Part 5

Inkeri ei enää hillitse itseään, hänen kasvonsa kuvastavat raivoa ja pelkoa, hän sanoo: — Sain sinulta tervehdyksen Jänkä-Antin myötä. Se oli kaunis tervehdys! — Kuinka? — Se oli jänis. — Mitä sanot? kysyy Ulla ihmeen lempeästi. — Koitappa kieltää sitä! huutaa Inkeri tuijottavin silmin. Minä isken tämän puukauhan keskelle kuonoasi! Kas siinä!

Löikö hän? Löipä kyllä. Ja kun Ulla ei kaadu ensi iskusta, vaan päinvastoin mukisee ja huutaa: — Varo itseäsi! Minä tiedän sinusta, minä tiedän! niin käyttelee Inkeri edelleen puukauhaansa ja saa Ullan permannolle, kaataa hänet alleen, käy polvineen hänen päälleen.

— Aiotko vallan kuristaa minut? kysyy Ulla. Hänen yllään oli tuo kauhea jäniksen suu ja suuri, voimakas nainen kädessään nuijamainen kauha. Ulla oli aivan pöhönä lyönneistä, hänestä vuoti verta, mutta hän mukisi vain eikä antautunut: — Vai niin, vai aiot kuristaa myöskin minut! — Niin — tappaa sinut, vastaa Inkeri ja lyö. Siitä saat! Isken sinut hengiltä! — Hän tiesi nyt, että Ulla tunsi hänen salaisuutensa, eikä hän välittänyt enää mistään. — Siitä saat kärsääsi! — Kärsääni? Sinulla kärsä on! ähkii Ulla. Herramme on leikannut ristin naamaasi!

Kun Ulla on niin sitkeähenkinen, niin riivatun sitkeä, täytyy Inkerin lakata lyömästä, siitä ei ole mitään hyötyä, se vain väsyttää häntä itseään. Mutta hän uhkaa — oo, hän uhkaa kauhalla Ullan silmien edessä, että hän saa lisää, saa niin että riittää! Minulla on leikkuuveitsi, saatpa nähdä sen!

Hän nousee ikäänkuin veistä etsiäkseen, mutta nyt on hänen pahin raivonsa ohi ja hän käyttää vain kieltään. Ulla kömpii penkille kasvot sinisinä ja keltaisina, turvonneina ja verisinä, hän pyyhkäisee hiukset taapäin, asettaa päähinettään, sylkäisee; hänen suunsa on pöhötyksissä. — Senkin elukka! sanoo hän.

— Sinä olet käynyt metsässä nuuskimassa, huutaa Inkeri, siihen sinulta nämä tunnit meni, sinä olet löytänyt sen pikkuisen haudan. Mutta olisit saanut kaivaa samalla kuopan itsellesi. — Nyt saat nähdä! vastaa Ulla ja hän säteilee kostonhalusta. En sano enempää, mutta ei ole enää puhetta tuvasta ja kamarista ja urkukellosta. — Siihen et sinä mitään mahda! — Siihen mahtaa tämä Ulla kyllä jotakin!

Tästä kinastelevat nuo kaksi naista. Ulla ei ole niin karkea ja äänekäs, ei, hän on miltei rauhallinen julmassa ilkeydessään; mutta hän on piintynyt ja vaarallinen: — Katselenpa turhaan myttyäni ja kadun, että jätin sen metsään. Saat villasi takaisin, minä en niistä huoli! — Vai niin, luuletko minun ne varastaneen? — Itsepä tiedät työsi!

Siitä he taas palpattavat. Inkeri päätyy näyttämään niitä lampaita, jotka hän on kerinnyt, Ulla kysyy rauhallisesti ja pehmeästi: — Niin, niin, mutta kukapa tietää, mistä sait ensimmäisen lampaan? — Inkeri mainitsee nimen ja paikan, missä hänen ensimmäinen lampaansa karitsoineen oli ruokolla. Ja sinun on vain paras tukkia paikalla suusi! uhkaa hän. — Hahhaa! nauraa Ulla hiljakseen. Hänellä on aina vastaus varalla, eikä hän peräydy: — Suuni? Entä oma suusi! Hän osoittaa Inkerin epämuodostumaa ja nimittää häntä Jumalan ja ihmisten malliksi. Inkeri vastaa suhisten, ja koska Ulla on lihava, nimittää hän häntä rasvatynnyriksi; — sellainen sika, mikä olet! Ja sinä saat kiitokset siitä jäniksestä, minkä lähetit! — Jäniksestä? Olisinpa yhtä tietämätön synnistä kun siitä jäniksestä! Minkä näköinen se oli? — Minkä näköinen se oli? — Minkä näköinen jänis on? — Sellainen kuin sinä. Aivan sinun näköisesi. Eipä sinun tarvitsisi jäniksiä katsella.— Ulos minä sinut ajan! kirkuu Inkeri. Sinä sen Jänkä-Antin jäniksineen lähetit. Toimitan sinulle rangaistuksen. — Rangaistuksen? Puhutko rangaistuksesta? — Sinä kadehdit kaikkea, mitä minulla on ja sinä aivan paistut kateudesta minua kohtaan, jatkaa Inkeri. Sinä et ole totisesti saanut unta silmiisi siitä lähtien, kun minä jouduin naimisiin ja sain Iisakin ja kaiken, mitä täällä on. Hyvä Jumala, mitä sinä oikein tahdot minusta? Onko minun syyni, etteivät sinun lapsesi päässeet minnekään taloihin ja ettei heistä tullut mitään? Sinä et siedä nähdä, että minun lapseni ovat terverakenteisia ja että niillä on hienommat nimet kuin sinun lapsillasi, ja voinko minä sitä auttaa, että ne ovat sievempiä lihaltaan ja vereltään kuin sinun lapsesi!

Mikään muu ei olisi voinut saattaa Ullaa sellaiseen raivoon kuin tämä. Hän oli niin monta kertaa ollut äiti, hänellä ei ollut muuta kuin lapsensa sellaisina kuin ne kerta kaikkiaan olivat, hän kehui niitä mainioiksi ja kerskui niistä, pani niille ansioita, joita niillä ei ollut, ja salasi niiden virheet. — Mitä sinä sanot? vastasi hän Inkerille. Ettet vajoa maahan häpeästä! Minun lapseni, jotka ovat taivaan valoisa enkeliparvi sinun lapsiisi verrattuina! Uskallatko mainita minun lapsiani? Ne olivat kaikki seitsemän Jumalan luomia, kun ne olivat pieniä, ja nyt ne ovat kasvaneet suuriksi kaikki tyynni. Että uskallat! — Entäs Liisa, eikö hän joutunut linnaan? kysyy Inkeri. — Hän ei ollut tehnyt mitään, hän oli viaton kuin kukkanen, vastaa Ulla. Ja hän on naimisissa Bergenissä ja hän käy hatussa, mutta mitä sinä teet! — Ja mitenkä oli laita Niilon? — Minä en kehtaa vastata sinulle. Mutta yksi sinun lapsistasi makaa nyt tuolla metsässä, mitä sinä olet sille tehnyt? Sinä olet tappanut sen! — Suus kiinni ja korjaa luusi! kirkuu Inkeri ja hyökkää Ullan kimppuun.

Mutta Ulla ei väisty, hän ei edes nouse ylös. Tämä pelkäämättömyys, joka muistuttaa paatumusta, lamauttaa taas Inkerin ja hän sanoo vain: — Ei, nyt minä otan leikkuuveitsen! — Koetappas vaan, neuvoo Ulla, kyllä minä lähden muutenkin. Mutta mitä siihen tulee, että sinä ajat ulos sukulaisiasi, niin olet sinä aika elukka! — Niin, laputa nyt vaan!

Mutta Ulla ei lähde. Nuo kaksi naista pälpättävät vielä kauan aikaa ja joka kerta, kun tuvan kello lyö täyden tunnin tai puolituntia, nauraa Ulla ivallisesti ja saattaa Inkerin raivoon. Vihdoin rauhoittuvat molemmat hieman ja Ulla tekee lähtöä. — Minulla on pitkä taival ja yö edessä, sanoo hän. Ja olipa vahinko, etten tullut ottaneeksi vähän evästä mukaani kotoa, sanoo hän.

Tähän ei Inkeri vastaa mitään, hän on tullut taas järkiinsä ja hän panee Ullalle vettä vatiin: — Siinä on — jos tahdot vähän siistiä itseäsi! sanoo hän. Ullakin huomaa, että hänen on ruokottava itseään ennenkuin lähtee, mutta kun hän ei tiedä, missä on verisiä paikkoja, pesee hän hullusti. Inkeri seisoo tätä katsellen hetkisen, sitten hän näyttää: — Tuossa — vähän ohimoltakin! Ei, vaan toista ohimoa, jota minä juuri osoitan! — Tiedänkö minä, mitä ohimoa sinä osoitat! vastaa Ulla.— On vielä suusi päälläkin. Pelkäätkö vettä? kysyy Inkeri.

Lopuksi täytyy Inkerin pestä haavoittunutta ja antaa hänelle pyyhe.

— Mitä minun pitikään sanoa, sanoo Ulla kuivatessaan itseään, ja hän on jälleen täysin rauhallinen, mitenkä tulevat Iisakki ja lapset toimeen sillä aikaa? — Tietääkö hän sen? kysyy Inkeri. — Eikö hän tietäisi! Hän tuli ja näki sen. — Mitä hän sanoi? — Mitä hän saattoi sanoa! Hän jäi sanattomaksi niinkuin minäkin.

Äänettömyys.

— Sinä olet syynä kaikkeen! valittaa Inkeri ja purskahtaa itkuun. — Olisinpa yhtä puhdas synnistä! — Minä kysyn Jänkä-Antilta, saat olla varma siitä! — Tee niin!

He juttelevat siitä kaikessa rauhassa ja Ullan kostonhalu näyttää lauhtuvan. Hän on etevä poliitikko ja on tottunut keksimään keinoja, nyt lausuu hän jonkunlaisen surkuttelun: että kun se nyt tulee ilmi, niin on surku Iisakkia ja lapsia. — Niin, sanoo Inkeri ja itkee entistä rajummin. Minä olen sitä pohtinut ja pohtinut yötä päivää. — Ulla ajattelee pelastuksena sitä, että hänestä ehkä voisi olla apua. Hän voisi ehkä tulla ja olla täällä uutistalossa, kun Inkeri pantaisiin kiinni.

Inkeri ei itke enää, hän aivankuin samalla kuulostaa ja harkitsee: — Ei, sinä et huolehdi lapsista.

— Enkö huolehdi lapsista? Höpiset. — Vai niin. — Jos minä jostakin pidän, niin kai lapsista. — Niin, kyllä omistasi, sanoo Inkeri, mutta minkälainen olisit minun lapsilleni? Ja kun minä ajattelen, että olet lähettänyt minulle jäniksen turmellaksesi perin juurin minun elämäni, niin et sinä ole muuta kuin täynnä syntiä. — Minäkö? kysyy Ulla. Minuako tarkoitat? — Sinua juuri minä tarkoitan, vastaa Inkeri ja itkee. Sinä olet ollut pahin hylkiö minua kohtaan, enkä minä usko sinusta mitään hyvää. Ja sitäpaitsi tahdot sinä vain varastaa villat meiltä, ollessasi täällä. Ja kutunjuusto toisensa jälkeen menee teikäläisille meiltä. — Oletpa sinä elukka, sanoi Ulla.

Inkeri itkee, pyyhkii silmiään ja puhuu välillä. Ulia ei tietenkään tahdo tuppautua, sillä hän voi olla Niilo poikansa luona, jossa hän on koko ajan ollut. Mutta kun nyt Inkerin pitää lähteä linnaan, niin jäävät Iisakki ja viattomat pienokaiset hoivatta ja Ulla voisi heistä sillä aikaa huolehtia. Hän esittää asian houkuttelevat puolet, se ei kävisi niinkään huonosti. Voithan ajatella asiaa, sanoo hän.

Inkeri on lyöty. Hän itkee ja puistelee päätään katse maahan luotuna. Hän menee kuin unissakävijä aittaan säälimään evästä vieraalle. — Ei, älä huoli kestitä! sanoo Ulla. — Ethän voi lähteä ruuatta tunturin yli, sanoo Inkeri.

Kun Ulla on lähtenyt, livahtaa Inkeri ulos, katselee ympärilleen, kuuntelee. Ei kuulu ääntäkään kivilouhoksesta. Hän menee lähemmäksi ja kuulee lasten leikkivän pienillä kivillä. Iisakki on istuutunut, pitelee rautakankea polviensa välissä ja nojaa siihen aivankuin sauvaan. Siinä hän istuu.

Inkeri hiipii metsänreunaa pitkin. Hän oli pannut pienen ristin maahan erääseen paikkaan, risti on nurin, mutta siinä missä se on seissyt, on turvetta nostettu pois ja maata kaivettu. Hän istuutuu ja tasoittaa maan käsillään. Ja siinä hän istuu.

Hän oli tullut uteliaisuudesta nähdäkseen, miten paljon Ulla on kaivanut tuota pientä hautaa, hän jää istumaan, koska karja ei vielä ole tullut kotia illaksi. Hän itkee ja ravistelee päätään katse maahan luotuna.

VII

Päivät kuluvat.

On siunatut kasvusäät, auringonpaistetta ja sadekuuroja ja laiho on sen mukaista. Uutisasukkaat ovat saaneet heinänteon melkein loppuun suoritetuksi ja saavat tavattomasti heinää, ei tahdo riittää kaikelle tilaa, he sullovat täyteen kallionkielekkeen alustan ja tallin, sullovat rakennuksen alle, tyhjentävät aitan kaikesta, mitä siellä on, ja sullovat senkin kattoa myöten täyteen. Inkeri tekee työtä välttämättömänä apulaisena myöhään ja varhain, Iisakki käyttää hyväkseen jokaista sadetta saadakseen uuden ladon katon alle ja ainakin eteläseinän täyteen kuntoon, niin voidaan kaiken maailman heinä sulloa sinne. Se edistyy rivakasti, se kyllä valmistuu!

Tuo suuri suru ja tapahtuma — siitä ei päässyt minnekään, työ oli tehty ja seuraukset tulisivat näkyviin. Hyvä menee usein jälkiä jättämättä, paha tuottaa aina seurauksia. Iisakki otti asian alusta saakka järkevästi, hän sanoi sen verran vaimolleen, että mitenkä sinä olet tehnyt! sanoi hän. — Siihen ei Inkeri vastannut mitään. — Ja hetken päästä puhui Iisakki taas: — Oletko sinä sen kuristanut? — Olen, sanoi Inkeri. — Ei sinun olisi pitänyt tehdä sitä. — Ei, vastasi Inkeri. — Enkä minä ymmärrä, kuinka sinä saa voit tehdä sen. — Se oli aivan samanlainen kuin minä, vastasi Inkeri. — Mitenkä? — Sen suu. — Iisakki ajatteli kauan asiaa: — Niin, niin, sanoi hän.

Ja siihen se asia jäi sillä kertaa, ja koska päivät kuluivat aivan yhtä rauhallisesti kuin ennenkin ja sitäpaitsi oli niin paljon heinää korjattavana ja sellainen tavaton laihopelto, niin painui tihutyö vähitellen taka-alalle heidän ajatuksissaan. Mutta se riippui kuitenkin ihmisten ja paikan yllä. He eivät voineet toivoa Ullan pitävän suutaan kiinni, se oli sangen epävarmaa. Ja vaikkapa Ulla pitäisikin suunsa kiinni, puhuisivat muut, nuo mykät todistajat haastaisivat, tuvan seinät, puut pienen haudan ympärillä metsässä; Jänkä-Antti saattoi tehdä viittailuja, Inkeri itse voisi ilmaista itsensä valveilla tai unissaan. He olivat valmistautuneet pahimmankin varalle.

Mitä muuta saattoi Iisakki tehdä kuin ottaa asian järkevästi? Hän huomasi nyt, miksi Inkeri oli joka kerta tahtonut yksin synnyttää, yksin kärsiä tuon suuren tuskan siitä, tulisiko lapsesta epäluoma vai virheetön, yksin ottaa vaaran vastaan. Kolmasti oli hän uudistanut sen. Iisakki ravisti päätään ja hän surkutteli Inkeri-raukan viallisuutta. Hän sai kuulla lappalaisen mukana lähetetystä jäniksestä ja hän vapautti hänet syyllisyydestä. Se synnytti heissä suurta rakkautta toisiansa kohtaan, hullua rakkautta, he sulivat toisiinsa vaaran uhatessa, Inkeri aivan uhkui karkeata suloa hänelle ja hän oli ylenpalttisen hullaantunut Inkeriin, myllynruho, ukko. Inkeri käytti kylläkin karvatallukoita, mutta hän ei ollut lappalaisen näköinen, hän ei ollut pieni ja kuivettunut, vaan päinvastoin verrattoman kookas. Nyt kesäiseen aikaan kävi hän paljain jaloin ja hänen pohkeensa näkyivät korkealle, ja näistä paljaista pohkeista ei Iisakki saanut silmiänsä käännetyksi.

Inkeri lauleskeli virren pätkiä koko kesän ja opetti Eliakselle rukouksia, mutta hän alkoi vihata epäkristillisinä kaikkia lappalaisia ja antoi niiden, jotka kulkivat ohi, kuulla kunniansa: — He saattoivat taas olla jonkun lähettämiä, heillä oli taas ehkä jänis nahkarepussaan, he saivat lähteä! — Jänis? Mikä jänis?

— No, etkö ole kuullut, mitä Jänkä-Antti teki? — En. — Enpä siitä pahene, vaikka sen sanonkin: hän tuli tänne jänis repussaan, kun minä olin raskaana.

— Oletko kuullut hullumpaa! Viotuitko? — Se ei kuulu sinuun, sinun on nyt vaan lähdettävä! Tässä on sinulle vähän suuhun pantavaa ja nyt saat lähteä!

— Eikö sinulla olisi nahkapohjaa tallukoihini? — Ei. Mutta minä annan sinulle seipäästä, jollet nyt lähde!

Lappalainen kyllä kerjää nöyrästi, mutta jos häneltä kielletään, käy hän kostonhaluiseksi ja uhkaa. Muuan lappalaispariskunta kulki kaksine lapsineen uutistalon ohi, lapset lähetettiin tupaan kerjäämään, he tulivat takaisin ja ilmoittivat, ettei tuvassa ollut ketään. Perhe seisoi hetkisen keskustellen asiasta lapinkielellä, sitten meni mies sisälle katsomaan. Hän ei palannut. Vaimo meni hänen jälkeensä, sitten lapset, he jäivät kaikki seisomaan tupaan jutellen lapinkieltä. Mies kurkistaa kamariin, sielläkään ei ole ketään. Tuvan kello lyö, perhe kuuntelee ihmeissään ja jää seisomaan.

Inkeri on kai vainunnut vieraita talossa, hän tuli nopeasti astellen mäkeä alas, kun hän näkee lappalaisia ja lappalaisia, joita hän ei edes tunne, sanoo hän siekailematta: — Mitä hän täältä tahtoo? Eikö hän nähnyt, ettei täällä ollut ketään? — Mjaa, sanoo mies. — Inkeri uudistaa: — Hänen on lähdettävä täältä ulos.

Perhe vetäytyy ylen vastahakoisesti ulos. — Me jäimme seisomaan ja kuuntelemaan sinun tupakelloasi, sanoo mies, se löi niin perin kauniisti. — Eikö sinulla olisi leivänkannikkaa meille? kysyy vaimo. — Mistä hän on? kysyy Inkeri. — Vatnasta, toiselta puolen. Olemme kulkeneet koko yön. — Minne hän on matkalla? — Tunturin yli. —

Inkeri menee ja säälii evästä, kun hän palaa ulos, kerjää vaimo hiippakangasta, vähän villoja ja kutunjuustoa ja kaikenlaista. Inkerillä ei ole aikaa, Iisakki ja lapset ovat heinämaalla. — Hänen täytyy nyt lähteä, sanoo hän.

Vaimo lepertelee: — Näimme karjasi tuolla korvessa, siellä on elukkaa aivankuin taivaalla tähtiä. — Taitamattomasti! sanoo mieskin. Eikö sinulta joutaisi pari vanhoja karvatallukoita?

Inkeri sulkee oven ja lähtee takaisin työhönsä mäelle. Silloin huusi mies jotakin, jota hän ei ollut kuulevinaan ja meni vain edelleen, vaan jonka hän kuitenkin kuuli: — Ostatko jäniksiä?

Sitä ei voinut ymmärtää väärin. Lappalainen kysyi ehkä aivan viattomasti, joku oli uskotellut hänelle, hän kysyi ehkä pahassa tarkoituksessa; mutta Inkeri oli joka tapauksessa saanut viestin. Kohtalo varoitti...

Päivät kuluivat. Uutisasukkaat olivat tervettä väkeä, se mikä oli tuleva, se sai tulla, he tekivät työtänsä ja odottivat. He elivät toisiaan lähellä kuin metsäneläimet, he nukkuivat ja söivät, oltiin jo niin pitkällä, että he olivat maistaneet uusia perunoita ja ne olivat suuria ja jauhoisia. Isku — miksi ei isku tullut? Nyt oli elokuu lopussa, pian tuli syyskuu, säästyisivätkö he talven yli? He elivät alituisesti vahtia pitäen, joka ilta ryömivät he pesäänsä onnellisina siitä, että päivä oli mennyt ilman, että mitään oli tapahtunut. Niin kului aika lokakuuhun saakka, jolloin nimismies tuli vierasmiehineen ja laukkuineen. Laki astui ovesta sisälle.

Tutkimus vei aikansa, Inkeriä kuulusteltiin erikseen, hän ei kieltänyt, hauta metsässä avattiin ja tyhjennettiin, ruumis lähetettiin tutkittavaksi. Ja tuo pieni ruumis, se oli puettu Eliaksen kastemekkoon ja hiippalakkiin helmineen.

Iisakki taas aivankuin havahtui puhumaan: — Niin, niin, nyt on meidän käynyt niin hullusti kuin käydä saattoi, sanoi hän. Sanon vieläkin saman, ettei sinun olisi pitänyt sitä tehdä. — Ei, vastasi Inkeri. — Miten sinä teit? — Inkeri ei vastannut, — ja että sinä sait sellaista päähäsikään! — Se oli aivan samannäköinen kuin minä. Silloin minä painoin käteni hänen kasvojaan vasten. — Iisakki ravisti päätään. — Ja silloin hän kuoli, jatkoi Inkeri ja purskahti valtavaan itkuun. — Iisakki oli hetkisen vaiti: — Niin, niin, nyt on myöhäistä itkeä. — Sillä oli ruskeita hiuksia niskassa, nyyhkytti Inkeri.

Siihen se taas jäi.

Jälleen kuluivat päivät. Inkeriä ei pantu kiinni, virkamiehet olivat häntä kohtaan lempeitä, nimismies Heyerdahl kuulusteli häntä aivankuin hän olisi kuulustellut jotakuta sivullista ja sanoi vain: — On surullista, että sellaista pitää tapahtua! — Kun Inkeri kysyi, kuka oli hänet antanut ilmi, vastasi nimismies, että sitä ei ollut kukaan yksityinen tehnyt, useat olivat siitä puhuneet, hän oli saanut vihiä asiasta useilta eri haaroilta. — Eikö hän itse ollut ilmaissut itseään joillekin lappalaisille? — Inkeri: — Niin, hän oli kertonut joillekin lappalaisille Jänkä-Antista, joka oli kulottanut kesällä heillä käydessään mukana jänistä ja tehnyt hänen sydämensä alla olleen lapsen haarahuuliseksi. Ja eikö Ulla ollut lähettänyt jänistä? — Sitä ei nimismies tiennyt. Mutta hän ei millään muotoa tahtonut panna pöytäkirjaan sellaista tietämättömyyttä ja taikauskoa. — Äitini sai myös nähdä jäniksen kantaessaan minua, sanoi Inkeri...

Lato oli valmis, se oli tilava rakennus, jonka kummassakin päässä oli heinäsuojamat ja keskellä puimalattia. Aitta ja muut väliaikaiset paikat tyhjennettiin nyt ja heinät siirrettiin latoon, ohra leikattiin ja kuivattiin seipäillä ja ajettiin sisään, Inkeri otti maasta porkkanat ja nauriit. Kaikki oli katon alla. Nyt olisi kaikki ollut niin hyvin, uutistalossa oli hyvinvointia, Iisakki raivasi taas uutismaata ennen maan jäätymistä ja laajensi ohrapeltoa, hän oli aika maan möyrijä; mutta marraskuussa sanoi Inkeri: — Nyt olisi hän ollut puolen vuoden vanha ja tuntenut meidät kaikki! — Siitä ei kannata puhua, sanoi Iisakki.

Talvella pui Iisakki ohran uudella ladon lattialla ja Inkeri oli mukana pitkät ajat ja käytteli varstaa siinä missä hänkin, samalla kun lapset leikkivät ylhäällä heinien päällä. Ohra oli suurta ja lihavaa. Uudeksi vuodeksi tuli hyvä rekikeli ja Iisakki alkoi ajaa halkoja kylälle, hänellä oli nyt vakinaiset ostajat ja hän sai kesäkuivista puistaan hyvän hinnan. Eräänä päivänä sopi hän Inkerin kanssa siitä, että Mansikin kookkaanlainen härkävasikka vietäisiin rouva Geisslerille ja pantaisiin mukaan kutunjuusto. Rouva ilostui kovasti ja kysyi maksua. — Ei mitään, vastasi Iisakki, nimismies on maksanut edeltäkäsin. — Herra häntä siunatkoon, onko todellakin! sanoi rouva Geissler liikutettuna. Hän lähetti Eliakselle ja Siivertille sekä kuvakirjoja, kaakkuja että leikkikaluja. Kun Iisakki tuli kotiin ja Inkeri näki tavarat, kääntyi hän pois ja itki. — Mitä nyt? kysyi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Eipä mitään. Nyt juuri olisi hän vuoden vanha ja saattaisi nähdä kaiken tämän! — Niin, niin, mutta tiedäthän, minkälainen hän oli, sanoi Iisakki lohduttaakseen häntä. Ja sitäpaitsi saattaa tapahtua, ettei käykään niin hullusti. Olen saanut kysellyksi, missä Geissler oleskelee. — Inkeri kuulosti: — Voisiko hän auttaa meitä? — Sitä en tiedä. —

Sitten ajoi Iisakki viljan myllyyn ja sai sen jauhetuksi ja toi jauhot kotiin. Sitten aloitti hän taas metsätyönsä ja hakkasi seuraavan vuoden halot. Hänen elämänsä vaihteli työstä toiseen vuodenaikojen mukaan, pellolta metsään ja metsästä jälleen pellolle. Iisakki oli nyt työskennellyt kuusi vuotta uutistalolla ja Inkeri viisi, kaikki olisi ollut hyvin, jos niin olisi suotu. Mutta niin ei ollut suotu. Inkeri kutoi kangasta ja ruokkosi karjaansa, hän lauloi myöskin ahkerasti virsiä, mutta Herra paratkoon sitä laulua, hän oli kuin kieletön kello.

Niin pian kuin korpeen tuli keli, noudettiin hänet kylälle kuulusteluun. Iisakki jäi kotia. Ollessaan yksin kotosalla, päätti hän tehdä matkan Ruotsin puolelle: etsimään Geissleriä, tuo hyvä nimismies tahtoisi ehkä vielä kerran osoittaa ystävällisyyttään Sellanrån asukkaita kohtaan. Mutta kun Inkeri tuli takaisin, oli hän kysellyt yhtä ja toista ja saanut vähän selkoa tuomiosta: oikeastaan olisi kuolemanrangaistus, pykälä 1, mutta. Kas hän oli noussut seisaalleen keskellä oikeuden pyhyyttä ja tunnustanut kaiken; kaksi seurakunnan todistajaa oli katsellut häntä säälien ja tuomari oli kysellyt häneltä leppeästi; mutta Inkeri jäi joka tapauksessa alakynteen lain älyniekkojen keskellä. Nuo korkeat herrat lainoppineet ovat niin nokkelia, ne osaavat pykäliä, ne ovat oppineet ne ulkoa ja muistavat ne, sellaisia älyniekkoja ne ovat. Eivätkä he ole vailla yksityistä ymmärrystäkään, eivät aivan vailla sydäntäkään. Inkerillä ei ollut valittamista tuomioistuinta vastaan: hän ei puhunut mitään jäniksestä, mutta kun hän itkien tunnusti, ettei hän ollut tahtonut vialliselle lapselleen niin kurjaa osaa, että se olisi jäänyt elämään, niin nyökäytti tuomari hiljaa ja vakavasti. — Mutta, sanoi hän, olethan sinä itsekin ristihuulinen ja sinun on käynyt hyvin elämässä? — Niin, Herran kiitos! vastasi Inkeri vain. Eikä hän saanut sanotuksi mitään lapsuutensa ja nuoruutensa salatuista kärsimyksistä.

Mutta tuomari oli kai huomannut yhtä ja toista, hänellä oli itsellään kämpäjalka, eikä hän ollut koskaan voinut tanssia. Tuomio — ei, sitä en tiedä, sanoi hän. Oikeastaan on se kuolemanrangaistus, mutta. Enkä tiedä, saammeko sen lievennetyksi alempiin asteisiin, toiseen asteeseen tai kolmanteen asteeseen, viidestätoista kahteentoista vuoteen, kahdestatoista yhdeksään vuoteen. Siellä istuu joku komitea lieventämässä rikoslakia, mutta siitä ei tule valmista. Mutta toivokaamme parasta, sanoi hän.

Inkeri palasi takaisin välinpitämättömänä, häntä ei huolittu vangita. Kun Iisakki parin kuukauden päästä palasi eräänä iltana kalamatkaltaan, oli nimismies todistajineen käynyt Sellanråssa. Inkeri oli ystävällinen ja iloinen Iisakille ja kehui häntä, vaikka hän ei ollut saanut suurtakaan saalista.

— Mitä minun pitikään sanoa, onko täällä ollut vieraita? kysyi Iisakki.— Vieraita? Mitä sinä kyselet? — Minä näin tuoreita jalan jälkiä ulkona, saappaan jälkiä. — Täällä ei ole ollut muita vieraita kuin nimismies ja muuan toinen. — Vai niin. Mitä he tahtoivat? — Sen kai tiedät. — Tulivatko ne sinua noutamaan? — Tulivatko ne minua noutamaan! Se oli vain tuomio. Ja sen sanon sinulle, Iisakki, että Jumala oli armollinen, ei tullut sitä, mitä pelkäsin. — Vai niin, sanoi Iisakki jännittyneenä, ei kai tullut niin pitkää aikaa? — Ei, vain muutamia vuosia. — Montako vuotta? — Niin, niin, sinusta kai ne tuntuvat pitkiltä, mutta minä kiitän Jumalaa sydämestäni!

Inkeri ei maininnut vuosien lukua. Myöhemmin illalla kysyi Iisakki, milloin häntä tultaisiin noutamaan, mutta sitä hän ei tiennyt tai ei tahtonut ilmoittaa. Hän oli taas miettiväinen ja sanoi, ettei hän ymmärtänyt miten kaikki kävisi, mutta he saisivat kai Ullan tänne, eikä Iisakkikaan tiennyt muuta neuvoa. Miten oli muuten Ullan tulon laita? Hän ei saapunutkaan tänä vuonna kuten tavallista. Oliko hänen aikomuksensa pysytellä poissa hyvällä, saatettuaan heidän elämänsä hunningolle? He tekivät kevättyöt, mutta Ullaa ei kuulunut. Pitikö hänet ehkä hakea! Hän kyllä tulla taaperteli, rasvatynnyri, peto.