Part 7

Tämä käänne näytti vain keventävän Iisakin mieltä, eikä hän olisi tahtonut vastustaa korkeata herraa, hän selitti: — On sillä lailla, että minulla on neljä raavasta, härkä siihen luettuna. Ja sitten on minulla kaksikymmentä lammasta ja kuusitoista vuohta. Elukoista saadaan ruokaa ja villoja ja nahkaa, niiden täytyy saada ravintoa. — Se on selvää, sanoi insinööri lyhyesti. — Niin. Enkä sano muuta, kuin että miten minä hankkisin niille ravintoa, jos minun pitäisi maatöiden aikana lähteä sähkölennätintä korjailemaan? — Insinööri sanoi: — Emme puhu enää koko asiasta. Mies tuolla lähistöllä, Brede Olsen, saa toimen, hän sen kyllä ottaa mielellään vastaan. — Insinööri kääntyi väkensä puoleen parilla sanalla: — No, lähdetään eteenpäin, pojat!

Nyt huomasi kai Ulla äänensävystä, että Iisakki oli ollut jäykkä ja tolkuton, siitä oli ehkä hänelle hyötyä: — Mitä sinä sanoit, Iisakki: kuusitoista vuohta? — Iisakki katsoi häneen. Ja Ulla katsoi häntä suoraan kasvoihin. — Eikö vuohia ole kuusitoista? kysyi Iisakki. — Ei, vastasi Ulla ja katsoi avuttomasti vieraisiin Iisakin tolkuttomuuden vuoksi. — Vai niin, sanoi Iisakki hiljaa. Hän sai jonkun parranhaivenen hampaittensa väliin ja alkoi sitä pureskella.

Insinööri ja hänen miehensä läksivät.

Jos nyt Iisakissa olisi ollut miestä osoittamaan tyytymättömyyttään Ullalle ja ehkä rouhimaan häntä, niin oli hänellä siihen hyvä halu, vallan taivainen halu, he olivat yksin tuvassa, pikku pojat olivat seuranneet vieraita, eivätkä vielä olleet palanneet. Iisakki seisoi keskellä permantoa ja Ulla istui lieden luona. Iisakki rykäsi pari kertaa antaakseen tietää, että häneltä ei ollut puhe kaukana. Hän vaikeni. Se oli hänen sielunvoimansa. Eikö hän tuntenut omat vuohensa yhtä hyvin kuin kymmenen sormeaan, oliko akka hullu! Katoaisiko navetasta joku elukoista, joiden parissa hän joka päivä oleili ja joille hän puheli, vuohia oli kuusitoista! Oliko Ulla hävittänyt yhden vuohen eilen, kun Breidablikin emäntä kävi täällä katsomassa? — Hm! sanoi Iisakki ja oli aivan vähällä sanoa enemmän. Mitä oli Ulla tehnyt? Se ei ehkä ollut suorastaan murha, mutta se ei ollut siitä kaukanakaan. Iisakki saattoi puhua kuolettavan vakavasti kuudennestatoista vuohesta.

Ikuisesti ei Iisakki voinut seista siinä permannolla ja vaieta. Hän sanoi: — Hm. Vai niin, eikö ole muuta kuin viisitoista vuohta nyt: — Ei, vastasi Ulla lauhkeasti. Niin, voit itse laskea ne, minä en saa niitä enempää kuin viisitoista.

Nyt, tässä silmänräpäyksessä saattoi hän sen tehdä: ojentaa kätensä ja muuttaa melkoisesti Ullan ulkomuotoa yhdellä ainoalla kunnon otteella. Sen hän saattoi tehdä. Hän ei tehnyt sitä, mutta hän sanoi urhakasti mennessään ovelle: — En sano enempää tällä kertaa! — Sen sanottuaan läksi hän ulos aivan kuin seuraavalla kerralla ei tulisi puuttumaan nasevia sanoja hänen puoleltaan.

Elias! huusi hän.

Missä oli Elias, mihin olivat menneet molemmat pojat? Isällä oli heiltä kysyttävää, he olivat nyt suuria poikia, heillä oli hyvät silmät. Hän löysi heidät ladon permannon alta, he olivat ryömineet aivan perälle, eikä heitä näkynyt, mutta pelokas kuiskaili! ilmaisi heidät. He tulivat esille aivankuin rikollisina.

Seikka oli se, että Elias oli löytänyt insinöörin jäljiltä värikynän pätkän ja kun hän aikoi juosta sitä viemään, olivat nuo pitkäsääriset aikamiehet jo ehtineet pitkälle metsään, Elias pysähtyi. Hänessä heräsi ajatus, että hän ehkä saattoi pitää kynän — mitäpä, jos hän voisikin sen tehdä! Hän sai mukaansa pikku Siivertin, ettei hän olisi aivan yksin työssä osallisena, ja he ryömivät molemmin ladon permannon alle saaliineen. Sitä kynän pätkää — se oli merkillinen esine heidän elämässään, ihme! He löysivät lastuja ja piirtelivät niihin merkkejä, ja kynän toinen pää teki punaisen, toinen sinisen jäljen; pojat käyttivät sitä vuorotellen. Kun isä kutsui heitä niin käskevästi ja äänekkäästi, kuiskasi Elias: — Vieraat ovat kai tulleet takaisin noutamaan kynää! Ilo oli kuin pois pyyhkäisty heidän mielistään ja heidän pienet sydämensä alkoivat rajusti pamppailla. Pojat ryömivät esiin; Elias piti kynää kurkotettuna niin pitkälle kuin taisi isää kohden, että tässä se on ja etteivät he sitä ole rikkoneet, kunpa eivät olisi sitä koskaan nähneetkään. —

He eivät nähneetkään insinööriä. Heidän sydämensä rauhoittui, he tunsivat sanomatonta onnea jännityksensä jälkeen.

— Täällä oli muuan vaimo eilen, sanoi isä. — Niin? — Naapurin emäntä. Näitkö, kun hän lähti pois? — Näinkö? — Oliko hänellä vuohi mukanaan? — Ei, sanoivat pikku pojat. Vuohi? — Eikö hänellä ollut vuohi mukanaan, kun hän lähti täältä? — Ei. Mikä vuohi?

Iisakki mietti miettimistään. Kun karja illalla tuli kotiin metsästä, laski hän vuohet kerran: niitä oli kuusitoista. Hän laski ne vielä toisen kerran, laski ne viisi kertaa — vuohia oli kuusitoista. Ei ainoakaan ollut poissa.

Iisakki huokasi keventyneenä. Miten oli tämä ymmärrettävissä? Ulla, se nauta, ei kai ollut osannut laskea kuuteentoista. Iisakki sanoi hänelle äkäisellä äänellä: — Mitä sinä lörpöttelet, onhan vuohia kuusitoista? — Onko vuohia kuusitoista? kysyi Ulla viattomana. — On. — Vai niin. Jaa — Olet sinä aika laskumestari. — Ulla vastasi tähän hiljaa, kuin vääryyttä kärsineenä: — Kun kaikki vuohet ovat tallella, niin ei Ulla ole niistä ainakaan yhtään syönyt, Jumalan kiitos. Siitä olen iloinen hänen puolestaan!

Hän eksytti tällä metkullaan Iisakin ja sai hänet rauhoittumaan. Hän ei enää laskenut karjaa, hänen päähänsä ei pälkähtänyt laskea lampaita. Luonnollisestikaan ei Ulla ollut aivan pahimpia, hän piti hänelle jotenkin taloutta ja hoiti hänen karjaansa, hän oli vaan niin tyhmä, että hän vahingoitti itseään, eikä häntä. Antaa hänen eleskellä, ei häneen kannattanut kiinnittää huomiota. Mutta harmaata ja ilotonta oli elää Iisakkina sellaista elämää.

Vuosia oli kulunut. Nyt kasvoi ruohoa tuvan katolla, ja ladon kattokin, joka oli useita vuosia nuorempi, viheriöitsi. Metsän alkuperäiset maahiiret olivat jo kauan pitäneet aittaa tyyssijanaan. Talitiaisia ja muita pikku lintuja parveili uutistalon ympärillä, oravia oli mäellä, olipa tullut harakoita ja variksiakin. Mutta ihmeellisin tapaus sattui edellisenä kesänä, kun rannikolta tuli lokkeja, tuli peninkulmain takaa rannikolta ja asettui tälle alueelle erämaahan. Niin tunnetuksi oli uutistalo tullut luomakunnassa! Ja mitäpä ajatuksia Elias ja pikku Siivertti salvatkaan nähdessään lokit? Ne olivat vieraita lintuja tavattoman kaukaa, niitä ei ollut paljon, mutta niitä oli kuusi kappaletta, valkoisia, aivan samanlaisia, ne astelivat maassa sinne tänne ja nokkasivat välillä ruohoa. — Isä, mitä varten ne ovat tänne tulleet? kysyivät pikku pojat. — Sentähden että ne odottavat myrskyä merellä, vastasi isä. — Tuo lokkien tulo oli hämärää ja ihmeellistä!

Monta muutakin hyödyllistä ja hyvää opetusta antoi Iisakki lapsilleen. He olivat nyt siinä iässä, että heidän olisi pitänyt olla koulussa, mutta koulu oli monen peninkulman päässä kylässä, eikä sinne voinut päästä. Iisakki oli opettanut pojille aakkosia sunnuntaisin, mutta minkäänlaista korkeampaa oppia ei hän itsekään omistanut, ei tuo synnynnäinen maanmöyrijä itsekään omistanut; katkismus ja raamatunhistoria saivat olla kaikessa rauhassa hyllyllä kutunjuustojen parissa. Iisakki kai arveli, että kirjatiedon puutteessa piili ihmiselle jonkinlainen voima, niin antoi hän poikien kasvaa. Ne olivat hänen ilonsa ja siunauksensa, Iisakki muisti ehkä usein sen ajan, jolloin ne olivat pieniä ja niiden äiti oli kieltänyt häntä nostamasta niitä sentähden, että hänen kätensä olivat pihkassa. Pihka, sehän oli puhtainta elämässä! Terva ja kutunmaito ja esimerkiksi luunydin — tervettä ja erinomaista nekin; mutta pihka, männyn pihka — mitä siitä puhuikaan!

Niin, lapset elelivät täydellisessä tietämättömyyden paratiisissa; mutta ne olivat somia lapsia, kun ne joskus pestiin, ja pikku Siivertti oli oikea kunnon mies, mutta Elias oli hienompi ja syvempi. — Niin, mutta kuinka voivat lokit tietää, milloin myrsky tulee? kysyi hän. — Ne ovat säätautisia, sanoi isä. Mutta muuten ei ole mikään niin säätautinen kuin kärpänen, sanoi hän, miten hänen laitansa sitten lieneekin, saaneeko hän kihtiä vai pyörryttäneekö häntä vai ei. Mutta älkää koskaan hosuko kärpästä, sillä siitä se vain tulee pahemmaksi, sanoi hän. Muistakaa se, pojat! Toista maata on hyttynen, se kuolee itsestään. Hyttynen ilmestyy kesällä yhtäkkiä ja yhtäkkiä se taas katoaa. — Minne se joutuu? kysyy Elias. — Minnekö se joutuu? Rasva kuivaa siinä niin, että se kellistyy!

Joka päivä lisää oppia: Kun he hyppäsivät alas korkeilta kiviltä, tuli heidän pitää kieli tarkasti suussa, ettei se jäänyt hampaiden väliin. Kun he kasvoivat suuremmiksi ja heidän piti saada kirkkoon mennessään itsensä hyvänhajuisiksi, tuli heidän vähän hieroa itseään pietaryrtillä, jota kasvoi mäellä. Isä oli täynnä viisautta, hän opetti lapsille kivistä ja piistä, että valkoinen kivi oli kovempaa kuin harmaa; mutta kun hän löysi piikiveä, piti hänen myös löytää kääpää, jota hän keitti lipeässä, josta hän teki taulaa. Sitten hän iski heille tulta. Hän opetti heille kuusta, että kun he saattoivat tarttua siihen vasemmalla kädellä, oli se kasvava, ja kun he saattoivat tarttua siihen oikealla kädellä, oli se vähenevä — muistakaa se, pojat! Kerran meni Iisakki liian pitkälle ja jutteli ihmeitä; hän lausui erään kerran, että vaikeampi on kamelin tulla taivaaseen kuin ihmisen päästä neulansilmän läpi. Erään toisen kerran hänen puhuessaan enkelien loistosta, sanoi hän, että ne olivat naulanneet kengänpohjiinsa tähtiä pohjarautojen asemasta. Hyvä ja herkkäuskoinen oppi, joka sopi uutistaloon, koulunopettaja kylällä olisi nauranut sille, Iisakin lapset ravitsivat sillä vahvasti mielikuvitustaan. He saivat oppia ja kasvatusta omaa, lähintä maailmaansa varten, mikä olikaan parempaa? Syksyllä teurastuksen aikaan olivat pojat hyvin uteliaita ja ylen pelokkaita ja apeamielisiä eläinten vuoksi, joiden piti kuolla. Iisakin täytyi toisella kädellä pidellä kiinni ja toisella pistää, ja Ulla sekoitti verta. Vanha pukki talutettiin esiin varmana ja parrakkaana, pikku pojat katselivat kulman takaa — on sikamaisen kylmä tuuli tänä vuonna, sanoi Elias ja tuhisutti nenäänsä ja kuivaili silmiään. Pikku Siivertti itki peittelemättömämmin, eikä voinut pidättäytyä vaan huusi: — Vanha pukki raukka! — Kun pukki oli teurastettu, tuli Iisakki poikiensa luo ja antoi heille seuraavan opetuksen: — Ei pidä koskaan valitella ja säälitellä teuraita. Silloin ne vain tulevat sitkeähenkisiksi. Muistakaa se!

Niin olivat vuodet vierineet, ja nyt oli taas kevät tulossa.

Inkeri oli jälleen kirjoittanut, että hänen oli hyvä olla ja että hän oppi paljon laitoksessa. Hänen pikku tyttönsä oli jo iso ja se oli ristitty syntymäpäivänsä, lokakuun viidennentoista mukaan Leopoldiinaksi. Hän osasi kaikkea, vieläpä häkilöidä ja ommellakin taitavasti, olipa sitten kysymys karkeammasta tai hienommasta.

Merkillisintä tässä viimeisessä kirjeessä oli se, että Inkeri itse oli sen kirjoittanut. Iisakki ei ollut yhtä taitava, hänen täytyi luetuttaa kirje kylässä kauppiaalla; mutta kun hän oli saanut sen päähänsä, pysyi se myös siellä, tullessaan kotia, osasi hän sen ulkoa.

Nyt istuutui hän juhlallisesti pöydän päähän, levitti kirjeen eteensä ja luki sen pojille. Ulla sai myöskin kernaasti nähdä, että hän luki sujuvasti kirjoitusta, mutta muuten ei hän kääntynyt tämän puoleen sanallakaan. Lopetettuaan lukemisen, sanoi hän: — Siinä kuulette, Elias ja Siivertti, teidän äitinne on itse kirjoittanut tämän kirjeen ja hän on oppinut paljon kaikenlaista. Ja teidän pikkuruikkuinen sisarenne, hän osaa enemmän kuin me kaikki yhteensä. Muistakaa se. Pojat istuivat ja ihmettelivät ääneti. — Sepä vasta on! sanoi Ulla.

Mitä hän tarkoitti? Epäilikö hän Inkerin vilpittömyyttä, vaiko Iisakin lukutaitoa? Ei ollut helppoa päästä selville Ullan todellisesta tarkoituksesta, kun hän istui siinä sävyisänä ja päästeli kaksimielisyyksiä. Iisakki ei ollut häntä huomaavinaan.

— Ja kun teidän äitinne tulee kotiin, niin pitää teidän myös oppia kirjoittamaan, sanoi hän pikku pojille.

Ulla siirsi joitakin uunin luona kuivamassa riippuvia vaatteita, siirsi pataa, siirsi taas vaatteita ja oli yleensä tekevinään jotakin. Hän ajatteli koko ajan. — Kun täällä korvessa nyt on niin tavatonta tulossa, niin olisit voinut ostaa taloon naulan kahvia, sanoi hän Iisakille. — Kahvia? pääsi Iisakilta. — Ulla vastasi rauhallisesti: — Näihin asti olen ostanut vähäisen omillani, mutta.

Kahvia, joka oli unelmaa ja seikkailua Iisakille, sateenkaari! Ulla höpsi tietysti, hän ei suuttunut hänelle; mutta vihdoin viimein tuli tuo hidasajatuksinen mies muistaneeksi Ullan vaihtokaupat lappalaisten kanssa ja hän sanoi äreästi: — Kyllä minä ostan kahvia sinulle! Naulastako puhut? Olisit pyytänyt edes leiviskän. Sitä ei pidä puuttuman! — Älä höpise, Iisakki. Niilo veljelläni on kahvia, Bredellä tuolla Breidablikissä on kahvia. — Niin, kun niillä ei ole raukoilla maitoa. — Miten liekin sen asian. Mutta sinä, joka tiedät niin paljon ja osaat lukea kirjoitusta oikosenaan — sinä kai tiedät myös, että kahvia on joka miehen tuvassa. — Nauta! sanoi Iisakki.

Silloin istuutui Ulla rahille, eikä suinkaan halunnut vaieta: — Ja mitä Inkeriin tulee, sanoi hän — jos uskallan tässä sanaakaan hiiskua. — Voit sanoa, mitä haluat. Minä en sinun puheistasi piittaa. — Hän palaa kotiin ja on oppinut kaikkea. Hänellä on kai helmiä ja sulkia hatussakin? — Kyllä kai hänellä on. — Niin, niin, sanoi Ulla, hän voi nyt kiittää minua vähäisen kaikesta siitä suuruudesta, mihin hän on tullut. — Sinua? pääsi Iisakilta. — Ulla vastasi nöyrästi: — Koska minä olen ollut vähäisenä välikappaleena ja syynä siihen, että hän joutui pois.

Siihen ei Iisakki voinut sanoa mitään, sanat salpautuivat hänen kurkkuunsa, hän istui tuijotellen. Kuuliko hän oikein? Ulla näytti siltä kuin hän ei olisi mitään sanonut. Ei, sanasotaan ei Iisakki pystynyt.

Hän työntäytyi ulos pinta pimeänä. — Ulla, tuo elukka, joka elätti itseään ilkeydellä ja lihoi — olipa hullusti, ettei hän ollut iskenyt häntä hengiltä heti ensimmäisenä vuonna! ajatteli hän ja harmitteli itseään. Siihen hänestä kyllä olisi ollut miestä, ajatteli hän edelleen. Miestä — hänestä? Kukaan ei voinut olla peloittavampi.

Ja nyt sattuu naurettava tapaus: hän menee läävään ja laskee vuohet. Ne seivovat siinä kileineen täysilukuisina. Hän laskee raavaat, porsaat, neljätoista kanaa, kaksi vasikkaa. — Olenpa miltei unohtanut lampaat! sanoi hän ääneen itsekseen, hän laskee lampaat ja on olevinaan jännittynyt siitä, ovatko ne kaikki tallella. Iisakki tietää sangen hyvin, että yksi lammas on poissa, hän on tiennyt sen jo kauan, miksi siis näytellä tietämättömän osaa? Asia oli se, että Ulla oli aikoinaan johtanut hänet harhaan puhumalla vuohista, vaikka kaikki vuohet olivat tallella, hän oli pahastunut siitä sillä kertaa aika lailla, mutta siihen se asia oli jäänyt. Samoin kävi aina, milloin hän joutui Ullan kanssa sanasille. Kun hän syksyllä teurasti, huomasi hän heti, että yksi lammas oli poissa, mutta hänessä ei ollut miehen mieltä eikä sydäntä vaatia siitä Ullaa tilille heti. Eikä siitä tullut myöhemminkään mitään.

Mutta tänään on Iisakki tuima, Ulla on saattanut hänet hupsuksi. Hän laskee uudelleen lampaat, koskettaa sormella jokaista lammasta ja laskee ääneen — Ulla saa kernaasti kuulla sen, jos hän on ulkosalla. Ja hän lausuu kovalla äänellä paljon pahaa Ullasta: että hän ruokkii lampaita aivan uudella tavalla siten, että yksi on joutunut hukkaan, yksi lammas; hän on vallan tavaton varaslönttänä, ymmärsikö hän sen! Niin, Ulla sai kernaasti olla ulkosalla ja säikähtää oikein kunnolla!

Hän kähmii ulos läävästä, menee talliin, laskee hevoset, sen jälkeen painelee hän sisälle — painelee hän omaan taloonsa puhumaan suunsa puhtaaksi. Hän astuu niin nopeasti, että pusero löyhähtelee äkäisesti hänen selässään. Mutta Ulla on ehkä huomannut yhtä ja toista ikkunasta, hän tulee hiljaa ja varmana kynnykselle, hänellä on pyttyjä käsissä ja hän aikoo läävään.

— Minne sinä olet haudannut sen lattakorvaisen lampaan? — kysyy hän. — Lampaan? kysyy Ulla. — Ja jos se nyt olisi ollut täällä, olisi sillä ollut kaksi karitsaa, mihin olet ne haudannut? Se sai aina kaksi karitsaa. Sillä lailla olet hävittänyt minulta kolme lammasta, ymmärrätkö!

Ulla on aivan pökertynyt syytöksistä, hänen päänsä huojuu ja hän näyttää olevan lysähtämäisillään maahan, hän voi ehkä kaatua ja kolhaista itseään. Hänen päänsä huojuu koko ajan viekkaasti, hänen kekseliäisyytensä on aina päästänyt hänet pälkähästä, aina tuottanut hänelle hyötyä, se ei nytkään pettäisi.

— Minä varastan vuohet ja minä varastan lampaat, sanoi hän hiljaisella äänellä. Enpä tiedä, mitä niillä oikein teen? Syön ne suuhuni. — Itsepä tiedät, mitä teet. — Vai niin. Eikö minulla sitten olisi yllin kyllin ruokaa ja särvintä täällä sinun leivissäsi, Iisakki, olisiko minun pakko varastaa lisää? Mutta sen minä sanon sinulle suoraan, että sitä minun ei ole tarvinnut näinä vuosina tehdä. — Minnekä sinä sitten olet sen lampaan pannut? Onko Jänkä-Antti saanut sen? — Jänkä-Antti! Ullan täytyy laskea pytyt maahan ja lyödä kätensä yhteen: — Olisinpa yhtä puhdas synnistä! Mistä lampaasta karitsoineen sinä oikein puhut? Siitäkö vuohesta, jolla on lattakorvat? — Nauta! sanoo Iisakki ja aikoo mennä. — Kylläpä olet merkillinen, Iisakki! Sinulla on läävässä kaikenlaista elukkata niinkuin tähtiä taivaalla, mutta sinulla ei ole kylliksi! Mistä minä tiedän, mitä lammasta ja mitä karitsaa sinä minulta vaadit? Kiittäisit Jumalaa hänen armostaan, joka ilmenee tuhansin tavoin. Tämä kesä ja kappale syksyä lisäksi, niin karitsoivat lampaat taas ja sinulla on kolme kertaa niin paljon kuin sinulla nyt on!

Sitä Ullaa!

Iisakki lähti pois muristen kuin karhu. — Kylläpä olin pöllö, kun en nitistänyt häntä heti ensi päivänä! ajatteli hän ja sadatteli voimakkaasti itseään; olinpa tolvana, hevosensontaa koko mies! Mutta ei se vieläkään ole myöhäistä, odottakoon, antaa hänen mennä läävään! Tänä iltana ei sovi tehdä hänelle mitään mutta huomenna sopii. Kolme lammasta kateissa! Kahvia! sanoi hän.

X

Seuraava päivä oli tuova tullessaan suuren elämyksen: uutistaloon tuli vieraita, Geissler tuli. Rämeillä ei ollut vielä kesä, mutta Geissler ei välittänyt kelistä, hän tuli jalkaisin hienoissa leveällä lakeerireunalla koristetuissa saappaissa; hänellä oli keltaiset hansikkaat ja hän oli hienona; muuan kylän mies kantoi hänen tavaroitaan.

Hän tuli nyt oikeastaan ostamaan tunturialuetta Iisakilta, kuparikaivantoa, ja mikä sille pantaisiin hinnaksi? Mutta sitäpaitsi toi hän terveisiä Inkeriltä — toimekas vaimo, josta pidettiin; hän tuli Trondhjemista ja oli puhutellut häntä. Iisakki, sinä olet tehnyt lujasti työtä täällä! — Niinpä kyllä. Onko hän puhutellut Inkeriä? — Mikä tuo tuolla on? Olet laittanut myllyn, jauhat itse jauhosi? Mainiota. Ja sinä olet raivannut paljon maata senjälkeen kun olin täällä. — Ja hänelle kuului hyvää? — Hyvin hän voi. Niin, vaimosi? Saatpa kuulla jotakin! Menkäämme kamariin. — Ei — siellä ei ole kunnossa! sanoo Ulla useammasta syystä torjuen.

He menivät kamariin ja lukitsivat oven, Ulla jäi tupaan, eikä saanut kuulla mitään.

Nimismies Geissler istuutui ja löi lujasti polviinsa ja julisti Iisakin kohtalon. — Et ole kai vielä myynyt kuparivuortasi? kysyi hän. — En. — Hyvä. Minä ostan sen. Niin, minä olen puhunut Inkerin kansaa ja useiden muidenkin. Hän pääsee vapaaksi ensi tilassa, asia on nyt kuninkaalla. — Kuninkaalla? — Kuninkaalla. Minä menin vaimosi luo, minun ei luonnollisestikaan ollut vaikea sinne päästä, me puhelimme yhdessä pitkän aikaa: — No, Inkeri, täällä sujuu hyvästi, oikein hyvästi? — Eipä ole valittamisen syytä.

— Kaipaatko kotiin? — Enpä voi muutakaan sanoa.

— Pääset pian kotiin, sanoin minä. Ja sen voin sinulle sanoa, Iisakki, hän on topakka vaimo, ei lainkaan kyyneliä, päinvastoin hän sekä hymyili että nauroi — hänen suunsa on muuten leikattu ja neulottu. Hyvästi, sanoin minä hänelle, ei sinun täällä enää kauan tarvitse olla, annan siitä sanani!

Minä menin johtajan luo, olisi vain puuttunut, ettei hän olisi ottanut minua vastaan. — Teillä on täällä vaimo, jonka pitäisi päästä pois kotiin, sanoin minä, Inkeri Sellanrå. — Inkeri? sanoi hän, niin, hän on hyvä ihminen, olen tyytyväinen, voisimme pitää hänet täällä vielä kaksikymmentä vuotta, sanoi hän. — Siitä ei tule mitään, sanoin minä, hän on ollut täällä jo liian kauan. — Liian kauan? sanoi hän, tunnetteko te asian? — Minä tunnen asian perin pohjin, olin hänen nimismiehensä. — Olkaa hyvä, istukaa, sanoi hän silloin — se vielä puuttui! — Niin, me järjestämme Inkerin ja hänen pienen tyttönsä asian niin hyvin kuin voimme, sanoi johtaja. Vai on vaimo teidän seudultanne? Olemme auttaneet häntä saamaan oman ompelukoneen, hänestä on tullut oikea mestari työhuoneessa, hän on oppinut kunnollisesti kutomaan kangasta, kunnollisesti hoitamaan taloutta, värjäämään, leikkaamaan.

Onko hän ollut täällä liian kauan, sanotteko niin? — Tiesin kyllä, mitä minun olisi ollut vastattava, mutta minä tahdoin odottaa ja sanoin vain: — Niin, hänen asiaansa on käsitelty huonosti, se tulee ottaa uudelleen käsiteltäväksi; nyt rikoslain uudistuksen jälkeen olisi hän ehkä kokonaan vapautettu. Hänelle lähetettiin jänis hänen ollessaan raskaana. — Jänis? kysyi johtaja. — Jänis, niin, sanoin minä. Ja lapsesta tuli haarahuuli. — Johtaja hymyili ja sanoi: — No siis. Teidän mielipiteenne mukaan ei siis ole otettu tätä seikkaa tarpeeksi huomioon? — Ei, sanoin minä, tätä seikkaa ei ole edes mainittu. — Ehkeipä se ollut niin vaalilistakaan? — Se kävi kyllä hänelle vaaralliseksi. — Luuletteko te jäniksen voivan tehdä ihmeitä? kysyi hän. — Minä vastasin: — Missä määrin jänis voi tehdä ihmeitä tai ei, siitä en tahdo keskustella herra johtajan kanssa. Kysymys on siitä, mitä vaikutuksia jäniksen näkemisellä on siinä tilassa ristihuuliseen vaimoon, uhriin. — Sitä ajatteli hän hetken: — No niin, sanoi hän, mutta täällä laitoksellahan meidän tehtävänämme on vain vastaanottaa tuomittuja, me emme tarkista tuomioita. Tuomion mukaan ei Inkeri ole ollut täällä liian kauan.

Nyt aloin siitä, mitä oli sanottava: — On tehty virhe Inkerin vastaanottamisessa. — Virhe? — Ensiksikään ei häntä olisi pitänyt passittaa siinä tilassa, missä hän oli. — Johtaja katsoi tarkasti minuun: — Niin se on, sanoi hän. Se ei kuitenkaan ole meidän asiamme täällä vankilassa. — Toiseksi, sanoin minä, ei hän olisi saanut olla täällä kahta kuukautta täyttä rangaistusta kärsimässä, ennenkuin hänen tilansa olisi pitänyt tulla viranomaisten tietoon. — Se sattui paikalleen, johtaja oli kauan vaiti: — Onko teillä valtakirja asian ajoon vaimon puolesta? kysyi hän. — On, sanoin minä. — Kuten sanottu, me olemme tyytyväisiä Inkeriin täällä ja kohtelemme häntä sen mukaan, puheli johtaja, ja hän luetteli taas kaiken, mitä he olivat hänelle opettaneet, niin, he olivat opettaneet hänet myöskin kirjoittamaan, sanoi hän. Ja pienen tyttären he olivat antaneet jonkun huostaan ja niin edespäin. — Minä selitin olosuhteita Inkerin kotona: kaksi pientä sielläkin ja palkattu apulainen niitä hoivaamassa ja niin edespäin. Minulla on hänen mieheltään esitys, sanoin minä, se voidaan liittää myötä, joko sitten asia tulee uudelleen käsiteltäväksi, tahi anotaan armahdusta vaimolle. — Antakaa minulle tuo esitys, sanoi johtaja. — Minä tuon sen huomenna vastaanottoaikana, vastasin minä.

Iisakki istui ja kuunteli, se oli mukaansatempaavaa, seikkailu vieraasta maasta. Hän seurasi Geisslerin huulia orjan katsein.