Part 8

Geissler kertoi edelleen: — Menin hotelliin asuntooni ja kirjoitin esityksen, tein asian omakseni ja kirjoitin alle Iisakki Sellanrå. Mutta älä luulekaan, että minä kirjoitin sanaakaan siitä, että oli tehty vankilaan passittaminen hulluun aikaan. En maininnutkaan sitä. Seuraavana päivänä vein asiakirjan. — Olkaa hyvä, istukaa! sanoi johtaja heti. Hän luki esitykseni ja nyökäytti silloin tällöin, lopuksi hän sanoi: — Mainiota. Ei kannata ottaa asiata uudelleen käsiteltäväksi, mutta. — Kyllä, sen lisäesityksen johdosta, joka minulla myös on, sanoin minä ja se osui taas paikalleen. Johtaja kiirehti sanomaan: — Olen harkinnut asiaa eilisen jälkeen ja huomaan olevan paikallaan, että jätetään anomus Inkerin puolesta. — Jota herra johtaja tilaisuuden tullen tahtoo kannattaa? kysyin minä. — Tahdon puoltaa sitä, puoltaa lämpimästi.— Silloin kumarsin minä ja sanoin: — Silloin on armahdus varma. Minä kiitän onnettoman ihmisen ja tyhjän kodin puolesta. — Enpä luule, että tarvitsemme lisäselvityksiä hänen kotiseudultaan, sanoi johtaja, tehän tunnette hänet? — Minä tiesin, miksi asian piti mennä niin sanoakseni kaikessa hiljaisuudessa ja vastasin: — Selitykset kotipuolesta vain viivyttäisivät asiaa.

Siinä kuulit koko historian Iisakki. — Geissler katsoi kelloaan: — Ja nyt itse asiaan! Voitko seurata minua taas kuparivuorelle?

Iisakki oli kuin kivitönkkä, hän ei voinut niin äkisti siirtyä asiasta toiseen, hän oli vaipunut ihmetteleviin ajatuksiin ja alkoi tehdä kysymyksiä. Hän sai kuulla että anomus oli lähetetty kuninkaalle ja saattoi tulla ratkaistuksi ensimmäisissä valtioneuvoston istunnoissa. — Ihme ja kumma! sanoi hän.

He lähtivät tunturille, Geissler, hänen seuralaisensa ja Iisakki, ja he olivat poissa muutamia tunteja; tänä lyhyenä aikana seurasi Geissler kuparisuonta pitkän vuorenharjan mitan ja pystytti rajamerkkejä sille alueelle, jonka hän halusi ostaa. Hän oli perin sukkela. Mutta tyhmä ei mies ollut, hänen nopea arvostelukykynsä oli ihmeen varma.

Kun hän palasi takaisin taloon — taaskin pussillinen koekiviä mukanaan — otti hän esille kirjoitusneuvot ja istuutui kirjoittamaan. Mutta hän ei vain kirjoittamistaan kirjoittanut, hän jutteli välillä: — Niin, Iisakki, suuria rahoja ei tällä kertaa vuorestasi lähde, mutta pari sataa taalaria voit saada! Sitten kirjoitti hän taas. — Muista huomauttaa minulle, että käyn katsomassa myllyäsi, ennenkuin lähden, sanoi hän. — Hän huomasi joitakin sinisiä ja punaisia piirroksia kangaspuissa ja kysyi: — Kuka on piirtänyt tuon?

— Kas, Eliashan se oli piirtänyt hevosen ja pukin, hän käytti värikynäänsä kangaspuihin ja muihin puuesineihin, koska hänellä ei ollut paperia. Geissler sanoi: — Se ei ole hullummin tehty! ja Elias sai kahdenkymmenen killingin rahan.

Geissler kirjoitti taas hetken ja sanoi: — Tänne kai tulee pian joitakin uutisasukkaita lisäksi, tänne korpeen? — Seuralainen virkkoi tähän: — Niitä on jo alkanut tulla. — Keitä? — Siellä on nyt ensiksi Breidablik, kuten sitä nimitetään, Breidablikin Brede.

— Vai hän! tuhautti Geissler halveksivasti. — Niin, ja sitten on pari muuta, jotka ovat ostaneet. — Kunhan niistä olisi johonkin! sanoi Geissler. Ja kun hän samassa havaitsi, että tuvassa oli kaksi poikasta, veti hän pikku Siivertin luokseen ja antoi hänellekin rahan. Ihmeellinen mies se Geissler! Nyt olivat muuten hänen silmänsä alkaneet käydä ikäänkuin kipeiksi, silmäluomien reunoissa oli ikäänkuin punaista härmää. Se oli saattanut tulla yövalvonnasta: toisinaan johtuu se väkevistä juomista. Mutta hän ei tehnyt sitä vaikutusta, että hän oli alaspäin menossa; kun hän puheli yhtä ja toista, istui hän silti koko ajan ajatellen edessään olevaa asiakirjaa, sillä äkkiä tarttui hän kynään ja kirjoitti taas pätkän.

Nyt näytti hän saaneen sen valmiiksi.

Hän kääntyi Iisakin puoleen: — Kuten sanottu, mikään rikas mies ei sinusta tule tämän kaupan kautta.

Mutta voit saada myöhemmin lisää. Mutta kaksisataa voit saada nyt.

Iisakki ei tajunnut koko asiasta paljoakaan, mutta kaksisataa taalaria oli joka tapauksessa jälleen ihme ja suuri summa. Hän ei ajatellut saavansa sitä muuta kuin paperilla, ei luonnollisestikaan käteisessä, mutta välipä sillä, Iisakilla oli muuta mielessä, hän kysyi:

— Ja hän uskoo, että hän saa armahduksen? — Vaimosi? Jos täällä olisi lähistöllä sähkölennätin, vastasi Geissler, olisin kysynyt Trondhjemista, onko hän jo päässyt vapaaksi. — Iisakki oli kuullut puhuttavan sähkölennättimestä, se oli jotain ihmeellistä, lanka korkeiden pylväiden varassa, jotain ylimaailmallista, — nyt oli hän vähällä ruveta epäilemään Geisslerin suuria sanoja ja hän virkkoi: — Mutta jos kuningas epää? — Geissler vastasi siihen: — Siinä tapauksessa lähetän minä lisäesitykseni, joka tulee sisältämään kaiken. Ja silloin täytyy sinun vaimosi päästä vapaaksi. Älä ensinkään epäile sitä.

Sitten luki hän sen, mitä oli kirjoittanut, kauppakirjan vuoren myynnistä, kaksisataa taalaria käteen ja myöhemmin korkea prosentti liikkeestä tai mahdollisesta kuparilöydön myynnistä. — Kirjoita tähän alle! sanoi Geissler. Iisakki tahtoi paikalla allekirjoittaa, mutta hän ei ollut mikään kynäniekka, hän oli koko ikänsä vain leikannut kirjaimia puuhun. Mutta tuossa seisoi tuo vastenmielinen Ulla ja katseli, hän tarttui kynään, tuohon mitättömän keveään vehkeeseen, sipasi oikean pään alaspäin ja kirjoitti — kirjoitti nimensä. Sen jälkeen lisäsi Geissler siihen jotakin, varmaankin jonkun selityksen, ja seuralainen todisti nimikirjoituksellaan.

Valmis.

Mutta vieläkin seisoi Ulla paikoillaan, nyt hän oikeastaan vasta jäykistyikin. Mitä oli tulossa?

— Tuo ruokaa pöytään, Ulla! sanoi Iisakki ja oli vähän olevinaan miestä senjälkeen, kun hän oli kirjoittanut paperille. Sellaista ruokaa, kuin me voimme vieraille tarjota, sanoi hän Geisslerille.

— Täällä lemuaa hyvälle lihalle ja sopalle, sanoi Geissler. Kas tässä, Iisakki, ovat rahat! — Geissler otti lompakkonsa ja se oli paksu ja raskas, otti siitä kaksi setelipinkkaa, laski ne ja pani pöydälle: — Laske itse!

Äänettömyys. Hiljaisuus.

— Iisakki! kutsui Geissler.

— Jaa. No niin, vastasi Iisakki, mutisten hämmentyneenä: — Se ei nyt ole minun vaatimukseni — kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt. — Tuossa pitäisi olla kymmenen kymppiä ja tuossa kaksikymmentä viitosta, sanoi Geissler lyhyesti. Toivon, että saat kerran paljon enemmän.

Silloin tuli Ulla jälleen tolkuilleen. Ihme oli tapahtunut. Hän toi ruuan pöytään.

Aamulla oli Geissler virran luona myllyä katsomassa. Kaikki oli pientä ja karkeatekoista, se näytti olevan aivankuin joidenkin maanalaisten mylly, mutta luja ja hyödyllinen ihmisille. Iisakki kuljetti vieraansa hieman ylemmäs virtaa ja näytti erään toisen putouksen, johon hän myös oli jo hieman pannut työtä, siihen piti tulla saha — jos Jumala terveyttä soi. — Mutta se vain on, että koulu on niin kaukana, sanot hän, minun täytyy lähettää pojat kylälle. — Kevytajatuksinen Geissler ei nähnyt tässä suurempaa haittaa: Nythän juuri tulee useampia uutisasukkaita korpeen ja niin muodostuu tänne koulupiiri. — Siitä kai ei tule mitään, ennenkuin minun lapseni ovat suuria. — Ja entä, jos laitat ne johonkin taloon kylälle? Viet hevosella pojat ja ruokaa ja noudat heidät taas kotiin kolmen viikon tai kuuden viikon kuluttua, onko se mikään asia sinulle! — Ei, sanoi Iisakki. —

Eipä niin, mikään ei pohjaltaan ollut Iisakille vaikeata nyt, kun Inkeri palaa kotiin. Hänellä oli talot ja maat ja ruokaa ja olemista, suuret rahat oli hänellä nyt myöskin ja rautainen terveys. Mikä terveys todellakin, tuima ja kuihtumaton kaikin tavoin, oikea miehen terveys.

Kun Geissler oli lähtenyt, alkoi Iisakki mietiskellä monia ylpeitä asioita. Tuo siunattu Geissler oli sanonut hänelle viimeksi ne rohkaisevat sanat, että hän lähettäisi Iisakille tiedon ensi tilassa — päästessään sähkölennättimen yhteyteen. Voit kuulustaa puolisen kuukauden ajan postista, sanoi hän. Ne olivat kaikki suuria asioita, ja Iisakki alkoi laitella istuinta kärryihin, todenteolla, istuinta, joka voitiin ottaa pois, kun lantaa ajettiin, ja panna jälleen sijoilleen kyydittäessä. Ja kun hän oli saanut istuimen valmiiksi, oli se niin valkoinen ja uusi, että se piti maalata tummemmaksi. Mutta sitäpaitsi — mikä olisi ollutkaan tehtävä! Koko talo olisi pitänyt maalata. Eikö hän myös vuosikausia ollut miettinyt latoonsa lavaa ja lavasiltaa heinien sisäänajamista varten? Ja eikö hän ollut ajatellut saada sahan pian valmiiksi, aidata koko viljelyksensä, rakentaa veneen tunturijärveen? Monta seikkaa oli hän ajatellut. Mutta ei auttanut, vaikka hänen voimansa olisivat olleet tuhatkertaiset, aikaa ei riittänyt kaikkeen. Oli sunnuntai ennenkuin hän tiesikään, ja vähän päästä oli taas sunnuntai.

Mutta maalata hän tahtoi joka tapauksessa, välttämättömästi, rakennukset seisoivat siinä harmaina ja alastomina aivankuin paitahihasillaan. Hänellä oli aikaa ennen kevättöitä, ei ollut vielä kunnon kevät, pieni karja oli laskettu ulos, mutta maa oli vielä yleensä roudassa.

Hän ottaa mukaansa muutaman tiun munia myytäväksi, lähtee kylään ja palaa maalia mukanaan. Se oli yhtä rakennusta, latoa varten, siitä tuli punainen. Hän noutaa uutta maalia, keltaista okkeria tuparakennusta varten. — Niinkuin sanon, täällä tulee nyt vallan tavatonta! mutisee Ulla joka päivä. Ulla huomasi varmaankin, että hänen olonsa Sellanråssa oli pian lopussa, hän oli kyllin sitkeä ja luja kestääkseen sen, mutta ei ilman katkeruutta. Iisakki puolestaan ei antautunut mihinkään kohtauksiin hänen kanssaan, vaikka hän viime aikoina pisteli ja varastelikin hyvästi. Iisakki antoi hänelle vuoden vanhan pässin, sillä hän oli itse asiassa ollut kauan hänen luonaan pienellä palkalla. Ulla ei sitäpaitsi ollut ollut lapsia kohtaan niinkään hullumpi, hän ei kyllä ollut ankara eikä rehellinen eikä muuta sellaista, mutta hän oli säyseä lapsille, kuunteli heidän puheitaan, eikä kieltänyt heiltä juuri mitään. Jos he tulivat paikkeille, kun hän teki juustoa, antoi hän heidän maistaa, jos he jonain sunnuntaina pyysivät päästä kasvojenpesusta, salli hän sen.

Kun rakennukset oli yhteen kertaan sivelty, läksi Iisakki kylälle noutamaan niin paljon maalia, kun hän kantaa jaksoi, eikä se suinkaan ollut pieni määrä. Hän siveli rakennukset kolmeen kertaan ja maalasi ikkunat ja reunuslaudat valkoisiksi. Kun hän nyt tuli kotiin kylältä ja näki kotinsa mäellä, näki hän Soria Morian linnan. Korpi oli tullut tuntemattomaksi ja asutuksi, se oli saanut siunauksen, elämä oli herännyt pitkästä unesta, siellä eli ihmisiä, lapsia liikkui rakennusten ympärillä. Aina siniseen tunturiin saakka seisoi metsä suurena ja ystävällisenä.

Mutta kun Iisakki oli viimeistä kertaa noutamassa maalia, antoi kauppias hänelle sinisen, vaakunalla varustetun kirjeen, se maksoi viisi killinkiä. Kirje oli sähkösanoma, joka oli lähetetty edelleen postitse, se oli nimismies Geissleriltä. Siunattu olkoon se Geissler ja merkillinen mies hän oli! Hän sähkötti nuo muutamat sanat, että Inkeri vapaa, tulee pian. Geissler. — Ja nyt pyöri kauppapuoti Iisakin silmissä, ja myymäpöytä ja ihmiset loittonivat kauas. Hän paremmin tunsi kuin kuuli sanovansa: — Jumalalle kiitos ja kunnia! — Hän voi jo olla täällä huomenna, jos niikseen on, että hän on matkustanut ajoissa Trondhjemista, sanoi kauppias. — Vai niin, sanoi Iisakki.

Hän odotti seuraavaan päivään. Vene, joka toi postia höyrylaivan päätekohdasta, tuli kylläkin, mutta Inkeri ei ollut mukana. — Sitten hän ei tule ennenkuin ensi viikolla, sanoi kauppias.

Olipa miltei hyvä, että Iisakki sai niin pitkän odotusajan, hänellä on niin paljon tehtävää. Tuliko hänen unohtaa kaikki ja lyödä laimin maansa? Hän lähtee kotiin ja alkaa vetää lantaa pelloille. Se on pian tehty. Hän koettelee rautakangella peltoja ja seuraa päivästä päivään roudan sulamista. Aurinko paistaa suurena ja lämmittävänä, lumi on poissa, kaikkialla viheriöi, iso karjakin on laskettu ulos. Eräänä päivänä Iisakki kyntää, jonkun päivän päästä hän kylvää ohran ja panee perunan. Pikku pojatkin kylvävät perunaa kuin enkelit, niillä on siunatun pienet kädet ja ne voittavat täydellisesti isän.

Sitten pesee Iisakki kärryt virran luona ja panee istuimen paikoilleen. Hän juttelee pojille matkasta, jonka hän aikoo tehdä kylään. — Niin, mutta etkö sinä kävele? kysyvät he. — En. Minun päähäni on pälkähtänyt lähteä hevosella ja kärryillä tänään. — Emmekö me saa tulla mukaan? — Teidän tulee olla kilttejä pikku poikia ja jäädä kotiin tällä kertaa. Nyt tulee teidän äitinne ja hän opettaa teille paljon kaikenlaista. — Elias tahtoo mielellään oppia ja kysyy: — Kun sinä kirjoitit paperille, miltä se tuntui? — Ei se tuntunut juuri miltään, vastaa isä, käsi liikkuu aivankuin tyhjiltään. — Eikö se pyri liukumaan aivankuin jäällä? — Mikä? — Kynä, jolla kirjoitat? — Kyllä niin. Jaa, sinä saat nyt oppia sitä ohjaamaan.

Mutta pikku Siivertti, hän oli toista maata, eikä hän puhunut kynästä mitään, hän tahtoi päästä kärryille, tahtoi vain istua laudalla ja maiskutella valjastamattomille kärryille ja ajaa huimaa vauhtia. Hänen ansiotaan on, että molemmat pojat saivat istua isän vieressä ja ajaa melko matkan tietä pitkin.

XI

Iisakki ajaa, kunnes hän tulee suonsilmän kohdalle, siinä hän pysähtyy. Suonsilmä, pohja on musta, pieni vedenpinta liikkumaton, Iisakki tiesi, mihin se kelpasi, hän oli tuskin koko elämässään käyttänyt muuta kuvastinta kuin tuollaista suonsilmää. Kas hän on perin somissa pukineissa tänään, punaisessa paidassa, nyt ottaa hän esille sakset ja leikkaa partansa. Tahtoiko tuo turhamainen myllynruho tehdä itsensä vallan uhkeaksi ja erota viisivuotisesta ruosteparrasta? Hän leikkaa leikkaamistaan ja peilaa itseään. Luonnollisesti olisi hän voinut tehdä tämän työn kotonakin, mutta hän ei tehnyt sitä Ullan tähden, oli jo varsin paljon, että hän aivan hänen nenänsä edessä otti ylleen punaisen paidan. Hän leikkaa leikkaamistaan, kuvastimeenkin putoaa muutamia karvoja. Kun hevonen ei enää tahtonut seisoa aloillaan, lopettaa hän työnsä ja pitää itseään valmiina. Ja totisesti tuntee hän itsensä ikäänkuin nuoremmaksi — hitto sen ties, mutta ikäänkuin norjemmaksi. Niin ajaa hän kylään.

Seuraavana päivänä tulee postihöyry. Iisakki on vastassa eräällä kallionkielekkeellä kauppiaan laiturin luona ja tähystelee, mutta nytkään ei Inkeriä näy. Herra nähköön, mukana oli useita matkustajia sekä aikuisia että lapsia, mutta Inkeriä ei. Hän oli pysytellyt syrjässä ja istuskellut siinä kallionkielekkeellä, nyt ei hänellä ollut enää mitään syytä istua siinä, hän meni laivalle. Lappoi yhä laatikoita, tynnyreitä, väkeä ja postia maihin, mutta omaisiaan ei Iisakki nähnyt. Sitävastoin näki hän erään naisihmisen ja pienen tytön seisovan ylhäällä hytinoven luona, mutta tuo naisihminen oli sievempi kuin Inkeri, vaikka ei Inkerikään ruma ollut. Mitä — mutta sehän _oli_ Inkeri. — Hm, sanoi Iisakki ja kähmi ylöspäin. He tervehtivät toisiaan, Inkeri sanoi hyvää päivää ja antoi kättä, hän oli vähän viluinen ja kalpea meritaudista ja matkasta. Iisakki seisoi vaan siinä, vihdoin hän sanoi: — Nyt tekee kaunista ilmaa! — Minä näin sinut kyllä tuolla kauempana, mutta en tahtonut tunkeutua esiin, sanoi Inkeri. Oletko kylässä tänään? kysyi hän. — Olen. Hm. — Ja te kaikki siellä voitte hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä. — Tämä on Leopoldiina, hän on ollut paljon kestävämpi kuin minä tällä matkalla. Tämä on isäsi, tervehdi nyt isääsi, Leopoldiina. — Hm, sanoi Iisakki yhä, hänen oli niin omituinen olla, hän oli kuin vieras heidän seurassaan. — Inkeri sanoi: — Jos näet ompelukoneen siellä alhaalla laivassa, niin se on minun. Ja sitten on minulla kistu. — Iisakki lähti perin mielellään, joku laivamies näytti hänelle kistun, mutta ompelukonetta täytyi Inkerin itsensä tulla etsimään. Se oli hieno, oudonmuotoinen laatikko, jonka päällys oli kupera ja jossa oli kahva kantamista varten — ompelukone tässä maan kolkassa! Iisakki nosti kistun ja ompelukoneen hartioilleen ja katsoi omaisiinsa: — Minä juoksutan nämä mitä pikimmin ylös ja tulen sitten häntä noutamaan, sanoi hän. — Ketä? kysyi Inkeri hymyillen. Luuletko, ettei iso tyttö voi kävellä?

He astelivat hevosen ja kärryjen luo. — Oletko saanut uuden hevosen? sanoi Inkeri, ja oletko hankkinut oikein istuinkärryt? — Tietystikin. Mitä minun pitikään sanoa: haluttaako sinua vähän syödä? Minulla on ruokaa mukana. — Anna sen olla, kunnes tulemme metsään, vastasi Inkeri. Mitä arvelet, Leopoldiina, voitko istua yksinäsi? — Isä ei salli sitä: — Ei, hän voi pudota pyöriin. Istu hänen kanssaan ja aja itse.

Niin he ajoivat ja Iisakki kulki jäljessä.

Hän asteli ja katseli noita kahta kärryissä istuvaa. Siinä oli nyt Inkeri palanneena, pukimiltaan ja ulkomuodoltaan vieraana, ilman jäniksenhalkiointa, vain punainen viiru ylähuulessa. Hänen puheensa ei ollut enää sihisevää, se oli merkillistä, hän puhui selvästi. Harmaa ja punainen, hetulareunainen villahuivi oli komeasti kiedottu hänen mustan tukkansa ympäri. Hän kääntyi kärryillä ja sanoi: — Olisi ollut hyvä, jos sinulla olisi ollut vällyt mukanasi, illalla voi lapsen tulla kylmä. — Hän saa minun nuttuni, sanoi Iisakki, ja kunhan tulemme pitemmälle metsään, saamme sinne panemani vällyt. — Onko sinulla vällyt metsässä? — On. En tahtonut ajaa ne mukanani laiturille siltä varalta, ettet tulisikaan tänään. — Vai niin. Mitä vastasitkaan minulle: voivatko pikku pojatkin hyvin? — Kyllä, kiitos vaan kysymästä. — Ne ovat nyt suuria, tiedän minä? — Onhan niillä jo kokoa. He jo istuttivat perunaa. — Oo, sanoi äiti hymyillen ja heilutti päätään, osaavatko ne jo istuttaa perunaa! — Elias ulettuu jo minulle tähän saakka ja Siivertti tähän, sanoi Iisakki ja näytti.

Pikku Leopoldiina alkoi pyytää ruokaa. Oo, tuo soma, pieni olento, tuo leppäkerttu kärryillä! Hän puhui laulaen, uskomatonta Trondhjemin kieltä, isä ei sitä aina ilman käännöstä ymmärtänyt. Hänellä oli pikku poikien piirteet, ruskeat silmät ja soikeat kas voi, jotka kaikilla olivat äidin perintöä; lapset olivat äidin lapsia ja se oli hyvä! Iisakki hieman kainosteli pientä tyttöään, kainosteli hänen pieniä kenkiään, hänen pitkiä, hoikkia, villasukkien peittämiä sääriään ja lyhyitä hameitaan; kun hän oli tervehtinyt vierasta isää, oli hän niiannut ja antanut hänelle pikkuisen kätensä.

He tulivat metsään ja pysähtyivät, kaikki söivät, hevonen sai ruokaa, Leopoldiina juoksi ympäri kanervikkoa ruokaa kädessä. — Sinä et ole suuresti muuttunut, sanoi Inkeri ja katsoi miestään. — Iisakki katsoi syrjään ja vastasi: — Vai niin, siitäkö näyttää. Mutta sinusta on tullut vallan suurellinen! — Hahhaa, ei, minä olen nyt vanha, sanoi Inkeri veikeillen. — Sitä ei voinut salata, Iisakki ei varmistunut, vaan oli yhä pidättyväinen ja aivankuin häpeissään. Miten vanha oli hänen vaimonsa? Hän ei voinut olla vähempää kuin kolmekymmentä vuotta — se on, hän ei voinut olla vanhempi, se oli mahdotonta. Ja vaikka Iisakki istui syöden ruokaa, nykäisi hän maasta kanervan ja alkoi pureskella sitäkin. — Mitä — syötkö sinä kanervaa! huudahti Inkeri hymyillen. Iisakki heitti pois kanervan varvun, pisti ruokaa suuhunsa ja meni ja nosti hevosen etujalat ilmaan. Inkeri seurasi tätä kohtausta hämmästyneenä ja näki hevosen seisovan kahdella jalalla. — Miksi sinä niin teet? kysyi hän. — Se on niin ystävällinen, sanoi hän hevosesta ja laski sen taas maahan. — Miksikä hän olikaan sen tehnyt? Hänet valtasi kai voimakas halu tehdä niin. Ehkä tahtoi hän peittää hämilläänoloaan sillä.

Sitten ajoivat he taas ja kaikki kolme kävelivät jonkun matkaa. He tulivat eräälle uutistalolle. — Mikä tämä on? kysyi Inkeri. — Se on Breden paikka, jonka hän on ostanut. — Breden? — Ja sen nimi on Breidablik. Tässä on laajat rämeet ja huono metsä.

— He puhelivat siitä enemmän päästyään Breidablikin sivuitse. Iisakki pani merkille, että Breden rattaat olivat ulkosalla paljaan taivaan alla.

Mutta nyt alkoi lasta nukuttaa ja isä otti hänet varovasti syliinsä ja kantoi häntä. He kulkivat kulkemistaan, Leopoldiina oli pian nukahtanut ja Inkeri sanoi: — Ei, nyt me panemme hänet vällyyn kärryille, jotta hän saa nukkua niinkuin haluaa. — Häntä tärskyttelee niissä, sanoi isä ja tahtoi kantaa häntä. He pääsevät rämeitten yli jälleen metsään ja ptruu! sanoo Inkeri. Hän seisauttaa hevosen ja ottaa lapsen Iisakilta ja pyytää häntä asettamaan kirstun ja ompelukoneen niin, että Leopoldiina voi nukkua rattaiden pohjalla: — Ei häntä siinä niin tärskytä, se on turhaa juttua! — Iisakki järjestää kaiken ja käärii vällyt pienen tyttärensä ympärille ja panee nuttunsa hänen päänsä alle. Niin ajavat he taas.

Mies ja vaimo kävelevät ja juttelevat kaikenlaista. Aurinko paistaa myöhään illalla ja ilma on lämmintä. — Ulla — missä hän on nukkunut? kysyy Inkeri. — Kamarissa. — Vai niin. Entä pojat? — He nukkuvat omassa sängyssään tuvassa. Siellä on kaksi sänkyä tuvassa, aivankuin sinun lähtiessäsi. — Sinä olet aivan samanlainen kuin ennenkin, sanoo Inkeri. Usean taakan ovat hartiasi kantaneet tästä korven halki, mutta ne eivät ole siitä heikontuneet. — Eipä suinkaan. Mitä minun pitikään sanoa: onko sinulla ollut siedettävä olo näinä vuosina? — Iisakki tuli sangen liikutetuksi tehdessään tämän kysymyksen ilmaan. Inkeri vastasi, että on, hän ei voinut valittaa.

Heidän keskustelunsa muuttui tunteellisemmaksi ja Iisakki kysyi, eikö Inkeri ollut väsynyt kävelystä ja eikö hän mieluummin tahtonut ajaa. — Ei, kiitos vaan, sanoi Inkeri. Mutta en ymmärrä, miten minun laitani on: senjälkeen kun pääsin meritaudista, olen ollut nälkäinen koko ajan. — Haluatko ruokaa? — Kyllä. Kunhan en vain kovin hidastuta kulkua. — Sitä Inkeriä, hän ei suinkaan ollut itse nälkäinen, mutta hän toivoi Iisakin syövän, tämän ateria kun oli häiriytynyt kanervanvarvun kautta.

Ja kun ilta oli lämmin ja valoisa ja heillä oli vielä pitkä peninkulma ajettavana, rupesivat he jälleen syömään.

Inkeri otti kirstustaan käärön ja sanoi: — Minulla on yhtä ja toista pikku miehille. Mennään tuonne pensaikkoon, sinne paistaa aurinko! — He menivät pensaikon luo istumaan ja Inkeri näytti tavaroita: hänellä oli somat, soijilla varustetut housunkannikkeet pikku pojille, kirjoitusvihkoja, joissa oli esikirjoitus, lyijykynä kummallekin, linkkuveitsi kummallekin. Itselleen oli hänellä erinomainen kirja — tahdotko nähdä, tuossa on nimi keskellä, se on hartauskirja. Hän oli saanut sen johtajalta muistoksi. Iisakki ihaili jokaista esinettä hiljaisin sanoin. Inkeri näytti pieniä kauluksia, jotka olivat Leopoldiinan, ja hän antoi Iisakille suuren kaulaliinan, joka kiilsi kuin silkki. — Saanko minä sen? kysyi hän. — Saat sinä. — Iisakki otti sen varovasti käsiinsä ja siveli sitä. — Onko se sinusta soma? — Oh, somako! Minä matkustaisin sillä vaikka maailman ympäri! — Mutta hänen sormensa olivat niin karheat, että ne tarttuivat kiinni tähän puolisilkkiin.

Nyt ei Inkerillä ollut enää muuta näytettävää, mutta kun hän laittoi kääröä, istui hän niin, että hänen säärensä näkyivät, hänen punaraitaiset sukkansa. — Hm. Ne ovat kai kaupunkilaissukat? kysyi Iisakki. — Niin, se on tehtaanlankaa, mutta minä olen itse kutonut ne — neulonut, niinkuin me sanoimme. — Ne ovat kovin pitkät sukat, polven yläpuolelle, kas vaan... Hetken perästä kuuli Inkeri kuiskaavansa: — Sinä — sinä olet samanlainen — kuin ennenkin!

Jonkun ajan kuluttua ajavat he taas eteenpäin ja Inkeri istuu ja pitelee ohjaksia. — Minulla on myöskin pussillinen kahvia, sanoo hän, mutta sinä et voi saada maistaa sitä tänä iltana, sillä se ei ole paahdettua. — Äläpä huolikaan! vastaa Iisakki.

Tunnin kuluttua laskee aurinko ja ilma käy viileäksi, ja Inkeri tahtoo laskeutua kävelemään. He kietovat molemmin vällyjä Leopoldiinan ympärille ja hymyilevät sille, että hän voi nukkua niin kauan. Sitten puhelevat mies ja vaimo taas vaeltaessaan. On hauskaa kuulla Inkerin puhuvan, ei kukaan puhu nyt puhtaammin kuin hän.