Part 4

— Kyllä. Mutta minähän en päätä mitään, minä vain kirjoitan mielipiteeni. Miten vanha on tuo nuorin? — Puolen vuoden vanha. — Poika vai tyttö? — Poika.

Nimismies ei ollut ankara, vaan ylimalkainen, eikä turhantarkka. Arvio- ja taksoitusmieheensä, todistajaansa Brede Olseniin ei hän kiinnittänyt lainkaan huomiota, tuon tärkeän asian järjesti hän vain onnen kaupalla, tuon suuren oston, joka oli ratkaiseva Iisakille ja hänen vaimolleen ja ratkaiseva heidän jälkeläisilleen ehkä monessa sukupolvessa, merkitsi hän papereihinsa umpimähkään, nimismies vain käytteli kynää. Mutta hän osoitti uutisasukkaille suurta ystävällisyyttä, hän otti taskustaan kirkkaan kahdenkymmenen killingin rahan ja antoi pikku Siivertin käteen, sitten nyökkäsi hän ja astui ulos rekeen.

Äkkiä kysyi hän: — Mikä tämän paikan nimi on?

— Nimi? — Niin, miksi sitä nimitetään? Meidän täytyy panna nimi.

Sitä eivät asukkaat olleet ajatelleet, he katsoivat toisiinsa, Inkeri ja Iisakki.

— Sellanrå? sanoi nimismies. Hän kai keksi sen, se ei ehkä ollut edes mikään nimi, mutta hän toisti:

— Sellanrå! nyökkäsi ja ajoi pois.

Kaikki sattumakaupalla, rajat, hinta, nimi...

Muutamia viikkoja myöhemmin ollessaan kylällä kuuli Iisakki, että nimismies Geisslerin asiat olivat hullusti, oli tullut kysymys joistakin rahoista, joista hän ei voinut tehdä tarkkaa selkoa ja siitä oli tehty ilmoitus maaherralle. Niin hullusti saattoi käydä, toiset ihmiset teutaroivat elämässä eteenpäin, sitten töksähtävät he niitä vastaan, jotka siinä kävelevät!

Kun Iisakki eräänä päivänä oli ollut kylällä viimeisiä puukuormiaan viemässä ja oli paluumatkalla, saa hän ihmeekseen nimismies Geisslerin rekeensä. Nimismies astui vain ulos metsästä käsilaukku muassaan ja sanoi: — Otappa minut mukaan!

He ajoivat hetken, eikä kumpikaan puhunut mitään. Kerran otti nimismies esille pullon ja ryyppäsi siitä, hän tarjosi myös Iisakille, joka ei huolinut. — Minä pelkään vatsaani tällä matkalla, sanoi nimismies.

Hän alkoi puhua Iisakin talon kaupasta: — Minä toimitin asian perille heti ja suosittelin sitä lämpimästi. Sellanrå on sievä nimi. Oikeastaan olisi sinun pitänyt saada ilmaiseksi, mutta jos minä olisin kirjoittanut niin, olisi valtio häikäilemättä pannut oman hintansa. Minä kirjoitin viisikymmentä taalaria. — Vai niin, eikö hän kirjoittanutkaan sataa taalaria? — Nimismies rypisti kulmiaan ja mietti: — Mikäli muistan, kirjoitin viisikymmentä taalaria.

— Minne hän nyt on matkalla? kysyi Iisakki. — Länsipohjaan, vaimoni sukulaisiin. — On paha päästä yli tähän vuodenaikaan. — Kaipa tuota pääsee. Etkö sinä voisi seurata minua jonkun matkaa? — Kyllä. Ei hänen pidä lähteä yksin. —

He saapuivat uutistalolle ja nimismies makasi yön kamarissa. Aamusella otti hän taas naukun pullostaan ja sanoi: — Vatsani menee varmasti pilalle tällä matkalla! — Hän oli muuten samanlainen kuin edellisellä kerralla siellä ollessaan, hyväntahtoisen päättäväinen, mutta vilkas ja hieman vaipunut omaan kohtaloonsa; ehkäpä hänen tilansa ei sentään ollutkaan niin surullinen. Kun Iisakki rohkaistui sanomaan, ettei koko mäki ollut viljelty, vaan ainoastaan pienet tilkut siitä, antoi nimismies seuraavan hämmästyttävän vastauksen: — Sen minä ymmärsin sangen hyvin istuessani täällä kirjoittamassa. Mutta ajomieheni, Brede, hän ei ymmärtänyt mitään, hän on lörpöttelijä. Virastossa on eräänlainen taulukko. Kun on niin vähän heinäkuormia ja perunatynnörejä niin suurella viljelysalalla, kuin minä ilmoitin, niin sanoo viraston taulukko, että se on kehnoa maata, halpaa maata. Olin sinun puolellasi, ja siitä kirjeestä ansaitsen autuuteni. Me tarvitsisimme pari, kolmekymmentä tuhatta sellaista miestä kuin sinä näille maille. — Nimismies nyökäytti päätään ja kääntyi Inkerin puoleen: — Miten vanha on nuorin? — Hän on nyt kolmeneljännes vuotta. — Onko se poika? — On. —

— Mutta sinun pitää kiirehtää asiaa ja saada talonkauppa päätetyksi niin pian kuin mahdollista, sanoi hän Iisakille. Nyt haluaa muuan toinenkin mies ostaa noin puolivälistä tämän ja kylän väliltä, mutta silloin nousee tämän paikan hinta. Osta sinä nyt ensin, niin saa se nousta sitten! Siinähän saat vähän korvausta vaivoistasi. Sinähän alotit täällä korvessa.

Asukkaat olivat kiitollisia hänen neuvostaan ja kysyivät, eikö hän itse järjestäisi kauppaa. Hän vastasi, että hän oli tehnyt voitavansa, kaikki riippui nyt valtiosta. — Minä matkustan nyt Länsipohjaan, enkä enää palaa, sanoi hän suoraan.

Hän antoi Inkerille kahdenkymmenen killingin rahan, mikä oli aivan liikaa. — Muista viedä vähän lahtia kylään perheelleni, sanoi hän, vasikka tai lammas, mitä teillä on. Vaimoni maksaa. — Panehan myös pari kutunjuustoa mukaan silloin tällöin, lapset pitävät niistä.

Iisakki seurasi häntä tunturin yli, ja ylhäällä vuoristossa oli tie kovaa, niin että oli hyvä käydä. Iisakki sai kokonaisen taalarin.

Niin Iäksi nimismies Geissler, eikä enää palannut takaisin niille seuduille. Kansa ei siitä tuntunut välittävän, häntä alettiin pitää epäluotettavana henkilönä ja seikkailijana. Ei sen puolesta, ettei hän tiennyt kylliksi, hän oli oppinut mies ja oli lukenut paljon, mutta hän eli liian leveästi ja käytti muiden rahoja. Kuulutettiin, että maaherra Pleymin ankaran kirjelmän mukaan Geissler oli karannut, mutta hänen perheelleen ei tehty mitään ja se asui vielä jonkun aikaa paikkakunnalla, sitä oli vaimo ja kolme lasta. Muuten ei kestänyt kauan, ennenkuin puuttuvat rahat lähetettiin Ruotsista, nimismiehen perhe ei ollut siis enää panttina, mutta jäi asumaan aloilleen, koska sitä niin halutti.

Iisakille ja Inkerille ei sama Geissler ollut ollut mikään hullumpi mies, päinvastoin. Herra ties, minkälainen uusi nimismies mahtoi olla, jospa koko uutistalon kauppa alettaisiin alusta!

Maaherra lähetti erään kirjurinsa seudulle, se oli uusi nimismies. Hän oli nelisenkymmenen vuotias mies, voudin poika ja nimeltään Heyerdahl; hän oli ollut liian köyhä päästäkseen ylioppilaaksi ja virkamieheksi, mutta hän oli istunut maaherran virastossa kirjoittamassa viisitoista vuotta. Kun hänellä ei ollut varoja mennä naimisiin, oli hän jäänyt vanhaksi pojaksi, maaherra Pleym oli perinyt hänet edeltäjältään ja antanut hänelle saman kurjan palkan, jolla hän ennenkin oli ollut; Heyerdahl otti vastaan palkkansa ja kirjoitti. Hän kuihtui ahdingossaan, mutta hän oli valpas ja oikeudentuntoinen, hän oli myöskin taitava töissä, joihin hän kerran oli perehtynyt ja joihin hänen kykynsä riittivät. Päästyään nyt nimismieheksi, alkoi hän käydä hieman itsetietoiseksi.

Iisakki rohkaisi itsensä ja meni hänen luokseen.

— Sellanrån asia — niin, tässä se on, palautettu virastosta. Halutaan kaikenlaisia selityksiä, koko asia hän on peruisin tuon Geisslerin kädestä, sanoi nimismies. Kuninkaallinen lääninkonttori haluaa tietää, onko maatilalla mahdollisesti hyviä lakkasoita. Onko hirsimetsää. Onko mahdollisesti malmia ja muita metalleja sikäläisissä vuorissa. On mainittu suuri tunturijärvi, onko siinä kaloja? Tämä Geissler on aivan oikein antanut joitakin selityksiä, mutta hän ei ollut sellainen mies, johon saattoi luottaa, minun täytyy täällä käydä läpi kaikki hänen jälkeensä jääneet asiat. Nyt tulen sinne teille Sellanråhon ensi tilassa tutkimaan ja taksoittamaan tilan. Montako peninkulmaa sinne on? Kuninkaallinen virasto haluaa tehtäväksi kunnollisen rajankäynnin, luonnollisesti täytyy meidän tehdä rajankäynti. — On perin vaikeata käydä rajaa, ennenkuin kesemmällä, sanoi Iisakki. — Täytyyhän se tehdä. Emme voi lykätä kesään vastauksen antamista virastolle. Tulen jonakin päivänä. Samalla tiellä myyn valtion puolesta eräälle toisellekin viljelysmaata. — Onko se hän, jonka piti ostaa minun asumukseni ja kylän puolivälistä? — En tiedä, niin ehkä se on sama. Muuan täkäläinen mies, minun taksoitusmieheni muuten, todistajani. Hän on kysynyt Geissleriltä ostaakseen, mutta tämä oli evännyt ja vastannut, ettei hän kyennyt viljelemään edes kahtasataa kyynärää! Silloin kirjoitti mies suoraan lääninkonttoriin ja nyt olen saanut asian käsiteltäväkseni. Jaa sitä Geissleriä!

Nimismies Heyerdahl tuli uutistalolle mukanaan arviomies Brede, he olivat kastuneet rämeitä rämpiessään ja kastuivat yhä enemmän yrittäessään käydä rajaa sulavassa kevätlumessa tuntureilla. Nimismies oli innokas ensimäisenä päivänä, mutta seuraavana päivänä kulki hän väsyneenä ja vain seisoi etäämmällä ja huusi ja osoitteli. Ei ollut enää puhetta ”sikäläisten vuorien” tarkastuksesta, ja lakkasuot tutkittaisiin tarkasti kotimatkalla, sanoi hän.

Virasto oli asettanut monta kysymystä, sillä oli kai taaskin taulukko. Ainoa, jolla oli jotakin merkitystä, oli kysymys metsästä. Oli kyllä hieman hirsiä, ja ne olivat Iisakin neljänneksen alueella, mutta siellä ei ollut puita myytäväksi, ainoastaan tarkalleen kotitarpeiksi. Mutta vaikkapa täällä olisi ollutkin kosolta hirsiä, kuka olisi ne kuljettanut peninkulmien päähän ihmisilmoille? Sen saattoi vain tehdä myllynruho Iisakki, kun hän talven kuluessa ajoi muutamia tukkeja kylälle ja sai lankkuja ja lautoja sijalle.

Näytti siltä, että tuo merkillinen Geissler oli antanut esityksen, jota ei voinut parannella. Siellä istui nyt uusi nimismies ja koetti saada häntä virheistä kiinni, mutta turhaan. Hän kysyi vain useammin kuin Geissler neuvoa seuralaiseltaan ja arviomieheltään ja kiinnitti huomiota hänen sanoihinsa, ja sama arviomies oli kai muuttanut mieltään ja katseli asioita toisin, kun hänestä itsestään oli tullut valtion yhteismaan ostaja. — Mitä arvelet hinnasta? kysyy nimismies. — Viisikymmentä taalaria on vallan kylliksi sille, joka ostaa aikoo, vastasi arviomies. — Nimismies kaavaili asian juhlalliseen kieliasuun. Geissler oli kirjoittanut: — Mies haluaa myös tästä lähtien saada vuotuisen veron määrätyksi, hän ei luule voivansa suorittaa korkeampaa. kauppahintaa kuin viisikymmentä taalaria jaettuna kymmenen vuoden osalle. Valtio voi hyväksyä hänen tarjouksensa tai ottaa häneltä hänen maansa ja hänen työnsä. — Heyerdahl kirjoitti: — Mies anoo kunnioittavasti arvoisalta virastolta oikeutta saada pitää maan, joka ei ole hänen, mutta johon hän on uhrannut tuntuvasti työtä, viidestäkymmenestä — 50 — taalarista, maksettavaksi vähitellen viraston suosiollisen arvion mukaan.

Luulen, että minun onnistuu saada maatila varmennetuksi sinulle, sanoi nimismies Heyerdahl Iisakille.

VI

Tänään pitäisi iso härkä vietämän pois. Se on paisunut tavattoman suureksi elukaksi ja käynyt liian kalliiksi pitää uutistalossa, Iisakki on aikeissa lähteä kylälle sitä kauppaamaan ja hankkimaan sijalle sopivan, vuoden vanhan härän.

Se on Inkerin puuhaa ja hän tiesi kai mitä teki toimittaessaan Iisakin pois juuri tänään.

— Jos menet, niin mene tänään, sanoi hän. Härkä on vierasperäinen, keväällä on vierasperäisellä lahdilla hyvä hinta, sen voi lähettää kaupunkiin, siellä maksetaan pulskasti. — Niinpä niin, sanoi Iisakki. — Pahinta on se, että härkä voi käydä sinulle matkalla vaaralliseksi. — Siitä ei Iisakki vastannut. — Mutta onhan se jo ollut vähin ulkona viikon ajan ja jo tottunut. — Iisakki ei vastannut, mutta hän ripusti suuren veitsen vyöhönsä ja talutti härän ulos.

Olipa siinä otus, kiiltävä ja kauhea, lantiot keinuivat sen astellessa. Se oli melko matalajalkainen; juostessaan taittoi se vesakkoa rinnallaan, se oli kuin veturi. Sen niska oli aivan muodottoman jykevä, siinä niskassa oli elefantin voima.

— Kunhan se ei vaan rupea hulluttelemaan tiellä, sanoi Inkeri. — Iisakki vastasi hetken päästä: — Niin, silloin saan teurastaa sen tielle ja kantaa lihat.

Inkeri istuutui kynnykselle. Häneen koski ja hänen kasvonsa olivat kuumeiset, hän oli pysytellyt pystyssä, kunnes Iisakki lähti, nyt oli hän hävinnyt härkineen metsään ja Inkeri saattoi valitella ilman vaaraa. Pikku Elias puhuu jo ja hän kysyy: — Äiti kipeä? — Niin, kipeä. — Poika matkii äitiä, painelee risteyksiään ja valittelee. Pikku Siivertti nukkuu.

Inkeri vie Eliaksen mukanaan sisälle, antaa hänelle yhtä ja toista millä leikkiä permannolla ja paneutuu itse sänkyyn. Hetki on tullut. Hän on koko ajan täysin tajuissaan, hän pitää silmällä Eliasta, katselee seinälle, mitä kello on. Hän ei huuda, tuskin liikahtaa; hänen sisuksissaan tapahtuu kamppailu, äkkiä liukuu hänestä taakka ulos. Miltei samassa silmänräpäyksessä kuulee hän vieraan kirkunan sängystään, pienen, siunatun ääniraukan, eikä hänellä nyt ole lainkaan rauhaa, vaan hän kohottautuu ja katsoo jalkapuoleensa. Mitä hän näkee? Hänen kasvonsa muuttuvat samassa hetkessä harmaiksi ja ilmeettömiksi, järjettömiksi, kuuluu ähkäisy, se on niin luonnoton, niin mahdoton, se on kuin väärä ulvahdus.

Hän vaipuu takaisin sänkyyn. Kuluu minuutti, hän ei saa rauhaa, tuo pieni kirkuna käy voimakkaammaksi, hän kohottautuu taas katsomaan — hyvä Jumala, pahinta kaikesta, ei lainkaan armoa, lapsi oli kaiken sen lisäksi tyttö. —

Iisakki ei ollut ehkä vielä ehtinyt puolta peninkulmaa pitemmälle, ei ollut kulunut tuntiakaan siitä kun hän oli lähtenyt pihalta. Kymmenessä minuutissa on lapsi syntynyt ja kuristettu...

Iisakki palasi takaisin kolmantena päivänä, hän talutti nuorassa nälkiintynyttä yhden vuotiasta härkää, joka tuskin jaksoi liikkua, siksi oli matka kestänyt niin kauan.

— Miten kävi? kysyi Inkeri, ja kuitenkin oli hän itse niin heikko ja sairas.

Olihan se menetellyt. Niin, iso härkä oli kyllä hullaantunut viimeisellä puolella peninkulmalla ja Iisakin oli täytynyt sitoa se ja lähteä hakemaan kylästä apua. Kun hän sitten tuli takaisin, oli härkä riistäytynyt irti, eikä sitä löydetty vähiin aikoihin. No, laatuunpahan kävi, kauppias, joka osti lahtia kaupunkiin, oli maksanut hyvin. — Ja tässä on nyt uusi härkä, sanoi Iisakki, anna lasten tulla sitä katsomaan!

Sama mielenkiinto kaikkia elukoita kohtaan, Inkeri katseli härkää, tunnusteli sitä, kysyi hintaa; pikku Siivertti sai istua sen seljässä. — Minä kaipaan niin isoa härkää, sanoi Inkeri, se oli niin kiiltävä ja kiltti. Kunhan ne nyt teurastaisivat sen kauniisti!

Päivät menivät peltotöissä, karja oli laskettu ulos, tyhjässä läävässä oli perunoita laatikoissa ja hinkaloissa itämässä. Iisakki kylvi vielä enemmän ohraa tänä vuonna ja äärimmäisen ahkerasti muokkasi maata, hän teki lavoja porkkanoita ja nauriita varten ja Inkeri kylvi siemenen. Kaikki kävi kuten ennenkin.

Inkeri käytti jonkun aikaa heinäpussia vatsansa päällä näyttääkseen paksulta, hän vähensi heiniä vähitellen ja heitti vihdoin koko pussin pois. Iisakki huomasi asian laidan vihdoin eräänä päivänä ja kysyi:

— Mitenkä on, eikö tällä kerralla tullutkaan mitään?

— Ei, sanoi Inkeri, ei tällä kerralla. — Vai niin. Minkätähden? — Ei kai ollut tullakseen. Mitä arvelet, Iisakki, saatkohan raivatuksi kaiken tämän minkä näemme!

— Kävikö sinun hullusti? kysyi Iisakki. — Kävi. — Vai niin. Etkö itse saanut vauriota? — En. Olen niin monta kertaa ajatellut, että meidän pitäisi saada porsas. — Iisakki, hidas käänteissään, vastasi hetken päästä: — Jaa porsas — olen ajatellut sitä joka kevät. Mutta niin kauan kuin emme saa lisää perunoita ja pikku perunoita ja hiukkasen ohraa, ei meillä ole mitään sille antaa. Saa nyt nähdä tänä vuonna. — Olisi ollut niin hyvä saada porsas. — Niinpä kyllä. —

Päivät kuluvat, tulee sadetta ja pellot ja niityt viheriöivät, tänä vuonna kyllä menestyy! Pieniä ja suuria elämyksiä seuraa, ruokaa, unta ja työtä, pyhäpäiviä kasvonpesuineen ja kammattuine hiuksineen, Iisakki istuu uudessa punaisessa paidassaan, jonka Inkeri on kutonut ja neulonut. Niin tapahtuu, että tuota tasaista elämää häiritsee suurempi sattuma: lammas karitsoineen on takertunut johonkin kivilouhikkoon, muut lampaat tulevat illalla kotiin, Inkeri kaipaa heti kahta päätä, jotka ovat poissa. Iisakki etsimään. Ja Iisakin ensimmäinen ajatus on, että kun näin hullusti käy, on onni, että on sunnuntai, ettei hänen tarvitse keskeyttää työtään. Hän etsii tuntikausia, laidun on aivan rajaton, hän kulkee kulkemistaan; kotona on koko perhe jännityksessä, äiti hillitsee lapsiaan niillä lyhyillä sanoilla, että kaksi lammasta on poissa, hiljaa! Kaikki ovat huolissaan asiasta, koko tuo pieni yhdyskunta, itse elukatkin tuntevat, että jotakin tavatonta on tapahtunut ja mölyävät, sillä Inkeri käy vähän väliä ulkona ja kutsuu huutaen kovalla äänellä metsään päin, vaikka jo kohta on yö. Suuri tapahtuma erämaassa, yhteinen onnettomuus. Saatuaan lapset levolle, lähtee Inkerikin ulos etsimään. Väliin hän huhuilee, mutta ei saa vastausta, Iisakki on kai niin kaukana.

Missä ihmeessä ovat lampaat, mitä on niille tapahtunut? Onko karhu liikkeellä? Onko susi tullut tunturin yli Ruotsista ja Suomesta? Ei kumpikaan, kun Iisakki löytää lampaan, seisoo se takertuneena kivilouhikkoon jalka poikki ja utaret repeytyneenä. Se on kai ollut kauan louhikossa, vaikka se on vakavasti haavoittunut, on se kalunnut ruohon ympäriltään aivan multaan saakka. Iisakki nostaa lampaan ja pelastaa sen, ensi töikseen se etsii heinää. Karitsa ryhtyy heti imemään. Paras lääkitys haavoittuneelle utareraukalle on tämä tyhjennys.

Nyt kerää Iisakki kiviä ja täyttää tuon vaarallisen kivilouhikon, tuon salakavalan kivilouhikon, se ei enää koskaan taita lampaansääriä! Iisakki käyttää nahkaisia housunkannattimia, hän ottaa ne ja sitoo niillä lampaan repeytyneet utaret paikoilleen, sitten nostaa hän lampaan olalleen ja lähtee kotiin sen kanssa. Karitsa seuraa.

Ja sitten? Lastoja ja tervasiteitä. Muutaman päivän päästä alkaa lammas kuopia kipeällä jalallaan, sillä haavaa jomottaa parantuessa. Kaikki selviää taas -- kunnes ensi kerran jotakin tapahtuu.

Jokapäiväistä elämää, tapahtumia, jotka kiinnittävät kokonaan uutisasukkaat puoleensa. Oh, se ei ole suinkaan pientä, se on kohtalo, se koskee onnea, elatusta ja menestystä.

Iisakki käyttää aikansa peltotöiden välillä veistääkseen muutamia uusia, pihalla lojuvia hirsiä, hänellä on kai siinä jokin ajatus. Hän lohkoo sitäpaitsi useita hyödyllisiä kiviä ja kuljettaa ne pihalle; kun hän on saanut tarpeeksi kiviä, rakentaa hän niistä kivijalan. Jos nyt olisi ollut laita samoin kuin vuosi sitten tai sitä ennen, olisi Inkeri ollut utelias ja ihmetellyt, mitä miehellä oli mielessä, mutta nyt puuhaili hän mieluummin omissa hommissaan, eikä kysellyt mitään. Inkeri on ahkera kuten ennenkin ja hoitaa taloutta, lapsia ja elukoita, mutta hän on alkanut laulaa, sitä hän ei tehnyt ennen, hän opettaa Eliakselle iltarukousta, sitä hän ei tehnyt ennen. Iisakki kaipaa hänen kysymyksiään, Inkerin uteliaisuus ja hänen kiitoksensa miehensä aikaansaannoksista teki tämän tyytyväiseksi ja verrattomaksi mieheksi, nyt kulkee Inkeri ohi ja sanoo ilmaan, että mies tappaa itsensä työllä. Hänelle oli kai sittenkin tullut vauriota viime kerralla! ajattelee Iisakki.

Ulla tulee uudelleen käymään. Jos olisivat asiat olleet samoin kuin viime vuonna, olisi hän ollut tervetullut, nyt oli asianlaita toinen. Inkeri kohtelee häntä ensi silmäyksestä tylysti, mikä sitten syynä lieneekin, mutta Inkeri on käynyt vihamieliseksi.

— Luulinpa tulevani taas oikeaan aikaan, sanoi Ulla simasuulla. — Kuinka niin? — Niin, että kolmas olisi ollut ristittävä. Miten on laita? — Ei, sanoi Inkeri. Sen asian takia ei sinun olisi pitänyt vaivautua. — Vai niin. —

Ulla alkaa kehua pikku poikia, jotka olivat tulleet niin suuriksi ja somiksi, Iisakkia, joka muokkaa maata ja taas näyttää olevan rakentamispuuhissa — perin suurellista kaikki, ei moista missään! Ja voitko sanoa, mitä hän rakentaa? — En, sitä voit kysyä häneltä itse. — Ei, sanoi Ulla, mitäpä minä siitä. Minä tulin vain katsomaan, miten hänen laitansa oli, sillä se on minulle suuri ilo ja hupi. Mansikista en tahdo kysellä tai ottaa sitä puheeksi, sen on nyt käynyt niinkuin pitikin käydä!

Kuluu hetkinen kaikessa rauhassa, eikä Inkeri ole enää niin epäystävällinen. Kun kello tuvan seinällä lyö heleitä lyöntejään, kihoavat kyyneleet Ullan silmiin, hän ei ole koskaan köyhän elämänsä aikana kuullut sellaista urun soittoa, Inkeri käy rikkaaksi ja auliiksi vähäpätöistä sukulaistaan kohtaan ja sanoo: — Tulehan kamariin katsomaan kuteilla olevaa kangastani!

Ulla jää koko päiväksi. Hän juttelee Iisakin kanssa ja kehuu kaikkia hänen töitään. — Olen kuullut, että olet ostanut peninkulman joka haaralle, etkö olisi voinut pitää sitä ilmaiseksi? Kuka olisi sinua kadehtinut?

Iisakki saa nyt sitä kiitosta, jota hän on kaivannut, ja hänen miehisyytensä paisuu: —- Minä ostan nyt hallitukselta, vastaa hän. — Niin, niin, mutta ei kai se olisi ollut sinua kohtaan mikään peto, se hallitus. Mitä sinä rakentelet? — Enpä tiedä. Eipä siitä mitään kummempaa. — Sinä raadat ja rakennat! Sinulla on maalatut ovet ja lyömäkellot seinällä, niinpä kai rakennat isoa tupaa? — Älähän nyt höpise! vastaa Iisakki. Mutta hän on hyvillään ja sanoo Inkerille: — Etkö voisi keittää pikkuruikkusen kermapuuroa vieraalle? — En, vastaa Inkeri, sillä olen juuri kirnunnut. — Enhän minä höpise, olen vain yksinkertainen nainen ja kyselen, rientää Ulla vastaamaan. No kun siitä ei tule isoa tupaa, niin kai sitten mainio rakennus kaikkia viljojasi varten. Sinulla on peltoja ja niittyjä, täällä vuotaa rieska ja hunaja aivan niinkuin Raamatussa sanotaan.

Iisakki kysyy: — Miltä näyttää vuodentulo hänen seuduillaan? — Siinähän tuo menee. Jollei vaan Herra sytytä ja polta niitä tänäkin vuonna, suokoon syntini anteeksi! Kaikki on hänen kädessään ja vallassaan. Mutta niin suurellista kuin täällä hänellä ei ole missään meidän puolessa, kaukana siitä!

Inkeri kyselee muista sukulaisistaan, varsinkin Siivertti enostaan, kihlakunnan kassanhoitajasta, hän on suvun suuri mies ja hänellä on nuotat ja veneet, hän ei kohta puoleen tiedä, mihinkä kaiken olemisensa panisi. Tämän puheen aikana on Iisakki yhä enemmän jäänyt syrjään ja hänen rakennuspuuhansa unohtunut. Hän sanoo vihdoin: — No kun nyt tahdot sen tietää, Ulla, niin rakentelen minä oikeastaan pientä latoa ja koetan saada siihen puimapermannon.

— Enkö minä sitä sanonut! vastasi Ulla. Oikea mies ajattelee eteenpäin ja taaksepäin ja pitää kaikki mielessään. Täällä ei ole kulhoa, ei pyttyä, jota sinä et olisi suunnitellut. Puimapermannonko sanoit?

Iisakki on suuri lapsi, hän ei kärsi Ullan imarteluja ja tekee itsensä hieman narrimaiseksi: — Mitä siihen uuteen rakennukseen tulee, niin täytyy siinä olla puimalaattia, se on minun vakaa aikomukseni, sanoo hän. — Puimalaattia! sanoo Ulla ihmeissään ja huojuttelee päätään. — Sillä mitä hyötyä on ohrasta pellolla, jollei saa sitä puiduksi? — Johan minä sanoin: kaikkea sinä haudot päässäsi. — Inkeri on taas käynyt epäystävälliseksi, toisten keskustelu on häntä kiihdyttänyt, hän sanoo äkkiä: — Kermapuuroa — mistä luulet minun kermaa ottavan? Onko kermaa joessa?

Ulla käy vaaraa vastaan: — Inkeri, siunaa ja varjele, etkö kuule pyyntöäni? Älä puhu mitään kermapuurosta, älä mainitsekaan sitä! Mitäpä tällaisesta kiertolaisesta kuin minä!

Iisakki istuu vielä vähän aikaa, sitten hän sanoo: — Ei tässä auta istua, täytyy lohkoa lisää kiviä muuriin! — Siihen meneekin sellaiseen kiviä! — Kiviä? vastaa Iisakki. Tuntuupa siltä, kuin ei niitä koskaan saisi tarpeeksi. —

Kun Iisakki on lähtenyt, ovat naiset taas paremmassa sovussa, heillä on niin paljon juteltavaa kyliltä, tunnit kuluvat. Illalla saa Ulla nähdä, miten karja on kasvanut, kolme raavasta, härkä siihen luettuna, kaksi vasikkaa ja vallan vilisemällä kuttuja ja lampaita. Mitä tästä lopulta tuleekaan! kysyy Ulla ja luo silmänsä taivaaseen.

Hän jäi yöksi.

Mutta seuraavana päivänä hän lähtee. Hän on taas saanut jotakin myttyyn ja kun Iisakki on kivilouhoksessa, lähtee hän kiertotietä välttääkseen häntä.

Kahden tunnin kuluttua palaa Ulla takaisin uutistaloon, astuu sisään ja sanoo: — Missä on Iisakki?

Inkeri seisoo astioita pesemässä. Hän tuntee, että Ullan on täytynyt kulkea Iisakin ja lasten ohi, jotka ovat kivilouhoksessa, ja aavistaa pahoja: — Iisakki, mitä sinä Iisakista? — Mitäpä minä hänestä! Mutta en saanut sanotuksi hänelle hyvästiä. — Äänettömyys. Ulla vaipuu ilman muuta penkille, aivankuin hänen jalkansa ei kannattaisi häntä. Hän haluaa näyttää jotakin tavatonta, erittäinkin sillä, että on vähällä pyörtyä.