Part 15

Keisari Claudiuksen hallitusajalla oli Punaisen meren tullikokoojan Annius Plocamuksen vapautettu orja Arabian rannikkoa pitkin purjehtiessaan joutunut myrskyyn, joka viidessätoista päivässä ajoi hänen laivansa Taprobanen saarelle Hippuriin kaupunkiin. Saaren kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan ja kuudessa kuukaudessa muukalainen oppi maan kieltä, niin että saattoi keskustella asukkaitten kanssa. Kuninkaaseen teki syvän vaikutuksen se seikka, että muukalaisen rahat, roomalaiset denarit, kaikki olivat saman painoisia, vaikka ne oli leimattu eri hallitsijain aikana, niinkuin muotokuvista näkyi. Siitä hän päätti, että Rooman hallinto mahtoi olla järjestetty ihmeteltävän oikeudenmukaiselle kannalle, ja se sai hänet lähettämään Roomaan lähetystön, johon kuului neljä etevää saarelaista. Nämä kertoivat ne seikat, jotka Plinius mainitsee. Mutta he näyttävät liiotelleen koko joukon, koska sen aikuiset maantieteen tutkijat sitten piirsivät Taprobanen kartoilleen monta vertaa suuremmaksi, kuin se todella on. Saaren muista oloista he sitä vastoin antoivat oikeita tietoja, sen ovat myöhemmät tutkimukset osottaneet. Orjuus oli Taprobanessa tuntematon, rakennukset olivat vaatimattomia, viljan hintaa pidettiin aina samalla tasalla, eikä oikeusriitoja ollut ensinkään. Kuningas valittiin, ja oli ryhdytty tarkkoihin varokeinoihin, ettei kuninkuus voinut muuttua perinnölliseksi. Hänen valtaansa rajotti neuvosto. Maa oli hyvin viljeltyä ja erinomaisen tuotteliasta, mutta viiniä ei siellä kasvanut. Asukkaat olivat maineessa siitä, että elivät hyvin kauan, usein satavuotiaiksi. Mutta vaikka he muutoin elivät vaatimattomasti, niin ahnehtivat he sitä kiihkeämmin kultaa ja jalokiviä, varsinkin helmiä, joitten pyynti yhä vieläkin on tuottava Ceylonin rannoilla. Lähettiläät arvelivat, että vaikka heidän maansa oli rikkaampi kuin Rooma, niin osasivat Roomalaiset sitä vastoin käyttää varallisuuttaan paremmin hyödykseen.

Rooma ja Kiina.

Myöhemmin Roomalaiset saivat Kiinastakin ensimäiset viestit, mitä tiedämme Länsimaihin saapuneen.

Kiinan silkki alkoi esiintyä maailmanmarkkinoilla yhä halutumpana tavarana ja tämä kauppa sai Roomalaiset yrittämään, eikö voitaisi päästä Kiinan kanssa suoranaiseen kauppayhteyteen. Tavara kulki nimittäin monien välikäsien kautta ja siitä sen hinta kohosi suunnattoman kalliiksi, ennenkun se oli Välimeren maissa. Pohjois-Kiinaan kulki kauppa maisin Keski-Aasian karavaniteitä ja sitä osaa Kiinasta sanottiin Sericaksi, joka samalla merkitsi silkkiäkin. Kiinan eteläosaa taas, josta tiedot saatiin meritse, mainittiin This nimellä. Thinai oli muuan suuri Kiinan kaupunki, ja siitä länsimaiset kansat saivat maan nykyisen nimen. Plinius kertoo Serien maan olevan idän äärimäisen meren rannalla. Kiinalaisilla puolestaan oli, sen näemme heidän vanhoista aikakirjoistaan, niinikään tieto Rooman valtakunnasta, jota he nimittivät Ta-Tsiniksi. Kiinan hovin aikakirjoissa mainitaan, että eräänä vuonna, joka vastaa vuotta 166 j.Kr., oli Kiinaan saapunut lähettiläitä Ta-Tsinin kuninkaan An-tu-nun, s.o. keisari Marcus Aurelius Antoninuksen toimesta. Mahdollista kuitenkin on, että nämä lähettiläät vain olivat yritteliäitä kauppiaita. Kiinan oloista saatiin nyt sen verran käsitystä, että tiedettiin silkin ei kasvavan puissa, vaan olevan pienien eläimien kehräämää lanka-ainetta. Silkki oli Vanhalla ajalla monin verroin kalliimpaa kuin nykyään, ja kun sitä ei valmistettu muualla kuin Kiinassa, niin sitä oli usein vaikea rahallakaan saada. Sen hankkimiseksi tehtiin mitä suurimpia ponnistuksia ja suunnattomia summia roomalaiset ylimykset kuluttivat, voidakseen tämän ylellisyystarpeensa tyydyttää.

Roomalaisten tiet.

Yhdysliikettä ja maitten tuntemista edistivät mitä tehokkaimmin tiet, joita Roomalaiset rakensivat maailmanvaltakuntansa eri osiin. Niitten varsinainen tarkotus oli sotilaallinen, vallotettujen maitten lujempi kiinnittäminen. Mutta samalla ne palvelivat muutakin liikettä, jonka siihen saakka oli täytynyt tyytyä jokireitteihin ja polkuihin. Roomalaiset rakensivat tiensä mitä kunnollisimmin, ne tyydyttivät nykyistenkin käsitysten mukaan suuria vaatimuksia. Tiet tarkalleen mitattiin ja varustettiin penikulmapaaluilla. Siten Roomalaiset teittensä pituudesta saivat varman käsityksen maittenkin laajuudesta. Etäisyyksien mittaaminen alkoi kullakin tiellä siitä kohdasta, missä se lähti Rooman kaupunginportista. Keisari Augustuksen toimesta pystytettiin Rooman Forumille »Kultainen penikulmapatsas», johon kaikki tärkeimmät välimatkat merkittiin. Tiet rakennettiin maata korkeammalle erityiselle tiepengermälle ja laskettiin niin huolellisesti tahoilluilla kivillä, että niitä on monessa maassa säilynyt nykyaikoihin saakka. Kolmesta maanosasta on löydetty Roomalaisten vanhoja penikulmapatsaita.

Via Aurelia.

Lännen valtatie oli Via Aurelia, joka kulki Etrurian kautta Roomasta Pisaan. V. 109 e.Kr. sitä jatkettiin pitkin meren rannikkoa mitä vaikeimman ja epätasaisimman maan kautta Genovan lahden pohjaan ja tätä osaa nimitettiin rakentajansa mukaan Via Aemilia Scauriksi. Augustuksen ajalla se piteni pitkin merenrantaa lähelle nykyistä Nizzaa; tämä osa oli Via Julia. Gallian rajalla se liittyi niihin teihin, joita oli Alppien länsipuolelle rakennettu. Provencen valtatie kulki Aquae Sextiaen (Aixin) kautta Arelateen (Arlesiin), joka oli Rhônen suistamon yläpäässä. Arelatesta oli tie Pyreneitten juurelle. Sieltä se kulki vuoriston poikki lähellä nykyistä Roussillonia ja jatkui Espanjan puolella Tarragonaan, joka on meren rannalla pohjoiseen päin Barcelonasta. Kuljettuaan Iberus (Ebro) joen poikki tämä valtatie edelleen kävi Valencian kautta nykyisen Jucar joen suuhun ja kääntyi sieltä sisämaahan, kulkien sen vedenjakajan poikki, joka erottaa Välimereen laskevat vedet Atlantin mereen laskevista, ja jatkuen Baetiin (Guadalquivirin) laakson Corduban (Cordovan) ja Hispaliin (Sevillan) kautta meren rannalle.

Via Flaminia.

Roomasta pohjoiseen kulkeva valtatie, Via Flaminia, rakennettiin v:n 220 vaiheilla e.Kr. Sen määrä oli helpottaa liikettä nykyiseen Lombardiaan. Via Flaminia kulki Apenninien poikki Fanum Fortunataehen, Adrian merelle, ja seurasi sitten meren rantaa Arinunimiin (Riminiin) saakka. Puolen vuosisataa myöhemmin sitä jatkettiin Placentiaan (Piacenzaan) pitkin Apenniinien koillisliepeitä. Placentian luona se kulki Pon poikki ja jatkui siitä Mediolanumiin (Milanoon). Tieltä rakennettiin nykyiseen Piemontiin haaroja ja niitä jatkettiin edelleen Alppien poikki Galliaan. Yksi tie kulki Cottilaisten Alppien poikki pitkin nykyistä Genèvre solaa ja päättyi Alppien toisella puolella Arelateen. Mediolanumista kulki toinen alppitie Augusta Praetorian (Aostan) kautta Graijisten Alppien poikki Pienen Bernhardin solaa pitkin Isaran (Iseren) laaksoon ja edelleen Lugdunumiin (Lyoniin). Toinen haara kulki Mont Blancin itäpuolitse Suuren Bernhardin solan kautta Ylä-Rhônen laaksoon ja Geneven järvelle. Tätä tietä jatkettiin edelleen Helvetian kautta ja Juran poikki Augusta Rauracorum nimiseen kaupunkiin, joka oli lähellä nykyistä Baselia.

Gallian tiet haarautuivat Lugdanumista (Lyonista), jota pidettiin maan tärkeimpänä kaupunkina, neljälle taholle, kolme niistä kolmelle eri merelle. Yksi tie kulki suoraan etelään pitkin Rhônen laaksoa Välimerelle, toinen Arvernien maan (Auvergnen) kautta Garonnen suuhun ja edelleen Aqvitaniaan. Kolmas taas johti pohjoista kohti Ararin (Saônen) laakson kautta Cabillonumiin (Châlonsiin), sekä edelleen Yonnen, Seinen ja Marnen poikki Reinien kaupunkiin Durocortorumiin (Reimsiin) ja Gesoriacumiin, joka vastasi nykyistä Boulognea Kanaalin rannalla. Tästä paikasta tavallisesti kuljettiin meren poikki Britanniaan. Muuan tie kulki Doubsinlaaksoa pitkin ja vedenjakajan poikki Rheinin rannoille. Rheinin laaksossa oli kuulu Plataea Montana (Bergstrasse), joka johti Mogontiarumiin (Mainziin). Sama tie jatkui, jokea seuraten, aina Pohjanmerelle saakka Colonia Agrippinan (Cölnin) ja Lugdunum Batavorumin (Leydenin) kautta.

Muuan Lontoon merkillisimpiä muinaismuistoja on Cityssä säilynyt roomalainen penikulmapatsas. Roomalaisten maantieverkko nimittäin ulotettiin etäiseen Britanniaankin. Yksi tie kulki halki maan aina Forthin vuonon rannalle, toinen poikittain Lontoosta Bristolin kanavalle, kolmas luodetta kohti nykyisen Liverpoolin seuduille ja siitä vielä meren rantaa pohjoista kohti Skotlannin rajalle, jossa vahva muuri kulki maan poikki Pohjanmeren rannalle, erottaen roomalaisen maakunnan Piktien vapaasta maasta.

Pon laaksossa haarautui Via Aemiliasta toisiakin tärkeitä teitä pohjoiseen ja itään. Milanosta kulki tie Veronaan ja sieltä Atesis (Adige) joen laaksoa ja Brennerin solan poikki Augusta Vindelicorumiin (Augsburgiin). Toinen tie kulki Veronasta itäänpäin Aquilegiaan, Adrian meren pohjukkaan, ja Julisten Alppien poikki Pannoniaan. Aemonassa (Laibachissä) se haarautui kahtaanne, toinen haara kulki Itämeren kaupan vanhaa tietä Carnuntumiin, jossa Tonavalla oleva roomalainen laivasto majaili; kaupungin, joka oli Wienistä itään, hävittivät myöhemmin Madjaarit pohjiaan myöten. Toinen haara kulki Saven laaksoa Singidunumiin, nykyiseen Belgradiin. Seurattuaan jonkun matkaa Tonavan laaksoa se poikkesi ylämaahan Nishin kautta, kulki Serdican (Sofian) seuduilla Balkanin poikki ja päättyi Byzantioniin.

Via Appia.

Roomasta oli kuitenkin Bosporon rannalle vanhempikin ja oikoisempi tie. Sen alkuosa, joka johti Roomasta Etelä-Italiaan, oli kuulu Via Appia, joka on suureksi osaksi säilynyt. Alkuosan Capuaan saakka rakensi Appius Claudius Caecus jo v. 312 e.Kr.; se olikin vanhin Roomalaisten teistä. Capuasta se jatkettiin Beneventumiin ja sieltä kahtakin suuntaa Brundisiumiin, Adrian meren rannalle, joka nykyisinkin on tärkeä satama Itämaille kulkevaa pikaliikettä varten. Brundisiumista kuljettiin meren poikki joko Dyrrakhioniin tai Apolloniaan, joista Via Egnatia lähti maan poikki nykyisen Albanian kautta Egean merelle. Molemmat alkuhaarat yhtyivät maan sisässä Clodiana nimisessä paikassa; sieltä tie kulki edelleen vuoriston poikki Lykhnitis (Okhrida) järvelle, Herakleian (Monastirin), Edessan ja Pellan kautta Thessalonikaan, nykyiseen Salonikiin. Loppuosa Egnatisesta tiestä kulki Amfipoliin ja Philippin kautta Byzantioniin.

Vähässä Aasiassa valtatie kulki Bosporon rannoilta Nikomedian kautta Ankyraan (Angoraan), sieltä Kappadokian ja Kilikian porttien kautta Tauros vuoriston poikki Tarsos nimiseen kaupunkiin Kilikian rannikolle. Kiertäen Issoksen lahden ja kulkien Amanos vuoriston poikki se johti Antiokhiaan. Antiokhiasta pääsi kahtakin tietä Seleukiaan Tigriin rannalle. Toinen tie kulki Zeugman kohdalla venesiltaa Eufratin poikki ja edelleen Mesopotamian poikki, toinen suorempi, mutta vaikeampi, Palmyran kautta Arabian erämaan poikki. Syyrian ja Palestinan kautta kulkivat ne tiet, jotka veivät Antiokhiasta Egyptiin. Egyptissä rakennettiin tie pitkin Niilin laaksoa aina Theben läheisyyteen ja Koptos nimiseen kauppapaikkaan, josta karavanitie kulki maan poikki ennen mainittuun Myos Hormokseen ja Berenikeen Punaisen meren rannalle. Pohjois-Afrikassa olevat maakunnat taas yhdistettiin toisiinsa yhtämittaisen tien kautta, joka seuraili Välimeren etelärantaa. Luoteis-Afrikassa, jossa viljeltävää maata oli leveämmältä, rakennettiin sisämaahankin teitä.

Kautta koko laajan valtakuntansa olivat Roomalaiset siis pitäneet hyvää huolta armeijainsa liikunnosta ja kaupan ja yhdysliikkeen helpottamisesta. Mutta tieverkko ei tullut paljoakaan maksamaan Rooman valtiolle, sillä maanasukkaat pakotettiin ne rakentamaan. Tientekorasitus oli niin suuri, että kansat, joiden oli täytynyt niitä rakentaa, monessa maassa niitä vihasivat. Rooman valtakunnan hajotessa ne toisin paikoin ehdon tahdon revittiin, jotta voitaisiin helpommin estää vallottajia maahan tulemasta.

Roomalaiset tiekartat.

Kreikkalaisten ja Roomalaisten luonteen erilaisuus kuvastuu heidän kartoistaankin. Kreikkalaiset perustivat maailmankarttansa tähtitieteelle ja saivat sen kautta maiden ja merien suhteet alun pitäen pätevälle pohjalle. Roomalaisten kartat sitä vastoin perustuivat teiden mittauksiin ja ne laadittiin kokonaan tuolle tierungolle, pitämättä suurta lukua maitten ja merien oikeasta paikasta leveys- ja pituusasteilla.

Tärkein Roomalaisten kartoista oli Agripan laatima. Se käsitti koko Rooman valtakunnan, vieläpä naapurimaatkin. Agripan kuoleman jälkeen se keisari Augustuksen toimesta ripustettiin Porta Octaviaan Roomassa. Karttaan liittyi selitys, jossa mainittiin eri maakuntien laajuus ja tärkeimpien paikkain keskinäiset etäisyydet. Agripan kartta lienee koottu juuri tiekartoista, »itinerarioista», joissa paitsi itse tietä oli sen kahden puolen merkitty tärkeimpiä seikkoja selittävillä piirustuksilla. Agripan kartasta vuorostaan valmistettiin virallisia tien- ja maanselityksiä roomalaisille sotilaille ja hallintovirkamiehille, joita lähetettiin valtakunnan eri osiin. Yksi semmoinen on säilynyt jälkimaailmalle, kuulu »Peutingerin taulu». Nimen, jolla se nykyään yleisesti tunnetaan, se on saanut saksalaisesta Conrad Peutingeristä, joka eli kuudennentoista vuosisadan alkupuoliskolla. Peutingerin haltuun tullut tiekartta oli erään Colmarin munkin v. 1265 valmistama jäljennös vanhemmasta kartasta, johon hän vain oli lisäillyt sinne tänne jonkun nimen, varsinkin Palestinan pyhiä paikkoja, joita pakanallinen roomalainen ei ollut huomannut tarpeelliseksi karttaansa merkitä. Luulon mukaan alkuperäinen kartta piirrettiin alkupuolella kolmatta vuosisataa j.Kr., Aleksanteri Severuksen ollessa Rooman keisarina.

»Tabula Peutingeriana» esittää koko sitä maailmaa, joka oli Roomalaisille tunnettu, Gangeen suusta aina Pyreneitten niemimaan itärannalle saakka. Se on noin 7 metriä pitkä, mutta ainoastaan kolmekymmentä sentimetriä leveä, siis suhteettoman pitkä ja kapea kaistale. Luonnollisesti ovat maat ja meret vääntyneet aivan muodottomiksi, Välimeri esim. on kuin pitkä kapea kanava. Mutta kun kartan tekijän tarkotus olikin etupäässä tarkka tiekartta, niin pituus- ja leveysasteet jätettiin kokonaan huomioon ottamatta. Matkanpituudet ja »kestikievarit» on sitä vastoin tarkkaan merkitty. Tarpeen mukaan mainitaan jokia, järviä ja vuoristoita, tavottelematta kuitenkaan niiden suhteen minkäänlaista tarkkuutta. Erilaisilla sovinnaisilla merkeillä ilmaistaan eri keskustain tärkeyttä. Tavalliset kaupungit on merkitty pienillä huoneilla, tärkeimmät taas, kuten Aquilegia, Thessalonika ja Nikomedia, kehämuureilla ja torneilla. Huolellisesti on eri maanosissa merkitty kaikki vesiparannuspaikat; niiden kohdalle on piirretty kylpyhuone ja keskelle allikko. Niinikään on merkitty tärkeimpiä yleisiä rakennuksia, esim. se kanava, jonka Marius kaivatti Rhônen suistamoa kiertämään, Augustuksen satama Ostiassa ja Alexandrian majakka. Suurin kunnia on tullut Rooman, Konstantinopolin ja Antiokhian osaksi, sillä niitä esittää valtaistuimella istuva henkilö, Roomalla ja Antiokhialla kruunu päässään, Konstantinopolilla sulitettu kypäri. Pääkaupunkien kuvat on myös runsaasti väritetty. Luultavasti nuo kruunupäiset kuvat lisättiin karttaan Constantinus Suuren kuoleman jälkeen, kun valtakunta joksikin aikaa jaettiin kolmia.

Matkaoppaat.

Näitten karttain täydennykseksi ja arvatenkin vähempivaraisia varten, jotka eivät voineet maalauttaa karttaa, oli myös olemassa varsinaisia matkaoppaita, s.o. kirjotettuja tieselityksiä. Niitä on säilynyt useitakin eri osista valtakuntaa ja eri tarkotuksia varten kirjotettuja. Toiset antoivat tarkkoja tietoja välimatkain etäisyyksistä pitkin teitä ja viivähdyspaikoista, toiset meriväylistä, rantakaupungeista ja niitten etäisyyksistä ja satamista.

Oli semmoisia, jotka nimenomaan palvelivat matkailijoita, varsinkin Kreikan maasta, jonka klassillisille paikoille Roomalaiset matkustelivat samaan tapaan kuin nykyaika matkustaa Italiaan. Laajin tämänsuuntainen matkaopas on Pausanias nimisen Vähän Aasian kreikkalaisen kirjottama selitys Kreikan merkillisyyksistä, varsinkin temppeleistä ja taideteoksista ja niihin liittyvistä muistoista. Pausaniaan kertomus, joka on kokonaan säilynyt, on mitä arvokkain lähde vanhan Kreikan tuntemiselle, muinaistutkijoille ja kaivaustöitten johtajille korvaamaton apu. Sivistyneet Roomalaiset pitivät velvollisuutenaan käydä ainakin kerran eläissään Kreikan merkkipaikoilla, ja Kreikkalaiset itsekin niillä matkustelivat. Kuuluimpiin paikkoihin, kuten Delfoihin ja Atheenaan, oli syntynyt erikoinen ihmisluokka, jonka tehtävänä oli opastaa matkustajia ja näytellä heille paikan nähtävyyksiä sekä kertoa niihin liittyvät muistot. Näiden selitysten johdolla Pausanias kirjotti matkakirjansa.

Eräs yhtä merkillinen, vaikka tosin niukka opas oli selonteko matkasta Etelä-Galliasta Jerusalemiin. Se oli kristityn kirjottama kristittyjä pyhiinvaeltajia varten ja julkaistiin v. 333 j.Kr. Jo niin aikaisin oli siis Palestinaan suuntautunut siksi suuri pyhiinvaellusliike, että säännöllisen matkaoppaan kirjottaminen oli tarpeen.

Opas lähtee alkuun Burdigalan kaupungista (nykyisestä Bordeauxista). Matka kulkee Arlesin, Torinon ja Milanon kautta Aquilegiaan, Adrian meren pohjukkaan, ja sieltä edelleen Sirmiumin ja Serdican kautta Konstantinopoliin. Bosporon toisella puolella se opastaa Vähän Aasian poikki Ankyran kautta Tarsokseen ja vihdoin Antiokhian kautta Jerusalemiin. Paluumatkaa varten selitetään kaksi muutakin reittiä, joista toinen kulkee ensinnä Herakleiaan Propontiin (Marmarameren) rannalle ja sieltä Thessalonikan kautta Via Egnatiaa pitkin Adrian meren rannalle, sitten meren poikki ja edelleen Roomaan. Toinen reitti kulkee Roomasta Ariminumin kautta Milanoon. Paikoista annetaan siellä täällä joku lyhyt historiallinen tieto. Palestinasta näitä tietoja on runsaamminkin. Kertomus Jerusalemista ja sikäläisistä pyhistä paikoista on sangen mieltäkiinnittävä, se kun on varhaisin selonteko, mitä niistä on olemassa.

Constantinus Suuren äiti, Helena, oli Jerusalemissa käydessään hankkinut osaksi muistotietojen, osaksi ihmenäköjen kautta, ja jotkut sanovat juutalaisia uhkaamallakin, tiedon Vapahtajan piinahistoriaan liittyvistä paikoista, joille sitten keisari Constantinuksen toimesta rakennettiin komeat kirkot. Nämä tietysti olivat etupäässä pyhiinvaeltajien päämäärinä, mutta niitten lisäksi käytiin lukemattomilla muilla paikoilla, joihin liittyi pyhiä muistoja. Näitä oli säilynyt vielä enemmän Vanhan testamentin henkilöistä ja tapauksista.

MAANTIEDE VANHAN AJAN LOPULLA.

Vaikka maantuntemus Roomalaisten ajalla laajeni näin paljon, niin eivät Roomalaiset itse sitä sanottavassa määrin käyttäneet maantieteen hyväksi, vaan karttuneitten aineksien kirjallinen käsittely jäi edelleenkin Kreikkalaisten asiaksi. Kreikkalaiset oppineet niillä jatkoivat kaunista opinrakennelmaa, jonka ensimäiset perustukset joonilaisen koulun filosofit olivat laskeneet. Roomalaisajalla syntyivät Strabonin ja Ptolemaioksen laajat maantiedeteokset, jotka kehykseensä kokosivat kaiken tiedon, mitä Vanha aika oli tällä alalla hankkinut.

Keskiaikainen koristettu nimitesivu.

Strabon.

Strabon oli kotoisin Mustan meren etelärannikolta; hänen syntymäkaupunkinsa Amasia oli jonkun matkan päässä sisämaassa Iris joen (Jeshil Irmakin laaksossa). Amasia, jossa Pontoksen kuninkaat hallitsivat, oli aikanaan kreikkalaisen sivistyksen keskustoita. Strabon syntyi v. 63 e.Kr., sai huolellisen kasvatuksen ja matkusti myöhemmin Roomaan opinnoitaan jatkamaan. Tiedetään saman miehen Strabonia opettaneen kuin Ciceron molempia poikiakin. Loput ikäänsä — hän näyttää eläneen 84 vuotta vanhaksi — Strabon enimmäkseen vietti milloin Roomassa milloin Vähässä Aasiassa. Jonkun aikaa hän oleskeli Aleksandriassa, matkustellen Egyptissä laajalti roomalaisen maaherran kanssa, joka oli hänen ystävänsä. Mutta laajaa teostaan hän ei niinkään kirjottanut omien matkahavaintojensa nojalla, vaan kokosi yhteen kaikki ne tiedot, joita parhaitten edellisten kirjottajain teokset sisälsivät. Aleksandrian erinomaisessa kirjastossa hänellä oli siihen hyvä tilaisuus. Strabonin teoksen kautta on jälkimaailmalle säilynyt paljon semmoisia tietoja, jotka muutoin olisivat auttamattomasti joutuneet hukkaan. Valtiollisilta mielipiteiltään Strabon oli Rooman harras kannattaja, sillä hän piti roomalaisvaltaa etuna maailman rauhalle, hengen ja omaisuuden turvalle. Häntä ei suuresti surettanut sekään, että Roomalaiset valtasivat hänen oman isänmaansa Pontoksen. Roomalaisten ankaruutta ja julmuuttakin vallotetuissa maakunnissa hän puolustaa sillä, että se muka oli kurinpidon vuoksi tarpeellista. Yksinvallan kannattaja hän oli sillä perustuksella, että laajaa maailmanvaltakuntaa oli mahdoton muulla tavalla enää hallita. Hän sanoo kirjottaneensa »Geografiansa» roomalaisia sotapäälliköitä ja maaherroja varten, mutta samalla hän aikansa koko sivistyneelle maailmalle antoi mitä arvokkaimman opintokeinon.

Strabonin teos todistaa kaikkia edeltäjiään selvemmin, kuinka monipuoliseksi ja perusteelliseksi tieteeksi maantiede jo oli kehittynyt. Hän ottaa huomioon sekä matematisen ja fyysillisen, että kertovan ja historiallisen maantieteen kaikki näkökannat, seuduista selvää tehdessään. Hän koettaa maitten luonnonsuhteista käsittää niiden asutuksen ja historian ja ymmärtää niiden tulevan kehityksen mahdollisuudet. Ilmastoon hän erikoisesti kiinnittää huomiota, kuvaillen sekä Brittein saarien pilvistä, päivänpaisteetonta taivasta, että Intian monsuuneja ja sadeaikoja. Hänen silmänsä on jo terottunut vaarinottamaan niinkin hyvää havaintokykyä osottavia seikkoja, kuin että vuorien pohjoisrinteillä yleensä sataa enemmän lunta kuin eteläisillä ja lumirajakin sen vuoksi on niillä matalammalla. Tämä pitää sekä Pontoksen vuorista että Alpeista paikkansa; nykyään tosin tiedämme olevan paljon semmoisiakin vuoria, joissa asianlaita on aivan päinvastoin, mainitaksemme vain Himalajan. Mielellään Strabon kertoelee kaikenlaisia merkillisyyksiä, samoin kuin Herodotoskin, sillä ne etupäässä huvittavat yleisöä. Eri maiden puista ja kasveista hän antaa paljon tietoja, kuvailee Jerikhon palmulehtoja ja balsamitarhoja, Egyptin papyroa, tekee selkoa arvokkaista puulajeista, joita Roomalaiset käyttivät huonekaluihinsa. Hän kiinnitti niinikään huomionsa puolisivistyneitten kansain elämänlaatuun, pukuihin, asuntoihin ja perimätietoihin. Eri uskonnot hän lyhyesti selittää, Vähän Aasian komanot, Gallian druidit ja Intian braamanat, vieläpä mainitsee filosofisista kouluista, taideteoksista, tieteellisistä keksinnöistä ja Heliopoliin egyptiläisten pappien kalenterista.

Suurimman huomion Strabon kuitenkin omistaa historialliselle maantieteelle, koettaen kaikkialla osottaa historian ja maan luonnonolojen läheistä keskenäistä yhteyttä, niiden vaikutusta kansain luonteeseen ja vaiheisiin. Hän muun muassa huomauttaa, kuinka Italian niemiasema edisti Rooman vallan kasvamista, se kun alussa suojeli sitä hyökkäyksiltä, myöhemmin taas oivallisine satamineen suosi laajentumista ja maailmankaupan kehitystä. Italian vuorisuudesta hän taas huomasi koituneen etua sen kautta, että vaihteleva maaperä tarjosi asukkaille mitä vaihtelevimpia luonnontuotteita tarpeihinsa. Ja vihdoin hän huomauttaa Italian edullista asemaa Vanhan maailman suurien rotujen keskellä. Nämä esimerkit osottavat, kuinka syvämielisessä hengessä Strabonin teos oli kirjotettu. Sama on maantieteen pohja ja tarkotus vielä meidän aikanakin, vaikka aineisto ja menetelmät ovatkin sanomattoman paljon kehittyneet.