Part 3

Jolleivät elukat olisi pidättäneet, niin olisivat kaikki lähteneet yhdessä ja palanneet kolmen neljän päivän kuluttua takaisin lapsi ristittynä. Ja jollei tuota siunattua vihkimistä olisi ollut, olisi Inkeri lähtenyt yksin. — Eikö sitä vihkimistä voitaisi lykätä, sanoi Iisakki. — Inkeri vastasi: — Kuluupa kymmenen ja kaksitoistakin vuotta, ennenkuin tuo Elias voi jäädä kotiin lypsämään!

Ei, Iisakin täytyi käyttää järkeään. Oikeastaan oli kaikki alkanut ilman alkua, vihkimys oli kai yhtä tarpeellinen kuin kastekin, mistäpä hän tiesi. Nyt näytti kaikki ennustavan kuivuutta, oikein ankaraa kuivuutta, jollei sadetta pian tulisi, palaisi koko laiho; mutta kaikki oli Herran kädessä. Iisakki valmistautui lähtemään kylälle noutamaan jotakin ihmistä. Taaskin oli polettava nuo monet peninkulmat.

Olipa niistä vihkimisistä ja kasteista haittaa! Korven asukkailla on todella monta pientä ja suurta surua Niin tuli Ulla...

Nyt olivat he vihityt ja kastetut hyvässä järjestyksessä, he olivat sentään antaneet vihkiä itsensä ensin, että lapsesta tulisi laillinen. Mutta kuivuutta kesti yhä ja nyt paloi pieni ohravainio pilalle, paloivat samettikaistaleet, ja minkä tähden? Kaikki oli Jumalan kädessä. Iisakki niitti niittymaansa, eikä niissä ollut paljoakaan ruohoa, vaikka ne oli keväällä lannoitettu, hän niitti niittämistään mäillä ja etäisimmillä takalistoilla, eikä väsynyt niittämään, kuivaamaan ja ajamaan heiniä kotia, sillä hänellä oli hevonen ja suuri karja. Mutta puolivälissä heinäkuuta täytyi hänen niittää ohrakin rehuksi, muuksi se ei kelvannut. Niinpä täytyi nyt panna kaikki toivo perunoihin!

Miten oli perunain laita? Oliko se vain jonkinlaista ulkomaalaista kahvilajia, jota ilman saattoi olla? Potaatti on erinomainen hedelmä, se kestää kuivuuden, se kestää kosteuden ja kasvaa aina. Se uhmaa säitä ja sietää paljon, jos se saa hieman hoitoa ihmiseltä, palkitsee se sen viistoistakertaisesti jälleen. Kas, perunalla ei ole rypäleen verta, mutta sillä on kastanjan liha, sitä voi paistaa ja keittää ja käyttää kaikkeen. Mies voi olla leivättä, jos hänellä on perunaa, ei hän ole ruuatta. Perunaa voi hautoa kuumassa tuhkassa illalliseksi, sitä voi keittää vedessä aamiaiseksi. Mitä vaatii se särpimeksi? Sangen vähän, peruna on tyytyväinen, maitotilkka, silli riittää. Äveriäät käyttävät sen kanssa voita, köyhät kastavat sitä suolakulhoon, Iisakki saattoi sunnuntaisin huuhdella sen alas Mansikin maidosta saadulla kermalla. Tuo halveksittu ja siunattu peruna!

Mutta nyt kummitteli perunakin.

Iisakki tarkasteli taivasta lukemattomat kerrat päivässä, taivas oli sininen. Useana iltana tuntui hankkivan sadetta. Iisakki meni sisälle ja sanoi: — Onpa ihme, jollei nyt kuitenkin tule sadetta! Parin tunnin päästä oli jo kaikki toivo mennyt.

Kuivuutta oli kestänyt seitsemän viikkoa ja kuumuus oli ankara, peruna oli kestänyt koko tämän ajan ja kukki komeana, kukki luonnottomasti ja merkillisesti. Pellot näyttivät etäämpää aivankuin lumikentiltä. Milloin tämä loppuisi? Almanakka ei antanut pienintäkään vihjausta, nykyajan almanakat eivät olleet sellaisia kuin ennen, niistä ei ollut mihinkään. Nyt näytti taas hankkivan sadetta ja Iisakki meni sisälle Inkerin luo ja sanoi: — Kaipa nyt Jumalan avulla tulee yöllä sade! — Näyttääkö siltä? — Näyttää. Ja hevonen ravistelee ankarasti itikkaparven kynsissä. — Inkeri katsoi ovelta ja sanoi: — Niin, nyt saat nähdä! — Muutamia tippoja putoili. Tunnit kuluivat, asukkaat kävivät levolle, kun Iisakki meni ulos yöllä katsomaan, oli taivas sininen. — No Herra Jumala! sanoi Inkeri. Mutta sittehän kuivuu sinun viimeinenkin heinäkarhosi huomenna, sanoi hän lohduttaen parhaansa mukaan.

Niin, Iisakki olikin karhonnut aika tavalla ja hänellä oli joukko mitä parhaita karhoja. Se oli arvokasta karjanruokaa, hän käsitteli sitä kuin ainakin heinää ja peitti sen tuohilla metsään. Hänellä oli vain pieni erä enää jäljellä, siksi sanoi hän Inkerille niin syvästi epätoivoisena ja välinpitämättömänä: — Minä en korjaa sitä, vaikkapa ei kuivuisikaan! — Mitä höpiset? sanoi Inkeri.

Seuraavana päivänä hän ei korjannut sitä, kuten sanonut oli, ei korjannut karhoa. Olkoon siellä, ei nyt kuitenkaan sadetta tullut, olkoon karho siellä vain Herran nimessä! Hän saattoi korjata sen sieltä jolloinkin ennen joulua, jollei aurinko ollut sitä siihen mennessä kokonaan polttanut!

Niin perin pohjin hän tunsi itsensä loukatuksi, ei enää kelvannut istua kynnyksellä ja katsella maita ja omistaa niitä. Siinä nyt perunapellot kukkivat hullun tavoin ja kuivuivat perin, olkoon karhokin siellä missä oli niine hyvineen! Sitä Iisakkia — ehkäpä oli hänellä pieni petos mielessä kaikessa yksinkertaisuudessaan, ehkäpä teki hän niin täydestä harkinnasta ja aikoi tarkastella sinitaivasta kuun vaihteessa.

Illalla näytti taas hankkivan sadetta. — Olisit korjannut karhosi, sanoi Inkeri. — Minkä tähden? kysyi Iisakki muina miehinään. — Kylläpä höpiset siinä, mutta nyt voi tulla sade. — Näet kai, ettei tänä vuonna sadetta tule. Mutta yöllä pimeni sittenkin ikkunassa, tuntui myös siltä kuin jotakin valuisi sitä vasten ja kastelisi sen, mitä se nyt lie ollutkin. Inkeri heräsi ja sanoi: — Nyt sataa, katso ikkunaa! — Iisakki vain tuhautti ja vastasi: — Sataa? Ei se sadetta ole. Enpä tiedä, mitä puhut — Älä nyt taas höpise! sanoi Inkeri. Iisakki todella höpsi. Ja hän vain petti itseään. Tietenkin se oli sadetta ja ankara kuuro se olikin, mutta kun se oli kastellut hyvänpäiväisesti Iisakin karhon, niin se lakkasi. Taivas oli sininen. — Sanoinhan minä, ettei sadetta tullut, sanoi Iisakki itsepintaisesti ja vähän synnillisesti.

Perunoille ei tämä kuuro merkinnyt mitään ja päivät kuluivat, taivas oli sininen. Niin alkoi Iisakki näperrellä halkorekeään varsin ahkerasti ja nöyryytti sydämensä ja höyläsi ja veisteli kärsivällisesti, jaa'a, Herra paratkoon! Kas, päivät tulivat ja menivät, lapsi kasvoi, Inkeri kirnusi ja laittoi juustoja, tultiinpahan toimeen, kyllä taitavat ihmiset korvessa katovuoden kestävät. Ja sitäpaitsi — kun oli kulunut yhdeksän viikkoa, tuli oikein siunattu sade, kokonaisen vuorokauden kestävä sade, vettä tulvi kuusitoista tuntia, taivaat olivat avautuneet. Jos tämä olisi tapahtunut kaksi viikkoa aikaisemmin, olisi Iisakki sanonut: — Se on myöhäistä! — Nyt hän sanoi Inkerille: — Saat nähdä, että se virvoittaa osan perunaa! — Kyllä vaan, vastasi Inkeri lohduttaen, se virvoittaa kaikki!

Ja nyt alkoi jo näyttää paremmalta, sadekuuroja tuli joka päivä, äpärikkö alkoi vihannoida kuin ihmeen kautta. Peruna kukki yhä, vieläpä pahemmin kuin ennen ja latvoihin kasvoi suuria marjoja, eikä se ollut lainkaan hyvä merkki; mutta kukaan ei tiennyt, mitä oli sen juurissa, Iisakki ei ollut uskaltanut katsoa. Silloin tuli Inkeri eräänä päivänä ja hän oli löytänyt yli kaksikymmentä pientä perunaa samasta juuresta. — Ja niillä on vielä viisi viikkoa kasvamisen aikaa! sanoi Inkeri. — Se Inkeri, hänen piti alituiseen lohduttaa ja puhua hyvää jäniksensuullaan. Ja surkeata oli hänen puheensa, se sähisi aivan kuin vuotava höyryventtiili; mutta hänen lohdutuksensa oli hyvään tarpeeseen korvessa. Ja elämänhaluinen oli hän luonnoltaan..— Voisit tehdä yhden sängyn lisää! sanoi hän Iisakille. — Vai niin, sanoi tämä. — Niin, eihän sillä aivan kiirettä ole, mutta.

He alkoivat kaivaa perunoita ja saivat ne ylös Mikonpäiväksi, niinkuin vanha tapa oli. Tuli keskinkertainen sato, kelpo sato, nähtiin taaskin, ettei peruna juuri piittaa ilmoista, vaan kasvaa kaiken uhalla ja sietää paljon. Tietenkään ei sato tullut erikoisen kehuttava, kun satoi paljon, mutta tänä vuonna ei satanut paljon; muuan lappalainen oli kulkenut eräänä päivänä ohi ja ihmetellyt uutistalon perunoita, kylillä oli niiden laita paljon huonommin, sanoi hän.

Sitten oli Iisakilla taas joku viikko aikaa maan perkaukseen, kunnes maa routaantui. Karja kulki nyt pelloilla ja missä halusi, Iisakista oli mieluista työskennellä niiden lähettyvillä ja kuulla kellojen kilkettä, se vei häneltä hieman aikaakin, sillä härkä oli kärkäs tekemään vahinkoa ja puskeutumaan heinäsuoviin ja vuohet ne kapusivat kaikkialle, yksin majan katollekin.

Suuria ja pieniä suruja.

Eräänä päivänä kuulee Iisakki hätähuudon, Inkeri seisoo kynnyksellä lapsi käsivarrella ja osoittaa härkää ja Tiistikki hiehoa, ne ovat rakastelemassa. Iisakki heittää kuokan ja lähtee juoksemaan päin, mutta se oli jo myöhäistä, onnettomuus oli tapahtunut. — Kas pannahista, jopa nyt aikaisin, vuoden, puoli vuotta liian aikaisin, pannahinen, kakara! — Iisakki taluttaa sen majaan, mutta myöhäistähän se on. — Niin, niin, sanoi Inkeri, onhan se tavallaan hyväkin, sillä muuten olisivat molemmat tulleet kantamaan syksyllä! — Sitä Inkeriä, hänellä ei kylläkään ollut liikaa järkeä; mutta hän kai tiesi, mitä teki päästäessään Tiistikin ja härän aamulla yhdessä ulos.

Tuli talvi, Inkeri karttasi ja kehräsi, Iisakki ajoi halkoja, suuria kuormia kuivia puita hyvällä kelillä, kaikki velka tuli kuitatuksi, hevonen ja rattaat, aura ja karhi olivat hänen. Hän kuljetti pois Inkerin kutunjuustot ja toi loimilankaa, kangaspuut, pirran ja kangastukin kotiin, hän toi taas jauhoja ja ruokatarpeita, lankkuja, lautoja ja nauloja; eräänä päivänä toi hän lampun. — Kylläpä sinä kummittelet, niin totta kuin tässä seison! sanoi Inkeri, mutta hän oli jo kauan tuntenut, että lamppu oli tulossa. He sytyttivät sen illalla ja olivat kuin paratiisissa, pikku Elias luuli varmaan sitä auringoksi. — Kas, kuinka se on kummissaan! sanoi Iisakki. Inkeri saattoi tästä lähin kehrätä lampun valossa.

Iisakki toi palttinaa paidoiksi ja uudet karvatallukat Inkerille. Tämä oli pyytänyt häneltä erilaisia väriaineita villalankoja varten, hän toi niitäkin. Mutta eräänä päivänä hän toi kellon. Minkä? Kellon! Inkeri oli kuin taivaasta pudonnut eikä saanut isoon aikaan sanaa suustaan. Iisakki ripusti varovaisesti kellon seinälle ja asetti sen harkiten, hän veti puntit ylös ja sai sen lyömään. Lapsi käänsi silmänsä kaikuvia lyöntejä kohden ja katsoi sitten äitiin. — Niin, ihmettele vaan! sanoi tämä ja otti pojan syliinsä ja oli itse liikutettu. Sillä kaikesta hyvästä täällä yksinäisyydessä ei mikään voinut vetää vertoja tupakellolle, joka kävi koko pimeän talven ja löi somasti tunnit.

Halot oli ajettu, Iisakki alkoi taas hakata metsässä uusia puita, teki halkojononsa ja -kylänsä ensi talvea varten. Hän eteni yhä kauemmaksi rakennuksista, suuri, avara mäki oli nyt valmiina viljelyksille ja hän varoi kaatamasta korpea enää kaljuksi, vaan kaatoi tästä lähtien vanhimmat, kuivuneet puut.

Luonnollisesti oli hän myös jo kauan ymmärtänyt, miksi Inkeri oli puhunut uudesta sängystä, nyt sai hän pitää kiirettä, eikä enää lykätä sen tekoa tuonnemmaksi. Hän palasi metsästä kotiin eräänä pimeänä iltana ja silloin se oli tapahtunut, perhe oli lisääntynyt, taas poika, Inkeri oli vuoteessa. Sitä Inkeriä, aamulla oli hän koettanut saada häntä lähtemään kylälle: — Voisit vähän liikutella hevostakin, oli hän sanonut, sillä se seisoo vaan ja kuopii pilttuussa! — Ei minulla ole sellaiseen aikaa, oli Iisakki sanonut ja lähtenyt. — Nyt tiesi hän, että Inkeri oli tahtonut vain saada hänet pois kotoa, ja miksi? Hän olisi ollut tarpeen kotosalla. — Miksi et sinä voi koskaan varottaa? sanoi hän. — Nyt saat tehdä itsellesi sängyn ja maata kamarissa, vastasi Inkeri.

Se ei ollut kyllä sillä hyvä, että teki sängyn, täytyi myös olla sänkyvaatteet. Heillä ei ollut kaksia vällyjä, eikä uudestakaan ollut tietoa ennen seuraavaa syksyä, jolloin voisi teurastaa jonkun karitsan, mutta eihän parista karitsastakaan vielä vällyjä tullut. Iisakki kärsi ja häntä paleli öisin jonkun aikaa, hän koetti kaivautua heiniin kallionkielekkeen alle, hän koetti maata elukkain luona, hän oli koditon. Oli onni, että oltiin toukokuussa, pian tuli kesäkuu, heinäkuu...

Merkillisen paljon oli jo saatu kuntoon korvessa, ihmisasunto ja läävä ja viljellyt maat, kaikki kolmessa vuodessa. Mitä rakensi Iisakki nyt? Uutta vajaa, aittaa, lisärakennusta tupaan. Koko talo tärisi, kun hän iski kahdeksan tuuman nauloja sisään ja Inkeri tuli silloin tällöin ulos ja pyyteli lasten puolesta. — Niin, lapset, puhele heille, laula heille, anna Eliaksen kalkutella pytyn kantta! Eihän niitä isoja nauloja niin kauan hakata, tässähän niitä juuri tarvitaan jatkoksessa, joka liittää koko lisärakennuksen kiinni taloon. Sitten ei ole jäljellä muuta kuin laudat ja kahden ja puolen tuuman naulat, se on jo leikintekoa.

Jyskytystäkö voisi välttää! Siellä olivat sekä sillitynnyri, jauhot että muut ruokatarpeet tallissa, jottei niiden tarvinnut olla paljaan taivaan alla, mutta sianlihaan tuli sivumakua, aitta oli aivan välttämätön. Pikku poikien täytyi kai myös tottua joihinkin vasaraniskuihin seinään, Elias oli aivankuin hieman hentonen ja huono, mutta toinen se imi kuin oikea Herran enkeli ja kun se ei huutanut, nukkui se. Sellainen poika, ettei sen vertaa. Iisakki ei pannut vastaan, että sen nimeksi tulisi Siivertti, se oli ehkä parasta, vaikka hän oli taaskin ajatellut Jaakoppia. Erinäisissä tapauksissa oli Inkeri oikeassa, Elias oli hänen pappinsa nimi, mutta Siivertti oli Inkerin eno nimeltään, kihlakunnan kassanhoitaja, hän, joka oli naimaton ja hyvinvoipa mies, vailla perillisiä. Mitäpä parempaa olisi poika voinut osakseen saada, kun periä hänen nimensä?

Niin tuli uudet kevättyöt ja kaikki saatiin maahan helluntaiksi. Silloin kun Inkerillä oli vain Elias, ei häneltä mitenkään riittänyt aikaa miehen avuksi, esikoinen kiinnitti hänet kokonaan; nyt kun hänellä oli kaksi lasta, kitki hän maat ja teki kaikenlaista: oli pitkät ajat mukana perunaa istuttamassa ja kylvi porkkanoita ja nauriita. Sellaista vaimoa ei aina saanut. Eikö hänellä ollut vielä kangaskin kuteilla? Vähän väliä hän juoksi kamariin ja kutoi pari puolaa ja siitä tuli puolivillaista alusvaatteiksi talvea varten. Kun hän sai lankansa värjätyiksi, laittoi hän sinistä ja punaista hamekangasta itselleen ja lapsille, hän pani vihdoin useampia värejä kuteiksi ja teki patjakangasta Iisakille. Pelkkiä välttämättömiä ja hyödyllisiä töitä ja niin lujia töitä!

Kas niin, nyt oli korven perhe päässyt jaloilleen ja jos ilmat olivat suotuisia, niin saattoi uutisasukkaita vallan kadehtia. Mitä puuttui vielä? Lato tietenkin, ja siihen puimalaattia, se oli tulevaisuuden päämäärä, se kyllä aikaa myöten saataisiin niinkuin kaikki muukin! Nyt oli Tiistikki hieho poikinut, vuohet vohlineet ja lampaat karitsoineet, laitumella aivan vilisi pikku elukoita. Entä ihmiset? Elias käveli jo minne tahtoi ja pikku Siivertti oli ristitty. Inkeri? Hänellä oli kai taas lapsi tulossa, koska hän oli niin rehevä. Mitäpä merkitsi lapsen saanti hänelle? Ei mitään — toisaalta paljonkin, somaa pikku väkeä, hän oli ylpeä lapsista ja antoi ymmärtää, ettei Jumala kaikille suonutkaan sellaisia suuria ja sieviä lapsia. Inkeri oli nuoruutensa parhaissa voimissa. Hänellä oli vialliset kasvot ja hän oli elänyt koko nuoruutensa hyljeksittynä, pojat eivät olleet häneen katsoneet, vaikka hän osasi sekä tanssia että tehdä työtä, he halveksivat hänen sulojaan, he kääntyivät hänestä pois — nyt oli hänen aikansa, hän kehittäysihe, hän kukoisti alituiseen ja kulki raskauden tilassa. Iisakki itse, hän oli yhäti vakaa mies, mutta hänellä oli ollut menestystä ja hän oli tyytyväinen. Millä hän oli pysytellyt hengissä ennen Inkerin tuloa, se oli hämärän kätkössä: perunoilla ja vuohen maidolla, murheellisilla, nimettömillä ruuilla; nyt oli hänellä kaikkea, mitä olla saattoi hänen asemassaan olevalla miehellä.

Tuli taaskin kuivuus ja kato. Lappalainen Jänkä-Antti, joka kulki koirineen ohitse, tiesi kertoa, että kylien asukkaat olivat kaikkialla niittäneet ohranlaihon rehuksi. — Vai niin. Eikö heillä sitten ollut mitään toivoa? kysyi Inkeri. — Ei. Mutta he ovat suolanneet silliä. Sinun enosi Siivertti saa maakaistaleen.

— Hänellähän oli olemista jo ennestäänkin, sekä tiinussa että padassa! — Aivankuin sinullakin, Inkeri!

— Niin, Jumalan kiitos, eihän sovi valittaa. Mitä ne sanovat minusta siellä kotipuolessa? — Jänkä-Antti ravistelee päätään ja sopertaa, ettei hänellä ole siihen sanoja. — Jos tahdot itsellesi maitotilkan, niin puhu pois, sanoo Inkeri. — Älä huoli kestitä! Mutta olisiko sinulla vähän koiralle?

Maitoa tuli, koiranruokaa tuli. Lappalainen kuuli tuvasta soittoa ja kysäsi: — Mitä se on? — Se on meidän tupakellomme, joka lyö, sanoi Inkeri paisuen suurellisuudesta.

Lappalainen heilutteli päätään ja sanoi: — Hänellä on talo ja hevonen ja olemista, voitko sanoa mitä hänellä ei olisi! Emmehän me, Jumalan kiitos. — Ulla käski tervehtää sinua. — Vai niin. Miten hän jaksaa? — Siinähän tuo menee. Missä miehesi on?

— Hän on maata raivaamassa. — Ne sanovat, ettei hän ole ostanut? tokasee lappalainen. — Ostanut? Kuka niin sanoo? — Sanovat vaan. — Keneltä hän ostaisi? Sehän on yhteismaata. — Niin, niin. — Ja monta hikipisaraa on hän tähän kylvänyt! — Sanovat, että se on valtion maata?

Inkeri ei ymmärtänyt tästä mitään ja sanoi: — Olkoonpa niinkin. Ullako se on sellaisia puhellut? — En muista, kuka niitä lie puhunut, vastasi lappalainen ja vilkuili ympäriinsä. Inkeri ihmetteli miksi hän ei pyytänyt mitään, niin teki Jänkä-Antti aina muulloin, niin tekivät kaikki lappalaiset, ne kerjäävät. Jänkä-Antti istuu ja täyttää piippunysäänsä ja sytyttää. Kas sitä piippuniekkaa, hän polttaa ja imee, niin että hänen vanhat, kurttuiset kasvonsa ovat täynnä riimuja. — Niin, eipä tarvitse kysyä, ovatko ne sinun lapsiasi, sanoi hän ja sopersi yhä. Sillä ne ovat aivan sinun näköisiäsi. Aivan samanlaisia kun sinä itse olit pienenä!

Inkeri, joka oli viallinen ja epäkelpo — olihan se hupsua, mutta se paisutti häntä sittenkin. Yksin lappalainenkin voi tehdä äidin sydämen iloiseksi. — Jollei säkkisi olisi niin täysi, voisit saada sinne vähäisen, sanoi Inkeri. — Älä huoli kestitä!

Inkeri menee sisälle lapsi käsivarrella, samalla kun Elias jää lappalaisen luo. He tulevat hyvin juttuun, poika saa nähdä lappalaisen säkissä jotakin harvinaista, jotakin karvaista, hän saa silittää sitä. Koira ärhentelee ja haukkuu. Kun Inkeri tuli ulos evästä tuoden, päästää hän pienen ähkäisyn ja istuutuu kynnykselle: — Mitä sinä siellä näyttelet? kysyy hän. — Enpä mitään. Jänistä vaan. — Minä näin sen. — Tuo sinun pikku poikasi tahtoi nähdä sitä. Koirahan sen ajoi kiinni tänään ja toi minulle. — Tässä on evääsi! sanoi Inkeri.

V

Vanha kokemus oli, että ainakin kaksi katovuotta seurasi toisiaan, Iisakki oli kärsivällinen ja tyytyi osaansa. Ohra paloi ja heinäntulo oli huononpuoleinen, mutta peruna näytti taaskin menestyvän; asiat olivat siis kylläkin hullusti, mutta hätää ei vielä ollut. Iisakilla oli vieläkin halkoja ja hirsiä vietävänä kylille, ja kun oli saatu hyvästi silliä pitkin rannikkoa, oli ihmisillä yllin kyllin rahaa ostaa puita. Oli aivankuin kohtalon ohjausta, että ohra epäonnistui, sillä missä olisi hän puinut viljansa ilman riihtä? Olkoon ohjausta, ei haittaa ajan oloon.

Toinen asia oli, että uusia seikkoja saattoi tulla päivänvaloon ja tehdä hänet levottomaksi. Mitä olikaan se lappalainen kesällä sanonut Inkerille — ettei hän ollut ostanut? Pitäisikö hänen ostaa, ja miksi sitten? Täällä oli korpea, täällä oli metsää, hän raivasi maata ja pystytti kotinsa keskelle alkuperäistä luontoa, lisäsi perhettään ja karjaansa, ei ollut kenellekään velkaa, teki työtä, raatoi. Hän oli useita kertoja ajatellut puhua nimismiehelle ollessaan kylillä, mutta se oli jäänyt tekemättä; nimismies ei puhutellut häntä, ja hän oli harvapuheinen. Mitä hän sanoisi, jos menisi, mitä asiaa hänellä olisi?

Eräänä päivänä talvella tuli nimismies ajaen uutistalolle, hänellä oli joku mies ja paljon papereita laukussa mukanaan — se oli itse nimismies Geissler. Hän näki suuren aukean mäen, josta metsä oli kaadettu ja joka lepäsi tasaisena ja somana lumen alla, hän luuli kai, että koko aukea oli viljelty ja sanoi: — Tämähän on suuri viljelys, luuletko saavasi sellaisen ilmaiseksi?

Siinä se tuli! Iisakki säikähti kovin eikä vastannut.

— Olisit tullut minun luokseni ja ostanut maan, sanoi nimismies. — Niin. —

Nimismies puhui velaksi panosta, rajankäynnistä, verosta, kuninkaallisesta verosta, sanoi hän, ja kun Iisakki sai vähän selityksiä, ei se tuntunutkaan hänestä enää niin tavattomalta. Nimismies kääntyi seuralaisensa puoleen ja sanoi: — No, arviomies, kuinka suuri on tilus? — Mutta hän ei odottanut vastausta, hän kirjoitti tiluksen alan summamutikassa. Hän kysyi Iisakilta heinäkuormien ja perunatynnyrien lukua. Ja mitenkä rajankäynti tehtäisiin? He eivät voineet käydä rajaa syvän lumen aikana metsässä, mutta kesällä ei ollut tänne ihmisten tulemista. Mitä oli Iisakki itse ajatellut metsäksi ja laitumeksi? — Sitä ei Iisakki tiennyt, hän oli tähän saakka ajatellut omakseen kaikkea, minkä näki. Nimismies sanoi, että valtio panee rajan. — Kuta suuremman alan saat, sitä enemmän maksaa se, sanoi hän. — Vai niin. — Niin. Etkä sinä saa kaikkea, minkä nähdä voit, saat omiksi tarpeiksesi. — Vai niin. —

Inkeri pani maitoa esille ja nimismies ja hänen seuralaisensa joivat. Inkeri toi lisää maitoa. Onko nimismies ankara? Hän silitti kuitenkin Eliaksen päätä ja sanoi: — Kiviäkö ne ovat, joilla hän leikkii?

Saanko nähdä niitä kiviä. Mitä tämä on? Ne ovat niin raskaita, niissä on varmaankin jotakin metallia.

— Niitä on paljon tuolla ylhäällä tunturilla, sanoi Iisakki.

Nimismies kääntyi taas toimitukseen: — Etelä- ja länsipuoli on kai sinulle arvokkainta? kysyi hän Iisakilta. Sanotaanko neljännes etelään päin? — Kokonainen neljännes pääsi seuralaiselta. — Sinä et voi viljellä kahtasataa kyynärää, sanoi nimismies lyhyesti. — Iisakki kysyi: — Mitä maksaa neljännes? — Nimismies vastasi: — Sitä en tiedä, sitä ei tiedä kukaan. Minä ehdotan alhaisen hinnan, tänne on peninkulmien taival, eikä mitään liikeväyliä.

— Niin, mutta kokonainen neljännes! sanoi taas seuralainen.

Nimismies kirjoitti neljänneksen etelään päin ja kysyi: — Entä tunturille? — Sieltä tahtoisin järveen saakka. Siellä on iso järvi, vastasi Iisakki.

Nimismies kirjoitti. — Entä pohjoiseen päin? — Sieltä päin ei ole suuresta väliä, vastasi Iisakki. Soilla ei ole oikeata metsää. Nimismies kirjoitti oman päänsä jälkeen puoli neljännestä. — Itään? — Sieltä ei ole liioin suuresta väliä. Siellä on vain Ruotsiin vievä tunturi.

Nimismies kirjoitti.

Kun hän oli kirjoittanut, laski hän koko alan silmänräpäyksessä ja sanoi: — Luonnollisestikin tulee tästä suuri maatila ja jos se olisi asutuilla seuduilla, ei sitä kukaan ostaisi. Minä tahdon ehdottaa sadan taalarin hinnan kaikesta. Mitä arvelet? kysyi hän seuralaiseltaan. — Seuralainen vastasi: — Eihän se ole hinta eikä mikään! — Sata taalaria! sanoi Inkeri. Älä ota niin suurta alaa, Iisakki! — En, sanoi Iisakki. — Seuralainen puuttui puheeseen: — Johan minä sanoin! Mitä hän tekisi niin suurella alalla?

Nimismies sanoi: — Viljelee sen.

Hän oli istunut siinä ja tärinyt ja kirjoittanut, silloin tällöin olivat lapset kirkuneet tuvassa, hän tahtoi vielä kirjoittaa kaiken valmiiksi, hän ei päässyt kotiin ennenkuin myöhään yöllä, tai vasta aikaisin aamulla. Hän pani paperit omapäisesti laukkuun. — Lähde valjastamaan! sanoi hän seuralaiselleen. Hän kääntyi Iisakin puoleen ja selitti: — Oikeastaan pitäisi sinun saada tämä paikka ilmaiseksi ja vielä maksua kaiken lisäksi, niin kuin olet tässä työtä tehnyt. Ja siitä tahdon huomauttaa ehdotuksessani. Sittenhän saamme nähdä, miten paljon valtio haluaa ottaakseen helmaansa.

Iisakki — Herra sen ties, mitä hänessä liikkuu. Oli aivankuin hänellä ei olisi mitään sitä vastaan, että pantiin korkea hinta hänen tilalleen ja hänen suunnattomalle työlleen sen hyväksi. Hän ei kai pitänyt mahdottomana selvitä sadasta taalarista aikojen kuluessa, sentähden ei hän sanonut mitään, hän saattoi tehdä työtä niinkuin ennenkin, raivata maata ja hakata huonosta metsästä halkoja. Iisakki ei ollut niitä, jotka tähyilevät ja vaaniskelevat tilaisuuksia, hän teki työtä.

Inkeri kiitti nimismiestä ja pyysi häntä valvomaan heidän asiaansa valtioon nähden.