Part 9

Asia oli valmis. Vieras nousi ja hyvästeli Ollikan isännän ja muut miehet ja lähti. Kun jalan ääni vielä kuului, puhkesi joukko valitteluihin.

— Oli se onni, ettet sille rahojasi lykännyt, mutta kai se juutas niistä papereistaan kiinni pitää, kun menit ja sörkit niihin nimesi. Ollikka yritti selittää, ettei se mikään huijari ollut, kansakoulun opettajahan se oli. Mutta mikä tietää Ollikankaan puheet. Sillä on ollut täällä talokin — ja olisiko tämä ensimäinen maanmoukka, joka tässä kylässä pestään. Kesken kaiken Taavetti nousi ja riensi vieraan jälkeen. Hänen suojelijansa kiiruhti mukaan.

— Älä pelkää, ei se sinua mihinkään maksuihin saa, sehän on mitätön koko paperi — eihän sinulla vielä lapsia ole. Sitä vartenhan minä juuri sen mutkan siihen keksinkin, kun-ma näin, että sinä sen vipuun jouduit.

— Odottakaas nyt vähän, minä koetan saada sen kiinni, supahti Taavetti ja kiiruhti edelleen. Äijä palasi sisälle ja toimitti siellä, että poika lähti sitä tavoittamaan, mutta kai se jo mennyttä kalua on. Olis sekin kaunista maksaa tuhat markkaa vuodessa. Mutta ehkä ne lapset ovat sen pelastus, kun ei niitä ole.

— Niin, ei sunkaan se sille Ainalle —

Taavetti taisi kuulla nämä sanat ovessa tullessaan. Kun toiset hanakasti utelivat kuinka kävi, sanoi hän purkaneensa koko jutun, mutta toiset näkivät kyllä hänen päältään, että hän puhui omiaan. Kyllä ne sellaiset konstinsa pitävät.

Taavetti oli tavoittanut opettajaa vain sanoakseen hänelle, että asia pitäisi säilyttää salaisena ja että hän kyllä käy täällä maksamassa maksut, eikä kirkonkylän asiamiehelle, niinkuin opettaja välillä oli ehdottanut.

Mutta tuon jännittävän näytelmän jälkikajo tuntui koko illan äijien joukossa. Ollikkakin enää vain nauraa hörötti heidän epäluuloilleen.

Seuraavana aamuna Tuohenmaan Taavetti oli pitkät ajat näkymättömissä. Äijät arvelivat, että se vieläkin yritti saada kiinni sitä eilenehtoollista peruuttaakseen tuon epäilyttävän nimikirjoituksensa. Joku oli nähnyt kadulla Ainankin, jonka nyt tiedettiin olevan jossakin toimessa täällä kaupungissa. Olipa näkijä häntä puhutellutkin ja koettanut saada selville sen asioita, mutta mitään valaisevaa ei ollut tullut ilmi.

Taavetti oli käynyt ensin kultasepällä ja saatuaan sormuksen taskuunsa lähtenyt lääkärille. Asiamies olikin lupauksensa mukaan sinne soittanut ja Taavetin mielestä karisivat ne hienon hienot epäilykset, jotka sinne eilen ehtoolla äijien suurista epäilyksistä olivat tarttuneet. Äijille hän sanoi kyllä varmuuden vuoksi käyneensä sen lääkärin puheilla, mutta vakuutti, ettei pappa ollut sinne mitään soittanut, jotenka ei asiasta siis lopultakaan mitään tullut. Äijien mieleen jäi kumminkin kytemään epäilys, ettei asia siihen lopu, kun se kerran sai Taavetin nimikirjoituksen. Kyllä se joku akentti vaan oli. Saadaan nähdä, että Taavetti vielä joutuu pitemmältäkin siihen yhtiön keskinäisyyteen.

Mutta Taavetti istui riemullisena rattaillaan — ei ollut niitä miehiäkään, että olisi sormensa polttanut. Ja kun hän viimein oli päässyt eroon matkaseurastaan, otti hän vielä ennen pihaan tuloaan sormuksen katseltavakseen. Sitten hän katseli kävelevän hevosen selkää ja ajatteli lapsiaan. Melkein niinkuin Olkan ohitse hän niitä ajatteli...

4.

Asia unohtui pian siihen ihmeeseen, että Olka ja Taavetti heti tämän matkan jälkeen kuulutettiin. Jos nimen kirjoittamisesta oli Taavetille jotain seurausta, niin suoritti hän ne kaikessa hiljaisuudessa ilman käräjöimisiä, niin arveltiin.

Taavetti puolestaan teki piakkoin uuden kaupunginmatkan ollakseen varma siitä, etteivät vakuutuskirjat vaan joutuneet mihinkään välikäsiin. Sattuikin niin somasti, että hän parahiksi sai ne nyt juuri lunastaa. Nyt vasta oli asia lopullisesti kunnossa — opettaja vakuutti, että hän saa kuolla vaikka huomenna; jos joku voidaan todistaa hänen lapsekseen, niin suoritetaan summa sille. Asian salaisuus oli kumminkin Taavetin mielestä välttämättömän tärkeä. Hänestä melkein tuntui, että koko vakuutus menettäisi arvonsa, jos se tulisi tiedoksi. Olka ei missään tapauksessa saisi sitä tietää. Jos menettäisi tämän salaisuuden, olisi se melkein samaa, kuin menettäisi itse Olkan. Vielä ulos tultuaan hän katsoi opettajan seinässä olevaa kilpeä, niinkuin jotain epäluotettavaa ilmiötä.

Juhannuksena olivat vihkiäiset ja vaikka asia jo kauan oli ollut varma, merkitsi tuo päivä kumminkin sitä, että Olka nyt vasta oli Tuohenmaan emäntä — seuraavana päivänä hän kirjoitti muistikirjansa kanteen Olga Tuohenmaa... Olkan äiti ja veli saapuivat häihin ja viipyivät useita päiviä. He puhua möhelsivät kovaäänisesti ja sekaantuivat kaikkiin talon asioihin, jotka tällöin vähänkin esille tulivat. Ilmeni siinä jokin semmoinenkin kohta, joka vielä sattumalta oli Siina-vainaan jättämässä kunnossa. Akka korjasi sen nokkelasti siihen tapaan kuin heillä »ruukattiin». Mitään sanomatta Taavetti tällöin muutti tuon kohdan entiselleen ja poistui huoneesta. Äänekkäät sukulaiset olivat oudosti vaiti, pieni supina vain kuului, kun Taavetti meni porstuassa. Oltuaan neljä päivää he vihdoin lähtivät, sillaikaa kun Taavetti oli alueensa etäisimmässä ääressä jotain korjaamassa. Mutta illalla oli Olka hiukan harvapuheinen.

Taavetti oli päättänyt, ettei hän noiden sukulaisten tähden milloinkaan sano Olkalle mitään. Kun siis taas heinäaikana Taavetti eräänä iltana pellolta palatessaan näki muorin saapuneen, kätteli hän tätä hyväntahtoisesti ja kysyi kuulumisia. Meni vielä syötyäänkin jonnekin kävelylle ja palasi vasta, kun arveli äidin ja tyttären jo menneen makuulle. Makuulla he olivatkin, muori pakarissa ja Olka valveillaan omalla sijallaan yhteisessä vuoteessa, vähän samaan tapaan kuin silloin kihlamatkan aattoiltana.

— Luulin sinun jo menneen Ainasi tykö, sanoi Olka tylysti.

— Kenen?

— Sen, joka oli ennen minua.

— Sekö oli äidilläsi asiana tällä kertaa?

Taavetti katui katkerasti tuota lausetta. Mitä varten hänen tarvitsi sitä sanoa, kun hän muutenkin pysyi vaiti koko illan? Tämä oli törkein epäsopu, mitä nuorella parilla vielä oli ollut ja pahinta oli, että sen kirvoittaminen jäi tällä kertaa. Sen esti Taavetin tekemä viittaus tuohon kolmanteen henkilöön, joka tänä yönä makasi näiden kattojen alla.

Seuraavina päivinä Taavetti pysyi näkymättömissä niin paljon kuin mahdollista oli. Kun muorin vihdoin piti lähteä, sanoi Olka päivällisaikana, että äitiä pitäisi mennä hevosella saattamaan laivalle.

— Sitten on sinun mentävä kyyditsemään. Minun täytyy siinä tapauksessa kantamalla viedä heiniä latoon; en voi jättää niitä kuivina yöksi levälleen.

Taavetti ottikin köyden ja lähti heti pellolle. Pitkästä aikaa hän nyt ensi kerran huomasi olevansa kunnollisesti vihainen. Se ei kohdistunut kehenkään ihmiseen, mutta hänen mielensä vaan ei ollut tavallisessa laadussaan. Hän teki työtä karhun voimilla silloin tällöin vilkaisten, lähtikö talosta ketään.

— Ehkäpä Olka nyt tästä huomaa, että muorin täällä olo tuottaa pelkkää pahennusta, ajatteli Taavetti. Jossain mielen pohjalla liikkui iltainen lyhyt sananvaihto. Vaisto taisteli sitä vastaan; hän ei päästänyt suoraan ajatukseen asti sitä turmiollista nimeä, joka ehtoolla oli kuulunut Olkan suusta. Eihän hän puolestaan ollut Olkalta kysynyt entisistä sanaakaan eikä halunnutkaan niistä mitään tietää. Mutta mitä pitemmälle hän kiihtyi raskaassa työssä, sitä selvemmin hän tajusi, mikä muori oli: nimetön pahahenki, joka jostain oli tunkeutunut hänen ja Olkan tielle ikäänkuin nokassaan kantaen tuota tuskallista asiaa. Mielessä käväisi ilkeästi hänen omankin äitinsä kuva varhaisine aamulukuineen. Tuntui kuin sekin muisto nyt olisi pyrkinyt tärvelemään tämän päivän elämää — ikäänkuin vetämään häntä pois Olkasta.

Kun Taavetti illalla tuli sisälle, oli muori poissa, mutta Olka oli kotona ja hevonen haassa.

— Et sinä mennytkään, sanoi Taavetti.

— En minä ole ennenkään hevosmiehenä ollut, vastasi Olka ja lähti huoneesta.

Tämä epäsopu haihtui hiljakseen ilman enempää selvittelyä. Kaksi nuorta ihmistä, jotka rakkaus vasta äskettäin on saattanut päiviksi ja öiksi toistensa lähettyville, eivät voi kauan vastustaa niitä voimia, jotka saavat heidät eroamaan isästään ja äidistään. Kesä kului, tuli alakuloinen syksy. Eräänä syyskuun iltana sai Taavetti Olkaltansa kuulla asian, joka taas elävämmin toi hänen mieleensä tuon kaupungissa säilyvän salaisuuden. Vakuutuksen perijä oli olemassa.

Taavetti valvoi kauan ja huomattuaan, että Olka jo nukkui sikeässä unessa, hän nousi varovasti ylös ja hiipi etsimään vakuutuskirjoja niiden salaisesta kätköpaikasta. Muistihan hän hyvin maksujen määrän ja ajat, mutta kumminkin hän nyt raapaisi tulta ja hätäisesti silmäsi tuota uutuuden kankeata paperia. Niinhän siinä luki: toukokuun ja marraskuun ensimmäisinä päivinä niin ja niin... hänen lapsilleen.

Taavetti pisti paperin koteloon, kätki sen entiseen paikkaansa ja palasi sitten hiljaa vuoteellensa. Hän hyväili nukkuvaa vaimoaan hellästi, niin ettei tämä herännyt, huokasi syvään ja antautui itsekin unelle.

Mutta juuri unen rajalla hän ilkeästi hätkähti. Ajatus oli jollakin lailla johtunut siihen, että hän kuolee nyt juuri, painuu yhtä mittaa tiedottomuuteen, ja että vakuutussumman periminen ei sittenkään ole järjestyksessä. Voi muka olla joku riitelijäkin — niinkuin muori, tai ei sittenkään muori, vaan joku — Aina — ja Ainan _lapsi_.

Oliko Ainalla perillinen? Jospa se olisi saanut täältä lähdettyään. Mitä mahtoikaan muori tietää Ainasta? Aina kuului olevan Tampereella. Kuinka oli hän, Taavetti, voinut olla niin kokonaan tietämätön ihmisestä, joka oli ollut täällä ja maannut — tässä samassa vuoteessa.

Taavetti tuijotti vaistomaisesti viereensä, jossa luuli erottavansa nukkuvan Olkan hahmon, tuon ihmisen, jota hän oli niin halunnut ja joka äsken oli ilmaissut kantavansa hänelle perillistä. Se oli nyt oma, mutta näin katsoen ihmeellisen vieras. Hänen oli nyt ajateltava Ainaa suoraan ja selvästi. Se oli vastenmielistä ajateltavaa, vaikka siinä väikkyikin jotain hirvittävän viehättävää.

Mies valvoi kauan ja selvitteli sitä yhtä kauhistavaa mahdollisuutta, että Ainalla voi olla hänen perillisensä, vaikkei hän ole siitä kuullut. Kuka sitä olisikaan hänelle tullut kertomaan? Olkan äiti tiesi joka tapauksessa jotain. Huomisesta alkaen hän tiedustelee asiaa siihen asti, kunnes selvä tulee, mikä sitten tulleekin. Häiriintymätön mieli näki tuon pitkällisen toimen varmana ja määrätietoisena ja tyyntyi vähitellen valoisiin kuvitelmiin. Olka heräsi puolivalveille ja tavoitti raukeasti käsivarttaan miehen kaulalle. Sen hän teki aina silloinkin, kun illalla oli pienessä epäsovussa nukahdettu...

Taavetti on alkanut silloin tällöin pistäytyä naapureissa, niissä jotka olivat mukana tuolla keväällisellä kaupunkimatkalla. Hän istuu iltakauden jutellen ja kuulostellen. Menee monta sellaista puhdetuokiota niin, ettei mitään erikoista tule mainittua, kunnes kerran puhe luontevasti ja keveästi osuu siihen Ainaankin, Tuohenmaan entiseen piikaan. Mitäpäs hänestä muuta, kuin että oli iloluontoinen heitukka — kyllä-mar Taavetti sen luonnon tuli tuntemaan, hehheh...

— Missähän se nykyään mahtaa olla? kysäisee Taavetti, niinkuin olisi siinä vaan muuten tullut mieleen sellaista kysyä, noin niinkuin johtaakseen asian pois omalta kohdaltaan.

— Tampereella on — minä näin sen silloin keväällä, kun Taavettikin sen yhtiö keskinäisen kanssa veikasteli. Tulikos siitä sen enempää?

— Ei erinomaisia, vastaa Taavetti ja naurahtaa.

Ainasta ei syntynyt sillä kertaa sen pitempiä puheita eikä Taavetti muinakaan iltoina mitenkään saanut selville Ainan asuntoa eikä tarkempia vaiheita. Muusta puheen ollen tuli kyllä mainittua, että poliisikamarista saa tiedon kaupunkilaisten asunnoista. — Jaa, jaa, vai on siellä niin kaikki tiedossa — tottakai sentään pitääkin...

Marraskuun ensimäisenä päivänä Taavetti laittautui taas kaupunkiin, mutta mielessä asui nyt muutakin kuin vakuutusyhtiön nimikilpi opettajan asunnon seinältä. Oli kaukaa järjestettävä niin, että lähtö tuntui luonnolliselta; oli saatettava teurasvasikka siihen kuntoon, että Olka alkoi sen kanssa tuskitella ja puolittain äkeänä vaati lähtemään.

Tuntui tällä kertaa erikoisen huojentavalta, kun koti jäi näkymättömiin. Nyt en palaa ennenkuin minulla on täysi selko Ainan asioista, ajatteli Taavetti. Minä menen poliisikamariin jo tänä ehtoona ja sitten minä urkin sen olikkeet tietooni, vaikka siihen kuluisi viikko. Häntä melkein nauratti, kun hän katseli hiehon ruhoa siinä vieressään rattaitten pohjilla. Oli niinkuin olisi pettänyt sitäkin kunnon elukkaa jo sen eläissä ja vielä nyt lihoina. — Kello on kaksitoista. Neljältä minä olen kaupungissa.

Jännitys lisääntyi kaupungin lähestyessä nyt enemmän kuin koskaan. Kun ensimäinen katukivitys alkoi kolista pyörien alla Patterin ahteessa, tuntui siltä, kuin olisi joku väkevämpi pettänyt häntä niinkuin hän tuota vasikkaa. Mitäs tämmöisessä pesässä yhden miehen murheet merkitsevät? Jos täällä oli jollakin naisella lapsi — entä sitten? Kyllä kai täällä niitä oli satoja semmoisia, mutta Tuohenmaan Taavetista ei täällä tiedä kukaan. Tietääpä kaksikin — opettaja ja Aina. Vaikka ne kaksi taas eivät tiedä toisistaan... Kunpa hän olisikin ollut kahdenkesken hevosensa ja hiehonsa kanssa ja kotona Olka, joka näin kaukaa ajatellen aina tuntui rakkaimmalta.

Kello oli vasta puoli neljä, kun hän ajoi kauppiaan pihaan. Oli toki onni, ettei ketään kotikulman miehiä tällä kertaa näkynyt. Ei näkynyt majatuvassa eikä puodissakaan. Talonmies seisoi portilla leveänä ja ahavoituneena niinkuin vanha auma. Siltä Taavetti uskalsi kysyä poliisikamaria. Saatuaan käden liikkeen ja jotakin mörinää neuvoksi, hän lähti kävelemään, löysi oven ja kiipesi suureen virkahuoneeseen.

Vasta kun hän oli kysellyt Aina Kujansuuta ja selittänyt, koska se on tänne muuttanut ja mistä, huomasi hän Olkan veljen seisovan saman pitkän pöydän vieressä vähän etäämpänä. Se oli kuullut hänen kyselynsä ja katsoi tänne päin suu ilkeässä naurun mareessa. Kun he yhdessä laskeutuivat alas rappusia sanoi mies olleensa maksamassa sakkojaan — oli tullut markkinoilla vähän vehkeiltyä. — Mutta älä huoli puhua Olkalle. Onko sulla asioita sen vanhan piikas kanssa?

— Jäi vähän palkkaa, vastasi Taavetti ja kiirehti eroomaan langostaan.

Taavetti ajatteli: jos minä nyt menen sinne, niin voi Aina olla kotona, mutta jos menen huomenna aamupäivällä, voi se olla poissa ja minun käy paremmin. Opettajan luo en kumminkaan mene ennen kuin tämä asia on selvä.

Tähän ajatukseen hän ehtoolla nukkui majatuvan lavitsalla ja siihen hän aamulla heräsi. Mutta ennen kuin oli ehtinyt seisaalleen, tuli niinkuin jonkun sanomana mieleen uusi keino. — Minä koetan hankkia sen papinkirjan. Siinähän se näkyy, jos sillä jotain on.

Talonmies meni pihassa luutineen ja kihveleineen ja katsoi verestävillä silmillään tuota maalaista, joka eilen kyseli poliisikamaria ja tänään papin kansliaa. —

— Mihin tarkoitukseen se tulee? kysyttiin papin kansliassa, kun Taavetti oli sanonut asiansa.

Taavetti hämmentyi hiukan ja sanoi, että muuten vaan tarvitsisi tietää sen asiat.

— Ei täällä siitä mitään erityistä näy — naimaton ja lapseton nuori nainen — ei ole käynyt täällä Herran ehtoollisella...

— Eikö sillä ole ollutkaan lasta?

— Ei ainakaan tänne ole merkitty.

Sepä se; ei ole merkitty, mutta kuka sen silti tietää. Oli — oli sittenkin käytävä siellä Tammelan perällä. Ehkäpä se nyt ei ole kotona.

Ei ollutkaan — oli tehtaassa. Suuressa yhteiskyökissä näytti luiseva vaimo erästä ovea, jonka avaimenreikä oli tyhjänä. Taavetti kuuli äänensä kysyvän:

— Missäs sen lapsi on?

— Herranjesta, pitäskö sillä lapsikin oleman? Etteköös mahda tarkottaa väärää ihmistä? Tää on se, joka keväällä muutti tänne sieltä ja sieltä.

— Jaaha, ehkä minä sitten olen erehtynyt, sanoi Taavetti ja lähti kiireemmin kuin oli tullut. Täytyi vähitellen uskoa, ettei Ainalla mitään ollut. Nyt vasta oli kiire opettajan luo ja sitten lihat kaupaksi ensimäiselle ostajalle. Kyllä elämä sentään sittenkin on mennyt parhain päin. Kiireesti vaan kotiin omaan pirttiin, Olkan askareitten lähettyville. Se on tiukka ja äkeä, mutta osaa olla hyväkin ajallaan... Ei ole kiirettä Tampereelle, ennen kuin puolen vuoden perästä, Vapun tienoissa... On se Seetikin aika poika, kun on hankkinut itselleen markkinasakkoja.

Tuolla kotimatkalla oli Taavetilla kyllä taas tavattoman vahva onnen kuvitelma, mutta se ei koskaan jaksanut seestyä oikeaksi vankaksi todellisuudeksi. Tuossa paluussa ja kotiin tulossakin oli jotain kiusallisen epäsointuista: eihän kotona oleva Olka tiennyt eikä saanut tietää koko tästä matkasta muuta kuin nuo pienet tuomiset ja sen vaivaisen hiehon myynnin. Hyväillessään Olkaa Taavetti tunsi tämän yhä selvemmin; Olka ei enää heltynyt semmoisinakaan hetkinä kuin ennen. Pitäisikö hänen sanoa kaikki? Ei, ei sittenkään. Minkä Olka kerran on tulollaan olemasta pois pyyhkinyt, se on oleva poissa, niinkuin on poissa Olkan oma entisyys, josta hän Taavetti ei tahdo mitään kuulla.

Mutta muori oli jo kesällisellä käynnillään puhaltanut myrkyllisen henkäyksen, vaikka se sillä kertaa oli niin vähiin haihtunut. Se käväisi kumminkin silloin tällöin kummankin mielessä ja tuotti lopullisen turmion keväällä, vähää ennen perillisen syntymistä, kun Taavetin taas oli käytävä kaupungissa.

Kun Taavetti tällöin ilmaisi matka-aikeensa, rupesi Olka puolestaan sitä kiihkeästi vastustamaan. Hän puhkesi raivoon, jossa ilmeisesti oli takana jotain kauan kätkettyä.

Koko talvikauden oli Olka ollut entistään äkäisempi. Taavetti ei ollut siitä suuria välittänyt, koska arveli sen johtuvan Olkan tilasta — sen päätyttyähän elämä saisi kokonaan toisen värin ja sisällön. Taavetti pysyi miehuullisesti syrjässä nyt kun tärkeämmät asiat olivat tekeillä.

Nytkin hän piti Olkan vastustusta vain sellaisena tavallisena ja teki valmistelujaan. Olkan vihaisuus kumminkin paisui lähtöhetken lähestyessä yhä uhkaavammaksi, niin että Taavetti jo istahti penkille miettimään, olisiko sittenkin jätettävä matka. — Ei, kyllä minun sittenkin on mentävä, päätteli hän itsekseen ja lähti. Porstuasta hän katsoi pakariin ja näki Olkan selän ja huivilla verhotun pään. Hän astui yli kynnyksen ja kysäisi:

— Pelkäätkö sinä aikasi tulevan minun poissa ollessani?

— Mene h--tiin votakkasi tykö ja jollet löydä tietä niin kysy poliisikamarista.

Menetetty — kaikki menetetty. Se oli Tuohenmaan Siina-vainaan ainoan pojan ajatusten sisältö niinä kuutena päivänä ja yönä, jotka hän tämän aamun jälkeen vielä eli. Ei hän niitä sanoja ajatellut — hän hoki hokemistaan jotain muuta vallan outoa sanaa. Ruumiiltaan rauhallisena, mutta mieli aivan taintuneena hän nousi rattaille kotipihassa ja ajoi muutaman tunnin päästä tuttuun pihaan kaupungissa. Siellä hän vasta teki sen vaisun havainnon, ettei hänellä ollut minkäänlaista päällysvaatetta mukanaan. Tavallisella pikkutakillaan hän oli lähtenyt, niinkuin oli ollut silloin, kun vieras nainen löi häntä Tuohenmaan pakarissa. Hän kiiruhti nyt vaan asiamiehen luo lunastamaan kuittinsa. Silmiä hämärsi ja korvissa kuului kohinaa, kun opettaja kyseli, että jokos niitä vakuutuksen perijöitä kohtapuoleen alkaa ilmestyä. — Kyllä toivoa on, vastasi Taavetti ja opettaja lisäsi: — Vaikka Tehän olette niin riski, että kyllä tulette itse summan nostamaan.

Taavetti osteli jotakin umpimähkään tietämättä ollenkaan, mitä kotona tarvittiin — tai tarvittiinko mitään. Sitten hän illalla yötä myöten lähti paluumatkalle. Hän oli täydessä kuumeessa, kun hän pääsi kotipaikoille. Niinkuin toisen silmillä hän aamuvaloisassa toukokuun yössä näki, kuinka joku nainen kiiruhti pirtistä prännin puolelle. Se oli hänen entinen Olkansa.

Olka jäi pienestä prännin akkunasta katselemaan ja huomattuaan miehen horjuvan ja pitävän jotain ääntä hän päätti Taavetin olevan juovuksissa, olihan tämä paluuaikakin mahdoton. Taavetin mentyä sisälle Olka pujahti ulos ja meni Kivistöön, josta oli jo edellisenä iltana tilannut hevosen mennäkseen kotiin äitinsä ja veljensä luo.

Pirttiin päästyään retkahti Taavetti sänkyyn, jossa ankarat puistatukset hiukan laantuivat. — Sehän oli Olka, pitää lähteä sen perässä, ettei se tärvele lasta. Hän nousi ja horjutteli pränniin, mutta siellä ei ketään ollut Ei ollut ketään. Aurinko paistaa — kuinka minä täällä olen? Onko kuitti tallella? On kyllä, se on tässä näin, ja opettaja sanoi silloin, että vain viimeisen tarvitsee säilyttää.

Taavetti ei tiedä päivistä eikä öistä, kun hän horjuu yksin asumuksessaan. Hän ruokkii karjaa, yrittääpä lypsääkin. Onko äiti hiljakkoin kuollut, koska minä tämmöisiä hommailen? Missäs se Pallin Taimi on? Tuossahan on sen äiti.

— Joko meidän Taimikin nyt kelpaisi, kysyi Pallin akka. Taavetti ei voinut sanoa mikä päivä nyt oli. Hän makasi sängyssään ja käsitti sen verran, ettei hän vallan hiljan ollut ainakaan navetassa käynyt.

— Juu, antakaa Taimin tulla vaan. Missäs minun lapseni on? Minä tahtoisin sen tietää.

Hän nousi ja ryhtyi haparoimaan jotain tyynyjen alta. Kuolema soitti jo hänen tajussaan jotain hyvin etäisen sunnuntaiaamun säveltä. Pallin akkaa kauhistutti houraileva, kuolemaa tekevä mies, mutta ei saanut sentään lähdetyksi poiskaan. Sairas hapuili yhä tyynynsä alle, sai sieltä vihdoin käsiinsä papereita, joita tarkasteli, niin kuin juopunut. Siinä oli yksi iso ja kolme pienempää paperia. Käytyään ne vaivalloisesti läpi, hän pusersi ne lujasti kouraansa, oikeni sängylle ja heitti henkensä.

* * * * *

Oli suuri vaiva ennenkuin vakuutuskirja ja kuitit saatiin kiskotuksi pois ruumiin kädestä, sitten kun sitä pestiin ja arkkuun pantiin. Asia selvisi: se oli kuin olikin totta silloin vuosi takaperin. Eivät nämä voi olla mitään humpuukipapereita, täytyy käskeä konstaapeli tänne katsomaan. Oli sekin nyt ihminen, kun sillä tavalla hyvän miehen jättää — viimeisillään, toinen niinkuin toinenkin.

Puhuminen ja seikkaperäinen selvittely pääsivät vähitellen alkuun. Olkalle toimitettiin sana, mutta hän ei voinut saapua edes hautajaisiin, koska hän juuri oli synnyttänyt ja oli sattuneiden rasitusten ja järkytysten johdosta kovin heikko.

Myöhemmin hän kyllä sitten saapui yhdessä veljensä kanssa ja lopulta saapui vielä muorikin. He ottivat asumuksen haltuunsa ja valittelivat vilpittömästi sattunutta onnettomuutta naapureille, joita siellä kävi katselemassa lasta ja saamassa tajuunsa pieniä muistivaikutelmia tämän asumuksen vaiheista niiltä ajoilta, joina vanha Tuohenmaa, Siina ja heidän poikansa oli sitä hallinnut.

MYLLYNKIVET

Tänä vetisen sameana talvipäivänä ne ilmestyivät taloni seinustalle. Palasin juuri jostakin — minut oli kävelyllä ollessani poikkeutettu johonkin mökkiin maistamaan joulusahdin loppua — kun vakinainen ajomieheni siinä mielevän näköisenä vyyhtesi köyttään. Harmaapäinen äitinikin siinä seisoi. »Siinä ne sun kaivattus nyt on», sanoi Heikkinen, ajomieheni. Äiti oli hiukan hentomielinen ja hymisi itsekseen joitakin muistelmalauseita. »Niin aina, kyllä se vainaakin niitten vieressä monta yön kulmaa istui.» Hän tarkoitti isävainaatani; nämä ohuiksi kuluneet kivet olivat lapsuudenkotini lähellä olleesta jalkamyllystä.