Part 6

Vihdoin eräänä päivänä hän tuli. Se vasta ihminen oli, oli aivankuin ei mitään olisi tapahtunut hänen ja avioparin välillä, hän kutoi sentään juovikkaita housuja Eliakselle, sanoi hän. — Tulin katsomaan, miten tällä puolen tunturin voidaan, sanoi hän. — Havaittiin, että hän oli jättänyt vaate- ja tavarasäkkinsä metsään ja oli valmistunut jäämään.

Illalla veti Inkeri miehensä syrjään ja sanoi: — Aioitko etsiä sitä Geissleriä? Nyt peltotöiden välillä olisi aikaa. — Niin, vastasi Iisakki, koska Ulla nyt on täällä, niin lähden aamulla aikaisin. — Inkeri oli tästä kiitollinen. — Ja sinun pitää ottaa mukaasi kaikki rahat, mitä sinulla on, sanoi hän. — No, etkö sinä voi niitä kätkeä? — En.

Inkeri laittoi heti runsaasti evästä ja Iisakki heräsi yöllä ja valmistautui matkalle. Inkeri seurasi häntä oven ulkopuolelle, eikä itkenyt eikä valittanut, sanoihan vaan: — Ne voivat nyt tulla minä päivänä hyvänsä. — Tiedätkö jotakin? — Mitäpä minä tietäisin! Ei kai se vielä niin väleen tapahdu, mutta. Kunhan nyt vaan tapaisit sen Geisslerin ja saisit jonkun hyvän neuvon!

Mitäpä voisi Geissler nyt tehdä? Ei mitään. Mutta Iisakki lähti.

Inkeri oli kai kuitenkin tiennyt jotakin, hän oli kai myös laittanut sanan Ullalle. Kun Iisakki palasi kotiin Ruotsista, oli Inkeri käyty noutamassa. Ulla oli lasten luona.

Se oli raskas sanoma Iisakille ja hän kysyi korkealla äänellä: — Onko hän matkustanut? — On, vastasi Ulla. — Minä päivänä? — Sen jälkeisenä, kun läksit. — Iisakki huomasi, että Inkeri oli taaskin halunnut saada hänet pois ollakseen ratkaisun hetkellä yksin, sentähden oli hän myöskin pyytänyt häntä ottamaan kaikki rahat mukaansa. Oo, Inkeri olisi kyllä tarvinnut muutaman kolikon tuolle suurelle matkalle!

Mutta kävikin niin, että pikku poikien huomio heti kiintyi pieneen keltaiseen porsaaseen, jonka Iisakki oli tuonut mukanaan kotiin. Se oli muuten hänen ainoa tuomisensa: se Geisslerin osoite, joka hänellä oli, oli vanhentunut, Geissler ei ollut enää Ruotsissa, vaan oli palannut takaisin Norjaan, hän oli Trondhjemissa. Mutta porsaan oli Iisakki kantanut käsivarrellaan Ruotsista ja antanut sille maitoa pullosta ja nukkunut se rinnoillaan tunturilla; hän oli tahtonut ilahduttaa sillä Inkeriä, mutta nyt leikkivät Elias ja Siivertti sillä ja heillä oli sangen hauskaa. Se hieman haihdutti Iisakin ikävää. Sen lisäksi saattoi Ulla Iisakille nimismiehen terveiset, että valtio vihdoin oli hyväksynyt Sellanrån kaupan, ja Iisakin piti vain mennä nimismiehen konttoriin maksamaan. Se oli hyvä sanoma ja se poisti Iisakin pahimman alakuloisuuden. Vaikka hän oli ylen väsynyt kävelystä, otti hän uudet eväät reppuun ja läksi heti kylään. Häntä elähytti vielä pieni toivo tavata Inkeriä.

Se toivo raukesi, Inkeri oli matkustanut kahdeksaksi vuodeksi. Iisakin mieli kävi synkäksi ja autioksi ja hän kuuli vain sanan silloin, toisen tällöin siitä, mitä nimismies sanoi; — Että oli surkeata, että sellaista tapahtui. Hän toivoi, että se oli Inkerille hyväksi opiksi, että hänessä tapahtuisi kääntymys ja että hän tulisi paremmaksi ihmiseksi, eikä kuristaisi lapsiaan!

Nimismies Heyerdahl oli mennyt edellisenä vuonna naimisiin. Hänen vaimonsa ei tahtonut tulla äidiksi, eikä saada lapsia. Hänellä ei ollutkaan lapsia.

— Vihdoinkin voin minä päättää Sellanrån asian, sanoi nimismies. Kuninkaallinen virasto on hyväksynyt myynnin suunnilleen minun ehdotukseni mukaan. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Siihen on mennyt aikaa, mutta tyydytyksekseni saan nähdä, ettei työni ole mennyt hukkaan. Minkä minä kirjoitin, se on läpäissyt miltei pilkulleen. — Pilkulleen, sanoi Iisakki ja nyökäytti päätään. — Tässä on asiakirja. Voit saada sen kuulutetuksi ensi käräjillä. — Jaa, nyökkäsi Iisakki. Mitä minun tulee maksaa? — Kymmenen taalaria vuosittain. Niin, tässä on virasto tehnyt pienen muutoksen: kymmenen taalaria viiden asemasta vuodessa. En tiedä, miten siihen suhtaudut? — Kunhan vain siitä selviän, sanoi Iisakki. — Ja kymmenenä vuotena.

— Iisakki katsoi säikähtäneenä häneen. — Niin, virasto ei tahdo toisin, sanoi nimismies. Eikä se ole mikään maksu niin suuresta maatilasta, niin viljeltynä ja rakennettuna kuin se nyt on.

Iisakilla oli tämänvuotiset kymmenen taalaria, hän oli saanut ne haloista ja kutunjuustoista, jotka Inkeri oli kerännyt varastoon. Hän maksoi. Sitten jäikin hänelle vielä vähän.

— Onpa todella sinun onnesi, ettei virasto ole saanut vihiä vaimosi matkasta, sanoi nimismies. Muuton olisi se ehkä saanut toisen ostajan. — Vai niin, sanoi Iisakki ja kysyi: ja hän on nyt siis matkustanut kahdeksaksi vuodeksi? — Niin, sitä ei voi muuttaa, oikeuden täytyy tulla täytetyksi. Hänen tuomionsa on sitäpaitsi lievää lievempi. Nyt on sinulla yksi tehtävä: sinun tulee hakata selvä raja talosi ja valtion maitten välille. Hakkaa putipuhtaaksi suora linja niitä merkkejä myöten, jotka minä olen osoittanut ja merkinnyt pöytäkirjaan. Puut saat pitää itse. Tulen sinne katsomaan myöhemmin.

Iisakki vaelsi kotia.

VIII

Vuodet kuluvat nopeasti? Kyllä siltä, joka on vanhettunut.

Iisakki ei ollut vanhettunut eikä heikontunut, hänelle olivat vuodet pitkiä. Hän teki työtä talossaan ja antoi ruostepartansa kasvaa, minkä halutti.

Silloin tällöin katkaisi korven yksitoikkoisuuden joku ohi kulkeva lappalainen tai yksi ja toinen tapahtuma karjan keskuudessa, sitten kaikki taas niinkuin ennenkin. Kerran tuli joukko miehiä käyden, he lepäsivät Sellanråssa ja söivät ja saivat maitoa, he kyselivät Iisakilta ja Ullalta polkua tunturin yli, heidän piti tehdä sähkölennätinlinjaa, sanoivat he. Toisen kerran tuli Geissler —- ei kukaan vähempi kuin Geissler. Hän tuli vallan vapaasti astellen kylältä päin ja hänellä oli mukanaan kaksi miestä, joilla oli poraustarpeet ja kuokka ja lapio.

Sitä Geissleriä! Hän oli sama kuin ennenkin, muuttumaton, hän sanoi hyvää päivää, puheli lapsille, meni tupaan ja tuli taas ulos, katseli peltoja, avasi navetan ja ladon ovia ja kurkisti sisälle. — Mainiota! sanoi hän. Iisakki, onko sinulla vielä niitä kiviä? — Kiviä? kysyi Iisakki. — Niitä pieniä kiviä, joilla poikasi leikki silloin kerran, kun olin täällä?

Kivet olivat joutuneet aittaan, jossa ne olivat hiiren pyydyksen painoina, ja nyt tuotiin ne esille. Nimismies ja nuo kaksi miestä tutkivat niitä ja puhuivat niistä, iskivät niitä vähän ja punnitsivat niitä kädessään. — Kuparikiveä! sanoivat he. — Voitko tulla tunturille meidän kanssamme ja näyttää, mistä olet ne löytänyt? sanoi nimismies.

Kaikki lähtivät yhdessä tunturille, eikä kivien löytöpaikka ollutkaan kaukana, mutta he kiertelivät tunturilla pari päivää ja etsivät metallisuonia ja laukoivat kallioita. He palasivat takaisin taloon mukanaan kaksi raskasta pussia täynnä kiviä.

Iisakki oli nyt saanut puhutuksi Geisslerille kaikki asiansa, hän oli kertonut talon kaupasta, joka oli tullut maksamaan sata taalaria viidenkymmenen asemasta. — Se ei merkitse mitään, sanoi Geissler kevyesti. Sinulla on täällä tunturissa ehkä tuhansia. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Mutta sinun täytyy saada tilasi kuulutetuksi niin pian kuin varat sallivat. — Niinpä kyllä. — Ettei valtio rupea metkuilemaan kanssasi, ymmärrätkö. — Iisakki ymmärsi. Mutta pahin on Inkerin laita, sanoi hän. — Niin, sanoi Geissler ja mietti tavallista kauemmin. Asia voitaisiin ehkä ottaa uudelleen käsiteltäväksi. Hän saattaisi mahdollisesti saada lievennystä rangaistukseensa. Mutta me voisimme ehkä anoa armahdusta ja saavuttaa saman tuloksen. — Vai niin, luuleeko hän niin. — Mutta armahdusta emme voi hakea vielä. Vasta tuonnempana. Mitä minun pitikään sanoa: sinä olet vienyt perheelleni sekä lahtia että kutunjuustoja, mitä olen velkaa? — Ei mitään, nimismies on maksanut niin paljon. — Minäkö? — Ja ollut meille niin hyväksi avuksi. — Ei, sanoi Geissler lyhyesti ja antoi muutaman taalarinsetelin. Ota nuo! sanoi hän.

Se mies ei tahtonut ottaa mitään ilmaiseksi, ja rahoja tuntui hänellä taas olevan yllin kyllin lompakossa, niin paksu se oli. Herra ties, oliko hän todella niin varoissaan.

— Mutta hän kirjoittaa, että hän voi hyvin, sanoi Iisakki, joka vain ajatteli omiaan. — Vai niin, vaimosi? — Niin. Ja sitten, että hän sai pikku tytön — hän on saanut suuren, sievän tytön. — Sepä erinomaista! — Ja sitten auttavat ne häntä siellä kaikki ja ovat hyviä, sanoo hän.

Geissler sanoi: — Nyt lähetän minä nämä kivet jollekin asiantuntijalle saadakseni tietää, mitä niissä on. Jos niissä on runsaasti kuparia, saat vielä paljon rahaa. — Vai niin, sanoi Iisakki, ja milloin hän luulee, että voimme anoa armahdusta? — Jonkun ajan kuluttua. Minä kirjoitan sinulle. Minä tulen myöhemmin uudelleen. Mitä sanoitkaan, onko vaimosi saanut lapsen sen jälkeen kun hän matkusti? — On. — Ne ovat siis passittaneet hänet raskaana täältä. Siihen ei heillä ollut oikeutta. — Vai niin. — Siinä on yksi lisäsyy, jolla hänet voi saada jonkun ajan kuluttua vapautetuksi. — Sepä olisi hyvä! sanoi Iisakki kiitollisena.

Iisakki ei tiennyt, että viranomaisten oli täytynyt laatia ja lähettää monta pitkää kirjelmää edestakaisin tuon raskaan vaimon asian johdosta. He eivät olleet aikoinaan huolineet vangita häntä kahdesta syystä: paikkakunnalla ei ollut vankilahuonetta ja he tahtoivat olla lempeitä. Siitä oli arvaamattomat seuraukset. Kun Inkeriä myöhemmin tultiin noutamaan, ei kukaan ollut kysynyt hänen tilaansa, eikä hän itse ollut hiiskunut mitään... Ehkä hän olikin vaiennut tahallaan, jotta hänellä olisi lapsi läheisyydessään noina kovina vuosina; kun hän käyttäytyi hyvin, sai hän kai nähdä sitä silloin tällöin. Ehkä oli hän vain ollut tylsä ja välinpitämätön siitä, missä tilassa hänet vietäisiin...

Iisakki teki työtä ja ponnisteli, hän perkasi ja raivasi maitaan, hän aukaisi rajaa oman alueensa ja valtion maiden välille, puista tuli taas vuoden halot.

Mutta kun hänellä ei ollut enää Inkeriä ilahdutettavanaan, raatoi hän enemmän tavasta kuin mielihyvästä. Hän oli myös laiminlyönyt tilansa kuulutuksen kaksilla käräjillä, koska se ei ollut hänen sydämellään, vihdoin hän oli tänä syksynä saanut sen tehdyksi. Hänen laitansa ei ollut aivan niinkuin piti. Kärsivällinen ja harkitseva hän kyllä oli, mutta hän oli kärsivällinen ja harkitseva sentähden, että hän oli joutunut alamäkeen. Hän otti esille nahat, siksi että ne täytyi valmistaa, vuohennahat, vasikannahat, pani ne virtaan ja kaapi ne, pani ne parkkiin ja valmisti ne kenkänahaksi. Hän eroitti talvella heti ensi puinnissa siemenviljan seuraavaa kevättä varten, jotta sekin tuli tehdyksi, oli parasta, että sekin oli tehty, hän oli järjestyksen mies. Mutta elämä oli hänestä harmaata ja yksinäistä, jaa'a, Herra paratkoon, vaimoton mies jälleen ja kaikkea.

Mitä iloa oli hänellä nyt istua sunnuntaisin tuvassaan peseytyneenä ja koreassa, punaisessa paidassa, kun hänellä ei enää ollut ketään, jolle olla korea! Sunnuntait olivat päivistä pisimmät, ne tuomitsivat hänet joutilaisuuteen ja surullisiin ajatuksiin, hänen piti vain kiertää maitaan ja katsella kaikkea, mitä piti tehdä. Joka kerta oli hänellä pikku pojat mukanaan, aina toinen käsivarrellaan. Oli hauskaa kuunnella niiden puhelua ja vastata niiden kysymyksiin.

Vanha Ulla oli hänellä sentähden, ettei hänellä ollut ketään muuta. Ulla ei ollutkaan hullumpi olemassa, hän karttasi ja kehräsi ja kutoi sukkia ja lapasia ja laittoi kutunjuustoja hänkin; mutta hänen kätensä ei ollut menestyksellinen ja hän teki työtä ilman rakkautta, kaikki, mitä hän otti käsiinsä, oli toisen omaa. Iisakki oli kerran Inkerin aikana ostanut korean ruukun kauppiaalta, sen paikka oli hyllyllä, se oli savesta ja sen kannessa oli koiran pää, oikeastaan oli se jonkinlainen tupakkirasia, Ulla otti kannen ja pudotti sen permantoon. Inkeriltä oli jäänyt muutamia fuksian taimia erääseen laatikkoon, ne olivat lasin alla, Ulla otti lasit pois ja painoi ne takaisin kovaa ja huolimattomasti — seuraavana päivänä olivat kaikki taimet kuolleet. Iisakista ei ollut suinkaan helppoa nähdä tätä, hänen kasvoillaan näkyi ehkä joku ilme ja kun hänessä ei ollut mitään pehmeätä eikä joutsenenomaista, oli se ehkä vaarallinen ilme. Ulla oli sitkeä ja lauhkea, hän mutisi: — Minkä minä sille! — Sitä en tiedä, sanoi Iisakki, mutta olisit antanut sen olla. — Minä en enää koske hänen kukkasiinsa, sanoi Ulla silloin. Mutta ne olivat nyt kuolleet.

Ja miksi tuli lappalaisia nyt useammin Sellanråhon kuin ennen? Jänkä-Antti; mitä asiaa oli hänellä, eikö hän voinut kulkea ohitse? Hän tuli kaksi kertaa tunturin yli samana päivänä, eikä hänellä ollut poroja katsottavana, vaan eli hän kerjuulla ja oleskelemalla toisten lappalaisten luona. Kun hän tuli uutistaloon, jätti Ulla kaikki työnsä ja alkoi lörpötellä hänen kanssaan seutukunnan asukkaista, kun hän läksi pois, oli hänen säkkinsä täynnä kaikenlaista. Iisakki sieti tätä vaieten kaksi vuotta.

Sitten piti Ullan taas saada uudet kengät, mutta silloin ei Iisakki enää voinut vaieta. Oli syksy ja Ulla kulutti kenkiä joka päivä sensijaan, että olisi käynyt karvatallukoissa tai puukengissä. Iisakki sanoi: — Kaunis ilma tänään. Hm! — Niin hän alotti. — Niin on, sanoi Ulla. — Eikö niin Elias, että sinä näit kymmenen kutunjuustoa hyllyllä tänä aamuna? kysyi Iisakki. — Niin, vastasi Elias. — Nyt ei ole muuta kuin yhdeksän. —

Elias laski uudelleen ja muisteli pienessä päässään: — Niin, ja sitten se, minkä Jänkä-Antti sai. Sitten on kymmenen.

Äänettömyys tuvassa. Pikku Siivertin piti myöskin laskea ja hän toisti veljen sanat: — Sitten on kymmenen.

Taas äänettömyys. Mutta vihdoinkin täytyi Ullan selittää. — Niin, hän sai pikkuruikkusen juuston, enpä luullut, että se mitään tekisi. Eikä lapset ole vielä niin suuria, että niistä tietäisi, mitä niissä asustaa, ja mistä minä tiedän tai näen, kehenkä ne tulevat! Sillä eivät ne ainakaan sinuun tule, Iisakki, sen tiedän.

Viittaus, joka Iisakin täytyi torjua: — Lapset ovat kyllä hyviä. Mutta voitko sinä sanoa, mitä hyvää Jänkä-Antti on tehnyt minulle ja omaisilleni? — Hyvää? sanoo Ulla. — Niin? — Jänkä-Antti? sanoo Ulla. — Niin? Että minä olisin hänelle kutunjuustoja velkaa? — Ulla on voittanut aikaa ja antaa seuraavan vastauksen: — Ei, mutta Herra varjelkoon minua sinusta, Iisakki! Minäkö olen aloittanut jutun tuosta Jänkä-Antista? Jos minä olen sanallakaan hiiskunut hänestä, niin saat minut nitistää tähän paikkaan!

Mainiota. Iisakki on aseeton, kuten niin monesti ennenkin. Ulla ei hellittänyt: — Ja jos minun pitää tässä vallan paljasjaloin ottaa talvea vastaan, aivan ilman kenkiä, jotka Jumala on luonut jalkoja varten, niin anna minun se tietää. Minä puhuin kengistä jo kolme, neljä viikkoa sitten, mutta minä en näe niistä vielä merkkiäkään ja tässä minä kuljen niinkuin ennenkin. — Iisakki kysyi; — Mikä vaivaa puukenkiäsi, kun et niitä käytä? — Mikä vaivaa? kysyy Ulla yllätettynä. — Niin, sitä minä kysyn? — Puukenkiä? —

— Niin? — Sinä et puhu siitä, että minä karttaan ja kehrään ja ruokkoan elukat ja pidän lapset kurissa, siitä et puhu mitään. Ja jos niin on, niin ei kai sinunkaan vaimosi, joka on linnassa — ei kai hänkään kulkenut paljasjaloin lumessa. — Ei, hän kulki puukengissä, sanoi Iisakki. Ja kun hän lähti kirkkoon tai ihmisiin, niin meni hän karvatallukoissa, sanoi hän. — Niin, niin, vastasi Ulla, hän olikin niin paljon parempi! — Niin oli. Ja kun hän kulki karvatallukoissa kesällä, niin oli hänellä vain heiniä niissä. Mutta sinä — sinä käytät sukkia kengissä kaiken vuotta.

Ulla sanoi: — Mitä siihen tulee, niin kyllä kai minä puukengätkin rikki kulutan. Enpä luullut, että oli niin kiire kuluttaa hyvät puukengät hajalle. — Hän puhui hiljaa ja jauhomaisesti, hänen silmänsä olivat puoliummessa ja hän oli hyvä ja viekas: — Inkeri, sanoi hän, vaihdokas, kuten me häntä nimitimme, hän oli minun lasteni seurassa ja oppi kaikenlaista noina vuosina. Siinä on nyt kiitos. Kun minun tyttäreni Bergenissä käy hattu päässä, niin samoin kai tekee Inkerikin, hän matkusti Trondhjemiin hattua ostamaan, hehe.

Iisakki nousi ja aikoi lähteä ulos; mutta nyt oli Ulla pääsyt alkuun, hän purki koko suursuuaarteensa, hän vallan säteili häijyyttä ja tunnusti, ettei ainoallakaan hänen tyttäristään ollut repaleisia kasvoja aivankuin jollakin tultasylkevällä pedolla, paremmin sanoen, mutta silläpä heille oli luonnistunutkin. Kaikilla ei ollut sydäntä kuristaa lapsia. — Varo itseäsi! huusi Iisakki, ja että toinen ymmärtäisi päivän selvästi, lisäsi hän: — Saatanan akka!

Mutta Ulla ei varonut itseään, ei hehe! sanoi Ulla ja katsoi taivasta kohden ja huomautti, että oli oikeastaan ristihuulisuuden väärinkäyttämistä menetellä siten kuin eräät. Täytyi sentään pitää rajansa!

Iisakki oli iloinen päästessään vihdoin talosta ulos. Ja mitäpä muuta saattoi hän tehdä kuin hankkia Ullalle kengät? Korven raataja ei ollut lainkaan jumalien kaltainen, eikä voinut käsivarret ristissä sanoa palvelijalleen: — Mene! — Niin välttämätön taloudenhoitajatar, hän oli turvassa, sanoipa hän tai teki mitä tahansa.

Yöt ovat kylmät ja kuutamoiset, rämeet routaantuvat sen verran, että ne juuri kantavat miehen, päivisin sulattaa aurinko ne taas ja tekee ne ylipääsemättömiksi. Iisakki lähtee kylälle eräänä pakastavana yönä tilaamaan kenkiä Ullalle. Hänellä on mukanaan kaksi kutunjuustoa rouva Geisslerille.

Puoliväliin tietä on nyt lähin uutisasukas sijoittunut. Hän oli kai varoissaan oleva mies, koska hänellä oli ollut rakentajia kylältä taloa pystyttämässä ja lisäksi palkkaväkeä kyntämässä auki pientä hiekkarämekaistaa perunamaaksi; itse teki hän sangen vähän tai ei mitään. Mies oli Brede Olsen, nimismiehen apuri ja todistaja, mies, joka saatiin noutamaan lääkäriä tai jolle papin rouva saattoi uskoa porsaan teurastuksen. Hän ei ollut vielä täyttä kolmeakymmentä, mutta hänellä oli jo neljä lasta elätettävänään, lukuunottamatta vaimoa, joka hänkin oli melkein vielä lapsi. Eihän se Breden varallisuus varsin leveätä ollut, ei oikein lyönyt leiville sellainen laiskan virka ja ulosmittauksissa kierteleminen; nyt aikoi hän koettaa maanviljelystä. Hän oli lainannut pankista rakennusrahat. Hänen talonsa oli nimeltään Breidablik, nimismies Heyerdahlin rouva oli antanut sille tämän ihanan nimen.

Iisakki kiirehtii uutistalon ohi, eikä suo itselleen aikaa pistäytyä sisälle, mutta lasi-ikkuna on täynnä lapsia, niin aikaista kuin vielä onkin. Iisakki kiiruhtaa, sillä hän aikoo ehtiä takaisin tänne saakka ensi yökelillä. Korven miehen tulee ajatella kaikenlaista saadakseen kaikki juontumaan parhaalla tavalla. Hänen töillään ei tällä erää kylläkään ole niin tavatonta kiirettä, mutta hän on huolissaan pikku pojista, jotka ovat kotona Ullan kanssa.

Kulkiessaan muistaa hän ensimmäisen vaelluksensa täällä. Aika on vierinyt, kaksi viimeistä vuotta ovat olleet pitkät; on ollut paljon hyvää Sellanråssa ja muuan paha seikka, jaa'a Herra paratkoon! Nyt oli siis ilmestynyt korpeen uusi raivio, Iisakki tunsi hyvin tämän paikan, se oli muuan noista miellyttävistä paikoista, joita hän itse oli tutkinut vaelluksellaan, mutta sivuuttanut. Tästä oli lyhempi matka kylään, se oli totta, mutta metsä ei ollut niin hyvää; tässä oli tasankoa, mutta se oli rämettä; maa oli helppoa raivata, mutta ilkeätä ojittaa. Tuo hyvä Brede ei saanut peltoa, jos hän tonki rämettä! Entäpä, eikö Brede aikonutkaan laittaa vajaa heinäladon päähän työkaluja ja ajoneuvoja varten? Iisakki pani merkille, että pihalla seisoi rattaat paljaan taivaan alla.

Hän suorittaa asiansa suutarilla, ja rouva Geissler on matkustanut pois, niinpä myy hän kutunjuustonsa kauppiaalle. Illalla on hän paluumatkalla. Pakastuu yhä enemmän, on kevyt kävellä, mutta Iisakin kulku on raskasta. Herra ties, milloin Geissler nyt palaa, kun hänen vaimonsakin oli matkustanut pois, ehkei hän palannut enää koskaan. Inkeri oli poissa, aika kului.

Hän ei poikkea Bredelle paluumatkallakaan, ei, hän tekee pienen kaarroksen Breidablikin kohdalla ja käy ohitse. Hän ei tahdo puhella ihmisten kanssa, hän haluaa vain päästä eteenpäin. Vieläkin seisovat Breden kärryt siellä, saa nähdä, jääkö ne siihen ainaiseksi? ajattelee hän. No, kullakin on omansa! Nythän on hänellä itsellään — Iisakilla itsellään — sekä kärryt että vaja niitä varten, mutta ei hänelle silti ole paremmin käynyt: hänen kotinsa on puolinainen, se oli kerran ehjä, nyt se on puolinainen.

Kun hän päivällä on päässyt niin pitkälle, että hän näkee kotinsa kaukana mäellä, kirkastuu hänen mielensä, vaikka hän on väsynyt ja uuvuksiin saakka kävellyt, kaksipäiväisen taipaleen jälkeen: siellä kohoavat rakennukset, savua nousee kattotorvesta, pienet pojat ovat ulkona, niin pian kun he näkevät hänet, tulevat he häntä vastaan. Hän käy sisälle, tuvassa istuu kaksi lappalaista, Ulla nousee yllätettynä rahilta ja sanoo: — Mitä — joko nyt tulit! — Hän keittää kahvia liedellä. Kahvia? Kahvia!

Iisakki on huomannut sen ennenkin: kun Jänkä-Antti tai joku muu lappalainen on käynyt, keittää Ulla kahvia Inkerin pienessä pannussa pitkät ajat. Hän tekee sitä Iisakin ollessa metsässä tai maillansa, ja kun Iisakki odottamatta saapuu ja näkee sen, on hän vaiti. Mutta hän tietää, että hän on joka kerta tullut kutunjuustoa tai villamyttyä köyhemmäksi. Iisakki on sittenkin perin hyvänahkainen, kun hän ei ota Ullaa kouriinsa ja rusenna häntä kappaleiksi hänen alhaisuutensa vuoksi. Oikeastaan koettaa Iisakki todenteolla tulla yhä paremmaksi ja paremmaksi ihmiseksi, mitä hän nyt sillä tarkoittaneekin, tehneekö hän sen kotirauhan vuoksi vai toivoen, että Jumala pikemmin antaisi hänelle Inkerin takaisin sen vuoksi. Hänellä on taipumusta mietiskelyyn ja taikauskoon, hänen talonpoikaismaisuutensakin on herkkäuskoinen. Tässä syksyllä havaitsi hän, että hänen tallinsa turvekatto alkoi painua alas hevosen päälle, silloin kourasi Iisakki pari kertaa ruostepartaansa, mutta sitten hän hymyili kuten ainakin mies, joka ymmärtää leikkiä, ja pönkitti katon parruilla. Häneltä ei päässyt ainoatakaan pahaa sanaa. Toinen piirre: aitta, jossa hänellä oli kaikki ruokatavaransa, oli pystytetty korkeille kivipylväille. Nyt tuli pikku lintuja aittaan sisälle suurista aukoista muurissa ja lenteli ympäri löytämättä ulospääsyä. Ulla valitti, että ne noukkivat ruokavaroja ja söivät säilykelihaa ja, mikä pahempi, likasivat niitä. Iisakki sanoi: — On hullusti, että pikku lintujen pitää tuleman sisälle löytämättä ulospääsyä! — Ja keskellä kiirettä työaikaa louhi hän kiviä ja täytti aukon.

Herra ties, mitä hän tarkoitti sillä, toivoiko hän saavansa Inkerin takaisin jo ensi tilassa, kun hän käyttäytyi näin hyvin.

IX

Vuodet kuluvat.

Taaskin tuli insinööri päällysmiehen ja kahden työmiehen kanssa Sellanråhon ja heidän piti taas raivata sähkölennätinlinjaa tunturin yli. Nykyisen suunnitelman mukaan piti linjan kulkea läheltä rakennuksia, soma tie piti hakattaman metsään, se ei haitannut, se teki paikan vähemmän autioksi, muu maailma pääsi valaisemaan.

Insinööri sanoi: — Tämä paikka tulee kahden laakson keskipisteeksi, sinä ehkä ottaisit huoleksesi linjan kunnossapidon molemmille suunnille. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Sinä saat kaksikymmentäviisi taalaria vuodessa. — Vai niin, sanoi Iisakki, mutta mitä minun pitää sen edestä tekemän? — Pitää johto kunnossa, korjata lankaa, kun se katkeaa, raivata pois pensaita, jotka kasvavat linjalle. Sinä saat seinällesi pienen, sievän koneen, joka näyttää, milloin sinun pitää lähteä. Ja silloin pitää sinun heittää kaikki puuhasi ja lähteä.

Iisakki ajatteli asiaa: — Voisin ottaa työn talveksi, sanoi hän. — Koko vuodeksi, sanoi insinööri, koko vuodeksi tietysti, sekä kesäksi että talveksi. — Iisakki selitti: — Keväisin ja kesäisin ja syksyisin on minulla maatyöt, enkä jouda muuhun.

Silloin katseli insinööri häntä hetkisen, ennenkuin teki seuraavan yllättävän kysymyksen: — Voitko ansaita sillä enemmän? — Ansaita? sanoi Iisakki. — Ansaitsetko enemmän maanviljelyksellä niinä päivinä, jolloin voit olla linjan tarkastuksella? — Sitä en tiedä, vastasi Iisakki. Mutta maatyötähän minä täällä olen tekemässä. Minulla on monta ihmistä ja vielä useampia elukoita elätettävänä. Me elämme maasta. — No niin, voin tarjota paikan toiselle, sanoi insinööri.