella maata, s.o. »konjunktsiossa», vuorovedet olivat korkeimmat, ja samoin taas täyden kuun aikana. Niin tiedämme asian laidan olevankin, koska aurinko ja kuu silloin vetävät yhteisin voimin, jota vastoin vuorovesien erotus ensimäisellä ja viimeisellä neljänneksellä, jolloin voimat vaikuttavat ristiin, on pienin.

Aristoteles oli ensimäinen, joka tarkemmin määritteli tuulien suunnat, erottaen kahdeksan pääsuuntaa ja näitten välillä vielä välisuuntia. Hän määritteli tuulien nimet. Aristoteles niinikään huomautti, kuinka joet yleensä alkavat korkeilta vuorilta, luetellen monta esimerkkiä. Hän vertasi maanpinnan korkeampia osia huokoiseen sieneen; ne muka pidättävät sadeveden ja luovuttavat sen lähteitten kautta jokiin. Aristoteles koetti niinikään keksiä selityksen sille Kreikassa tavalliselle ilmiölle, että toiset joet katosivat maan sisään ja vasta jonkun vuoren toisella puolella uudelleen kuohuivat esiin. Niilin suistamon liettymisestä kreikkalaiset tutkijat tulivat ajatelleeksi, että se on ilmiö, joka huomataan monessakin joessa. Aristoteles ja Polybios arvelivat sen johdosta, että Asovin meri oli liettymässä umpeen. Polybios oli havainnut saman ilmiön Mustanmerenkin rannoilla, vaikka paljon vähemmässä määrässä. Maanjäristyksillä luultiin olevan suuren vaikutuksen maanpinnan muotoiluun. Niinpä jo hyvin varhain luultiin Sisilian eronneen Italiasta maanjäristyksen vaikutuksesta. Toiset ajattelijat luulivat maanjäristyksen syntyvän siitä, kun maanpinta kuivaa ja sitten halkeilee. Toiset taas arvelivat niitten syyksi tulista eetteriä, jota oli tunkeutunut maan sisään ja joka pyrki pois pinnistyksestä. Aristoteles luuli sekä maanjäristysten että tulivuorenpurkausten aiheutuvan siitä, kun maanalaiset tuulet — toisin sanoen kaasut — pyrkivät vapauteen. Nämä »tuulet» muka syntyivät siitä, että vettä tunkeutui maan kuumaan sisustaan. Tulivuorenpurkausten kautta ne pääsivät poistumaan, ja myöhemmät tutkijat, varsinkin Strabon, luettelivat useita esimerkkejä siitä, kuinka maanjäristykset olivat lakanneet, kun oli tapahtunut tulivuorenpurkauksia, vaikkapa usein pitkäin matkain päässä. Tulivuorenpurkauksiin nähden pitää Aristoteleen selitys merkillisesti yhtä sen kanssa, mitä ilmiöstä nykyään tiedämme; mutta maanjäristyksien yhteys tulivuorenpurkauksien kanssa ei ole vieläkään kaikin puolin selvillä. Tapahtuu paljon maanjäristyksiä ilman tulivuorenpurkauksia; mutta toiselta puolen tapahtuu kuitenkin purkauksien yhteydessäkin maanjäristyksiä. Posidonios tekee seikkaperäisesti selkoa tulivuorenpurkauksista, joita oli tapahtunut Liparin saarilla ja Therassa, Egean meressä.

Kreikkalaisten käsitykset luonnonmaantieteestä todistavat sattuvasti, kuinka syvällä ymmärryksellä ja oikein Vanhan ajan valistuneimmat oppineet jo selittivät luonnon ilmiöitä. Nykyisen tieteen kannalta ei heidän oppinsa tosin ollut aivan suuri, mutta se on omiaan ihmetyttämään näkökantansa ja pyrkimyksensä melkeinpä nykyaikaisen selvyyden kautta. Sillä on enimmäkseen vain historiallinen arvo. Mutta sitä tärkeämmät ovat nykyisellekin tieteelle ne runsaat ainekset, joita Kreikkalaiset kokosivat Vanhan ajan kansoista, kaupungeista ja viljelyksistä. Ilman heidän kirjotuksiaan — ja Roomalaisten lainauksia niistä — olisivat tietomme Vanhan ajan elämästä ja asutuksesta tosiaan rajotetut. Yksi suuri aukko niihin on jäänyt kaikiksi ajoiksi: he eivät syventyneet niiden kansain kieliin, joiden kanssa tulivat tekemisiin, ja siitä syystä on moni mitä mieltäkiinnittävin kansallinen kysymys ehkä kaikiksi ajoiksi jäänyt ratkaisematta.

ROOMALAISET JA HEIDÄN AIKANSA.

Siihen aikaan, kun Etelä-Italiassa kreikkalaiset siirtokunnat parhaillaan kukoistivat, eli Rooman kansa vielä nuoruutensa aikoja. Roomalaiset, joitten tehtäväksi tuli perustaa vanhan maailman laajin valtakunta, astuivat historian näyttämölle muutamia vuosisatoja sen jälkeen, kun Kreikkalaiset olivat ennättäneet kehityksensä korkeimmalle asteelle. Mutta alkuun päästyään he hämmästyttävän lyhyessä ajassa laskivat valtansa alle ensinnä Italian ja sitten melkein koko tunnetun maailman, vieläpä vallottivat lisäksi tuntemattomiakin maita. Roomalaiset olivat ensi sijassa käytännöllistä valtiollista kansaa. Tieteessä ja taiteessa he kulkivat Kreikkalaisten jälkiä. Kreikkalaiset olivat kehittäneet korkealle yhteiskunnallisen elämän, tutkimuksen ja taiteen, Roomalaisten kautta mitä laajimmat piirit tulivat näistä tuloksista osallisiksi.

Rooman valtakunnan laajeneminen.

Apenninien niemimaa oli Rooman nuoruuden aikana kansallisuuksiensa puolesta paljon hajanaisempi kuin Kreikka. Siellä asui monta eri kansaa, jotka keskenään olivat vain etäistä sukua, jopa osaksi toisilleen aivan vieraatkin.

Pääkansoina olivat Rooman historian alussa latinalaiset ja niille heimolaiset umbrilais-sabellilaiset kansat, joitten hallussa oli suurin osa Keski- ja Etelä-Italiaa. Ainoastaan Etruriassa asui kokonaan vierassukuinen kansa, jonka alkuperäisestä heimoudesta ja kielestä ei olla selvillä. Etruskien pohjoispuolella, Pon laaksossa, asui niin vahva keltiläinen väestö, että tätä maata latinaksi sanottiin Gallia Cisalpinaksi. Genovan rannikolla ja Merialpeissa olivat Ligurit, jotka niinikään olivat itsenäinen kansa, vaikka luultavasti indo-europpalaista sukujuurta, niemimaan koillisosissa oli illyriläisiä kansoja, joitten heimous Kreikkalaisten ja Roomalaisten esi-isäin kanssa vielä on hämärä. Sangen kirjava oli siis niemimaan kansallinen kartta Rooman alkaessa vallotuksensa. Mutta Italia oli maantieteellisesti yhtenäisempi maa kuin Kreikka, ja sen vuoksi yksi vallottava kansa saattoi sen verraten helposti yhdistää yhdeksi valtakunnaksi ja lopulta sulattaa yhdeksi kansaksikin.

Roomalaisten kunnianhimo ei kuitenkaan alussa tavotellut sen enempää kuin vapautumista naapurien, varsinkin Etruskien ylivallasta. Etruria, joka toisin ajoin oli alkavaa Roomaa hallinnutkin, vaihtelevien sotien jälkeen vallotettiin ja sai suureksi osaksi latinalaiset asukkaat. Etruskien jälkeen kukistettiin urhoolliset Samnilaiset. Alkupuolella kolmatta vuosisataa e.Kr. Rooma oli päässyt Keski-Italian valtiaaksi. Tämän jälkeen vallotettiin Etelä-Italia ja »Graecia Magnan» rikkaat kreikkalaiset kaupungit pakotettiin tunnustamaan Rooman ylivalta. Mahtava Tarentum kukistui v. 272 e.Kr.

Saatuaan valtansa alle niemimaan aina nykyisessä Lombardiassa asuvia Gallialaisia myöten Roomalaiset törmäsivät yhteen Karthagon kanssa. Sisilian Kreikkalaiset turvautuivat taistelussaan mahtavaa afrikalaista kauppavaltaa vastaan Roomalaisten apuun. Taistelu tapahtui osaksi maalla, osaksi merellä. Omituista on, että Karthago ensinnä voitettiin merellä, vaikka se oli merivalta. Siitä Roomalaisten oli arvatenkin suureksi osaksi kiittäminen kreikkalaisia liittolaisiaan, sillä Roomalaiset itse olivat siihen saakka vähän liikkuneet merellä. Ensimöisessä puunilaissodassa (264—241 e.Kr.) vallotettiin koko Sisilia ja myöhemmin vielä Sardinia ja Corsikakin. Kun raja pari vuosikymmentä myöhemmin uusien vallotuksien kautta siirrettiin pohjoisessa Alppeihin saakka, niin oli koko niemimaa saarineen Rooman vallassa ja luja pohja oli laskettu vastaiselle maailmanvaltakunnalle, sillä toisin kuin Kreikkalaiset Roomalaiset jo alun pitäen tasottivat kaikki tiellään. Italiasta tuli kansallisesti ja valtiollisesti yhtä yhtenäinen maa, kuin se oli maantieteellisestikin.

Toisen puunilaissodan kautta (218—201 e.Kr.) nuori valtakunta kuitenkin joutui mitä suurimpaan vaaraan. Vaara tuli pohjoisesta päin, maan puolelta, vaikka vihollinen asui etelässä, Välimeren takana, ja oli merimahti. Karthagolaiset olivat kuitenkin sitä ennen vallottaneet suuren osan Espanjasta, jossa heillä vanhastaankin oli luja jalansija, ja saattoivat käyttää tätä maata sotatoimiensa tukena. Hannibal Espanjasta tullen kuljetti ensimäisenä, mikäli tiedämme, sotajoukon silloin vielä tiettömäin Alppien poikki ja vallotti melkein koko Italian. Monen loistavan voiton jälkeen, jotka järkyttivät Rooman valtaa perustuksiaan myöten, Hannibal kuitenkin sortui kotikaupunkinsa huonon kannatuksen vuoksi ja Rooma pelastui. Vieläpä Roomalaiset saattoivat siirtää sodan meren poikki Afrikaan ja pakottaa Karthagon nöyryyttävään rauhaan. Karthagon täytyi luopua kaikista Afrikan ulkopuolella olevista alusmaistaan ja luovuttaa Roomalaisille melkein koko sotalaivastonsa. Foinikkien vanha mahti Välimeren länsiosissa oli siten lopullisesti murrettu, Roomalaiset hallitsivat nyt rantoja aina Herkuleen patsaille saakka. Karthago tosin pääsi uudelleen voimistumaan, mutta Roomalaiset olivat jo saaneet niin ratkaisevan ylivallan, että he, kolmannessa puunilaissodassa (149—146 e.Kr.) vallotettuaan Karthagon, saattoivat repiä sen kerrassaan maan tasalle. Siten oli vanha kauppamahti pyyhkäisty pois maan päältä ja Rooma saanut Afrikassakin vallitsevan aseman. Karthagon takana sijaitseva Numidia, joka oli auttanut Roomalaisia sodassa, jäi tosin toistaiseksi itsenäiseksi, mutta myöhemmin tuli senkin vuoro alistua.

Suurena syynä Roomalaisten jatkuviin vallotuksiin oli heidän vapaa tasavaltainen hallitusmuotonsa, joka kehotti kunnianhimoisia kansalaisia vallotuksien ja sotasaaliin kautta kilpailemaan tasavallan johdosta.

Karthagon voitettuaan Rooma käänsi aseensa itää kohti. Itämailla olivat Aleksanteri Suuren kuoltua perustetut helleeniläiset valtakunnat jo eläneet vahvuutensa ajan, eivätkä kyenneet vastustamaan tarmokasta, elinvoimaista Roomaa. Vaihtelevalla menestyksellä käytyjen sotien jälkeen vallotettiin Makedonia ja sen vallan alla oleva Kreikka, jota Roomalaiset, kunnioituksesta maan jaloa sivistystä kohtaan, kohtelivat verraten leppeästi, kapinayrityksistäkin huolimatta. Osa Vähää-Aasiaa riistettiin Syyrialta, jossa Seleukoksen jälkeläiset hallitsivat. Lännessä vallotettiin samaan aikaan länsiosiakin Pyreneitten niemimaata, jonka itä- ja eteläosa oli Karthagolta anastettu. Merialpeissa asuvain sotaisten Ligurien täytyi alistua. Afrikassa liitettiin osa Numidiaa Jugurtan sotain jälkeen Rooman alueihin.

Toisen vuosisadan lopulla e.Kr. Roomalaiset kulkivat Alppien poikki ja tekivät Etelä-Galliasta roomalaisen maakunnan. Samaan aikaan heidän oli kestettävä ensimäinen hyökkäys Germanien puolelta. Kimbrit ja Teutonit, jotka, nykyisestä Tanskasta liikkeelle lähdettyään, olivat hävitellen samoilleet kautta Gallian ja Espanjan, jopa itse Italiaan saakka, voitti kuitenkin Marius kahdessa tappelussa, torjuen siten vaaran, johon Rooma oli kerran sortuva.

Rooman valtakunta oli nyt paisunut niin laajaksi, ettei sen ahtaissa oloissa kehittynyt kansanvaltainen hallitusmuoto enää tyydyttänyt vaatimuksia. Syntyi tiheään sisällisiä rettelöitä ja kansalaissotia ja vanha uljas roomalainen henki suuressa määrin rappeutui. Rooma kuitenkin kesti nämä sisälliset koettelemukset ja saattoi niitten aikana yhä jatkaa leviämistään ulos päin. Mustanmeren etelärannalle oli muodostunut Pontoksen mahtava valtakunta, joka oli alleen saattanut saman meren itäpuoliset ja pohjoispuolisetkin maat kreikkalaisine siirtokuntineen. Mithridates, Pontoksen kuningas, pyrki saamaan koko Länsi-Aasian valtaansa. Hän sai apua Kreikkalaisilta, jotka koettivat käyttää tilaisuutta vapautuakseen Rooman vallan alta, mutta Mithridates voitettiin ja pakotettiin aluksi luopumaan Vähästä-Aasiasta.

Kilpailevat roomalaiset valtiomiehet jatkoivat yhä uupumatta vallotuksia. Pompeijus puhdisti lyhyessä ajassa meren merirosvoista, joilla oli varsinkin Kreetassa jalansija. Heidän lukunsa oli ylenmäärin karttunut sen tylyyden vuoksi, jota Roomalaiset osottivat voittamiansa kansoja kohtaan. V. 66 Pompeijus täydelleen voitti Mithridateen, joka pakeni Mustanmeren taa Taurian (Krimin) niemimaalle ja siellä surmasi itsensä, sekä vallotti Armenian ja Kolkhiin. Koko Vähä-Aasia, Armenia ja Syyria yhdistettiin Roomaan ja Palestinaan asetettiin vasallikuninkaita. Rooman valta ulottui siten idässä Eufratiin saakka.

Caesar oli saanut Etelä-Gallian maaherrakunnakseen ja ryhtyi viipymättä sitä vallotuksien kautta suurentamaan. Hän vähitellen saattoi Rooman vallan alle koko nykyisen Ranskan, Belgian, Sveitsin ja osan Saksaakin. Caesarin sotaretket luovat valoa siihen saakka melkein tuntemattomiin maihin ja kansoihin. Gallian ja sen rajamaat vallotettuaan Caesar retkeili meren poikki Britanniaan, pannen alulle Britanniankin vallotuksen. Crassus taisteli itärajalla, vaikka huonolla menestyksellä, Parthiaa vastaan, joka Seleukolaisten kukistuttua oli muodostunut valtakunnaksi vanhan Persian kantamaissa. Ajaessaan takaa Pompeijusta Caesar sai valtaansa Egyptin, mutta ei vielä yhdistänyt tätä maata Rooman alueihin, vaan antoi sen Kleopatran hallittavaksi. Afrikassa hän anasti loputkin Numidiasta.

Vahvistettuaan näin Rooman valtaa kaikilla rajoilla ja kilpailijansa voitettuaan Caesar julisti itsensä elinkautiseksi diktatoriksi, ja siitä alkaa Rooman keisarivallan aika.

Octavianus, itsevaltiaana Augustus, vallotti uudelleen Egyptin ja teki siitä roomalaisen maakunnan (30 e.Kr.). Vaikka Augustuksen hallitus tarkottikin etupäässä valtakunnan rajain turvaamista ja sisällistä järjestystä, niin jatkettiin kuitenkin vallotuksiakin, etenkin pohjoisessa. Tiberius ja Drusus alistivat Alppimaat, Rhaetian, Vindelician, Noricumin ja Pannonian (osan nykyistä Unkaria) ja Balkanin niemimaalla Moesian (nykyisen Bulgarian). Samat päälliköt koettivat kuljettaa Rooman rajapaalut pohjoisessa aina Elben rannoille saakka, mutta germanilaiset heimot Arminin johdolla torjuivat yrityksen ja Rheinin ja Tonavan jokilaaksot jäivät sillä puolella Rooman, valtakunnan rajoiksi. Regensburgin seuduilta rakennettiin maan poikki Main joelle ja vielä sen sivukin varustus, kuulu »Limes», jonka tuli suojella näitä rajamaita itsenäisiä germanilaisia kansoja vastaan. Keisari Claudiuksen aikana vallotettiin Britannian eteläosa, ja Mauretania ja Palestina tehtiin Kooman maakunniksi. Tituksen lyhyellä hallitusajalla ei tapahtunut uusia vallotuksia, mutta silloin sattui eräs maantieteellinen merkkitapaus. Vesuvion purkaus, jonka kautta Herculaneum ja Pompeii tuhoutuivat ja »museoituivat» tuhkan ja laavan alle ja Vesuvio sai vakaantuneen maineen. Keisari Domitianuksen ajalla vallotettiin loput Britanniasta, vaikka Skotlanti piankin jätettiin rajan ulkopuolelle. Mutta varsinkin Trajanus jatkoi tarmolla ja menestyksellä valtakunnan laajennusta. Daakiasta, joka käsitti nykyisen Valakian ja Transsilvanian, tehtiin tuimain sotain jälkeen roomalainen maakunta. Parthialta otettiin Mesopotamia ja Assyria.

Rooman valtakunta oli näin levinnyt laajimmilleen. Jo Trajanuksen seuraaja Hadrianus luovutti Parthialle takaisin Eufratin itäpuolella olevat maat, saadakseen valtakunnalle helpommin puolustettavan rajan. Seuraavain hallitsijain aikana valtakunta alkoi yhä enemmän supistua. Parthialaisen valtakunnan tilalle perustettu Uusi Persia vallotti maakunnan toisensa jälkeen. Pohjoisessa kehittyi vielä monta vertaa suurempi vaara, kun germanilaiset kansat alkoivat uhata Rooman vanhimpia kantamaitakin. Aika ajoin kunnolliset keisarit kuitenkin joksikin aikaa palauttivat rajat melkein entiselleen. Näistä on mainittava varsinkin Aurelianus (270—275), joka muun muassa vallotti Palmyran, uljaan, Syyrian erämaahan rakennetun keidaskaupungin.

Yhä lisääntyvät sisälliset ja ulkonaiset vaikeudet pakottivat sitten jakamaan valtakunnan. Aluksi jako tapahtui vain joksikin ajaksi, mutta lopulta siitä tuli pysyväinen. Constantinus Suuri muutti ajaksi koko valtakunnan hallituksen Byzantioniin, jonka erinomaisen aseman edut olivat käyneet yhä ilmeisemmiksi. Byzantion, joka keisarista sai Konstantinopolin nimen, kasvoi ja kaunistui loistavaksi maailmankaupungiksi, jonka ei rakennuksiensa puolesta tarvinnut hävetä itse Roomaakaan. Keisari Theodosiuksen kuoltua Rooman valtakunta vakinaisesti jakaantui kahteen puoliskoon, joista läntinen, latinalainen, oli verraten lyhytaikainen, itäinen, kreikkalainen osa, sitä vastoin kauan, aina Uuden ajan sarastukseen saakka, piti puoliaan mitä vaikeimmissa oloissa.

Olemme näin johtaneet muistoon pääpiirteitä Rooman aluevaiheista, saadaksemme pohjaa maantuntemuksen laajenemisen selvitykselle. Luokaamme vielä silmäys olojen yleisiin muutoksiin, joita roomalaisvalta aiheutti kaikissa alaisissaan maissa.

Kreikkalaiset olivat lähennelleet kansoja toisiinsa etupäässä kaupan ja rauhallisen edistyksen välittäjinä. Roomalaiset vaikuttivat varsinkin alussa väkivaltaisilla pakkokeinoilla. He hävittivät kokonaan monta semmoista kansaa, jotka ehkäisivät heidän toimiaan. Vallottamistaan maista he usein möivät orjiksi tai telottivat koko väestön ja jakoivat maat roomalaisille ylimyksille ja siirtolaisille. Italiasta sen kautta muutti paljon kansaa valtakunnan ulko-osiin ja sijaan tuotiin ulkomaalaisia orjia. Mitä laajimmilla aloilla harjotettiin siis väkivaltaista kansansekotusta. Vallitsevana luokkana maakunnissa oli roomalainen virkaylimystö, Italiassa taas alemmat luokat olivat kirjava sekotus kaikista Välimeren maista ja vielä Alppien takanakin asuvista kansoista. Suuren valtakunnan hallitseminen vei Italiasta varsinaista latinalaista ainesta paljon enemmänkin kuin maan voimat olisivat kannattaneet, ja keisarikunnan myöhemmillä ajoilla täytyi sen vuoksi sotaväkeenkin ja valtion virkoihin laskea yhä enemmän vieraita aineksia. Rooman valtakunta sen kautta sai yhä enemmän kansainvälisen luonteen, mutta sen kantamaa heikontui arveluttavassa määrässä. Kuinka paljon roomalaisia muutti varsinkin Galliaan, Espanjaan ja Rumaniaan, sitä todistaa parhaiten se seikka, että näissä maissa nykyään puhutaan romanilaisia kieliä.