Part 2

— Tässä minä vaan istun! sanoi hän ja nousi. Niinkuin ei olisi yllin kyllin tekemistä! sanoi hän. — Rakennatko taloa? kysyi vaimo. Etkö voi vastata! — Mies vastasi armosta, hän oli niin erinomaisen mahtava, kun hän rakensi ja tunsi isännyytensä, sentähden hän vastasi: — Näet kai, että minä rakennan. — Vai niin. Jaha. — Mitä ihmettelemistä siinä on? sanoi Iisakki. Sinä tuot kokonaisen lehmän taloon, täytyy kai sille saada navetta.

Inkeri raukka, hän ei ollut niin perin viisas kuin mies, kuin Iisakki, luomisen herra. Hän ei ollut vielä oppinut tuntemaan miestään, eikä ollut päässyt selville hänen puhetavoistaan. Inkeri sanoi. — Et kai rakenna navettaa? — Jotakinhan minä, sanoi mies. — Mitä höpiset? Parempi olisi kai rakentaa tupa. — Niinkö luulet? sanoi mies ja katsoi häneen teeskentelevän tyhjin ilmein, aivankuin olisi ällistynyt tästä vaimon ajatuksesta. — Niin. Silloin saisivat elukat majan - Mies ajatteli asiaa: — Luulenpa tosiaan, että niin on paras tehdä! — Siinä näet, sanoi voittoisa Inkeri, en minäkään vallan päätön ole! — Et. Ja mitä arvelet kamarista tuvan lisäksi? — Kamarista? Niinhän se olisi kuin muillakin. Niin, jospa sen saisimme!

He saivat sen, Iisakki rakensi ja veisteli salvokset ja pystytti seinät, samaan aikaan muurasi hän uunia sopivista kivistä, mutta tämä viimeinen työ onnistui häneltä huonommin ja hän oli pitkän ajan tyytymätön itseensä. Kun heinänteon aika tuli, täytyi hänen laskeutua alas rakennukselta ja kierrellä laajalti mäkiä ja niittää, hän kantoi heinät kotiin suunnattomina kantamuksina. Eräänä sadepäivänä sanoi Iisakki, että hänen täytyi lähteä kylälle. — Mitä sinä siellä? — Enpä tiedä itsekään. —

Hän meni ja oli poissa kaksi vuorokautta, hän palasi kotiin tuoden keittouunin — proomu tuli keinuen ja kantaen selässään rautahellaa. — Sinä et ole ihmisellinen itseäsi kohtaan sanoi Inkeri. — Nyt purki Iisakki jälleen uunin, joka näytti niin hullunkuriselta uudessa talossa, ja asetti keittouunin sen sijaan. — Kaikilla ei olekaan keittouunia, sanoi Inkeri, jopa nyt jotakin, että meillä on, sanoi hän.

Heinäntekoa jatkui, Iisakki korjasi heinää suuret määrät, sillä metsäheinä ei ole samanarvoista kuin niittyheinä, vaan melkoista huonompaa. Hän saattoi nyt vain sadepäivinä rakentaa tupaa, se kävi hitaasti, niin että elokuussa, kun kaikki heinä oli kotona ja suojassa kallionkielekkeen alla, oli uusi talo vasta puoleksi pystyssä. Syyskuussa sanoi Iisakki, ettei tämä käy, sanoi hän, — luulenpa, että sinun täytyy juosta kylälle hakemaan apumiestä minulle, sanoi hän Inkerille. Inkeri oli alkanut käydä hieman pulleaksi viime aikoina, eikä enää voinut juoksennella, mutta luonnollisestikin valmistautui hän lähtemään.

Mutta nyt oli mies ajatellut asiaa, ylpeys oli taas voittanut ja hän tahtoi tehdä kaikki yksin. — On ikävää vaivata ihmisiä, sanoi hän, minä teen yksin! — Et sinä yksin voi. — Auta sinä vain tukkeja ylös. —

Kun tuli lokakuu, selitti Inkeri: — En jaksa enää! — Olipa suuri vahinko, kattotuolit piti välttämättä saada ylös, että hän saisi kattaa talon ennen syyssateiden alkua, oli jo kiire. — Mikähän sitä Inkeriä vaivasi? Ei suinkaan hän vain ollut kääntymässä sairaaksi? — Silloin tällöin valmisti hän kutunjuustoja, mutta yleensä ei hänestä ollut muuhun kuin vaihtamaan Mansikkia kytkyeineen paikasta toiseen useita kertoja päivässä. — Tuo tullessasi suuri kori tai laatikko tai jokin sen tapainen, kun ensikerran käyt kylällä! oli Inkeri sanonut. — Mitä sinä sillä, kysyi Iisakki. — Minä tarvitsen, vastasi hän.

Iisakki veti kattotuolit köydellä ylös ja Inkeri lykkäsi toisella kädellä, hänen pelkkä läsnäolonsa tuntui auttavan. Työ edistyi vähin erin, katto ei ollut varsin korkea, mutta palkit olivat tavattoman suuria ja paksuja tuohon pieneen taloon.

Syysilmat pysyivät kutakuinkin kauniina, Inkeri otti yksinään perunat maasta, ja Iisakki sai talon katettua, ennenkuin sateet alkoivat täydellä todella. Vuohet oli jo muutettu majaan ihmisten puolelle yöksi, sekin vielä menetteli, kaikki menetteli, ihmiset eivät siitä valittaneet. Iisakki valmistautui taas lähtemään kylälle. — Voisit tuoda tullessasi ison korin tai laatikon minulle! sanoi Inkeri taas ikäänkuin nöyrästi pyytäen. — Minä olen tilannut itselleni muutamia lasiruutuja, jotka minun on tuotava, vastasi Iisakki, ja minä olen tilannut itselleni kaksi maalattua ovea, vastasi hän ylemmyydellä. — No, niin, sitte saa kori jäädä.

— Mitä sinä sillä? — Mitäkö minä sillä? Eikö sinulla ole silmiä päässäsi? —

Iisakki läksi syvissä mietteissä ja tuli takaisin kahden vuorokauden kuluttua tuoden ikkunan ja oven tupaa varten ja toisen kamaria varten, sitäpaitsi riippui hänen rinnallaan laatikko Inkeriä varten ja laatikossa oli erilaisia ruokatarpeita. — Inkeri sanoi:

— Katso vaan, ettet kanna itseäsi kuoliaaksi jonakin päivänä! — Mitä, kuoliaaksi? Kaukana siitä, että Iisakki olisi ollut puolikuollut, hän otti taskustaan lääkepullon, jossa oli naftaa ja antoi sen Inkerille määräten hänen käyttämään sitä ahkerasti, että hän toipuisi. Ja siinä olivat nyt ikkunat ja maalatut ovet, joita hän nyt saattoi käyttää hyväkseen, hän ryhtyi heti asettamaan niitä paikoilleen. Oli noita pieniä ovia, jotka jo kyllä olivat käytetyt, mutta maalatut taas somiksi valkoisella ja punaisella maalilla, ne koristivat kotia kuin maalaukset.

Nyt muuttivat he uuteen rakennukseen ja karja sijoitettiin koko majaan; yksi lammas karitsoineen pantiin lehmän seuraksi, ettei siitä tuntuisi yksinäiseltä.

Erämaan asukkaat olivat nyt päässeet pitkälle, niin ihmeen pitkälle.

III

Niin kauan kun maa oli sulana, raivasi Iisakki kiviä ja kantoja maasta ja tasoitteli niittyänsä seuraavaksi vuodeksi, kun maa jäätyi, meni hän metsään ja hakkasi suuret määrät halkoja. — Mitä sinä teet niin suurella halkomäärällä? kysäsi Inkeri. — Enpä oikein tiedä, vastaa Iisakki, vaikka kyllä tiesi. — Vanhaa, sankkaa ikimetsää oli aivan miltei rakennuksiin saakka ja se esti heinämaiden laajennuksen, sitäpaitsi aikoi hän saada tavalla tai toisella kuljetetuksi halkoja kylille talven aikana ja myydä sellaisille, joilla ei ollut puita. Iisakki oli varma, että siinä piili hyvä ajatus, hän yhä vain raivasi metsää ja hakkasi haloiksi. Inkeri tuli usein katsomaan kun hän teki työtä, mutta hän ei ollut siitä piittaavinaan aivankuin se ei olisi ollut lainkaan tarpeellista, mutta Inkeri ymmärsi, että se oli Iisakille mieleen. Heidän keskensä vaihdettiin harvoja sanoja: — Eikö sinulla ole muuta tekemistä kuin tulla tänne paleltumaan pilalle? sanoi Iisakki. — Ei minun ole vilu, vastasi Inkeri, mutta sinä tärvelet terveytesi, sanoi hän. — Ota nyt päällesi minun nuttuni tuolta! — Sekö tässä nyt vielä pitäisi tehdä, sillä enhän minä täällä voi istua, kun Mansikin pitäisi poikia. — Vai niin, vai pitäisi Mansikin poikia? — Etkö sitä ole kuullut? Ja mitä arvelet, pitäisikö meidän pitää vasikka? — Tee niinkuin tahdot, minä en tiedä. — Emmehän me voi syödä vasikkaa minun ymmärtääkseni. Sillä silloinhan meillä ei olisi kuin yksi ainoa lehmä. — Enpä luule sinun haluavan, että syömme vasikan, sanoi Iisakki.

Nuo yksinäiset ihmiset, niin rumia ja reheviä kuin he olivatkin, olivat kuitenkin hyviä toisilleen ja elukoille ja maalle!

Sitte poiki Mansikki. Se oli tärkeä päivä erämaassa, suuri siunaus ja onni, Mansikki sai hyvää jauhojuomaa ja Iisakki sanoi: — Älä säästä jauhoja! Vaikka hän oli niitä selässään kantanut. Siinä oli nyt sievä vasikka, vasikkakaunotar, punakylkinen sekin, ylen pökerryksissään sen ihmeen jälkeen, joka sille oli tapahtunut. Parin vuoden päästä olisi se jo itse äiti. — Siitä vasikasta tulee perin kaunis lehmä, sanoi Inkeri, enkä minä tiedä mikä sille pantaisiin nimeksi, sanoi hän. Inkeri oli lapsellinen eikä suinkaan älyllä pilattu. — Nimeksi? sanoi Iisakki, et keksi sille parempaa nimeä kuin Tiistikki!

Satoi ensi lumen. Niin pian kuin tuli ajokeli, läksi Iisakki kylään ja oli salamyhkäinen kuten tavallisesti, eikä tahtonut selittää asiaansa Inkerille. Hän palasi mitä suurimmalla yllätyksellä — hevosella ja reellä. — Johan sinä kummittelet! sanoi Inkeri, et kai ole ottanut hevosta? — Ottanutko hevosen! — Löytänyt, tarkoitan? — Oh, jospa Iisakki nyt olisi voinut sanoa: minun hevoseni, meidän hevosemme! Mutta hän oli vain saanut hevosen lainaksi joksikin ajaksi, hänen oli määrä ajaa sillä halkonsa.

Iisakki ajoi halkonsa kylälle ja ruokaa ja jauhoja ja silliä kotiin. Ja kerran toi hän kotiin vuoden vanhan sonnimullikan reessä, hän oli saanut sen tavattoman halvalla, koska seudulla alkoi olla rehunpuute. Laiha ja pörrökarvainen se oli, eikä sen ammumisestakaan ollut taikaa, mutta mikään epäkelpo se ei ollut ja hyvällä ruokolla se siitä pulskistuisi. Härkä oli vielä liian nuori. Inkeri sanoi: — Kaikkia sinä tuot! Ja Iisakki toi kaikkea, hän toi lankkuja ja kaappipöydän, jonka hän oli vaihettanut hirsiin, hän toi tahkokiven, vohveliraudat, työkaluja, kaiken sen sai hän haloilla. Inkeri paisui rikkaudesta ja sanoi joka kerta: — Vieläkö lisää tuot? Nyt on meillä härkä ja kaikkia mitä ajatella voi! — Ja eräänä päivänä vastasi Iisakki: — Ei, nyt en enää tuo enempää!

Heillä oli yllin kyllin pitkäksi ajaksi ja he olivat hyvinvoipaa väkeä. Mihin ryhtyisi nyt Iisakki keväällä? Hän oli astellut satoja kertoja puukuormansa jäljessä talven kuluessa ja ajatellut asiaa: hän aikoi raivata edelleen mäkeä ja kiireen kaupalla, hakata halkoja, antaa niiden kuivaa kesän yli ja ajaa kaksinkertaisen määrän ensi talvikelin aikana. Siinä laskussa ei ollut virheitä. Iisakki oli myös satoja kertoja ajatellut erästä toista asiaa: Mansikkia, mistä se oli, kuka sen omisti? Sellaista vaimoa kuin Inkeri ei ollut toista, sellainen hupsu tyttö ja kuitenkin hän oli kaikessa miehensä mieleinen, niin että häneen saattoi kaikessa olla tyytyväinen; mutta jonakin päivänä saattoi joku tulla ja ottaa Mansikin takaisin ja taluttaa sen pois talosta nuorassa. Ja paljon pahaa saattoi olla siitä seurauksena. Et kai ole ottanut hevosta? sanoi Inkeri, tai löytänyt sitä? sanoi hän. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, häneen ei voinut olla uskomista, ja mitä olisi Iisakin tehtävä? Sitä oli hän ajatellut. Eikö hän ollut saanut härkääkin Mansikille, ehkä varastetulle lehmälle!

Ja nyt täytyi viedä hevonen takaisin. Se oli vahinko, sillä hevonen oli pieni ja tanakka ja oli tullut ihmisille rakkaaksi. — Niin, mutta olethan saanut sillä suuria tehdyksi, sanoi Inkeri lohduttaen. — Nyt kevätpuolla olisin tarvinnut hevosta, vastasi Iisakki, olisi niin paljon ajotöitä!

Aamusella ajoi hän hiljakseen kotoa viimeisine puukuormineen ja oli poissa kolmanteen päivään saakka. Kun hän tulla kompuroi takaisin kotiin jalkaisin, kuuli hän jo tuvan ulkopuolelle heikkoa ääntä, mitä se nyt lie ollutkin, hän jäi hieman kuuntelemaan. Lapsen huutoa — jaa'a, Herra paratkoon, siitä ei päässyt minnekään, mutta se oli kauheata ja ihmeellistä, eikä Inkeri ollut sanonut mitään.

Hän astui sisälle ja näki ensimäiseksi laatikon, tuon oivan laatikon, jonka hän oli kantanut kotiin rinnuksillaan, se riippui nyt kahdessa nuorassa kattoparrusta ja oli kehtona ja liekkuna lapselle. Inkeri hoippui ylhäällä puoleksi pukeutuneena, ja hän oli epäilemättä myös lypsänyt lehmän ja vuohet.

Kun lapsi vaikeni, kysyi Iisakki: — Oletko jo suoriutunut siitä? — Niin, nyt se on tehty. — Vai niin. — Se tuli saman päivän iltana, jona sinä läksit. — Vai niin. — Minun piti vain kurottautua ja ripustaa laatikko, niin oli kaikki valmiina; mutta se oli liikaa, jälkeenpäin teki niin kipeätä. — Miksi et varottanut minua? — Tiesinkö minä niin tarkkaan ajan! Se on poika. — Vai niin, vai poika. — Kunhan vain tietäisin ja keksisin minkä nimen sille antaisin! sanoi Inkeri.

Iisakki sai nähdä nuo pienet, punaiset kasvot ja ne olivat säännölliset, eivätkä jäniksenhuuliset, ja päässä oli sakeasti hiuksia. Pieni, soma mies säätynsä ja asemansa mukaan laatikossa, Iisakki tunsi itsensä ihmeen heltyneeksi, myllynruho seisoi ihmeen edessä, se oli kerran saanut alkunsa pyhässä yksinkertaisuudessa, nyt se näyttäytyi elämässä pienillä kasvoilla aivankuin vertauskuvana. Päivät ja vuodet tekisivät tuosta ihmeestä ihmisen.

— Tule syömään, sanoi Inkeri.

Iisakki raivaa metsää ja hakkaa halkoja. Hän on päässyt entistä pitemmälle, hänellä on saha, hän sahaa puut, ja pinot kasvavat valtaviksi, hän tekee niistä pitkiä jonoja, kokonaisen kylän. Inkeri on nyt enemmän sidottu tupaan, eikä hän voi käydä miehensä luona tämän työpaikalla, mutta sensijaan pistäytyy Iisakki silloin tällöin kotona. Olipa nyt tuokin jotakin, pieni pirpana laatikossa! Iisakin päähän ei pälkähtänyt siitä sen enempää välittää ja sitäpaitsi oli se vain pieni matonen, antaa sen maata siinä! Mutta olihan hän sentään ihminen, eikä voinut ilman osanottoa kuulla huutoa, tuota pientä kirkunaa.

Ei, älä koske siihen! sanoo Inkeri, sillä sinulla on kai pihkaiset kourat, sanoo hän. — Pihkaiset kouratko? Oletko hullu! vastaa Iisakki. Minulla ei ole ollut pihkaa kourissa sen jälkeen, kun rakensin tämän rakennuksen. Anna poika tänne, niin minä hyssytän sitä! — Ei, nyt se jo lakkaa huutamasta.

Toukokuussa tulee vieras nainen tunturin yli yksinäisten uutisasukkaiden luo, hän on Inkerin sukulaisia kaukaa ja hänet otetaan hyvin vastaan. Hän sanoo: — Minä tulin vaan katsomaan, miten Mansikki jaksaa sen jälkeen, kun se joutui meiltä pois! — Ihmiset eivät kysele sinun vointiasi, joka pieni olet! valittaa Inkeri lapselle. — Niin hän — näenhän minä nyt miten hän voi. Onhan siinä poikaa, näen minä! Ja olisipa joku sanonut minulle vuosi sitten, että minä tapaisin sinut, Inkeri, täällä, ja että sinulla olisi mies ja lapsi ja talo ja olemista! — Ei sinun sitä tarvitse minulle sanoa. Mutta tuolla istuu nyt hän, joka otti minut sellaisena kuin olin! — Onko hän vihitty? Eihän hän taida olla vihitty. — Mutta saadaan nyt nähdä, kunhan tämä mies pitäisi ristiä, sanoo Inkeri. Olisihan pitänyt vihkiä, mutta ei ole sopinut. Mitä ajattelet, Iisakki? — Vihkiä — tietysti. — Etkö sinä, Ulla, voisi tulla takaisin peltotöiden väliaikana ja olla täällä elukoiden hoitajana, sillä aikaa, kun me teemme retken? kysyi Inkeri. — Kyllä, sen vieras lupasi. — Me kyllä palkitsemme sinua siitä. — Niin, senhän kyllä tiesi... Ja nyt on hän taas alkanut rakentaa, näen minä. Mitä hän rakentaa? Eikö hänellä jo ole kylliksi? — Inkeri käyttää tilaisuutta hyväkseen ja sanoo: — Niin, kysy sinä häneltä, minä en sitä saa tietää. — Mitä minä rakennan, vastaa Iisakki, siitä ei kannata puhua. Pientä vajaa, jos sellaista tulisi tarvitsemaan. Mitä, Mansikkiako halusit nähdä? kysyy hän vieraalta.

He menevät läävään, lehmää ja vasikkaa näytetään, härkä on kulipää, vieras nyökäyttää elukoille ja itse läävälle, että kaikki on parasta lajia, ja suurelle puhtaudelle, että se on erinomaista. — Minä valvon Inkeriä kaikessa, mitä tulee elukkain hyvään ja maalliseen ruokkoamiseen! sanoo nainen.

Iisakki kysyy: — Vai on Mansikki ollut sinun luonasi ennen? — Vasikasta saakka! Eipä juuri minun luonani, mutta poikani luona; mutta sehän on sama asia. Meillä on vielä sen emä tiinussa!

Iisakki ei ollut kuullut ilahduttavampia sanoja pitkään aikaan, hän pääsi taakan alta, Mansikki oli nyt Inkerin ja hänen lehmänsä kaiken oikeuden mukaan. Totta puhuen oli hän, päästäkseen epävarmuudestaan, puolittain aikonut turvautua surulliseen keinoon ja teurastaa Mansikin syksyksi, kaapia karvat nahasta, haudata sarvet maahan ja peittää siten kaikki jäljet Mansikki-lehmän maallisesta vaelluksesta. Nyt ei sitä tarvinnut tehdä. Hän vallan ylpistyi Inkeristä ja sanoi: — Niin puhdasko? Hänellä ei ole vertaistaan! Olisinhan voinut yhtä hyvin saada tänne tuhrustavan naisen. — Saattoiko muuta odottaa! sanoi Ulla vaimo.

Tämä tunturin takaa tullut vaimo, lauhkea ja sävyisästi puhuva ihminen, järkevä ihminen, jonka nimi oli Ulla, hän jäi olemaan pariksi päiväksi ja sai maata kamarissa. Kun hän Iäksi jälleen kotia, sai hän mukaansa vähän lampaanvilloja Inkeriltä, hän piilotti nyyttiä Iisakilta, minkä tähden nyt liekin niin tehnyt.

Lapsi, Iisakki ja vaimo — maailma oli taas sama kuin ennenkin, jokapäiväinen työ, monta pientä ja suurta iloa, Mansikki lypsi hyvästi, vuohet olivat vohlineet ja lypsivät hyvästi, Inkeri laittoi pitkän riitan valkoisia ja punaisia juustoja ja pani ne valmistumaan Tarkoituksena oli valmistaa niin monta juustoa, että hän voisi ostaa kangaspuut niillä — sitä Inkeriä, hän osasi kutoa kangasta.

Ja Iisakki rakensi vajaa, hänellä oli myös kai suunnitelma. Hän pystytti majan viereen uutta lisärakennusta kaksinkertaisista viilulaudoista, teki siihen oven ja pienen, sievän, neliruutuisen ikkunan, sitten laittoi hän katon paaluista ja pohjusti maan tiiviisti tuohilla ja pani päälle turpeita. Pelkkää välttämättömyyttä ja hyötyä, ei permantoa, ei höylättyjä seiniä, mutta Iisakki veisti pilttuun aivankuin hevosta varten ja teki seimen.

Oltiin jo pitkällä toukokuussa, aurinko oli sulattanut mäet, Iisakki peitti majansa turpeilla, sitten se oli valmis. Eräänä aamuna söi hän aamiaista koko päivän varaksi, pani ruokaa mukaansa, otti kuokan ja lapion olalleen ja läksi kylälle. — Voitko tuoda neljä kyynärää karttuuniikangasta! huusi Inkeri hänen jälkeensä. — Mitä sinä sillä? vastasi Iisakki.

Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut jäädä ikipäiviksi sille tielle, Inkeri katseli joka päivä säätä, ilman valtiasta, aivankuin hän olisi odottanut purjehtijaa, meni yöllä ulos kuuntelemaan, hän ajatteli ottaa lapsen käsivarrelleen ja lähteä hänen jälkeensä. Vihdoin palasi Iisakki hevosella ja kärryillä. Ptruu! sanoi Iisakki kovaa oven ulkopuolella, ja vaikka hevonen seisoi hiljaa paikallaan ja höristeli tutunomaisesti majaa kohden, huusi Iisakki tupaan: — Voitko tulla pitelemään vähän hevosta?

Inkeri ulos. — Mitä nyt? sanoi hän. Iisakki, oletko saanut taas sen lainaksi! Missä olet ollut koko tämän ajan? On kuudes päivä. — Missäkö olisin ollut? Minun täytyi tehdä työtä monessa paikassa päästäkseni kulkemaan rattaillani eteenpäin. Pitele vähän hevosta, sanoin! — Rattaillasi? Et kai ole ostanut rattaita, vai mitä? —

Iisakki ei puhu mitään, Iisakki on aivan mykkänä. Hän ryhtyy nostamaan rattailta auraa ja karhia, jotka hän oli hankkinut, nauloja, ruokatarpeita, rautakankia, jyväsäkkiä. — Mitenkä lapsi voi? kysyy hän.

Lasta ei mikään vaivaa. — Oletko ostanut kärryt? kysyn minä. Sillä minä kiusaan ja kiusaan kangaspuita, sanoi hän oikein veitikkamaisesti, niin iloinen hän oli siitä, että mies oli jälleen kotona.

Iisakki oli taas ääneti pitkän hetken ja askaroi tavaroillaan, hän ajatteli ja katseli minne panisi kaikki kalunsa, niille ei näyttänyt olevan pihalla lainkaan paikkaa. Mutta kun Inkeri lakkasi enempiä kyselemästä ja sen sijaan alkoi puhella hevoselle, katkaisi Iisakki äänettömyyden; — Oletko nähnyt taloa ilman hevosta ja rattaita ja auraa ja karhia ja kaikkea mitä siihen kuuluu? Ja jos tahdot tietää, niin olen ostanut sekä hevosen, kärryt että kaikki, mitä siinä on, vastasi hän. — Inkeri vain heilutti päätään ja sanoi: — No hyvänen aika sentään!

Eikä Iisakki nyt ollutkaan pieni ja arka, oli kuin hän olisi maksanut herrasmiehen tavoin Mansikista: olkaa hyvä — pyöreissä rahoissa hevonen minun puoleltani! Hän oli niin joustava, että hän otti vielä kerran auran ja muutti sen yhdellä kädellä kantaen tuvan seinustalle ja nosti sen pystyyn. Hän oli sellainen johtaja että! Ja myöhemmin otti hän karhin, rautakangen, uuden hangon, jonka hän oli ostanut, kaikki nuo arvokkaat maanviljelyskalut, uutistalon kalleudet. Se oli suuremmeistä, täydet varustukset, nyt ei puuttunut mitään.

— Hm. Täytyy kai saada varoja kangaspuihinkin, sanoi Iisakki, jos minulla vain terveyttä riittää. Siinä on karttuunia, niillä ei ollut muuta kuin sinistä karttuunia.

Inkeri sanoo: — Olipa hullusti, ettei Ulla saanut nähdä kaikkea tätä ollessaan täällä.

Pelkkää pötyä ja turhamaisuutta vaimon puolelta ja mies tuhautti nenäänsä hänen puheilleen. Mutta eipä hänelläkään olisi ollut mitään sitä vastaan, että Ulla olisi nähnyt kaiken tämän ihanuuden.

Lapsi itki.

— Mene sisälle pojan luo, sanoi Iisakki. Sillä nyt on jo hevonen huvitellut tarpeeksi.

Hän riisuu hevosen valjaista ja taluttaa sen talliin — vei hevosensa talliin! Hän ruokkii ja sivelee sitä ja on sille ystävällinen. Mitä oli hän velkaa hevosesta ja rattaista? Aika summan, suuret rahat; mutta kesän kuluessa hän saisi sen maksetuksi. Hänellä oli sen edestä halkoja, vähän rakennustuohia viime vuodelta ja lopuksi joitakin hyviä hirsiä. Se ei tuntunut miltään. Sitten kun jännityksen ajat ja suuret vastoinkäymiset alkoivat, oli hänellä monta karvasta pelon ja tuskan hetkeä, nyt riippui kaikki kesästä ja syksystä, ilmoista!

Päivät kuluivat maatyössä, yhä enenevässä maatyössä, hän perkasi uusia maakaistaleita kannoista ja kivistä, kynti, lannoitti, karhitsi, kuokki, rusenteli kokkareita käsillään, anturoillaan, oli kaikin tavoin maanmöyrijä ja teki pellot samettikentiksi. Hän odotteli pari päivää, näytti hankkivan sadetta ja hän kylvi siemenen.

Useita satoja vuosia olivat varmaankin hänen esi-isänsä kylväneet siementä, se oli harras toimitus hiljaisena ja lauhkeana ja tyynenä iltana, mieluimmin armeliasta, pientä tihkusadetta odoteltaessa, niin pian kuin mahdollista villihanhien paluun jälkeen. Peruna oli uusi kasvi, siinä ei ollut mitään mystillistä, ei mitään uskonnollista, naiset ja lapset saattoivat olla mukana sitä kylvämässä, noita maaomenia, joita tuotiin vieraasta maasta niinkuin kahvia, mainiota ruokaa, mutta laadultaan ylellistä. Ohra oli leipää, ohra tai ohran puute, se oli elämä tai kuolema. Iisakki kulki paljain päin ja Jeesuksen nimessä ja kylvi, hän oli kuin käsillä varustettu pölkky, mutta sisällisesti hän oli täysi lapsi. Hän huolehti kaikesta läheisestään, hän oli ystävällinen ja alistuva. Kas, nyt itävät nämä ohran silmät ja nousevat oraalle ja lisääntyvät, ja niin on kautta koko maan kun ohraa kylvetään. Juudaanmaalla, Amerikassa, Gudbrandlaaksossa — oh, miten maailma on avara, ja se piskuinen kaista, jota Iisakki kylvi, se oli kaiken keskuksena. Hänen kädestään sinkoili ohran suihkeita, taivas oli pilvinen ja hyvä, kaikki ennusti pitkällistä, pientä tihkusadetta.

IV

Peltotöiden välillä oli hyvää aikaa, mutta Ulla vaimoa ei kuulunut.

Iisakki oli päässyt pelloilta, hän valmistautui kahdella viikatteella ja kahdella haravalla heinäntekoon, teki pitkät liisteet kärrynpohjiin, niin että hän saattoi ajaa niillä heiniä ja hankki itselleen sirppejä ja kalupuita halkorekeä varten talveksi. Hän teki paljon hyvää. Ja mitä kahteen seinähyllyyn tulee, teki hän sellaiset tupaan, niin että niille saattoi asettaa kaikenlaista, sekä almanakan, jonka hän vihdoinkin oli ostanut, että astioita, jotka eivät olleet käytännössä. Inkeri sanoi, että nuo kaksi hyllyä olivat hyvään tarpeeseen!

Inkeristä oli kaikki niin erinomaista. Tuo Mansikkikin, sekään ei enää yrittänyt karata, vaan kierteli päivät pääksytysten iloisena metsiä vasikan ja härän seurassa. Ja vuohetkin viihtyivät ja niiden raskaat utaret hipoivat miltei maata. Inkeri neuloi pitkän mekon sinisestä karttuunista ja pienen hiipan samasta kankaasta, se oli sominta, mitä nähdä saattoi ja se oli kastepuku. Itse poika makaili ja seurasi silmillään työtä, oli se aika poika, ja jospa sille lopuksi pantaisiin nimeksi Elias, niin ei Iisakki tahtonut enää sitä vastaan hangoitella. Kun mekko oli valmis, oli siinä kahden kyynärän pituinen karttuunilieve ja jokaisella kyynärällä oli hintaa, mutta sitä ei auttanut katsoa, lapsihan oli ensimmäinen. — Jos sinun helminauhaasi joskus käytetään, niin kai nyt! sanoi Iisakki. — Niin, Inkeri oli kyllä ajatellut niitä, helmiä, hän ei ollut turhan tautta äiti, vaan vallan tyhmän ylpeä. Helmet eivät riittäneet pojan kaulan ympäri, mutta ne koristivat kyllä hiippalakin otsapuolta ja siihen hän ne kiinnitti.

Mutta Ullaa ei kuulunut.