Part 8

Siina on jo vanha ihminen, mutta hän on tasaisesti vanhentunut, hänessä ei ole mitään erityistä vikaa; näkee, että hänkin on ikänsä kaiken ollut voimakas ja terve. Ensimäisenä hän aina on ylhäällä arkiaamuinakin, suurus on valmis Taavetin noustessa. Näin pyhäaamuisin on varhainen nousu vanhukselle vieläkin mieluisempaa, kun ei siihen ole mitään pakottavaa syytä. On tällöin niin erinomainen tilaisuus pieneen keveään aamuhartauteen: lukea kenenkään näkemättä rukous virsikirjasta, ja sen päätyttyä kirjaa muuten selaillessa antaa mielen omin valloin toteilla niitä pieniä sanattomia taikoja, joiden noudattaminen on elämän tällaiseksi hyväksi vakiinnuttanut. Tällaisen sunnuntaiaamun oikea viettäminen on juuri yksi niitä taikoja. Oikein kauniina aamuna tuntee ikäänkuin saavansa etukäteen kassaan tuota salattua elämänvoimaa. Kun siinä muisti kajastelee elettyä elämää, niin ihan itse näkee, kuinka aina on osannut vältellä kaikkea sellaista, mikä onnea väijyy...

Taavetti on jo noussut ja syönyt ja tervailee ulkona portailla saappaitaan, asettaa ne sitten nurkanrakoon sitä varten pistetylle laudalle kuivumaan. Työsaappaitten tervaus kuuluu myös pyhäaamun menoon — ei ole vielä kirkonaika läheskään. Pyhäaamuna oleillaan paitahihasillaan ja paljain jaloin — mikä on oleillessa lämmenneellä porraskivellä ja pihapoluilla, joutilaana. Siina tulee pirtistä sylissään kissanpojat ja emo maukuen perässä; hän tuo nekin siihen pihalle aurinkoon. Pääskyset käyvät pesällään tallin oven päällä sipaisten joskus lennossaan aivan läheltä ruohostossa urahtelevaa kissaa. Siinan varhaisesta aamurukouksesta on elämä taas näin lähtenyt menemään pyhäistä lattiaan. Lukemattomat, vuosikymmeniä jatkuneet seikat ja suhteet ovat tämän kaiken takana.

Siina ei juuri käynyt kotoa muualla kuin joskus kirkossa, ei liioin Taavetti muualla kuin myllyssä ja pari kertaa vuodessa Tampereella. Jos näin pyhäehtoona sattui olemaan tanssi lähettyvillä, saattoi hän mennä sinnekin; Siina ei sitä vähääkään paheksunut, sillä hän tunsi kotiin asti, ettei Taavetilla ollut mitään hätää. Taavetti oli tansseissa ovensuujoukkoa, mutta seurasi sieltä hymyillen ja virkeänä kaikkea mitä tapahtui ja piti kisailevaa leikkiä tanssitaidottomien poikien kanssa päästäen joskus äänekkään hihityksen. Hän ei koskaan esiintynyt minään tekijänä, mutta saattoi kumminkin maanantaiaamuna kahvia juodessaan kertoilla äidilleen kaikki tanssin aikaiset ja sen jälkeisetkin sattumukset.

Näin kului äidiltä ja pojalta kahdenkesken kaksikymmentä vuotta vanhan Tuohenmaan kuoltua. Pyhät ja aret sujuivat vakiintuneeseen tapaansa, ja perheen varallisuus lisääntyi kaikessa hiljaisuudessa. Taavetti lähenteli kolmeakymmentä, ennen kuin äidin elämässä ensimäiset selvät ehtoon merkit esiintyivät, muistuttaen, että muutos kerran on tuleva. Taavetti huomasi tämän selvemmin jonain saunailtana, kun hän istui vilvoittelemassa puodin portaalla ja äiti löylyn ja kosteuden kutistamana meni siitä ohi puolipukeissaan. Jos äidin rinnalla siinä sattui astelemaan joku työnavussa ollut kylän tyttö — nämä olivat hyvin hanakoita tulemaan Tuohenmaahan työhön, tietenkin nuoren isännän tähden — niin näyttäytyi äidin vanhuus sitä selvemmin. Semmoisena hetkenä saattoi Taavetti unohtua siihen istumaan pitkäksi aikaa ja mitään ajattelematta tuijottamaan oman mielensä uumeniin.

Siinalla taisi olla joitakin hiljaisia toiveita ja pikku yrittelyjäkin Taavetin naimisen suhteen, mutta ne eivät ollenkaan sujuneet. Siinan oli oikeastaan vaikea ajatella siihen ketään toista niinkauan kuin hän itse oli jalkeilla. Tulee siitä kyllä Taavetille outo häiriö, kun kerran jää yksinään ilman naisapua, mutta onhan poika täyden miehen iällä, luonnoltaan vakaa, puhdas ja kykeneväinen. Kyllä se siitä osaa selviytyä.

Ja niin kävi, että Siina sitten eräänä aamuna jäi sänkyyn ja sieltä neuvoi Taavetille, mitä tämän sopi tehdä. Taavetti pysytteli sen päivän kototöissä ja piti silmällä äitiään. Seuraava yö kului hyvin; äiti ei valittanut eikä ollut muutenkaan levoton. Mutta aamulla hän pyysi Taavettia lukemaan, mainiten sivut ja kohdat virsikirjan tekstipuolelta. Oli niinkuin pientä itkun värettä hänen äänessään, kun hän puhui:

— Minä olen kohta kolmekymmentä vuotta sen joka aamu tehnyt, enkä jättäisi sitä nytkään tekemättä, mutta en jaksa oikein pidellä kirjaa.

Taavetin lukiessa hän puoliääneen toisti joka sanan. Se oli Tuohenmaan Siinan viimeinen aamuhartaus.

2.

Taavetti oli sen verran tottunut kaikenlaisiin naisväen toimiin, ettei hän äitinsä kuollessa joutunut aivan avuttomaksi. Kun tuo outo tapaus kerran oli asumuksen olon täydellisesti sekoittanut ja huumannut, ei Taavetista navetassa ja keittiössä hääriminen enää ollut sen kummallisempaa; se vain tehosti tätä avartunutta yksinäisyyttä. Tietysti tästä nyt uusi elämä oli alkava, mutta sen johdosta kannatti kyllä antaa jatkua tämän ihmeellisen juhlan lehmien, lampaitten ja ruoka-astian seurassa.

Vasta kolmantena päivänä yksin jäänyt torpan poika lukitsi ovensa ja lähti kirkolle tekemään kuolemanilmoitusta ja hankkimaan arkkua. Hänen täytyi pappilassa ilmoittaa myös hautauspäivä ja se seikka pakoitti häntä ajattelemaan asiaa pitemmältäkin. Oli hankittava kantajat ja niille oli jälleen tarjottava jotain kirkosta palattua. Tätä kaikkea hän taas ei voinut aivan yksin toimittaa. Talossa tarvittiin naista jo ennen kuin äiti oli sieltä saatu maan poveen. Siinä tuli pakosta mieleen äidin leikinlaskut vieraille: että Taavetti on laiska naisissa käymään, mutta kai hän sitten muistaa lähteä, kun minä tästä ensin lähden.

Nyt vasta Taavetti huomasi senkin, ettei heillä ollut edes läheisiä sukulaisia paikkakunnalla; isä ja äitihän olivat muuttaneet nuoruudessaan tähän muualta, eikä tainnut olla isoja sukuja sielläkään, koskei hän muistanut niistä koskaan puhutuksi. Ja sen oli Taavetti aina tuntenut, ettei heidän välinsä naapureihin ollut sama kuin naapureitten keskenään; jonkinlainen ystävällinen vieraus vallitsi. Ne olivat siinä ikäänkuin odottavinaan, kuinka Tuohenmaassa nyt elämä järjestyy Siinan kuoltua.

Eihän Taavetti siinä muuta osannut kuin lähteä puhuttelemaan Tuomiston Taavaa ja pyytää häntä laittajaksi niinkuin isompiinkin pitoihin. Taava tuli mielellään jo paria päivää aikaisemmin: missä sen hauskempi oli pitotavarain kanssa väihkiä kuin tuommoisessa varakkaassa asumuksessa, jossa ei talon puolesta ollut yhtään vaarallista naissilmää katselemassa, kuinka paljon mitäkin kului ja mihin kului. Todellinen autuus aukeni Taavalle, kun hän lopulta jäi vallan yksin asumukseen. Taavetti ei näet ollut omin päinsä osannut mitään ostaa, lisää oli lähdettävä hankkimaan. Taavetti oli tarkoittanut, että vain kantajia kahviteltaisiin. »Mitä minulla täällä sitten ollenkaan tehdään?» supatti Taava. »Totta kai nyt joitakin naapurejakin käsketään — sanoin minä jo meidän Seemillekin, että hänkin tulee, kun aattelin, että Taavetti on niin suruunsa painunut, ettei itse semmoista huomaakaan. Kyllä Seemi sitä sanoi...» Taavalta tuli suopeata lörpötystä niin kuin rastaalta — ja Taavetti lähti uudelleen kirkolle. Sillaikaa sopi Tuomiston Seemin, Taavan uskollisen elämänkumppanin, jollakin matkallaan poiketa Tuohenmaahan katsomaan, kuinka siellä asiat sujuivat. Seemillä oli poiketessaan reppu selässä eikä se ollut unohtunut lähtiessäkään — ja naapurien akkunain takaa virnisteli moni kellertävä kulmahammas: nähtiin selvästi, että Seemin reppu oli Tuohenmaassa vahvistunut. Kyllä Tuomiston Taava Seeminsä kanssa haaskan haistaa...

Vähitellen siinä hautajaisten lähestyessä pääsi tuo kuolinpesän ympärille kuuluva sivullisten vaaniskelu vauhtiinsa: jokainen pyrki saamaan kortensa autioituneesta keosta. Naistahan siinä nyt ennen pitkää tultiin tarvitsemaan — kuka oli pääsevä? Pallilla on Taimi ripillä käypä niinkuin odottamassa — saa nähdä, eikö Pallin akka ala sitä sinne keinotella.

Näin olivat tarkkaavaiset naapurit puhelleet noina päivinä, joina Tuohenmaan Siinan hautaamista valmisteltiin.

Ja kun Taavetti sitten Taavan käskystä oli tällä matkallaan kirkolle, kohtasi hän parahiksi Pallin Saiman. Hyvin puettu maireasilmäinen töllin emäntä pysähtyi puhelemaan.

— Niin aina Siina sitten pääsi pois, ei tarvinnut olla vastuksina, vaikka kyllä mar Taava sen puolesta äitinsä hoitanut olisi, mutta kuinkas nyt rupee sitten käymään, kun ei ole ollenkaan vaimoihmistä, kun ei ole tullut ajoissa hankittua sijaista — minä siinä jo sanoin meidän Taimille, että menisit nyt sinä sinne katsomaan, kuinka Taava siellä tulee toimeen, kun on sentään lehmiäkin ja äiti aina hoiti niin hyvin kaikki, mutta Taimi sanoi, ettei hän mene, sanotaan vielä, että minä tuppaan sinne emännäksi, heh-heh...

Se tästä nyt ainakin oli seurauksena, että Taavetti kutsui Pallilaisetkin sitten pyhänä hautajaisiin. Ja kun hautajaiset tulivat, tuppautui Pallin akka tyttärineen kaikkialle, niin että hankki jo karkoittaa Taavan. Kirkkoon lähdettäessä tahtoi Palliska — kuten Taava sanoi — vallan välttämättä jäädä sinne Taavaa auttamaan. Tuli pakarissa sievä rettelö siinä, kun ruumis oli jo reessä. »Saima jää tänne, jos tahtoo, vaikka kyllä-mar Taava täällä toimeen tulee», sanoi Taavetti, ja Taava tuiskahti, että: »Kyllä, kun olen tullut tähänkin asti — eikä kaikenlainen apu sen puolesta ole muuta kuin haitaksi.» Ja Pallin akka jäi vaan sinne kirkon ajaksi — paimentamaan tyttärensä tulevia tavaroita. Joku naapuri hymähti pirullisesti ja ajatteli, että jo olet, Tuohenmaan poika, ämmien vyyhdessä.

Pallin Saima hoiti tyttärensä asiaa niin intohimoisesti, että »meidän Taimi» joutui kuin joutuikin Tuohenmaahan naisapulaiseksi. Kahdeksannellatoista oleva, luonteeltaan isänsä tapainen mutta olossaan äitiään kuvasteleva Taimi liikuskeli Tuohenmaan navetassa ja pakarissa samaan tapaan kuin lapsi, joka äitinsä neuvojen mukaan vieraille näyttää monia taitojaan. Oli niinkuin häntä puhuessaankin olisi aina kevyesti väsyttänyt se suuri viisaus, jonka hän lapsesta alkaen oli saanut. Toisin silmin hän näki, kuinka Taavetti katseli häntä — niinhän sen oli määräkin katsella, sitähän äiti oli tarkoittanutkin. Se oli yhtä luonnollista, kuin aikoinaan rippikoulu, ja yleensä tuo säännöllinen pyrkimys kaikkinaiseen vaurastumiseen. Kyllä hän voi Taavetin aivan hyvin ottaa...

Taimi oli toimissaan hidas ja vielä kovin lapsellinen. Kaikki mitä hän teki, oli oikeastaan vain Pallin vanhaa Saimaa. Taavetin mielestä oli jotain äitelän hullunkurista siinä, että tuo rusohipiäinen töllin tytär muka jatkoi hänen äitivainaansa toimia, eikä asia suinkaan parantunut siitä, että akka itse tuhkatiheään kävi katsomassa, »kuinka se nuori pari täällä pärjää». Huusholli sujui yhä huonommin: täytyi ottaa eri ihminen pyykille, apulainen teurastukseen ja vihdoin lampaiden keritsemiseenkin, kun Taimi ensin oli yrityksissään haavoittanut paria karitsaa. Muita apulaisia ei olisi saanut ottaa, kuin Pallin akan. Tämä taas ei joka tarpeeseen mitenkään päässyt, ja Taavetti puolestaan oli aina silloin huonolla tuulella, kun akka siellä liversi. Pallin tytär tunsi mielessään jonkinlaista hämääntymistä, kun maailmanjärjestyksessä tapahtui semmoinen järkytys, ettei Taavetti häntä enää katsellutkaan. Mitäs tämä tämmöinen nyt oli, kun ei äitikään saanut sitä sujumaan? Äiti ja tytär alkoivat tuskastua ja riitelivät joskus kahdenkesken kelpo lailla. »Enhän minä millään sen paremmin voi olla», voivotti tytär ja äiti epätoivossaan ehdotti Taavetille kihlausta. Kateelliset naapurit pidättivät henkeään, kunnes heidän jännityksensä suloisesti laukesi siihen, että Taavetti omin päinsä pestasi itselleen oikean verevän piian. »Jo katkesi Pallin ämmältä Tuohenmaassa sanka», huudettiin töllien akkunapielissä sinä päivänä, jona »meidän Taimi» muutti takaisin kannollensa kasvamaan.

Uuden piian nimi oli Aina, ja hänellä ei ainakaan ollut ketään aikeilevaa akkaa takanaan. Hän otti tehtävänsä tavallisen reiman piian kannalta, liikkui toimissaan lauleskellen ja suoritti ne kyllä kunnollisesti ja ajallaan, niinkuin semmoisen välttämättömän pahan, joka maailmanrannalla on kaiken hyvän edellytyksenä. Sillä kun piika on tehnyt ehtooaskareensa ei mikään estä häntä lähtemästä katsomaan, onko tällä paikkakunnalla tarjottavana muutakin kuin lannan luomista ja perunain kuorimista. Tuohenmaastakin oli nyt edustaja paikkakunnan tansseissa. Jollakin ihmeellisellä tavalla Aina vainusi, missä sellaisia kulloinkin pidettiin ja aamulla hän tiesi kertoa yhtä ja toista, mitä tansseissa oli tapahtunut. Osasipa hän jollakin hauskalla silmän luonnilla tehdä sellaisen kertomuksen isännälleen varsin viehättäväksi. Taavetti ei ollut koskaan nähnyt hänellä kotiin tullessa ketään seuralaista.

Tämän Ainan elo ja olo se lopullisesti poisti Tuohenmaan ilmasta vanhan Siina-vainaan hengen. Työt ja toimet sujuivat taas, vaikkakin tykkänään toisin ottein; oltiin enemmän niinkuin muutkin asumukset. Taavetilla oli jokin salainen tunne elämän huonontumisesta, vaikka hän ei voinut siihen syytä selittää. Hän maksoi veronsa taloon aikoinaan ja yhtä keveästi kuin ennenkin. Kevät lupasi myös tulla aikoinaan ja entistä kauniimpana alkaen jo sulatella niitä lumia, joita myöten Tuohenmaan taannoiset merkkitapaukset olivat liukuneet. Taavetti tunsi nuortuvansa tuon vahvaverisen piikansa seurassa.

Maarianpäivän ehtoopuolella sattui niin, että Taavettikin tiesi tansseista ja kehoitti puolittain leikillään Ainaa jäämään niistä pois. Aina puolestaan kehoitti Taavettia tulemaan mukaan. Nämä kehoittelut uudistettiin molemmin puolin pariin kolmeen kertaan, jotenka keskustelu sai herttaisesti veikailevan sävyn. Kun hetki tuli, istui Taavetti pirtissä ja Aina teki hiljaisia hankkeitaan. Kumpikaan ei nyt enää puhunut mitään, oltiin vaiti. Äina katosi, Taavetin oikein kunnollisesti näkemättä hänen menoaan. Jostakin syystä Taavetti yhä istui istumistaan samalla paikalla. Maaliskuun hämy vahveni, pitäen kumminkin kauan kiinni päättyneen aurinkoisen päivän rippeistä. Taavetti oli tainnut istua tuntikauden sitä katselemassa, kun hänen silmiinsä tuli naisihmisen hahmo, joka ei voinut olla kukaan muu kuin Aina. Se palasi kotiin, ei ollut mennytkään tanssiin. Tuohenmaan nuori isäntä tunsi verensä omituisesti jähmettyvän, ensi kerran eläissään. Ei otettu enää tulta lamppuun sinä ehtoona...

Aina parka ei ollut pätevä kulkemaan sitä tietä, jolle hän tuona Maarianpäivän ehtoona ja yönä antautui. Hän ei osannut aavistaa, että tuo voimakas miehenkarhu, joka tosin tuntui kovin kömpelöltä näissä asioissa, oli niissä myös yhtä kokematon kuin kehdon lapsi ja sitä paitsi tietämättään saanut vankan ja kunniallisen, melkeinpä ylimyksellisen kasvatuksen. Ainasta ei koskaan tullut Tuohenmaahan emäntää, vaikka hän niiden mielikuvien hehkussa oli tuona Maarianpäiväiltana palannut iltamamatkansa puolitiestä takaisin isäntänsä luo ja seuraava yö sitten oli ollut sen tapainen kuin hän oli kuvitellutkin. Aina katosi Tuohenmaasta kesken vuotta ja Taavetin oltua jonkun aikaa taas yksinään tuli sijaan Olka, josta sittemmin tuli sekä emäntä että Taavetin lopullisen kohtalon tekijä.

Olka oli varreltaan ja kasvoiltaan Ainaa komeampi ja käytökseltään hillitympi. Hän katsoi kyllä alusta aikain isäntäänsä hymyillen, niinkuin olisi sanonut, että nyt tulin sitten minä tähän, saa nähdä mitä meistä tulee — niinkuin olisi ensi hetkestä ollut kysymyksessä jokin voimien mittely. Mutta samalla oli hänen katseensa tiukasti kiinni talon oloissa ja toimissa eikä hänessä koskaan iltaisin näkynyt semmoista ilmettä, että nyt ovat talon työt tehdyt ja piika vapaa.

Hyvillä naisen vaistoillaan hän pian älysi, missä mielentilassa Taavetti oli Ainan jäleltä: juuri siinä tilassa, jossa mies on naiselle otollisin. Ainan eroominen oli tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa ympäristön siitä paljoakaan tietämättä, mutta entisestä Taavetista se oli tehnyt toisen miehen. Taavetti ei kaivannut Ainaa, mutta hän kaipasi sitä, mitä hän lyhyenä hetkenä vaistomaisesti oli tuosta poistuneesta naisesta etsinyt ja luullut löytävänsä. Tuloksena oli vain etsinnän kiihtyminen ja se kohdistui nyt Olkaan, jolla ilmeisesti oli arvokkaampi ja komeampi luonne.

Naapurit eivät taas paljoa tienneet Tuohenmaan oloista noina hiljaisina kevätiltoina, joina siellä isäntä ja hänen tuleva emäntänsä mittelivät voimiaan hiljaisissa lemmen kamppailuissa. — Kun ei Tuohenmaasta kumpainenkaan käynyt missään, niin ei ollut muillakaan sinne asiaa. Päivä päivältä Taavetti tuli näkemään, kuinka erilainen Olka oli, ja se riitti hänelle. Hänellä oli suloisesti kiusaava epävarmuus Olkan suosiosta, mutta hänellä oli yhtä suloinen varmuus siitä, etteivät Olkan ajatukset enempi kuin askeleetkaan kulkeneet kotoa minnekään. Että tässä nyt hänen ja Olkan välillä selvästi oli jotakin tapahtumassa, joka liikkui toisilla tasoilla ja josta Taavetti tunsi, ettei hän siitä enää tule vapaaksi selkiämään. Hän ja Olka ovat yhtä, kävi kuinka tahansa.

Olka osasi kerran, kun Taavetti koetti häntä taivutella, sanoa hyvät sanat:

— Minä olen sen päättänyt, että jos minä saan lapsia yhden tai useamman, niin ne eivät synny piian lapsina.

Taavetti istui Olkan sängyn laidalla ja piti häntä kädestä. Mutta nuo sanat kuultuaan hän ikäänkuin havahtui. Vanha yksinkertainen ja tuttu seikka aukaisi yhtäkkiä tuon vankan miehen oikoiseen mieleen uuden ja ihmeellisen näköalan: lapset. Olkalla lapsia — se oli kiihdyttävin kaikista mielikuvista. Kenenkä ne muun voisivat olla kuin minun — ja niitä on oleva. Mitä olikaan ollut Ainan kanssa? Kaukaista, kaukaista ja hyvin pientä harhaa.

Olkan suureksi ihmeeksi Taavetti unohti kaikki lähentelynsä, mutta jäi kumminkin siihen paikoilleen istumaan. Pihalla ja pirtissä oli pehmeä keväisen iltayön hämy. Vähän päästä sanoi Olka:

— Ja sen myöskin, että minä en ole kihlaamattomana kenenkään morsian.

Näin nuo lauseet putosivat hiljaisella hiukan tylyllä äänellä. Mutta juuri tuo tyly sävy oli Taavetille kaikkein kiinnittävin. Ja nuo Olkan yksikantaiset lausahdukset, jotka kuuli vain Taavetti ja äänetön iltayö — ne eivät suinkaan pysähdyttäneet kehittyvää asiaa, vaan lisäsivät sen kiihkoa.

Oli sitten kerran myöhemmin taas eräs ilta, paljon valoisampi, mutta muuten samantapainen. Taavetin oli määrä aamulla varhain lähteä Tampereelle, ensi kerran Olkan aikana. Ei puhuttu paljoa sinä päivänä, kumpikin hääri toimissaan entistä vakavampana. Taavetti arveli Olkaa painavan sen, että joutui oudoksesta olemaan täällä yötä yksinään. Taavetista itsestäänkin tuntui lähtö omituisen raskaalta.

Ei illallakaan syntynyt isoja puheita. Olka kiirehti aikaisin makuulle luomatta katsettakaan Taavettiin. Taavetti tunsi kumminkin selvästi, että Olka odotti häntä luokseen. Tämä oli jännittynyt matkan aatto.

Taavetti antoi hetkien kulua melko myöhäiseen, ennen kuin hän lähestyi. Näkyi selvästi, ettei Olka ollut aikonutkaan vielä nukkua. Ei ollut riisunutkaan, vaan makasi liikkumattomana vuoteessaan. Taavetti istahti tavalliselle paikalleen. Hän hapuili Olkan vasenta kättä ja saatuaan sen omaansa alkoi sovitella nimettömään pientä tuohisormusta, joka hänellä oli pivossaan. Se sopi hyvin. Hän veti sen varovasti takaisin, meni akkunan luo parempaan valoon ja ryhtyi koettelemaan sitä omiin sormiinsa. Se meni vasemman käden pikkusormeen pysähtyen keskitaipeen etupuolelle ja oli siihen juuri sopivan kokoinen. Sitten hän jälleen irroitti sen omastaan ja vei takaisin Olkan sormeen.

— Kelpaako tämä siksi kunnes olen palannut kaupungista — ja onhan se sopivan kokoinen?

Olka oli täysiverinen naisihminen. Hän, tuo komea ja hiukan tylyluontoinen palvelustyttö ojensi hämärässä molemmat kätensä isäntäänsä kohden tavoitellen hänen hartioitaan. Hän teki sen voimakkaasti ja kiihkeästi omasta aloitteestaan ja täysin tietoisena siitä mitä teki. Tuohisormus jäi tytön sormeen. Aamulla herättäessä se oli särkynyt...

3.

Sattui niin, että Taavetti sai tuttua matkaseuraa useita kulmakunnan äijiä oli samalla kertaa kaupungissa. He saapuivat perille jo kolmen aikaan päivällä ja kuljeskeltuaan kaupungilla kokoontuivat tiettyyn yöpaikkaansa, erään kauppiaan majatupaan. Taavetti oli kulkenut omia teitään onnellisine salaisuuksineen, mielen täytti vahva tunne siitä, että hänellä kotona on vaimo, nuori, varma ja odottavainen. Hän kävi kultasepän puodissa ja valitsi sormuksen. Siinä se nyt oli hänen sormuksensa, jonka Olka oli saava. Siltä särkyi tuohisormus... Kaiverrusta varten oli tuo ihmeellinen, sileä ja painava kultaesine kumminkin jätettävä sinne huomisaamuun asti. Silloinhan sopi lähteä sen saatuaan jouduttamaan sitä siihen yhteen käteen, jonka salaista odotusta ei kukaan vielä aavistanut. Mitä mahtoi se käsi tällä hetkellä tehdä? Mitä mahtoi nyt juuri odottaessaan koskettaa?

Taavetin saapuessa majatupaan oli siellä iloinen porina. Siellä oli myöskin eräs isäntämies keskipitäjältä ja hänen totensa vielä muuan tamperelainen herrasmies: oli isännän kotoa soitettu ja pyydetty jonkun asian vuoksi etsimään täältä isäntää. Se oli iloinen veitikka ja oli heti temmannut äijät vilkkaaseen keskusteluun. Nämä eivät tienneet, kuka mies olikaan ja pitivät häntä sen vuoksi jonain kaupunkilaisveijarina. Semmoiset sillä olivat ilveetkin: tahtoi tahtomalla miehiä henkivakuutukseen selitellen kirjasta taulukoitaan ja esitellen rahamääriä sinne tänne. Olisi muka sopivaa nyt yksin tein kaupungissa pistäytyä lääkärissä. Se maksaa vain viisikymmentä markkaa ja senkin saa takaisin sitten kun ensimäistä vakuutusmaksuansa maksaa. Äijät vilkuivat toisiaan salaviisaina: kyllä kai me sinulle rahoja annamme. Mutta hyvin näyt osaavan asiasi; puhu vaan, on hauska kuullaksemme.

— Mikäs taulukka se tälle sopii, sanoi muuan Taavetin astuessa sisään.

— Sille passaa paraiten naimataulukka — oliskos herran kirjoissa semmoista.

— Nämä ovat kaikki siihen tarkoitukseen yhtä oivallisia. Henkivakuutuskirjan perässähän ne tytöt menevät kilvassa. Vieläkös se isäntä on naimaton?

Siihen tuli muilta jo viisi erilaista nasevaa vastausta, ennen kuin Taavetti itse kerkisi mitään puhumaan.

— No sitten sopii ottaa vakuutus tulevalle emännälle. Ei mikään ole sen sopivampi kihlakapine. Kun tytöt saavat sen kuulla, niin kaikki pyrkivät siihen osallisiksi. Ehkä ruvetaankin puhelemaan.

Taavetti hymyili hiljaista hymyään ja äijät katselivat mielevinä, että jokohan sai paulaansa. No joutaa joutua, onpahan täysi mies, sopii katsoa eteensä. Joku sentään koetti antaa Taavetille merkitseviä silmäyksiä.

— Katsokaas nyt isäntä, jos te näin kaupunkimatkalla pari kertaa vuodessa maksatte sen ja sen, niin saatte viidenkymmenen viiden vuoden vanhana niin ja niin paljon melkein kuin ilmaiseksi. Säästätte kaupunkilystäilystä sen verran.

— Sillä on lystit kotona, ei siltä kaupungissa niihin kulu, sanoi se äijä, joka koetti Taavettia pelastaa.

— No sitä parempi, silloinhan säästö on kaksinkertainen, sanoi ahdistaja. Ei se jäänyt sanavelkaa.

Taavetti huomasi äijien ovelan ilmeen ja se tympäisi häntä niin paljon, että hän alkoi kiinnittää enemmän huomiota vieraan puheisiin. Kirjat ja kynä olivat jo esillä. Sopihan kuulla sen ehtoja.

Jo meni summa paperiin ja sen jälkeen yhä uusia asioita äijien osoittaessa kasvavia levottomuuden merkkejä. Noin menee mies huijarien käsiin ihan joukon keskeltä — kaikkien tuttu se Ollikkakin on, mutta milläs hän olisi rikastunut, jollei konstilla ja konstien tuttavuuksilla.

— No kellekäs se sitten kuoleman varalta osoitetaan? Pannaankos se sille tulevalle emännälle? kysyi vieras.

Se äijä, joka yritti Taavettia suojella, nousi ylös ja sanoi parhaana sukkeluutenaan:

— Eiköhän panna sitä lapsille?

Toiset hörähtivät nauruun ja yrittivät korjata ehdotusta heikommilla lisähuomautuksilla.

Taavetti muisti, koska hän viimeksi oli kuullut lapsista puhuttavan. Hän katsoi vasta nyt vierasta tarkemmin silmiin ja sanoi:

— Pannaan vaan lapsille.

Vieras ei enää puhunut leikkiä. Hän kirjoitteli asiallisesti ja siinä ohessa neuvoskeli, missä lääkäri asui, koska sinne sopi mennä, ja mitä maksoi. Sen sopi kyllä maksaa lääkärillekin — kyllä hän soittaa sille etukäteen.