Part 9

— Eikö meillä ole neljä raavasta? kysyy Inkeri. — Ei, meillä on nyt useampia, vastaa Iisakki ylpeänä, meillä on nyt kahdeksan. — _Kahdeksan_ raavasta! — Niin, härän kanssa. — Oletko myynyt voita? — Olen. Ja munia. — Onko meillä kanojakin? — Tietysti. Ja sikoja. — Inkeri on toisinaan niin ihmeissään, ettei hän tajua kaikkea, vaan keskeyttää hetkiseksi: — Ptruu! — Ja Iisakki on ylpeä ja tahtoo hämmästyttää häntä: — Geissler, sanoo hän, tiedäthän Geisslerin? Hän oli täällä joku aika sitten. — No? — Hän osti minulta kuparivuoren. — Vai niin. Mikä se kuparivuori on? — Se on kuparista. Se on ylhäällä tunturilla, koko järven pohjoisen rannan pituinen. — Vai niin. Siitä kai et mitään maksua saanut? — No kuinkas. Hän ei ole sellainen mies, joka ei maksaisi. — Mitä sinä sait? — Hm. Sinä et kai usko sitä, mutta kaksisataa taalaria. — Jotka sinä sait? huudahtaa Inkeri ja pysäyttää taas hetkiseksi: — Ptruu! — Jotka minä sain. Ja talon olen maksanut jo aika päiviä, sanoi Iisakki. — Sinäpä verraton olet! —

Oli todellakin hauskaa saattaa Inkeri ihmeisiinsä ja tehdä hänestä rikas vaimo, sentähden lisäsi Iisakki, ettei hänellä ollut lainkaan velkaa kauppiaalle tai kenellekään. Eikä hänellä vain ollut Geisslerin kaksisataa hallussaan, vaan vielä enemmänkin, satakuusikymmentä taalaria enemmän. Niin etteivät he voineet kyllin kiittää Jumalaa.

He puhelivat enemmänkin Geissleristä, Inkeri saattoi antaa tietoja Geisslerin työstä hänen vapauttamisekseen. Se ei ollut sujunut niinkään helposti häneltä, hän oli ajanut asiaa kauan ja ollut monta kertaa johtajan luona. Geissler oli kirjoittanut myöskin itse valtioneuvoksille tahi joillekin muille korkeille virkamiehille, mutta sen hän teki johtajan tietämättä, ja kun johtaja sai sen tietää, pahastui ja suuttui hän, kuten odottaa sopi. Mutta Geissler ei siitä säikähtänyt ja niin vaati hän uutta kuulustelua ja uutta oikeudenkäyntiä ja kaikkea. Mutta silloin piti kuninkaan kirjoittaa alle.

Tuo entinen nimismies Geissler oli aina näille kahdelle ihmiselle ollut hyvä mies ja he olivat usein ajatelleet syytä siihen, hän oli tehnyt kaiken pelkällä kiitoksella, sitä ei saattanut ymmärtää. Inkeri oli puhellut hänen kanssaan Trondhjemissa eikä ollut tullut hänestä hullua viisaammaksi. — Hän ei välitä kenestäkään muista tällä seudulla kuin meistä, selitti hän. — Sanoiko hän niin? — Sanoi. Hän on kiukkuinen koko seudulle. Hän vielä näyttäisi heille! sanoi hän. — Vai niin. — Ja että he saisivat katua, että olivat hänet menettäneet, sanoi hän.

He tulivat metsän laitaan ja näkivät kotinsa. Oli useampia rakennuksia kuin ennen, ne olivat kauniiksi maalatut, Inkeri ei enää tuntenut niitä omikseen ja ja pysähtyi kerrassaan: — Et kai tarkoita, että tuolla — että tuo on meidän talomme! huudahti hän.

Pikku Leopoldiina heräsi vihdoin ja nousi pystyyn täysin levänneenä, hänet nostettiin alas ja hän sai kävellä. — Tuonneko mennään? kysyi hän. — Niin. Eikö se ole kaunis?

Huoneitten luona liikkui pieniä olentoja, ne olivat Elias ja Siivertti, jotka siellä odottelivat; nyt tulivat he juosten. Inkeri kävi niin vilustuneeksi, hän sai yskän ja nuhan, oo, se purkautui kuitenkin silmistä ulos, purkautui ulos vetenä. — Laivassa niin vilustuu, oletko nähnyt moista, kuinka kosteaksi ja vilustuneeksi käy silmistään!

Mutta kun pikku pojat tulivat lähemmäksi, pysähtyivät he äkkiä juoksussaan ja jäivät tuijottelemaan. Äitinsä ulkomuodon olivat he unohtaneet ja pientä sisartaan eivät he koskaan olleet nähneet. Mutta isä — häntä he eivät liioin tunteneet, ennenkuin hän tuli aivan lähelle. Hän oli leikannut pois tuuhean partansa.

XII

Nyt on kaikki hyvin.

Iisakki kylvää kauransa, karhitsee sen ja jyrää. Pikku Leopoldiina tulee ja tahtoo istua päälle. Istua jyrän päälle — hän on niin pieni ja tietämätön, hänen veljensä tietävät paremmin, eihän isän jyrässä ole istuinta.

Mutta isästä on hauskaa, että pieni Leopoldiina tulee ja on niin luottavainen, hän puhelee hänelle ja pyytää häntä astumaan varovasti pellolla, ettei hän saa kenkiään täyteen multaa. —

Tokkohan sinulla on ylläsi sininen hame tänään? Katsotaan, sininenpä se näkyy olevan. Ja sen päällä vyö ja kaikki. Muistatko sitä suurta laivaa, jolla tulit? Näitkö koneet? Niin, nyt saat mennä kotiin poikien luokse, niin keksit siellä jotakin. —

Kun Ulla oli lähtenyt, ryhtyi Inkeri jälleen entisiin tehtäviinsä talossa ja läävässä. Hän menee ehkä hieman liiallisuuteen puhtauden ja järjestyksen pidossa näyttääkseen, että hän on saanut aikaan uuden komennon kaikessa, ja onpa todella merkillistä nähdä sitä suurta muutosta, läävämajan lasiruudutkin pestiin nyt ja hinkalot lakaistiin.

Mutta näin oli laita vain ensi päivinä, ensimmäisellä viikolla, sitten alkoi hän käydä huolimattomammaksi. Oikeastaan se ei ollut niin välttämätöntä tuo läävän prameus, aikaa voitiin käyttää paremmin, Inkeri oli oppinut niin paljon kaupungissa ja sitä oppia piti hänen käyttää hyväkseen. Hän otti jälleen rukin ja kangaspuut käytäntöön, ja totta oli, että hän oli tullut vieläkin taitavammaksi ja nopeakätisemmäksi, liiankin nopeakätiseksi, hui, varsinkin kun Iisakki sitä katseli; hän ei ymmärtänyt, että ihminen voisi oppia käyttämään sormiaan niin, tuon suuren käden pitkiä, somia sormia. Mutta kesken kaiken Inkeri jätti yhden työn ja siirtyi toiseen. Niinpä niin, hänellä oli nyt useampia töitä toimitettavana kuin ennen ja enemmän juoksua, ehkäpä hän ei ollut niin kärsivällinenkään enää, häneen oli tullut hieman jotakin rauhatonta.

Siinä olivat nyt nuo kukatkin, jotka hän oli tuonut tullessaan, ne olivat mukuloita ja taimia, pieniä alkuja, joita niitäkin piti ajatella. Ikkuna kävi liian pieneksi, ikkunalauta kapeaksi kaikille kukkaruukuille, hänellä ei ollut ruukkujakaan ja Iisakin täytyi tehdä pieniä laatikoita begoniaa, fuksiaa ja ruusua varten. Ja sitäpaitsi ei yksi ikkuna ollut riittävä; mitä oli yksi ikkuna kokonaista tupaa varten!

— Mutta sitäpaitsi ei minulla ole silitysrautaakaan, sanoi Inkeri. Minä tarvitsisin silitysraudan silittääkseni hameita ja vaatteita, on mahdotonta saada hyviä neuloksia aikaan ilman minkäänlaista rautaa.

Iisakki lupasi pyytää kylässä asuvan sepän takomaan oikein hyvän silitysraudan. Iisakki tahtoi tehdä kaikki, mitä Inkeri toivoi, sillä niin paljon tunsi hän hänen oppineen ja tulleen verrattomaksi. Myöskin hänen puheensa oli muuttunut toisenlaiseksi, hieman paremmaksi, huolellisemmaksi. Hän ei enää koskaan huutanut hänelle kuten ennen: — Tule sisälle syömään! — nyt hän sanoi: — Ole hyvä, tule ruualle! Kaikki oli muuttunut. Hän oli entisinä aikoina korkeintaan vastannut: — Jaa! — ja tehnyt edelleen työtä hyvän aikaa, nyt hän vastasi: — Kiitos! ja meni heti. Rakastuminen tekee viisaan tyhmäksi, toisinaan vastasi Iisakki: — Kiitos, kiitos! — Mutta totisesti oli kaikki muuttunut, ja eikö hän jo alkanut käydä liian hienoksi? Kun Iisakki sanoi sontaa ja puhui maanviljelyskieltä, sanoi Inkeri lantaa, "lasten tähden".

Inkeri huolehti lapsista ja opetti heille kaikkea, kehitti heitä, pikkuinen Leopoldiinakin oppi pian häkilöimään ja pojat saivat ohjausta kirjoituksessa ja alkeistiedoissa, heidän ei tarvinnut joutua valmistumattomina kouluun kylälle. Varsinkin oli Eliaksesta tullut taidokas, mutta pikku Siivertistä suoraan sanoen ei vielä ollut suurtakaan taikaa, hän oli vain suuri vekkuli, uskalsipa hän ruuvailla äidin ompelukonettakin ja hän oli veistellyt lastuja sekä tuolista että pöydistä linkkuveitsellään, jonka oli saanut. Häneltä oli jo uhattu ottaa pois koko veitsi.

Sitäpaitsi oli lapsilla koko talon karja, ja Eliaksella vielä lisäksi värikynä. Hän käytti sitä hyvin varovasti ja lainasi vain hätimmiten veljelleen, mutta vuosien kuluessa ilmestyi piirroksia sittenkin kaikille seinille ja värikynä pieneni arveluttavasti. Vihdoin katsoi Elias todella välttämättömäksi panna Siivertin valvonnan alle ja lainata hänelle värikynän yhtä piirustusta varten joka sunnuntai. Tämä ei ollut Siivertin mielen mukaista, mutta Elias oli horjumaton mies. Lukuunottamatta sitä, että Elias oli vahvempi, oli hänellä lisäksi pitemmät käsivarret ja hän saattoi eri mielisyyksien sattuessa viedä niillä paremmin tahtonsa läpi.

Mutta sitä Siiverttiä! Silloin tällöin löysi hän riekonpesän metsästä, kerran puhui hän hiirenkäytävistä ja teki itsensä mielenkiintoiseksi, toisen kerran ihmisen kokoisesta taimenesta virrassa; mutta ne olivat hänen omia keksintöjään, hänellä oli hieman taipumusta tehdä musta valkeaksi, sillä Siivertillä, mutta muuten hän oli kunnon mies. Kun kissa sai pieniä, vei hän sille maidon, kun se sähisi liiaksi Eliakselle, eikä Siivertti väsynyt katselemaan tuota levotonta laatikkoa, tuota kotia, joka kuhisi käpäliä.

Entä kanat sitten, joita hän päivittäin piti silmällä, kukko orhinharjoineen ja prameuksineen, kanat, jotka astuskelivat kaakotellen ja noukkivat hiekkaa tai yhtäkkiä kirkuivat tavattoman äkäisinä munimisen jälkeen.

Siinä oli nyt iso pässi. Pikku Siivertti oli oppinut tekemään hyvin vertailuja, mutta hän ei voinut sanoa pässistä, mikä roomalainen nenä sillä oli! Sitä hän ei voinut sanoa. Mutta Siivertti taisi parempaa: hän tunsi pässin karitsasta saakka ja ymmärsi sitä ja oli yhtä sen kanssa, sukulainen, kanssaluomus. Kerran oli mystillinen alkuvaikutelma häilähtänyt hänen aisteissaan, sitä hetkeä hän ei koskaan unohtanut: pässi kulki syöden metsässä, äkkiä nosti se päänsä, eikä enää pureskellut, seisoi vain ja katseli. Siivertti katsoi ehdottomasti samaan suuntaan — ei mitään merkillistä. Mutta silloin tunsi Siivertti itse jotakin merkillistä sisässään: — On aivankuin se katselisi Eedenin tarhaan! ajatteli hän.

Siinä olivat raavaat, joista lapset omistivat pari kappaletta kukin, suuria purjehtivia eläimiä, niin hyvänsävyisiä ja ystävällisiä, että ne milloin tahansa saatettiin tuoda sisälle pienten ihmislasten taputeltaviksi.

Siinä oli porsas, valkoinen ja perin tyytyväinen oloonsa, kun se oli hyvällä ruokolla, se kuunteli kaikkia ääniä, oli aivan koomillisen kärkäs ruualle, kutkuava ja hytkähtelevä kuin tyttö. Ja tuossa oli pukki — Sellanråssa oli aina vanha pukki, kun toinen pääsi päiviltään, otti toinen paikan. Ei ollut sen pukkimaisempaa naamaa kuin pukilla! Parhaillaan oli sillä useita vuohia holhouksessaan, mutta väliin kyllääntyi hän koko seurueeseensa ja heittäytyi pitkäkseen, miettiväisenä ja pitkäpartaisena, täydellisenä isä Aabrahamina. Mutta kesken kaiken ponnahti se taas ylös ja laukkasi vuohien jälkeen. Se jätti jälkeensä väkevän hajun.

Talon jokapäiväinen elämä kulkee kulkuaan. Kun joku harvinainen vieras, joka aikoo tunturin yli, kulkee ohi ja kysyy: — Hyvinkö täällä voidaan? niin vastaa Iisakki ja vastaa Inkeri: — Kyllä, kiitos vain kysymästä!

Iisakki tekee alituiseen työtä, hän kysyy almanakalta neuvoa kaikkiin töihinsä nähden, ottaa vaarin kuun vaihteista, sovitteleikse säätietojen mukaan, tekee työtä. Hän on saanut kuntoon sen verran tietä erämaan halki, että hän voi ajaa hevosella ja kärryillä kylälle, mutta useimmiten hän kuitenkin itse kantaa taakkoja, kuljettaen kutunjuustoja tai nahkoja ja kaarnaa ja tuohia ja voita ja munia, kaikki tavaroita, joita hän myi ja sai sijaan muita tavaroita. Hän ei aja useasti kesässä senkään vuoksi, että tie Breidablikista lähtien on niin huonossa kunnossa. Hän oli pyytänyt Brede Olseniakin auttamaan puolestaan tien kuntoon laittamisessa, ja Brede oli luvannut, mutta ei ollut koskaan pitänyt sanaansa. Niinpä ei Iisakki viitsi sitä enää kerjätä. Hän kantaa mieluummin taakkoja selässään. Ja Inkeri sanoo: Enpä ymmärrä, kuinka sinä jaksat tuollaista! Ja kyllä hän jaksoikin. Hänellä oli niin paksut, raskaat ja raudoitetut saappaat, joiden raksitkin oli kiinnitetty niittinauloilla — että oli vallan merkillistä, kuinka mies saattoi sellaisilla kävellä.

Eräällä kylämatkallaan tapaa hän rämeillä työmiehiä, jotka muuraavat kivialustoja ja pystyttävät sähkölennätinpylväitä. Osa miehistä on kylältä, Brede Olsenkin on joukossa, vaikka hän on asettunut tänne korpeen maanviljelystä harjoittamaan. Että hänellä on aikaa! ajattelee Iisakki.

Päällysmies kysyy Iisakilta, eikö hän halua myydä sähkölennätinpylväitä. — En. — Eikö hyvästäkään maksusta? — Ei. Iisakki oli jo tullut nokkelammaksi, hän osasi jo paremmin katsoa eteensä. Jos hän nyt myisi pylväitä, niin saisi hän vain vähän rahaa lisää, joukon taalareita, mutta hänellä ei olisi enää metsää, mitä etua siitä olisi? Itse insinööri tulee paikalle esittämään saman pyynnön, mutta Iisakki epää. — Meillä on kyllä pylväitä, sanoo insinööri, mutta olisi helpompi ottaa niitä sinun metsästäsi ja säästyä pitkältä kuljetukselta. — Minulla on liian vähän metsää ja tukkeja itselläni, sanoo Iisakki, minun pitäisi saada pystyyn pieni saha ja sahata niitä, minulla ei ole latoa, minulla ei ole rakennuksia.

Nyt sekaantuu Brede Olsen keskusteluun ja sanoo: — Olisinpa sinun sijassasi Iisakki, niin myisin pylväät. — Tuo varsin pitkämielinen Iisakki kävi hieman tuimaksi katsahtaessaan Bredeen ja vastasi: — Sen kyllä uskon. — Mitenkä niin? kysyy Brede. — Mutta minä en olekaan sinun laisesi, sanoi Iisakki.

Joku työmiehistä virnisti hieman tämän vastauksen johdosta.

Niin, Iisakilla oli erikoinen syy antaa hieman naapuriaan nenälle, hän oli juuri tänään nähnyt kolme lammasta Breidablikin maalla ja yhden niistä Iisakki tunsi, saman lattakorvan, joka Ullan aikana oli kadonnut. Antaa Breden pitää lampaan, ajatteli hän jatkaessaan matkaansa, antaa Breden ja hänen vaimonsa rikastua lampaalla!

Ja saha oli myöskin alituiseen hänen ajatuksissaan, olipa hän jo viime talvikelin aikana ajanut kotiin suuren sirkkelilevyn ja välttämättömät rautaosat, jotka kauppias oli hankkinut hänelle Trondhjemista. Nyt olivat nämä koneosat hänen aitassaan pellavaöljyllä siveltyinä, etteivät ruostuisi. Jonkun sulkulaitteeseen tarvittavan hirren oli hän myös ajanut kotiin, hän saattoi alottaa rakentamisen milloin tahansa, mutta hän lykkäsi sitä. Hän ei sitä ymmärtänyt, oliko hänen alotekykynsä herpoutunut? Muille se ei olisi ollut mikään ihme, mutta hänelle itselleen se oli vallan uskomatonta. Oliko hän tullut pyörälle päästään? Hän ei ollut ennen välttänyt työtä, mutta hän oli kai muuttunut senjälkeen kun hän oli rakentanut myllyn pieneen koskeen. Hänellä oli tarjona apua kylästä, mutta hän tahtoi taas koettaa yksin, ryhtyä työhön jonakin päivänä, Inkeri sai olla hänelle apuna.

Hän puhui siitä Inkerille: — Hm. Kunpa jonakin päivänä ehtisit vähän auttaa minua siinä asiassa! — Inkeri ajatteli asiaa: — Niin, jos minulle sopii. Oletko aikonut rakentaa sahan? — Se on vakaa aikomukseni. Olen sen jo tuuminut päässäni. — Onko se pahempi kuin mylly? — Paljon pahempi, kymmenen kertaa pahempi, kehui Iisakki. Hyvänen aika, tässähän täytyy kaiken sopia yhteen pienintä piirtoa myöten ja sirkkeli pyörii keskessä. — Kunpa siitä vain suoriutuisit! sanoi Inkeri ajattelemattomuudessaan. — Iisakki otti hieman itseensä näistä sanoista ja vastasi: — Sittenpähän nähdään. — Etkö voi saada jotakin osaavaa miestä avuksesi? kysyy Inkeri. — En. — No sitten et siitä suoriudu, sanoi Inkeri ja pysyi päätöksessään.

Iisakki kohotti hiljaa käden tukkaansa, oli aivankuin karhu olisi nostanut käpäläänsä. — Sitähän minä juuri pelkäsin: etten siitä suoriutuisi, sanoi hän, siksi olisin halunnut hieman apua sinulta, joka ymmärrät asioita, sanoi hän. — Tässä karhu todellakin osasi oikeaan, mutta se ei sukeutunut hänelle miksikään voitoksi, Inkeri nakkasi niskojaan ja heittäytyi nurjaksi ja kieltäytyi auttamasta. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Pitäisikö minun seista polvia myöten virrassa ja menettää terveyteni? Ja kenen luulet sitten neulovan koneella ja hoitavan elukoita ja huoltavan taloutta ja kaikkea? — Eiei, sanoi Iisakki.

Mutta olisihan hän tarvinnut apua ainoastaan neljän kulmapylvään pystyttämisessä ja kahden keskipylvään asettamisessa sivuseinille, ei muuta! Oliko Inkeri sisimmässään tullut niin mutkalliseksi pitkän kaupungissa olonsa aikana?

Seikka oli se, että Inkeri oli paljon muuttunut eikä enää ajatellut niin vakaasti heidän yhteishyväänsä kuin omaa itseään. Hän oli ottanut kartat ja rukin ja kangaspuut käytäntöön, mutta hän neuloi paljoa mieluummin ompelukoneella, ja kun seppä oli takonut hänelle silitysraudan, oli hän täysin valmis toimimaan ammattitaitoisena neulojana. Se oli hänen kutsumuksensa. Alkajaisiksi neuloi hän pari hametta pikku Leopoldiinalle, Iisakista ne olivat kauniita ja hän ylisti niitä ehkä vähän liikaakin, Inkeri huomautti, ettei se vielä ollut mitään siihen nähden, mitä hän osasi. — Mutta ne ovat liian lyhyitä, sanoi Iisakki. — Sellaisia käytettiin kaupungissa, vastasi Inkeri, niin ettet sinä sitä ymmärrä. — Iisakki oli mennyt liian pitkälle ja antanut toiveita jonkinlaisesta kankaasta hänelle itselleen, Inkerille itselleen. — Päällystakkikangastako? kysyi Inkeri. — Niin, tai mitä tahdot. — Inkeri halusi päällystakkikangasta ja kuvaili, minkälaista sen piti olla.

Mutta kun hän oli neulonut päällystakin, täytyi hänen myöskin saada näyttää sitä ja siksi seurasi hän poikien mukana kylälle, kun ne piti panna kouluun. Eikä tämä matka mennyt hukkaan, se jätti jälkensä.

Ensiksi ajoivat he Breidablikin ohi, ja Breidablikin emäntä ja hänen lapsensa tulivat ulos katsomaan matkustajia. Siinä istuivat Inkeri ja molemmat pojat ja ajoivat herrasväkenä, ja pojat olivat matkalla kouluun ja Inkeri istui siinä päällystakissa. Breidablikin emännän lävitse sähähti käärme kun hän tämän näyn näki, ilman päällystakkia hän saattoi olla, eihän hän, Herra paratkoon, ollut narrimainen; mutta hänellä oli itsellään lapsia, suuri tyttö Barbro, häntä lähin Helge, ja Katri, kaikki kouluiässä. Luonnollisestikin oli kaksi vanhinta ollut koulussa heidän kylässä asuessaan, mutta kun perhe muutti rämeille, tänne syrjäiseen Breidablikiin, tuli lapsista taas pakanoita.

— Onko sinulla ruokaa pojille? kysyy vaimo. — Ruokaako? Etkö näe tätä kistua? Se on minun matkakistuni, jonka toin kotia tullessani, se on täynnä ruokaa. — Mitä sinulla on mukana? — Mitäkö minulla on mukana? Minulla on läskiä ja lihaa keittoruuaksi ja voita ja leipää ja juustoa kuivaksi ruuaksi. — Onpa siellä suuremmeistä korvessa! sanoi vaimo, ja hänen kalpeat lapsiraukkansa kuuntelivat sekä silmin että korvin puhetta noista hyvistä ruuista. Mistä saat asunnon heille? kysyi hän. — Sepältä. — Vai niin, sanoi vaimo. Minun lasteni pitäisi nyt myös tulla kouluun, he saavat asunnon nimismiehen luona. — Vai niin, sanoi Inkeri. — Tai tohtorin tai pastorin luona. Tuo Brede se on niin hyvä tuttu kaikkien isoisten kanssa. — Silloin korjasi Inkeri päällystakkinsa poimuja ja sai joitakin mustia silkkitupsuja edullisesti esiin. — Mistä olet saanut tuon kapan? kysyi vaimo, toitko sen mukanasi? — Olen neulonut sen itse. — Johan minä sanoin, teillä on siellä metsänkorvessa tavaraa ja ruokaa ihan yltäkyllin!

Kun Inkeri ajoi edelleen, tunsi hän itsensä ylpeäksi ja iloiseksi, ja kun hän tuli kylään, esiintyi hän ehkä hieman liian suurellisesti, ainakin harmitti nimismies Heyerdahlin rouvaa se, että hänellä oli yllään kappa: Sellanrån emäntä unohti, mikä hän oli, unohti, mistä hän oli tullut kuuden vuoden oleskelun jälkeen! Mutta Inkeri sai joka tapauksessa näytetyksi päällystakkiansa, eikä kauppiaan vaimolla, eikä sepän vaimolla, eikä opettajan vaimolla ollut mitään sitä vastaan, että hekin olisivat saaneet samanlaisen kapan, mutta he tahtoivat vielä odottaa.

Ei kulunut kauan, ennenkuin Inkerin luona alkoi käydä vieraita. Joitakuita vaimoja tunturin toiselta puolen tuli uteliaisuudesta, Ulla oli kai vasten tahtoansakin tullut maininneeksi hänestä vähän yhdelle ja toiselle, tulijat toivat tullessaan paljon uutisia Inkerin kotiseudulta, siitä hyvästä kestittiin heitä ja he saivat katsella ompelukonetta. Nuoria tyttöjä tuli parittain meren puolelta, kyliltä, kysymään Inkeriltä neuvoa: oli syksy, he olivat säästäneet itselleen kangasta ja nyt piti Inkerin neuvoa heille suuren maailman muotia ja silloin tällöin leikata kangas. Inkeri virkistyi näiden käyntien kautta, kukoisti, oli hyväntahtoinen ja avulias ja sitäpaitsi taitava ammatissaan, niin että hän muitta mutkitta osasi leikata; toisinaan hän neuloi pitkät ompeleet koneella ilmaiseksi ja antoi tytöille kankaat takaisin noilla herttaisen leikillisillä sanoilla: — No, nyt voit itse neuloa napit kiinni!

Myöhemmin syksyllä sai Inkeri kutsun tulla kylään ompelemaan isoisille. Sitä hän ei voinut, hänellä oli väkensä ja karjansa ja kotiaskareensa, eikä hänellä ollut piikaa. — Mitä hänellä ei ollut? — Piikaa!

Hän sanoi Iisakille: — Kun minulla olisi apua, niin voisin enemmän neuloa. — Sitä ei Iisakki ymmärtänyt: Apua? — Niin, talousapua, piika. — Silloin kai asia selvisi Iisakille, koska hän myhäili ruostepartaansa ja otti sen pilaksi: — Niin, meillä pitäisi olla piika, sanoi hän. — Kaikilla emännillä kaupungissa on piika, sanoi Inkeri. — Vai niin, sanoi Iisakki.

Kas, Iisakki ei enää ollut niin leppeä ja iloinen, ei niin myöntyvä, sillä nyt oli hän alkanut pystyttää sahaa ja se oli vienyt paljon aikaa, hän ei voinut pitää pylvästä yhdellä kädellä, ohjata vipevää toisella kädellä ja samalla kiinnittää vinolankkuja, mutta nyt kun pojat tulivat kotiin koulusta, kävi se paremmin, noista siunatuista pojista oli suuri hyöty, varsinkin oli Siivertti merkillisen tanakka poika nauloja lyömään, mutta Elias pystyi parhaiten luotaamaan narulla. Viikon kuluttua oli Iisakki poikineen todellakin saanut nurkkapylväät pystytetyiksi ja kiinnitetyiksi paksuilla vinolankuilla. Suuri työ oli tehty.

Se kävi — kaikki kävi. Mutta Iisakki alkoi iltaisin tuntea väsymystä, mistä se nyt lie tullutkin. Ei ollut vain kysymys sahan rakentamisesta ja sillä hyvä, kaikki muukin oli tehtävä. Heinä oli ladossa, mutta vilja tuleentui parhaillaan, nyt piti se pian leikattaman ja kuivattaman, perunat piti myös pian otettaman maasta. Mutta Iisakilla oli pojista mainio apu. Hän ei kiittänyt heitä, se ei kuulunut heikäläisen kansan tapoihin, mutta hän oli heihin erinomaisen tyytyväinen. Joskus istahtivat he hetkeksi kesken kiireen ja puhelivat keskenään, isä saattoi silloin melkein täydellä todella neuvotella poikiensa kanssa, mihin ensin ryhdyttäisiin ja mihin sitten. Ne olivat pojille suuria hetkiä ja he oppivat ajattelemaan tarkasti ennenkuin puhuivat, etteivät erehtyisi. — Olisipa hullua, jollemme saisi sahaa katon alle ennen syyssateita, sanoi isä.

Kunhan vain Inkeri olisi ollut sellainen kuin entisinä päivinä! Mutta Inkeri ei, paha kyllä, ollut enää niin luja terveydeltään kuin ennen, kuten odottaa saattoikin tuon pitkäaikaisen sisälläolon jälkeen. Että hänen mielensä oli muuttunut, se oli toinen seikka, hän oli tullut niin ajattelemattomaksi, aivankuin matalammaksi, kevytmielisemmäksi. Hän sanoi lapsesta, jonka hän oli kuristanut: — Olinpa minä otus, hänen huulensahan olisi voinut neuloa, niin ettei minun olisi tarvinnut häntä tappaa! — Eikä hän koskaan mennyt metsään pienelle haudalle, jonka hän kerran oli paljain käsin laittanut ja ristillä varustanut.

Mutta Inkeri ei ollut mikään ihmispeto, hän piti yhä hyvää huolta toisista lapsistaan, vaihtoi heille vaatetta, neuloi heille uusia, saattoi istua myöhään yöhön neulomassa heille pukimia. Hänen unelmansa oli, että heistä tulisi jotakin suurta.

Niin tuli vilja kuivatuksi, niin saatiin peruna otetuksi maasta. Niin tuli talvi. Mutta saha ei tullutkaan katon alle syksyksi, sille ei mitään mahtanut, se ei ollut elinkysymys. Ensi kesä kyllä neuvon toisi.

XIII

Ja talvella oli tavalliset puuhat halkojen vedossa ja työ- ja ajokalujen kuntoon laittamisessa, ja Inkeri hoiti taloutta ja ompeli. Pojat olivat taas kylällä koulussa. Heillä oli talvisin ollut yhteisesti pari suksia ja niillä he tulivat hyvästi toimeen niinkauan kun olivat kotona: toinen seisoi ja odotti niinkauan kuin toinen hiihti tai seisoi toinen toisen takana suksilla. He tulivat siten hyvin toimeen, he eivät paremmasta tienneet, niin alkuperäisiä he olivat. Mutta kylässä olivat olot suuremmat, koulussa oli vilisemällä suksia, Breidablikin lapsillakin näkyi olevan kullakin omat suksensa. Iisakin täytyi niin ollen saada tehdyksi uudet sukset Eliakselle, niin Siivertti sai pitää yksinään vanhat.