Part 10

Iisakki teki enemmänkin, hän puetti pojat uudelleen ja antoi heille lujat saappaat. Mutta kun se oli tehty, meni Iisakki kauppiaalle ja tilasi sormuksen. — Sormuksen? kysyi kauppias. — Niin, sormuksen. Olen käynyt niin ylpeäksi, että tahdon antaa vaimolleni sormuksen. — Pitäisikö sen olla hopeasormus vai kultasormus vai vaan messinkisormus, joka on riippunut kultasavussa? — Sen pitää olla hopeasormus. — Kauppias ajatteli kauan asiaa: — Koska kerran sitä puuhaat Iisakki ja koska tahdot lahjoittaa vaimollesi sormuksen, josta hänet voit tuntea — niin osta nyt kultasormus! — Mitä! sanoi Iisakki äänekkäästi. Mutta hän oli varmasti sisimmässään ajatellut kultasormusta.

He punnitsivat asiaa joka puolelta ja saivat sen jonkinlaiseen päätökseen, Iisakki mietti ankarasti ja ravisti päätään, hänestä oli juttu pulmallinen, mutta kauppias ei tahtonut tilata muuta kuin kultasormuksen. Kun Iisakki palasi kotia päin, oli hän itse asiassa iloinen päätöksestään, mutta samalla hän kauhistui niitä menoja, joita rakastuminen saattoi tuoda tullessaan.

Oli tasaisen luminen talvi ja kun uudenvuoden tullen tuli hyvä keli, alkoivat miehet vetää kylästä sähkölennätinpylväitä rämeille ja sijoittivat niitä määrättyjen välimatkojen päähän. He ajoivat monilla hevosilla Breidablikin ohi, ajoivat Sellanrån ohi — sitten kohtasivat he hevosmiehiä, jotka ajoivat pylväitä toiselta puolen tunturia, ja niin oli koko linja täydellinen.

Niin kului elämä päivästä päivään ilman suuria tapahtumia. Mitäpä saattoi tapahtua? Keväällä alkoi sähkölennätinpylväiden pystytys, Brede Olsen oli taas mukana, vaikka hänellä oli kevättyöt tehtävänä talossaan. Että hänellä on aikaa! ajatteli kai Iisakki taas.

Iisakilla itsellään oli tuskin aikaa syödä ja nukkua, täpärällä oli, että hän sai kevättyöt ajoissa tehdyksi, hänen maansa oli jo laajentunut siksi suureksi.

Mutta maatöiden väliajalla sai hän kuitenkin sahan katon alle ja saattoi aloittaa koneiston paikoilleen asettamista. Se ei ollut tuo hänen aikaansaannoksensa mitään ihmeen hienoa puutyötä, mutta jättimäisen lujaa, ja se seisoi siinä ja tuotti hyötyä, saha kävi, saha halkoi; Iisakki oli käyttänyt silmiään ollessaan kylällä sahassa ja pannut muistiinsa. Se oli herttainen, pieni sahalaitos, tuo hänen rakentamansa, mutta hän oli siihen tyytyväinen, hän piirsi oven päälle vuosiluvun ja puumerkkinsä.

Ja kesällä tapahtui sitten kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa Sellanråssa.

Sähkölennätintyömiehet olivat nyt ehtineet niin pitkälle korpeen, että ensimmäiset ryhmät ehtivät jo taloon eräänä iltana ja pyysivät yösijaa. He saivat maata ladossa. Sitä mukaa kuin päivät kuluivat, saapui uusia ryhmiä, he saivat kaikki suojaa Sellanråssa, työ edistyi talon ohitse, mutta miehet tulivat yhä latoon makaamaan. Eräänä lauvantai-iltana tuli insinööri maksamaan palkkoja.

Kun Elias näki insinöörin, alkoi hänen sydämensä pamppailla ja hän luikki ulos ovesta, jottei joutuisi tilille värikynästä. Ne olivat ankaria hetkiä, eikä Siiverttikään tullut ulos, että hän olisi saanut hieman tukea! Elias hiipi aivankuin kalpeana varjona seinävieriä, vihdoin hän sai käsiinsä äidin ja lähetti sanan Siivertille. Ei ollut muuta neuvoa.

Siivertti otti asian kevyemmin, häntä ei liioin painostanut syyllisyyden taakka. Veljekset istuutuivat turvalliseen paikkaan ja Elias sanoi: — Kunpa sinä tahtoisit ottaa sen syyksesi! — Minäkö? sanoi Siivertti. — Sillä sinä olet niin paljon pienempi, ei hän sinulle mitään tee. — Siivertti ajatteli asiaa ja näki veljen olevan hädässä, se hiveli myös hänen itserakkauttaan, että Elias pyysi häneltä apua. — Voisinhan minä sinua auttaa, sanoi hän miehevästi. — Tee se! huudahti Elias ja antoi muitta mutkitta veljelle sen pätkän, mikä värikynästä oli jäljellä. Saat pitää sen omanasi! sanoi hän.

Heidän piti mennä jälleen yhdessä sisälle, mutta Eliaksella oli jotain tekemistä sahalla, sanoi hän, tai oikeastaan myllyssä, sanoi hän, hänen piti käydä siellä jotakin katsomassa, se veisi aikaa, hän ei sieltä aivan heti pääsisi palaamaan. Siivertti meni yksin sisälle.

Siellä istui insinööri ja maksoi palkkoja seteleissä ja hopearahoissa, ja kun hän oli saanut palkat maksetuiksi, sai hän Inkeriltä juodakseen maitoa kannusta ja lasista ja hän oli siitä kiitollinen. Sitten jutteli hän pikku Leopoldiinalle ja kun hän näki piirustukset seinähirsissä, kysyi hän heti, kuka oli mestaroinut, sinäkö? kysyi hän Siivertiltä. Insinöörin piti kai vähän miellyttää talon väkeä kiitollisuuden osoitukseksi vieraanvaraisuudesta, hän ilahutti äitiä kiittämällä piirustuksia, Inkeri puolestaan antoi tarkat selitykset: piirustajia oli ollut kaksi, hänen molemmat poikansa. Heillä ei ollut ollut paperia, ennenkuin hän oli tullut kotia ja tuonut sitä, niinpä olivat he tuhrineet seinät. Mutta hänellä ei ollut sydäntä pestä niitä. — Antaa niiden olla, sanoi insinööri. Paperia? sanoi hän ja otti esille joukon suuria arkkeja: Siinä on, piirtäkää nyt, kunnes tulen seuraavan kerran! Miten on lyijykynien laita? — Siivertti näytti muitta mutkitta lyijykynän pätkää, miten pieni se oli. Hän sai uuden alkamattoman värikynän: — Piirusta tuolla! Mutta tee mieluummin hevonen punaiseksi ja pukki siniseksi. Eikö totta, ettet ole nähnyt sinisiä hevosia?

Niin matkusti insinööri.

Samana iltana tuli kylältä muuan mies laukkuineen, hän jakoi työmiehille muutamia pulloja ja läksi taas takaisin. Mutta hänen mentyään ei Sellanråssa enää ollutkaan niin hiljaista, vetopeli soi, puhuttiin ja laulettiin äänekkäästi ja pistettiin tanssiksikin pihamaalla. Muuan työmiehistä halusi saada Inkeriäkin pyörimään, ja Inkeri — kukapa häntä käsitti, hän naurahti ja tanssi tosiaankin muutamia kierroksia. Kun hän lopetti, tahtoivat useat tanssittaa häntä ja hän tanssikin aika lailla.

Kukapa käsitti Inkeriä! Hän tanssi ehkä ensimmäistä onnellista tanssiaan elämässä, kolmekymmentä miestä tavoitteli ja kiihkeästi ahdisti häntä, hän oli yksin, ainoa valittavana, kukaan ei häntä tunkenut tieltään. Ja miten nuo juurevat sähkölennätinmiehet nostelivatkaan häntä! Miksi ei tanssisi? Elias ja Siivertti nukkuivat kuin tukit kamarissa ja pikku Leopoldiina oli ylhäällä ja katseli ihmeissään äidin hyppyä.

Iisakki oli tällä välin ollut pellolla koko ajan illallisen jälkeen ja kun hän tuli kotia käydäkseen levolle, tarjottiin hänelle pulloa ja hän ryyppäsikin hieman. Hän istuutui ja katseli tanssia Leopoldiina sylissään. — No nyt saat pyöriä! sanoi hän hyväntahtoisesti Inkerille, saatpa nyt käyttää jalkojasi! sanoi hän.

Mutta hetken kuluttua lopetti soittoniekka soittonsa ja tanssi oli lopussa. Työmiehet valmistautuivat lähtemään kylään viettääkseen siellä lopun yötä ja koko huomisen päivän ja tullakseen vasta maanantaiaamuna takaisin. Pian oli Sellanrå taas yhtä hiljainen kuin ennenkin, pari vanhempaa miestä vain jäi jäljelle mennen latoon nukkumaan.

Iisakki katseli ympärilleen etsien Inkeriä, jotta tämä veisi Leopoldiinan sisälle nukkumaan, mutta kun hän ei nähnyt häntä missään, kantoi hän itse lapsen sisälle vuoteeseen. Hän pani itsekin levolle.

Yöllä heräsi hän, eikä Inkeri ollut sisällä. Onko hän läävässä? ajatteli hän, nousi ylös ja meni läävään. — Inkeri? kysyi hän. Ei vastausta, elukat nostivat päätään ja katsoivat häneen, kaikki oli hiljaista. Vanhasta tottumuksesta laski hän karjan, laski pikku elukatkin, yhdellä lampaalla oli tapana usein maata ulkona — nyt se oli taas ulkona. — Inkeri? kysyi hän. Ei vastausta nytkään. Ei kai hän nyt ole mennyt kylälle saakka mukaan? ajatteli hän.

Kesäyö oli valoisa ja lämmin, Iisakki istui hetken portailla, sitten nousi hän ja lähti metsään etsimään lammasta. Hän löysi Inkerin. Inkeri täällä? Inkeri ja vielä eräs toinen. He istuivat kanervikossa ja Inkeri pyöritti miehen lierihattua etusormellaan, he juttelivat keskenään, Inkeriä kai tavoiteltiin taas.

Iisakki kähmi hiljakseen heitä kohden, Inkeri kääntyi ja näki hänet, hän lysähti kasaan kuin riepu, tupertui rinnoilleen, pudotti hatun, lyykähti lamaan. — Hm. Tiedätkö, että lammas on taas poissa? sanoi Iisakki. Mutta sitä et kyllä sinä tiedä! sanoi hän.

Nuori sähkölennätintyömies poimi lakkinsa ja alkoi sivuttain poistua: — Minun kai pitää lähteä toisten jälkeen, sanoi hän, ja hyvää yötä, sanoi hän ja meni. Ei kukaan vastannut.

— No, istutko sinä täällä! sanoi Iisakki. Aiotko istua täällä?

Hän alkoi kulkea kotia päin. Inkeri pääsi polvilleen, pääsi jaloilleen ja lähti jäljessä, niin he kulkivat, mies edellä, vaimo perässä, sanaakaan sanomatta. He tulivat kotia.

Inkeri oli kai jo ehtinyt tointua, kyllä hän itsensä pelasti: — Sitä lammastahan minä juuri menin etsimään, sanoi hän, minä näin, että se oli poissa. Sitten tuli se mies ja auttoi minua etsinnässä. Me olimme tuskin istuutuneet, kun tulit. Minne sinä menet?

— Minäkö? Pitänee etsiä elukkaa.

— Ei, sinun pitää käydä levolle. Ja jos joku etsii sitä vielä, niin minä sen teen. Sinun pitää käydä levolle, sinä tarvitset sitä. Mutta voihan lammas maata ulkonakin, onhan se ennenkin maannut.

— Ja joutua petojen ruuaksi! sanoi Iisakki ja meni.

— Älä hulluttele! huudahti Inkeri ja tarttui häneen. Sinä tarvitset lepoa. Minä menen.

Iisakki antoi myöten. Eikä hän halunnut, että Inkerikään enää etsisi lammasta. He menivät molemmat sisälle.

Inkeri katsasti lapsia, kävi kamarissa poikia katsomassa, esiintyi aivankuin hän olisi ollut ulkosalla mitä luvallisimmilla asioilla, eipä paljoa puuttunut, ettei hän hieman hyvitellen kohdellut Iisakkia, aivankuin hän olisi odottanut tänä iltana vähemmän rakkautta kuin koskaan ennen — sillä nyt oli Iisakki saanut täyden selityksen. Mutta Iisakki ei ollutkaan niin nopea käänteissään, hän olisi mieluummin nähnyt, että Inkeri olisi ollut syvästi suruissaan ja suunniltaan katumuksesta. Sitä olisi hän mieluummin suonut näkevänsä. Mitäpä merkitsi se vähäinen, että hän lysähti kasaan metsässä, se vähäinen hämmennys, mihin hän joutui, kun Iisakki yllätti hänet — mitäpä se merkitsi, kun se niin pian meni ohitse!

Hän ei ollut seuraavanakaan päivänä, sunnuntaina leppeä, vaan kuljeskeli katsomassa sahaa ja katsomassa myllyä ja katsomassa maita poikien kanssa tai yksinään. Kun Inkeri erään kerran aikoi lyöttäytyä joukkoon, meni Iisakki tiehensä: — täytyy mennä virtaa ylöspäin katsomaan jotakin, sanoi hän. — Jokin hänen mieltään kalvoi, mutta hän salasi sen, eikä hiiskunut mitään. Iisakissa oli jotakin suurta, samantapaista kuin Israelissa, luvattua ja petettyä, mutta kylläkin uskovaa.

Maanantaina oli mieliala jo keveämpi ja sitä mukaa kuin päivät kuluivat, alkoi tuon harmillisen lauvantaiyön vaikutelma haihtua. Aika korjaa kaiken: sylky ja sade, uni ja ruoka parantaa kaikki haavat. Iisakin ei ollut käynyt kaikkein hulluimmin, hän ei edes varmasti tiennyt, oliko häntä petetty, hänellä oli sitäpaitsi paljon muuta ajateltavaa, juuri nyt piti heinänteko alettaman. Ja kaiken lisäksi oli sähkölennätinkin pian valmis, jolloin taas vallitsisi rauha talossa. Leveä, valoisa maantie kävi halki metsän ja pylväitä lankoineen oli ylös tunturille saakka.

Seuraavan lauvantain palkanmaksuajaksi, joka olikin viimeinen, laittautui Iisakki pois kotoa, hän tahtoi itse niin. Hän lähti kylään voita ja juustoa viemään ja palasi takaisin maanantaita vasten yöllä. Kaikki työmiehet olivat lähteneet ladosta, melkein kaikki, viimeinen mies asteli talosta pussi seljässä, melkein viimeinen mies. Ettei vielä ollut täysin turvallista, sen huomasi Iisakki rasiasta, joka vielä oli ladossa; missä sen omistaja oli, sitä hän ei tiennyt, ei tahtonut tietää, mutta lierihattu rasian päällä oli harmillinen todistuskappale.

Iisakki paiskasi rasian pihalle ja paiskasi hatunkin pihalle ja lukitsi ladon. Sitten meni hän talliin ja kurkisteli ulos ikkunasta. Antaa rasian olla siellä, ajattelee hän varmaan, ja antaa hatun olla siellä, olkootpa kenen tahansa, hän on kelmi ja viis minä hänestä, ajattelee hän varmaan. Mutta kun hän nyt tulee rasiataan ottamaan, niin menee Iisakki ulos ja tarttuu häntä vähän käsivarteen ja sinervöittää sitä. Ja mitä pellolle heittämiseen tulee, niin saa hän tuta senkin!

Sitten lähti Iisakki tallista läävään ja kurkisteli sieltä, eikä hänellä ollut lepoa missään. Rasia oli sidottu narulla, raukalla ei ollut edes lukkoa siihen ja naru oli irtautunut — oliko Iisakki tarttunut liian kovakouraisesti rasiaan? Miten lie ollutkaan, mutta hän ei ollut enää aivan varma, oliko hän menetellyt oikein. Hän oli vastikään nähnyt kylämatkallaan uuden haravansa, jonka hän oli tilannut, mainion koneen, pyhimyskuvan, niin, se se oli, tuo uusi tulokas. Mahtoikohan nyt siunaus sitä seurata. Se korkeampi mahti, joka ohjasi ihmisten askeleita, tarkasteli kai parhaillaan häntä, ansaitsiko hän siunausta vai ei, Iisakki askarteli aina korkeampien voimien kanssa, olipa hän nähnyt omin silmin Jumalan metsässä eräänä syysyönä, hän oli merkillinen näkemään.

Iisakki meni ulos pihalle ja seisoi rasian vieressä. Hän mietti, hän työnsi hatun toiselle korvalle ja raapi päätänsä ja näytti hurjalta ja uhkamieliseltä, näytti espanjalaiselta. Mutta näin mahtoi hän siinä ajatella: — Ei, tässä minä seison ja olenpa kaikkea muuta kuin kunnon ihminen, mainio ihminen, koira minä olen! Niin köytti hän narun rasian ympäri, otti ylös hatun ja kantoi kaikki takaisin latoon. Nyt se oli tehty.

Kun hän lähti ladosta ja kulki myllylle päin, pois pihamaalta, pois kaikesta, eikö seissyt Inkeri tuvan ikkunassa. No niin, antaa hänen seista missä haluaa, muuten makasi hän kai sängyssä, missäpä muualla hän olisi? Mutta entisinä päivinä, ensimmäisinä viattomina vuosina täällä uutisviljelyksellä, silloin ei Inkerillä ollut lepoa eikä rauhaa, vaan oli hän ylhäällä ja odotti häntä, kun hän oli tulossa kylältä. Nyt olivat asiat muuttuneet, kaikki oli muuttunut. Niinkuin silloinkin, kun hän antoi hänelle sormuksen — olisiko enää voinut huonommin luonnistaa? Iisakki oli ollut tavattoman säyseä, eikä ollut puhunut mitään kultasormuksesta: — Eihän se juuri mikään ole, mutta voithan sen panna sormeesi ja koettaa sitä! — Onko se kultaa? kysyi Inkeri. — On, mutta eihän se suuri ole, sanoi Iisakki. — Onpas! oli hänen tarkoituksensa vastata, mutta hän vastasi: — Ei, ei, päinvastoin niin suuri, mutta. — Voithan käyttää sitä toisena oljenkortena, sanoi Iisakki lopuksi apeana.

Mutta Inkeri oli kyllä kiitollinen sormuksesta ja piti sitä oikeassa kädessä ja välkytteli sitä neuloessaan; ja silloin tällöin saivat kylältä tulleet tytöt koetella sitä ja pitää sitä vähän aikaa sormessaan, kun he tulivat hänen luokseen neuvoa kysymään. Eikö sitten Iisakki ymmärtänyt, että Inkeri oli tavattoman ylpeä sormuksesta!...

Mutta yksinäiseksi kävi myllyssä istuminen ja kosken kohinan kuunteleminen yön pitkään, Iisakki ei ollut mitään hullutuksia tehnyt, eikä hänen tarvinnut piileskellä. Niin läksi hän myllystä ja kulki peltoja pitkin ylös kotiansa, tupaan. —

Ja nyt kävi Iisakki noloksi, tosiaankin, iloiseksi ja noloksi. Brede Olsen istui siellä, naapuri, eikä kukaan, muu, hän istui siellä ja hörppi kahvia. Inkeri oli ylhäällä, he istuivat siellä vain kahden ja juttelivat ja joivat kahvia. — Siinähän se Iisakki on! sanoi Inkeri ystävällisellä äänellä ja nousi ja kaasi hänellekin kupin. — Hyvää iltaa! sanoi Brede ja oli yhtä ystävällinen.

Iisakki huomasi kyllä, että Brede oli ollut viettämässä erojaisia sähkölennätintyömiesten kanssa, hän näytti perin väsyneeltä, mutta se ei tehnyt mitään, hän oli hymyilevä ja ystävällinen. Luonnollisestikin kerskaili hän hieman: oikeastaan ei hänellä olisi ollut aikaa tähän sähkölennätintyöhön, hänellähän oli talonsa; mutta hän ei ollut voinut kieltäytyä, kun insinööri oli niin kovin häntä halunnut. Ja niin oli se johtanut myöskin siihen, että Breden oli pitänyt ottaa vastaan linjan tarkastajan toimi. Se ei suinkaan ollut palkan vuoksi, kylällä saattoi Brede ansaita monta kertaa enemmän, mutta hän ei ollut tahtonut panna vastaan. Niin oli hän saanut pienen, kiiltävän koneen seinälleen, se. oli varsin mukava, melkein sähkölennätin.

Iisakki ei parhaalla tahdollaankaan voinut kantaa kaunaa tätä pienkerskuria ja laiskuria kohtaan, siksi keveäksi kävi hänen mielensä, kun hän tapasi kotoaan naapurinsa eikä vierasta. Iisakilla oli talonpojan tasapainoisuus, hänen niukat tunteensa, hänen vankkumattomuutensa, hänen hitautensa, hän jutusti Breden kanssa ja nyökkäili hänen pintapuolisuudelleen. — Eikö sinulla ole vielä kahvia Bredelle? kysyi hän Inkeriltä. Ja Inkeri kaasi.

Inkeri kertoi sitäpaitsi insinööristä, hän oli verrattoman hyväntahtoinen mies, hän oli katsellut pikku poikien piirustuksia ja kirjoituksia ja nyt tahtoi hän ottaa Eliaksen luokseen, sanoi hän. — Ottaa hänet luokseen? kysyi Iisakki. — Ottaa hänet kylään. Hän halusi hänet kirjoittamaan itselleen, konttoristiksi konttoriinsa, niin paljon piti hän hänen piirustuksistaan ja kirjoituksistaan. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Niin, mitä ajattelet? Hän käyttäisi hänet rippikoulussakin. Minusta se on vallan paljon. — Niin minustakin! sanoi Brede. Ja niin paljon tunnen minä insinööriä, että kun se mies sanoo sellaista, niin tarkoittaa hän täyttä totta. — Meillä ei ole Elias liikaa täällä maatöissä, sanoi Iisakki.

Näitä sanoja seurasi pieni, ikävä äänettömyys. Luonnollisestikaan ei Iisakin päätä kannattanut käännyttää. — Kun nyt poika itse tahtoo päästä eteenpäin! sanoi Inkeri vihdoin, ja kun hänellä on kykyä tulla joksikin! sanoi hän. — Taas äänettömyyttä. Mutta nyt sanoi Brede hymyillen: — Insinöörihän olisi tahtonut ottaa yhden minun lapsistani! minulla niitä on kylliksi. Mutta vanhin on Barbro ja hän on tyttö. — Niin, Barbro on hyvä kyllä, virkkoi Inkeri ollakseen kohtelias. — Niin, eihän häntä mikään vaivaa, sanoi Bredekin, hän on kyllä kelpaava, hän menee nyt nimismiehelle olemaan. — Meneekö hän nimismiehelle? — Eikö minun olisi pitänyt luvata! Nimismiehen rouva kun sitä minulta niin pyysi. —

Oli jo aamupuoli ja Brede laittaitui lähtemään. — Minulla on rasia ja hattukin teidän ladossanne, sanoi hän. Jolleivät miehet vaan ole ottaneet mukaansa kaikkia, sanoi hän kujeillen.

XIV

Ja aika kului.

Tietystikin joutui Elias kaupunkiin, Inkeri ajoi sen lävitse. Hän oli siellä ensin yhden vuoden, sitten kävi hän rippikoulun, minkä jälkeen hän vakituisesti istui insinöörin konttorissa ja kehittyi yhä pätevämmäksi kirjuriksi. Hän kirjoitti kotiinkin kirjeitä, toisinaan mustalla ja punaisella musteella, oikeita kuvailuja. Ja se vasta kieltä ja puhetta oli! Silloin tällöin pyysi hän rahaa, pyysi apua, hän tarvitsi sitä taskukelloon perineen, ettei hän nukkunut liian kauan aamulla ja tullut myöhään konttoriin; hän tarvitsi sitä piippuun ja tupakkaan, kuten kaupungin muutkin nuoret konttoristit; tarvitsi johonkin, jota hän nimitti taskurahoiksi; johonkin, jota hän nimitti iltakouluksi, jossa hän oppi piirustusta ja voimistelua ja muita säätynsä ja asemansa vaatimia aineita. Eliaksen virassa pitäminen kaupungissa kävi kaiken kaikkiaan varsin kalliiksi.

— Taskurahoja, kysyi Iisakki, ovatko ne rahoja, joita pidetään taskussa? — Niinpä kai, päätteli Inkeri, se on kai sitä paljon, ettei ole aivan ilman. Eikä se niin paljoa olekaan taalari silloin tällöin. — Todellakin, taalari silloin ja taalari tällöin, vastasi Iisakki äkäisenä. Mutta hän oli äkäinen sentähden, että hän kaipasi Eliasta ja halusi hänet takaisin kotiin. — Mutta siitä kertyy monta taalaria, sanoi hän. Eikä se kannata, sinun täytyy kirjoittaa, ettei hän saa enää. — Vai niin, sanoi Inkeri loukkaantuneena. — Entä Siivertti, saako hän mitään taskurahoja? kysyi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Sinä et ole ollut kaupungissa, etkä tunne sitä, Siivertti ei tarvitse taskurahoja. Mutta sitäpaitsi niin eihän Siivertti joudu tappiolle, kun Eno Siivertti kuolee. — Sitä et sinä tiedä. — Kyllä minä tiedän. —

Ja hän oli tavallaan oikeassa, eno Siivertti oli luvannut, että pikku Siivertti saisi periä hänet. Eno Siivertti oli kuullut harmistuen Eliaksen kaupunkilaishienoudesta ja suuruudesta ja hän oli nyökännyt ja purrut huulensa yhteen, ettei sisaren pojan, jolla oli hänen nimensä — eno Siivertin nimi — tarvitse joutua puutteeseen! Mutta mitä eno Siivertti oikeastaan omisti? Omistiko hän huonossa ruokossa olevan talonsa ja kalaveneensä lisäksi sen suuren rahasumman ja omaisuuden, jota yleisesti huhuttiin? Kukaan ei sitä tiennyt. Ja lisäksi tuli, että eno Siivertti oli itsepäinen mies, hän toivoi, että pikku Siivertti tulisi olemaan hänen luokseen. Se oli eno Siivertille kunnia-asia: hän tahtoi ottaa luokseen Siivertin niinkuin insinööri oli ottanut Eliaksen. Mutta miten mahtoi pikku Siivertti päästä kotoaan? Se ei ollut mahdollista. Hän oli isän ainoa apu. Sitäpaitsi ei pojalla itsellään ollut suurtakaan halua joutua enon luo, tuon kuuluisan kihlakunnan kassanhoitajan luo, hän oli jo sitä kokenut kerran, mutta oli palannut kotiin. Hän kävi rippikoulun, työnsi latvaa ja kasvoi, sai hienoa untuvaa leukapuoliinsa ja suuret, käsnäiset kädet. Hän teki työtä kuin mies.

Iisakki ei kai koskaan olisi saanut pystyyn uutta latoa ilman Siivertin apua, mutta nyt se seisoi siinä ajosiltoineen ja ilmaluukkuineen ja kaikkineen, suurena kuin itse pappilan lato. Luonnollisestikin oli se vain laudoitettu ristikkorakennus, mutta erittäin lujasti rakennettu, nurkat varustettu rautahakasilla ja seinät peitetty tuuman laudoilla, jotka oli sahattu omassa sahassa. Siellä täällä oli Siivertti nuijinut seinään usean naulan ja nostanut raskaita hirsiä parsille, niin että oli menehtyä. Siivertti viihtyi isän seurassa ja teki työtä ankarasti isän rinnalla, hän oli isän juurta. Eikä hän ollut sen hienommaksi ja hemmotellummaksi tullut kuin että hän meni ylös mäelle ja hieroi itseään hieman pietaryrtillä, tuoksuakseen hyvälle kirkkomatkalla. Silloin alkoi todella pieni Leopoldiina olla vaativampi kuten odottaa saattoikin, hän kun oli tyttö ja ainoa tytär. Nyt kesän mittaan ei hän ollut voinut syödä iltapuuroaan ilman siirappia, ei, hän ei saanut sitä alas, eikä hänestä ollut mihinkään työhönkään.

Inkeri ei ollut luopunut ajattelemasta piian saantia, joka kevät oli hän siitä puhunut, mutta aina oli Iisakki pannut vastaan. Miten paljon enemmän hän olisikaan voinut leikellä kankaita ja neuloa ja kutoa hienoja kankaita ja ommella koruompeleisia tohveleita, jos hänellä olisi ollut kylliksi aikaa! Eikä Iisakki pohjaltaan ollutkaan enää niin taipumaton kuin ennen, mutta hän murahteli kuitenkin. Ensi kerralla oli hän puhunut pitkän pätkän, ei mistään järkisyistä eikä liioin ylpeydestä, mutta sen pahempi, heikkoudesta ja raivosta. Mutta nyt oli kuin hän antaisi hieman myöten ja häpeisi.

— Jos kerta apua tarvitsen, niin tarvitsen sitä nyt, sanoi Inkeri. Sillä sitten tulee Leopoldiina suuremmaksi ja voi tehdä yhtä ja toista. — Apua? kysyi Iisakki, mihin sinä apua tarvitset? — Mihinkäkö apua tarvitsen? Eikö sinulla itselläsi ole apua? Entä Siivertti? —

Mitäpä voisi Iisakki vastata sellaiseen järjettömyyteen? Hän vastasi: — Jaa, kun nyt sitten saat piian, niin voitte kai kahdessa kyntää ja niittää ja hoitaa taloa. Niin voimme Siivertti ja minä lähteä tiehemme.

— Miten nyt lie sen laita, vastasi Inkeri, mutta nyt voisin saada Barbron palvelukseen, hän on siitä kirjoittanut kotia. — Mikä Barbro? kysyi Iisakki, Bredenkö Barbro? — Niin. Hän on Bergenissä. — Minä en tahdo nähdä sen Breden Barbrota täällä, sanoi Iisakki. On kai niitä muitakin, lisäsi hän.

Hän ei siis kieltänyt kaikkea.